Miten Eurooppa menetti hengellisen elämän? ja mitä sen jälkeen?

Miten Eurooppa menetti hengellisen elämän? ja mitä sen jälkeen?                                                               Liberaali Eurooppa ja punavihreä postmodernismi pyristelee eroon uskonnosta ja kirkoista.                    Eurooppa polkee vastavirtaan globaalin maailman meinstreamia vastaaan.

*

Monet suomalaiset tuntevat, että uskonto on passè.  Siis vanhentunut, vanhanaikainen, jopa merkityksetön.

Uskonto ehkä vaikuttaa aikansa eläneeltä, ohitetulta, menneen maailman touhulta, joka (onneksi) ei enää kuulu tähän nykymaailmaan.  Joko elämä on tämä lyhyt aineellinen tosi, tai sitten identiteettipolitiikan luontityönä tuotettu ikuinen taistelu minän ja identiteettini toteutuksesta.

Enemmän väärässä ei voisi olla.

Siinä missä virallinen kristinusko ohjautuu sivuun Euroopan kuvassa, vanha manner väkevöityy pakanallisesti ja yhteisöllisessä elämässä usko valuu koteihin, yksityisen elämän kamareihin.  Mutta mihinkään ei uskonto katoa.

*

Uskonto on enemmän elämässä mukana nyt, kuin koskaan.  Uskonnon merkitys on vahva ja nousussa, uskonnon merkitys on kasvussa, ja sen kannattajat ovat enemmän tosissaan kuin koskaan, ja osin siksi, uskovia myös vainotaan.  Merkityksetöntä asiaa ei noteerattaisi, mutta tärkeää ja vaarallista kyllä, siksi valvontaa ja sanktioita.

*

Kristinusko on puristuksessa, muut uskonnot ovat ekspansiivisessa vaiheessa.  Lännessä, siis erityisesti EU:ssa ja myös Suomessa sekularisaatio on jo lähellä saturaatiopistettä.  Valtauskonto häärää ekumenian ja uuspakanien kanssa, osoittaa melkoista uskottomuutta oppinsa lähteille ja yrittää pitää liian paljon palloja ilmassa. 

Viimeisin villitys on identiteettipolitiikan kelkkaan hyppääminen, eikä se tiedä muuta kuin kohtalokasta amokia.  Voidaankin sanoa että nykyinen (mediallistunut) valtakulttuuri katsoo uskontoa, erityisesti kulttuurisesti omaa valtauskontoa, nenänvartta pitkin, ja ikään kuin hekumoi odottaen viimeistä kuoliniskua.  Paradoksaalisesti tämä uskonnon altalipan katse ei kuitenkaan koske kaikkia uskontoja; itse asiassa se kohdistuu vain omaan. Vieraat nauttivat outoa vieraanvaraisuutta, erilaisuudensuojaa.  Kuka tämäkin asian selittäisi? 

Ehkä luterilaisen kirkollisuuden haalea, henkilökohtaisen ratkaisun merkitystä vähättelevä valtiokirkollisuus muodikkaine interventioineen ei ansaise enempää, eikä parempaa?

*

Eurooppa on – Välimeren pohjukka huomioiden – ollut kristinuskon synnyn, nousun ja uhon keskus.  Siellä se – kristinusko – näyttää myös kuolevan.  Mutta toisin on maailmalla.

Todellisuuden uutta astetta kuvastavat uutiset, joiden mukaan maailman uskonnollisin maanosa ei ole suinkaan Eurooppa, vaan ns. uudet mantereet.

Afrikka on uskonnollisin maanosa.

Aasia on kakkonen.  Eurooppa vasta kolmas.

Etelä-Amerikassa kristillisyys nousee vahvasti.

Mielenkiintoista tämän eskalaation ohella on se, että maailmanvallaksi nopeaan tahtiin noussut Kiina ja sen vaikutusvalta kasvavat näissä maanosissa samaa tahtia:  Afrikka, Latinalainen Amerikka, – ja Eurooppa.

Voisi kuvitella – eikä tarvitse edes kuvitella, vaan saattaa nähdä jo etukäteen, että juuri noissa maanosissa (siis myös Euroopassa) tullaan näkemään kovia otatuksia näiden kahden ideologian välillä:

Uskontojen ja Kiinan taistelu vaikutusvallasta ja vallasta – vallan oikeutuksesta

Mitä ikinä uskonnot lopulta kussakin tapauksessa ovat – ja mitä ikinä Kiina 2020 ja 2030-luvulla ikinä tuleekaan olemaan.

Jännite on olemassa: juutalais-eurooppalaisen kristinuskon ja konfutselaisen kommunismin kohtaaminen kipinöi jo silmissämme.

Euroopan ja eurooppalaisen kristinuskon tappiota voi ennustaa.

*

Euroopan osalta läheinen historia – siis toisen maailmansodan jälkeinen 75-vuotisperiodi, vajaa kolme sukupolvea! – on kiinnostava aatehistoriallisesti.

Suursodan aiheuttaneiden terrorististen diktatuurien, natsismin ja bolshevismin dualismiNatsismi hävisi ja tapahtui näihin päiviin saakka jatkunut katumus ja piiskausprosessi, jolla ei näy olevan loppua.

Bolshevismi (pitkälti näennäisesti) voitti, ja vieläpä läntisen demokratian äitivaltioiden, Britannian ja erityisesti Yhdysvaltain massiivisen avun turvin. 

Seurasi bolshevismin eskpansio, todellinen nousu maailman toiseksi valtanavaksi ja maailmanvallankumouksen kehdoksi. 

Historian ironiaa, että näin kävi, mutta ansiotonta arvonnousua esiintyy pörssissä kuin pörssissä. 

Voisimme kysyä – meidän täytyy! – miksi bolshevismi menetettyään voimansa ja romahdettuaan 1991, ei joutunut käymään läpi samoja katumus- ja piiskausprosesseja kuin rinnakkaisilmiönsä natsismi ja sen seuraajavaltiot aikanaan, ja vielä 1991 ja yhäkin 2019, tekivät ja tekevät?  Miksi Venäjä ei itse tehnyt sitä, ei lainkaan?

Siksi, koska Venäjällä ei bolshevismia koskaan nujerrettu vastavoimien kapinalla, vaan se lahosi sisältä, perustuksiltaan ja perustuksilleen, niin että aatteen kasvatti ja luopio, mutta rakenteesta syntynyt ja rakenteessa kasvanut Gorbatshov jatkoi siitä, mistä Brezhnev lähiseuraajineen lopetti.  Gorba oli kommunisti ja hän yritti naittaa yhteen tulen ja veden, siinä tietenkin onnistumatta.  Eikä Jeltsinkään mikään kapinallinen ollut, ja niin Venäjä pääsi liian helpolla, se halusi päästää itsensä helpolla tässä suhteessa, kun sillä oli syli täynnä muita ongelmia.  Mutta niin oli Saksallakin 1945, ja paljon isompia ja pahempia.

Mutta miksi Länsi ei vaatinut puhdistautumisprosessia?  Syitä on monia: niistä pahin on opportunismi. Länsi – kuten sanottu – tuki Stalinia WW2:n taistelussa runsaskätisesti ja yli kaiken järjellisten rajojen, siksi se oli osa järjestelmää, jonka noilla eväillä sodittu ja voitettu sota tuotti.  Toiseksi, Länsi itse ei koskaan ole tehnyt tiliä itsensä ja moraalinsa suhteen tuota toiminnasta.  Eikä tule koskaan tekemään. Kolmanneksi 1980- ja 1990-luvulla Länsi kuvitteli voittavansa enemmän veljeilemällä ja tukemalla Gorbaa ja Jeltsiniä, kuin tuomitsemalla Venäjän järjestelmän ja vaatimalla uutta Nurnbergia, sotatribunaalia, ja päitä vadille – niin kuin olisi historiallisen logiikan moraalin nimissä pitänyt tehdä.

*

Valaistunut ja lopullisen totuuden löytänyt Euroopan Unioni, sen olennainen sisällys, integraatioprosessi, alkoi kristillis-sosiaalisista lähtökohdista.  Miljoonat niistä, jotka tänään vannovat Euroopan Unionin nimiin, antavat piut paut sille arvokonservatiivisele jalakselle, jolta EU:n perustajaisät matkaansa taittoivat: monet heistä olivat hartaita katolisia, paavinuskoisia.  Nimetyt perustajaisät viettivät retriittiä katolisessa luostarissa ennen Hiili- ja Teräsunionin perustamisasiakirjan allekirjoitusta.

Vaurautta kaikille, – tuotantoprosessien tehostamisen ja laajan vaihdannan avulla.

Harvemmin huomataan tai muistetaan, että Itä-Euroopan unonistinen integraatio, siis EU:n itälaajentuminen on suoraa seurausta edellä kuvatusta prosessista.  Puhdasotsaisuuden takana koputti huono omatunto. 

Lännen rahalla, verellä ja Lend and Lease –tuella voitettu sota auttoi Neuvostoliiton, maailman bolshevismin keskuksen, mahtivaltioksi ja suursodan voittajaksi.  Ja tälle armottomalle diktatuurille Länsi myi Itä-Euroopan valtiot ja niiden kansalaiset. 

Neuvostoliiton rautavanteen puristuksiin joutuneet itäisen Euroopan valtiot ja kansalaiset Länsi myi oman nahkansa pitimiksi, ja siksi etuaikainen ja mieletön hoppu ”hyvittää” Baltian, Puolan, Tshekkoslovakian, Unkarin, Bulgarian jne kärsimykset, joiden mittasuhteisiin ja syvyyteen Länsi oli (ja sydämessään tiesi olevansa) osasyyllinen. Ei täyssyyllinen, mutta osasyyllinen.  

Siksi kiihkoisa into napsia unionin helmoihin itä-eurooppalaisten valtioiden koko kavalkadi.  Tietysti takana oli myös valtapolitiikka, nouseva taistelu kirpelöityvää Venäjää vastaan.

*

Siksi ärhäkkyys on suuri, kun Varsovan liiton maat ja kansat eivät olekaan kilttejä, eivät tottele Brysselin epistolaa ja Strasbourgin apostoleja, eivät nuole Lännen ideologista aatepuuroa ja ole hiljaa, vaan kapinoivat ja ryppyilevät.  Nuo juudakset! Nuo kiittämättömät! EU katsoo suhdetta Visegrad- ynnä muihin maihin oman toimintansa kautta.  Sitä ei vähääkään kiinnosta kyseisten maiden tylyt kokemukset Unionin jäsenyydessä n. 1945-1991 (Sowjet Union).  Se oli sanelua, riistoa, rautanyrkkejä ja tankkien hyrinää, ruudinkäryä kaduilla, hautamuistomerkkejä.  Se siitä vieraan tahon komentokirjeistä, deklaatioista ja salaisesta poliisista, kaksoisnormeista ja sisämarkkinoista.  Vain sen kerran kokenut voi tietää, miltä se toistettuna tuntuu.

Tänään yhä useampi Unionisti, Brysseliläinen, sanoo: Jos EU ei löydä lähtökohtiaan se ei menesty.  Mutta mitä tapahtuisikaan, jos EU ”löytäisi lähtökohtansa” ja alkaisi noudattaa niitä?  Viimeistään silloin EU hajoaisi, niin vieraita ne lähtökohdat ovat EU:n nykyiselle politiikalla ja sen rakenteille.  Kaupankäynti ja tullimuurien purkaminen oli lähtökohta ja tavoite. Ei silloin puhuttu Pariisin ja Berliinin liittovaltiosta, yhdestä maasta ja yhdestä valtiosta.  Se olisi ollut kauhistus.  Mutta nyt sähköjuna kohisee sitä kohden, Saksan-Ranskan liittoa, jolla on pitkä ja likainen laahus.

*

Eurooppa on tänään hämmennyksen vallassa, kun mainitut integraation julkilausutut ja kollektiivisessa tajunnassa jyllänneet, mutta usein julkilausumattomat lähtökohdat eivät enää yhdistäkään, vaan yhä selkeämmin erottavat Unionin kansat ja kansalaiset toisistaan.  Nurkkasalvos ja liima, jolle rakennettiin, ovat passè, ohi, vanhentuneita, tyhjentyneitä.

*

Eetos pyrkimisestä yhteiseen vaurauteen on kuollut.  Uusia voimia on pompannut näyttämölle, ja ne eivät ole rakentavia ja uusia suuntia avaavia. Unioni on rahan unioni, se edistää suurta rahaa, suojaa sitä, pankit, Saksa.  Nationalismi versus globalisaatio, – tai pikemminkin tässä yhteydessä: nationalismi versus unionismi, ovat sovittamaton, kompromissiin taipumaton jakolinja.

Nationalismin takana nousee nopeasti voimistuen uusi, raju rajalinja: kristillinen Eurooppa versus ei-kristillinen.  Viime mainittu on kummallinen skaala porukoita, joita on vaikea hahmottaa ja ennakoida – jos kohta sekava seurakunta on ensin mainittukin!

Tämä ennakoi kummallista kaikkien sota kaikkia vastaan;

et voi tietää, kenen puolella naapurisi on, mitä ajattelee pomosi, miten asemoi itsensä parturisi tai lähipubin pitäjä. 

Kuka tahansa voi olla verivihollisesi.  Pirullinen tilanne, kieltämättä. 

Tämä on uusin ja – verisin – versio pitkän kehitteillä olleesta identiteettipolitiikasta, joka on ollut merkillisessä myötätuulessa, median ja kaikenlaisten avantgardistien erityissuojelussa, – vaikka monet historiaa tuntevat ja ihmismieltä aavistavat ovat varoitelleet päästämästä tuollaista voimahenkeä puollosta vapauteen.

*

Miten kristinusko voi Euroopassa?

Vointi vaihtelee maittain.  Viro ja Tshekki ovat – ainakin muodollis-virallisesti – vähiten uskonnolliset maat.

Katolisuus voi vahvasti Itä-Euroopassa.

Uskonnoton Ranska, uskollisena vuoden 1789 aateperinnölle, mutta nopeasti islamisoitumassa mosaiikkimaisesti, pointillisesti.  Mutta kuvataidehistoriaan perehtyneet tietävät, miten kokonaishahmotus syntyy hajallisen tuntuisista pisteistä, niiden sävyeroista.

Protestanttinen Pohjola sekularisoituu ohjelmallisesti, ja maallistumiskehitystä jouduttaa kulttuurillinen kumousvoima, jossa on sekaisin amerikkalaistyyppista individualistista oman onnensa seppää ja toisaalta sille monessa mielessä vastakkaista kaiken vieraan halaaja-punavireää nostetta. 

*

Mitä uskonto on?

Se on monta ja erilaista.

Uskonto on näkemys, ja usein se korostaa, ei vähiten kalvinismissa, primääristi tekoja, vaikkakin kohtalo toteutuu niissä, ja elämässä.

Ei voi kaupunki olla kätkössä korkean vuoren rinteellä, vaan sen valot kertovat sen olemassaolosta.

Islamissa olevaisuus käsitetään kokonaisena, amma, koko yhteiskuntaa käsittävää, niinpä ei ole erillistä kirkkoa, on elämä.

Siinä, missä muu maailma uskonnollistuu, missä uskonnon sija ja vaikutus kasvaa, Eurooppa on selvä poikkeus Euroopassa uskonnon ja uskonto-sanoman merkitys kutistuu.  Kirkon ruhtinaat ja kirkon sanoma suppenee.  Kirkkojen valtiollinen rakenneyhteys on vieroittanut monia, jotka eivät tunnusta oman kotimaansa valtiollista järjestystä. 

Eurooppa on paljastunut hyvin toisenlaiseksi kuin muut maanosat.  Eurooppa kulkee uskonnon suhteen toiseen suuntaan kuin koko muu Maailma.

Mutta Eurooppa pointillistuu myös uskonnon suhteen.

Eurooppaan tulee muualta kristillisiä maahanmuuttajia, jotka perustavat tänne uusia seurakuntia, monia niistä leimaa alkukristillinen riento ja henki.

Kasvava uskonnollinen tarjonta lisää mielenkiintoa ja kysyntää.

*

Mekane Jesus –kirkko Etiopiassa on maailman suurin luterilainen  kirkkokunta

Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus on maailman suurin ja nopeimmin kasvava luterilainen kirkko. Tässä lista lukuja, joka sinänsä herättävät paljon mielikuvia: kirkolla on 10 teologista seminaaria, joissa on noin 6 000 opiskelijaa sekä 51 raamattukoulua, joissa on noin 2 500 opiskelijaa. Seurakuntia on 8 000 ja näillä kirkkojen lisäksi noin 4 000 saarnapaikkaa. Pastoreita on yli 4 000 ja evankelistoja runsaat 9 000. Kirkko on alueellisesti jakautunut 29 synodiin, joista jokaisella on oma presidenttinsä ja hallintorakenteensa.” – Lähde: Kirkonkello/Vesa Häkkinen, 18.1.2019; https://www.kirkonkello.fi/matkakertomus-etiopiasta-osa-i/

Todetaan vielä, että Wikipedia-artikkelin mukaan Megane Jesus on maailman toiseksi suurin;

”Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus (Ye Ethiopia Wongelawit Bete Kristian Mekane Yesus, englanniksi Ethiopian Evangelical Church Mekane Yesus, EECMY) on luterilainen kirkkokunta Etiopiassa. Sillä on Luterilaisen maailmanliiton tilaston mukaan yli 8 miljoonaa (8,7 milj.) jäsentä. Näin ollen se on maailman toiseksi suurin luterilainen kirkko.” Wiki-artikkeli on päivitetty 22.5.2019; https://fi.wikipedia.org/wiki/Etiopian_evankelinen_kirkko_Mekane_Yesus  Mutta Luterilaisen Maailmanliiton (Lutheran World Federation)  tilasto, johon Wiki viittaa on vuodelta 2008.

 

 ”Teologisilta painotuksiltaan Mekane Yesus-kirkko on konservatiivinen. Nuorisokonferenssissa (v. 2010 !) kirkon presidentti Wakseyoum Idosa varoitti kirkon nuorisoa väärien ja epäraamatullisten oppien levittämisestä. Sellaisina hän piti sosiaalista evankeliumia ja sukupuolineutraalia avioliittoa.”

 

Euroopan ulkopuolelta maailmalta, ja toten Afrikasta muutenkin tulee luterilaisuuteen uusia sävyjä ja suoranaisia oppirakenteita.  Afrikka, tuo nopeimmin kasvava maanosa, on uskonnon sarallakin vahva voima, jonka vaikutusta ei oikein uskalleta arvioida.  Ei tarvitse olla ennustaja, kun näkee että sieltä tulee uutta voimaa ja spirittiä uskonnon kentälle.  Miten paatunut sekulaaristo siihen suhtautuu, sen rinnalla osakonservatiivinen Räsänen voi vaikuttaa elovena-rouvalta.  Uusiutuva ”kehittyvästä maailmasta” tuleva uskonoppi voi olla radikaalia, mutta ei ehkä ihan nuorisopastorityyliin, vaan konservatiiviselta kalskahtavaa, ehdotonta ja ”rajoittavaa”.

Vastaavasti Etelä-Amerikasta tulee katolisuuteen uusia vivahteita, tulihan sieltä jo Paavikin.

*

Ihmisen uskonnollinen tarve – jos nyt lyhyesti nimeämme sen tällaisella nimellä – ei ole kadonnut minnekään.  Se on pysyvä osa ihmistä, tarve hahmottaa minän ja ajan ulkopuolelta jotain muuta, pysyvää, ikuista. 

Länsimaiden liberaali ihmis- ja yhteiskuntakäsitys, kaikkein perustavimpina pohjakivinään ihmisoikeudet ja vapaudet, on raami, johon mahtuu erilaisia arvoyhteisöjä, vakaumuksia ja elintapoja. 

Tuo abstrakti kehys mahdollistaa paljon, mutta pelkkä mahdollisuus monenkirjavaan yhdessäoloon, ei vielä riitä, kysymys kuuluu: voiko tuollaisessa väljässä mutta samalla tinkimättömässä yhteisönäkemyksessä elää rinnakkain monessa mielessä eri tavalla ajattelevia, eri tavoin tuntevia, eri tavoin eläviä ihmisiä?  Siinä keitoksessa nimittäin pitäisi erilaisin identiteetein vaeltavien kyetä asumaan samassa tilassa?  Se on lähtökohtaisesti mahdotonta.

Kaikessa vastakohtaisuuksien kohtaamisissa identiteetti nostetaan käyttövoimaksi kaikenlaisille ristiriidoille.  Identiteettipolitiikka generoi väistämättä erilaisuuksia ja erilaisuudet vastakkaisuuksia.

Tarve identiteettipolitiikalle nousee lähteistä, jotka kumpuavat eri maaperästä kuin tarve kollektiiviselle esiintymiselle, yhdessä kokemiselle.

*

Uskonnolla on vanha historia. Vahvempi kuin moni tietää, pidempi kuin moni luulee, – ja pysyvämpi tulevaisuus kuin moni toivoo.  Monen mielestä pitää pyrkiä uskonnottomiin yhteiskuntiin.  1900-luvun näytöt uskonnottomista yhteiskunnista – näkyvimpinä natsistinen Saksa ja bolshevistinen Neuvostoliitto – eivät ole kovin rohkaisevia.

Minkälainen arvopohja Euroopalla ja Euroopan Unionilla olisi, jos kristilliset uskonnot pyyhkiytyisivät pois, minkälainen tulevaisuus?

*

Maailma ja uskonnot

Kristinusko on suurin uskonto maailmassa; 2,039 miljardia kannattajaa;

Kristinusko jakautuu: Katolinen kirkko 1,1 miljardia, karismaattiset ja helluntailaiset n.537 miljoonaa; Ortodoksit 225 miljoonaa, anglikaanit/protestantit 77 miljoonaa.

 

Islam 1,226 miljardia;

Hindulaisuus 828 miljoonaa.

ym.

Edellä mainitut yhteensä: noin 4 miljardia.

 

”Ne 90 prosenttia”

Maailman väestöstä (N = vuonna 2019 väestön määrä on 7,7 miljardia henkilöä) noin 90 % kuuluu johonkin uskontokuntaan.

Tarkoittaa, että meistä noin 6,9 miljardia on uskontojen/uskonnon kannattaja,

ja noin 0.9 miljardia uskontojen ulkopuolisia, ei-uskontojen piirin kuuluvaa.

Uskonnottomien osuus koko maailmassa on loppujen lopuksi vähäinen, yksi desiili Ëuroopassa Tshekki ja Viro ovat maita, joissa uskontoihin kuuluvia on vähiten, mutta niissäkin noin 15 % kuuluu johonkin käsityskuntaan, siis enemmän kuin maailman keskiarvo. 

Maailmassa uskontojen merkitys ei ole laskussa, vaan uskonnot ovat nousussa.

Sekä määrällisesti että suhteellisesti.

Myös Kiina tietää sen. 

Kiina ja uskonto

”Virallisten tietojen mukaan maassa on noin 100 miljoonaa uskonnollisesti aktiivista ihmistä, eräiden arvioiden mukaan 300 miljoonaa. Näistä noin 200 miljoonaa olisi buddhalaisia, taolaisia tai palvoisi legendaarisia hahmoja kuten lohikäärmekuningasta tai hyvän onnen jumalaa. Buddhalaisuuden suuntauksista theravada– ja tiibetinbuddhalaisuus ovat etnisten vähemmistöjen kannattamia.

Perinteisesti islaminuskoisia kansoja, huita, kazakkeja ja uiguureja on Kiinassa noin 20 miljoonaa. Kristittyjä on mahdollisesti jopa 40 miljoonaa, virallisten lukujen mukaan 16 miljoonaa. Toisen tutkimuksen mukaan maassa olisi 40 miljoonaa protestanttia ja 14 miljoonaa katolilaista.

Katolilaiset ovat jakautuneet kommunistihallinnolle uskolliseen niin sanottuun patrioottiseen kirkkoon sekä Vatikaanille lojaaliin maanalaiseen kirkkoon. Vuonna 1949, kun ulkomaiset lähetyssaarnaajat karkotettiin maasta, siellä oli 700 000 kristittyä.”

Wikipedia; https://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonto_Kiinassa (vert. Wikin näitä tietoja tämän kappaleen alussa esitettyihin. – Kiina on monessa suhteessa Terra Inkognita – tuntematon maa)

BBC 7.2.2007; http://news.bbc.co.uk/2/hi/asia-pacific/6337627.stm Tyypillisesti monet Kiinaa koskevat tiedot ovat hajanaisia ja kokolailla vanhoja, vh)

Luettelo Maailman uskonnoista, Wikipedia; https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_maailman_uskontojen_v%C3%A4kim%C3%A4%C3%A4r%C3%A4st%C3%A4

Maailmanuskonnot; https://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmanuskonnot

Luettelo uskonnoista maittain: https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_uskonnoista_valtioittain

Luettelo valtioista valtionuskonnon mukaan: https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_valtioista_valtionuskonnon_mukaan

Luettelo uskonnoista: https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_uskonnoista

*

Myös minun rippipappini 1966 oli ollut lähetyssaarnaajana Kiinassa. 

Hän kertoi monia mielenkiintoisia kokemuksia ja tapauksia sieltä.

Muistan yhä.

*

Kiinalla on vahva strategia myös maailman uskonnollistuttamista silmällä pitäen.  Kyse on lähinnä oikeasta uskosta, oikeasta tavasta uskoa.  Kysymys on siitä, mikä on oikea uskoa, johon ihmisen on suotava kuulua, oikea usko, johon kuuluu kuulua.  Siihen Kiina(kin) vaikuttaa.

*

veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu