Veikko Huuska

Eräs soturikohtalo 70 vuotta sitten - 12.7.1941

Saksan Barbarossa-operaatio käynnistyi kukonlaulun aikaan 22.6.1941.  Suomi pidätteli hengitystään ja Neuvostoliiton siviilikohteisiin suuntaamien lentopommitusten jälkeen totesi olevansa sodassa 25.6.1941. 

Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella Korpiselän suuntaan 10. heinäkuuta ja sen painopiste oli vasemmalla siivellä. Hyökkäyksen kärkenä eteni eversti Ruben Laguksen komentama 1. jääkäriprikaati, joka saavutti Laatokan rannat muutamassa päivässä.

II AK:n komentaja kenraalimajuri T. Laatikainen käski 11.7.1941 15.D:n ottaa hyökkäyskaistallaan Simpeleen-Änkilänsalon suunnassa tykistön tukemana rajoitetuin jalkaväkivoimin kiinteä kosketus vihollisen edessä oleviin asemiin.  JR 57:n komentaja evl Valkama käski II ja III/JR 57 jo 8.7. pataljoonat hyökkäysryhmitykseen Kokkolanjoen kahta puolta. 

Hyökkäys käynnistyi 12.7.1941 kello 18.oo ja lyhyen rajataisteluvaiheen jälkeen ne saivat kiinteämpää tulta vastaansa.  III/JR 57 oli perustettu Ikaalisissa ja käsitti valtaosaltaan tuon pitäjän miehiä.  Sen komentajana toimi Taipaleen veteraani, majuri Waldemar Kilpeläinen.  Mies johti Ikaalisten miehiä koko hyökkäysvaiheen ajan ja taisi tykästyä siinä määrin porukkaan, että sodan jälkeen vakinaisesta palveluksesta erottuaan ryhtyi Ikaalisten kauppalanjohtajaksi. 

Ylipäällikkö Mannerheim antoi 10.7.1941 päiväkäskyn n:o 3, niin sanotun miekantuppipäiväkäskyn, jossa hän nyt käytti puhuttelumuotoa ”vapaussodan taistelijat, talvisodan maineikkaat miehet, urhoolliset sotilaat!”.  Näin puhutelluiksi tulivat melkein kaikki, vain ei-urhoolliset sotilaat saattoivat tuntea itsensä ulkopuolisiksi.  Jotkut varmasti tunnistivat itsensä kaikista epiteeteistä.

Vielä sanoi Mannerheim: ”Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata.  Teidän voittonne tulevat vapauttamaan Karjalan, teidän tekonne luovat Suomelle suuren, onnellisen tulevaisuuden”.

Ikaalisten pataljoonan ensimmäinen kaatunut jatkosodassa tuli illansuussa, hieman ennen käsketyn hyökkäyksen h-hetkeä kello 18.oo, lauantaina 12.7.1941 Simpeleen Änkilänsalossa. 

Tapaus oli sikäli poikkeuksellinen, että uhrin aika täyttyi jo ennen hyökkäystä.  Miten siinä oikein kävi.  Eräs vakaa veteraani on minulle kertonut tapausten kulun, että kyseiseltä mieheltä ilmeisesti pettivät hermot.  Kun oltiin hyökkäykseen lähdössä, hän oli mukana porukassa aseineen, mutta palasi taaksepäin ja sanoi jotain jääneen.  Hän meni Kokkolanjoen törmälle ja ampui itsensä.  Ruumis kierähti jokeen.

Tämä tuntui ikävältä.  Odotusjännitys on jännityksistä kamalin.  Usein toiminnan miehetkin kokevat sitä aina kärsimykseen asti, mutta kun äksön sitten alkaa, tilanne helpottuu heti, eikä tällainen ahdistus enää vaivaa.  Mies oli asevelvollisena saanut korpraalikoulutuksen ja toiminut lisäksi Ikaalisten suojeluskunnassa korpraalin vakanssilla vuodesta 1931 lähtien.  Talvisodassa hän oli toiminut oman pitäjän pataljoonassa Sakkolan Keljassa konepistoolimiehenä ja pärjännyt aivan hyvin. 

Sotilasasiakirjojen mukaan tapauksen luonne oli täysin toinen.  Kaatuneiden evakuointikeskuksen ilmoitus kertoo: ”Oma mies ampui erehdyksessä”.  Sama viesti on mennyt suojeluskuntapiirin piirikenttäpapin ilmoituksessa kirkkoherranvirastolle.  Lopputulos yhtä ikävä: mies meni rajan yli, eikä palaa.  Se on vain eri raja, kuin se ”pyhä maa”, josta marsalkka puhui miehilleen.  Kun sota on liki, ovat myös liipasinsormet herkällä. 

Jokainen menetetty sotilas oli arvokas.  Miten monta suomalaista menehtyi oman tulen seurauksena?  Sellaisen uhriksi joutuminen tuntuu kaikkein turhimmalta kohtalolta mitä maanpuolustustoimissa voi kuvitella.  Ehkä sen ohella, miten jotkut miehet ajautuivat telomaan itseään, eri motiivien ja kuormituksen tuloksena. 

Toivon että tätä aihetta tutkittaisiin systemaattisesti ja kattavasti viime sotiemme ajalta.  Olen itse pohtinut oman tulen tuhoja vuosi sitten, ja joskus siitä vähän kirjoittanutkin;

”Suomen Sotilas (4/2010) esitti tuoreimmassa numerossaan Maailmalta -palstalla tietoja amerikkalaisten tekemistä – artikkelin mukaan - tarkoista tilastoista oman tulen eli jenkkiläisittäin ystävällisen tulen, ”friendly fire”, aiheuttamista miehistömenetyksistä. Nyt julkaistut luvut ovat hirmuisia:

Toisessa maailmansodassa ystävällisen tulen uhreja kaikista menetyksistä oli 21 %, Vietnamissa 39 % ja Persianlahden ensimmäisessä sodassa peräti 52 %. Irakissa luku on 41 % ja nyt viimeksi Afganistanissa 13 %.”  Katso: http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:9YmC3sbKP7oJ:agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php%3Ff%3D10%26t%3D3150+frendly+fire+huuska&cd=1&hl=fi&ct=clnk&gl=fi&source=www.google.fi

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Mikko Mäkinen

Kyllähän tuo oman tulen osuus on ihan merkittävä osa tappioista. Sen osuus usein kasvaa silloin, kun operaatiot ovat hyökkäyksellisiä, joita kirjoituksessa mainitut Yhdysvaltain operaatiot ovat ainakin taktisella tasolla olleet.

Yhdysvaltain oman tulen tappiot erityisesti Irakin ensimmäisessä sodassa olivat määrältään vähäiset, mutta amerikkalaisjoukkojen kokemattomuus ja irakilaisjoukkojen pehmeys nostivat oman tulen suhteellisen osuuden suureksi. Yleensäkin kokemattomuus voisi on suuri selittäjä asialle. Sotakokemuksen kasvaessa oman tulen aiheuttamien tappioiden suhteellinen osuus laskee.

Seurasin tarkasti Israelin toista Libanonin sotaa 2006 ja Cast Lead -operaatiota 2009. Myös niissä oman tulen osuus tappioista nousi korkeaksi. Jälkimmäisessä se taisi olla 100 prosenttia kuolleista. Myös Israelin tappioissa korostui kokemuksen puute, sillä molemmilla kerroilla ainakin maavoimien soturit olivat ensimmäisissä taisteluissaan.

Oman tulen hallitseminen on muutenkin vaikeinta, kun joudutaan taistelemaan tiheästi asutuilla alueilla ja siellä piileskelevää vihollista vastaan, mikä on yhdistävä tekijä sekä amerikkalaisten että israelilaisten viimeisille sodille. Molemmat maat lisäksi suosivat pimeän aikaan toteutettavia operaatioita, mikä edelleen nostaa vaikeusastetta.

Suomalaisten oman tulen tappiot lienevät olleet merkittävästi pienempiä. Veikkaisin niiden olleen alle 10 % tasolla.

Juhani Putkinen

10.7. Suurhyökkäys suuntautui Laatokan Karjalaan, eikä Karjalan Kannakselle.

Kannasta, eli Viipuria, vapauttamaan lähdettiin vasta 18.8.:
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Kanna...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Totta.
Varsinkin Talvela kävi kuumana, kun ei saanut edetä: ymmärrän aika pitkälle hänen ajatuksiaan. Kuten toisaalla olen hieman kriittisin painotuksin kirjoittanut, edelleen ihmettelen jatkosodan alkutaisteluja: kun kerran mentiin, miksei menty täydellä rähinällä koko rintaman leveydeltä. Aivan oma kysymyksensä on sitten tuo rykmenttien välinen - tai oikeamminkin rykmentinkomentajien ja divisioonankomentajien jäsentenvälinen - "kilpailu" etenemisestä: sitten kun lähdettiin puskettiin syvyyteen kenttälinnoitettujen ja muutoin varustettujen asemien läpi joka suunnalla. Eli toisaalta annettiin viholliselle aikaa tuoda joukkoja ja vankistaa asemiaan kaikessa rauhassa yli kuukauden ajan. Vähäisin ja riittämättömin tyksitövalmisteluin iseketettiin rykmenttejä verissäpäin läpi siellä ja täällä: läpimurron keskittäminen kunnolla tiedusteltuihin kohteisiin ja siihen lyödystä reiästä läpimeno suuremmin joukoin.. Mutta ehkä tämä oli sitä ylipäällikön harjoittamaa "kilpailutusta".

Juhani Putkinen

Veikko: "edelleen ihmettelen jatkosodan alkutaisteluja: kun kerran mentiin, miksei menty täydellä rähinällä koko rintaman leveydeltä."

Ymmärrän hyvin kysymyksesi ja myös Talvelaa.

Toisaalta Suomen puolustusvoimat eivät olleet mitenkään voimakkaat hyökkäysjoukot. Vaikka Talvisotaan nähden materiaalinen tilanne oli oleellisesti parantunut, niin edelleen oli vakavia puutteita mm. raskaammassa tykistössä, viestikalustossa, jne., jne.

Siten on jossakin määrin ymmärrettävissä, että ei lähdetty koko rintaman leveydeltä kerralla vastahyökkäykseen, vaan mentiin vaiheittain.

Sen sijaan minä haluaisin arvostella sitä, että siellä missä hyökättiin ei aina muodostettu painopisteitä sellaiseen kohtaan, jossa oli mahdollista edetä siedettävin tappioin, vaan mentiin tasaisena massana koko lohkon leveydeltä. Suomen Puolustusvoimia ei oltu koulutettu hyäkkäystaisteluihin - hommaa ei yksinkertaisesti osattu.

Pitäisi etsiä heikko kohta tiedustelun - myös tiedusteluhyökkäysten - avulla ja mennä sitten siitä kohtaa todella suurin voimin.

pave bbbb

Tuo päiväkäsky!
Marski puhui heimostamme.
Kuinka paljon hän sitten oli heimoamme.
Toisaalta, lännestä ja idästä tullutta sakkia sekaantuneina kolttien ja saamelaisten kanssa, sitten ruotsalaisten, romaanien ja taisi tulla 1600-luvulla pieni italialais porukka pohajnmaalle (sukunimet elää edelleen Casagrande jne.) Tähän päälle Intian lahja maailmalle, romaanit, ja jokunen tataari.
Niin, että mikä heimo ??

Käyttäjän kalevikamarainen kuva
Kalevi Kämäräinen

Kysymyksessä voi olla myös itsemurha, joka kuitenkin epäselvänä tapauksena on kirjattu kaatumiseksi ja vieläpä omien aikaansaamana (kts. s. 11). Sattuneesta syystä raportointi sotatilassa saattaa olla aukollista.

http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/P...

Kirjauksella on myöhemmin on saattanut olla vaikutusta korvauskysymyksissä, kuten sama pro gradu kertoo.

Terveisin Kalevi Kämäräinen

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kiitos gradu-vinkistä: mielenkiintoinen.

Samoin totta, mitä sanoit itse aiheesta. Erilaisia asetoverien juttuja ja kertomuksia liikkui tapausten tiimoilta, ja olennaista on niiden suhteen määrittää tai arvioida minkälaisiin havaintoihin tai tietoihin kertumukset perustuivat. Jos kyse on ensikäden omakohtaisista havainnoista tai muutoin luotettavaksi arvioitavan kertojan tiedoista, liikutaan eri pohjalla, kuin pelkästään jossain kuultujen ties monennenko käden tarinoihin. Erittäin ymmärrettävää, että varsinkin vakiintuneissa joukoissa, jossa esimiehet tunsivat miehensä yms. kirjaukset olivat "ymmärtäväisiä". Kaatuneiden aineistoa suht paljon käsitelleenä olen havainnut, miten vaikeisiin tilanteisiin ja kohtuttomiin kärsimyksiin monet omaiset joutuivat epäselvissä tapauksisa. Tälläisia olivat yleisimmin katoamistilanteet, eli kun ei ollut ruumista, tai välitöntä esimiehen tai lähitoverin todistusta menehtymisestä, valtion korvaukset ja perhe-eläke saattoivat jumittaa useita vuosia - pahimmillaan jäädä kokonaan saamatta.

Seppo Hildén

Nuo maailmalta tilastoidut oman tulen korkeat tappioprosentit ei yllätä, armeija-aikana kävin monissa suurissa sotaharjoituksissa jossa oltiin itselle vieraissa metsämaastoissa, ei oman varuskunnan tutuissa harjoitusmaastoissa. Ei siellä vieraissa tiheissä metsissä, kun ketjut ei nähnyt kunnolla viereistä taistelukaveriaan, tiennyt välillä törmäsikö omiin ryhmiin vai vihollisryhmiin. Liipasin oli sielläkin miehillä herkässä.

Jo silloin siellä metsissä ajattelin, että oikeassa sodassa on pakko olla samaa sekoilua.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Samoja havaintoja sekä varusmiesajan suurista (suurimmillaan muistaakseni 3.000 miestä valtakunnallisessa suursotaharjoituksessa 1972 - silloin niitä vielä järjestettiin) sekä myöhemmin reserviläisharjoituksissa, joissa pari kertaa oli kutakuinkin noin täyden pataljoonan vahvuudet liikkeellä. Jos kovat olisivat olleet lippaassa..

Joukko-osastohistorioita tai muita dokumentaaripohjalta laadittuja juttuja lukiessa olen ollut havaitsevinani, että liki aina siellä jotain häikkää tapahtuu. Epäsuoran tulen harhalaukaukset tai virheet ovat klassisia. Samoin vartiomiehen liipasinherkkyys, joka ei läheskään aina ole suinkaan vartijan vika. Etulinjan läpi palaavien omien miesten ongelmat ovat tuttuja kaukopartiojutuista ja elokuvista, jne.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset