Veikko Huuska

Eurooppa-päivänä 9.5.2019 - paneurooppalaisuuden alkujuurista vähäsen

Pan-Eurooppa –liike Euroopan Unionin ja liittovaltion esiasteena 1920-luvulla?

*

Tänään 9. päivä toukokuuta vietetään tunnetusti Eurooppa-päivää erilaisin menoin ja lipuin.  Eurooppa-päivää vietetään tänään sen johdosta, että 69 vuotta sitten, 9. toukokuuta 1950 Robert Schuman esitti ehdotuksensa yhtenäisen Euroopan luomisesta välttämättömänä rauhanomaisten suhteiden ylläpitämiseksi.

Tätä ehdotusta, joka tunnetaan nimellä Schumanin julistus] pidetään Euroopan unionin perustamisen ensimmäisenä askeleena.

Mutta kun EU:lla - kuten monilla muillakin organisaatoilla ja rakenteilla - on ne omaa syntymäänsä edeltävät "varhais-askeleensa" ja muhinta-alkioinsa, tänään lienee paras hetki toviksi kumartua tämän Unionimme prenataaliseen oloaikaan, siis I maailmansodan jälkeistä korjausrakennusvaihetta eläneeseen Eurooppaan (No More War!) ja ottaa kämmenelle se hedelmöittynyt alkusolu...  Paneurooppalainen aate ja liike!

'

Paneurooppa-liike (alun perin suomeksi Pan-Eurooppa -liike) on Richard Coudenhove-Kalergin ajatuksille perustuva, 1920-luvulla muodostunut liike, jonka tavoitteena oli järjestää Länsi-Eurooppa kristilliseksi valtioliitoksi, jotta se saavuttaisi keskinäisen rauhan ja toisaalta pystyisi taloudellisesti kilpailemaan Neuvostoliiton kanssa. Aatteen keskeisenä perustana oli kristillisen elämänkatsomuksen vastaisten aatteiden kuten ateismin, nihilismin ja konsumerismin karkoittaminen eurooppalaisista yhteiskunnista. Näin Pan-eurooppa –liikkettä kuvaa Wikipedia. https://fi.wikipedia.org/wiki/Paneurooppa-liike   &

https://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Coudenhove-Kalergi

*

Helsingin yliopistossa 2016 hyväksytty Heikki Isotalon pro gradu ”Hitaasti kiiruhtaen kohti Paneurooppaa. Euroopan yhdentymisen aate Suomessa 1918—1939” toimii mainiona esittelynä liikkeen profiilista ja sen Suomessa ilmenneistä reaktioista. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/167176

Isotalon ”tutkielma käsittelee ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana (1918—1939) esitettyjä suunnitelmia Euroopan yhdysvalloista ja niiden Suomessa saamaa vastaanottoa.

Aikakauden keskeisin eurooppalaista valtioliittoa tavoitellut liike oli itävaltalaisen kreivi Richard Coudenhove-Kalergin vuonna 1923 käynnistämä Paneurooppa-liike. Sillä oli paikallisyhdistys myös Suomessa vuosina 1928 ja 1930—1937. Aihe oli mukana myös päivänpolitiikassa, sillä vuosikymmenen taitteessa Ranskan ulkoministeri Aristide Briand esitti Kansainliitossa eurooppalaista valtioliittoa. Suomalaisia Eurooppa-aatteen kannattajia olivat mm. ulkoministeri Hjalmar J. Procopé, filosofi Eino Kaila sekä suuri joukko Tulenkantajat-kulttuuriryhmittymästä.”

”Ajatus Euroopan yhdysvalloista esitettiin Suomessa jo heti ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Suomessa ei kuitenkaan käyty pitkin 1920-lukua aiheesta varsinaista keskustelua, sillä hanketta pidettiin pääasiassa utopiana. Vuosina 1928—1930 keskustelu vilkastui, kun Tulenkantajat ja rauhanliike kiinnostuivat Paneuroopasta. Varhainen keskustelu vertaili taloudellisesti menestynyttä Yhdysvaltoja ja talousvaikeuksista kärsivää, valtiollisesti hajanaista Eurooppaa. Vuosikymmenen taitteessa huomio keskittyi Briandin aloitteeseen ja suomalainen paneurooppalainen yhdistys vakiinnutti toimintansa. Fasismin voimistuttua 1930-luvulla suunnitelmat eurooppalaisesta valtioliitosta näyttivät aikalaisten silmin toteutuskelvottomilta. Samaan aikaan Paneurooppa-liike asemoitui selkeämmin Neuvostoliittoa vastaan.”

*

Ensimmäisiä PAN-Eurooppa –tuulahduksia Suomessa

”Ajatus Euroopan yhdysvalloista kulki Suomessa eri polkuja pitkin kuin muualla Euroopassa, mutta polkujen alkupää oli yhteinen ja niiden välillä oli lukuisia risteyskohtia. … Ajatus eurooppalaisesta valtioliitosta oli esitetty suomeksi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Esimerkiksi englantilaisen ”etevän liikemiehen” sir Max Waechterin (1837—1924) ehdotus Euroopan yhdysvalloista noteerattiin lyhyesti myös suomalaisessa lehdistössä. Fiktion puolella käännettiin suomeksi Anatole Francen (1844—1924) tulevaisuudenfantasia Euroopan Yhdysvallat eli kapitalismista sosialismiin, jossa maanosan sosialismiin siirtyneet tasavallat kokoontuvat Brysseliin ja perustavat Euroopan yhdysvallat. Sama teos käännettynä uudelleen julkaistiin myös jatkokertomuksena Kansan Lehdessä. Edellä mainitut ovat kuitenkin pikemminkin kuriositeetteja, eikä todellista keskustelua Euroopan yhdentymisestä käyty autonomian ajan Suomessa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää; kuuluihan Suomi jo valmiiksi monikansalliseen eurooppalaiseen keisarikuntaan (Venäjään), kirjoittaa Heikki Isotalo (vahvennukset vh. Kirjoitan anteeksi vain paneurooppa-asian muodossa PAN-Eurooppa ja PAN-Eurooppalainen, koska varhaisnuoruudessani tutustuin tähän asiaan siinä muodossa, enkä enää osaa sitä muuksi muuttaa...).

”Ensimmäinen maailmansota oli merkittävä murrostekijä Euroopan historiassa: sen aikana ja seurauksena romahti kolme eurooppalaista imperiumia, Saksan, Itävaltaunkarin ja Venäjän keisarikunnat, - ja toisaalta Britannian imperiumin alamäki alkoi, ja Yhdysvaltain asema maailmanvaltana tehostui.  Euroopan asema maailmankartalla muuttui, se heikkeni; 

”Valtio-opin professori K. R. Brotherus (1880—1949) kuvasi tilannetta ennen ensimmäistä maailmansotaa lyhykäisyydessään “Euroopan hegemoniaksi”, joka oli kiistämätöntä teknisessä kehityksessä, luonnon hallitsemisen taidossa ja teknillisessä sivistyksessä. Brotheruksen mukaan maailmansotaa seuranneet maanosan ”sisällistä elinvoimaisuutta” koskeneet muutokset olivat vaarallisimpia. Miljoonat nuoriin ikäluokkiin kuuluneet olivat kaatuneet rintamalla, raaka-aineiden ja elintarpeiden tuotanto oli jäämässä jälkeen muihin maanosiin verrattuna ja eurooppalaisten osuus maailmankaupasta oli pudonnut hälyttävästi. Eurooppa oli sodan seurauksena myös velkaantunut Yhdysvalloille, joka oli samalla saanut poikkeuksellisen vahvan poliittisen jalansijan Euroopassa.” – (Brotherus, Karl Robert (1930): Sodanjälkeinen Eurooppa ja Kansainliitto / Isotalo emt.)

Muutoksen ”vaikutus näkyi myös kulttuurin puolella. Kirjailija Olavi Paavolaisen (1903—1964) mukaan sota hävitti käsityksen yksilöstä ja synnytti joukkosielun. Myös H. G. Wellsin (1866—1946) Englannin sotakokemusta käsitellyt romaani Mr. Britling pääsee selvyyteen132 käännettiin suomeksi. Kyseessä on teos, joka kirjailija Erkki Valan (1902—1991) mukaan loi ”aatteellisen pohjan Euroopan yhtymiselle”. Se ei kuitenkaan varsinaisesti käsitellyt Euroopan yhdysvaltoja, vaikka ”vainajiansa itkevä Eurooppa” olikin yksi sen keskeisistä teemoista.

*

PAN-Euroopan rantautuminen Suomeen

”Ajatus eurooppalaisesta valtioliitosta esitettiin myös Suomessa jo ensimmäistä maailmansotaa välittömästi seuranneiden myrskyisten vuosien aikana. Aikakauden keskeisimpiin yhteiskunnallisiin vaikuttajiin lukeutunut Santeri Alkio.  (1862—1930) kirjoitti maalaisliiton äänenkannattajaan Maan Ääni -lehteen vuonna 1920 artikkelin, jossa hän käsitteli Euroopan taloudellista ahdinkoa ja juuri syntyneen Kansainliiton toiminnan edellytyksiä. Alkio piti ilmeisenä, että oman rauhan ylläpitämiseksi Euroopan tulisi johtaa politiikkaansa siihen, että sotajoukkojen, tullirajojen ja eriarvoisen rahan tarve katoaa. "Kansojen liiton heimolaisajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Europan yhdysvalloista", Alkio korosti. Aulis Alanen ajoittaa Alkion ajatukset Euroopan jälleenrakentamisesta, kansainvälisestä rahasta ja kansainvälisestä pankista loppuvuoteen 1921.”

”Filosofi Immanuel Kantin essee Ikuiseen rauhaan käännettiin suomeksi vuonna 1922. Suomentaja Jaakko Tuomikoski (1885—1971) ei kytkenyt esseetä ainoastaan rauhankysymyksen ajankohtaisuuteen, vaan myös keskusteluun Euroopan yhdentymisestä. Vuonna 1922 ei kuitenkaan ollut vielä syytä optimismiin. Tuomikoski totesi siihenastiset suunnitelmat Euroopan yhdysvalloistakuolleina syntyneiksi”.  Ajatusta kehiteltiin eteenpäin myös Suomessa. Vuonna 1923 historioitsija Jaakko Forsman (1867—1946) luonnosteli artikkelia Englanti, Ranska ja Eurooppa, jossa hän esittää ”jonkinlaista manner-Euroopan kansain liittoa”.

”(Jarno) Pennasen mukaan ensimmäisenä suomalaisena sanomalehtenä paneurooppalaisuuden päämääristä kirjoitti Santeri Alkion päätoimittama Ilkka kesällä 1925. Lehden sivuilla säännöllisesti kirjoittanut nimimerkki ”Iisakki” kirjoitti Tšekkoslovakian ulkoministerin Edvard Benešin (1884—1948) esittämästä Euroopan valtojen jakamisesta neljään valtaryhmään, joiden keskinäinen tasapaino estäisi sodat ja johtaisi Euroopan yhdysvaltoihin. Kirjoittaja piti suunnitelmaa lapsellisena. Euroopan yhdysvallat voisi syntyä vain koko Euroopan yhtyessä yhdeksi liitoksi taloudellisen yhteistyön kautta. Iisakin mukaan siihen menisi kuitenkin vielä aikaa, sillä ”valta-arvojen sijaan täytyy tulla voimakkaita kulttuuriarvoja”.  Iisakki tarttui ilmeisen myötämielisesti myös parlamenttien välisen liiton kokouksessa käytyyn keskusteluun Euroopan yhdysvaltojen luomisesta. Kokouksen yhteydessä Suomen edustaja Procopé teki hyväksytyn ponnen, jonka mukaan oli erinomaisen tärkeää poistaa Euroopan valtioiden välisiä raja-aitoja, mutta sen toteutus olisi saatettava tarkan tutkimuksen alaiseksi. Selvitettävä olisi taloudelliset olot ja työn järjestäminen eri maissa samoin kuin poistuvien tullitulojen korvaaminen.”

Puolalainen viulisti Bronisław Huberman (1882—1947) vertasi kirjoituksessaan Euroopan yhdysvalloista ja Paneurooppa-aatteesta, ”Euroopan taloudellisia oloja Yhdysvaltoihin ja huomautti ostovoiman olleen Yhdysvalloissa kuusitoista tai jopa neljäkymmentä kertaa suurempi kuin Euroopassa. Suurimpana erottavana tekijänä Huberman näki valtiollisesta hajanaisuudesta johtuvat sirpaleiset markkinat. Ajatuksen takana voi nähdä poliittisessa taloustieteessä jo Adam Smithin (1723—1790) ajoista tunnetun säännön, jonka mukaan vapaakauppa ja omaan erikoisalaan keskittyminen tuottavat taloudellista hyötyä kaikille osapuolille. Paneuroopalla olisi Hubermanin mukaan armeijan sijaan miliisi ja rajojen, armeijoiden ja sotien hävittäminen toisi kahden kolmasosan säästöt Euroopan budjettiin. Ovi olisi avoinna myös Venäjälle, koska bolševikit ”jatkavat yhä nahkansa luomista”.” – Tämän on täytynyt vaikuttaa aikanaan varsin radikaalilta ajattelulta, ellei suorastaan utopistisen tulevaisuuden suunnittelun rajoja rohkeasti ylittävää haaveilua.

*

Suomi ulkona vai mukana?

”Länsi-Euroopan rajat vakiinnuttaneen Locarnon sopimuksen (1925) herättämän innostuksen vanavedessä Euroopan yhdysvalloista keskusteltiin myös Suomessa. Vaikka sopimus ei suoraan koskettanut Suomea, se saatettiin ottaa tyytyväisyydellä vastaan. Turun Sanomien päätoimittaja Urho Toivola (1890—1960) arvioi Locarnon yhdessä rauhansopimuksilla rajoitettujen varustusten ja aseistariisuntasopimusten kanssa luovan pohjaa Euroopan yhdysvaltojen synnylle. Ongelmana oli kuitenkin se, ettei mitkään sopimuksista koskeneet Suomea tai Baltian maita.”

”Samaan aikaan (11926) tapahtunut Saksan liittyminen Kansainliittoon loi edellytyksiä Euroopan yhdysvalloille, sillä samalla oli valtiolliselle tasolle syntynyt ”eurooppalaisen yhteyden elimiä”.  Samana vuonna Helsingin Sanomien Maailman kaikilta ääriltä -palsta kertoi Paneuropa-lehden lähettämästä kiertokyselystä ja siihen vastanneista eurooppalaisista merkkihenkilöistä. Euroopan yhdysvaltojen kannattajiksi lukeutuivat muun muassa Einstein ja Mannin kirjailijaveljekset. Euroopan yhdysvaltoja il-moitti vastustavansa ranskalainen kirjailija Romain Rolland (1866—1944), jonka mukaan otollinen hetki oli jo mennyt ohi.”

Niin kuin niin monesti myöhemminkin, jo tuolloin, aivan alussa, todettiin ajan merkitys; joko ajankohta ei velä ollut suotuisa ”yhdentymisen liikkeille”, tai sitten ei enää.

*

Eurooppa osana maailmaa ja ”planetarinen ajattelu

Norjan entinen pääministeri Sigurd Ibsenin (1859—1930) kirjoitti laajasti 1926 Helsingin Sanomissa ”ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneen Kansainliiton valuvioista: Yhdysvaltojen pois-jääminen ja aineellisten voimakeinojen puute tekivät järjestöstä hyödyllisen juridisten riitakysymysten selvittämisessä, mutta voimattoman Euroopan rauhan turvaamisessa. Vielä ongelmallisempana Ibsen piti sitä, että Kansainliitto oli muodoltaan universaali, mutta todellisuudessa sen päätösvalta rajoittui vain Euroopan mantereeseen. Amerikkojen valtioita suojasi Yhdysvaltojen ylläpitämä Monroe-oppi ja Aasiassa todellinen voimatekijä tulisi aina olemaan Venäjä. Jäljelle jäi enää Eurooppa ja Afrikka, joista jälkimmäinen oli käytännössä eurooppalaisten valtojen keskenään jakama. Tämä Kansainliiton eurooppalainen luonne oli kuitenkin petollinen, sillä sen kautta Euroopan ulkopuoliset jäsenvaltiot saattoivat puuttua Euroopan asioihin.”

Ibsen ”kielsi Paneuroopan perustuvan ”yksinomaan ihanteellisiin katsantotapoihin”. Sillä oli ”mahtava liittolainen realisessa [sic] tarpeessa” taloudellisella saralla. Taloudellinen yhdentyminen toi Ibsenin mukaan mukanaan myös poliittisen yhdistymisen. Vaikka sama kannattaisi taloustieteen perusteella toteuttaa kaikkien maailman valtioiden kesken, se ei käytännössä voi onnistua ennen kuin ihmiset ovat oppineet ”ajattelemaan planetarisesti”.

Planetaarisen ajattelutavan vaihtoehtoisena ilmaisuna voisimme käyttää nykyistä universaalia ilmaisua, globaali ajattelu, maapalloistumista koskeva ajattelu ja orientaatio.

*

PAN-Eurooppa –aate: penseyttä, kiinnostusta ja kritiikkiä

”Ensimmäinen paneurooppalainen kongressi Wienissä huomioitiin Suomessa vain vaisusti. Helsingin Sanomat julkaisi kongressissa mukana olleen ulkominis-teriön lehdistöosaston päällikön Eero Järnefeltin (1888—1970) kirjeen huomattavan poliittisen liikkeen synnystä. Järnefeltin mukaan kongressiin otti osaa loistava joukko aikakauden merkittävimpiä poliitikkoja, taloustieteilijöitä ja henkisen elämän edustajia kaikkiaan kolmestakymmenestä eri kansallisuudesta. Kirjoittaja esitteli myös Coudenhove-Kalergin tavoitteita ja paneurooppalaisen liikkeen kasvua, joka saattoi tulla lukijalle yllätyksenä:

”Yhtä tunnettu kuin tietenkin useimmille on itse ”Paneurooppa” jon-kinlaisena utopistisena iskusana-haaveena, yhtä odottamaton lienee monelle ”Paneurooppa” käytännöllisenä poliittisena liikkeenä”.”

Suomalaisen penseyden tultua näin todetuksi Heikki Isotalo toteaakin tutkielmassaan suoraan: ”Tämä kuvastaa hyvin suomalaisen tietämyksen tasoa. Euroopan yhdysvallat oli jo 1920-luvun puolivälissä ajatuksena tuttu useille lukijoille, mutta vakavaa poliittista pohdintaa ei aiheesta juuri harrastettu.”

 

Myös Etelä-Suomen Sanomat uutisoi kongressista ja kirjoitti (huomattavasti elähdytettynä, vh) ”viime vuosisadalla” suositun Euroopan yhdysvaltojen -käsitteen nousseen taas näkyviin. Lehti ei katsonut Euroopan yhdysvaltojen olevan vihamielinen Britannian tai Yhdys-valtojen suuntaan, eikä ristiriidassa Kansainliiton kanssa. ”Federatsioni, Entente, Pan Euroopan Yhdysvallat! Nämä kaikki ovat toiveita herättäviä nimityksiä ja johtavat ajatuksen nykyhetken synkistä päivistä profeettojen suuriin ennustuksiin”, lehdessä kirjoitettiin haltioituneesti, vaikka varoitettiinkin, että ”samaan päämäärään viittaavien sanojen takana saattaa kuitenkin olla luonteeltaan erilaisia tosiasioita”.

 

Itsenäisyyden Liiton varapuheenjohtaja Ensio Kytömaa (1902—1970) kirjoitti Itsenäinen Suomi -lehteen ”suurisuuntaisesta ajatuksesta Euroopan Yhdysvaltojen luomisesta”. Hän ei pitänyt Paneurooppaa enää ”pasifistisena unelmana” vaan konkreettisena poliittisena kysymyksenä. Samalla kun aate oli saanut huomiota ja kannatusta, se oli löytänyt myös vastustajansa. Näiksi Kytömaa laski kansalliset imperialistit, maailmanrauhan ajajat ja epäilijät, jotka pitävät toteutusta mahdottomana. Kytömaa ei itse esittänyt jyrkkää periaatteellista kritiikkiä Pan-euroopan ajatukselle, mutta kyseenalaisti sen lähtökohtia. Hän ei esimerkiksi uskonut Euroopan yhdysvaltojen olevan ”välttämätön johtopäätös tähänastisesta historiallisesta kehityskulusta”, kuten moni ajatuksen kannattaja oli esittänyt. Historialliset edeltäjät yhdistyneelle Euroopalle eivät sisältäneet koko Eurooppaa169. Eurooppaa yhdistänyt Napoleon puolestaan kukistettiin ja Euroopan valtojen poliittinen tasapaino luhistui maailmansodassa. ”Minkäänlaista asteettaista [sic] kehitystä Euroopan yhtenäisyyttä kohti ei näytä olevan havaittavissa”, Kytömaa tiivisti.”

”Kytömaa näki kolme tietä yhdysvalta-suunnitelman toteuttamiselle: i) poliittisen, ii) uskonnollisen ja iii) taloudellisen. Poliittisesti ongelmaksi nousi Englannin ja Venäjän sulkeminen Euroopan yhdysvaltojen ulkopuolelle, sillä Saksa tuntisi silloin olonsa eristetyksi. Uskonnollisesti ongelmana oli protestanttisen maailman olemassaolo, vaikka Kytömaa näki jo olemassa olleen yleiskirkollisen liikkeen toimivan mahdollisesti yhdistävänä voimana. Suurin käytännöllinen kantavuus oli Kytömaan mukaan taloudellisella saralla, mutta artikkelin rajallisen laajuuden vuoksi hän joutui sivuuttamaan sen tarkemman käsittelyn. Kytömaa päätti kirjoituksensa epäillen, että ”kiinteän poliittisen yhteisön, Euroopan Yhdysvaltain, luomiselle tuskin vielä lienee tarvittavaa yhteistä sivistyksellistäkään pohjaa”

Kuten nähdään; ”Euroopan yhdysvallat näytti siis tarjoavan tule-vaisuuden lupauksen jopa sen kriitikoiden keskuudessa.”

*

Vapaakauppaa, viljantuotantoa ja ”turkulais-sotaa”

”Ajatus Euroopan yhdentymisestä näyttää olleen paremmin tunnettu suomen-ruotsalaisten piirien keskuudessa. Historioitsija Herman Gummerus (1877—1948) kirjoitti vuonna 1926 Nya Argus -lehteen Euroopan ja Yhdysvaltojen eroista ja päätyi pohtimaan Euroopan yhdysvaltojen mahdollisuutta. Gummeruksen mukaan Euroopan yhdysvallat on tavoiteltavan arvoinen ideaali, joka voisi estää maailmansodan kaltaiset onnettomuudet.”

Kuten muistettaneen Gummerus oli historioitsija, diplomaatti ja jääkäriliikkeen aktivisti:

”Gummerus oli ensimmäisen maailmansodan aikana suomalaisten itsenäisyysmiesten edustajana Tukholmasssa ja Berliniissä. Hän sai tehtäväkseen ottaa 1914 yhteyttä Saksaan ja lähinnä hänen ansiostaan tehtiin tammikuussa 1915 sopimus Saksan kanssa jääkärijoukon lähettämisestä. Vuonna 1916 Gummerus oli Suomen edustajana Lausannessa Sveitsissä pidetyssä Venäjän sorronalaisten kansojen edustajien kokouksessa. Kokouksessa perustettiin Venäjän vieraskansojen liitto joka pyrki tiedottamaan näiden kansojen tilanteesta ja vapauspyrkimyksistä ulkomailla. Gummerus toimi liiton Tukholmassa sijainneen sanomalehtitoimiston hoitajana ja hän tutustui tässä työssä sekä Keski-Eurooppaan tekemillään matkoilla muun muassa ukrainalaisten edustajiin. Hänet nimitettiin Suomen edustajaksi Ukrainaan elokuussa 1918.” Lähde Wikipedian artikkeliin; https://fi.wikipedia.org/wiki/Herman_Gummerus

”Seuraavana vuonna (1927) sekä toimittaja Axel Grönvik (1897—1992) että rauhanliikkeessä vaikuttanut sosiologi Gunnar Landtman (1878—1940) kirjoittivat samaan lehteen Paneuroopasta. Grönvik korosti muun vapaakaupan lisäksi järkevää työnjakoa viljantuotannossa. Landtman toivoi nelisivuisessa artikkelissaan, että valtiot muodostaisivat joku päivä yhtä tiiviitä liittoja kuin nykyiset kunnat; eihän kukaan voisi kuvitellakaan, että joku helsinkiläinen olisi valmis kuolemaan kamppailussa Turkua vastaan. Landtman pohti yhteistyön olevan helpointa taloudellisten ky-symysten saralla, joka voi lopulta johtaa tulliliiton kautta Euroopan yhdysvaltojen syntymiseen.”

Näin siis sinkoili ajatus runsaat 90 vuotta sitten teeman PAN-eurooppa tiimoilta. Niinpä se myös sinkoili:

Euroopan yhdysvaltoihin saatettiin vuosikymmenen aikana viitata mitä vaihtelevimmissa yhteyksissä. Osuuskauppalehti piti ajatusta vakavasti käsittelemisen arvoisena. Suomen ammattijärjestö katsoi eurooppalaisen tulliliiton ”teorian” osoittavan, että suurkapitalismin ”taloudellinen ’isänmaa’ on […] valtakuntia laajempi”. Kuurojen ystävä -lehden mielipidepalstalla esperantosta kirjeenvaihtoa käynyt lukija ilmoitti kannattavansa kansainvälisyyttä ja toivoi tulevaisuudessa muodostuvan Euroopan yhdysvallat, johon myös Suomi kuuluisi. Ilmavoimien esikunnan Aero-lehdessä puolestaan pohdittiin, voivatko valtakuntien rajat ylittävät lentokoneet luoda maaperää Euroopan yhdysvaltojen synnylle.”

*

Yhdentynyttä Eurooppaa käsittelevä kirjallisuus loisti poissaolostaan Suomessa. Kiinnostava ajan ilmiö, ja ideologinen tulokulma oli vuonna 1926 ilmestyneessä hollantilaisen ammattiyhdistysaktiivin Edo Fimmen (1881—1942) melko tuoreeltaan käännetyssä Osakeyhtiö Eurooppa vai Euroopan Yhdysvallat –teoksessa vuodelta 1926.  Mutta nimestään huolimatta teos keskittyy valtioliittoa enemmän luokkakysymyksen marxilaiseen ratkaisemiseen. Euroopan yhdysvallat mainitaan vain ”kauniina unelmana” eikä varsinaisen käsittelyn aiheena ole suinkaan poliittinen valtioliitto, vaan köyhiä riistävät kansallisvaltioiden rajojen yli ulottuvat teollisuudenharjoittajien verkostot”.

Tämä on alati ajankohtainen tarkastelutapa; markkinoiden ylivalta ja valtionrajat ylittävä työoikeudellinen ja työtaistelullinen heikkous, siinäpä työmaata vielä 2020-luvullekin!

Aihepiirin näköalat ylsivät marxilaisesta taistelutarkastelusta aina kevyempään kioskikirjallisuuteen asti:

”Kenties merkillisin yhteys, missä yhdistyneen Euroopan idealla leikiteltiin, oli Olli Karilan (1897—1936) kioskikirjallinen seikkailuromaani Kultakuningas. Sen päähenkilö, tohtori Kalle Matti Isonen183 perustaa seuran, jonka tehtävä on päättää velkaorjuus Amerikan alaisuudessa ja luoda Euroopan yhdysvallat. ”Pitkä ja katkera kokemus oli opettanut, että oli kyllä tärkeää ja hyvä olla ranskalainen ja italialainen, saksalainen ja suomalainen, mutta että tärkeämpää ja tähdellisempää oli ensiksi olla eurooppalainen”, kirjan kertojaääni kuvailee.”

Kirjailijanimi Olli Karilan taakse kätkeytyy Pietarissa 1897 syntynyt toimittaja-kirjailja Niilo Pärnänen (k. 1936).  https://fi.wikipedia.org/wiki/Olli_Karila

*

Nurkkapatrioottinen Suomi? – ulkoministeriö havahtuu

”Suomi näyttää poikkeavan muun Euroopan lähtökohdista. Lähes kaikissa Euroopan maissa kirjoitettiin 1920-luvulla poikkeuksellisen paljon jonkinlaisen eurooppalaisten valtioiden yhteenliittymän luomisesta185, siinä missä Suomessa aihetta näytetään sivunneen pääasiassa vain yksittäisten lehtiartikkeleiden tasolla.”

”Äänessä oli jo entuudestaan kansainvälisesti suuntautunut (suomalainen, vh) sivistyneistö, joka saattoi seurata suunnitelmista käytyä keskustelua muualla Euroopassa. Mikään ei kuitenkaan vihjaa, että hankkeita kohtaan olisi tunnettu suurta vastustusta. Leimallista näyttää olleen pikemminkin vilpitön uteliaisuus”, päättelee Heikki Isotalo.

”Suomen ulkopolitiikkaa saattoi luonnehtia 1920-luvulla linjattomana linjakkuutena tai ”loistavana eristyneisyytenä”. Suomi oli selkeästi suuntautunut länteen, mutta vältti sitoumusten solmimista.186 Suomen ulkoministeriön kiinnostus Paneurooppaa kohtaan alkoi kuitenkin kasvaa. Ulkoministeriö lähetti vuonna 1926 ensimmäiseen paneurooppalaiseen kongressiin tarkkailijaksi Wienin pääkonsulinviraston sihteerin Rolf Grönlundin (1898—1977), joka arvioi keskeisimmät erimielisyydet Paneuroopan ja Ison-Britannian jo selvitetyiksi ja Paneuroopan ja Kansainliiton välisen suhteen ratkaistuksi. Grönlund ei myöskään nähnyt ongelmaa Venäjän tai Yhdysvaltojen intressien osalta. Sihteeri päättää varsin kritiikittömän arvionsa todeten, että aate on saanut osakseen sellaista kannatusta, että myös Suomen on syytä seurata sitä tarkasti.”

Suomen ensimmäiseksi paneurooppalaiseksi on tituleerattu professori Johannes Öhquistia, joka kuului Paneurooppa-Unioniin sen perustamisesta lähtien.188 Suurimman osan vuodesta Berliinissä viettäneen Öhquistin toiminta Suomessa jäi kuitenkin vain yksittäisten lehtikirjoitusten ja keskustelujen tasolle.”

Johannes Öhqvistia esittelevä Wikipedian pienoiselämäkerta ei noteeraa hänen mahdollisia ansioitaan pan-eurooppalaisena, mutta kertoo I MM:n jälkeisen ajan toimista tähän tapaan:

Suomen itsenäistyttyä Öhquist siirtyi Suomen Berliinin-lähetystön palvelukseen, jossa hän toimi aluksi virkailijana, vuodesta 1919 sanomalehtiavustajana ja 1921–1927 sanomalehtiattašeana. Jäätyään 1927 eläkkeelle hän toimi vapaana kirjailijana. Vielä eläkevuosinaankin hän oli johtava hahmo Suomea koskevassa saksankielisessä julkaisutoiminnassa ja välitti vastaavasti Suomeen ja Suomen lehtiin tietoja Saksan oloista ja kirjallisuudesta. Kansallissosialistien noustua 1933 valtaan Saksassa Öhquist kääntyi nopeasti uuden ideologian kannattajaksi ja levittäjäksi. Hän julkaisi vuonna 1938 Saksan propagandaministeriön tuella tuotetun kirjan Kolmas valtakunta: kansallissosialismin synty, taisteluvuodet, maailmankatsomus ja yhteiskunta, joka käännettiin myös ruotsiksi ja saksaksi. Korjattu saksankielinen laitos ilmestyi 1941 nimellä Das Reich des Führers. Vuodesta 1940 Öhquist asui pysyvästi Saksassa, Schwarzwaldin Wolfachissa. Hän oli mukana Berliinissä asuneiden suomalaisten talvella 1944–1945 perustaman lyhytikäisen Suomi-liiton toiminnassa.” - Linkki: https://fi.wikipedia.org/wiki/Johannes_%C3%96hquist

*

PAN-Eurooppa –verkostoja kudotaan…

”Vuonna 1926 Coudenhove-Kalergi laittoi toivonsa professori Johannes Sederholmin (1863—1934) varaan. Coudenhove-Kalergi mainitsee myös Suomen Wienin suurlähettilään Harri Holman (1886—1954) ”innokkaana paneurooppalaisena”. Coudenhove-Kalergi lähetti Holman suosituksesta kirjeitä myös professori Hugo Suolahdelle (1874—1944), J. K. Paasikivelle (1870—1956), Väinö Tannerille (1881—1966), lehtimies Santeri Ivalolle (1866—1937) ja Santeri Alkiolle.  Sederholm kieltäytyi, koska piti Paneuroopan suhdetta Kansainliittoon ongelmallisena. Hän kuitenkin jatkoi liikkeen seuraamista suurella mielenkiinnolla. Seuraavana vuonna Paneurooppa-Unionin sihteeristö lähestyi Öhqvistin suosituksesta kokoomuslaista naisasialiikkeessä vaikuttanutta Tilma Hainaria (1861—1940). Myös teosofi Pekka Ervast (1875—1934) tutustui keväällä 1928 Coudenhove-Kalergin paneurooppalaisuuteen ja päätyi nimittämään kreiviä oman aikamme profeetaksi.

Vaihtelevasta kiinnostuksesta huolimatta itse yhdistys jäi kaikilta edellä mainituista perustamatta.”

Katso ”verkoston silmiä”…:

 PAN-Euroopan ”isä”; https://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Coudenhove-Kalergi  & https://fi.wikipedia.org/wiki/Johannes_Sederholm & https://fi.wikipedia.org/wiki/Harri_Holma & https://fi.wikipedia.org/wiki/Hugo_Suolahti & https://fi.wikipedia.org/wiki/Tilma_Hainari & https://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Ervast

Aatteellinen liikehdintä saati toiminta PAN-Eurooppa –aatteen parissa oli 1920-lopulle tultaessa edelleen laimeaa Suomessa:

”Vielä vuonna 1928 saattoi Tanskassa asuva Paneurooppa-liikkeen aktiivi pohtia juuri Suomen vierailulta palattuansa, onko Suomessa lainkaan paneurooppalaisia. Myös Bronislaw Huberman huomautti Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa, että Suomesta puuttui Paneuroopan pai-kallisyhdistys eikä maa ollut edes lähettänyt edustajaa edelliseen paneurooppalaiseen kongressiin.198 Kuvaavaa onkin, että Coudenhove-Kalergi teki vuoden 1928 alussa vierailun Viroon ja muihin Baltian maihin, mutta ei pysähtynyt Suomessa.”

*

Kipinä Tampereelta

”Olavi Paavolaisen mukaan 1920-luvun alkupuolisko oli ollut äärimmäistä kurjuutta, nälkää, itsemurhia, jazzin pauhua, perversiyttä ja sadismia.

Vuosikymmenen lopulla oli kuitenkin syytä uskoa tulevaisuuteen, uuteen sukupolveen ja iloon. Aikakauden ilmapiiri sai kirjailija Lauri Viljasen (1900—1984) luonnehtimaan, ettei kukaan ”voi epäillä sitä, että nykyisen Euroopan suuri myönteinen voima on ihmisten yhteenkuuluvaisuuden aate ja että ajan parhaita elähdyttää uusi usko tulevaisuuteen tämän aatteen merkeissä”.

”Suomesta puuttuivat seurat, joissa paneurooppalaisia ajatuksia olisi voinut kehittää edelleen. Vuosikymmenen lopussa tilanne alkoi muuttua. Vuonna 1928 sai alkunsa ensimmäinen suomalainen paneurooppalainen yhdistys. Sen kotipaikkana ei ollut maan pääkaupunki Helsinki eivätkä perustajat valtion yhteiskunnallista eliittiä, vaan Tampere ja 21-vuotias uraansa aloitteleva toimittaja Jarno Pennanen.”

Pauli Heikkilä ajoittaa suomalaisen paneurooppalaisen liikkeen käännekohdaksi kesän 1928, jolloin Tampereella asunut Jarno Pennanen ryhtyi päätoimittamaan paneurooppalaiseksi julistautunutta Jokaviikko-lehteä. Samaan aikaan hän perusti kotikaupunkiinsa paneurooppalaisen yhdistyksen, johon liittyi noin 30 jäsentä, ja jonka puheenjohtajana hän itse toimi.203 Yhdistyksen perustavassa kokouksessa oli läsnä satakunta henkeä, ja kaikki puheenvuoroja pitäneet lukeutuivat rauhanaatteen ystäviksi.

Pennanen oli yhteydessä Paneurooppa-Unionin keskustoimistoon Wieniin ja ilmoitti toiveestaan perustaa virallinen ala-osasto Suomeen.205 Samaan aikaan Johannes Öhqvist varoitti Coudenhove-Kalergia siitä, että Pennanen oli aivan liian nuori vakuuttaakseen maan yhteiskunnallista eliittiä. Toisaalta Öhqvist oli vakuuttunut nuoren miehen innosta eikä halunnut saattaa Pennasta huonoon valoon Coudenhove-Kalergin silmissä.”

Myös Pennasen äiti, kirjailija Ain’Elisabet Pennanen (1881—1945) lukeutui Paneurooppa-aatteen kannattajiin. Hän oli mukana Tampereelle perustetun yhdistyksen toiminnassa ja myöhemmin läsnä Helsingissä järjestetyissä tilaisuuksissa, mutta muutoin hänen paneurooppalaisuutensa ei näytä jättäneen jälkiä.

” Bulevardilehdistön tyyliin kirjoitettu Jokaviikko esitteli melko ohjelmallisesti Coudenhove-Kalergin paneurooppalaisuuden pääpiirteitä207, julkaisi kreivin kir-joituksia208 ja propagoi suomalaisen paneurooppalaisen liikkeen puolesta. Lehti lähti itsenäisemmille ajatuspoluille kirjoittaessaan siitä, miten Suomi voisi johtaa pohjoismaita esimerkillään ja askel askeleelta edetä Itämeren valtioliitosta koko Euroopan kattavaan Paneurooppaan.

Työtä oli vielä edessä. Pennanen kuvasi vastassa olevaa asennetta:

 

”[…] myös Suomessa sanotaan edelleen: ”Meidän asemamme on niin uhattu, että meidän tulee omistaa kaikki poliittiset voimamme maamme turvallisuuden lujittamiseen sotakuntoisuuden pohjalla. Meidän ei tule antautua mihinkään yleiseuroppalaisiin haihatteluihin”.”

Pennaselle rauhanasia sinänsä oli ”paljas negatiivinen päämäärä”, joka ei jaksa murtaa sen kohtaamaa käytännön vastustusta. Avain rauhaan olivat liikkeet, jotka tavoittelivat sodat estävää valtiollista järjestysmuotoa. Näitä olivat Pennasen mukaan kommunismi ja sosialismi sekä maanosat kattaneet pan-liikkeet, Brittiläinen kansainyhteisö ja Kansainliitto. Kommunismi oli kuitenkin linnoittautunut Neuvostoliittoon ja muodostunut päinvastoin rauhan häiritsijäksi. Kansainliiton ongelmana oli puolestaan sen mielivaltainen rakenne, jossa valtasuhteet eivät vastanneet jäsenvaltioiden asukaslukuja ja neuvoston pysyvillä jäsenillä oli ainainen veto-oikeus. Paneurooppalainen ohjelma mahdollistaisi viisi poliittista maanosaa, joilla olisi kansanvaltaiset parlamentit ja hallitukset. Ajatus tuntui Pennasesta ”niin yksinkertaisen selvältä, että itse kukin sitä ajatellessaan ihmetellen kysyy, kuinka ei kansainliittoa alunpitäen [sic] sellaiseksi suunniteltu”.”

Tästä sinänsä melko vauhdikkaasta näkökuvasta voidaan löytää tuttuja piirteitä 2019-vuoden Euroopan Unioniin ja siitä käytävään keskusteluun, mutta varsin systeemikeskeinen tämä tarkastelu on, - sinänsä ehkä ymmärrettävästikin.  Kansalaisyhteiskunta, järjestäytyneine kansalaisliikkeineen, avoin demokratia ja niitä suojaava oikeusvaltioperiaate ja valtiollinen turvallisuuslaitos – näistä ei tässä yleiskuvassa puhuta.

Paitsi, että nuori Jarno Pennanen lukitsee paneurooppalaisuutensa kestävään rauhaan:

 

”Kansalaisten joka maassa on senvuoksi [sic] osallistuttava kansan-valtaisiin kansainvälisiin joukkoliikkeisiin, ei päämääränään mikään kevytmielinen pasifismi tai maan turvallisuuden vaihtaminen paperipaloihin, ei mikään yhteiskunnallinen mullistus […], vaan yksinomaan kansanvallan toteuttaminen kansainvälisessä elämässä.”

Pennanen katsoi, ettei Coudenhove-Kalergin ohjelmaa parempaa ollut vielä esitetty, sillä se on paras ”sekä siveellisessä kantavuudessaan, että käytännöllisessä sopivaisuudessaan”. Pennanen omaksui suurimman osan mielipiteistään suoraan Coudenhove-Kalergin kirjoituksista.

”Pennanen suunnitteli järjestön laajentuvan Helsinkiin ja vakiinnuttavan toimintaansa vielä vuoden 1928 aikana. Tampereella toimiva ”Paneuropan liiton suomalainen propagandajaosto” etsi Helsingin Sanomissa julkaistussa ilmoituksessa kymmentä ”älykästä aloitekykyistä nuorta”, jotka ovat käyneet oppi- tai kansakoulun ja ovat innostuneita ajamaan Euroopan yhdysvaltojen ajatusta 1000 markan pohjapalkalla. Toiminta ei kuitenkaan koskaan laajentunut Helsinkiin asti eivätkä yhdistys tai lehti selvinneet perustamisvuoden syksyä pidemmälle.”

Myös nuoren Pennasen maailmankuva oli kuitenkin vielä liikkeessä, mikä tuli näkymään seuraavien vuosien aikana. – Katso: https://fi.wikipedia.org/wiki/Jarno_Pennanen

*

Tulenkantajat PAN-Euroopan asialla

Paneuroopan soihdun otti seuraavaksi kantaakseen Tulenkantajien taiteilija-ryhmä.218 Ryhmän jäseniä on vaikea määritellä yksiselitteisesti, sillä joskus sillä viitataan Paavolaisen toveripiiriin, joskus koko sisällissodan jälkeiseen kirjalliseen sivistyneistösukupolveen. Janne Kosunen ja Matti Mieskonen ovat esittäneet, että pahimmat anakronismit vältetään, kun ymmärretään se 1928 perustetun Tulenkantajat-aikakauslehden ympärille rakentuneena yleisenä kulttuuriliikkeenä. Kulttuuriliberaaliuden lisäksi Tulenkantajille oli yhteistä porvarillinen tausta, ja lähes kaikki heistä olivat ylioppilaita. Tulenkantajat-lehti käsitteli taidealojen ja kulttuuripolitiikan lisäksi yhteiskunnallisia kysymyk-siä. Lähes jokaisessa numerossa esiintyi yleiseurooppalainen ajatus jossain sen muodossa, ja lukuisat artikkelit käsittelivät suoraan Paneurooppaa. Myös Cou-denhove-Kalergin kirjoituksia julkaistiin lehdessä. Heikkilä on kuitenkin huomauttanut, etteivät kaikki tulenkantajat suuntautuneet ulkomaailmaan. Martti Haavion (1899—1973) taakse ryhmittyneet aitosuomalaiset halusivat vahvistaa kansallisia erityispiirteitä ennen ikkunoiden avaamista

Jo lehden näytenumerossa pohdittiin Suomen suhdetta Eurooppaan. Elsa Enä-järvi(-Haavikko) (1901—1951) katsoi Suomen olleen aina Eurooppaan suuntautunut ja ongelmana oli ollut vain se, että välissä oli Ruotsin ”ketjuporras”. Suomalaiset eivät tästä johtuen onnistuneet olemaan tietoisesti kumpaakaan: suomalaisia tai eurooppalaisia. Enäjärvi halusi korjata ongelman korvaamalla ruotsin opetus esimerkiksi englannilla. Tulenkantajien ulkopuolelta numeroon kirjoitti Frans Emil Sillanpää (1888—1964), joka myös laski suomalaiset eurooppalaisen kulttuurin piiriin. Slaavilaiset kansat olivat Sillanpäälle Euroopan ulkopuolisia. Sillanpää ei pitänyt Eurooppaa nuorekkaana ja nousevana maanosana, sillä sen edellytyksenä olisi ollut yhtenäisyytensä käsittäminen ja sen hoitaminen. Eurooppaa tärkeämpänä viitekehyksenä Sillanpää piti pohjoismaista kulttuuriperhettä.”

*

”Modernismiin liittyy keskeisesti menneisyyden radikaali kritiikki, muutoksen vaaliminen ja suuntautuminen kohti tulevaa. Poliittisen Eurooppa-aatteen lisäksi nuorten taiteilijoiden into ”avata ikkunoita Eurooppaan” liittyi paljolti kaiken uuden ihailuun.

Arvi Kivimaa (1904—1984) haaveili runossaan ”Matka Eurooppaan” (1928) ”rautaisen luomispauhun Jumalasta” ja ”teräksen, betonin maailmasta”. Paavolainen puolestaan muisteli Synkässä yksipuhelussa (1947) paneurooppalaisuuden vaikuttaneen 1920-luvulla ”niin tenhoavalta” – kyseessä on ilmiselvä esteettinen arvio, ei poliittinen. Näiden kahden erottaminen toisistaan on kuitenkin jälkikäteen vaikeaa.

 

Paneurooppa esiintyi myös kaunokirjallisuuden sivuilla. Mika Waltarin (1908—1979) läpimurtoromaani Suuri illusioni (1928) edustaa hyvin nuoren kirjailijapolven intoa tutustua eurooppalaisiin metropoleihin kaukana sulkeutuneesta Suomesta.”  Kirjan päähenkilö ajautuu junavaunussa keskusteluun ”käytännöllisiä arvoja” kannattavan saksalaisen ylioppilaan kanssa, joka kehuu Coudenhove-Kalergin ajatuksia yleiseurooppalaisesta valtioliitosta nerokkaina. Keskustelun johtopäätöksenä on, että tavoite on Suomessa yhä utopia, sillä Suomi on ”pieni konservatiivinen ja militaristinen maa”.

Usko Eurooppaan ei ollut suinkaan jakamaton nuorten kirjailijapiirien keskuudessa. Tulenkantajien liepeillä liikkuneen Unto Karrin (1898—1957) romaani Sodoma (1928) on kuin peilikuva Suurelle illusionille: matka vapaamuurareita ja kevytkenkäisiä naisia kuhisevaan Eurooppaan paljastaa sen ”ruumista tuhoavat miljoonat mikrobit”. Yhtynyt Eurooppa voi teoksen mukaan olla ”suuri ja voimakas”, mutta maailman johtajaksi siitä ei enää ole. Kristityn Euroopan tulevaisuus on painunut kadotukseen, ja maailman voi pelastaa vain paheiden pääpesien murskaaminen. Erkki Vala ei malttanut olla kirjoittamatta Sodomalle pisteliästä ja henkilöön menevää kirjaarviota. Valan mukaan Karri ”sekoittaa ’kollektivismin’ ja ’paneurooppalaisuuden’ bordellielämyksiinsä” eikä jättänyt kirjallisen areenan hiekkaan leijonanjälkiä, vaan ”papukaijan askeleet”. Karri kirjoitti arvostelulle ”myrskyisenä iltana” runomuotoisen vastineen:

[…]

Näköpiirin taakse

putoaa mahtava Atlantin höyry

niinkuin palava linna.

Jäljelle jää vain musta sauhu,

joka piirtää taivaan rantaan

horjuvin kirjaimin

pian haihtuvan nimen: EUROPA.”

*

Näillä 1920-luvun PAN-Eurooppalaisilla näyillä ja haparoivilla alku-askelilla, jotka Heikki Isotalon mainio pro gradu/Helsingin Yliopisto, 2016 tarjosi haluan toivottaa kerrankin ”Hyvää Eurooppa –päivää” kaikille eurooppalaisille!

Suosittelen tämän Eurooppa –päivän 9.5.2019 merkeissä lukemaan läpi tämän sujuvasti ja hallitusti kirjoitetun tutkimuksen:

”Hitaasti kiiruhtaen kohti Paneurooppaa. Euroopan yhdentymisen aate Suomessa 1918—1939”

Kuten otsakkeesta havaitaan tässä näykittiin vain ”alkupaloja” Isotalon tekstistä, joka kokonaisuudessaan on täällä luettavissa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/167176/Isotalo_Poliittinen_historia.pdf?sequence=2&isAllowed=y

´Kiitokseni Heikki Isotalolle!

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

olen kertonut tämän aikaisemminkin, mutta todetaan vielä tässä:

Minä en ymmärrä, miksi Läntinen järjestelmä, Euroopan Unioni, on päättänyt viettää "Eurooppa-päivää" juuri 9.5. eli samana päivänä, kuin Venäjällä vietetään "Voiton päivää" eli Isänmaallisessa sodassa Natsi-Saksasta saavutetun voiton juhlaa. ... ?

*

Voitonpäivän marssista tuli venäläisiä yhdistävä kansanliike – Venäjän johdolle juhlan suosio on mannaa

Peräti kolmannes venäläisistä aikoo osallistua 9. toukokuuta marsseihin, joilla he kantavat kuvia toiseen maailmansotaan osallistuneista sukulaisistaan
Suomen Kuvalehti, 9.5.2019: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/eurooppa...

*

https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006098749.html

Venäjä esitteli taas aseitaan jättimäisessä voitonpäivän paraatissa

*

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/katso-suorana-...

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Useimmissa Euroopan maissa taitaisi juhlimiseen säiden puolesta sopia paremmin 5. elokuuta. Sinä päivänä vuonna 1943 Jean Monnet piti Alger'ssa kuuluisan puheensa tulevasta rauhan Euroopasta.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Niin latinalainen rahaliitto perustettiin joskus 1880-luvulla. Suomikin oli sen liitännäisjäsen kultamarkkansa kautta...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset