Veikko Huuska

Kuka on "Vuoden Eurooppalainen 2011"?

Niin, kuka on "Vuoden Eurooppalainen 2011"?

Ketään suurhahmoa ei heti erotu jossain määrin hämärtyneessä ja kaiken tomutuksen jälkeen harmajaksi käyneessä eurooppalaisessa maisemasssa.

Jospa vuoden eurooppalainen henkilö ei olekaan mikään suurhahmo, malliin Merkel tai Sarkozy –joka kohoaisi korkeimmalle.  Jospa se onkin jokin henkilö, joka ei sinänsä ole tehnyt mitään suurta, mutta on toiminut katalyyttinä, henkilö joka on sytyttänyt jotain jonka liekki valaisee tai polttaa jotain merkittävää.  Tai jospa se on henkilö, joka on pannut liikkeelle jotain – tai laukaissut jotain, joka sitten on uudella voimalla lauennut sijoiltaan ja etenee omavoimasesti, laajeten ja voimistuen.  Jotain joka hämmentää ja muuttaa. 

Vuoden Afrikkalaisen tittelin voisi postuumisti saada se nuori vihanneskauppias, joka sietämättömään vääryyteen törmättyään sytytti itsensä tuleen, uhrasi elämänsä ja henkensä, mutta puhalsi liikkeelle ja liekkiin jotain uutta elämää ja henkeä: Arabikevään

Onko Euroopassa tapahtunut jotain vastaavaa?  Eurooppakevät?  …hmm.. ei tunnu oikein tutulta ilmaisulta.  Enpä tunnista.

Ei, ei kukaan tunnista eikä tunnusta sellaista.  Pikemminkin Euroopan syksy – tai Euroopan ennenaikainen vanhuus…

No, olisiko se siis se – vuoden Eurooppalainen – tuo ouzoa siemaileva ja luuttua soitteleva Zorbas?  Ei, sehän on jo kuitattu ilmiö.  Sitapaitsi ei se ole Zorbas joka on näiden turbulenssien ja pulmien aiheuttaja: syy on muualla, vapauden markkinoilla, vapauden apostolit ja kaiken poliittisen säätelyn ja yhteiskunnallisen intressin hylkijät.. Se että ymmärrämme Euroopan finanssiongelmien syntyhistorian ja perimmäiset tekijät, auttaa ymmärtämään myöskin keinoja, mistä helpotusta täytyy etsiä.

Mutta mikä on olennainen muuttuja Euroopan poliittisessa kentässä?  Europolitiikan pitkähkössä juonessa?  Sanon, että se on Suomen Eurooppa-politiikan jyrkkä käänne.

Suomi, joka Lipposen päivistä lähtien tietoisesti ja tahtoen pyrki ja pääsikin Eurooppa-politiikan valtavirtaan ja ”pöytiin”, pyrkii nyt ja on paljossa mennytkin vastavirtaan ja pois pöydistä.  Tämä on tapahtunut paitsi joutuisasti, myöskin enemmänkin reaktiivisesti kuin aktiivisesti.  Ei tätä Suomen Eurooppapolitiikan (kutsun sitä tällä kaikenkattavalla nimellä) käännös ole päätetty kansanäänestyksellä.  Ei sitä ole päätetty perusteellisen harkinnan tuloksena valtioneuvostossa.  Se on vain tehty reaktiivisina osaratakaisuina toisaalta sisäpoliittisen turbulenttipaineen keskellä ja toisaalta tapaus kerrallaan syliin valuvan eurooppalaisen miljardivastuun haltuunotossa.  Haltuuotossa, jossa palloa ei suinkaan ole saatu haltuun, vaan hätäpotkuna potkaistu rajan yli, kuten kehno jalkapalloilija hätätilanteessa on aina tehnyt..

Tästä hajanaisesta, tipottaisesta ja kieltämättä hieman kaoottisesta päätöksenteosta on syntynyt uusi suomalainen eurooppalainen linja, ja se on merkinnyt käännettä, hapuilua ja mutkia – siinä missä ennen oli päämäärä ja suora kompassisuunta: ytimiin.

Eipä aikaakaan kun Suomi muuttui kolmen Y:n (Yes, Yes, Yes) maasta kolmen N:n (Nou, Nou, Nou) maaksi. 

Isoimmat käänteet ovat nopeimpia.  Ne valmistellaan niukimmin.  Niitä ei kukaan tee.  Ne syntyvät.  Historia todistaa tämän teesin.

Kieltämättä tässä prosessissa keskeinen roolittaja on ollut ”elämä itse”.  Mutta kun haemme yhtä henkilöä ja nimeä, emme voi välttää törmäämästä nimeen Timo Soini

Näin se meni: Soini muutti Suomen.  Suomi vivutti Euroopan politiikkaa.  Joudutti eurooppalaista havahtumista.  Siinä vuoden Eurooppalainen tapahtuma.  ”Euroopan syksy”.

Timo Soini on vuoden 2011 Eurooppalainen.

Ei tarvitse kuin vähän kelata viime kevään eduskuntavaalikeskustelujen tallenteita, kun näkee miten paljon Eurooppa, maailma ja me olemme muuttuneet, koko pelitilanne, noiden helmi-maaliskuun päivien jälkeen.  Miten monet posket punehtuvatkaan pelkästä ajatuksesta nähdä tv:stä uusintoja sopivista kohdista vaalikeskusteluja..

Oliko sittenkin niin, että eduskuntavaaleista 2011 tuli Soinin julistama kansanäänestys Suomen ja EU:n suhteesta?  Niin se vain taisi käydä.

Soinin eurooppalainen rooli on ollut katalyytin rooli.  Ei hän ole mitään tehnyt, mutta puhunut hän on, ja nähnyt ja saanut näkemään.  Sellainen rooli tuntuu kovin tämän päivän kenttään sopivalta: puhua – saada muut toimimaan.  Missä Soini siellä pelko.  Soinin pelotevaikutus sisäpoliittisesti on ollut käsittämättömän voimakas.  Hänen tappinsa ympärillä pyörii kaikki.  Sekä asiat että ihmiset.  Voiko yksi mies olla noin taitava?  Kyllä, mutta on hänellä tietenkin myös tilanne puolellaan. 

Mutta enemmän kuin siunailla Soinin nerokkuutta meidän pitää siunailla ja manata muiden poliitikkojen ja puolueiden sokeutta, välinpitämättömyyttä, lepsuutta, näkemyksettömyyttä, leipäpappeutta etc vähemmän mairittelevia inhimillisiä ja poliittisia kyvyttömyyksiä, saamattomuuksia.  Eivätkö ne muka nähneet?

Tuli Soini ja sanoi ettei keisarilla ole vaatteita.  Pani näkemään.  Pani ajattelemaan.  Herättäjä, sitä hän on.  Vaativinta meille muille on, miten reagoimme Soinin liikkeelle lataamaan palloon.  Potakaisemmeko hätäpaskan kentän ulkopuolelle – vai pystymmeko skarppaamaan, näkemään tarkemmin, aavistamaan kauemmas, luomaan ohjelman, löytämään ratkaisukeinot, tahtomaan riittävästi toteuttaaksemme päätökset?  Ihan lupaavalta ei tämän syksyn meno näytä.  Aina voimme kuitenkin petrata.

Eurooppa 2011 oli paradoksien maa.  Eurooppa jakautui, tuo yhdentynyt maanosa, jakautui ällistyttävällä nopeudella kahteen blokkiin.  PF ja CF.  Eli Protestant Front ja Catholic Front. Siis Eurooppaa ja sen rahamarkkinoita pystyssä pitävä tunnollinen protestanttinen, Saksan vetämä Eurooppa, johon Suomikin kuuluu.. ainakin toistaiseksi.  Sekä Välimeren katoliset, ongelmiin joutuneet maat.  Historian ironiaa on, että ainut näkyvä suomalainen katolinen poliitikko on tämä Vuoden Timo.

Entä ensi vuosi, vuosi 2012?  Mitä tekee ja miten toimii johtajuusvajeesta ja näkemyksettömyydestä kärsineen Euroopan johto-duo, Merkel ja Sarkozy.  Onko heitä vuoden päästä olemassa? 

Vuoden 2012 Eurooppalaiseksi ei heistä kummastakaan ole. 

Mutta onko vuoden 2012 Eurooppalainen Vladimir Putin

Hänessä saattaa olla ainesta.  Hyvässä vai pahassa, mutta ainesta kuitenkin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

”Venäjä sai jytkynsä ja suuntaa kohti vallanvaihtoa..
Venäjän nykyiset vaalimielenosoitukset osoittavat sen, että edes puoliksi autoritäärinen hallinto ei tule toimeen ilman väestön osallistumista tai poliittista myötävaikutusta.
Jouluaaton mielenosoitukset osoittivat myös sen, että Putinin luoma poliittinen järjestelmä on tiensä päässä. Prosessi voi viedä aikaa mutta se on vääjäämätön. Kyse on demokratian perustasta - vallan legimitaatiosta. Putinin pystyttämä sekurokratia on menettämässä sen. - - -
Kyse on yksinkertaisesti siitä, että Putinin ja hänen edustamansa sekurokratian prestiisi ja arvovalta on vähitellen murentunut. Buuaukset urheilukilpailuissa tai kymmentuhantiset mielenosoitukset ovat merkkejä siitä, että 10 vuoden hengähdysaika on kulunut loppuun. Hallinto on menettänyt kansalaisten mielissä moraalisen valtuutuksensa. Tässä mielessä Venäjä ei ole enää diktatuuri; sen demokratiavaje on täyttymässä.”

Näin kirjoittaa Arto Luukkanen blogissaan (USB 29.12.2011) http://artoluukkanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/9247...

Tähän ei voi kuin yhtyä.

Millä intensiteetillä ja sykkeellä tämä prosessi etenee, jää arvailtavaksi. Tuntien sekurokratian voiman ja armottoman tahdon pysyttäytyä vallankahvassa, en suinkaan aliarvioi muutosvoimien väkevyyttä, mutta – kuten havaitaan – omassa blogissani päädyn arvioimaan, että Vladimir Vladimirovits on jakkarallaan myöskin ensi vuoden Sylvesterinyönä.
Toki, kun on viime aikoina katsonut kalvenneen ja kelmenneen kansanjohtajan habitusta televisioruudun välityksellä, on siitä kummallisella tavalla karissut ja lionnut pois se jokin, joka vielä kesemmällä näkyi. Onko se karisma vai vallan ja voiman aura, en tiedä. Jotain puuttuu nyt.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Laitetaanpa tähän vielä vaalivideo, näyteeksi; näin naapurissa.

http://www.youtube.com/watch?v=e9YbS0C8RyI

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Huomaatko, Huuska? Kirjoituksesi ei jättänyt vastaväitteille sijaa, joten Soini lienee tällä kertaa nimitetty Vuoden Eurooppalaiseksi. Asia on loppuunkäsitelty!

Jos hopeamitali tai kunniamaininta myönnettäisiin jollekulle, ehdottaisin Norjan pääministeriä Jens Stoltenbergia. Hän ei suhtautunut Utoyan kansalliseen katastrofiin primitiivisesti selkäytimellä, vaan kehittyneesti järjellä ja uhreja ymmärtävällä empatialla. Harvinaisen onnistunutta toimintaa ennalta-arvaamattoman tuhon hetkellä ja heti sen jälkeen!

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tuomo, yhdyn näkemyksiisi.
Hiljaa mielessäni odotin, että tämä omavaltainen ja kenties hieman omaperäinenkin nominaationi olisi saanut paljonkin ihmisiä takajaloilleen, mutta ilmeisesti esitys ja sen perustelut todellakin vakuuttivat.
Mitä tulee pääministeri Jens Stoltenbergin toimintaan ja viestintään Norjan kansallisen surun ja murheen hetkinä(kin), se oli todella jotain sellaista, mitä voi parhaimmillaan toivoa ja odottaa maan johtajalta. Miten paljon lohtua ja uskoa hän pystyikään valamaan koko kansakuntaan - ja naapureihinkin, aidolla ja vakuuttavalla esiintymisellään. "Harvinaisen onnistunutta toimintaa" - todellakin!

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset