Veikko Huuska

Tshernobylin lapset

 - Tshernobylin horna 25 vuotta -

Muistan kevään 1986.  Rakensin kotiani, omakotitaloa, entiselle pappilan pellolle Ikaalisten eteläisen hautausmaan alapuolelle, paikkaan, jossa olin pikkupoikana paljasjaloin kulkenut ja poiminut ojanpientareelta villimansikoita.

Muistan kuulaita aamuja, aurinkoisia päiviä, viipyileviä iltoja.  Maalasin talon vuorilautoja punamulta-värillä pukkien päällä ja naulasin seinään.  Koti valmistui, vihdoin, ja oli kevät, ja minä olin lakossa ja pystyin sen vuoksi tekemään työtä vuorotta.

*

Vasta aika kauan myöhemmin oikeastaan tajusin, että saatoin olla vaaravyöhykkeessä.  Tshernobyl poksahti 26.4.1986, juuri tuohon aikaan, jolloin vietin kaiken valoisan ajan pihamaalla työn touhussa, ja sain osani ukrainan teknologisista terveisistä.  Tunnen suhteellisen pieneltä alueelta naapurustosta kuusi henkilöä, jotka sairastuivat syöpään – siis tunsin.  Heitä ei enää ole.  Joskus mietin heitä.  Mietin myös itseäni.

Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella, kohtaikään parikymmentä vuotta sitten liityin perustajajäsenenä Latvian ystävät –seuraan, ja tein useita matkoja Latviaan, Riikaan ja Jurmalaan.  Kerran olin matkalla, jolla eräs nuorisoryhmä esiintyi Jurmalan kulttuuritalon suuressa juhlasalissa ehkä neljäsataa henkilöä käsittävälle yleisölle.  Tummentuneeseen paneeliin verhoiltu kohoavalattiainen sali oli tupaten täynnä.  Edessä olivat pyörätuolilla liikenteessä olevat saattajineen.  Terveemmät istuivat taaempana.  Salin täyttyminen otti aikansa, sillä monet liikkuivat todella vaikeasti.  Autoin lapsia nousemaan käytävän rappuja pitkin taaemmille penkkiriveille.  He kuuntelivat hiiskahtamatta suomalaisten esityksiä.  Suosionosoitukset jokaisen kappaleen jälkeen olivat myrskyisät.  Minun oli pakko katsoa heitä koko ajan.  Yleisö oli mahtava.  Paras koskaan näkemäni.  Välillä kulttuuritalon johtaja, vanha tuttavamme Aleksandr lauloi täydellä tunteella mustat silmät.  Katselin kyynelten virtoja ihmisten poskilla. 

*

He olivat Tshernobylin lapset. 

Heitä oli paljon, ja tämä oli yksi satsi heitä, joukko etuoikeutettuja, jotka olivat päässeet sanatoriumiin kuntoutusjaksolle, ja he näyttivät nauttivan siitä, ainakin tämä konsertti sai heidän silmänsä loistamaan ja äänijänteensä toimintaan, kätensä läpsyttämään voimakkaasti aplodeja, vaikka se ei kaikissa tapauksissa ollutkaan aivan vaivatonta, niin vaikeissa asennoissa heidän kätensä saattoivat olla.  Mutta yritys oli kaikissa tapauksissa hyvä. 

Jäin paikalleni seuraamaan konsertin jälkivaiheita.  Kukaan ei lähtenyt pois.  Autan lapsia alas katsomosta.  Ruskeasilmäinen liikuntavammainen tyttö takertuu luottavaisesti kyynärvarteeni, suorastaan kouristuksenomaisesti, mutta hänen katseensa on lumoutunut: kuin naulittuna hän tuijottaa lavan reunalle lapsia kohti kyykistyneisiin ja käsiään ojentavia esiintyjiin.  Lavan eteen pakkautui hirveä määrä lapsia tuijottamaan suomalaisia nuoria.  Molemmin puolin ojennetaan käsiä, kosketellaan, kukaan ei haluaisi lopettaa.  Kovin montaa sanaa ei vaihdettu.  Kaikki, tai melkein kaikki halusivat koskettaa esiintyjiä, riitti pienikin kosketus.  Tämän kiitollisempaa ja parempaa yleisöä ei kukaan voi saada.  Harras ja jotenkin hurmaantunut henki leijaili paikan yllä.  Kesti tunnin tai yli ennen kuin salista lähtivät viimeiset lapset. 

*

He, Tshernobylin lapset, jäivät ikuisiksi ajoiksi minun mieleeni, ja – niin uskon – kaikkien muidenkin paikalla olleiden mieliin.  Niinpä joskus kun makaan unen ja valveen rajamailla, ajattelen heitä, ja mietin, mitä heille tänään kuuluu, miten heidän terveytensä jaksaa, minkälaisia hoitoja he ovat saaneet vaivoihinsa ja epämuodostumiinsa, ja miten heidän elämänsä yleisesti ottaen sujuu.  Moniko heistä, siitä ryhmästä, on menehtynyt, montako heitä kaikkiaan oli ja on.  Olin nähnyt lehdissä juttuja ja kuvia ydinvoimalaturman uhreista, mutta näin pahoja tapauksia ei ollut niiden näkemieni joukossa ollut.  Rintaa ahdisti katsoa heitä.  Ristiriitaiset tunteet velloivat mielessä: suuttumus, sääli, harmi, häpeä, voimattomuus, suoranainen hätä.  He olivat noin 11-12 vuoden ikäisiä, osa hieman vanhempia.  Nyt he ovat jo täysi-ikäisiä, aikuisia, 25-vuotiaita.  Sattumalta muistan erityisen hyvin sen, miten itse täytin 25 vuotta; eräs arvostamani mies kirjoitti minulle silloin minua puhutelleen onnittelutekstin luovuttamansa teoksen esilehdelle.  Muistiko kukaan aidosti ja ystävänä, näitä lapsia heidän 25-vuotissyntymäpäivänään?  Minä en tiedä, ja yleensäkin hiukan häpeän, kun en ole paremmin paneutunut asiaan, mutta sen voin vakuuttaa, että todella haluaisin tietää.  Haluaisin tietää enemmän heistä.  Lapsista, jotka tekivät vaikutuksen minuun.

*

Itseasiassa olen sitä mieltä, että isoista energiakysymyksistä on päätettävä helmikuussa, silloin kun ulkona on miinusta 28 astetta celsiusta.  Mutta asiat tulevat iholle, aivan kuin nuo lapset.  He tulevat kyynärvarteen kiinni, ja koskettavat syvältä sydämestä.  Mutta miten minä toimin ristiriitaisessa tilanteessa?  Osaan kysyä.  Mutta osaanko etsiä vastauksia.  Löytää niitä?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Totta. Kerroin yhden muiston. On monia muitakin muistoja. Sisareni jäi auton alle ja kuoli. Hän oli 14 v.
Harvoin, jos koskaan, saliin kokoontuu tietyn onnettomuustyypin uhreja. Joskus voisi olla ihan hyväksikin, ymmärtämisen ja myötäelämisen ja kenties jatkotoimienkin vuoksi.
Kun vielä ajattelen; ehkä tuon muistelmani ydin oli näiden paljon kärsineiden ja menettäneiden lasten silmät, katse, usko elämään. Ilo. Liikuttava ilo.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset