Veikko Huuska

Edvard Gylling kuvaa miten talolliset saivat oikeuden taksvärkätä torppareitaan

Tänään (18.2.) on Edvardin päivä, ja sen muistuttamana voimme lukea ajatuksen kanssa fil. tri Edvard Gyllingin artikkelin:

Milloin talolliset saivat oikeuden torpparien verottamiseen?

Monessa muodossa, valtion ja kunnan veroina, vuokranmaksuna ja alhaisien työpalkkojen muodossa virtaa suuri osa maalaisköyhälistön työntuloksista vielä meidänkin päivinämme (kirjoitettu 1910, vh) vieraisiin käsiin.

Miljooniin markkoihin nousevat nykyisin yksin ne summat, joita torpparit ja muut pikkuvuokraajat vuosittain maatilkkunsa puolesta maanomistajille suorittavat.  Tämä maanomistajain tulokas verotus-oikeus ei kuitenkaan aina ole ollut yhtä riidaton.

Kenelle tuo lisäarvo oli tuleva, siitä ovat valtio ja maanomistajat ennen muinoin pitkän riidan käyneet.  Ja vaikea näiden siitä näyttääkin olleen sopia.  Ei torpparitalous nykyäänkään tuota viljalti yli oman kipeimmän tarpeen ja vielä pienempi oli maatyön tuottavuus 3 tai 4 vuosisataa sitten.  Sen ajan torppari ei sietänyt verotusta kahdelle taholle; jommankumman, joko maanomistajan vuokranmaksuvaatimusten tai hallituksen verotuspyrinnöiden oli siinä väistyttävä.

1500-luvulla ponteva ja rahanahne Kustaa Vaasa nimenomaan kielsi lampuoteja maksamasta talollisille vero, koska, sanoi hän, he eivät kykene yhtä aikaa suorittamaan veroaan hallitukselle, pitämään peltojaan ja rakennuksiaan kunnossa ja maksamaan raskasta vuokranmaksua isännälle.  Ja näin sai viimeksimainittu jäädä kuivin suin.  Aatelistoon nähden tehtiin kyllä poikkeus.  Sen alustalaisia ei taas hallitus päässyt verottamaan, mutta tavallisiin talollisiin nähden ylläpidettiin jyrkästi sääntöä ettei ”talonpoika saa toiselle suorittaa veroa”.  Torpista ilman muuta tehtiin itsenäisiä valtiolle veroamaksavia tiloja.  Lukuisia esimerkkejä voisi luetella.

*

Aina 1700-luvulle kykeni hallitus tätä torpparipolitiikkaansa niin täysin täydellisesti toteuttamaankin, että koko maassa vain harvassa poikkeustapauksessa oli talonpoikaisia maanomistajia, joilla oli torppari verotettavanaan.

Mutta tällä vuosisadalla kuitenkin asema muuttui.  Suurviljelys alkoi kehittyä ja torpparien työvoimaa maanomistajat senvuoksi kipeästi tarvitsivat.  Valtiollinen valta oli taas 1700-luvun keskivaiheilla, n.s. vapauden aikana, valtiopäivillä edustetun neljän säädyn käsissä.  Olot olivat siis maanomistajain pyrinnöille varsin edulliset.  Aatelisto, talonpojat ja papit, kaikkihan edustivat  maanomistajaluokan suoranaisia etuja.  Ei siis ihme, että 1700-luvun puolivaiheissa  maanomistajain oikeus vapaasti torppia perustaa tuli täydelleen tunnetuksi, samalla kuin valtion harjottama torppien verottaminen ja näiden muodostaminen itsenäisiksi taloiksi ”ikuisiksi ajoiksi” kiellettiin. 

Vasta tämän jälkeen on suurin osa maan torpparilaitosta kehittynyt.

*

Aivan taistelutta eivät maanomistajat näitä uusia oikeuksiaan kuitenkaan saavuttaneet.  Ja sattuman kautta joutuivat Suomen, nimenomaan Keski-Suomen talolliset näiden oikeuksien esitaistelijoiksi.

Vanhan tavan mukaan jatkaessaan torppien verollepanoa ja muodostamista itsenäisiksi tiloiksi olivat viranomaiset 1730-luvulla yrittäneet näitä asetuksia saada täytäntöön myöskin Keski-Suomen kaukaisissa, silloin hyvin harvaan asutuissa metsäseuduissa.  Talollisilla oli nimittäin siellä, vasten asetusten määräyksiä, torppareita, joilta he veroa kantoivat.

Näihin valtion verotustoimiin eivät talolliset kuitenkaan tahtonet alistua, vaan valittivat v. 1738 kokoontuville valtiopäiville asiasta.  Mihin tulokseen asia tällä kertaa johti, siitä eivät asiakirjat tiedä kertoa, vaan luultavaa on, että kysymys jäi ratkaisematta. 

Ja kun kohta senjälkeen sotavalmistukset alkoivat ja niitä seurasi vuosien 1742-1743 Venäjän sota, n.s. ”Pikkuviha”, jäi nähtävästi torppien verollepano myöskin toimittamatta. 

Ainakin, niin pian kuin järjestyneet olot maihin taas palasivat, puhkesi riita uudelleen ilmi.

*

Uudenmaan ja Hämeen läänissä (tänne kuului nimittäin Keski-Suomi siihen aikaan) sattui 1740-1750 –luvuilla olemaan tavallista pontevampi maaherra, joka täysin toimin kävi verotusasiaan uudelleen käsiksi.

Hänen määräyksestään kaikki torpat läänissä tarkastettiin ja tutkittiin sen selville saamiseksi, voitaisiko niistä saada vähintäin neljännesmanttaalin tiloja syntymään. 

Useat torpparit olivat jo, kirjoittaa maaherra innostuneena v. 1754, tarjoutuneet kruunulle veroa torpistaan maksamaan, ja vaikkakin talolliset torppain erottamista eri taloksi kovasti vastustivat, uskoi maaherra kuitenkin tuumansa onnistuvan ja valtion maaverojen tuntuvasti kasvavan torppien valtiolle anastamisen kautta.

Hallitus tietysti kannatti maaherransa, Gyllenborg oli tämän nimi, tuumia ja Keski-Suomen torppien taloksi verottaminen näytti jo onnistuvan.  Mutta nyt tuli vastus toisaalta.  Talolliset veivät taas valituksen valtiopäiville, ja tällä kertaa saavuttivat he siellä runsaasti kannatusta.

(Gustaf Samuel Gyllenborg (1695–1756), Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra”; lue maaherra G:n tavoista ja tyylistä; http://hww.fi/?s=historia

*

”Maakysymys” oli juuri näihin aikoihin kireimmillään, isoajakoa puuhattaessa oli nimittäin tullut polttavaksi myöskin kylien yhteismetsäin jakokysymys.

Nojaten vanhoihin asetuksiin vaati hallitus osuutta näihin metsämaihin, kun taas maanomistajat, haluten keskuudessaan tasata saaliin, tahtoivat häätää hallituksen koko asiasta syrjään.  Varsinkin ajoi aateli kiivaasti näitä vaatimuksia, peläten, eikä syyttä, että ”liikamaan” valtiolle erottaminen, joka alkaisi perintö- ja kruununtiloista, päättyisi rälssitiloihin.  Ja juuri aatelille ja säätyhenkilöillehän, joilla oli varoja suurten kartanojen pystyynsaattamiseen, olivat laajat maa-alueet päivätyötorppareita varten erityisesti tarpeelliset.

Paljoa sitkeämmin kuin talonpojat he senvuoksi myöskin koko 1700-luvun vastustivat ”liikamaiden” hallitukselle erottamista.  Tämä yhteismetsien jakokysymys oli kuumimmillaan vuosien 1755-1756 valtiopäivillä. 

Pitkien keskustelujen jälkeen tuli valtiopäivien päätökseksi, että Suomen yhteismetsät olisivat kokonaan maanomistajain kesken jaettavat, päästämättä valtiota niihin lainkaan osalliseksi.

*

Kun Keski-Suomen talonpoikain valitukset torppien verollepanoa vastaan näille valtiopäiville tulivat, oli selvä, että ne lankesivat otolliseen maahan.

Kuvaavaa on myöskin, että ”liikamaan” erottamista valtiolle kiivaasti vastustanut aatelismies Nordenskjöld kävi maaherra Gyllenborg´in verotustoimia arvostelemaan.  Olivathan tällaiset verotustoimet ja torppien taloista erottamiset selvässä ristiriidassa valtiopäiväin metsien jakoa koskevan päätöksen kanssa.  Gyllenborg vaadittiin tilille toimistaan.

Ja vaikka hän vedoten voimassaoleviin asetuksiin puolusti menettelyään, ja valtiosäädytkin olivat pakotetut myöntämään, että hänen toimissaan esiintyi ”kiitettävä harrastus valtion tulojen enentämiseksi”, tuli kuitenkin päätökseksi, että hänen toimittamansa torppien verollepanot olivat ”oikaistavat ja peruutettavat”. 

Seuraavina vuosina nämä torpat palautettiin päätiloihinsa takaisin ja jätettiin talollisten vapaasti käytettäviksi, kuitenkin sillä ehdolla, ettei niitä saisi jättää autioiksi.

*

Maanomistajat olivat täten päässeet voitolle ja vakiinnuttaakseen asemansa he samoilla valtiopäivillä saivat valtiosäätyjen hyväksymisen sille v. 1757 julaistulle asetukselle, joka sittemmin on ollut maanomistajain torpanperustamis- ja omistusoikeuden perustana.

”Kun torpparien suhde kruunuun ja maanomistajaan ei ole ollut selvästi määritelty”, sanotaan asetuksessa varovasti, ”ja sen vuoksi helposti on voinut esiintyä syytä niiden erottamiseen päätilastaan”, määrättiin nyt, ettei sellaisia tilusta, olkoon se sitten kruunun-, perintö- tai rälssimaalla, koksaan saisi vastoin maanomistajan tai kruununtilan haltijan tahtoa verottaa eikä verolle panna, yhtä vähän kuin maanomistajain oikeutta muutenkaan millään tavoin saisi loukata.

*

Meidän päiviimme asti on tämä kanta pysynyt voimassa. 

Seuraavilla valtiopäivillä valtiosäädyt tarkasti valvoivat asetuksen noudattamista.  Ja vaikka ”vapauden ajalla” muutoin paljonkin vääryyttä harjoitettiin ”talonpoikaista rahvasta” vastaan, on kuitenkin kuvaavaa, että heidän oikeuttaan torppien perustamiseen ei sallittu loukattavan.  Niinpä v. 1760 kokoontuneilla valtiopäivillä eräs suomalainen aatelismies nosti kovan melun siitä, että taas Keski-Suomen metsämailla hallituksen viranomaiset olivat yrittäneet talon verolle panna erään torpan, jonka muuan talollinen väitti itselleen kuuluvan.

Ja v. 1789 vahvistettiin perintömaan omistajain oikeudet perustuslakimääräyksillä.

*

Maanomistajina aateli ja talolliset siis jo silloin huomasivat etujensa yhtenäisyyden, jonka ne vielä v:n 1900 valtiopäivilläkin vuokralakia laadittaessa osoittivat hyvin muistavansa.

Edvard Gylling

Lähde: Historiallinen sanomalehtiarkisto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/925593?page=1&term=Edvard&term=Gylling

*

Näin siis kirjoitti fil. tri Edvard Gylling, ”Uuden ajan kynnyksellä” eli Suomen Työväen alpumi 1:n sivuilla, 1910. 

Torpparien historia oli kovin tuttu Gyllingille, olihan hän tehnyt lisensiaattitutkimuksensa Maatyöväen oloista Ikaalisten pitäjässä, ja sittemmin väitellyt Suomen torpparilaitoksesta juuri puheena olevana Ruotsin vallan vuosisatoina.  Sitä paitsi Edvard, jonka nimipäivä tänään on, sai käytännön kokemusta keskisuuren maatalon hoidosta vanhempiensa sukutilalla Kalmaalla, Ikaalisten pitäjässä, parin kilometrin päässä synnyinkodistani, sekä maatilan torpparien asioiden hoidosta ja pohdinnoista.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän vinettoa kuva
Juhani Penttinen

Edvard Gylling vaikuttaa olleen melko viisas mies.Ellei olisi tehnyt virheellista valintaa vuoden 1918 jälkimainingeissa niin olisimme ehkä kuulleet hänestä politiikassa vielä 1950-luvullakin.

Tuo oli minulle uutta että Gyllingin jälkeläisiä muutti Suomeen 1990-luvun alussa. Onko heistä tarkempaa tietoa? Siis Wikipediasta tämä tieto.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Edvard_Gylling

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset