Veikko Huuska

Varusmies jouluaamuna 1971

Näin joulun aikaan kuulen radiosta Varpunen jouluaamuna –laulun.  Se palauttaa mieleeni melko vanhan tarinan erään varusmiehen jouluaamusta.  Tuo jouluaamu sattui vuonna 1971, joten siitä on tänä jouluna kulunut 40 vuotta.  Se on pitkä aika, mutta toisaalta siihen mahtuu vain osa ihmisen elämää, ja kuitenkin aikojen takainen jouluprobleemi ei ole hiukkaakaan vanhentunut.  Se on tänä jouluna yhtä ajankohtainen, henkilökohtainen ja kipeä kuin melkein puolivuosisataa sitten – tai ajanlaskumme alkuhetkinä ja sitäkin vanhempina aikoina.  Kysymys on siitä, ”mitä meidän tulee tehdä?”.  Tai vielä tarkennettuna: Mitä minun täytyy tehdä.

Kieltämättä toinen toistemme tappaminen on eräs ihmisten välisen seurustelun perinteinen muoto.  Nuorena en ymmärtänyt tätä.  Kaikki turjaus ja rämeltäminen tuntui vastenmieliseltä.  Niinpä minun oli vaikea käydä asepalvelukseen, mutta kun ajattelin pääseväni liian helpolla tekemällä niin kuin teki mieli, en tehnyt niin, vaan päinvastoin. 

Isä tuli eteiseen kun aamuyöllä lähdin varhaiselle junalle.  Se junamatka oli elämäni ensimmäinen.  Niin monet suomalaiset miehet ja pojat tekivät elämänsä ensimmäisen junamatkan mennessään sotaan, joillekin se jäi ainoaksi.  Junalla Kannakselle, sen matkan teki syksyllä 1939 myös Ikaalisten pataljoona, sattumalta Sakkolaan, Enkkuan asemalle; isäni oli Sakkolasta syntyisin, siitä melko läheltä.  Karjalaiseksi kovin jäyhä isäni sanoi ulko-ovella vähän kankeasti (mieleeni tulee vänrikki Koskelan aloitussanat..) - ..tuota..otahan tämä.  Hän puristi kättäni ja työnsi kouraani silloisen satasen setelin, joka oli taiteltu pieneksi.  Se oli – nyt tajuan – ensimmäinen kerta kun isäni kätteli minua, kaksinkertainen evakko kaksinkertaisen evakon poikaa.  Se oli myös viimeinen kerta… ei, nyt muistini menee hakoteille: kyllähän me sairaalan vuoteen ääressä monet kerrat kättelimme, kun hän oli letkuissa ja tajunta jo harhaili Laatokan ja etäisen päämäärän välillä.  Joskus olin tuntevinani miten hän vastasi puristukseeni, joinakin kertoina merkityksellisen pitkään, ja silloin tiesin, että hän tajusi, kuka istui hänen rinnallaan.

Palvelus armeijassa sujui, kun se pantiin sujumaan, mutta en ollut täysillä mukana.  Olin tehnyt itseni kanssa diilin: menen kun käsketään ja teen, mutta sisimmän itseni, henkeni ja sieluni pidän tämän ulkopuolella, ittenäni. 

Tätä vakaumustani ei ainakaan ollut lieventämään se, mitä kuulin kerran eräänä aamuna varuskunnan ruokalan aamupalajonossa, jossa komppaniamme vanhat, jotka olivat aamulla olivat palanneet korpivarikon vartiojaksoltaan, kertoivat tapahtuneen.  Tiesin jo huhuja joistain ongelmista siellä.  Nyt muutamat repliikit kertoivat myöhäissyksyn hiljaisen tragedian: vartioporukassa oli päässyt vallalle pelko, jotkut olivat saaneet vp:tä ja näin entisestään supistunut komennuskunta oli määrätty vahtivuoroillaan kulkemaan yhdenmiehen partioina varikkoalueen rajoja.  Synkkänä huokaileva korpi ympärillä pelotti.  Toistuvasti oli vartiotupaan palattu vajain patruunoin, etenkin eräs poika oli ampunut kohinaa kohden.  Puhuttelu.  Sotamies oli pyytänyt päästä toisiin tehtäviin, siihen ei myönnytty: miehen pitää pärjätä, miehistykää sotamies! [Nyt muistan: sanottiin hänen kotiväkensäkin, äitinsä, kirjoittaneen kirjeen pataljoonaan, että poika siirrettäisiin pois, vaikka mihin muihin tehtäviin] Sitten hän oli palannut lipas tyhjänä, oli kertoman mukaan laskenut vartiopatruunat sarjana mustaan kuusikkoon.  Sotamies itki, häntä uhattiin sotaoikeudella, siirtoa ei.  Tänä yönä hänet oli löydetty vartiopolulta pitkällään, ase vierellään.  Aamuntuimiin yliluutnantti oli pölähtänyt aamuäreänä paikalle.  Meni pojan vierelle, poika makasi vatsallaan kosteassa maassa, käänsi saappaankärjellä ja laski takaisin.  Lähti ja käski lähtiessään: Korjatkaa tuo paska pois!  Katsoin ruokalan oviruuhkassa taakseni nähdäkseni kertojan mutta näin vain vakavia naamoja, koskaan en tullut tietämään kuka kertoja oli, kun minulla ei ollut rohkeutta paneutua asiaan sen enempää kuin nyt olin kuullut; enkä edes ottanut selvää kuka tämä matkansa pään kohdannut mies oli, mistä kotoisin ja millaiset olot taakseen jättänyt.

Kun jouluaamuna, lomalla RUK:sta 1971 menin joulukirkkoon, katselin kirkkaita kynttilöitä ja kynttiläasetelmia ja kirkontäytistä kotipitäjäni kansaa, josta monet tunsin, joko henkilökohtaisesti tai ainakin näöltä, mietin valon ominaisuuksia.  Mietin ja yritin lukea ympärillä olevien ihmisten hahmoista ja ilmeistä, mitä heidän mieliään askarrutti ja minkälaisia aatoksia heidän tajunnassaan liikkui.  Olin jotenkin – tarkemmin määrittelemättömällä tavalla – päätynyt tuntemaan, että minä olin osallistumalla sotilaskoulutukseen, karusti pettänyt nuoruuteni ihanteet, antanut periksi, ja menettänyt ratkaisevan osan viattomuutta ja ehdottomuutta ja melkein kuin itseni.  Tämä tunne ei piirtynyt mieleen ohjelmallisena eikä oikeastaan sanallisena vaan jotenkin lyyhistävänä tuntemuksena, eikä sen rinnalla auttanut mitenkään rationalisoida niitä perusteluja ja ankaria pohdintoja, joiden kautta olin tähän tullut.  Petit ihanteesi, pulinat pois.  Näine aatoksineni katsoin omaa väkeä ympärilläni ja imin joulun henkeä ja eetosta heistä, ja valosta jota tulvimalla säihkyi kaikkialla kirkossa minne vain katseeni käänsinkin.

Juhlan päätyttyä kävelin jouluaamun sinisessä hämärässä ulos kirkosta, tervehdin joitakin tuttuja, ja sitten lähdin kävelemään Nurmen urheiluliikkeen ohi Rahkolan rauhallisena uinuvaa taloa kohden ja Rahkolan kujalle, jossa eteeni avautuivat runsaiden luminietosten peittämät vainiot. 

-  Se talvi oli jo joululta runsasluminen ja kun joulun jälkeenkin vielä tuli mittavasti lunta, oli melko luonnollista, että RUK 138 –kurssin nimeksi valittiin ”Lumikko” –kurssi.  (Luutnantti Hyppönen tosin totesi karskisti, saatuaan kurssijulkaisun käteensä komppaniamme kurssijulkaisutoimikunnan jäseneltä, että mikä helvetin Lumikki-kurssi… tosi lumikkeja te olettekin… ja siinä istutaan (näytti kuvaa) panssarintorjuntatykin aisalla kuin paskalla… eikö teille muka ole opetettu ampujan ja lataajan asentoja, mitä?)  - 

Valosti jo sen verran, että näin kauempana Läykkälänlahden ja siitä vasemmalla kummullaan Kamraatin talon valoineen, talven keskellä kuin joulukortissa.  Katsoin automaattisesti mihin määrään raskaiden sinkojen asemat, minne niitä tukevat kevyiden sinkojen asemat.  Tämä kävi kuin luontojaan.  Tuonne väistöasemat, tästä siirtymisreitit.  Kaivakaa! 

Kunnes äkkiä siinä kävellessä, aivan kuin askel olisi pysähtynyt ja jäänyt ilmaan: havahdun.  Näinkö pitkällä minä olen.  Palaan joulukirkosta ylevin aatoksin ja kohta jo huomaamattani ja tahtomattani toimin panssarintorjuntajoukkueen johtajana ja etsin maastosta sopivia tuliasemia.  Olen pettänyt nuoruuteni ihanteet.  Olin silloin kerran joutunut valintatilanteeseen, tahtomattani mutta väistämättä, ja olin valinnut väärin.  Näin minä tunnen.  Mitkään verukkeet ja vaatimus tehdä mitä miehen pitää tehdä, mutta silti pitää itseni itselläni, puhtaana, eivät päde.  Näin pitkälle olen puolessa vuodessa edennyt väärällä tiellä...

Kotona olen hiljainen ja mietteliäs, mitä olen toki muutenkin.  RAuK:n kurssijulkaisussa kaverini kirjoittivat minusta: ”Joukon hiljaisin.  Nenä aina kirjassa kiinni”.  Aamukahvi oman kotiväen keskuudessa, pieni hetki poissa armeijan harmaudesta ja komentojen ulottuvilta, melkein idylli, melkein täydellinen, paitsi että sydäntäni kalvaa omien ratkaisujeni jäljet.

Epilogi

Kun ikämiehenä tänään, valmistautuessamme jouluun 2011, muistan ja kuvailen noita 20-vuotiaan tuntemuksia yli sukupolvi sitten, monissa liemissä keitetyn vanhenevan miehen mieli joutuu hieman hapuilemaan löytääkseen tuntuman nuoruuden ehdottomuuden ja nuoruuden kipeiden tuntojen maailmaan, toki tunnistan ne, ja muistan ja omistan, mutta elämähän aina etsii omat olotilansa, ja voin vain vaieten pysähtyä tämän joulumuiston ääreen.  Aavistan että tänäkin jouluna lukuisat nuoret – ja vähän eri ikäisetkin – pohdiskelevat sydämissään juuri näitä ongelmia, tappamisen ja tappamiseen valmistautumisen probleemia, eri muodoissaan ja erilaisissa käytännön elämäntilanteissaan, mutta haluan ilmaista sympatiani kaikkien heidän pohdinnoilleen, millaisiin ratkaisuihin ja päätöksiin he noissa mielen askareissaan ikinä päätyvätkään. 

Tämä oli minun joulutarinani.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Seppo Hildén

Veikko, hieno kirjoitus ja vaikeita asioita. Asevarikkosattumuksesta itselläni kokemus, jossa joutui hetken aikaa pohtimaan, miten toimia kovat piipussa.
Olin ryhmänjohtajana kaksi viikkoa kolmen sotamiehen kanssa eräällä Etelä-Suomen asevarikolla. Oli myöhäissyksyä, ja todella pimeää kun luntakaan ei ollut tullut vielä maahan. Alaiseni kiersivät vuorollaan kahden tunnin lenkkejä yksin, itseni tehdessä päivystyshuoneessa tyyliin 6 päivystystä, kuusi vapaata kellon ympäri.

Varikko sijaitsi lähellä suuria asutuskeskuksia ja melko matalan metalliaitauksen takana oli siroteltu lukittuja latomaisia asevarastoja tasaisin välein metsän keskelle. Meille oli annettu selvät ja tiukat ohjeet, että jos varikolle tulee ulkopuolisia niin saa ampua. Asevarikolla oli joskus käyty varkaissa.

Alaiseni olivat vapaaehtoisia, ketään ei oltu pakotettu sille komennukselle, eivätkä nuo näyttäneet pimeää pelkäävän, lippaista ei puuttunut koskaan panoksia. Yhtenä iltana, juuri täydellisellä ryöstökelillä, kun ulkona oli kova myrskytuuli ja sataa vihmoi, että näkyvyyskin oli heikko, aloin kuulemaan outoa ääntä ulkoa, niin kuin metallia vasten lyötäisiin jotain. Itse olin huolissani myös vartiomiehestä, onko hänet yllätetty ja nyt yritettiin sitten päästä sisään asevarastoihin.

Otin täyden lippaan, laitoin sen rynkkyyn ja läksin ulos pimeään etsimään äänen lähdettä. Itse olen tottunut liikkumaan pimeässä metsässä, kun olen pikkupojasta asti metsissä leikkinyt. Ainoa mikä pelotti hieman, että mitä lopulta teen jos törmään asevarkaisiin. Minkälaiseksi tilanne menee ja ammunko. Jos ammun ja saan estettyä asevarkaudet, saan kiitosta esimiehiltä, jos en ammu ja varkaat pääsevät pakoon saaliineen, saan haukut esimiehiltä. No onneksi äänen syy selvisi melko pian, sillä kauempana rakennuksesta, lähellä ensimmäistä asevarastoa oli lipputanko, jonka naru iski myrskytuulen voimasta metalliseen runkoon ja tästä kuulemani ääni. Käppäilin huojentuneena takaisin päivystyshuoneeseen. Siinä joko joku selvisi ampumahaavoitta tai minä selvisin esimiesteni haukuilta. Se jäi auki, kumpi olisi ollut tuloksena.

Tässä armeijan aseenkäytössä on sekin kinkkinen moraalinen vaikeus, että sodassa sen ymmärtää, puolustat maatasi ja ammut maahasi pyrkiviä vihollissotilaita. Ei tuota varmasti vaikeaa moraalista ongelmaa. Armeijassa moni vartiomies saa kovat piippuun syvällä omassa maassaan ja luvan, että tarvittaessa saat ampua armeija-alueelle luvatta pyrkijän. Ei kukaan armeijassa oleva haluaisi alkaa ampumaan suomalaisia luvatta armeija-alueelle tunkeutujia, vaikka luvan saakin. Mutta vartiomiehelle ei anneta sitäkään ohjetta, että havaitessaan tällaista toimintaa pitää soittaa poliisit paikalle. Ei meille ainakaan aikoinaan sellaisia ohjeita annettu ja epäilenpä ettei taideta nykyäänkään vartiomiehille antaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset