Veikko Huuska

Saksaan saippuatehtaalle! – vankileirikatastrofin ratkaisukeinoja 1918

Saksaan saippuatehtaalle! – vankileirikatastrofin ratkaisukeinoja 1918

Aikeista siirtää punavankeja Saksan suolakaivoksiin 1918

”En kuitenkaan soisi, että noita kansalaisia, niin kurjia kuin he ovatkin, vaihdettaisiin kalilannoitukseen…”

Vankileirikatastrofin edetessä vankimateriaalin tallessapitämisen ja hyödyntämisen (pakkotyö) ulkoistamista mietittiin vakavissaan.

*

Johdanto

Maaliskuun 14. päivänä 1918 senaatti asetti valkoista Suomea varten väliaikaisen vankeinhoitohallituksen, jonka päätirehtööriksi määrättiin Kuopion lääninvankilan johtaja Theodor Ruotzi ja toimipaikaksi Kuopio.

Ainakin jo 25.3. Ruotzi eräässä kirjeessä senaatille mainitsee niistä ”erikoisista tehtävistä”, joita va. vankeinhoitohallituksella ”tulee olemaan maahan kiireellisesti perustettavien rangaistuslaitosten aikaansaamisessa”. 

Ratkaisevan ajankohtana, josta valtiorikosoikeuksien historian voi katsoa alkavan, on ilmeisesti pidettävä Vaasassa 5 huhtikuuta 1918 pidettyä neuvottelukokousta.  Kokouksessa ei päätetty vain siitä, että armeija huolehtii vangeista toistaiseksi, vaan ”julkilausuttiin toivomus, että Eduskunnalle jätettäisiin ehdotuksia niiksi lainsäädännöiksi”, jotka olisivat tarpeen kapinaan nousseitten henkilöiden tuomitsemiseksi ja rankaisemiseksi.  Oikeustoimituskunnalle Vaasaan 12.4. lähettämässään esityksessä  ja sen selostuksessa Ruotzi sanoo vankeinhoitohallituksen lähteneen ”siitä edellytyksestä” että kapinallisten tuomitsemiseksi annetun lain käyttämät rangaistukset

”tulisivat olemaan joko kuolemanrangaistus tai pakkotyö, joka viimeksi mainittu voitaisiin eräissä tapauksissa tuomitun valinnan mukaan muuttaa maastakarkoitukseksi”.

Näyttää ilmeiseltä, että nämä ”edellytykset” ovat olleet esillä Vaasan kokouksessa jo 5.4.  Näin ollen Vaasan senaattia lienee pidettävä lähinnä valtiorikosoikeuksien ”isänä”. Lisätodisteena siihen, että Vaasan senaatin piirissä jo tuolloin nähtiin vankimäärän kertyvän melkoiseksi, voi itää myös senaattorien lausuntoja kansanedustajille Vaasassa 4.4. vankityövoiman käytöstä keskusteltaessa. Nyt ei enää puuta vain Sukevalle tulevista 5.000 vangista.  Konnunsuolle, Pelon suolle ja ”erääseen suureen suohon Virroilla” voidaan sijoittaa ”paljon väkeä”.  Maatöihin taas oiotaan sijoittaa kaikki siihen sopiva väki”.

Ruotzin ehdotus asetukseksi rangaistusten täytäntöönpanosta ansaitsee tässä huomiota, koska se epäilemättä selvittää niitä ajatuksia, jotka vankeihin nähden vallitsivat Vaasassa hutikuun alussa.

Kuolemanrangaistuksen

täytäntöönpanosta Ruotzi jo tekee ehdotuksen, josta sitten toukokuussa valtiopäivillä melkoisesti keskusteltiin (alempana selvitetään eduskuntakeskustelua tarkemmin karkotus-ratkaisujen osalta, vh), nimittäin että se on suoritettava ampumalla vanhanaikaisen mestaamisen sijasta (ehdotuksen 1. §).

Pakkotyö

taas oli täytäntöönpantava valtion hyväksi toimivissa työlaitoksissa, tai myös valtion ja yksityistenkin työmailla.  Työn tuli olla ”yleistä hyötyä tarkoittavaa” (2. §).

Soveltuvin kohdin viitataan vuoden 1889 rangaistusten täytäntöönpanoasetukseen. (3. §)

Paitsi että vangit oli jaoteltava senaatin erikseen määrittelemiin ”luokkiin” (4.§), heille oli maksettava palkkaa päiväurakoittain.  Palkoista vanki sai korkeintaan 1/3 lopun mennessä valtiolle.  Tästä itselleen tulevasta osasta vanki saattoi henkilökohtaisesti saada kuitenkin korkeintaan vain 10 mk/kk muun osan mennessä niille, joiden elatuksesta vangin lain mukaa oli huolehdittava (5.§)

Pakkotyövangin rankaisemista koskevien määräysten (6. §) jälkeen Ruotzin ehdotus päättyy (7. §:ään):

”Joka on tuomittu elinkautiseen tai yli 10 vuotiseen pakkotyöhön, voidaan oman suostumuksensa mukaisesti karkottaa uutisasukkaaksi maanpakolaisuuteen loppuijäkseen, jos Hallituksella on käytettävissään tällaisia karkoitettuja varten varattua aluetta, joka sinä aikana on Suomen valtiovallan alainen”.

Näitä arvoituksellisia 7. pykälän sanoja Ruotzi ei lähemmin selittele, eivätkä ne hänen keksintöään voi ollakaan.

Puuttumatta lähemmin niiden problematiikkaan saanee vain kysyä, mitä muuta ne voivat tarkoittaa kuin mahdollisia aluevaltauksia Itä-Karjalassa. 

Edellytetäänhän siellä viljeltävän maata, mutta elettävän ”maanpakolaisuudessa” ja kuitenkin ”Suomen valtiovallan alaisena”.

Tätä asiaa on käsitelty myös Vaasaan kokoontuneiden kansanedustajien kokouksessa 4. huhtikuuta 1918 vankien työhön käyttämistä koskeneen keskustelun yhteydessä.  Pöytäkirja kokouksesta, jossa senaattoritkin olivat läsnä, sanoo lyhyesti:

”Jos tahdotaan lähettää vankeja ulkopuolelle Suomen rajaa, vaatii se lainsäädäntömuutoksia”.

Tässäkin suhteessa sanonta tukee ajatusta, että tarkoitetaan Itä-Karjalaan kuuluneita alueita,  Voi kysyä, olisiko tätä pykälää Ruotzin kirjelmään syntynyt ilman Päämajan ja Ylipäällikön suostumusta.  Tuskinpa vain.  Vaikka ei olekaan varmuutta, oliko Procopè kokouksessa läsnä, on ilmeistä, että valtiorikosoikeudet eivät alusta pitäenkään ole syntyneet vaston ylipäällikön tietoa.

Lähde:

Jaakko Paavolainen: Vankileirit Suomessa 1918. Tammi 1971. s. 78-80.

*

Vankileirikatastrofi

Valkoiset olivat sotatoimien yhteydessä ja niitä seuranneissa puhdistuksissa ottanet suunnilleen 80.000 vankia, joiden luku oli kevään ja kesän 1918 mittaan eri syistä nopeasti supistunut.  Elintarvikepulan, ahtauden ja maatalouden työvoimapulan takia suunnilleen 15.000 vankia oli täytynyt laskea jo kesäkuun lopussa vapaalle jalalle.  Kysymys ei tällöin ollut varsinaisesta armahduksesta, sillä syytteen uhka oli jäänyt riippumaan vapautettujen ylle ja heidät oli tarpeen vaatiessa voitu vangita uudestaan tai haastaa vastaamaan vapaalta jalalta.

Valtiorikosoikeudet olivat kesän mittaan vapauttaneet osan vangeista syyttöminä sekä tuominneet enimmät ehdolliseen vapausrangaistuksiin, mikä sekin oli käytännössä merkinnyt välitöntä vapauttamista.  Elokuun lopulla lukkojen ja piikkilankojen takana oli jäljellä suunnilleen 27.000 henkeä.  Osapuilleen 9.000 vankia oli jo menehtynyt nälkään ja tauteihin ja kuolleisuus jatkui korkeana.

*

Väinö Tanner suoritti elo-syyskuussa 1918 matkan Ruotsin ja Tanskaan solmiakseen uudelleen suhteen sikäläisiin työväenpuolueisiin, toisena tavoitteena oli taloudellisen tuen hankkiminen puolue puoluetoimintaan sekä kärsimään joutuneille punaisten perheille.  Pääasiana oli ehkä kuitenkin ulkomaisen mielipiteen havahduttaminen huomamaan, mitä Suomessa oli tapahtumassa.  Tätä varten Tannerilla oli jäljennöksenä mukanaan professori Robert Tigerstedtin salaiseksi leimattu raportti Tammisaaren vankileirin oloista sekä asianajaja Väinö Hakkilan prokuraattorille lähettämä kirje, joka  käsitteli punaisten oikeudetonta asemaa koko laajuudessaan.  Valkoinen terrori, vankileirien todellisuus – nälkä, sairaudet, sairaanhoidon riittämättömyys ja oikeudenkäytön summittaisuus – kaikki tämä välittyi aineistosta sellaisena kuin se oli pahimmillaan ollut.

Senaatin varapuheenjohtaja Paasikivi oli kyllä seurannut vankikysymystä ja hankkinut siitä jatkuvasti tietoja, mutta Tannerin ja Ruotsin lehtien paljastukset heittivät nyt pitkän varjon hänen hallituksensa ylle ja pakottivat sen vähintään puolustautumaan.

*

Sotavanki-asian käsittelyyn osallistuneet senaattorit olivat yhtä mieltä siitä, että vankilukua oli saatava alennettua ennen talven tuloa.

Vankilaitos oli mitoitettu tavanomaista rikollisuutta silmällä pitäen eikä vetänyt paljon sen enempää.  Kuten sotaministeri Wilhelm Thesleffin muistiinpanosta (päiväkirja 31.8.1918) näkyy, keskusteluissa oli esillä kaksi vaihtoehtoa:

Valtavia huolia tuottavat vangit.  Kahdeksastakymmenestä tuhannesta on tosin nyttemmin jäljellä vain 27.000, mutta näidenkään kanssa emme selviydy.  Emme voi vaatettaa emmekä ruokkia heitä, kuolleisuus on suurta ja ellemme saa toimitettua heitä Saksaan, niin meidän ei kai auta kuin vapauttaa heistä taaskin mahdollisesti melkoinen osa – kaikki ne, jotka esimerkiksi on tuomittu vähemmäksi kuin kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen

Vankien toimittamista työvoimapulaa kärsivään Saksaan oli harkittu keväästä asti, ja hallitus oli harkinnut ajatukselle jo eduskunnan suostumuksenkin. 

Toinen mahdollisuus oli armahdus, enintään kahdeksaksi vuodeksi tuomittujen laskeminen ehdolliseen vapauteen. 

Ratkaisua kahden vaihtoehdon välillä ei tahdottu tehdä kuulematta oikeustoimituskunnan päällikköä Onni Talasta, joka oli parhaillaan kuninkaanhakumatkalla Saksassa.  Tälle ehdotettiin sähkeitse kymmenen tai viidentoista tuhannen punavangin ehdollista vapautusta.  Talas oli kuitenkin edelleen Saksaan lähettämisen kannalla, ja kokouksessaan 4. syyskuuta 1918 senaattorivaliokunta päätti toimia tarmokkaasti tämän vaihtoehdon toteuttamiseksi.  Eduskunnan päätöksen mukaan lähettäminen Saksaan kävi päinsä vain vapaaehtoisuuden pohjalta, joten vangeilta päädyttiin keräämään kirjallisia suostumuksia.

*

Tynkä-eduskunta hyväksyy punavankien orjakaupan

Toukokuun lopulla 1918 Paasikiven senaatti hyväksyi lakiesityksen valtiorikosoikeuksien tuomitsemien henkilöiden rangaistuksen täytäntöönpanosta.  Senaatin päätöksellä voitiin vähintään kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön määrätty vanki siirtää Suomen rajojen ulkopuolelle työtään suorittamaan.  Senaatti oli ehdottanut Saksan sodanjohdolle kapinavankien käyttämistä työvoimana Saksassa ja sen valtaamilla alueilla.

Vasemmiston ja liberaalien ei-sosialististen keskuudessa esitys herätti katkeruutta ja närkästystä.

K.J. Ståhlberg piti menettelyä nykyajan valtiossa tavattomana.

Sosiaalidemokraatti Matti Paasivuori vertasi sitä orjakauppaan.

Eduskunta hyväksyi säännöksen heinäkuussa monarkistien äänin 67-29  (suurin osa SDP:n vuonna 1917 valituista 92:sta kansanedustajasta oli joko kuollut, teloitettu, kateissa, Venäjällä, vankina tai muutoin estetty osallistumasta valtiopäiville, niissäkin tapauksissa, joissa syytettä saati tuomiota ei ollut, vh).  Samalla kannalla oli toistakymmentä lähinnä maalaisliittolaista tasavaltalaista.

Elokuussa senaatti teki päätöksen, että Saksan sotalaitoksen oli maksettava Suomen valtiolle korvausta vankityöstä kolme Saksan markkaa vangilta ja työpäivältä.

Senaatin hankkeesta ei tullut kuitenkaan mitään, sillä Saksan hallitus- ja sotilaspiirit pitivät Suomen tarjousta poliittisesti hyvin arveluttavana pelkästään Saksan yleisen mielipiteen vuoksi, puhumattakaan ulkovalloista.

*

Eräs uusi mahdollisuus vankikysymyksen ratkaisemiseksi nousi yllättäen esille neuvotteluissa, joita Saksa ja Neuvosto-Venäjä kävivät elokuussa 1918 Berliinissä ja jotka tähtäsivät keväällä solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen täydentämiseen.

Venäjän pääneuvottelija Aleksandr Joffe näet otti puheeksi suomalaisten punavankien mahdollisen luovuttamisen Neuvosto-Venäjälle.

Neuvostohallituksen tarkoituksena oli hänen mukaansa muodostaa asekuntoisista punaisista joukko-osastoja, jotka sitten heitettäisiin Volgan ja Siperian suunnalla operoivien tshekkien ja slovakkien joukkoja vastaan.

Alun perin venäläisten saamista sotavangeista ja heidän puolelleen siirtyneistä yliloikkareista muodostetut tshekki- ja slovakkijoukot olivat rikkoneet välinsä bolshevistisen Venäjän kanssa ja toimivat nyttemmin kiinteässä yhteistyössä ympärysvaltojen ja valkoisten venäläisten kanssa.  Saksa taas etsiskeli tilaisuutta päästääkseen käyttämään Venäjän alueella toimivien liittoutuneiden kimppuun.

Joffen ajatusrakennelmalla oli siis keskusvaltojen kannalta myönteiset puolensa.

Epäilemättä aloite silti oli lähtöisin suomalaisten punapakolaisten piiristä, sillä tieto Suomen vankileirien kaameista oloista oli nopeasti kiirinyt itärajan taakse ja pakolaiset saattoivat tuskin olla pohtimatta keinoja, joilla saisivat leireille päätyneet toverinsa pelastetuiksi.  Toisaalta vihollisten joka taholta ympäröimä Neuvosto-Venäjä tarvitsi kaiken ajateltavissa olevan avun.

Suomalaisten punapakolaisten, kuten muidenkin ulkomaalaisten, värväys puna-armeijaan oli elokuussa 1918 todella käynnissä.  Sunnilleen 30.000 suomalaisesta punavangista, joista monella jo oli hiukan sotakokemusta, olisi pystynyt muodostamaan kokonaisia divisioonia.

Ku valkoinen Suomi ei venäläisten silmissä ollut enempää kuin Saksan vasalli ja kun Suomi kerran oli aikeissa luovuttaa punavankinsa taloudellisesta korvauksesta Saksaan, venäläisistä näytti sopivimmalta neuvotella asiasta suoraan saksalaisten kanssa.  Saksalaiset, varmaankin suomalaisten kanssa keskusteltuaan hylkäsivät Joffen esityksen sillä perusteella, että vaikka suomalaiset punavangit aluksi lähetettäisiinkin tshekkejä ja slovakkeja vastaan, mikään ei taannut niiden pysyttelevän erossa kotimaansa asioista sen jälkeen.

Myös Paasikiven senaatti torjui suunnitelman mahdottomana huolimatta siitä, että tämä toteutettuna olisi vapauttanut Suomen valtion kerralla vankien huolto-ongelmista.

*

Ikuiseksi arvoitukseksi jää, moniko punavangeista olisi olut valmis vaihtamaan leirien ankeat olot sotilaselämään Volgalla ja Siperiassa.

Vapaaehtoisia Saksaan-lähtijöitä ilmaantui joka tapauksessa vain 2.377, millä määrällä ei voinut olla tila- ja huolto-ongelmien ratkaisemisen kannalta merkitystä.

Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi näin ollen armahdus.  Asiaa käsitellyt senaattorivaliokunta päättikin 20. syyskuuta 1918 ryhtyä valmistelemaan enintään kuuden vuoden kuritushuonetuomion saaneiden vapauttamista.

Edelläolevan lähde:

Itsenäistymisen vuodet 1917-1920, osa 3, (toim. Ohto Manninen ym), SKK 1992.

*

Paasikivi

Paasikivi kirjoitti 30.6.1918 Naantalissa kylpevälle Anna-rouvalle:

”Wankiasia on kauhea.  ON vielä 75.000 vankia ja ruoka loppuu.  Olemme joka päivä keskustelleet asiasta ja eilen (p.o. toissapäivänä) päätimme päästää kaikki vähemmän vaaralliset (vangit, vh) pois.  Ei auttanut muu.  Eduskunnassa puuhataan välikysymystä asiassa, jotta hallitus saa tilaisuuden antaa selityksiä.  Saa nähdä, miten tämä kaikki selviää”.

Annalle työtaakkaansa valittanut Paasikivi (”Minä olen ollut kauheasti kiinni Senaatissa joka ilta myöhään asti”.) onnistui kuitenkin pysyttelemään irti välikysymyskeskustelusta.  Hallituksen puolesta vastasi ”sotaministeri” Thesleff myöntäen epäkohtia esiintyneen mutta korostaen samalla olosuhteiden vaikeutta.  Pyrkimys todellisuuden kaunisteluun oli silti myös ulkomaiden tietoon tulevassa vastauksessa ilmeinen.  Senaatin kanssa etukäteen sovitun välikysymyskeskustelun, jossa hallitus tietenkin sai luottamuslauseen, taustana olivat Skandinavian lehdissä esiintynet hälyttävät kirjoitukset vankileireillä vallitsevasta kurjuudesta.

Ärtynyt Paasikivi purki myöhemmin sydäntään Hannes Gebhardille:

 

Me saime toukokuussa hoidettavaksemme 80.000 vankia.  Wankiloihin mahtuu 4.000 à 4.500 ja ne ovat tavallisia vankeja täynnä.  Punaiset olivat saattaneet maan nälänhädän partaalle, desorganiseeranneet koko elämän. Sotaväki sai kesä- ja heinäkuussa   h u o n o m p a a  ja  v ä h e m m ä n ruokaa kuin vangit.  Kesäkuusta alkaen olemme päästäneet vapauteen  y l i  50.000  v a n k i a.  Kaikki tulevat tutkituiksi ja tuomituiksi syyskuun kuluessa jolloin jääpi ne vangit, jotka tuomitaan ehdottomaan vapausrangaistukseen ehkä n. 20.000.  Voimme yli talven pitää kotimaassa vain kaikkein pahimmat, ne jotka ovat tuomitut 8 vuoden tai sen yli kuritushuoneeseen.  Loppu 15.000 joko päästetään vapauteen tai järjestetään heidän pakkotyönsä muulla tavalla.  Mitään poikkeuslakeja ei vankeja kohtaan ole käytetty.  Heidät tuomitaan  v a n h a n   r i k o s l a i n  v u o d e l t a  1889 mukaan ja yleisen rikosprosessin mukaan.  Ainoastaan tuomioistuimia on lisätty, saadaksemme asiat nopeasti käsitellyiksi.  Yleinen käsitys täällä on, että heitä kohtaan on hallitus menetellyt liiankin lievästi, kun heitä on niin tavaton määrä päästetty irti.  Mitä tässä on ”valkoista terroria”?  Mutta Skandinavian sanomalehdistö, joka näkyy olevan jotenkin alhaisella tasolla, huutaa ja tahtoo  n y t  sekaantua Suomen asioihin, vaikka sillä ei ollut halua sekaantua silloin, kun me olimme avun tarpeessa”. (Harvennukset Paasikiven).

Maanviljelysneuvos M.J. Kaltio on Jaakko Paavolaiselle suullisesti luonnehtinut Paasikiven suhdetta punaisen puolen vankeihin erittäin kielteisin värein.  Hän katsoo senaatin piirissä Onni Talaan, Hjalmar Castrènin ja Paasikiven olleen vankien kohtaloon nähden kaikkein kylmimpiä.  jotakin todistanee sekin, ettei Paasikivi näytä missään julkisessa yhteydessä puhuneen vangeista tai heidän kohtalostaan edes selittävään sävyyn. (Lähde: Paavolainen: Vankileirit Suomessa 1918, s. 366.)

Väheksyessään valkoista terroria Paasikivin sivuutti ne ilmiöt (ampumiset, nälkäkuolemat jne.), jotka oleellisesti varjostivat hallituksen virallista sotavankipolitiikkaa.  Hänen mainintansa joidenkin vankiryhmien pakkotyön järjestämisestä ”muulla tavalla” tarkoitti niiden siirtämistä kaivostyöhön Saksaan, mikä oli ollut vireillä keväästä 1918 alkaen. 

Santeri Alkion mielestä ”muuten ollaan niiden (punavankien) kanssa pääsemättömissä.  Siellä (Saksassa) ne saisivat lujaa kuria ja kasvatusta sekä tottuisivat työhön.”

Sosiaalidemokraatti Matti Paasivuoren mielestä taas koko hanke ”tuntui orjakaupalta”.  Kesään tultaessa Alkion mieli muuttui sikäli, että hän nyttemmin katsoi siirron voivan tulla kysymykseen vain asianomaisten omalla suostumuksella.

Eduskunnan käsitellessä lakiesitystä ”valtiorikosoikeuksien tuomitsemien rangaistusten täytäntöönpanosta” vapaaehtoisen Saksaan siirtämisen kannattajat jäivät kuitenkin vähemmistöön enemmistön katsoessa vankeinhoitoviranomaisten menettävän tällöin tietyn kurinpitokeinon.  Kotimaassa vankeja ei voitu sijoittaa tuottavaan työhön.  Akuutin elintarvikepulan vuoksi todellisiksi vaihtoehdoiksi jäivät –  Lauri Ingman korosti – Saksaan lähettäminen tai ehdonalaiseen vapauteen laskeminen, ja kukapa vangeista silloin valitsisi edellistä.  Jälkimmäiseen taas liittyi hänen mielestään vakavia turvallisuusriskejä – ei ainoastaan poliittisessa mielessä uutta kapinaa ajatelleen – vaan myös siksi, että maassa vallitsevan vaikean työllisyystilanteen vuoksi monet vapautuneet saattoivat – jopa osittain olosuhteiden pakosta – ajautua rikollisuuteen. 

Valkoisen kansanosan kiihtynyt mieliala voisi tuolloin Ingmanin ennustuksen mukaan johtaa ”ikäviin ja valitettaviin  kansantuomioiden täytäntöönpanoihin, joita olisi kaikella muotoa vältettävä”.

Paasikivi taas ei pitänyt valkoisiin vaikuttajiin kohdistuvia attentaattejakaan mahdottomina.  ”Että yksi ja toinen tulee henkensä menettämään on myös todennäköistä, mutta sehän on pieni asia, kuoleeko tässä 10 vuotta aikaisemmin vai myöhemmin”.

Oikeustoimituskunnan päällikkö Talas korosti, ettei senaatti varsinaisesti halunnut lähettää vankeja Saksaan, mutta se tarvitsi tähän valtuuksia ”kaiken varalta”.  Ne se myös sai eduskunnan hyväksyessä lakiesityksen lopullisesti 9.7.1918.

Käytännössä Paasikiven senaatti kuitenkin taipui vapaaehtoisratkaisuun.  Varapuheenjohtajan itsensä 4.9.1918 johtamassa kokouksessa, jossa korkeimpien vankeinhoitoviranomaisten lisäksi olivat läsnä senaattorit Arthur Castrèn, Juhani Arajärvi, Wilhelm Thesleff ja H.G. Paloheimo,  päätettiin toimia tarmokkaasti ”jotta kysymysvankien Saksaan lähettämisestä saataisiin mahdollisimman nopeasti positiiviseen suuntaan ratkaistuksi”. 

Matkaan halukkailta vangeilta olisi viipymättä ryhdyttävää epävirallisesti hankkimaan kirjallisia suostumuksia.  Asianomaisille maksettaisiin kolmen markan päiväraha.  Nimilistat pantiinkin vielä syyskuun aikana kiertämään ja – ilmeisesti kurjien olojen tuskastuttamia.  Saksaan lähtijöitä ilmaantui tutkija Jaakko Paavolaisen laskelmien mukaan kaikkiaan 2.377. 

Luku oli siinä määrin pieni, ettei se voinut oleellisesti vaikuttaa sotavankiongelman ratkaisuun.

Saksan luhistumisen merkkien käydessä yhä ilmeisemmiksi vankien siirtoasia lykkääntyi tuonnemmaksi ja jäi lopulta toteutumatta.

Epäilyksistään huolimatta Paasikiven hallitukselle ei näissä oloissa jäänyt jäljelle muta kuin amnestian tie.

Lähde:

Tuomo Polvinen: J.K. Paasikivi – Valtiomiehen elämäntyö 1870-1918. WSOY, 1989, s. 409-411.

*

Suunnitelma vankien lähettämisestä Saksaan

Kuten aikaisemmin on todettu, oli huhtikuun alussa laaditussa kapinallisten rankaisemista käsittelevässä ehdotuksessa ajateltu, että vangit voisivat vapaaehtoisesti vaihtaa elinkautisen vankeusrangaistuksen maastakarkotukseksi, kuitenkin jollekin Suomen valtiovallan alaiselle seudulle.

Mitä kaikkia vaikuttimia tällaiseen vaihtoehtoon lienee sisältynytkin on todennäköistä, että kun samansuuntaiset ajatukset sodan päättyessä tulivat esiin, vankien paljous ja heitä kohtaan tunnettu kauna olivat entistä suuremmassa määrin huomioonotettavia taustatekijöitä. 

Ainakin Helsingissä on jo valtauspäivinä (12.4.1918) puhuttu vankien lähettämisestä Saksaan.  Hufvudstadsbladet julkaisi 14.4.1918 artikkelin ”Katukeskustelua”, jossa esiintyy repliikki: ”Eiköhän niitä viedä Saksaan ja panna siellä työhön ja kasvateta kunnon ihmisiksi”.

Kansanedustaja Tekla Hultin kertoo niinikään jo 13.4., että joku saksalainen upseeri kysyttäessä oli sanonut, että vangit viedään Saksaan.  Tekla Hultin toteaa ajatuksen sekä inhimilliseksi että sopivaksi.  Saksalle se olisi edullista ja ”me välttyisimme siten myös ratkaisemasta kiusallista rankaisukysymystä”.

*

Tehdessään 16.5. esityksen valtiorikosoikeuksista senaatti jo tällöin katsoi, että tuomioiden täytäntöönpanosta oli tehtävä erikseen laki, mm. nimenomaan siksi, että oli harkittava pakkotyön käyttämistä rangaistuksen muotona.  Voi olla, että jo tässä yhteydessä oli puhuttu Saksaan lähettämisestä.  Joka tapauksessa kun senaatti 27.5. antoi esityksensä laiksi ”valtiorikosoikeuksien tuomitsemain rangaistusten täytäntöönpanosta”, sen 3. § kuului:

Vähintään kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön määrätty vanki saatakoon Senaatin päätöksellä siirtää pakkotyötään suorittamaan Suomen rajojen ulkopuolelle Senaatin määräämässä maassa ja sen hyväksymän valvonnan alaisena.  Jos vanki ennen määrätyn pakkotyön päättymistä sieltä luvattomasti palaa, ei sitä aikaa, minkä hän maan rajojen ulkopuolella pakkotyön suorittamista varten on ollut lueta hänelle hyväksi rangaistusajan lyhennyksenä.”

Kun esitys 31.5. ensi kertaa oli valtiopäivillä ennen lakivaliokuntaan lähettämistä, siitä käytettiin periaatteellisia puheenvuoroja.  Senaattori Onni Talas torjui heti alkuun sen esitetyn vaihtoehdon, että ulkomaahan lähettäminen tapahtuisi vain vangin suostumuksella.  Tällöin näet vankeinhoitoviranomaiset menettäisivät tietyn kurinpitokeinon.  Senaattori viittasi myös elintarviketilanteeseen.  Teoreettisesti ei Talaan mukaan pitänyt olla asiassa epäilyksiä: ”Juuri tällaisin rikoksellisiin nähden tämäntapainen rangaistusmuoto olisi sovellutettavissa”.

Valtiopäivien ainoa sosialistiedustaja Matti Paasivuori vastusti 3. §:ää jyrkästi todeten, että se ”tuntuu minusta orjakaupalta”.

Entinen senaattori A.O. Kairamo totesi, että elintarvikepulan kannalta kalilannoitteiden saannilla Saksasta saattoi olla tärkeä merkitys.  Kalisuolaa oli Saksassa rajattomasti, mutta työvoimapulan takia sitä ei sieltä saatu.  Sen vuoksi 2.000 – 3.000 vangin lähettäminen sinne voisi merkitä paljon.  Tähän replikoi oululainen I.F. Lantto, ettei hän soisi ”että noita kansalaisia, niin kurjia kuin he ovatkin, kuitenkaan vaihdettaisi kalilannoitukseen”.

Näistä ensi repliikeistä on sittemmin tullut koko asiaa luonnehtinut symboli.  Ajastus esitetään lukuisissa muistelmissa ym. yhteyksissä.

J.K. Ståhlberg totesi vielä, että vankien lähettäminen vastoin tahtoaan ”on omaan herättämän suuria epäilyksiä, jollei se ole kokonaan mahdottomana pidettävä”.

Kolmannessa pykälässä on lisäksi määräyksiä pakkotyövangin ulkomailla hankkiman tulon käytöstä.

*

Lakivaliokunta, vaikka Ståhlberg ei ollut sen jäsen, asettui hänen esittämälleen kannalle.

Vangin saisi vain ”hänen omalla suostumuksellaan” siirtää ulkomaahan.  Lakitekstin ulkopuolella valiokunta edellytti mm., ettei vankeja pidettäisi terveydelle varallisessa työssä. 

Tähän lakivaliokunnan mietintöön liittyi kuitenkin vastalause (vastalauseen allekirjoittaja on varatuomari Otto Åkesson ja siihen liittyivät teol.toht. Erkki Kaila, neiti Annie Furuhjelm ja maanviljelijä), jossa suositettiin koko 3. §:n poistamista ja siis Saksaan lähettämisestä kokonaan luopumista.  Vastalause lähti siitä, että jos vain olosuhteet olivat hyvät, merkitsi ”vangille jokseenkin vähän, missä maassa hän oleskelee” pakkotyötään suorittaessaan.  Mutta koska vain ”rikollisemmat, kaikista pontevimmat” tulisivat lähtemään, tulisi heidän valvontansa ankaraksi, eikä kohtelukaan ”erikoisen lempeäksi”.  Tästä taa s seuraisi monenlaisten selkkausten vaara.  Näiden käytännön syiden ohella pidettiin myös ”arveluttavana”, että sivistysvaltio täten luopuisi velvollisuuksistaan kansalaisiaan kohtaan.

*

Lakivaliokunta oli päivännyt mietintönsä 12.6.1918.

Kun samoihin aikoihin oli vireillä hallituksen esitys (n:o 64) laiksi ehdollisen rangaistustuomion käyttämisestä, tämä kiireellisempänä ajoi ohi. 

Suuri valiokunta käsitteli lakia ”rangaistusten täytäntöönpanosta” vasta 28.6. päätyen lakivaliokunnan kannalle.

Toiseen käsittelyyn valtiopäivillä laki saapui 2.7.  Keskustelu muodostui laajaksi ja jatkui 5.67 päättyäkseen hallituksen esityksen voittoon; tällaisena se uudelleen meni suureen valiokuntaan.

Heinäkuun alkupäivien laajassa keskustelussa huomio jakautui kahteen asiaan:

vankien Saksaan lähettämien ohessa pohdittiin yhtä paljon lain 1. §:ää, joka koski kuolemantuomioiden täytäntöönpanoa ampumalla (pro vanhan lain mukaan mestaamalla).  Tässä seurataan vain Saksaan lähettämistä.

Keskustelu liikkui siis kolmen vaihtoehdon ympärillä:

1.Senaatin esitys ao. vankien pakollisesta lähettämisestä Saksaan,

2.Valiokuntien esitys vankien lähettämisestä vapaaehtoisuuden nojalla ja

3.hankkeesta luopumista Åkessonin vastalauseen mukaisesti.

Jos yhdistetään yleiskeskustelu ja 3.§:stä erikseen käyty keskustelu, kannattivat senaatin esitystä teologian tohtori B.H. Päivänsalo, filosofian tohtori Tekla Hultin, rovasti A.O. Vuorimaa, teologian tohtori Paavo Virkkunen, maanviljelijä O.A. Sjöstedt-Jussila, maanviljelijä Pekka Pennanen, maanviljelijä L. Typpö, professori Lauri Ingman, vapaaherra R.A. Wrede, rehtori E.M. Hornborg, filosofian tohtori E.F. Nevanlinna, maanviljelijä P. Ahmavaara ja rouva I. Yrjö-Koskinen.

Puheenvuorojen käyttäjät muodostavat siis sosiaalisesti sangen korkeatasoisen ryhmän.  Ainakin huomattavalta osalta he olivat monarkisteja.

Valiokuntien kannan puolesta puhuivat ylitarkastaja A.H. Virkkunen, emäntä A. Laine, kirjailija Santeri Alkio, maanviljelijä . Saarela, toimittaja S. Hapanen, pastori A. Rentoal, talonomisaja I.F. Lantto, professori K.J. Ståhlberg, rovasti S.V. Roos ja kappalainen A.R. Hedberg.

Ryhmittymä on ilmeisesti tasavaltalainen.

Myös Åkessonin vastalauseen puolesta puhuttiin.  Sitä puolsivat toimittaja Antti Juutilainen, maanviljelijä E. Takkula, teologian tohtori E. Kaila, neiti A. Furuhjelm, professori C.G. A. Rosenqvist, maanviljelijä A. Manner ja valtiopäivien nyt toisena sosialistina levyseppä Albin Koponen.

Äänestettäessä senaatin esitys contra valiokunnan esitys, meni läpi edellinen äänin 63-35.  Kun senaatin esitys toisessa äänestyksessä asetettiin Åkessonin vastalausetta vastaan, se jällen voitti äänin 67-29.  Senaatin taakse ryhmittyi siis samankokoinen joukko kuin senhetkisessä suurkysymyksessä, hallitusmuototaistelussa.

Laajassa keskustelussa argumentoitiin hanketta tai sen vastustamista monin tavoin.

Ensimmäisen päivän keskustelulle antoi leimansa ennen kaikkea B.H. Päivänsalo joka senaatin esitystä puoltaessaan voimakkaasti siirsi painopistettä kasvatuskysymykseen.  Kasvattajapula omassa maassa oli suuri, eikä Suomessa ylipäänsä ollut kasvattajia ”jotka voisivat vaikuttaa sielullisesti toiseen ihmiseen niin, että se omaksuu toisen elämänkatsomuksen ja tulee ikään kuin uuteen henkiseen ilmapiiriin”.  Mutta Saksa on ”vanha kulttuurimaa, jossa jo vuosisatojen kuluessa on kasvanut tuollaisia henkilöitä -  -”. Tietysti Päivänsalokin kosketteli asian käytännöllisiä vaikeuksia, jotka toistuivat lähes kaikilla puhujilla. Seikkaperäisimmin niitä kosketteli senaattori Talas.

Senaatin lähtökohtana oli Talaan mukaan paitsi se, että vankeinhoito aiheutti suuria kustannuksia, myös käsitys, ettei vangeille kotimaassa voinut järjestää tuottavaa työtä.  Elintarvepula oli uhkaava, kurinpidollinen näkökohta oli merkittävä.  Talas korosti, ettei senaatti varsinaisesti halunnut lähettää vankeja Saksaan, mutta se tarvitsi siihen valtuuksia ”kaiken varalta”.  Myös Talas yhtyi ajatukseen vanhan kulttuurimaan Saksan merkityksestä ”henkisessä suhteessa”, ja Paavo Virkkunen käsitteli puheenvuorossaan lähes kokonaan vain tätä puolta.  A.O. Vuorimaa katsoi, että vangit ulkomailla vapautuisivat ympäristön moraalisesta painosta.

*

Näyttää siltä, että nimenomaan toisena keskustelupäivänä, jolloin Lauri Ingman käytti puheenvuoronsa, senaatin ehdotusta kannattavien mielialat saivat lopullisen suuntansa.

Ingman sanoi, että senaatin ehdotuksen puolesta tähän asti käytetyissä puheenvuoroissa ei ollut riittävästi korotetut pääasiaa: ” - - joko on suostuttava siihen, että ne rikolliset joista tässä on puhe, on päästettävä vapaiksi”.

Kolmatta vaihtoehtoa ei olut, koska niin isoa joukkoa oli mahdotonta meidän oloissamme hoitaa. Vapaaksi päästämistä Ingman piti arveluttavana:  ”Minä pelkään nimittäin, että asiat tulisivat kehittymään sellaisiksi, että ne (vangit) hyvin pian joutuisivat, ehkä olojen pakosta, rikollisuuden tielle, ja pelkään, että niin kiihtynyt, kuin mieliala heitä kohtaan on, voisi siinä tapahtua sangen ikäviä ja valitettavia kansantuomioiden täytäntöönpanoja joita olisi kaikella muotoa vältettävä”.

Ingman arvioi, että kyseessä olisi 15.000 – 20.000, ehkä 30.000 henkeä.  Hän osui melko oikeaan: yli 3 vuoden pituisiin rangaistuksiin tuomittiin vajat 22.000 henkeä.  Valiokuntien vapaaehtoisuuteen perustuvaa kantaa Ingman piti epäasiallisena.  ”Sillä tietenkin nämä rikolliset, yhtä hyvin kuin mekin, käsittävät, että ellei kukaan heistä anna suostumustaan siihen, että hän suorittaa pakkotyönsä ulkomailla, niin he kaikki pääsevät vapaiksi tai ainakin suuri osa heistä - -”.

Sen sijaan Ingman tuskin yhtyi runollisiin näkemyksiin ”vanhan kulttuurimaan” vankien kohtelusta, ainakaan hän ei sanallakaan siihen viittaa.  Päinvastoin hän sanoi olevansa vakuuttunut, että hallitus käyttää oikeuttaan vain ylivoimaisten olosuhteiden pakottamana ja vaatii ”täysiä takeita” vankien inhimillisestä kohtelusta.

Pöytäkirjoista saa vaikutelman, että Ingmanin perustelu oli vakuuttavin.  Monet sen jälkeen puhuneet, erityisesti Wrede ja Hornborg selvästi yhtyivät voimakkaasti Ingmanin näkemykseen.  Kuitenkin Talas ja hänen jälkeensä Nevanlinna yrittivät uudelleen elvyttää rahavaikeuksiin vetoamisen linjaa, mistä he joutuivat polemiikkiin K.J. Ståhlbergin kanssa.

*

Valiokuntien ehdotus oli eräänlainen kompromissi.

Useimmille asia näyttää olleen viime kädessä oikeuskysymys.  Myönnettiin kotimaan vaikeudet, mutta katsottiin, että ainakin pakollinen vieminen on ”ihmisarvoa alentavaa” tai muulla tavoin väärin.

Runsaasti vedottiin myös siihen, ettei kohtelusta ollut takeita.

Kuitenkin oli tämän kompromissikannan puolustaminen ilmeisen vaikeaa. Esimerkiksi Alkio ilmoittaa kannattavansa valiokunnan mietintöä, mutta hänen puheenvuoronsa ei sisällä perustelua miksi vapaaehtoisuus on asetettava pakon edelle.  Sen sijaan hän näkee Saksaan viemisessä runsaasti hyviä puolia, kunhan vain riittävät takeet hoidosta ja kohtelusta ovat olemassa.  Ståhlberg kannatti valiokutia olennaisesti toisenlaisesta lähtökohdasta kuin Alkio: ”On huomattava, että niitä henkilöitä, joita Saksaan lähetettäisiin, ei sinne otettaisi säilytettäväksi ja kohdeltaviksi rangaistusvankeina, vaan heidän työvoimansa käyttämistä varten, ja se on tämä seikka, joka tekee koko toimenpiteestä niin erinomaisen vähän vastaavaksi nykyajan oikeusvaatimuksia”.

Hyvissä väittelyasemissa olivat tietysti ne, jotka kokonaan vastustivat Saksaan lähettämistä.

Heistä arvovaltaisimpana puhujana lienee pidettävä Erkki Kailaa.  Hän katsoi että asiasta oli vastaisuudessa muodostuva sosialisteille ”erinomainen agitationiaihe”.  Tullaan syyttämään eduskuntaa siitä, ”että se on myynyt Suomen työväen orjiksi ulkomaille”.  Vapaaehtoisuus ei paljon merkinnyt, ”sillä vankeudessa olevalla ei ole suurta vapautta”.  Kaila korosti, ettei vastuuta vankien hengestä ja terveydestä voinut lykätä toiselle valtiolle.  Toisaalta puhujalla oli ”ehdoton luottamus” Saksan hyvään tahtoon ja järjestämiskykyyn mutta hän oli ”jotenkin varma siitä, että vankien oleskelu siellä synnyttäisi laajoissa työmiespiireissä vihamielisyyttä Saksaa kohtaan mikä tietysti ei olisi toivottavaa”.  Lisäksi Saksan ”bolshevikit” voisivat käyttää seikkaa argumenttina omaa hallitustaan vastan.  Suomella ei liioin ollut varaa lähettää pois arvokasta työvoimaa.  Mihinkään kasvatukseen enempää kuin huoltoonkaan Kaila ei uskonut: ”Kuka heitä siellä opettaisi ja kasvattaisi.  Heistä tulisi siellä paariaisluokka, jonka kanssa ei olisi kukaan muulla tavalla tekemisissä kuin komennuksessa”.

*

Yhteenvetona valtiopäiväkeskustelusta voi todeta, että lukuun ottamatta ehkä niitä muutamia, jotka voimakkaasti korostivat saksalaisen ”kasvatuksen” erinomaisuutta ja siten lähtivät jotensakin epärealistiselta pohjalta, lähes kaikki pohjimmaltaan pitivät vankien Saksaan lähettämistä ratkaisuna, joka itsessään oli huono.

Se punnus, joka varsinaisesti kallisti vaa`an senaatin esityksen puolelle, oli Ingmanin selvimmin muotoilema turvallisuusnäkökohta, sama, joka niin suuressa määrin leimasi tausta-ajattelua koko vankileirikysymyksessä.

*

Laki valtiorikosoikeuksien tuomitsemain rangaistusten täytäntöönpanosta, jona eduskunta 9.7.1918 lopulta hyväksyi, sisälsi lopullisessa muodossaan seuraava asian yhteyteen liittyvät kohdat:

”3. § Vähintään kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön määrätty vanki saatakoon Senaatin päätöksellä siirtää pakkotyötään suorittamaan Suomen rajojen ulkopuolelle Senaatin määräämässä maassa ja sen hyväksymän valvonnan alaisena.  Jos vanki ennen määrätyn pakkotyön päättymistä sieltä luvattomasti palaa, ei sitä aikaa, minkä hän maan rajojen ulkopuolella pakkotyön suorittamista varten on ollut lueta hänelle hyväksi rangaistusajan lyhennyksenä.  - - 5. § - - Ulkomaalla pakkotyötään suorittavan vangin työn tulosta määrää Senaatti.”

Saksaan lähettämisen myöhemmistä vaiheista todettakoon vain, että asia pysyi vireillä aina syyskuuhun (1918) asti ja näyttää olleen lähinnä vankeinhoitohallituksen käsissä.

Syyskuun aikana on vankien keskuudessa pantu kiertämään kaavakkeita, joihin Saksaan vapaaehtoisesti lähtemään suostuvat vangit saivat kirjoittaa nimiään.  Näiden ilmoittautujien määrät ovat:

Hämeenlinna 268,

Turku 186,

Tammisaari 178,

Lahti 335,

Suomenlinna 521,

Lappeenranta 68,

Tampere 140,

Viipuri 214 ja

Riihimäki 467.

YHTEENSÄ 2.377.

On säilynyt myös ehdotelmia saksalaisten kanssa tehtäväksi sopimukseksi vankien suhteen ym.

Lähde:

Jaakko Paavolainen: Vankileirit Suomessa 1918. Tammi, 1971. s. 293 – 298.

*

Kansanedustaja Tekla Hultin, päiväkirja 13.4.1918

Hultin kirjoittaa kuvatessaan punaisen vallan viimeisiä laukauksia Helsingissä ja Saksan joukkojen toimia pääkaupungin uusina herroina:

Muuan yleisöstä mainitsi minulle erään saksalaisen upseerin, jolta hän oli kysynyt vankien kohtaloa, vastanneen, että ne viedään Saksaan, jossa he saavat oppia työtä tekemään.

Sellainen rangaistus tuntuisi todellakin sekä inhimilliseltä että sopivalta, kun juuri työnteon kammo on vienyt useimmat hulikaanit liittymään punaliikkeeseen.

Saksalaiselta kannalta katsoen ei myöskään olisi hullumpaa saada huokeata työvoimaa sen sijaan, mitä nyt on sodassa.  Me välttyisimme siten myös ratkaisemasta kiusallista rankaisukysymystä.  Mutta mitä sanoo Suomen rikoslaki Suomen kansalaisten vieraalle maalle luovuttamisesta?  Ehkä sekin vielä lasketaan sotatilan tilille kuuluvaksi.

Punikeilla ainakaan ei ole syytä sitä paheksua, sillä ovathan he itse hyväksyneet diktatuurin”.

Lähde:

Tekla Hultin: Päiväkirjani kertoo II-osa, merkintä pvm 13.4.1918 (katkelma).

*

Elannon johtaja, kansanedustaja Väinö Tanner, muistelmat:

Eräs kaikkein kyynillisimpiä valtiollisiin vankeihin kohdistettuja suunnitelmia sisältyi valtiorikosoikeuksien tuomitsemien rangaistusten täytäntöönpanosta annettuun lakiin.

Siinä säädettiin, että näitä vankeja saisi lähettää maan rajojen ulkopuolellekin, vaikka yleinen mielipide maassa oli voimakkaasti noussut esimerkiksi tuomittujen Siperiaan lähettämistä vastaan. 

Tässä yhteydessä käytti senaattori Kairamo kuuluisaksi tulleen puheenvuoronsa, jossa hän kiinnitti huomiota massa vallinneeseen elintarvikepulaan.  Kun suoviljelyksiä varten ei ollut niille välttämätöntä kalilannoitusta, jota saatiin vain Saksasta, hän piti luonnollisena asiana, että pari kolme tuhatta vankia lähetettäisiin Saksan kalikaivoksiin, jotta tällä tavalla voitaisiin saada maahan tarpeellisia kalilähetyksiä.

Tämä oli sentään silloisellekin (tynkä-)eduskunnalle liikaa.

Niinpä edustaja Lantto sanoikin, ”ettei hän kuitenkaan soisi, että noita kansalaisia, niin kurjia kuin he ovatkin, vaihdettaisiin kalilannoitukseen”.  Ja Paasivuori jyrisi, että koko ehdotus ”tuntui orjakaupalta”.

Lähde:

Väinö Tanner:  Kuinka se oikein tapahtui.  Vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen. Muistelmat. Tammi, 1949. s. 309-310.

*

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Muistan lukeneeni vuosia sitten artikkelin, jossa kerrottiin jopa ne saksalaiset paikkakunnat nimeltä mainiten, joille suomalaiset vangit oli tarkoitus keskittää, alue oli jossain Itämeren rannikon tuntumassa, Preussin suunnalla.
Valitettavasti en nyt löydä lähdetietoa, jotta voisin kaivaa asiakirjan esiin.
goolailemalla en nyt juuri löytänyt minkäänlaista linkkiä/vinkkiä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset