Veikko Huuska

Valtavasti valtiomiehiä

Tänään on kulunut 93 vuotta sisällissodan alkamisesta ja 60 vuotta marsalkan kuolemasta.  On hyvä hetki pohti valtiollisia asioita, niitä kaikkein korkeimpia.

 

VALTAVASTI VALTIOMIEHIÄ

eli

Suomen ylimmän valtiovallan haltijat

keisarin erosta maaliskuussa 1917 ensimmäisen presidentin valintaan asti heinäkuussa 1919.

Kuka tai ketkä pitivät ylintä valtaa Suomessa tuona kiihkeänä ja monipolvisena kautena, joka alkoi Venäjän maaliskuun vallankumouksesta maaliskuussa 1917 ja päättyi tasavallan presidentti Ståhlbergin astumiseen virkaansa heinäkuussa 1919?  Tuo jakso kesti 28 kuukautta ja siihen sisältyi keisarivallan kumoutuminen, Suomen valtiollinen itsenäistyminen, traaginen kansalaissota jälkiselvittelyineen, siirtyminen Venäjän valtapiiristä Saksan vasalliksi ja heiveröinen alkutaival kohti itsenäistä tasavaltaa uuden perustuslain ja presidenttivetoisen demokratian merkeissä. 

Värikylläiseen välikauteen mahtui laskujeni mukaan täysi tusina eli 12 valtionpäämiestä – siis ylimmän valtiollisen vallan kulloistakin haltijaa. 

Yleinen historiankirjoitus ei tunne näin runsasta galleriaa.  Mutta on jo korkea aika taluttaa framille Suomen historian tärkeän vaiheen kaikki johtomiehet.  Miehiä he kaikki nimittäin olivat.  Ja mitä miehiä?  Kaikenkarvaisia, sanoisin minä.

Jos jollakin seinällä on koottu kuvasarja päämiehistämme, raivatkaa pojat siellä tilaa; täältä tulee lisää naamoja!

 

Luettelo Suomen valtionpäämiehistä 15.3.1917 – 26.7.1919;

 

Keisari, suuriruhtinas Nikolai II – luopui valtaistuimesta 15.3.1917.

Suuriruhtinas Mihail II 15.3.1917 - 16.3.1917

Väliaikaisen hallituksen pääministeri G.J. Lvov 15.3.1917 – 21.7.1917

Väliaikaisen hallituksen pääministeri A.F. Kerenski 21.7.1917 – 7.11.1917

Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja V.I. Lenin 7.11.1917 – 8.11.1917

Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean pj. L.B. Kamenev 8.11.1917 – 21.11.1917

Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean pj. J.S. Sverdlov 21.11.1917 – 6.12.1917

Suomen senaatin puheenjohtaja (pääministeri) P.E. Svinhufvud 6.12.1917 – 27.5.1918

Vallankumoushallituksen, kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja K. Manner 28.1.1918 – 25.4.1918

Kansanvaltuuskunnan esikunta- ja kansliapäällikkö E. Gylling 25.4.1918 – 30.4.1918

"Saksan kenraali Suomessa" Rudiger von der Goltz  12.5.1918 - 16.12.1918

Saksan keisari Wilhelm II  16.5.1918 - 18.11.1918 (ero)

Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud 27.5.1918 – 12.12.1918

Suomen kuningas Friedrich Karl (Väinö I) 9.10.1918 – 14.12.1918 (”sivukuningas”)

Valtionhoitaja G. Mannerheim 12.12.1919 – 26.7.1919

Tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg 26.7.1919 - 1926

                                                                 *

Perustelut

Ensin pitäisi tietenkin määritellä, mitä tarkoitamme käsitteellä ”valtionpäämies”.  Yksinkertaisesti sanoen maan ylintä valtaa käyttävä taho, sehän voi olla yksi henkilö tai vaikkapa kollektiivi.  Keisarin syrjäyttämisen jälkeen väliaikainen hallitus antoi manifestin, jonka mukaan korkein valta Suomessa oli siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle.  Lokakuun vallankumouksen jälkeen ylimmän vallan haltija oli ensin lyhyen aikaa Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja ja heti dekreetin nojalla Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja.  Miten itsenäistymisen jälkeen: eduskunnan puhemies vai senaatin puheenjohtaja?  Entä sitten Suomen työväenvallankumouksen aikana?  Katsotaanko, että valta oli ja pysyi vallankumousyrityksen ajan kapinaa edeltäneen porvarillisen vallanpitäjän hallussa.  Vai todetaanko, että kahtiajakautuneessa maassa oli kahtiajakautunut ylin valta: valkoinen ja punainen hallitus kärkinimineen?

Näillä evästyksillä esitän oman listani.  Ehkäpä tämä on eräänlainen maksimilista.  Muutakin mieltä saa olla.

Keisari Nikolai II; 1.11.1894 – 15.3.1917 kello 15 hän allekirjoitti julistuskirjan, jolla ”Me yksimielisesti Valtakunnanduuman kanssa olemme nähneet hyväksi luopua Venäjän Valtakunnan Valtaistuimesta ja Korkeimmasta vallasta” ja ”kun emme tahdo erota rakkaasta Pojastamme, luovutamme Me vallanperimyksemme veljellemme Suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitsille”.

Keisari Mihail (suuriruhtinas Mihail Aleksandrovits) allekirjoitti 16.3.1917 julistuskirja, jossa hän luopui veljensä määräämästä virasta ja pyysi kansakuntaa alistumaan Väliaikaisen hallituksen alamaiseksi.  Keisari Mihail, jonka keisarillinen nimi kaiketikin olisi ollut Mihail II, ei siis ottanut vastaan keisariutta.  Mutta toisaalta julkitoi epuunsa sikäli ehdollisena, että ilmoitti: ”olen vakaasti päättänyt vastaanottaa Korkeimman vallan ainoastaan siinä tapauksessa, että sitä tahtoo meidän suuri kansamme, jonka tulee yleisellä kansanäänestyksellä valittujen edustajiensa kautta Perustavassa Kokouksessa säätää Venäjän Valtakunnalle hallitusmuoto ja uudet perustuslait”.  Lyhyt ja monin tavoin teoreettinen tuo keisarius on, mutta luetaan mukaan: 15.3.1917.  Monissa suomalaisissa historioissa suuriruhtinaan nimi esiintyy litteroituna muotoon Mikael.  Korkeimman valtiollisen vallan jatkumisesta keisarilta suoraan väliaikaiselle hallitukselle ja sitä seuranneille hallituksille on väitelty, mutta tapaus on tosiasia paitsi de facto myös de jure, ja onhan siitä Suomen senaattikin pitkän vemputuksen jälkeen äänensä antanut.

Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri Georgi Jevgenijevitsh Lvov (1861-1925); 15.3.1917 – 21.7.1917 erosi levottomuuksien jälkeen.

Väliaikaisen hallituksen pääministeri Aleksandr Fjodorovitsh Kerenski (1881-1970); 21.7.1917 – 7.11.1917.

Venäjän bolshevikkipuolue kaappasi Lev Trotskin johdolla vallan Venäjän väliaikaiselta hallitukselta 7.11.1917 (juliaanisen kalenterin mukaan 25.10.1917 eli ”lokakuun vallankumous”).  Kronstadtin matruusien ja punakaartilaisosastojen tukema bolshevikkipuolue muodosti oman hallituksensa, kansankomissaarien neuvoston, jonka puheenjohtajaksi tuli Lenin.  Leninin johtama hallitus aloitti heti perustamisensa jälkeen sosialistisen valtion lainsäädäntötyön.  Sen ensimmäisiin päätöksiin heti huomenissa kuului dekreetti, jonka mukaan ainakin muodollisesti korkein asema siirtyi toimintansa aloittaneen Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajalle.  Näin syntyi vallanhaltuunoton ketju:

Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Vladimir Iljitsh Lenin (Uljanov), (1870-1924);

7.11.1917 – 8.11.1917;

Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja Lev Borisovits Kamenev (Rosenfeld), (1883-1936); 9.11.1917 – 21.11.1917 jolloin hän yksipuoluejärjestelmää koskeneen kiistan seurauksena joko itse mielenosoituksellisesti erosi tai Lenin erotti hänet [varovainen Kamenev oli valmis ottamaan esserrät ja menshevikit hallitukseen], ja sijaan tuli Jakov Sverdlov.  Lev Rosenfeldin omaksuma puoluenimi Kamenev seuraa bolshevikki-kovisten linjaa ja tarkoittaa ”Kivimies”.  Kovien bolshevikkien ytimessä Kamenev edusti Buharinin ohella ”teenjuojien linjaa”, toisin sanoen hieman miedompaa kumouslinjaa.  Tammikuussa 1918 Kamenev jo nimitettiin VSFNT:n valtuuskunnan johtajaksi Britanniaan sekä diplomaattiseksi edustajaksi Ranskassa ja Itävallassa.  Hänet kuitenkin pidätettiin Suomessa ja siirrettiin täältä 3.8.1918 vankienvaihdossa Venäjälle, jossa ura jatkui politbyroon jäsenenä ja Tmp KK:ssa.  Myöhemmin Kamenev erotettiin VKP(b):stä kahdesti (14.11.1917 ja 9.10.1932).  Stalinin terrorin yltyessä Kamenevia syytettiin 1.12.1934 tapahtuneesta Kirovin murhasta ja pidätettiin 16.12.1934, ja hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankilaan 1935.  Seuraavana vuonna Kamenev aisaparinsa Zinovjevin ohella tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä yhdistyneen opposition kärkimiehinä maanpetturuudesta kuolemaan, ja elämä päättyi niskalaukaukseen 25.8.1936.  Myös hänen vaimonsa, Olga D. Bronstein (1883-1941) ja kaksi lastaan teloitettiin.  Näin ollen Stalinin vastustaja Lev Trotski, jota Mannerheim Talvisodan sumeina alkupäivinä kaavaili venäläisemigranttien marionettihallituksen pääministeriksi, oli Kamenevin, Tiflisin poikalukion kasvatin lanko.  Kamenevin isä oli äveriäs insinööri, joka rakensi Bakun ja Batumin välisen rautatien ja tuki bolshevikkeja taloudellisesti.

Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja Jakov Mihailovits Sverdlov (Joshua Salomon Movshevitsh), (1885-1919); 21.11.1917 – kuoli 16.3.1919, virallinen kuolinsyy influenssa.  Sverdlovin puoliso oli Klaudia T. Novgorodtseva (1876-1960), joka säästyi suuren terrorin melskeistä hengissä.  Sverdlovin isä oli äveriäs nizninovgorodilainen kauppias, joka tuki varhain bolshevikkeja, ja Jakovin sukulaistyttö meni naimisiin Genrih Jagodan,NKVD:n päällikön kanssa.  Sverdlovin pojasta, Andrei Sverdlovista tuli eräs Stalinin NKVD:n johtavista kuulustelijoista.

Mutta siihen mennessä toisaalla, eli Suomessa oli jo ehtinyt tapahtua paljon; itsenäistyminen ja vallankumousyritys. 

Sverdlovin kausi Suomen valtionpäämiehenä ja samalla venäläinen impromptu Suomen historiassa päättyi (de facto) 6.12.1917 itsenäisyysjulistuksen hyväksymiseen eduskunnassa tai (de jure) muutamaa minuuttia ennen puolta yötä 31.12.1917 Leninin (Uljanov) johtaman Kansankomissaarien neuvoston johdon tunnustaessa Suomen valtiollisen itsenäisyyden (Leninin sanoin ”Neuvostovalta ei tunnusta minkäänlaisia hallituksia”) tai (kansainvälisoikeudellisesti) 4.1.1918 virallinen vahvistu.

Ottakaamme kiintopisteeksi jälkiviisaasti 6.12.1917: kuka siitä päivästä lähtien toimi Suomen valtionpäämiehenä?  Ylimmän valtiovallan haltijaksi maassa oli jo aiemmin julistautunut eduskunta, ja sen puhemiehenä 1.11.1917 lukien toimi nuorsuomalaisen puolueen kansanedustaja, varatuomari Johannes Lundson (1867-1939) aina 31.3.1919 asti.  Muodollisesti hän oli maan valtionpäämies.  Mutta vain muodollisesti.  ”Tyypillisenä ensimmäisen kauden kansaedustajana” hän ei itsekään pitänyt itseään maan hallitsijana. 

Tosiasiallinen valtionpäämies oli maan korkeimman toimeenpanovallan – ja merkittävin osin myös korkeimman tuomiovallan omaaja, Siperiasta maaliskuun vallankumouksen myötä vapautunut, 3.4.1917 prokuraattoriksi (oikeuskansleri) nimitetty ja porvarillisen senaatin puheenjohtajana (pääministeri) 27.11.1917 alkaen toiminut P.E. Svinhufvud, joka 4.12.1917 antoi johtamansa senaatin laatiman itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle.  Virallisesti hänen pääministerikautensa valtionpäämiehenä kesti 6.12.1917 – 27.5.1918.  Vallankumoustaistelun alettua 28.1.1918, Svinhudvud johti hajalleen joutunutta senaattia aluksi maan alta Helsingissä, ja lähetti Saksalle ja Ruotsille interventiopyynnön.  Maaliskuussa hänen onnistui paeta Tallinnaan ja edelleen Berliiniin. 

Senaatti määräsi 16.1.1918 ylipäälliköksi kenraali Mannerheimin, joka valkoisen armeijan sotatoimien johtajana sota-ajan valtuuksin käytännössä hallitsi valkoista Suomea ja pitkälti määräsi sen päätöksenteosta (de facto).  Että tosiasiallinen valta kuitenkin yhä säilyi senaatin puheenjohtajan hallussa näkyy kysymyksessä Saksan interventiosta ”kukistamaan Suomessa puhjennut kapina”.  Svinhufvudin toimenpitein Saksalle esitettiin pyyntö tästä sotilaallisesta toimenpiteestä Suomeen.  Mannerheim (muistelmiensa mukaan) ”sai vain olla vaiti ja purra hammasta” – ja uhata erolla.

Saksan sotilaalliseen toimintaan ja läsnäoloon sekä kaikkinaiseen vaikutusvaltaan Suomessa viitaten, voitaisiin tietysti ajatella, että Suomen ylintä valtiollista valtaa piti hansikkaassaan 12./16.5.1918 - 16.12.1918 Saksan kenraali Suomessa, kreivi Rudiger von der Goltz.  ... tai huomioiden, että hänen käskijänsä ja määrääjänsä oli valtansa kumoutumiseen - eli 18.11.1918 saakka Saksan keisari Wilhelm II, niin sitten hän.  De facto. 

Punaisella puolella vallankumouksen johtoon asettui Kansanvaltuuskunta ja sen puheenjohtaja, entinen eduskunnan puhemies ja papin poika Kullervo Manner.  Hänen valtakautensa aika oli 28.1.1918 – 25.4.1918, jolloin Manner ja, Gyllingiä lukuun ottamatta, loput vielä Viipurissa olleet kumousjohtajat poistuivat maasta Venäjän puolelle.  Viipurissa 10.-11.4.1918 välisenä yönä punaisten sotilaspiirien toivomuksesta Manner oli nimitetty diktaattoriksi, jolle yhdistettiin poliittinen ja sotilaallinen valta.  Mannerin poistuttu kuvasta, hänen kanslia-/esikuntapäällikkönsä dosentti Edvard Gylling jäi, ja hänelle de jure ja de facto jäi kaikki punainen valta, mitä siinä vaiheessa sitten olikaan, ja sitä tämä Ikaalisten suuri poika käytti Viipurin puolustuksen ja sen asukkien elintarvetilanteen järjestelyyn.  Lisäksi hän neuvotteli Papulassa piirittäviä voimia edustaneen, saksalaisen yleisesikuntaupseeri, eversti von Colerin kanssa.  Lopuksi oli edessä sukellus Viipurin viemärilaitoksen uumeniin 30.4.1918, vapun aattona.  Sinne sammui sihahtaen Suomen punainen vallankumous, ja loppui punainen valta Suomessa, ja jatkui korkeimman vallan haltijan muodossa vasta syksyllä 1981 kun pääministeri Koivisto astui vt. presidentin tehtävään Urho Kekkosen sairauden osoittauduttua pysyväluonteiseksi, - ellei presidentti Relanderia sijaistanutta vähemmistöhallituksen pääministeri Väinö Tanneria ja hänen paraatinvastaanottoaan 1927 oteta lukuun. 

Gyllingillä ja Koivistolla oli tiettyjä yhteisiä piirteitä: pitkiä, komeita miehiä, naistenmieleen, tohtoreita kumpainenkin, ja sitä paitsi Suomen Pankin miehiä.  Siinä missä Gylling kaavaili ja järjesteli punapakolaisille suomalaista eksiiliä Itä-Karjalassa 1920-luvulla siinä Koivisto 1990-luvulla pelasi inkeriläiskortilla, paluuliikenteen merkeissä.

Kenraali, Saksan kenraali Suomessa, kreivi Rudiger von der Goltz (1865-1946), Helsingin valtauksesta Suomesta poistumiseensa saakka 12.5.1918 - 16.12.1918.

Saksan keisari Wilhelm II (1959-1941), kreivi Goltzin esimiehenä, käskijänä ja hallitsijana,  Suomen valkoisen armeijan voitonparaatista Helsingissä 16.5.1918 keisarivallan kumoutumiseen 18.11.1918 saakka.

Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud 27.5.1918 – 12.12.1918.

Kuningas Friedrich Karl (1868-1940), Hessenin prinssi, valittiin tynkä-eduskunnan toimin 9.10.1918 Suomen kuninkaaksi vuoden 1772 hallitusmuodon nojalla.  Suurvaltapolitiikan voimasuhteiden viimeistään 11.11.1918 Saksan sotilaallisen romahduksen myötä muututtua Friedrich Karl (jonka kuninkaallinen nimi olisi kenties ollut Väinö I) ilmoitti 14.12.1918 päivätyssä kirjeessään virallisesti luopuvansa hänelle tarjotusta valtaistuimesta ja valtionpäämiehen asemasta.  Hän ei koskaan edes käynyt Suomessa, joten niin valittu ja voideltu kuin olikin, jäi hänen kuninkuutensa ”sivukuninkuudeksi”, ja realisoitumatta.

Valtionhoitaja G. Mannerheim (1867-1951) 12.12.1918 – 26.7.1919.

Tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg (1865-1952) 26.7.1919 – 1926.

 

Lähteitä:

Venäjän valtiollisen arkistolaitoksen ja poliittisen historian arkistojen aarteet; Kansallisbiografia; Kansanedustajamatrikkeli; Wikipedia; Mannerheimin muistelmat; Montefiore: Nuori Stalin ja Stalin punaisen tsaarin hovissa; Radzinski: Stalin; Veikko Huuskan arkisto.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Mr. Conspiracy Intl. (nimimerkki)

Mielenkiintoista, mutta mielestäni ei aivan valtiomiehiä kaikki.

Siirtyyhän esimerkiksi hallituksessa pääministerin tehtävät ministereiden kesken ja kun presidentti on esim. lomamatkalla ulkomailla, niin valtiota johtaa joku riviministeri. Tuossahan mainitset kuitenkin Svinhufvudin olleen pääministerinä koko punakapinan aikana.

Niin. Kyseessä 1918 ei ollut mikään sisällissota vaan SDP:n aloittama aseellinen KAPINA laillista hallitusta vastaan. Hallitushan oli jo tehnyt esitykset työajanlyhennyksistä ja torppareiden asemasta. SDP:ssä herroja otti päähän se, että heidän kansalle tarjoilemat "hyvinvointituotteet" olikin jo päässeet lakiehdotuksiksi!

Kyseessä ei ollut edes mikään köyhälistön kapina, vaan hyvin toimeentulevien ja RIKKAIDEN SDP:n johtohenkilöiden propagoima hanke, mihin pakotettiin ja houkuteltiin mukaan väkivallalla, mitä harjoittivat oikeat rikolliset, jotka olivat nähneet punakaartissa mahdollisuutensa.

Suurin osa näistä johtohenkilöistä sitten tapettiin Neuvosto-Venäjällä sosialismia kannattaneiden aatetoveriensa toimesta. Sen sijaan suomalaiset olivat hävinneillekin lempeitä - kuten Suomeen jääneistä yksikin punikki haettiin oikein kerrostalon perunakellarista piileskelemästä kapinan jälkeisen SDP:n johtoon.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Kiinnostava lista ja uusi, arvokas näkökulma! Tunnen kylläkin vilunväristyksiä ajatellessani Leniniä Suomen valtionpäämiehenä. Hänen seuraajansa Kamenev ja Sverdlov olisivat niminä voineet esiintyä vaikkapa punakoneen pakkiparina 1970-luvulla.

Kullervo Manner -haaran olisi voinut jättää kokonaan mainitsematta. Mannerin tunnustaminen valtionpäämieheksi tekee nimittäin myös Otto Wille Kuusisesta Suomen pääministerin omana aikanaan, parikymmentä vuotta myöhemmin.

Örkki (nimimerkki)

70-luvulla Eino Uusitalo halusi ristiä sodanjälkeisen Suomen "Toiseksi tasavallaksi", ja ilmaisua käytettiinkin jonkin aikaa. Tässä yhteydessä voisi olla sopivaista numeroida ne tasavallatkin tarkkaan:

1. 6.12.1917 julistettu
2. Kansanvaltuuskunnan johtama
3. 1919 erittäin lyhytikäisen kuningaskunnan jälkeen perustettu
4. Terijoella 1939 julistettu lyhytikäiseksi jäänyt

Tasavaltojakin löytyy siis vähintään viisi, jos oikeasti lasketaan.

PS Ajatus Trotskista pakolaishallituksen johdossa ei tainnut olla Mannerheimiltä lähtöisin. Se mainitaan vain lyhyesti yhdessä hallituksen pöytäkirjassa. Trotski
olisikin ollut aika huono valinta. Trotski nimittäin asettui avoimesti Neuvostoliiton puolelle, koska Neuvostoliitossa kaikesta huolimatta oli maailman kehittynein yhteiskuntajärjestelmä. Kulunutta ilmaisua käyttääkseni, muste Trotskin kynästä oli tuskin ehtinyt kuivua kun Trotski sai ansionsa mukaan.

Veikko Huuska (nimimerkki)

Olen äskettäin kirjoittanut artikkelin tuosta Talvisodan alkuvaiheen Trotski-episodista. Mannerheimin pohdinta ilmenee kyllä useista lähteistä. Juttu ilmestyi 29.12.2010 Demarissa. Netistä sen löytää linkillä: http://minunvenajani.blogspot.com/2010/12/toinenki...

Ystävällisin terveisin, Veikko

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Suomen valtiollinen itsenäisyys toteutui 6.12.1917. Tuota päiväää, kuudes joulukuuta, vietämme maamme itsenäisyyspäivänä.

Valtioon ja itsenäisyyteen liittyy elimellisenä osana, paitsi itsenäisyyden toteutumisen päivämäärä, myöski ylimmän vallan haltijan kulloinenkin omaaja, henkilö tai toimielin.

Voimme yhtäläisesti tarkastella sekä Suomen valtiollisen itsenäisyyden syntymähetkeä - tuo vakiintunut 6.12.1917 ei välttämättä ole yksi ja ainoa vaihtoehto: kandidaatteja on useita, ja niitä olen pohdiskellut täällä:

SUOMEN ITSENÄISTYMISEN PÄIVÄMÄÄRÄT: MILLOIN SUOMI OIKEASTI ITSENÄISTYI?
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/15416...

Mitä taas tulee ylimmän vallan haltijan nimeen ja asemaan Suomessa, muodostaa se mitä kiintoisimman probleemin. Sitä olen pohdiskellen eritellyt yllä/täällä:

YLIMMÄN VALTIOLLISEN VALLAN HALTIJAT SUOMESSA 1917-1919:
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/59601...

Niin paljon kuin Suomen itsenäistymisestä ja Suomen valtiomuodostuksesta ikinä onkaan kirjoitettu - suoranaisia kirjastollisia tekstiä - on näitä kahta, kieltämättä jossain määrin spekulatiivista aihetta, käsitelty olemattoman vähän.

Itsenäisyyspäivä on yleisesti otettu annettuna ja taattuna päivänä: juhlikaamme täysin rinnoin 6.12. mutta tiedostakaamme myöskin se de facto tosiseikka että muitakin kalenteripäiviä on ollut tarjolla varsin hyvin perustein, ja 6.12. on se päivä kaikista mahdollisista, joka on "aikansa lapsi", ja selkeästi - hyvin argumentein - korostaa kansanvallan merkitystä Suomen historiassa. Onhan 6.12. juuri se päivä, jolloin eduskunta esitti omat vuorosanansa itsenäisyytemme kehkeytymiskuvaelmassa. Valtalain käsittelyn ja hyväksymisen päivät olisivat vielä voimakkaammin alleviivanneet kansan ja sen edustajien panosta tiellä itsenäisyyteen, mutta mitä ilmeisemmin se olisi ollut - ainakin vuonna 1919, Vennolan hallituksen määrätessä 6.12. itsenäisyyspäiväksemme, hieman liian tuima annos kansanvallan eliksiisiä!

*

En kuitenkaan malta olla tälläämättä tähän erikoista luetteloa Suomen ylimmän vallan haltijoista itsenäisyysvuosien ajalta. Sisältäähän se vähintään eksoottisia nimiä, paremmin tunnettujen ja enemmän rakastettujen nimien ohella!

Luettelo Suomen valtionpäämiehistä 15.3.1917 – 26.7.1919;

Keisari, suuriruhtinas Nikolai II – luopui valtaistuimesta 15.3.1917.

Suuriruhtinas Mihail II 15.3.1917 - 16.3.1917

Väliaikaisen hallituksen pääministeri G.J. Lvov 15.3.1917 – 21.7.1917

Väliaikaisen hallituksen pääministeri A.F. Kerenski 21.7.1917 – 7.11.1917

Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja V.I. Lenin 7.11.1917 – 8.11.1917

Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean pj. L.B. Kamenev 8.11.1917 – 21.11.1917

Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean pj. J.S. Sverdlov 21.11.1917 – 6.12.1917

Suomen senaatin puheenjohtaja (pääministeri) P.E. Svinhufvud 6.12.1917 – 27.5.1918

Vallankumoushallituksen, kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja K. Manner 28.1.1918 – 25.4.1918

Kansanvaltuuskunnan esikunta- ja kansliapäällikkö E. Gylling 25.4.1918 – 30.4.1918

Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud 27.5.1918 – 12.12.1918

Suomen kuningas Friedrich Karl (Väinö I) 9.10.1918 – 14.12.1918 (”sivukuningas”)

Valtionhoitaja G. Mannerheim 12.12.1919 – 26.7.1919

Tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg 26.7.1919 - 1926

*

Historia on karvas rohto, joka meidän on nieltävä, päästäksemme menneisyydestä nykyisyyden kautta tulevaisuuteen.
Veikko Huuska

*

No, mutta nyt, kun pääsin oikein "filosofisiin sfääreihin" tuikkaan tähän vielä toisenkin moton:

Motto:

”Sisäpuolelta tarkasteltuna historia on aina
pimeässä ruuansulatusjärjestelmässä tapahtuva
sekasotku, hyvin erilainen kuin se helposti
tunnistettava lehmä, jota historioitsijat
tarkastelevat kaukaa niityllä”

Dan Simmons

*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Lisäsin blogiini "Milloin Suomi oikeastaan itsenäistyi?" tällaisen kommentin:

Täydensin monenkirjavaa päivämäärästöä vielä yhdellä, tilanne näyttää sellaisen vaativan;

16.12.1918
Saksan kenraali Suomessa, von der Goltz, poistuu maasta

”Saksan armeija oli vallannut kaikki Baltian provinssit 1916 ja valtasi tai otti haltuunsa sitten keväällä 1918 myös Suomen, jota se piti sotilaallisesti täysin hallitsemanaan ”alusmaana” joulukuuhun 1918 saakka. Suomesta kenraali, kreivi von der Goltz siirrettiin silloin Viroon, joka pysyi Saksan hallussa Versaillesin rauhansopimukseen, kesään 1919, saakka, luulisin. Aivan oikein on korostettu, että Suomesta tuli varsinaisesti itsenäinen vasta kun Saksan sotavoimat poistuivat ja länsivallat tunnustivat Suomen valtion. Siis kun siirryttiin Svinhufvudin kaudesta Mannerheimin valtiojohtajuuteen.”

Lähde: Matti Klinge: Hyppikää ilosta. Päiväkirjastani 2014-2015, s. 149 (Siltala, 2015).
*
Wikipedia-artikkeli: Rüdiger von der Goltz; Toiminta Suomessa

”Itämeren divisioona nousi maihin Hangossa 3. huhtikuuta 1918 ja otti Helsingin haltuunsa 13.–14. huhtikuuta. Levähdystauon jälkeen Goltzin joukot valtasivat Hämeenlinnan ja siirtyivät sitten Osasto Brendensteinin avuksi Lahteen.
Von der Goltz jäi joukkoineen Suomeen sisällissodan jälkeen ja oli maassa merkittävä poliittinen vaikuttaja. Hänen valta-asemansa Suomessa vahvistui, kun keisari Vilhelm II antoi hänelle heinäkuussa 1918 ainutlaatuisen arvonimen "Saksan kenraali Suomessa". Sodan kestäessä von der Goltzin päämaja oli Riihimäellä.

Sodan päätyttyä Helsingin-päämaja eli "Deutsches Kommando" oli ensi alkuun Pohjois-Esplanadin varrella Hotelli Kämpissä. Von der Goltz kuitenkin siirsi sen Esplanadin toiselle puolelle entiseen kenraalikuvernöörin palatsiin eli Smolnaan..

Kenraalin asemaa silloisessa Suomessa kuvaa se, että kun valtionhoitaja Svnihufvud ja senaatin puheenjohtaja J. K. Paasikivi tahtoivat neuvotella kenraalin kanssa, he menivät yhä useammin hänen luokseen, sen sijaan että kenraali olisi kutsuttu heidän luokseen.

Tilannetta kuvaa hyvin saksalaismielisen kenraalimajuri Hannes Ignatiuksen kirje silloiselle Suomen Berliinin-lähettiläälle Edvard Hjeltille, taustana keskustelu valtionhoitaja Svinhufvudin kanssa:

»Tajusin selvästi, että itsenäisyydestämme on vain varjo jäljellä, von der Goltz on Suomen todellinen valtionhoitaja ja kaikki muut vain sätkynukkeja hänen käsissään.»

Von der Goltz upseereineen ajoi vahvasti saksalaista kuningasta Suomeen. Pääehdokkaana oli keisari Vilhelm II:n poika prinssi Oskar, mutta keisari ei häntä kuitenkaan hyväksynyt.

Saksan kukistuttua von der Goltz palasi kotimaahansa 16. joulukuuta 1918.
Vuonna 1919 hän johti saksalaista vapaajoukkoa, joka taisteli Baltian maissa näiden kansallisia joukkoja ja bolshevikkeja vastaan.

Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/R%C3%BCdiger_von_der...

*
Suomen Valtionhoitajan vaihdos Svinhufvudista Mannerheimiin tapahtui 12.12.1918.
https://fi.wikipedia.org/wiki/P._E._Svinhufvud
https://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Gustaf_Emil_Man...

Jollain ajatuskiepillä tuotakin päivämäärää, 12.12.1918, voisi joku pitää Suomen itsenäistymisen päivänä (de facto)!
*

Ja edellä esitettyyn viitaten, voitaisiin tietysti ajatella, että Suomen ylintä valtiollista valtaa piti hansikkaassaan 16.5.1918 - 16.12.1918 Saksan kenraali Suomessa, kreivi Rudiger von der Goltz. ... tai huomioiden, että hänen käskijänsä ja määrääjänsä oli valtansa kumoutumiseen - eli 18.11.1918 saakka Saksan keisari Wilhelm II, niin sitten hän. De facto.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Vilhelm_II_(Saksa)

*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset