Veikko Huuska

Irene Janhonen, s. 1920 Detroit. Desantti

Sarja fragmentteja

 

Aivan tavallinen tyttö

 

Erkki Ohra-Aho: Tarinaa Keuruun Janhosista.

(Kirjoitus on lyhennelmä Keuruun kesätapaamisessa pidetystä esitelmästä, 2008)

 

”Tarkoitukseni on kertoa hieman enemmän sukumme jäsenen Nikodemus Antinpoika Janhosen perheen vaiheista Amerikassa ja erikoisesti Itä-Karjalassa.  Nikodemuksen tytär Irene on kirjoittanut erittäin mielenkiintoiset muistelmat ”My Story” perheen elämänkohtaloista. 

 

My Story´n antoi minulle Irenen tytär Lillian McBroom, kun hän vieraili luonamme.  Muistelmat oli kirjoittanut 100-sivuiseksi vihkoseksi Irenen toinen tytär Helen Salo.  Vasta äitinsä kuoleman jälkeen olivat tyttäret saaneet käsiinsä äitinsä elämäntarinan.  Äiti ei ollut elinaikanaan vahingossakaan paljastanut tyttärilleen elettyä elämäänsä.

 

Nikodemus Antinpoika Janhonen syntyi Keuruulla 28.4.1879.  Hän on suoraan alenevassa polvessa Kalle Kallenpoika Janhosen (871) sukua, josta kirjoitin [Janhosen sukuseuran] jäsenlehdessämme 33;3-4.2005.

 

Nikodemus lähti Suomesta laivalla 19.11.1902 Amerikkaan, jossa hän työskenteli hiilikaivoksilla, sitten suolakaivoksilla ja lähti myös kullankaivajaksi Alaskaan.  Hän palasi sittemmin takaisin USA:n puolelle.  Arizonan Bisheessä Nikodemus avioitui Hilda Maria Matintytär Ollinkosken (s. 28.10.1887 Jalasjärvi) kanssa.

 

Perheeseen syntyi kaksi tytärtä Eleanora Kyllikki (s. 4.8.1918) ja Aune Irene (s. 18.1.1920).  Pian perhe muutti Detroitiin, jossa Nikodemus sai töitä autotehtaalla seppänä.  Hän osoittautui taitavaksi sepäksi ja hankki talon, auton ja kesämökin.

 

USA:ssa alkoi liikkua 1930-1931 voimakasta propagandaa Neuvostoliiton hyvistä oloista ja erinomaisista työmahdollisuuksista.  Petroskoihin oli tarkoitus perustaa autotehdas, jonne tarvittiin ammattitaitoista työväkeä.  Niinpä Nikodemuksenkin perhe, äidin vastusteluista huolimatta, päätti lähteä Idän ihmemahan monen muun amerikansuomalaisen tapaan.  Koti, auto ja kesämökki myytiin ja matka alkoi 18.6.1932 ruotsalaisella laivalla.  Göteborgiin saavuttiin 25.6.1932 ja matkaa jatkettiin junalla Tukholmaan.  Sieltä lähdettiin seuraavana päivänä venäläisellä laivalla Leningradiin, jossa perhe majoittui vaatimattomaan hotelliin.

 

Yhden yön jälkeen jatkettiin matkaa junalla kohti Petroskoita puupenkillä istuen koko pitkän ja väsyttävän matkan.  Lopulta saavuttiin Petroskoihin.  Näytti ensin siltä, että juna oli jättänyt matkalaiset väärään paikkaan, koska se vaikutti synkältä takapajuiselta kylältä.

 

Perhe saatettiin ”hotelliin”, joka oli kuin iso aitta.  Miehet, naiset, pojat ja tytöt nukkuivat kaikki isossa hallissa, oli ahdasta ja yksityisyys puuttui.  Läheisessä ”ravintolassa” tarjoiltiin ruoka.  Se käsitti soppaa, ruisleipää ja kuivattua kalaa.  Monet sairastuivat punatautiin.

 

Lopulta Nikodemus sai työpaikan seppänä puunkaatofirmassa ja perhe muutti uuteen asuntoon.  Se sijaitsi toisessa suuressa ”apartementossa”, jossa oli 24 pientä huonetta.  Täällä yhdessä huoneessa perhe asui seuraavat 10 vuotta.

 

Tytöt kävivät Petroskoin suomalaista koulua.  Koulussa opiskeltiin venäjää, suomea, englantia, matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, biologiaa ja ennen kaikkea Venäjän historiaa.  Koulussa oli myös urheilua ja sotilaallista kasvatusta.  Irene kuului koulun ampumajoukkueeseen.

 

Hyvästä koulumenestyksestä annettiin parhaimmille 50 ruplaa, Eleanora sai aina 50 ruplaa ja Irene 45-50 ruplaa.  Summa oli suuri siihen aikaan.  Koulu alkoi kello 8 ja päättyi kello 16 viitenä päivänä viikossa.  Koulumatka (5 km) kuljettiin kävellen, polkupyörällä ja hiihtäen.  Talvikausi alkoi syyskuussa ja kesti kesäkuun puolelle saakka.

 

Kun Stalinin vainot alkoivat vuonna 1936, kiellettiin kaikki suomalaiset sanomalehdet ja muut julkaisut.  Koulut muuttuivat venäjänkielisiksi.  Kaikki elivät pelon vallassa.  NKVD:n (salainen poliisi) sotilaat kulkivat öisin talosta toiseen.  Onneksi sotilaat kulkivat heidän ovensa ohitse.  Ilmapiiri oli pelottava, koskaan ei voinut olla varma kohtalostaan.

 

Irenen ensimmäinen työpaikka oli vastaanottoapulaisen työ kaupungin taloustoimistossa, jolla oli tuomiovalta liikeasioissa.  Irene ei ollut tyytyväinen työhönsä, mutta yritti tehdä sitä parhaalla mahdollisella tavalla.  Päällikkö oli tyytyväinen apulaisensa tehokkuuteen, joten Irene sai ylennyksen työssään.  Eleanora oli päässyt opiskelemaan farmakologiaa Leningradin yliopistoon. 

 

Vuonna 1939 Irene oli käymässä sisarensa Eleanoran luona Leningradissa.  Irene oli saanut ilmaisen matkan ja sai asua lomakodissa, koska hän oli menestynyt erinomaisesti työssään.  Teatterimatkalla tytöt saivat kuulla, että sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli syttynyt 30.11.1939.  Jo elokuussa oli ollut havaittavissa  ennusmerkkejä tulevasta sodasta.  Keskiyöllä olivat junat alkaneet kuljettaa kaikenlaisia sotatarvikkeita länteen.  Miehet olivat saaneet kutsun saapua joukko-osastoihinsa ja naisia oli puolestaan kutsuttu sairaaloihin auttamaan.

 

Eleanora valmistui Leningradin yliopistosta kesäkuussa 1941.  Hän saattoi tulla takaisin kotiin, koska sai töitä Petroskoin apteekista.  Syyskuussa heille tuli evakuointimääräys, joka koski vain yli 25 vuotiaita.  Tytöt pääsivät kuitenkin vanhempiensa mukaan vedoten heidän kielitaidottomuuteen ja huonokuntoisuuteen. 

 

Ihmisjoukko lastattiin kuin karja proomuun.  Kun löysit tyhjän paikan, asettauduit siihen.  Keskellä oleskelutilaa oli pata, jossa ruoka keitettiin, peseytymispaikkaa ei ollut, kylmä ja nälkä vaivasivat matkalaisia.  Matka Äänisen yli kesti seitsemän päivää, kunnes saavuttiin pieneen kyläpahaseen.  Aluksi oltiin taivasalla viisi päivää, kunnes perheen onnistui saada huone monilapsisen perheen luona.  Talossa oli sauna, jossa voitiin peseytyä.  Tyttöjen piti lähteä noin 20 km:n päässä sijaitsevaan kylään rakentaman lentokenttää.  Olot sielläkin olivat surkeat.

 

Sitten perhe kuljetettiin Äänisen länsirannalle Belomorskiin (Sorokka).  Asunto löytyi läheisestä kylästä ja siellä asuttiin lokakuusta 1941 helmikuuhun 1942.  Nikodemus toimi siellä seppänä, kunnes menetti ulkomaalaisena työnsä.  Hän katui syvästi, että oli tuonut perheensä Neuvostoliittoon.  Jonkin ajan kuluttua Irene sai entisen työnsä taloustoimistossa, joka oli muuttanut Belomorskiin. 

 

Nikodemus kuoli heikkokuntoisena 15.3.1942 ja äiti Hilda lavantautiin 28.3.1942.

 

Irenen ja Eleanoran tiet erosivat vuosikymmeniksi, kun Irene sai määräyksen lähteä uuteen työhön Moskovaan.  Eleanora oli siinä luulossa, että hänen sisarensa oli kuollut sodan aikana, näin hänelle oli kerrottu.  Eleanora työskenteli apteekissa Moskovassa eikä ollut mennyt naimisiin.  Irene kuitenkin etsi keinoja päästäkseen Suomeen.  Sellainen löytyikin ja vuonna 1944 hän joutui suomalaisten vangiksi.  Hänen onnistui kuitenkin matkustaa syksyllä 1944 Ruotsiin, jossa hän hakeutui töihin sairaalaan.

 

Vuonna 1947 Irene meni USA:n lähetystöön, sai matkustusluvan ja matkusti sitten Detroitiin.  1970-luvulla sisarukset tapasivat toisensa USA:ssa.  Mayme Sevander, itsekin aikanaan Petroskoihin muuttanut suomalainen, järjesti Eleanoran matkan Moskovasta Leningradin kautta USA:han.  Eleanoraa oli vastaanottamassa sisaren mukana suuri joukko sukulaisia.

 

Tällaisia elämänkohtaloita ovat Janhosen suvun jäsenet kokeneet”. [1]

 

xx

 

Amerikansuomalaisia maahanmuuttajia Neuvosto-Karjalaan 1930-luvulla.

Matkustajaluettelo.  Katalogiin sisältyy kaksi Janhonen –nimistä perhettä:

 

JANHONEN, Abel, Sophia, Irma, Paul & Allen; Aberdeen, WA, USA, pvm 16.10.1931.

 

JANHONEN, Nikodemus, Hilda, Eleanor & Irene, Detroit, Michigan, USA,  pvm ????. [2]

 

Jälkimmäiset Janhoset ovat meidän Janhosiamme.

 

xx

 

SDP:n toimintakertomus 1939-1943

 

Kurinpitotoimenpiteet.

 

Kun v. 1939-40 sodan jälkeen ilmennyttä aiheellista tyytymättömyyttä alettiin määrätyillä tahoilla lietsoa tietoisesti maallemme ja puolueellemme vieraitten pyrkimysten edistämiseksi, oli luonnollista, että puolueemme taholta ryhdyttiin tällaista toimintaa päättävästi vastustamaan.  Suurelta osalta ulkopuolisista vaikutteista johtuen perustettiin maassamme v. 1940 ”Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura”.  Kesäkuun 17. p:nä käsitteli Ptk [SDP:n puoluetoimikunta, 1940] suhtautumista mainittuun seuraan.  Tällöin todettiin, että tämän seuran puuhailu on varsin vahingollista maamme työväenluokalle ja koko maallekin.  Seuran perustajien nimiluettelosta kävi selville, että samoja henkilöitä, jotka jo vuosikausia olivat toimineet puolueemme vahingoittamiseksi ja joista Mauri Ryömä tällaisen toiminnan vuoksi jo aikaisemmin erotettiin puolueesta, oli myös tämän puuhan takana.  Siinä seuran julkilausumassa, jota yritettiin ilmoituksena julkaista Suomen Sosialidemokraatissa ja jota sittemmin levitettiin monistettuna, esitettiin vääriä väitteitä ja syytöksiä myös puoluettamme kohtaan Neuvostoliittoon suhtautumisesta.  Kun seuran toiminnan tarkoituksena oli selvästi puolueemme vahingoittaminen ja hajoitustyön suorittaminen sen keskuudessa ja kun seuran toiminta sen kylväessä vääriä epäluuloja maatamme kohtaan oli myös omiaan vaarantamaan maamme asemaa, Ptk. katsoi välttämättömäksi maamme työväenluokalle osoitetussa julkilausumassa lähemmin kantaansa perustellen kehoittaa puolueemme jäseniä tarkoin seuraamaan näiden puoluettamme vahingoittavien piirien toimintaa sekä suhtautumaan niihin täysin kielteisesti. Julkilausumassa tähdennettiin myös Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisten suhteiden jatkuvan kehittämisen tarpeellisuutta sekä osoitettiin, että SNS-seuran toiminta oli omiaan vaikuttamaan vahingollisesti tällaisten suhteiden kehittymiseen. …[Seuraa luettelo toimenpiteistä asiassa…]

Muita puolueesta erottamisia. –

Kokouksessaan  lokakuun 21. [1940] päivänä Ptk käsitteli Hämeen l. pohj. vaalipiirin Sos.-dem. piiritoimikunnan kirjelmän, jossa laajoin perusteluin esitettiin erinäisiä henkilöitä heidän puoluetta vahingoittavan toimintansa vuoksi puolueesta erotettaviksi.  Hankittuaan asiasta asianmukaiset selitykset ja lausunnot Ptk päätti 19. päivänä marraskuuta [1940] erottaa puolueesta seuraavat henkilöt:

Arvo Grönqvist, Eräjärven Ty:stä;

Eino Täckman, Kuljun Ty:stä;

Arvo Viitanen, Nokian Ty:stä;

sekä Tampereen sos.-dem. kunnallisjärjestöstä

Heikki Harju,

Lauri Hakala,

A.R. Korpijärvi,

Lauri Hilden,

Onni Nordling,

Artturi Pihala,

Aili Stenberg,

Aino Järvinen,

Yrjö Peltomaa,

Hugo Lehtinen,

Eino Saastamoinen,

Anna Valtonen,

Yrjö Lindholm,

Aino Grönfelt,

Jorma Weckman,

Toivo Nylund,

Aksel Santala,

Oiva Palomaa,

Paavo Mendelin,

Jorma Johteinen ja ¨

Erkki Salomaa.

Asianomaisen piiritoimikunnan esityksen perusteella Ptk päätti 17/6 -41 hankittuaan sitä ennen tarpeelliset lausunnot erottaa puolueesta Ikaalisten Kilvakkalan Ty:n jäsenen Hugo Solinin hänen puoluetta vastustavan ja vahingoittavan toimintansa vuoksi. [3]

 

xx

 

Luku suomalaista luokkataistelua

 

Sakari Selin: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko.

 - Punainen Pohjois-Häme 1935-1944

Luku 12

 

Satalukuinen joukko sodanvastustajien kintereillä

 

Mitä Ikaalisissa peiteltiin?

 

Nokialainen kunnioitettu ja ansioitunut SKP:n maanalaisen kauden aktiivi Frans ARVO Viitanen oli niiden 12 joukossa, jotka puna-armeijan päätiedusteluhallinto hyväksyi elokuussa 1942 tiedustelutehtäviin Suomessa. [Rentola: Kenen joukoissa seisot?, 368 ja 372.  Kimmo Rentola jakaa tutkimuksessaan ”Kenen joukoissa seisot?” rintamalinjan toiselle puolelle (Pärmin pataljoonasta syyskuussa 1941) menneet kommunistit heille annettujen tehtävien mukaan kolmeen ryhmään ja ihmettelee, että Arvo Viitanen valittiin puhtaaseen sotilaalliseen tiedusteluun valittuun ryhmään.  Ihmettelyyn on aihetta, sillä Viitanen oli jo 40-vuotias ja julkisessa poliittisessa toiminnassa (Nokian kauppalanhallituksen jäsen) arvostettu johtohenkilö.[SS].

 

Muurari Arvo Viitanen oli keskeinen henkilö Nokialla vasemmistolaisen työväenliikkeen piirissä jo 1920-luvulta lähtien.  Valpon kansion on 1930-luvulta kerääntynyt mm. seuraavia ansioita:

 

* Kommunistien ehdokkaana kunnallisvaaleissa 1933.

* Nokian sosdem. nuoriso-osaston jäsen 1936-1939.

* Nokian kauppalan valtuuston ja hallituksen jäsen 1936-1940.

* Nokian työväenyhdistyksen jäsen 1936, erotettu SDP:stä 19.11.1940.

* Nokian ammatillisen paikallisjärjestön puheenjohtaja 1938.

* Rakennustyöväen liiton keskusjärjestön toimitsija 1939-1940.

* Pidätettiin Nokialla 25.1.1941, syyskuussa 1941 asepalvelukseen ja rintamalle Pärmin pataljoonassa.

* Mennyt vihollisen puolelle 9.10.1941 [p.o. 18.9.1941 Onkamojärvi, VH].

* Palannut laskuvarjomiehenä Ikaalisiin 8.9.1943.  Pidätettäessä 10.9.1943 ammuttiin.

 

Valpon kansiosta löytyy vielä maininta, että yhdessä Arvo Viitasen kanssa pudotettiin Aune Irene Janhonen, joka lienee ollut radisti.  Aune Janhosta oli kuulusteltu Valpon Tampereen osastossa, mutta pöytäkirjaa ei ole löydetty.  Tämän 3.2.1943 [päivämäärä lienee 3.12.1943, VH] päivätyn tiedonannon mukaan ”Viitanen sai pudotettaessa surmansa”.

 

Kolmas viite Viitasen kuolintapaan on päivätty 27.1.1944, jossa kerrotaan, että Päämajan valvontaosasto on lähettänyt asiaa koskevan selostuksen Valpon pääosastolle, joka on sen palauttanut.  Myös tässä toistetaan Valpon Tampereen osaston ensimmäisestä tiedosta poikkeava kanta: ”Pudotettaessa tuli ammutuksi”.

 

Neljäs tieto Viitasen kohtalosta sisältyy Arvo Lammisen [edellä mainittuun] kertomukseen pidätyksestään ja kuulusteluistaan.  Kun Lamminen oli kerran vaistomaisesti laskenut kätensä taskuun, tiuskaisi kuulustelija:

 

”Pois käsi taskusta!  Noin Viitanenkin teki.  Nosti kätensä ylös, mutta laski ne sitten alas ja Lampinen laski heti”.

 

Tästä syyskuisesta päivästä, mikä se lieneekään, alkoi salailujen verkko, johon jopa omaisten oli vaikea tunkeutua.  Anna Valtonen, joka oli Arvo Viitasen lesken hyvä ystävä, ryhtyi vuoden vaihteessa 1944-1945 selvittämään yhdessä Eeva Viitasen kanssa vuoden 1943 tapahtumia.

 

Kirkkokansliasta ilmoitettiin 2.1.1945, ettei Arvo Viitasesta ole tullut kuolinilmoitusta.  Tampereen sotilaspiiristä kehotettiin 3.1.1945 tiedustelemaan asiaa rikospoliisista.  Rikospoliisissa löytyi Arvo Viitasen etsintäkuulutus vuodelta 1942 ja peruutus vuodelta 1943.  Peruutuksen oli tehnyt Päämajan valvontaosasto.

 

Sotilaspiirin oikeusupseeri lupasi tutkia asian ja selvitettyään sen hän ilmoitti Päämajan kirjelmästä selviävän, että Viitanen on uudelleen mennyt vihollisen puolelle vuonna 1943, josta johtui etsintäkuulutuksen peruutus.  Valpon Tampereen osastolla sanottiin, että asia on arkaluontoinen ja etteivät he voi kertoa siitä muuta, koska se on siirtynyt Päämajan valvontaosaston alaisuuteen.  Kehotettiin kääntymään suoraan sen puoleen.  Sotilaspiirin oikeusupseeri ilmoitti, ettei Päämajan valvontaosastoa enää ole olemassa ja ettei niitä asioita enää hoida kukaan.  Huhut tiesivät kertoa enemmän kuin viranomaiset.

 

Eeva Viitanen kirjoitti tammikuussa 1945 SKP:lle pyytäen apua miehensä kohtalon selvittämisessä.

Kerrottuaan sen mitä viranomaiset eivät suostuneet kertomaan, hän kuvailee niitä huhuja, joita Nokialla ja Ikaalisissa oli liikkunut.

 

Huhujen mukaan pudotettiin Ikaalisten sydänmaille kaksi desanttia, joista toinen oli mies, toinen nainen.  Naisen veivät mukanaan Valpon tai valvontaosaston miehet eikä hänen kohtalostaan ole mitään tietoa (myöhemmin on selvinnyt, että hänet saatiin kertomaan kaikki tietonsa ja palkkioksi hänet lähetettiin myöhemmin ulkomaille salanimen turvin).  Kun suojeluskuntalaiset haravoivat seutua, he saivat myös miehen, joka oli tullut ammutuksi.  Henkilöt, jotka desantin olivat ampuneet ovat tiedossa.

 

Eeva Viitanen kirjoitti vielä tammikuun lopulla [1945] toisen kirjeen, jossa oli jo yksityiskohtaisempia tietoja.  Viitanen osaa nimetä jo kuusi suojeluskuntalaista ja joitakin ”Ikaalisten herrojen nuoria poikia”, jotka olivat pidättämässä hänen miestään ja joista yksi nimetty henkilö oli Arvo Viitasen ampunut.

 

”Ampujalla on ruumiista otettu valokuva”, kertoo Eeva Viitanen, ”mitä hän on leuhkien näytellytkin.  Nyt sodan loppupuolella ja viime aikoina hän on kyllä ollut vaiti, sillä murhaajat ovat kuulemma tehneet keskenään sellaisen liiton, että asiasta vaietaan.  Nykyisin ei heistä kukaan uskalla puhua mitään.  Vainajan rahoja ovat keskenään kyllä jakaneet, mutta osan luovuttaneet valtiolle.  Kellosta ei ole vielä saatu selvyyttä”.

 

Näiden tietojen mukaan desantti oli haudattukin Ikaalisiin ”Tuomisto” –nimisenä, vaikka ei ole epäilystäkään siitä, ettei hänen todellinen henkilöllisyytensä olisi ollut tiedossa.

 

Eeva Viitanen sai lopulta luvan mennä Ikaalisten sotilaspiiriin selvittämään asiaa.  Arvo Viitanen löytyi ja hänet haudattiin uudelleen Nokialle vuoden 1918 luokkasodan uhrien haudan läheisyyteen.

 

Mutta mitä hämärää liittyi Arvo Viitasen ampumiseen, kun kaikki viranomaiset yrittivät pestä kätensä siitä?  Voi vain kuvitella, mitä Ikaalisissa tapahtui, kun ryhmä suojeluskuntalaisia tavoitti vihatun kommunistin.  [4]

 

xx

 

Pärmin pataljoona ja sen loikkarit

 

 – Kimmo Rentola emt. kertoo Moskovan arkistojen pohjalta:

 

Poliittisista ja kriminaalivangeista koottu Pärmin pataljoona (Er.P 21) lähetettiin 9. syyskuuta 1941 rintamalle.  ”Neljän päivän junamatkan jälkeen Osasto Pärmi purettiin Suojoen asemalle Itä-Karjalaan.  Etulinjaan siirryttiin saman tien, Mundjärven maastoon (Onkamus), jossa käytiin ankaria, liikkuvia taisteluja.  Niissä junanvaunuissa liikkui laajin ja kokenein kommunistinen organisaatio koko Suur-Suomen alueella.  Pitkän matkan ajan väiteltiin ja toisteltiin ristiriitaisia huhuja siitä, mikä oli oikea puoluelinja rintamalle saavuttaessa.  Pitikö pyrkiä puna-armeijan puolelle vai ei?  Kummallekin vaihtoehdolle löytyi kannattajia. 

 

Kokkolalainen kirvesmies, sittemmin SKDL:n kansanedustaja, Nestor Nurminen (1907-1977) määräsi tamperelaisen sotilaslinjalla ja nuorisotyössä toimineen metallimiehen Jorma Johteisen (1913-1944) 2. komppanian 1. joukkueen puolueorganisaattoriksi.´, ”siis määrättiin joukkueen johtajaksi”, kuten Johteinen itse asemansa ymmärsi armeijan virallisen organisaation sivuuttaen.  Puolueorganisaation johtomiehet (kuten kirvesmies, sittemmin SKP:n johtoon kuulunut Aaro Uusitalo (1901-1980) ja valaja, samoin SKP:n johtomiehiin kuulunut Väinö Laitinen (1904-)) levittivät Riihimäellä ja matkan aikana sanaa, että piti loikata.  Myös Johteinen sai sen käsityksen, että yli piti mennä, ja puolueyhteyksien taistelutilanteessa katkettua hän antoi omasta aloitteestaan miehilleen siirtomääräyksen.  Kun hän itse nousi antrealaisen sähköasentajan Viljo Lepistön (1911-) kanssa juoksemaan kranaattikeskityksen lävitse rintaman yli, SKP:n keskuskomitean jäsen Aaro Uusitalo huusi yllättäen perään, että ”muualta on tullut toisenlaiset määräykset”.  Mutta Johteinen ei voinut enää kääntyä takaisin.  Puna-armeijan puolelle siirtyneiden luetteloa tarkastellessa pistää silmään, että siirtyneet olivat Johteisen kaltaisia keskitason puoluemiehiä ja heidän mukaansa tempautuneita, kun sen sijaan organisaation huipputaso (kuten Nurminen, Uusitalo, Laitinen) jätti loikkaamatta, Laitinen tosin haavoittuneena. 

 

Siinä tilanteessa yhteyksiä ulkopuolelle ei voinut olla, joten kaikki ”määräykset” syntyivät paikan päällä ja kukin katsoi oikeaksi sen, minkä vaisto valitsi.  Puolueteorian mukaisesti koetettiin kuitenkin kuvitella, että linja oli olemassa jollakin ylemmällä tai abstraktimmalla tasolla ja saatiin sieltä eikä keksitty itse paikan päällä.

 

Taistelutilanteessa, helsinkiläistynyt Ikaalisissa 1914 syntynyt maalari Lauri Hietamäki esitti talonmies, sittemmin punaisen Valpon tiedustelija Reino Kosuselle (1911-1972), että otettaisiin konepistoolit ja ammuttaisiin upseerit.  Koska Kosunen ei tuntenut miestä, hän kysyi puolueen linjaa Laitiselta, joka kielsi, katsoen ettei ”se ole tällä kertaa sopivaa”.  Yksi upseeri tuli kuitenkin ammutuksi ja toinen katosi.

 

[Majuri Nikke Pärmin tavoin Alahärmästä syntyisin ollut työmiestaustainen sotilas, 1./Er.P 21:n komppanianpäällikkö, jääkäriluutnantti Johan Mäki ammuttiin saapumistaisteluissa Onkamuksessa 19.9.1941, ja joukkueenjohtaja, vänrikki Engblom katosi – ilmeisesti samasta syystä, VH].

 

Syyskuun 19. päivään mennessä entisistä turvasäilöläisistä puuttui 86 miestä, siis noin kolmannes vahvuudesta.  Viisi oli kaatunut, 16 haavoittunut ja kahdeksan muuta loukkaantunut tai sairaana.  Koska puna-armeijan puolella kirjattiin 53 loikkaria, neljä miestä katosi.

Tapaninpäivänä 26.12.1941 Kominternin edustajat saivat päätökseen pärmiläisten joukosta valikoitujen 39 luotettavan toverin tarkemmat kuulustelut Sorokassa.  Kaaderiosaston virkailija K. Vilkov ja Aarne Hulkkonen onnistuivat toteamaan, että joukossa oli 33 varmaa SKP:n jäsentä ja lisäksi yksi kommunistisen nuorisoliiton jäsen.  Kahdelta voitiin todeta vain (vasemmistolaisen) sosialidemokraattisen nuorisoliiton jäsenyys nuoruusvuosilta, ja kaksi todettiin sosialidemokraateiksi.  Yrjö Klipin kohdalla ei mitään jäsenyyttä onnistuttu pätevästi osoittamaan; istuttu vankeustuomio kuitenkin osoitti luotettavuuden.  SNS:ssä toiminut toveriseuralainen [myöhempi kaksoisagentti, ja jatkosodan viimepäivinä 2.9.1944 Vaasassa teloitetuksi joutuva] Risto Westerlund kelpasi luotettavien joukkoon, mutta Toveriseuran puheenjohtaja Ahti Myrsky ei.  Mahdollisesti jälkimmäiseltä puuttui kutsumusta tiedustelutehtäviin; siinä vaiheessa alkoi selvitä, että näitä miehiä käytettäisiin niihin.  …

 

... Kun neuvostojohdon Suomen-toimintaa hoitaneet instanssit ryhtyivät jakamaan näitä miehiä, puolue sai kuitenkin tyytyä vähään.  Siinä heijastui Zhdanovin ja Voroshilovin määräys, jossa suomalaisten kommunistien oman partisaanitoiminnan tukemista ei pidetty tarkoituksenmukaisena, vaan kaikki haluttiin keskittää ”keskuskomitealle”. 

 

Leijonanosan miehistä vei puna-armeijan strateginen tiedustelu, jolle myös entisiä NKVD:n tehtäviä oli sota-aikana siirretty.  Tämän tahon kursseille Moskovan lähelle Dupkiin lähti 20 miestä.  Heille ajateltiin sekä poliittisia että sotilaallisia tiedustelutehtäviä, joita varten opetettiin tavanomaiset vakoilutaidot.  Opettajina oli vuonna 1940 neuvostolähetystössä toimineita diplomaatteja, kuten Ivan Andrianov (nimellä Toikka) ja jopa Nikolai Kulibaba (tulkkina nimellä Broman).

 

Puna-armeijan strategisen tiedustelun koulutusryhmään kuuluivat mm.:

 

LAAKSO, Eino (1907-1981), jalkinetyöntekijä, Lenin-koulun opiskelija, Espanjan sisällissodan tasavaltalaisarmeijan vapaaehtoinen partisaani-luutnantti, Tampere.

Pudotettiin 13.6.1942 vastaisena yönä radisti Roy Mäkelän (Roy Mäkelä oli syntynyt 22.10.1922 Detroitissa; hänestä käytettiin myös peitenimeä ”Kalle”; Mäkelän radio oli amerikkalaisvalmisteinen) kanssa Tampereen lähelle; suoalueelle Kyröskoskelle.  Rakensivat verkostonsa, hankkivat tietoja.  Tiesululla Viinikassa 15.4.1944 ampuivat konstaapeli Vaittisen ja pääsivät pakoon.  Radisti palasi sodan jälkeen Neuvostoliittoon (jossa käytti nimeä Roi Shirikov/Chirikov).  Eino Laakso pysytteli jatkosodan päätyttyä ”matalana ensimmäisen talven ja siirtyi sitten Valpon (punainen valpo) sotilastoimiston päälliköksi, sitten Rauhanpuolustajissa ja Fascisminvastaisessa rintamassa.

 

LAMMINEN, Arvo (1900-1958), metallimies, desantti, Tampere.

Pudotettiin Ylöjärvelle desanttina 6.12.1942.  Toimi Tampereella, enimmäkseen kotonaan, hankki tietoja it-pattereista, sotatuotannosta ja pohjoisen saksalaisista.  Yhteydet Turkuun, Poriin ja pohjoiseen.  Pidätettiin 20.4.1944 kun oli hakemassa lentokoneesta pudotettua täydennyslähetystä Ikaalisista.  Kidutettuna teki osittaisen tunnustuksen, joutui sen vuoksi sodan jälkeen erotetuksi SKP:stä.  Toimi SKDL:ssä, Osuusliike Voimassa ja Valmetilla.

 

Toiseksi miesten jaossa selviytyi puna-armeijan tavallinen tiedustelupalvelu GRU, joka sai hiukan vähemmän eli 13 miestä.  Heidät koulutettiin Leningradin lähellä Parkkalassa (Pargolovo) ahtaasti sotilaalliseen tiedusteluun; ihmetystä herättää Nokian kauppalanhallituksen jäsenen Arvo Viitasen joutuminen tähän ryhmään.  [Tähän Parkkalan ryhmään sijoittui myös Ikaalisten mies, maalari Lauri Hietamäki.  Hän palasi Suomeen sodan aikana: toimintansa ei tullut Valpon tietoon.  Pätevä alan mies siis.  Hän legalisoitui välirauhansopimuksen lojaliteettipykälän nojalla syksyllä 1944, VH]

 

SKP ja Komintern jäivät jaossa kolmanneksi.  Tammikuun puolivälissä 1942 tavoitteetkin olivat jo alhaalla, sillä keskusteltuaan Kuusisen kanssa Vilkov ja Hulkkonen esittivät [Kominternin bulgarialaiselle pääsihteerille,] Dimitroville, että joukosta poimittaisiin viisi tai kuusi miestä, jotka Komintern kouluttaisi jälleenrakentamaan Suomen SKP:n johdon.  Sopivia nimiä kuitenkin mainittiin seitsemän: Pauli Aalto, Paavo Heinonen, Yrjö Helenius, Jorma Johteinen, Reino Kosunen, Eino Laakso ja Erkki Polojärvi.  Nimilista osoittaa, että päätavoitteena oli maankattava organisaatio.  Näin montaa miestä eivät tiedusteluelimet kuitenkaan politiikalle suoneet, vaan Komintern sai tyytyä neljään.  Kun Moskovaan määrättyjä vietiin, otettiin matkalla junasta toisille mitään puhumatta ja syytä sanomatta Paavo Heinonen, Jorma Johteinen ja Reino Kosunen.  Heidät vietiin Ufaan Kominternin uudelleenperustettuun puoluekouluun.  Neljänneksi sinne päätyi aluksi puna-armeijalaisten joukkoon joutunut Manu Kantola.  Kun SKP:n johtokriisi Suomessa kesällä 1942 oli akuutti ja Kominterinillä olisi ollut mahdollisuus auttaa, Dimitrov pyysi vielä uusia miehiä, Dupkista kahta ja Razveduprilta neljää, mutta kumpikaan taho ei hellittänyt kerran saamistaan.  [5]

 

xx

 

Desantti Arvo Lamminen – hänen kohtalonsa

 

Sakari Selin: emt. 

Luku 11

Puna-armeijan kaukotiedustelu Tampereelle

Jakso 11.4;

Arvo Lamminen 12.6.1942 desanttina palanneen Eino Laakson tueksi Tampereelle

 

SKP:n sodanedellisen piirivastaavan Arvo Lammisen tie Köyliön keskitysleiriltä ja Pärmin pataljoonasta takaisin Neuvostoliiton kautta Tampereelle oli erilainen kuin Eino Laakson.  Hän saapui syksyllä 1941 Köyliöön eri tavalla kuin muut [Osasto Pärmiin sijoitetut poliittiset vangit].  Lamminen ehti saada palvelukseen astumismääräyksen, mutta ei noudattanut sitä.  Hän piileskeli jonkin aikaa, kunnes joutui kiinni.  Näin hän tuli Köyliön kiireesti rakennetulle keskitysleirille myöhemmin. 

 

Myös Pärmin pataljoonassa rintamalla Lamminen joutui erilleen siitä joukosta, joka oli ilmeisesti hyvin suppea ja joka suunnitteli siirtymistä rintaman toiselle puolelle.  Sodan jälkeen kirjoittamassaan kertomuksessa näistä ajoista, hän toteaa havainneensa, että muilla oli jotain ”keskinäistä touhua”, josta hänelle ei puhuttu.  Kun hän kysyi Eino Laaksolta, mitä nyt pitäisi tehdä, Laakso ei vastannut.

 

Tämän eriseuraisuuden voi ymmärtää kommunismin ankarien maanalaista työtä koskevien sääntöjen noudattamisena.  Mutta takana oli myös ristiriitoja ja mielipide-eroja siitä, mitä tuossa tilanteessa piti tehdä.

 

Erkki Salomaa on kertonut, että Pärmin pataljoonan kommunistit olivat rintamalle lähtiessään Riihimäellä rakentaneet sisäistä yhdysmiesverkkoaan.  Tässä yhteydessä oli päätetty, ettei rintaman toiselle puolelle siirrytä, ellei tilanne luo sellaista pakkoa, vaan pysytään Suomen armeijan mukana.

 

Aivan viime vaiheessa tämä linja muuttui ja ratkaisu jäi jokaisen henkilökohtaisen harkinnan varaan.  Tämä viesti ei sitten ehtinyt esimerkiksi Erkki Salomaan joukkueeseen, josta rintaman revettyä olisi voinut helposti vaihtaa puolta.

 

Mutta rintamatilanne saneli kuitenkin omat sääntönsä.  Lamminen ehti olla etulinjassa kolme päivää, kun puna-armeija aloitti hyökkäyksen 17.9.1941.  Siinä tilanteessa muun muassa Lamminen ja tamperelainen varastomies Paavo Mendelin (1915-1944) siirtyivät toiselle puolelle.

 

Tätä vaihetta Lamminen on kuvannut kotiväelleen sodan jälkeen yksityiskohtaisesti.  Kolmena ensimmäisenä päivänä hän oli harrastanut lähinnä pilkkaan ampumista erääseen koivuun.  Hän kaivoi itselleen syvän poteron.  Kun venäläiset hyökkäsivät, hän painautui poteron syvimpään nurkkaan.  Sen yli harpannut puna-armeijalainen oli heittänyt käsikranaatin, mutta Lamminen ei ollut haavoittunut.

 

Kun ammunta siirtyi kauemmaksi, Lamminen nousi ylös ja lähti kulkemaan eteenpäin.  Pian hän näki joukon puna-armeijalaisia, jotka puhuivat vilkkaasti kehän muotoisessa ympyrässä päät yhdessä.  Lamminen nosti kätensä ja tönäisi erästä sotilasta kyynärpäällään selkään.  Sotilas huitaisi kädellään vastaan ikään kuin merkiksi, ettei saa töniä.  Töniminen jatkui ja lopulta sotilas kääntyi.  Siten Lammisesta tuli sotavanki.

 

Seuraavana päivänä vankeja ryhdyttiin kuljettamaan Petroskoihin. Kun lopulta noin 40 mistä Pärmin pataljoonasta päätyi samaan paikkaan, miehet vietiin Sorokkaan eli Belomorskiin.

 

Näin suomalaiset kommunistit, jotka eivät hyväksyneet sotaa Neuvostoliittoa vastaan fasistisen Saksan rinnalla, joutuivat ratkaisemaan oman asenteensa jatkoon: heillä oli mahdollisuus liittyä taisteluun yhdistyneitten kansakuntien rintamassa Saksaa ja sitä tukevia voimia vastaan.  Kaiken koetun perusteella, viimeksi kyyditykset keskitysleirille, ei ole ihmeteltävää, että puna-armeija sai suomalaisista kymmeniä uusia vapaaehtoisia fasisminvastustajien riveihin.

 

Tehtävistä sovittiin jo Sorokassa.  Alkuvaiheissa oli mukana SKP:n Neuvostoliitossa olevan johdon jäseniä.  Lamminen kertoo tavanneensa mm. Otto Ville Kuusisen ja Adolf Taimen.  Myös puna-armeijan kenraali Akseli Anttila oli mukana neuvotteluissa.  Tässä vaiheessa Lammiselle kerrottiin, että hän voisi tavata Neuvostoliitossa asuvan veljensä Lauri Lammisen, mutta se ei kuitenkaan onnistunut.

 

(Lauri Lamminen oli puna-armeijassa ja vasta vuonna 1992 Arvo Lammisen tyttären suorittamissa selvityksissä kävi ilmi, että Lauri oli kuollut syyskuussa 1942 Kiimingissä puna-armeijan desanttien ja suojeluskuntalaisten tulitaistelussa – ilmeisesti lopulta räjäyttämällä itsensä käsikranaatilla).

 

Kuten monissa Suomessa ilmestyneissä teoksissa on kerrottu, Pärmin pataljoonasta puna-armeijaan siirtynet suomalaiset joutuivat perusteelliseen tiedustelukoulutukseen Moskovan lähelle.  Vaikka jotkut lähtivät koulusta aikaisemmin, kuten mm. [Espanjan tasavaltalaisarmeijassa sissiluutnanttina palvellut] Eino Laakso, kesti koulutus pääryhmän osalta aina lokakuuhun 1942 asti.

 

Oppitunnit alkoivat klo 8 aamulla ja päättyivät klo 19.  Rankan opiskelun keskeytti ainoastaan tunnin lounastauko.  Ohjelma käsitti radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa, radiotekniikkaa, tiedustelutoiminnan sääntöjä ja siihen liittyviä tekniikkoja, salakirjoituksessa käytettävien peitekilien käyttöä jne.  Ennen lähtöä Suomeen piti käydä kokeilemassa miten laskuvarjohyppy onnistuu.  Yksi koehyppy koneesta riitti.

 

Sitten olivat vuorossa puna-armeijan kaukotiedustelun tehtävät Tampereen seudulla: tietoja Tampereen varuskunnista, armeijan varikoista, sotatarviketeollisuudesta ja niiden tuotantomääristä.  Eino Laakso oli kaksikosta johtavassa asemassa ja lisää tehtäviä tulisi hänen kauttaan.

 

Arvo Lammisen hermot olivat varmasti kireällä, kun hän joutui tekemään kolme lentoa Tampereen seudulle ennen kuin vasta neljännellä pudotus joulukuiselle valkoiselle metsäseudulle toteutui.

 

Joulukuun 3. päivänä 1942 Laakson piti olla vastassa Ikaalisten pitäjän Kyrösjärven itäpuolella, merkkinä kolme nuotiota.  Merkkivaloja ei ollut, ei pudotettu.

 

Seuraavana iltana hän oli jälleen matkalla, merkkinuotiota ei näkynyt.  Ei hyppyä tuntemattomaan.

 

Joulukuun 5. päivänä taas uusi yritys, ensin kolme muuta miestä Helsingin seudulle, mutta vastaanottajaa Ikaalisissa ei nytkään löytynyt.

 

Suomen itsenäisyyspäivän lennolla 6.12.1942 Lamminen oli yksin.  Vaikka nuotiota ei nytkään näkynyt, hänet pudotettiin kello 22.

 

Putoamispaikka oli kaukana sovitusta.  Hämeenkyrössä lähellä Lavajärveä.  Löytämistään tavaratorpedoista hän otti mukaansa radiolaitteet ja rahat ja lähti seuraavana päivänä kävellen Tampereelle.

 

Enää ei saada tietoa, miksi Lamminen tarvitsi näin monta harjoituslentoa ennen kuin pudotus toteutettiin.  Oliko lentäjä harhautunut paikasta jokaisella kerralla?  Emme tiedä edes, oliko Laakso Ikaalisissa, kuten hänen piti olla.  Miehille oli kuitenkin sovittu tapaamisajat ja paikka ja jatkossa yhteistyö sujui vaikeat olosuhteet huomioon ottaen hyvin.  Yhteinen tiedustelutoiminta eteni nuottien mukaisesti.

 

Lamminen asui useammassa paikassa, ensin kotonaan.  Sitten oli vuorossa Alma Rantanen Koljontiellä.  Huhtikuun lopussa 1943 Lamminen muutti Olga Liutulle Mutkakadulle.  Kesää 1943 hän vietti Näsijärvellä, jossa tukikohtana lienee ollut jonkun tuttavan kesämökki.  Syyskesällä Lamminen asui omalla mökillään Särkijärvellä ja sen jälkeen Elma Salosella Teljonkadulla.

 

Lammisen tiedottajat, jotka kaikki olivat varsin tunnettuja kommunisteja, mutta välttäneet pidätykset, pystyivät järjestämään monipuolista tiedustelutoimintaa sotatarviketeollisuudesta rautatiekuljetuksiin ja hyvinkin kaukaisille paikkakunnille ulottuviin kohteisiin.  Pisimmät tiedonhankintamatka Ouluun, Kemiin ja Rovaniemelle annettiin Fanny Ylänteen suoritettaviksi.

 

Muut Lammisen tiedottajat olivat hänen oma vaimonsa Helmi, kommunistisen naisliikkeen veteraani Fanny Kuitunen, hyvissä asemissa sotapalvelussa oleva Bruno Alanko ja peltiseppä Harry Andersson.

 

Näin voitaneen sanoa, että Arvo Lamminen suoriutui hänelle annetuista tehtävistä hyvin.  Myös sulautuminen maisemaan onnistui.  Hänellä oli 42-vuotiaana hieman vanhemman miehen paperit, ja kasvoissa olevan arven peitteeksi hän oli kasvattanut parran.  Myös kävelytyyli oli muuttunut köpötteleväksi askeleeksi.  Kaikki olisi onnistunut ilmeisesti kommelluksitta ilman kohtalokasta Ikaalisten matkaa huhtikuun puolivälissä 1944.

 

Puna-armeija muonitti tiedustelijoitaan erilaisilla tarvikkeilla pudottamalla niitä laskuvarjoilla Ikaalisiin.  Syyskuussa 1943 olivat Laakso ja hänen radistinsa [Roy Mäkelä] käyneet hakemassa tavaralähetykset Ikaalisista.  Huhtikuun 11. päivänä Laakso pyysi Lammista lähtemään matkalle huhtikuun 16. päivänä, jolloin taas oli odotettavissa lähetys.  Lammisen olisi pitänyt hankkia seurakseen toinen mies, mutta hänen avustajansa olivat kaikki työssäkäyviä ihmisiä, se ei käynyt.  Niinpä hän lähti vaaralliselle matkalle yksin.  Ja se koitui hänen kohtalokseen.

 

Päivää ennen hänen lähtöään sattui Viinikassa ampumistapaus, jonka yhteydessä Eino Laakso ja hänen radistinsa Roy Mäkelä olivat jäädä kiinni.  [muuan suutariliike oli ryöstetty ja suutari surmattu: tekijää etsivät poliisit suorittivat henkilöpaperien tarkastusta Viinikankadulla: Laakso ja Mäkelä joutuivat tarkastukseen, polkupyörän tarakalla oli reppuun käärittynä radioliikenteessä käytetty radio: ilmeisesti Mäkelä oli hermostunein, hän pamautti taskuaseestaan luodin konstaapeli Vaittiseen joka menehtyi].  Tämä [poliisisurma] johti tiukennettuihin etsintöihin kaikkialla Tampereen ympäristössä.

 

Lamminen odotti kevättalvisessa metsässä kylmissään kuusi vuorokautta konetta, teki joka yö sovitut kolme nuotiota, ja vasta viimeisellä kerralla tärppäsi.  Mutta paluumatkalla Lamminen joutui pidätetyksi ja heti alkajaisiksi raa´an kidutuksen kohteeksi, josta Jukka Rislakki kirjassan ”Maan alla” on tehnyt yksityiskohtaisesti selkoa.

 

Lammisen pidätys ei kuitenkaan tukahduttanut Puna-armeijan tiedustelutoimintaa Tampereen seudulla.  Se jatkui.

Arvo Lamminen oli kuollessaan vasta 57-vuotias.  Varhaiseen poismenoon ovat voineet olla vaikuttamassa sodan aikana kärsityt koettelemukset.

 

Merkittävän muistokirjoituksen Arvo Lammisesta on kirjoittanut Erkki Salomaa julkaisemattomissa muistelmissaan.  Arvioidessaan sodan jälkiselvittelyjä kommunistien keskuudessa Salomaa kirjoittaa:

 

”Traagisimpiin kuului piirimme SKP:n maanalaisen kauden sihteerin Arvo Lammisen kohtalo.  Tutustuin häneen jo nuorena.  Hän hoiteli yhteyksiä joskus suoraviivaisestikin tarkan konspiratiivisuuden säännöt sivuuttaen.  Hän luotti mm. minuun ja antoi erilaisia tehtäviä.  Sodan aikana hän joutui toiselle puolelle rintama ja palasi Suomeen desanttina.

 

Kuten muutkin vastaavat tapaukset hänet pidätettiin.  Kolmannen asteen kuulusteluissa hän lopulta rivesi.  Häneltä saatiin tietoja, jotka johtivat vangitsemisten sarjaan.  Häntä ei ehditty tuomita ja teloittaa ennen välirauhan sopimusta.

 

Vapautumisen jälkeen hänet tuomitsivat puolueesta erotetuksi melko varttuneet ja kokeneet kommunistit.  Vuosien varrella tietojen karttuessa ja viisauden lisääntyessä ainakin minulle ja varmasti monelle muullekin on selvinnyt, ettei sellaisessa tilanteessa enää ole kysymys ihmisen aatteellisesta lujuudesta.

 

Miten ihminen murtuu jatkuvan ja armottoman tietoiseen päämäärään tähtäävän kidutuksen tuloksena, tapahtuuko se fyysisesti siten, että hän kuolee vastoin suunnitelmia pyöveleidensä käsiin vai luhistuuko hän ensin psyykkisesti, on enemmän lääketieteellinen kuin aatteiden piiriin kuuluva probleemi.

 

Ihminen ei sellaisessa tilanteessa, olkoon hän aatteellisesti miten luja tahansa, sitä oli Arvo Lamminen, voi enää hallita itseään.  Sellaisia sankareita voi löytää vain karulle todellisuudelle vieraista ja yliromantisoiduista vallankumouskertomuksista”.

 

Erkki Salomaa kertoo tietävänsä, että Arvo Lammisen jäsenyys oli esillä SKP:n johdossa, mutta hyvitystä hän ei ehtinyt saada.

 

”Silti hän toimi rehdisti ja uutterasti kansandemokraattisessa liikkeessä.  Hän oli kommunisti ja kuoli kommunistina, vaikka häntä ei enää virallisesti sellaiseksi hyväksytty”.

 

Arvo Lammisen jäsenhakemus oli esillä pariinkin kertaan puolueessa.  Ensimmäisen kerran Lamminen itse kirjoitti hakemuksen 1940-luvun lopulla.  Siihen tuli kielteinen vastaus.  Vajaa kymmenisen vuotta myöhemmin, stalinismin kriittisen tarkastelun yhteydessä, asia esiteltiin pääsihteeri Ville Pessille, joka siirsi sen Tampereen piirin ratkaistavaksi.  Tampereen piiri ehti asian käsitellä ja edellytti vielä jatkokäsittelyä, kun Arvo Lamminen kuoli 1957.

 

Vaikka suhtautuminen tapaus Arvo Lammiseen SKP:n eri järjestöportaissa olikin vielä tässä vaiheessa hyvin nihkeätä, ei tällaisia eroja ollut havaittavissa tavallisen työväestön keskuudessa.  Niinpä kun Lamminen meni töihin lentokonetehtaalle, jossa vielä entisillä suojeluskuntalaisilla oli tiukka ote, niin muut työläiset, joukossa jo SKP:n rivimiehiä, tulivat puolustamaan Lammista, kun suojeluskuntalaiset aikoivat ”kärrätä” entisen desantin väkivalloin pois työpaikaltaan.  Myöhemmin hänet valittiin työosastonsa luottamusmieheksi.  [6]

 

xx

 

Arvo Lammisen keikka Ikaalisissa huhtikuussa 1944

 

Keväällä 1944 toiminta vilkastui.  Pääsiäisen aikaan Arvo Lammiselle ilmoitettiin, että miehelle oli päätetty toimittaa uusi tavaralähetys ja että hänen vuoronsa oli noutaa se.  Keliolot olivat hankalat – pitäisikö hänen lähteä pyörällä, suksilla vai potkukelkalla?  Päälle päätteeksi vasta illalla hän sai Keskuksen tiedon, että sovitulla paikalla Ikaalisissa piti olla jo seuraavana päivänä, lauantaina 15. huhtikuuta 1944 kello 24.00.  Hän ei ehtinyt hankkia toveria retkelle mukaan.

 

Pimeässä ja liukkaalla tiellä kului 12 tuntia ennen kuin pyöräilijä ohitti Sakkolankylän [p.o. Saukonkylän] koulun ja kääntyi pienelle sivutielle [Karpanperäntie].  Lamminen piilotti pyörän metsään ja lähti kävelemään lumessa, jota oli paikoin vyötäisiin asti.  Hän ei ehtinyt ajoissa perille, mutta tiedotteessa oli käsketty tarvittaessa odottaa viisi vuorokautta määräpaikassa.  Lentokoneen ääntä ei kuulunut.

 

Lamminen hakkasi päivisin puita ja poltti niitä yöllä merkkinuotioissa.  Vasta viimeisenä yönä hän kuuli koneen äänen ja näki pakoputken heikot liekit.  Nuotiot paloivat hyviin mutta taskulamppu oli kastunut voimattomaksi. Kone lensi edestakaisin.  Vihdoin Lamminen näki punavihreät valomerkit.  Tilaus oli toimitettu perille!

 

Vasta aamulla hän löysi tavaravarjon noin kilometrin päässä nuotiosta.  Rätti väsynyt mies otti mukaansa vain rahat, tupakat ja vähän ruokaa ja hautasi pakkauksen sekä varjon.  Oli jo torstai: hän oli sopinut lauantaiksi tapaamisen Anderssonin kanssa ja lähdön uudelle noutoreissulle.  Hän pisti oman osuutensa, 30 000 markkaa, pompan taskuun, ja toisten rahat, 120 000 markkaa tupakkapussiinsa.  Iltaan mennessä hän oli palannut vanhoja jälkiään pitkin polkupyörälleen.

 

Lammisen ollessa metsässä oli tilanne kokonaan muuttunut. [edellä kerrottu konstaapeli Adolf Vaittisen surma hänen tarkastaessaan Eino Laakson ja Roy Mäkelän henkilöpapereita Viinikan liikenneympyrän maastossa].  …

 

Saukon koulun kohdalla kaksi aseistettua miestä tarttui pyöräilijään, joka yritti ajaa heidän ohitseen. 

 

 - Mikäs äijä sinä olet?

 

Lamminen kaatui eikä saanut paksujen käsineidensä takia pistoolia taskustaan. 

 

 - Mitä te rauhallisen miehen päälle käytte!

 

Vastalauseista välittämättä miehet veivät uupuneena laahustavan Lammisen [Saukon] koululle, jossa etsijöitä oli enemmän.  Kun vangin taskut tyhjennettiin, huomattiin heti millainen saalis oli napattu.  Opettaja, paikallinen ilmasuojelupäällikkö [Iivari Mattila] soitti Ikaalisten nimismiehelle ja riisui Lammisen saappaat ja sukat siltä varalta, että hän olisi jaksanut yrittää pakoon.  Tupakkapussista löydettiin rahakäärö ja repusta amerikkalaista lihasäilykettä ja maitojauhetta sekä venäläistä kaakaota ja leipää.

 

Yöllä saapuivat nimismies ja ylikonstaapeli, joka heti tunsi Lammisen, ilmeisesti etsintäkuulutuksesta.  [Lammisen desanttilennolla yöllä 13.6.1942 vastaisena yönä jo tulomatkalla Paimioon pudotettu turkulainen viilaaja ja SKP:n toimitsija Yrjö A. Helenius oli jäänyt kiinni.  Pudotus nähtiin ja alkoi takaa-ajo.  Löytyi luodinreikä päässä ladosta Turun lähellä 23.6.1942; kiinniottajat puristivat Lammisen nimen ulos ennen loppuratkaisua – virallisesti Heleniuksen kuolema kirjattiin ”itsemurhaksi”.  Heleniuksen radisti, amerikansuomalainen kommunistiperheen vesa, 1920 Chigacossa syntynyt Elis Gåström jatkoi pakoilua pari viikkoa, jäi kiinni, sai kuolemantuomion ja ammuttiin.  Elis tarjoutui yhteistoimintamieheksi Suomen sotilasviranomaisten radolähetystoimintaan, mutta esitys näyttää jääneen vaille vastakaikua; VH via Rentola ja Lindstedt] Hän napsautti vangille käsiraudat ja selitti:

 

 - Ei tämä mies nyt ole tullut, sen on vain täydennysmatkalla.

 

Sitten: - Myöntäkää pois vain, että teidän nimenne on Lamminen.

 

Lamminen pisti kätensä taskuun.  Vartija heristi heti aseellaan ja huusi:

 

 - Pois käsi taskusta!  Noin Viitanenkin teki, nosti kätensä ylös mutta laski ne sitten alas ja Lampinen ampui heti!

 

Arvo Viitanen, Lammisen vanha nokialainen toveri, oli myös ollut laskuvarjomies.  Lamminen oli kuullut, että hän oli kuollut jossakin samoilla seuduilla.  (Viitanen ammuttiin Ikaalisissa 10. syyskuuta 1942 ja hänen naistoverinsa pidätettiin). 

 

Miehet etsivät koko yön Lammisen olematonta toveria.  Sillä välin koululle saapui joku kapteeni seurassaan kersantti ja luutnantti, joka Lammisen kertoman mukaan oli Planting; [Valpon Tampereen alaosaston apulaispäällikkö, luutnantti Carl-Olof Planting] Planting itse ei muista tällaista tapausta.  Luutnantti tunnisti vangin poliisivalokuvan avulla.  Lyhyen neuvottelun jälkeen parikymmentä miestä lähti kahdella hevosella viemään Lammista metsään.  Nuotiopaikat löydettiin [lumessa olevia jälkiä seuraamalla] helposti.  Lamminen väitti polttaneensa loput tavarat nuotioissa, mutta miehet eivät uskoneet häntä. 

 

Kersantti ja ylikonstaapeli työnsivät Lammisen lumeen suulleen, irrottivat vyön, vetivät housut jalkoihin ja alkoivat piestä häntä koivukepeillä sääriin ja takamuksiin.  Luutnantti kyseli vieressä, missä tavarat olivat.  Välillä poliisi kyllästyi kepittämiseen ja siirtyi huitomaan vyöllä.

 

Vielä metsään lähdettäessä Lamminen oli ollut varma itsestään.  Hän ei puhuisi.  Mutta nyt hän pyysi lopettamaan hakkaamisen ja kertoi missä tavaratorpedo oli.  Se kaivettiin esiin.  Sitten kysyttiin hänen toveriaan.  Hän sanoi olleensa yksin, ja hakkaaminen jatkui, tällä kertaa housujen päälle.  Sillä välin muut miehet hiihtelivät ympäriinsä ja löysivät toisen varjon ja torpedon, joista Lamminen ei ollut tiennyt mitään.

 

Selkäsauna jatkui ja kysymyksiä sinkoili.

 

 - Kuka on kaverisi!  Mitä nämä kirjaimet kartan reunassa merkitsevä!  Missä on Eino Laakso!  Missä on Laakso!

 

Lamminen sanoi totuudenmukaisesti, ettei tiennyt.  Hän kertoi asuvansa Elma Salosen luona; se oli ensimmäinen nimi, jonka hän paljasti.

 

Matka Tampereelle tehtiin autolla ja hevosella.  Luutnantti kehuskeli Laakson jäävän vielä kiinni ja kyseli kaikenlaista, sitäkin missä Lamminen oli koulutettu tehtäväänsä.  Kun pidätetty vaikeni, luutnantti sanoi vahingoniloisena: - Pionerskajassa!

 

Lamminen ei enää ihmetellyt vastavakoilun tietoja.  Liian moni toveri oli jo joutunut kiinni ja tullut ammutuksi.  Ei näiden käsissä kestänyt…

 

Tampereella Lamminen vietiin poliisilaitoksen etsivän osaston putkaan.  Vartija ihmetteli vangin kuntoa. – Onpa miehellä kirjava perse.

 

Sellissä Lamminen sai itsemurhakiihkon.  Hän olisi hirttäytynyt, jos olisi löytänyt narua.  …

 

Lamminen kertoi kuulusteluissa kaiken tietämänsä.  Hän olisi paljastanut Eino Laaksonkin, jos olisi tiennyt tämän olinpaikan.  Lammisen toverit uskoivat tietysti hänen yrittäneen pelastaa itsensä puhumalla.  On totta, ettei Lammista teloitettu, mutta myös 17 muun vangitun tuomitsemista viivytettiin ilmeisesti uskossa, että Laaksokin jäisi pian kiinni.  Jatkosota ehti loppua kesken kaiken.  [7]

 

xx

 

Ikaalisten muistitietoa

 

Desantti [Arvo Lamminen laskeutuu Ikaalisiin]

 

Elettiin jatkosodan neljättä vuotta 1944.  Puna-armeija lähetti rintaman taakse vakoilijoita ja sabotöörejä, joita yleisesti kutsuttiin desanteiksi.  Osa näistä toimitettiin rintamalinjojen läpi tai pudotettiin laskuvarjoilla lentokoneista ja osa oli täältä pestattuja suomalaisia.

 

Desanttien tehtävänä oli mm. tehdä räjäytyksiä, tuhota sotilasosastoja ja elintärkeitä huoltokuljetuksia ja kohteita sekä hankkia tietoja ja pitää radioyhteyttä.

 

Kotirintamalle muodostettiin nostoväkeen kuuluvista miehistä ilmasuojeluun IS-ryhmiä vartioimaan siltoja ja muita mahdollisia kohteita.

 

[Ikaalisten pitäjän] Saukonperän IS-ryhmän johtaja oli opettaja Iivari Mattila, ja siihen kuuluivat mm. Juho Ylinikkilä, Kalle Salomäki, Eeti Nuuttila ja Eeti Kujansuu.

 

Ylinikkilän ja Nuuttilan ollessa parivartiossa osuusliike Oman kaupan luona, laski Karpanperän tieltä pimeällä polkupyörällä mies.  Vartio pysäytti hänet.  Mies tiedusteli kelloa ja sanoi menevänsä Tampereelle, mistä hän myöhemmin osoittautui olleen kotoisin.  Kun miehen käytös tuntui epäilyttävältä, lähdettiin koululle ryhmän johtajan puheille.  Opettaja Mattilakin epäili miehen kertomusta ja kutsui esikunnasta kersantin paikalle.  Lisäksi kutsuttiin sodasta lomalla olleet reserviläiset Kustaa Vainionpää ja Paavo Asumalahti.

 

Ilmatiedustelusta saatiin tuore tieto, että joku kuljetuskone oli kuin olikin havaittu Karpanperän yllä kiertelemässä.  Myöhemmin kävi ilmi, että kyseinen desantti oli sytyttänyt sovitut kolme merkkitulta Isollenevalle, ja lentokone oli pudottanut vahvaan kankaaseen käärityt kollit laskuvarjolla nevalle, jonne hän oli ne peittänyt, mutta ottanut niistä tupakkaa itselleen.

 

Aamun valjetessa lähtivät vartiomiehet ja reserviläiset kersantin johdolla kuljettamaan miestä Karpanperälle.  Epäilty tekeytyi ensin tietämättömäksi.  Mutta kun nuotion jäljet löytyivät, epäilykset alkoivat vahvistua.  Kersantti veisti metrisen kepin, kehotti muita jäämään paikoilleen ja lähti miehen kanssa edemmäksi.  Hetken kuluttua he palasivat ja veivät toiset pakkausten luo.  Asia oli selvä ja desantti pidätettiin.

 

Asumalahden Paavo vei hevosellaan löydetyt tavarat autotien varteen, mistä SA-auto ne nouti.

 

Sodan päätyttyä ikaalilaiset IS-miehet haastettiin todistajiksi sotaoikeuteen.  Desantti syytti kersanttia kepittämisestä, mutta koska miehemme eivät olleet nähneet sellaista, ja kun kersantti kertoi kepillä etsineensä tavaroita lumen alta, ei valvontakomissio vaatinut rangaistusta ja asia raukesi.

 

Miesten tunnelma vapautui ja he itse kertoivat käyttäneensä todistajapalkkiot Helsingin ravintolapalveluihin tutustumiseen ennen junan lähtöä.  [8]

 

xx

 

Eräs paikkakuntalainen on muistellut, miten hän aamulla Saukon koululla ovensuusta näki, miten vieras mies istui höyläpenkillä ja tupakoi.  Mies oli illalla kiinni otettu desantti.

 

xx

 

Ikaalisten muistitietoa

 

Desantteja [eli Irene Janhonen ja ArvoViitanen laskeutuvat Ikaalisiin]

 

”Kello oli 12 yöllä, syyskuun alussa 1943.  Oltiin tulossa Majaniemestä vehnänniittotalkoista.  siellä emäntä anto talkooväen tanssata.  [Sota-aikana oli yleinen tanssikielto, jota lähes yhtä yleisesti eri tavoin rikottiin, VH].  Kuultiin sitte lentokoneen ääntä.  Se kiärsi lenkin jossain Ylijoenperällä päin ja palasi takasi.  Puheltiin, että kai se desantteja kävi kyytimäs.

 

Oliko sitte seuraava päivä vai mikä.  Menin perunamaalle, meiltä Ala-Sisättöön päin.  Kulmalan Siiri kaivo jo päitä auki, kun Peltoniemestä oli tilattu seuraavaks päiväks kone.  Olin tasan 20-vuotias sillon.  Menin niittään varsia ja kaivamaan niitä penkin päitä.  Minulla oli väärävarsiviikate olalla ja pääsin veräjälle.

 

Huomasin, että joku nainen puheli siinä Siirin kanssa.  Oli nojallaan aitaa vasten. Se kuitenkin eros siittä, ennen ku pääsin lähelle.  Kysyin Siiriltä, että kuka se oli.  Siiri siihe, ettei hän tiä, valtatiätä se kysy.  ”Mitäs sanoit?” kysyin.  Siiri: ”Sanoin, että tuossa vainiolla menee semmonen tiä, jota talavivaltatiäks sanotaan.  Mutta sitte on tuolla maantiä”.  Siiri oli näyttäny Juhtimäkeen, Tiituksenmäkeen päin.

 

Panin väärävartisen oksaan ja palasin takasin, kun näin, että nainen lähti tuleen suulin takaa.  Osuimme yhtä aikaa tielle ja tulin rinnalle.  ”Päivää” siinä sanottiin.  Nainen kysyi heti, että onko pitkä matka Peltoniemeen.  Sanoin, ettei oo ku kilometri, mutta ei se talo oo ihan tiän varressa, se on maantiältä muutama sata metriä.  ”Ei kai se ookaan”, sano nainen viä.

 

Kävelin sen naisen rinnalla ja poikkesin sisälle ja join saavista vettä.  Isä (Elo Sisättö) ajo ikkunan lähellä partaa ja kysy heti, kuka siinä meni.  Sanoin, etten tiä, kai se on jotain kantolalaisia, Peltoniemen sukuja, kun se Peltoniemeen kysy.  Isä sano, että olipa sillä kummalliset vaatteet.  Naisella nimittäin oli päällä matkatakki, niin ku navettatakki, ja jalassa nauhotetut piaksut.  Sen verran se herätti huomiota, että isä soitti Visamäelle, joka oli vt. poliisina Luhalahdessa.  Isä sano, että semmonen nainen oli tulossa, olis ehkä syytä tarkistaa.  Visamäki kyseli, olisko meillä pyörää, että joku poika lähtis seuraamaan naista; hän itte lähtee vastaan.  Risto [Sisättö] sieppas pyörän ja lähti seuraamaan”.  [9]

 

xx

 

”Hyppäsin pyörän selkään ja pian sain naisen näkyviin.  Ajoin välillä ohitse ja sitte taas vastaan ja taas ohitte – lapsellinen kun olin.  Kyllä se nainen huomas, että seurasin sitä.  Myöhemmin nimismies sanoikin, että kas kun ette ampunu poikaa.  Siihen desantti, että hän harkitsi sitä, mutta laukaukset olis herättänyt huomiota.  Hän luotti hyviin papereihin.  Kun niitä papereita tarkasteltiin, niin niissä oli Ikaalisten nimismiehen leima.

 

Koivuniemen tienhaaran lähellä oli mökki.  Poikkesin siihen – siä oli emäntä Marjaniemen tyttäriä.  Sanoin sille, että jos poliisi tulee, niin sano, että on menty Vahonkoskelle päin.  Sakeimmassa mettässä, tienhaaran ja Hakalan talon puolivälissä Visamäki ja isä saivat meirät kiinni.  Visamäki käski naisen näyttää paperinsa, ja tämä ojensi ne.  Visamäki katteli niitä ja sanoi, että näillä papereille saa mennä Suomessa minne vain, kunhan ei tee mitään pahaa.  Isä huomautti, että eikö ole syytä tarkemmin niitä papereita syynätä.  Visamäki sano naiselle, että kattotaanpa niitä papereita viä.  Siinä kun nainen niitä taskustaan kaivoi, huomasin pistoolin.  Suhahdin siitä Visamäelle, joka samassa tarttui naista tiukasti käsiin.  Kun käsi sitten vedettiin taskusta ulos, tuli siinä mukana ladattu automaattipistooli.  Visamäki suuttui ja ärjäisi naiselle, että tämä on koko ajan valehdellut, hän onkin vakoilija.  ”Niin olen, mutta ei saa kuulustella eikä kovistella näin maantiellä, sen kieltää kansainvälinen laki”.

 

Naisen taskut tarkastettiin perusteellisesti, sitten lährettiin kuljettamaan isolle maantielle.  Visamäki vei desantin mennessään Luhalahteen päin, minä menin isän kanssa kotiin.  Isä soitti sitten tapahtumasta Ikaalisten nimismiehelle Somiskalle.

 

Koska arveltiin, että desantteja saattais olla enemmänkin, lährettiin tarkastamaan lähimaastojen latoja.  Minullekin annettiin ase, vaikka olinkin viä poikanen.  Desantteja ei kuitenkaan tavattu.

 

Tällä välin oli nimismies kuulustellut naisdesanttia.  Tämä oli tunnustanut, että heitä oli vain kaksi, toinen miespuolinen.  Tähän ei kuitenkaan luotettu, ja päätettiin laittaa seuraavaksi yöksi vartio.  Sisättöön tuli kuoma-autolla is-miehiä.”  [10]

 

xx

 

”Naista kuljetettiin Sisätössä ja viätiin sitten Ikaalisten keskustaan.  Sitten tuli Osuuskaupan kuorma-autolla is-miehiä, semmosia, jotka oli toipumislomalla tai muuten lomalla rintamapalveluksesta tai sitten liian nuoria armeijaan.  Nimismiehet ja poliisit tekivät suunnitelman.  Naiselta oli saatu kartta, johon oli merkittynä seuraavat talot: Mikkola, Kulmala, Peltoniemi ja Kotaniemi.  Se oli tunnustanut, että toisen desantin kanssa oli sovittu näin: Jos ei kahden tunnin päästä tavata nevalla, johon heidät pudotettiin, niin sitten tavataan kahden päivän päästä Kotaniemen itäpuolen sillalla.  Ja jos ei sielläkään, niin sitten kahden viikon päästä Tampereen tuomiokirkon rappusilla.”  [11]

 

xx

 

”Miehet jaettiin ja osoitettiin vartiopaikat ja tehtiin listat vartiovuoroista ja jaettiin kiväärit.  Hieman siinä harjoiteltiin aseenkäsittelyäkin.  Sisätön Osuuskaupan hoitaja Niemen Helvi kävi Väinöläs syämäs.  Se ei uskaltanu sinne yksin mennä ja pyysi, että Roine, joka oli Ikaalisten Osuuskaupan leipuri ja ennestään tuttu, tulisi kaveriksi.  Roine oli alikersantti, saanu armeijasta lomaa, kun silloin rintamalla oli rauhallisempaa aikaa.  Kun he olivat takaisin tulossa, eivät viä sillallekaan ehtineet, niin vastaan tuli reppuselkäinen, hattupäinen miäs.  Kun he kattoivat kohta takansa, se miäs juoksi valon kohdan.  Epäilyt heräsi.”  [12]

 

xx

 

”Kylässä desanteista levisi äkkiä tiato.  Menin Sisättöön.  Is-miehiä sinne oli jo tullut.  Niitä oli 5 – 7 miestä.  Oli jo ehtoo.  Pyöräilin Talosen tykönä, kaupan luona.  Siihen tuli Roine.  Hän oli tuttu Niemen Helville ja ne kävelivät siinä.  Roine käski minun käyrä kattomas, tunnenko miähen.  Mulla oli pyörässä dynamo.  Sain sitä ohjattua.  Ajoin sivutte Huhtamoision ahteessa ja kävin kääntämäs Peltoniemen tiehaaras ja sitte miäs tuli vastaan.  Roine vartos koulun tykönä ja kysy, tunsinko miästä.  En tuntenu, sanoin.  Roine hyppäs pyöränrungolle, sillä oli konepistooli.  Olin semmonen 13-14 –vuatias kölövi, mutta mentiin.  Miäs tavotettiin pian.  40-50 metrin päähän pysäytettiin.  Roine hyppäs rungolta ja huusi: ”Seis!  Kädet ylös!”  Ja samassa hän ampu varotuslaukauksen konepistoolilla.

 

Siihen tuli sitte heti Sisätön Matti pyörällään.  Roine käski meitin tarkastaa äijää.  Menin ja olin pian kohdalla.  Kattelin taakse, missä Matti oli.  Se oli hieman kauempana.  Siinä samassa miäs laski kätensä taskuun.  Sitte löi samassa valakeeta.  En minä tiänny, kuka ampu.  Hyppäsin ojaan.  Roine ampu, kestotulella.  Olin noin kahden metrin päässä, kun äijä kaatu, Roine noin 20 metrin päässä.

 

Peltoniemen Eino oli lomalla.  Se oli asealiupseeri.  Tuli siihen heti, oli kuullut laukaukset.  Desantilla oli vodkapullo.  Epäiltiin, mitä pullossa mahtoi olla.  Eino avas pullon, haisto ja sanoi: ”Tämähän on Vanhaa Eurooppaa, oikein votkaa”.  Äkkiä se pullo oli tyhjä.  Säilykkeitäkin oli.  Niitä maisteltiin sitte pirtis yällä.

 

Kohta tuli paikalle niitä is-miähiä.  Ruumis jäi siihen tiänvarteen.  Aamulla Osuuskaupan kuarma-auto haki miähet ja ruumiin pois.”  [13]

 

xx

 

”Samassa rävähti konepistoolisarja ja miäs kaatu selälleen.  Se tapahtu äkkiä.  Miäs tapettiin, mutta kuka tapettiin?  Epäily heräs, sillä maakunnas oli sota-aikaan kaikenmoisia lihamiähiä liikkeellä, mustan pörssin kauppiaita.  Mutta Roine sanoi, että olipa kuka tahansa, kun kerran ei kädet ylhäällä pysy.  Kraappasin tulitikulla valakeen ja kattelimme kasvoja.  Roine veti vainajan käden taskusta ja siältä tuli 7,65 millin pistooli.  ”Ei tommonen kunnon ihminen ole, jonka taskusta tulee tommonen ase!”

 

Tutkittiin miästä tarkemmin.  Kaks pukua sillä oli.  Päällimmäinen semmonen puku, jota maaseudulla käytettiin, alla kaupunkilaisempi.  Lompakko oli sisimmäisen puvun povitaskus.  175.000 markkaa siinä oli senaikaista rahaa.  Valpon poliisit myöhemmin kuulusteli rahasta ja kai Eloltakin.  Väittivät, että rahaa piti olla enemmän.  Sanoin, ettei yhtään enempää.  Siinä oli ainakin kymmenen henkee toristamas, kun rahat laskettiin.”  [14]

 

xx

 

”Naisen kuulusteluissa selvis, että samaan aikaan ne desantit pudotettiin Mekkonevalle Koveron pohjoispuolelle.  Erikseen sitten tulivat ja pyrkivät Nokialle.  Mies kai tuli Talosenperän, nainen Ylijoenperän kautta.  Myöhemmin löytyi lähettimet ja vastaanottimet ja laskuvarjot.  Puhuttiin, että niitä olis ollu kaks hevoskuarmaa.  Naisdesantin avulla paikka löytyi.”  [15]

                                                               

xx´

 

Risto Sisättö muistelee

 

Desantteja Sisätössä

 

Oli sateinen ja pimeä syysilta 1943.  Joukko Sisätön kylän poikia oli kokoontunut ulos vaihtamaan ajatuksiaan.  Kun samalla kuului läheltä lentokoneen hurinaa, pojat alkoivat arvella, mahtaisiko vihollinen pudottaa nyt desantteja tänne kauas sisämaahan Ikaalisten seudulle.  Asiaan ei sen paremmin kuitenkaan kiinnitetty huomiota.

 

Kului muutamia päiviä.  Olin pellolla niittämistehtävissä, kun huomasin metsän laidassa aidan takana seisovan jonkin tuntemattoman ihmisen.  Aloin katsella häntä pitkään ja ihmettelin, kuka hän voisi olla, kun vain noin tulee metsästä.  Ilmeisesti hänkin heti huomasi minut, koska tuli suoraan luokseni.

 

Totesin tulijan lähemmäksi päästyään naiseksi.  Kun hän enempää puhumatta tiedusteli minulta valtatietä, neuvoin hänelle, millä suunnalla on maantie.  Nainen lähti kävelemään sinnepäin, ja minä jatkoin työtäni jonkin aikaa.  Samalla kuitenkin ajattelin, mahtoiko tuo olla rehellinen kulkija.  Löin viikatteen peltoon ja päätin lähteä ottamaan asiasta selkoa.  Olihan minulla 13-vuotiaana sotilaspoikana siihen velvollisuus.

 

Kotiin tultuani otin polkupyörän ja kerroin isälleni, että lähden seuraamaan epäilyttävää naista.  Sovimme myös, että hän soittaa poliisille, jollaisena silloin toimi Luhalahdessa jääkärivääpeli K.V. Visamäki [16], ja pyytää häntä tulemaan ottamaan asiasta lähemmin selvää.

 

Seurailin tuota naista välillä pyörällä hänen edellään ajaen ja taas jääden jälkeen useita kilometrejä.  Tuli sitten eräs sivutienhaara, ja seurattavani lähtikin kulkemaan sivutietä.  Tämän vuoksi poikkesin  heti lähellä olevaan taloon pyytämään talon väkeä sanomaan perässä tulevalle poliisille, että hän poikkeaisi sivutielle.  Lähdin itse taas seuraamaan naista.

 

Kovin pitkälle ei tarvinnut mennäkään, kun poliisi ja isäni tulivat naisen luokse ja pyysivät nähtäväksi henkilöllisyyspaperit.  Nainen näytti heti paperinsa, joita tutkittuaan poliisi sanoi, että näillä papereilla saa kyllä mennä minne vain, kunhan ei tee mitään pahaa.

 

Minä seurasin papereiden tarkastuksen aikana naisen liikkeitä ja huomasin hänen matkatakkinsa taskussa pistoolin.  Menin poliisin viereen ja kuiskasin hänelle tekemästäni havainnosta.  Poliisi kaatoi heti polkupyöränsä ja tarttui naisen taskussa olevaan käteen.  Vedettäessä kättä taskusta ulos tuli siinä mukana ladattu automaattipistooli.  Poliisi suuttui, ärjäisi naiselle, että hän on koko ajan valehdellut, hän on maanpetturi.  Tähän nainen vastasi:

 

”Niin olen, mutta ei saa kuulustella eikä kovistaa näin maantiellä, sillä sen kieltää kansainvälinen laki”.

 

Tarkastimme naisen taskut perusteellisesti ja lähdimme kuljettamaan häntä ison maantien varteen.  Isä ja minä lähdimme kotiin ja poliisi lähti viemään desanttia Luhalahteen päin.

 

Kotiin päästyä soitimme tapahtumasta heti Ikaalisten nimismiehelle.  Hän lupasikin heti saapua eikä kauan kulunutkaan, kun hän jo oli kodissamme mukanaan is. miehiä ja mainittu desanttinainen.

 

Naiselta tiedusteltiin, miksi hän ei ollut ampunut heti poikaa, jonka huomasi pyörällä häntä seuraavan?  Nainen selitti tätäkin ajatelleensa, mutta oli tullut päätökseen, että ampuminen herättäisi enemmän huomiota, jos poika pian löydettäisiin ja hänet outona liikkujana kenties saataisiin heti kiinni.

 

Koska arveltiin desantteja olevan liikkeellä ties kuinka paljon, lähdettiin heti tarkastaman lähimaastojen latoja.  Minullekin annettiin konepistooli, vaikka olinkin vielä aivan poikanen.  Desanteista emme tavanneet jälkeäkään.

 

Tällä välin oli nimismies kuulustellut naisdesanttia, ja tämä oli tunnustanut, että heitä oli ollut vain kaksi, toinen miespuolinen.  Tähän ei kuitenkaan täysin luotettu, ja päätettiin laittaa seuraavaksi yöksi maantielle vartio.  Nimismies lähti tämän vuoksi Ikaalisiin ja lähetti kauppalasta autokuormallisen is. miehiä taloomme.

 

Vartiovuoroja pirtissämme jaettaessa tuli joku kertomaan nähneensä oudon miehen kulkevan maantietä, reppu selässään.  Oli myöhäinen ilta, mutta kuu valaisi seutua.  Lähtö miehen perään tapahtui nopeasti.  Leipuri Roine saavuttikin kuutamoisella tiellä pyörällä ajaen ensimmäisenä desantiksi oletetun miehen.  Me toiset juoksimme hänen peräänsä.  Kun Roine pääsi miehestä 5-10 metrin päähän, hän karjaisi miehelle komennon ”kädet ylös!”.  Mies nosti heti kätensä, ja Roine huusi pojille, että menisivät kulkijaa tarkastamaan.  Kun mies samassa laski oikean kätensä takataskuun, Roine ampui varoituslaukauksia konepistoolilla, mutta mies ei suostunutkaan antautumaan.  Mies oli desantti.  Repusta löytyi paljon suomalaista rahaa, leipää ja suklaakakkua, josta minäkin sain aikamoisen palasen.  Silloinhan ei karamellejä saanutkaan.  Rahat luovutettiin valtiolle.

 

Minulle nuorelle pojalle tämä oli melkoinen järkytys tai kuinka sen nyt voisi sanoa.  Uni ei oikein hyvin tullut.  Aamulla kun heräsin, oli kuorma-auto pihallamme ja miehiä ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin edellisenä iltana.  Nyt he olivat desanttia kuljettamassa ja tunnistamassa.  Nokialta sanottiin miehen olevan kotoisin.

 

Kului muutamia päiviä, kunnes taas tuli meille virkamiehiä naisdesantti mukanaan.  Alkoi kuulustelu, mihinkä tämä oli ollut menossa, mistä oli ollut tulossa ja mitä tekemässä.

 

Asiat selvisivät odotettua nopeammin.  Valtion metsään suurelle Susinevalle oli desantit lentokoneesta pudotettu.  Sieltä löytyivät myös laskuvarjot, radiolähettimet ja –vastaanottimet.  Heillä oli joku paikka Nokialle, mistä olisivat lähettäneet tietoja viholliselle.

 

Entiseen tapaan kävin jälleen sotilaspoikaharjoituksissa ja toimittelin virka-asioita pitkiäkin matkoja.  Muutaman päivän kuluttua pyydettiin minulta valokuvaa ynnä muita henkilötietoja.  Tulin myös puuhistani palkituksi saadessani vuonna 1944 Suomen marsalkka Mannerheimin minulle myöntämän II luokan vapaudenmitalin.  [17]

 

xx

 

Suomalaisen tykistön kehittäjänä toiminut insinööri Heikki Collanus kertoo 1930-luvun puolivälissä perustetun Ikaalisten näytelmäseuran syntyhistoriasta ja toiminnasta (Ikaalisten Joulu, 2000):

 

”Vaativimpia ohjelmia Seuran saavutuksissa oli järkyttävän traaginen englantilainen näytelmä ”Matkan pää”.  Kirja ja näytelmä oli ensimmäisen maailmansodan voittajavaltion Englannin vastaveto kuuluisalle saksalaiselle Erich Maria Remarquen sotakirjalle ”Länsirintamalta ei mitään uutta”.  Matkan pää oli Näytelmäseuran ohjelmassa juuri ennen talvisotaa.” …

 

Monet näytelmässä mukana olleista pojista ja miehistä joutuivat pian tämän jälkeen itsekin todellisessa sotilaanroolissa taistelemaan rintamalle.  Useat nuoret eivät koskaan enää palanneet rakkaalle kotikonnulleen.  ”Matkan pää” –näytelmässä mukana olleista kolme – Jaakko Kamrat, Kalle Pulkkinen jr. ja Toivo Paatero – saivat sankarikuoleman.  …

 

”On eräs henkilö, jonka panos varsinkin Seuran myöhemmissä vaiheissa oli suuri ja ratkaiseva innostuksen kohottajana ja harrastuksen jatkajana.  Hän on Pertti Roine.

 

Hän tuli Ikaalisiin leipurimestariksi Toivo Kivikon jälkeen ja toimi ansiokkaasti Näytelmäseurassa sekä ohjaajana että viihdyttäjänä ja hauskuttajana.  Varmaan monet ikaalislaiset muistavat hänet lämmöllä”.

 

xx

 

Työväen verkostot.

 

Fragmentteja taisteluvuosilta

 

”Kaikilla Fanny Kuitusen ja Hilda Kaihosalon Neuvosto-Venäjälle koulutettavaksi värvätyillä nuorilla oli työläis- ja järjestötausta.  Useat heistä olivat lisäksi entisten punakaartilaisten jälkeläisiä ja suurperheiden lapsia.  Ensimmäisten joukossa olivat mm. Arvo Lamminen (s. 1900), Lauri Henriksson (s. 1900) ja Betty Peltonen (s. 1902), jotka kaikki värvättiin ns. Lempaalan kursseille syksyllä 1920.  Lammisen isä Emanuel Lamminen oli ollut säännöllisesti mukana kirvesmiesten ammattiyhdistystoiminnassa ja Arvo itse liittynyt Tamperen sos.dem. nuoriso-osastoon jo vuonna 1916”.

 

”Verkostoitumisen kannalta merkillepantava seikka oli kommunistien keskittyminen [Tampereella] Pellavatehtaan konepajalle.  Selitys on osin siinä, että konepaja oli SKP-aktiivien Paul Niemisen ja Arvo Lammisen työpaikka.  Mielenkiintoista työpaikkasolujen perustamisessa oli myös se, että valtaosa solujen jäsenistä, tekstiilitehtaissakin, oli miehiä.  Esimerkiksi [Tampereen piiriorganisaattori Antti] Hyvösen muistelmien mukaan Finlaysonin soluun kuuluivat lähinnä ”…vasemmistolaiset ammattimiehet, värjärit, puusepät ja laitosmiehet”.”

 

”Punaorvoista keskeisimmäksi toimijaksi maanalaisuuden aikana nousi Arvo Lamminen, joka aloitti puolueuransa v. 1920 Lempaalan kursseilla [Karjalan kannaksella, Neuvosto-Venäjän puolella].  Hän vastasi ensin nuorisopuolen toiminnasta, siirtyi sitten kaupunkisoluun ja organisaatiouudistuksen jälkeen Pellavatehtaan konepajan työpaikkasolun vastaavaksi ja edustajaksi kaupunkikomiteaan.  Sieltä hän ”yleni” melko nopeasti SKP:n Tampereen piirin piiritoimikunnan jäseneksi.  Maanalaisen toiminnan lisäksi Lamminen oli mm. Tampereen työväen paikallisjärjestön johtokunnan jäsen ja kaupunginvaltuuston varajäsen.  Poliittinen ura katkesi 2 vuodeksi ja 6 kuukaudeksi, kun hänet pidätettiin huhtikuussa 1928 ja passitettiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen.  Vapauduttuaan Lamminen jatkoi varovasti toimintaa SKP:ssa.  Alkuun hän vieraili nuoriso-osastojen kokouksissa, mutta pian hän oli jo monessa mukana: luennoimassa marxismi-leninismistä opintopiireissä, antamassa ohjeita kansanrintamataktiikasta ja lopulta hoitamassa syksystä 1934 aina talvisotaan asti SKP:n piiriorganisaattorin tehtäviä.  Tuolloin hän oli aktiivisena taustatukena mm. lakkoliikehdinnässä.

 

Lammisen ikätovereista mm. Laakson veljekset [Eino ja Leo Laakso], Betty Peltonen, Kalle Renfors ja Paavo Rosman jatkoivat 1920-luvulla aloitettua toimintaa 1930-luvulla.”

 

”Nokialaisista Eino Saastamoinen ja Arvo Viitanen olivat olleet mukana piirin toiminnassa vuodesta 1926 alkaen, mutta Elsa Rautee ja Anna Valtonen tulivat varsinaisesti mukaan Nokian Kumitehtaan lakon jälkeen vuonna 1929.  Nokialiset olivat hyvin tiivis ryhmä.  Aatteen lisäksi heitä yhdisti sukulaisuus.  Esimerkiksi 1930-luvulla Neuvostoliittoon kouluun lähtenyt Martti Malmberg (s. 1911) oli sukua Eino Saastamoisen vaimolle ja myöhemmin Malmbergin suku yhdistyi Rauteisiin, sillä Elsa Rauteen veljentytär meni naimisiin Martin nuoremman veljen, Eskon kanssa.”

 

”Suomen viranomaisten kannalta vaarallisimman ryhmän muodostivat ns. Pärmin pataljoonasta Neuvostoliittoon loikanneet kommunistit, jotka lähetettiin desanttikoulutuksen jälkeen Suomeen ohjaamaan vastarintaa.  Tampereen seudun kommunisteista Pärmin pataljoonaan kuuluivat Arvo Lamminen, Jorma Johteinen, Arvo Viitanen, Eino Laakso ja Paavo Mendelin, joista neljä ensimmäistä pudotettiin Suomen puolelle kesän 1942 ja syksyn 1943 välisenä aikana.  Ensimmäisenä, maaliskuussa 1943, jäi kiinni Jorma Johteinen ja puoli vuotta myöhemmin Arvo Viitanen.  Kiinnijääminen sinetöi heidän kohtalonsa.  Jorma Johteinen kuoli Valpon kuulusteluissa ja Arvo Viitanen ammuttiin pidätyksen yhteydessä Ikaalisissa.  Myös Arvo Lamminen joutui kiinni ja Valpon kuulusteluihin keväällä 1944, mutta hän selvisi hengissä pahoinpitelystä huolimatta.  Eino Laakso piilotteli kauimmin, aina syksyyn 1944 asti.  Lamminen ja Laakso toimivat 1930-luvulla muodostuneen vahvan kommunistiverkoston varassa.  Vain viranomaiset ja luotettavimmat toverit tiesivät desanttien piilopaikan.  Viranomaiset liimasivat tienvarsien puhelintolppiin kuvallisia etsintäkuulutuksia desanteista uskoen saavansa kansalaisilta ilmiantoja.  Niillä oli myös muita tehtäviä, ne eivät olleet viesti ainoastaan sotarikollisille vaan myös heidän tovereilleen – salaisuuden jakaminen teki myös heistä rikollisia”.

 

”Tampereella verkoston vastuuhenkilöt olivat perheenäitejä, jotka jo 1920- ja 1930-luvuilla olivat kyselemättä majoittaneet ja ruokkineet milloin punaorpoja, milloin maanalaisen liikkeen jäseniä.  Arvo Lammisen vaimo Helmi Lamminen tarjosi yösijan ja ruuan miehensä tuntemattomille aatetovereille tämän piiriorganisaattorikaudella ja piilotteli sekä miestään että lapsiaan sota-aikana.  Asioista ei myöskään lörpötelty.  Kun nuorten vastarintaryhmä räjäytti Tampereella muuntajan, uutisoi Aamulehti tapahtuneesta kuvan kera.  Helmi Lamminen varmistui lastensa osallisuudesta ryhmän toimintaan tunnistettuaan lehdessä julkaistun jalanjäljen poikansa uuden saappaan jäljeksi.  Mitään hän ei puhunut, ei tutuille tai edes lapsilleen, vaan piilotti saappaat.  Pellervo Takataloa, jolla ei ollut Tampereella sukua ja perhettä, auttoi toveripiiri, joka ulottui Tampereelta Nokialle.  Sosiaalista verkostoa lujittivat perhesiteet, mutta myös vuosien yhteinen kokemus hädänalaisten auttamisesta.  Verkostoa ympäröi vaikenemisen muuri, sillä jokaisella oli menetettävää.”  [18]

 

xx

 

Röyhiön kylä muodosti jo 1880 kiertokoulupiirin, jossa opetusta tarjottiin aluksi kuuden viikon ajan vuodessa.  Saukon koulupiiri – niin kuin sen nimi kuului – oma koulurakennus valmistui 1922.  Koulun pitkäaikaisin opettaja oli Iivari Mattila (1915-1960, eli 45 vuoden ajan), joka ”oli myös huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja”, kuten Ikaalisten kyläkirja (Kyliltä kerrottua, Ikaalinen 1991) toteaa.  Koulun yhteydessä toimi ”Varattomien lasten ompeluseura”, jossa miehet tekivät puutöitä ja naiset ompeleita ja kuteita.  Myyjäisistä saaduilla rahoilla saatiin syksyksi villalankaa ja monta pakkaa flanellia.  Valkeasta puuvillakankaasta ja flanellista ommeltiin pojille alushousuja ja paitoja.  Opettajat Hanna ja Iivari Mattila sekä Saimi Ruusi jakoivat näitä varattomien kotien lapsille ja orvoille, kyläkirja kertoo.

 

Eläkkeelle jäätyään Iivari Mattila toimi ajoittain tarvittaessa Ikaalisten kirkonkylän kansakoulun opettajien tuuraajana, ja ehti opettaa tuolloin muun muassa tämän artikkelin kirjoittajaa.

 

xx

 

Iivari Mattilan haastattelu (Aamulehti 12.8.1968):

 

Keväällä 1968 täydet 75-vuottaan saavuttanut opettaja antoi haastattelun Ikaalisten kauppalan tuntumassa sijaitsevassa omakotitalossaan.

 

Iivari Mattila valmistui opettajaksi Jyväskylän seminaarista 1915.  -  Viimeinen vuosi seminaarissa antoi linnoitustöitä Helsingin liepeillä ja oli raskasta aikaa, mutta miellyttävimpinä muistoina minulle ovat jääneet seminaariajan musiikkiharrastukset.  Silloin oli Jyväskylässä musiikinopettajana P.J. Hannikainen, kuulun veljessarjan isä ja säveltäjä, ja seminaarissa todella harrastettiin musiikkia.  Joka luokalla oli oma kuoronsa, ja duettolauluja harrastettiin silloin paljon.  Muistan olleeni kuoroharjoituksissa kahdeksankin kertaa viikossa, ja esiintymisiä oli seminaarilaisilla runsaasti kaukanakin.

 

Aatteellisuus, kova kuri ja uskonnollinen henki olivat vallitsevia.  Nuorena opettajana Ikaalisten Saukossa muistan erityisesti sen lämpimän hengen, joka vallitsi kylässä.  Talkoot ja joukkuehenki olivat sitä luomassa. 

 

Mattila oli 1922 perustamassa Ikaalisten Urheilijoita, ja sittemmin apteekkari Erholmin kanssa Ikaalisten museota, ja onpa hän Ikaalinen Seurankin perustajajäseniä.  Myös Sosiaaliministeriön raittiuskasvatusosaston matkasaarnaajana hän ehti toimia.  …

 

Mutta kiintoisin osa Iivari Mattilassa on hänen harrastuksensa keräilyyn.  Hänellä on suksikokoelma, joka käsittää vanhoja vuosisadan alun haapaveteläisiä ja ihannemallin.  Hänellä oli ennen talvisotaa parikymmentä paria, mistä koostui harvinainen kokoelma.  Talvisota vaati suksia, ja ne menivät sen tien.  Hänellä on puukkokokoelma – pohjalaisia, lappalaisia, käsintehtyjä sotapuukkoja, ikaalislaisia, partiopuukkoja ja vanhoja tuohikuorisia ”tuppiroskia” kymmenittäin, ja hänellä on lisäksi kymmeniä kaktuksia, joita todella vaalitaan.  Eläkevaari Mattila ei tunne oloaan toimettomaksi eikä yksinäiseksi.  Kuuluupa kokoelmaan vielä harvinainen vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten valmistettu puukko.  Sen terä on pitkä ja tuppi komea.  Olympialaisia ei tullut.  Muutamia matkamuistoksi tarkoitettuja puukkoja on kuitenkin vielä jäljellä, yksi niistä opettaja Mattilan kokoelmassa.  –

 

Eräässä toisessa haastattelussa opettaja Iivari Mattila kertoi (Pohjois-Satakunta 1.11.1968):

 

Eräs eukko pistäytyi koululleni ja näki Kristusta esittävän Thorvaldsenin kipsiveistoksen.  Aikansa sitä tiirailtuaan eukolla sytytti.  Hän löi käsiään yhteen ja huudahti: ”Ristuh peijakeh!”  Siinä ei ollut mitään pahaa tai pilkallista – oli vain rehellistä ihastusta – ja Ikaalisten vanhaa murretta. - -

 

Enpä malta jättää mainitsematta vielä – pienen paikkakunnan piirteitä – että ennen kuin tapasimme, vaimoni asui opettaja Mattilan viehättävässä omakotitalossa, sen isännän jouduttua iän rasittamana vetäytymään vähemmän vaativaan asuinmuotoon.[VH].

 

xx

 

Jukka Lindstedt: Kuolemaantuomitut

 

Fragmentteja:

 

”Jatkosodan lopun häämöttäessä suomalaisten palveluksessa sodan aikana olleet neuvostoliittolaiset pyrkivät välttämään edessä olevan luovutuksen kotimaahansa.  Valvontaosaston käytössä olleet vakoilijat ja sotavangit ovat sodan jälkeen laaditun luettelon mukaan ”karannet” aselevon solmimisen aikoihin.  Suurimmasta osasta on tieto, että he ovat Ruotsissa.  Sodan jälkeen selvisi, että päämajan tiedusteluosasto oli syksyllä 1944 toimittanut palveluksessaan olleita sotavankeja turvaan Ruotsiin.  Kaikkiaan 36-37 miehen vahvuiseen ryhmään kuului myös alle kymmenen valvontaosaston palveluksessa ollutta miestä (sotavankeja tai vakoilijoita). 

[Alaviite: Kymmenkunta Ruotsiin siirtynyttä valvontaosastossa palvellutta vakoilijaa ja sotavankia on lueteltu kahdessakin lähteessä, mutta listat eivät ole identtiset.  Jos molemmissa listoissa olevat siirtyivät Ruotsiin, nousee sinne menneiden ”valvontaosastolaisen” yhteismäärä toiselle kymmenelle. …Päämajan viranomaisten lisäksi Valpokin vaikuttaa auttaneen neuvostoliittolaisia: entistä Valpon virkailijaa kuulusteltiin vuonna 1946 siitä, että hän järjesti syksyllä 1944 Valpossa pidätettyinä olleelle Neuvostoliiton kansalaiselle työpaikan ja henkilöpaperit Suomessa.  Kuulusteltu kertoi pitäneensä miestä Suomen kansalaisena…]

 

Joidenkin suomalaisia avustaneiden vakoilijoiden pakomatkan on kerrottu jatkuneen Amerikkaan asti. 

[Alaviite: Irene Janhosesta kerrottiin vuonna 1948, että hän oleskeli Yhdysvalloissa.  (Ilmoitus n:o 1615/18.9.1848.  Valpo II, amp XXV E 7 a.  KA. – Pako Ruotsiin ja kauemmaksikin oli aiheellinen, sillä vielä vuonna 1948 Neuvostoliitto palautusvaatimuksissaan kiinnitti erityistä huomiota Suomen armeijan tiedustelu- ja vastaavissa tehtävissä palvelleisiin kansalaisiinsa.  Rentola: Niin kylmää että polttaa, 1997, 115, 138-139].  …

 

”Vakoilusta tai poliittisten rikosten vuoksi tapahtuneista teloituksista ei tarkkoja tietoja omaisille annettu; varsinkin hautapaikka koetettiin usein pitää salassa. …Vieläkin epämääräisempien tietojen varassa näyttävät olleen eräiden muuten kuin teloitettuina kuolleiden suomalaisten vakoilijoiden omaiset.  Pidätettäessä syyskuussa 1943 ammutun pärmiläisdesantin, Arvo Viitasen, leski ei ollut saanut miehensä kohtalosta virallista tietoa sen jälkeen kun tämä oli siirretty rintamalle.  Huhuja miehensä ampumisesta hän oli kyllä kuullut jo syksystä 1943 lähtien. 

[Leski Eeva Viitanen Kalle Lindholmille 4.1.1945].”

 

”Erityisryhmän poliittisista rikoksista tuomittujen joukossa muodostavat ne Pärmin pataljoonasta Neuvostoliiton puolelle loikanneet, jotka lähetettiin desantteina takaisin tänne Suomeen.  ”Pärmiläisiä” pidettiin ilmeisesti erityisen vaarallisina, sillä valtaosa heistä sai tavalla tai toisella surmansa.  Tehdyt tunnustukset eivät myöskään auttaneet  heitä saamaan kuolemantuomiota lievempiä tuomiota.  Heillekään matka desanttina Suomeen ei ollut vapaaehtoinen, sillä tehtävän mielekkyyteen kohdistuneista epäilystä huolimatta niillä, jotka oli tiedustelukoulutukseen määrätty, ei juuri ollut kieltäytymisen mahdollisuuksia. 

[Alaviitteet: Pärmiläisistä pudotettiin desanttina Suomeen ainakin 22 miestä.  Näistä teloitettiin 5 (Yrjö Klippi, Jukka Kumpumäki, Erkki Polojärvi, Johan Soininen, Risto Vesterlund), sai pidätettäessä surmansa tai kuoli silloin saamiinsa vammoihin 9 (Pauli Aalto, Akseli Ahvenainen, Arvo Aronen, Yrjö Kerkkänen, Johan Koskinen, Vilho Laine, Matti Lång, Simo Puputti, Arvo Viitanen), kuoli muulla tavalla 2 (Yrjö Heleniuksen ja Jorma Johteisen kuolemat olivat virallisen tiedon mukaan itsemurhia) ja jäi eloon 6 (Reino Kosunen, Aarne Kumpumäki, Eino Laakso, Arvo Lamminen, Väinö Niilo-Rämä ja Rudolf Vinsten).].”

 

[Luetteloa voidaan jatkaa Ikaalisista syntyisin olleen, mutta helsinkiläistyneen maalari Lauri Hietamäen kohtalolla: hän palasi Suomeen, epäilemättä, lentoteitse, ja legalisoitui välirauhan ehtojen suoman immuniteetin turvin, VH]

 

”Sodan jälkeen aika oli kypsä eräiden viranomaisten sodanaikaisen toiminnan selvittämiselle.  Esimerkiksi vankiloiden sodan ajan oloja selvittämään asetettiin helmikuussa 1945 toimikunta.  … Sisäasiainministeriö asetti 14.2.1945 toimikunnan tutkimaan poliisin taholta tapahtuneiksi väitettyjä pahoinpitelyjä.  Komitean puheenjohtajaksi nimitettiin lakitieteen tohtori Otto Brusiin.  … Brusiin kirjoitti kesäkuussa 1945, että ”lopullisesti” tutkittuja pahoinpitelytapauksia oli siihen mennessä nelisenkymmentä.  Useissa tapauksissa oli aihetodisteita pahoinpitelyistä.  … Huomattava osa epäillyistä valpolaisista [kuten myös PM:n valvontaosaston viranhaltijoista] oli paennut Ruotsiin, mikä vaikeutti asioiden tutkintaa.  …

[Alaviite: Eräiden tapausten asiakirjoja palloteltiin sisäasiainministeriön ja pääesikunnan välillä myöhemminkin.  -  Vastaavankaltaisilla perusteluilla siirrettiin sisäasiainministeriölle desanttien Arvo Lammisen ja Arvo Viitasen asioiden tutkinta.] …

 

Brusiinin ja [työtä jatkaneen] Sipilän toimikuntien tutkimista tapauksista vain muutamassa seurasi langettava tuomio.  Korkeimmassa oikeudessa käsiteltiin muutama tapaus.  Valvontaosaston Tampereen alaosaston kuulustelija C.-O. Planting tuomittiin kahdesta kiduttamisesta tunnustukseen yhdistettynä kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen.  Juttua ajoi virallinen syyttäjä.  Kolmannen asianomistajan osalta syyte hylättiin selvittämättömänä. 

[Alaviite: Mainittu kolmas asianomistaja oli Arvo Lamminen.  Lammisen pahoinpitelyä Sipilän toimikunta piti ilmeisenä.  Puolustusministeriön 28.3.1945 asettaman tutkintatoimikunnan työn tulokset ja lausunto, 7-10.  Tämäkin osoittaa, että tuomioistuimessa näyttökynnys oli korkeammalla kuin toimikuntaselvittelyssä.].”

 

”Sota-aikana teloitettujen tai ammuttujen neuvostoliittolaisten ja poliittisista rikoksista tuomittujen suomalaisten hautaamisessa oli yleensä pyritty menettelemään huomaamattomasti.  Haluttiin välttää omaisten ja aatetoverien käyntiä haudoilla.  …  Monessa tapauksessa omaiset joutivat selvittelemään, mihin teloitettu oli haudattu.  …

 

Poliisien desanttina ampuma Akseli Ahvenainen siirrettiin ”venäläisten lentäjien montusta” ja haudattiin uudelleen joulukuussa 1944.  Ahvenaisen leski joutui käymään melkoisen kamppailun viranomaisten kanssa saadakseen miehensä ruumiin haltuunsa ja haudatuksi haluamallaan tavalla.  Pidätettäessä saamiinsa vammoihin kuolleen desantti Matti Långin uudelleenhautaus toimitettiin Lahdessa joulukuussa 1944.  Rovaniemellä teloitettu Jukka Kumpumäki haudattiin uudelleen Kemissä 27.5.1945.  Desanttina ammutun Arvo Viitasen ruumis siirrettiin hautausmaahan Nokialle marraskuussa 1945.  Viitasenkin leski joutui sodan jälkeen kiertelemään virastosta toiseen.  Selvittely päätyi umpikujaan, sillä ainakin virallisesti Viitasen kohtalon tiesi vain päämajan valvontaosasto.  Sitä ei kuitenkaan ollut olemassa.  ”Kysyttyäni, kuka niitä asioita hoitaa, sanottiin ettei kukaan ja sanoivat että he eivät tee [sotilaspiirissä] asialle mitään”.  Leski kääntyi tämän jälkeen tammikuussa 1945 tällaisia asioita selvittelevän puoluetoverinsa puoleen.  Mutta vielä seuraavassa toukokuussa hän mainitsi korvaushakemuksensa liitteessä, ettei ollut saanut tietoa miehensä kohtalosta.  Virkatodistuksen mukaan mies oli elossa. 

[Alaviitteissä: Asiasta ”Tietoja Frans Arvo Viitasesta…” 7, Arvo Viitanen, Kansan Arkisto; Leski Eva Viitanen kääntyi toveri Kalle Lindholmin puoleen asiassa 4.1.1945; Lesken korvaushakemus Frans Arvo Viitasen jälkeen.].”

 

”Välirauhan tullessa viranomaisten huostassa oli useita merkittäviä desantteja ja poliittisiin rikoksiin syyllistyneitä, joista osa varmaankin saa kiittää henkensä säilymisestä rauhan tuloa.  Pärmin pataljoonasta Neuvostoliiton puolelle loikanneen ja desanttina Suomeen lähetetyn Arvo Lammisen kuulustelupöytäkirjat lähetettiin suojeluskuntapiirin komentajalle 9.9.1944 syytetoimenpiteitä varten.   Valvontaosasto ehdotti saatekirjeessään Lammiselle kuolemanrangaistusta, joka pantaisiin välittömästi täytäntöön.  Juttu ei ehtinyt koskaan oikeuteen asti.

[Alaviitteessä: Lamminen arveli Hännisen metsäkaartilaisryhmän jutun ja hänen juttunsa pitkittäneen toistensa tutkintaa, ja lopuksi ”Puna-Armeija selvitti jutun”.  (SKP:lle.  Selostus toiminnastani sodan aikana, Arvo Lamminen 26.2.1945, SKP, kaaderijaosto, Arvo Lamminen, Amp, Kansan Arkisto].”  [19]

 

xx

 

Lindstedt mainitsee eräitä tapauksia, joissa desantti ryhtyi yhteistoimintamieheksi

 

Lokakuun 1942 lopulla pidätetty desanttipari Robert Marttinen – Toivo Raikkerus vapautui ensin syytteestä, koska miehet ryhtyivät suomalaisten palvelukseen.  Näin siitäkin huolimatta, että he olivat ehtineet operoida maassa yli kolme viikkoa ennen kiinni jäämistään.  Vakoilutehtävää suorittaessaan Raikkerus ampui suomalaisen kersantin, ja haavoitti ampumalla sattumalta tapaamaansa suomalaista sotilasta, lisäksi molemmat, sekä Raikkerus että kumppaninsa Marttinen aluksi valehtelivat kuulusteluissa.  Miesten on mainittu toimineen avustajina Päämajan valvontaosastolla.  Marraskuussa 1943 valvontaosasto otti Raikkeruksen haltuunsa Päämajan radiopataljoonasta vakoiluun syyllistymisen vuoksi; ilmeisesti tässä oli kyse valvontaosastossa palveluaikana tehdystä vakoilusta.  Kuitenkaan tästä myöhemmin ilmitulleesta vakoilusta yhteistoiminnan aikana häntä ei syytetty, vaan ennen pidättämistään harjoittamastaan vakoilusta.  Tuomioistuimen asiakirjoista ei löydy mitään selitystä sille, miksi lokakuussa 1942 harjoitetusta vakoilusta tuomittiin vasta helmikuussa 1944.  Sen sijaan Raikkeruksen kumppania Marttista käytettiin jatkuvasti erikoistehtävissä, eikä häntä pantu nytkään syytteeseen.  Voisiko desantin oikeudellisen aseman epäselvyys paremmin ilmentyä?

 

Vakoilupartioon kuulunut Feodor Kolpakovia ei syytetty toisin kuin tovereitaan Pohjolan skp:n kenttäoikeudessa kesäkuussa 1942, vaan hänet luovutettiin Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan määräyksestä ”eräitä toimenpiteitä varten” Osasto Kuismaselle (2./Er.P 4), joka oli yksi päämajan kaukopartio-osastoista.  Myöhemmin syyttäjä on lyhyesti kirjannut Kolpakovin asiakirjoihin Osasto Kuismasen ilmoittaneen ”ettei Kolpakovia luovuteta syytettäväksi”.

 

Tulitaistelun jälkeen suomalaisille antautuneeseen desanttiryhmään kuulunut Antti Paakki ei joutunut kumppaniensa tavoin syytteeseen, vaan hänet luovutettiin ”jatkotutkimuksia varten” kaukopartio-osasto Paatsalon (4./Er.P 4) haltuun.  Paakki löytyy Paatsalon osastossa palvelleiden luettelosta ”A-miehenä”.  -  Sodan jälkeen Antti Paakin kerrottiin oleilleen Kanadassa, jonne matka kävi mitä ilmeisimmin viranomaisavusteisesti.

 

Kuolemaan tuomitun desantti Vilppo Haarasen toveri Aleksanteri Kuortti ryhtyi valvontaosaston avustajaksi, ja välttyi syytteeltä marraskuussa 1943.  Samaan tapaan kuolemaantuomitun Igor Kulikovin vakoilukumppani Juho Putkinen ryhtyi tiedusteluosaston palvelukseen ja vältti syytteen tammikuussa 1944.  Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden 3.2.1944 kuolemaan tuomitseman desantti Tauno Toppisen kumppani Aleksanteri Kaskelainen alkoi valvontaosaston avustajaksi eikä saanut syytettä. 

 

Ilmeisesti myös desantti Ivan Larionov, joka joutui kiinni lokakuussa 1943, oli yhteistoimintamiehiä.  Häntä kuulusteltiin marraskuussa 1942.  Vastauksena III AKE:n helmikuussa 1943 lähettämään kirjeeseen Päämajan komento-osasto ilmoitti seuraavassa huhtikuussa, ettei Larionovia katsota voitavan jättää syytteeseen asettamatta.  Kuolemantuomio tuli, mutta teloitusta edeltävänä yönä Larionovin onnistui karata sotavankileiriltä, jossa hän oli säilytettävänä.  Menettelyä paheksuttiin ja vankileirin päällikkö ja eräs vartiomies saivat kenttäoikeudessa rangaistukset.

 

Tunnetusti Valpo olisi ollut halukas toimittamaan desantti Kerttu Nuortevan moottoriveneellä Ruotsiin, mutta tämä kieltäytyi.  Hankkeella oli Valpon päällikön Paavo Kastarin tuki.

 

Elinkautiseen vakoilusta tuomittu, suomalaisia avustanut Kaiho Salo vihittiin 1.10.1944 avioliittoon suomalaisen kanssa ja sai siten Suomen kansalaisuuden, joten häntä ei ollut aikomus palauttaa Neuvostoliittoon.  Valvontakomissio kuitenkin vaati Salon toimittamista Vainikkalan asemalle 23.10.1944 ”siihen mennessä, jolloin kotimaahan palaavat vapautetut Neuvostoliiton kansalaiset luovutetaan”.  Komissiolle oli kyllä ilmoitettu Salon tuleen Suomen kansalaiseksi.  Vaatimus saapui oikeusministeri von Bornille 23.10.1944 kello 11.30.  Oikeusministeri katsoi Salon ”ehkä” säilyttäneen myös Neuvostoliiton kansalaisuuden, ja kun suoranainen vaatimus oli esitetty, hänet olisi luovutettava.  Samana päivänä kello 13.45 annettiin sisäasiainministeriöstä maaherralle määräys heti antaa Saloa koskeva pidätyskäsky Lapualla, jossa tämä oleskeli, ja määrättiin Salo toimitettavaksi ensimmäisellä junalla Helsingin poliisilaitokselle.  -  Todettakoon, että eri tavoin todettuja tai muutoin ilmenneitä kaksoiskansalaisuuksia oli noina aikoina enemmänkin: sekä suuren siirtolaisuuden että loikkari- ja poliittisen pakolaisuuden seurauksena, tapauksissa, joissa Suomen ulkopuolelle siirtyneet olivat hakeneet ja saaneet oleskelumaansa kansalaisuuden [VH].

 

Yhteenvedonomaisena Lindstedt toteaa, että kymmenkunta Ruotsiin siirtynyttä valvontaosastossa palvellutta vakoilijaa ja sotavankia on lueteltu kahdessakin lähteessä, mutta listat eivät ole identtiset. Jos molemmissa listoissa olevat siirtyivät Ruotsiin, nousee sinne menneiden ”valvontaosastolaisten” yhteismäärä toiselle kymmenelle.  Lindstedtin tarkoittamat lähteet ovat, tässäkin kokooma-artikkelissa käytetty luettelo ”puolustusvoimain yksiköissä palvelleista, joita ei toistaiseksi ole voitu todeta luovutetuiksi tai palautetuiksi Neuvostoliittoon” sekä Valpon kirjelmä 17.10.1946 Liittoutuneiden valvontakomissiolle.  Päämajan viranomaisten lisäksi Valpokin vaikuttaa auttaneen neuvostoliittolaisia, Lindstedt toteaa.

 

Viranomaisten hyödyntämiin papereihin ja luetteloihin kirjattujen lisäksi tässäkin toiminnassa, niin kuin monesti kaikenlaisessa toiminnassa, ”vaikuttaa” ilmenneen toimintaa, jota toteutettiin joko oma-aloitteisesti, kansalaisten vapaana toimintana tai viranomaisavusteisesti, mutta joka ei joko kirjautunut viranomaisten mappeihin, tai joka sinne ”kirjautuneena” ei tullut luetteloihin sisällytetyksi.  Mikä tällaisen pimentoon tai pelkän katoavan muistitiedon varaan jääneen toiminnan laajuus ja volyymi oli, jäänee ikuisiksi ajoiksi tarkemmin määrittelemättä. [VH].

 

xx

 

Missingkarelia –kadonneiden sivustolla esiintyy koko Janhosen perhe kadonneiden listalla:

 

Aune Janhonen;

 

sukupuoli: tuntematon.

Perhesuhteet:

Nikodemus Janhonen, tämän tytär

Hilda Janhonen, tämän tytär

Kyllikki Janhonen, tämän sisar. 

…  [20]

 

xx

 

Neuvostoliittoon palautettavat kansalaiset 1945-1953

 

Välirauhansopimuksessa 19.9.1944 sovittiin ja Pariisin rauhansopimuksessa 1947 tarkennettiin, että Suomessa oleskelevat Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava Neuvostoliittoon.  Suomessa oleskeli sodan päätyttyä mm. karanneita sotavankeja, Suomeen siirtyneitä inkeriläisiä, Karjalasta Suomeen siirtyneitä henkilöitä sekä aikanaan Suomesta Neuvostoliittoon loikanneita ja Neuvostoliiton kansalaisuuden saaneita, jotka halusivat palata Suomeen.  Suurin osa sotavangeista palautettiin Neuvostoliittoon sodan päätyttyä.  Samalla kerättiin kokoon muita Neuvostoliiton kansalaisia, jotka vapaaehtoisesti halusivat palata.  Suomeen jäi kuitenkin suuri määrä henkilöitä, jotka piileskelivät eri puolilla maata.  Moni heistä oli sodan aikana ehtinyt juurtua Suomeen, jossa heillä saattoi olla sekä perhe että työpaikka. 

 

Sisäministeri Yrjö Leinon johdolla käynnistettiin etsintätoimi, jonka tarkoituksena oli löytää ja palauttaa mahdollisimman moni Neuvostoliiton kansalainen.  Osa näistä oli kuitenkin onnistunut poistumaan maasta pääasiassa Ruotsiin.  Kaikkia Suomeen jääneitä ei nähtävästi koskaan löydetty ja on jopa todennäköistä, että jotkut heistä onnistuivat jäämään Suomeen väärän henkilöllisyyden turvin.  Viimeinen etsitty lähetettiin Neuvostoliittoon vuonna 1955. 

 

Sisäasiainministeriön yleiskirjeiden kautta saa kuvan etsintöjen kohtaamista vaikeuksista.  Näyttää myös siltä, että sekä tavallinen kansa että poliisivoimat suojelivat näitä henkilöitä.  Viimeinen maininta etsinnöistä ja palautuksista on julkaistu yleiskirjeessä 13.9.1953.  Ei ole tietoa onko asiasta mainintoja muiden viranomaisten arkistoissa.

 

Alla on julkaistu sisäasiainministeriön kaikki vuosina 1945-1953 julkaisemat yleiskirjeet liitteineen, joissa käsiteltiin Neuvostoliittoon palautettavia henkilöitä.  Liitteet ovat painettuja vihkoja, jotka löytyvät eräistä kirjastoista.  Sisäasiainministeriön yleiskirjeet sisältyvät mm. sisäasiainministeriön kokoelmaan Kansallisarkistossa (läpikäyty vuodet 1945-1955).

 

(Luettelo sisäasiainministeriön yleiskirjeistä). 

 

Tähän on valikoiden otettu ainoastaan ne Sisäasiainministeriön julkaisemat yleiskirjeet, joissa mainitaan desantti Aune Irene Janhonen, s. 18.1.1920 Detroit.;

 

8500/30.6.1947 Neuvostoliittoon palautettavien N:liiton kansalaisten etsintä.

 

Luettelot niistä NL:n kansalaisista, jotka välirauhansopimuksen 10 §:n ja rauhansopimuksen 9 §:n mukaan on luovutettava NL:n viranomaisille ja joita ei toistaiseksi ole voitu todeta luovutetuiksi tai palanneiksi NL:oon.

Liite N:o 2 Sis.min:ön yleiskirjeeseen N:o 10629/P/6.7.1945.

 

A. Luettelo sellaisista muissa Puolustusvoimain yksiköissä kuin HeimoP 3:ssa palvelleista Neuvostokansalaisista, joiden nimet eivät esiinny sotavankiluetteloissa.  Ei tiedetä luovutetuiksi Neuvostoliittoon.

 

[Aakkosellinen luettelo käsittää yhteensä 27 nimeä]

 

Janhonen, Irene; 18.1.1920; Valv.os.

 

Luettelo etsinnänalaisista henkilöistä 1944

Osa 1

V = Tarkkailuryhmä.

RP N:o = Rikosilmoituspäiväkirjan N:o/vuosiluku.

SP N:o = Sekalaispäiväkirjan N:o/vuosiluku.

 

[Aakkosellinen luettelo käsittää useita satoja nimiä]

 

Janhonen, Irene, 18.1.29.V. [ei RP eikä SP –numeroa]

Janhunen, Allan, 30.3.17.V. [Kommentti: Mennyt perheensä kanssa Aberdeenistä, WA, USA Neuvosto-Karjalaan 16.10.1931, ks. Karjalaan menneiden amerikansuomalaisten matkustajien listasta ote yllä, kahdet Janhoset, VH.]

Liite Sis.min:ön yleiskirjeeseen N:o 8500/30.6.1947.

M.

11. Muissa puolustusvoimain yksiköissä palvelleet sotavangit.

 

[Aakkosellinen luettelo käsittää yhteensä 33 nimeä]

 

Janhonen, Irene.  [s.] 18.1.20.  Valv.os.

 

Sisäasiainministeriön yleiskirjeet

[Julkaistu tammi-helmikuussa 1950.  Sisäasiainministeriön yleiskirje N:o 3070/P/28.2.1950]

3. Aakkosellinen luettelo.

[Aakkosellinen luettelo käsittää useita satoja nimiä]

 

Janhonen, Irene, 18.1.20.

Janhunen, Allan Pellervo Abeljev.  30.(3.)17.  Suomal. synt. USA opettaja.  Setä August asuu Malmi, Suvitie 26, serkku Aino Savolainen, Kuopion pit. Vehmasmäki N:o 2, Pekkala.  Täti Olga Tuulos, Kouvola, Papinkatu.  Työsijoitukset: 1943 Parikkalan tvl. ja 24.11.43-29.4.44 Toivakka, Raut.hall. puut.tsto.

…  [21]

 

xx

 

Tämä ei jätä mitään arvailujen varaan.  Desantti Irene Janhonen ryhtyi kiinni jäämisen jälkeen yhteistyöhön Päämajan Valvontaosaston kanssa.  Nimen esiintyminen toistuvasti, vuosien ajan Neuvostoliittoon palauttamista varten etsintäkuulutettujen luettelossa on PM:n valvontaosaston taholta pelkkää tietoista harhautusta.  Irene Janhonen on 30.6.1947 mennessä jo turvallisesti avustettu PM:n valvontaosaston toimenpitein Ruotsiin.

 

xx

 

He vaihtoivat puolta

 

Päämajan valvontaosaston neuvostovakoilua koskeneiden puolivuotiskatsausten mukaan 25.6.1941 – 30.6.1942 välisenä aikana – eli ensimmäisen jatkosotavuoden kestäessä – Suomeen todettiin saapuneen vakoilutehtävissä kaikkiaan hieman yli 700 henkilöä.  Tästä määrästä tehtävää toteuttamaan määrättiin desantteina 291 henkilöä.  Pintavakoojien osuus, jotka toimivat sotatoimialueella joukkojen keskellä tai niiden välittömässä selustassa, oli 353 ja selustaan jätettyinä vakoojina toimi 16 ja kaukovakoojina 44 henkilöä.  Aina on tietenkin huomioitava näiden päälle vielä ne saapuneet tai toimialueelleen vetäytymisen yhteydessä jättäytyneet toimijat, jotka eivät joutuneet kiinni.  Samoin lukuihin eivät sisälly kuolleena tavatut tai pidätettäessä tai muutoin kiinnioton yhteydessä eri syistä kuolleet.

 

Erityisen tiivistä neuvostovakoilu oli jatkosodan alussa.  Liikekannallepanon alkaessa turvasäilöön otettujen kommunistien jättämää aukkoa paikkaamaan lähetettiin uusia voimia.  Juhannuksen ja joulun 1941 välisenä aikana lähetetyistä 197 laskuvarjomiehestä peräti 158 pudotettiin jo sodan alkuviikkoina.  Kohteena oli selkeästi Etelä-Suomen kiinnostavat sotateollisuuden keskittymät ja taajamat.

 

Valvontaosaston luetteloiden mukaan jatkosodan aikana pidätettiin ja valvontaosaston huostaan toimitettiin 901 henkilöä, joiden pidätysnimikkeensä oli maininta ”vakoilu” tai heidän voitiin muuten olettaa toteuttaneen Suomessa vakoilua, esimerkiksi laskuvarjomiehen ominaisuudessa.  Lukuja tarkasteltaessa on huomioitava, että nämä luettelot eivät ole täydellisiä.  Vakoojia tai vakoilusta epäiltyjä edellä mainituista oli 629 ja desantteja 272.

 

Ensimmäiset havainnot ”pärmiläisten” eli syyskuussa Onkamojärven suunnalla loikanneiden Er.P 21:n kommunistien käytöstä Suomen vastaisessa vakoilussa tulivat valvontaosaston tietoon joulukuussa 1942.  Esimerkiksi kokenut alan mies Eino Laakso pudotettiin Hämeenkyrön reunamille jo juhannuksen alla 1942, mutta hän hallitsikin salaamisen taidon.  Vuoden loppuun mennessä pärmiläisiä jäi valvontaosaston haraviin yhdeksän – heistä oli tuossa vaiheessa vapaana vielä neljä.  Vastavakoilutoimiston päällikkö, majuri Pentti Heino, totesi sodan jälkeen: ”Pärmiläiset olivat pirun hyviä miehiä – ikävä kyllä he olivat väärällä puolella”.

 

Kaikkiaan valvontaosaston tietoon tuli jatkosodan aikana 1.428 neuvostovakoojan saapuminen Suomeen.  Näistä pidätettiin 495 (35 %).  Lisäksi 162 kuoli joko suomalaisten toimesta, oman käden kautta tai pudotessaan ”suutarina”.  Vapaana liikkui kuukausikatsausten mukaan 320: puutteellisesta aineistosta ei ilmene moniko heistä pidätettiin mahdollisesti myöhemmin.  Raportit nimittäin loppuvat huhtikuuhun 1944.  Tunnetusti päämajan valvontaosaston arkisto tuhottiin syksyllä 1944 lähes kokonaan, tai ainakaan siitä mahdollisesti otettuja tallenteita ei ole saatu käyttöön.

 

Kiinni jääneiden vakoojien ja desanttien lähes ainut keino säilyttää henkensä oli tehokkaaseen yhteistyöhön ryhtyminen pidättäjiensä kanssa.  Niissä tapauksissa, joissa pidätettyä voitiin käyttää harhatietojen toimittamiseen lähettäjäorganisaatiolle, ja saatettiin varmistaa ettei hän ollut diskfalifioinut itseään, tällainen yhteistyö saattoi johtaa pidätetyn kannalta onnelliseen lopputulokseen, mutta ei aina.  Säilyneiden asiakirjojen mukaan ainakin 24:n vakoojan tiedetään suostuneen tällaiseen yhteistoimintaan, ja koska aineistot ovat vajavaiset, kokonaisluku lienee majuri Vladimir Panschinin mukaan noin 60-80 neuvostovakoojaa.  Pisimpään harhalähetyksiä toimitti aliluutnantti Eugen Kotov, kesäkuusta 1942 vuoden 1944 helmikuulle.  Kahdenkymmenen kuukauden aikana Kotov toimitti lähettäjilleen 335 harhasanomaa. –

 

Valtiollisen poliisin kuulusteluissa  vuonna 1946 valvontaosaston päällikkö, majuri Pentti Heino kertoi, että valvontaosastoa avustaneille neuvostovakoojille luvattiin, että heitä ei luovuteta sodan päätyttyä Neuvostoliittoon.  Lisäksi heille oli hankittu samat oikeudet kuin muillekin ulkomaalaisille vapaaehtoisille Suomen armeijassa.  Sodan päätyttyä kaikki ne vapaaehtoiset, jotka niin halusivat, saivat valvontaosaston toimesta uuden henkilöllisyyden ja tukun rahaa.  Tämän lisäksi heidät siirrettiin turvaan Ruotsiin.  Tutkija Panschin arvioi, että kyseinen vakoojien turvaan evakuointi toteutettiin yhteistyössä Päämajan tiedustelujaoston ”Stella Polaris” –operaation kanssa.  Tällöin vakoojat olisi evakuoitu länsirannikon satamista suoraan Pohjanlahden yli Ruotsiin.  Eräiden Valtiollisen poliisin kuulustelupöytäkirjojen mukaan näyttäisi kuitenkin siltä, että niin tiedustelu- kuin valvontaosastoa avustaneiden neuvostoliittolaisten siirto Ruotsiin oli aivan oma operaationsa, joka toteutettiin pääasiassa tiedusteluosaston järjestämänä ja siirtyminen olisi tapahtunut Tornion kautta. [22]

 

xx

 

Irene Janhonen Yhdysvaltain turvallisuuspalvelun aineistoissa.

 

Contents:

...

[Kirjoittajan kommentti: Uutiskirjeen n:o 41 pääjuttu on “The Waldheim Affair” eli YK:n entisen pääsihteerin Kurt Waldheimin “Missing Years”, henkilöhistoriallisesti kajoon jääneet natsivallan aikaiset vuodet, jolloin Waldheimin väitettiin työskennelleen läheisesti natsien kanssa ja liittyneen kansallissosialistiseen puolueeseen.  Numerossa julkaistaan tiivistelmä Waldheim-komission loppuraportista, jossa päädytään toteamukseen, että ”Waldheim was not a Nazi”, joskaan raporttia kokonaisuudessaan ei vaatimuksista huolimatta julkistettu.  VH]

 

Stories from the OSS Records at the National Archives

by

William H. Hassler

National Archives Volunteer

...

Entry 125 – Field Files: Bern, Stockholm and Caserta.

...In another series of files (Entry 125 – Bern, Stockholm and Caserta Field Files), I discovered a rapot that told about a remarkable young woman who was seeking readmission to the United States in 1945.  In June of that year, AUNE IRENE JANHONEN, a 25-year-old native-born American of Finnish descent, was a refugee in Sweden, where she was applying for registration as on American citizen and for a passport to return to the U.S.  Irene was born in Detroit, Michigan.  When she was 12 in 1932, she accomppanied her parents to Russia together with the group of several hundred people racruited by the Karelia Aid Association in the U.S. to help build up the remote and vackward Karelia section of Russia, near Finland.  She attended Karelian schools until 1938 when she obtained a Russian passport to aid in finding employment.  She worked as a secretary and translator for the People´s Commissariat of Trade until evacuated in 1941 to central Russia, due to the invasion of Russian by Finnish troops.  Shortly after the family´s return to Karelia a year later, her parents died.

 

Irene was recruited as a translator for the Russian Army but was sent to a “spy school” near Moscow and given training in radio operation and espionage techniques.  She was parachuted into Finland in September 1943 with instructions to report information concerning Finnish airfields, factories, warehouses, military strength, etc.  However, she immediately surrendered to Finnish authorities, who used her for six months as a double agent, transmitting false informant to Russia.  She remainde in Finland working for an army radio battalion until the armistice between Finland and Russia.  In November 1944 she fled to Sweden and was accepted as a political refugee.

 

After receiving the necessary documents, she came to the U.S. in June 1946 with plans to return to the Detroit area. 

...

 

Summaten suomeksi:

Aune Irene Janhonen, ainutlaatuinen nuori nainen esiintyy eräässä arkistotallenteessa, josta ilmenee että hän anoi paluulupaa Yhdysvaltoihin vuonna 1945.  Saman vuoden kesäkuussa tämä 25-vuotias suomalaiset sukujuuret omaava syntyperäinen amerikkalainen oli pakolaisena Ruotsissa, missä hän anoi rekisteröintiä Yhdysvaltain kansalaisena sekä passia palatakseen USA:aan.  Irene oli syntynyt Detroitissa, Michiganissa.  Kun hän oli 12 vuoden ikäinen, hän seurasi vanhempiaan Venäjälle, jonne he menivät Yhdysvalloissa toimineen Karjalan Apuyhdistyksen rekrytoimien satojen kumppaniensa kanssa auttamaan Suomen rajan tuntumassa toiminutta Itä-Karjalan neuvostotasavaltaa.  Hän kävi Karjalassa koulua vuoteen 1938 saakka, jolloin hän onnistui saamaan Venäjän passin avulla töitä.  Hän työskenteli sihteerinä ja kielenkääntäjänä ulkomaankaupan kansankomissariaatin palveluksessa aina siihen saakka, kun hänet evakuoitiin 1941 keskiselle Venäjälle suomalaisten hyökättyä jatkosodan alkuvaiheessa Karjalaan.  Vuosi Karjalaan paluun jälkeen hänen vanhempansa kuolivat.

 

Irene palkattiin Puna-armeijan palvelukseen kääntäjäksi, mutta lähetettiin Moskovan lähistöllä [Dupkissa] sijaitsevaan ”Vakoilijakouluun”, jossa hän sai valmennuksen radistin tehtäviin ja muihin vakoilijan menetelmiin.  Hänet pudotettiin laskuvarjolla Suomeen syyskuussa 1943 tehtävänään raportoida Suomen lentokentistä, tehtaista, varastoista, sotavoimien vahvuuksista etc.  Mutta hän joutui välittömästi maahan saavuttuaan suomalaisten viranomaisten kiinniottamaksi, ja nämä käyttivät häntä kuuden kuukauden ajan kaksoisagenttina, joka lähetti valeinformaatiota Venäjälle.  Hän jäi Suomeen armeijan radiotiedustelun palvelukseen, kunnes vihollisuudet Suomen ja Neuvostoliiton välillä syyskuun alussa1944  lakkasivat.  Marraskuussa 1944 hän lensi Ruotsiin ja sai siellä poliittisen pakolaisen statuksen. 

 

Hankittuaan tarpeelliset asiakirjat hän palasi USA:an kesäkuussa 1946 suunnitellen asettuvansa asumaan Detroitin seudulle. [työkäännös VH].  [23]

 

xx

 

Joulun alla 2005 istuin eräässä puurojuhlassa.  Pari minua vanhempaa paikallista miestä, jotka hyvin tunsin, kertoivat:

 

Ikaalisten Osuuskaupan palveluksessa ollut Pertti Roine kertoi 1950-luvulla itse toisen kertojan isälle ampuneensa desantin.  Roine kävi kaupoilla Kankaanpäässä ja reissuillaan pistäytyi isän luona.

  -  Ne sauno ja istui iltaa ja Roine kertoi, ja minä kuuntelin.  Minä kerron vain sen minkä olen kuullut hänen kertovan.

Röyhiön opettaja Iivari Mattila anto käskyn.  Ja Roine ampui. 

Naisdesantilla oli navettatakki yllään, tuollainen pitkä kolttu.  Toinen käsi oli tällä lailla koltun liepeen alla (pallean kohdalla) ja kädessä oli se tähtipääpistooli. 

 

Tämän version mukaan se meni näin:

 

Ensin ammuttiin mies.  Vahossa ammuttiin. Sitten ammuttiin nainen.  Se nainen ammuttiin siihen tielle. 

Irene Janhonen oli tämä naisdesantti (mutta häntä ei kylläkään ammuttu Ikaalisissa).

 

 

Samoihin aikoihin haastattelin Ikaalislaisia veteraaneja.  Luutnantti Pekka Sillanpää näytti silloin minulle joukon valokuvia sotavuosilta.  Eräässä kuvassa seisoo viisi miestä:

 

Kuvateksti voisi kuulua näin:

 

”Ikaalisten kotiseutulähetystö Petroskoissa (silloisessa Äänislinnassa) toukokuussa 1943.  Vasemmalta: vänrikki Pekka Sillanpää joka toimi joukko-osastonsa yhdysupseerina kotiseutulähetystön vierailun aikana, maanviljelijä Nestori Mäkkylä, Ikaalisten Osuuskaupan leipuri Pertti Roine, verojohtaja Viljo Lahtinen ja Leppäkosken Sähkö Oy:n toimitusjohtaja Yrjö Eerola.  Kuvasta puuttuu kotiseutulähetystön viides jäsen, maanmittausinsinööri Otto Otava, joka lienee toiminut kuvaajana.  Kotiseutukierroksella käytiin Ikaalisten poikia tapaamassa Äänislinnan lisäksi Aunuksessa ja Kannaksella sijaitsevissa joukko-osastoissa.  Ikaalisissa perustetun III/JR 57:n sijoituspaikka oli Lempaalan rintamalla Kannaksella.”  Vänrikki Sillanpää oli kuvassa luonnollisesti sotilasasussa,  leipuri Roine ja johtaja Eerola esiintyivät suojeluskuntapuvuissa.  [24]

 

xx

 

Kirjoittajan yhteenveto

 

Miksi Irene Janhonen - desantti, jonka toveri sai surmansa pidätettäessä - säilyi hengissä?  Miksi hänet pelastettiin, vaikka monet muut valvontaosaston tai valtiollisen poliisin kanssa yhteistyöhön antautuneet, kuten Risto Westerlund, teloitettiin?  Ja niin monta muuta.

 

Syy ei ainakaan ollut hänen, Janhosen, naiseutensa.  Ammuttiinhan Martta Koskinenkin.  Eikä se ollut hänen mahdolliset kompetenttiset vajeensa.  Eikä se, että Arvo Viitanen jo sai surmansa.  Ei häntä sen takia jätetty elämälle.

 

Ainakin yksi syy on selvä: Janhonen oli todistettavasti Yhdysvaltain kansalainen ja hänellä oli omaisia Yhdysvalloissa.  Hyvin luultavaa on, että jopa hänen desanttiuransa ja jäämisensä kiinni Suomessa kulkeutui tietoon Yhdysvalloissa.  Olihan hänet silmästä silmään nähneitä ihmisiä Suomessa puoli kylällistä.  Kyllä tarina lähti liikkeelle.  Eikä sanavalmis Janhonen suinkaan salannut henkilöllisyyttään, ei erityisesti edes yrittänyt sitä.  Hänet kiinniottaneelle jääkärivääpelille Irene myönsi oitis olevansa desantti ja maanpetturi, mutta tiuskaisi päälle: ”Niin olen, mutta ei saa kuulustella eikä kovistaa näin maantiellä, sillä sen kieltää kansainvälinen laki”.  Tämä huomautus on nähtävä enemmänkin perusteellisen koulutuksen tuotteena kuin varsinaisena pyrkimyksenä peitellä persoonaansa tai rooliansa suuressa pelissä.

 

Irene Janhonen oli kahden maan kansalainen – tai oikeastaan kolmen.  Hän oli suomalainen, mutta hänellä oli myös Yhdysvaltain kansalaisuus ja – kuten monilla Karjalaan emigroituneilla amerikansuomalaisilla – myöskin Neuvostoliiton kansalaisuus.  Kosmopoliitti.  Sitä hän oli.  Mutta hänen pelastuksekseen muodostui Yhdysvaltain kansalaisuus.  Stalingradin jälkeen ja muutoinkin, Päämajalla ja sen valvontaosastolla ei ollut vähäisintäkään motiivia asettaa häntä seinää vasten.  Suomi hahmotteli jo seuraavia liikkeitään, eikä siihen kuulunut missään tapauksessa välien kiristäminen Washingtonin suuntaan, pikemminkin päinvastoin. 

 

xx

 

Lähteitä:

 

[1] Erkki Ohra-Aho, Äänekoski: Tarinaa Keuruun Janhosista.  Lyhennelmä Keuruun Janhosten sukuyhdistyksen kesätapaamisessa pidetystä esitelmästä.  Jäsenlehti n:o 39/2008.  Netissä.  Artikkeliin liittyy kuva esitelmän pitäjästä sekä sisaruksista Eleanora Janhonen ja Irene Janhonen-Salo, lisäksi ryhmäkuva Irenen tyttäret ja tyttärentyttäret.

 

[2]  Finnish-American Emigrants to Soviet Karelia in 1930s.  Katalogi käsittää noin 1800 perhekuntaa, joihin kuului yhteensä noin 3000 amerikansuomalaista.  Nettitiedosto.

 

[3] SDP:n Puoluetoimikunnan kertomus toiminnasta v. 1939-1943.

 

[4] Sakari Selin: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko.  -  Punainen Pohjois-Häme 1935-1944.  ksl.fi –sivustoilla sekä kirjana 2011. [EK-Valpo, Arvo Vitasen hmp 245.  Arvo Viitasen, kuten muidenkin sodan aikana liittoutuneiden hyväksi toimineiden kuolintapojen kirjaamisessa paistaa läpi tietty ”häveliäisyys”: raakoja pahoinpitelyjä peitellään.  Viitanen pudotettiin Ikaalisiin 9.9.1942 ja tapettiin vasta seuraavana päivänä tavalla tai toisella, SS].

 

[5]  Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot? 362-363, 366-368 ja 372.

 

[6]  Sakari Selin: Kun maanpetos oli isänmaallinen teko.  Luku 11 ja 12.

 

[7] Jukka Rislakki: Maan alla.  Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941-1944, Helsinki 1985.

 

[8] Röyhiö kertoo ja tarinoi.  Röyhiön kyläkirja.  Toimittanut Mirja Käkelä, Ikaalinen 1999.

 

[9] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa.  Juhtimäki - Sisättö – Vaho.  Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

 

[10] Risto Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa.  Juhtimäki - Sisättö – Vaho.  Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998; Ikaalisten Joulu 1981.

 

[11] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa.  Juhtimäki - Sisättö – Vaho.  Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

 

[12] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa.  Juhtimäki - Sisättö – Vaho.  Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

 

[13] Elo Ylijoki/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa.  Juhtimäki - Sisättö – Vaho.  Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

 

[14] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa.  Juhtimäki - Sisättö – Vaho.  Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

 

[15] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa.  Juhtimäki - Sisättö – Vaho.  Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

 

[16] Visamäki, Kalle Vihtori, jääkärivääpeli, maanviljelijä, s. 24.9.1893 Ikaalinen – k. 28.1.1971 Ikaalinen.  Kävi 2/4 lk kansakoulua, toimi työmiehenä.   Liittyi 16.5.1916 JP 27:n täydennysjoukkoon, osallistui Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin, aliupseeri 11.2.1918, saapui Vaasaan jääkärien pääjoukon mukana 25.2.1918, osallistui sotatoimiin Karjalan kannaksella 1918, sodan jälkeen toimi koulutusaliupseerina Pion.Koul.P:ssa 1918-1919, Ikaalisten suojeluskunnan harjoituspäällikkö 1919-1920, sen jälkeen maanviljelijänä Ikaalisissa.  Sotien aikana ylimääräisenä poliisikonstaapelina Ikaalisten nimismiespiirissä (Luhalahti) sekä väestönsuojelutehtävissä.  Haudattu Ikaalisiin.  -  Suomen jääkärien elämäkerrasto, 1938 ja 1975.

 

[17] Risto Sisättö: Desantteja Sisätössä.  Muistelma, Ikaalisten Joulu 1981.  -  Risto Sisättö on kirjoittanut järkyttävästä desanttihommasta artikkelin Kansa Taisteli –lehteen; Risto Sisättö: Desantteja sisämaassa.  Kansa Taisteli, N:o 12/1966.

 

[18] Ulla Aatsinki: Suhteilla puolueeseen.  Tampereen seudun kommunistien kontaktit vuosina 1918-1944.  Artikkeli teoksessa;

Sakari Saaritsa & Kari Teräs (toim.): Työväen verkosto. Väki voimakas 16.  Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura.  Helsinki 2003.  http://hdl.handle.net/10138/16227

 

[19] Jukka Lindstedt: Kuolemaan tuomitut.  Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana.  Helsinki 1999.  Oikeustapaukset löytyvät henkilöhakemiston avulla.

 

[20]  MissingKarelia –nettisivusto.  Hakusivut.

 

[21] Sisäasiainministeriön yleiskirjeet, luettelo; haettu nettitiedostosta; hakusanta ja DN:ot.

 

[22] Vladimir Panschin: Päämajan johtama vastavakoilutoiminta.  Artikkeli teoksessa: Salaisen sodan sivut, (toim. Mikko Karjalainen), Maanpuolustuskorkeakoulu, 2004.

 

[23] American Committee of The History of The Second World War [ACHSWW].  Newsletter,

No. 41, Spring 1989.  Toimituksellinen kokoomamakasiini; primäärilähteinä juttuun sisältyvät turvallisuusjärjestelmän kaupunkilähteet; [Newletter Editor´s Note. - - Appended to this Newletter...

... Bern, Stockholm and Caserta Field Files, together with three pages of folder descriptions:

...Page 24, with Folder 392 (Box 28), regarding the case of Aune Irene Janhonen, as reported above by Mr. Hassler. ...].

 

[24] Keskustelumuistio ja haastattelukertomus, kirjoittajan hallussa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Santeri Halmetoja

Mielenkiintoista tekstiä. Vaikka todella vaikea on desantteja on sympatisoida ryöstämisineen ja surmineen. Vaikka ei hyväksyisikään Neuvostoliittoa vastaan taistelevaa Suomea, ilmatorjuntapatteriasemien ilmoittaminen ym. johtaa lähinnä siihen, että pommikoneet saavat aikaan enemmän siviiliuhreja kaupungeissa.

Osmo Sounela

Arvo Viitasen kuolemaan johtaneet tapahtumat ovat olleet hämärässä. Tässä tuli kertaheitolla selvitys siihen mitä silloin tapahtui.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset