Veikko Huuska

Edvard Gylling ja Neuvosto-Karjalan suomalaiset fennomaanit

Edvard Gylling ja Neuvosto-Karjalan suomalaiset fennomaanit

*

Suomen vallankumouksen 1918 ajautuessa kohden täydellistä tappiota, talousasiain kansanvaltuutettu Edvard Gylling vetäytyi muiden kapinahallituksen jäsenten tavoin Viipuriin, jossa hänestä huhtikuun lopulla tuli diktaattoriksi nimitetyn Kullervo Mannerin esikunnan kansliapäällikkö. 

Toisin kuin useimmat muut kansanvaltuuskunnan jäsenet Gylling ei paennut lopullisen tappion hetkellä Venäjälle.  Hän jäi aluksi piileskelemään varhaiseen koulukaupunkiinsa Viipuriin, josta hän touko-kesäkuussa pakeni Helsingin ja Turun kautta Tukholmaan. 

Siellä hänestä tuli Moskovassa elokuun lopulla 1918 perustetun Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) Ruotsin-toimiston hoitaja. 

Tukholmassa Gylling paneutui intensiivisesti laatimaan pohjoista sotasuunnitelmaa, Ruotsissa koottavilla kommunistijoukoilla suoritettavia, toteutumatta jääneitä, sotilaallisia operaatioita Suomen hallitusta vastaan. 

Suurisuuntaisen sotasuunnitelman kehittelyyn tarttunut tohtori Gylling ei ollut täysin vailla kaikkea sotilaskoulutusta, kuten on joskus väitetty, vaan hän oli kesällä 1901 astunut vapaaehtoisena - välttääkseen laittomiksi katsottuja asevelvollisuuskutsuntoja - asepalvelukseen Uudenmaan Tarkk´ampujapataljoonaan ja palvellut siellä muutaman kuukauden, kunnes Suomen sotaväki hajotettiin syksyllä 1901.  Keväällä 1902 ylioppilaat Edvard Gylling ja Herman Lavonius kiertelivät pitkin Ikaalista yllyttämässä nuoria miehiä jäämään pois kutsunnoista, tosin heikolla menestyksellä.  Kun muualla maassa osallistujien osuus oli noin 50 %, se pysytteli Ikaalisissa 75 %:n tasolla.

Mutta Gylling kohtalaisen pian turhautui Ruotsissa, penseässä ”pakanamaassa” suoritetun maanalaisen poliittisen työn tehottomuuteen, ja näin hän suuntasi huomionsa avarammille aloille, maailmanvallankumouksen näkymiin.  Suunnitelman suurena tavoitteena oli Skandinavian neuvostotasavalta, johon olisivat Ruotsin ja Norjan pohjoisten osin lisäksi kuuluneet Suomi ja Itä-Karjala.  Tuossa vaiheessa 1918-1919 kaikki jäi kuitenkin vain paperille.

*

Takamaasta intohimojen hämärä hohde

Itä-Karjala (Gylling kutsui sitä Raja-Karjalaksi) oli aina ollut Venäjän luoteista takamaata, jolla ei ollut yleistä kiinnostavuutta. 

Karjalan strateginen asetelma muuttui merkittävästi vuonna 1916, kun sen läpi rakennettiin rautatie Pietarista pohjoiseen satamakaupunkiin Muurmanniin.  Rata liittyi alusta alkaen osaksi Venäjän sotilasstrategista suunnittelua.  Sen rakentamista vauhditti jo 1910-luvulla alkanut metsätalouden korkeasuhdanne, joka teki pohjoisten havumetsien hyödyntäisen houkuttelevaksi.  Toinen tekijä oli maailmansodan syttyminen, ja sen seurauksena vahvistunut tarve varmistaa Venäjän yhteys maailman merille myös pohjoisen suunnalla. 

Suomen ja Baltian maiden itsenäistymisen myötä Neuvosto-Venäjä menetti niissä sijainneet strategiset sotilastukikohtansa, mikä heikensi sen sotilaallista asemaa Itämerellä huomattavasti. 

Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali Mannerheim antoi Antreassa 23.2.1918 kuuluisan ”miekantuppi”-päiväkäskynsä, jossa hän julisti sekä kotimaan että ulkomaiden tietoon, että Suomen tavoitteena on Vienan ja ilmeisesti koko Itä-Karjalan valloitus.  Tämä olisi tuonut Suomen armeijan Muurmannin radalle.  Tampereen valloituksen 6.4.1918 jälkeen Mannerheim tosin lausui Saksan lähettiläälle, että päiväkäskyn tarkoituksena ei ollut julistaa sotaa Itä-Karjalan miehittämiseksi, vaan ainoastaan kannustaa itäkarjalaisia taistelussa bolshevikkeja vastaan.

Brest-Litovskissa maaliskuussa 1918 solmittu rauha oli synnyttänyt uuden voima-asetelman: Venäjä irrottautui Saksan vastaisesta ympärysvaltain liittoumasta ja Saksa vapautui sodasta itärintamalla.  Saksa tiesi, että erillisrauha pitäisi vain niin kauan, kuin bolshevikit pysyisivät vallassa.  Läntisten ympärysvaltojen intressit olivat päinvastaiset.  Ne pyrkivät säilyttämään Saksan vastaisen itärintaman ja tukivat muitakin, jotka loivat sotilaallista painetta idän suunnalla.

Nämä suurvaltapolitiikan käänteet jättivät Suur-Suomea koskevat haaveet tyhjän päälle, ilman minkään suurvallan tukea. 

Niinpä Suomessa omaksuttiin uusi taktiikka, jossa ryhdyttiin korostamaan Itä-Karjalan itsemääräämisoikeutta.

*

Tarton kulissi

Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvotteluja käytiin monessa vaiheessa ja ne huipentuivat neuvottelusarjaan Tartossa syyskaudella 1920. 

Suomen itsenäistyminen 1917 loi virikkeitä Itä-Karjalan ”vapausliikkeille”.  Tampereella keväällä 1917 uudesti perustettu Karjalan sivistysseura julkaisi vaatimuksia Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen.  Jatkossa Itä-Karjalan väestön nimissä esitettiin erilaisia autonomia- ja itsenäisyysvaatimuksia, kuten Uhtuan edustajakokouksen julkilausuma huhtikuussa, aina Suomeen liittämiseen saakka. 

Suomessa toimivat suur-Suomea havittelevat tahot ja omista lähtökohdistaan toimivat kulttuuri- ja muut intressipiirit halukkaasti yhtyivät näihin separatistisiin pyrkimyksiin ja veivät niitä kansainvälisille näyttämöille, Geneveen ja muualle.

Näin syntynyt kansainvälinen paine pakotti Leninin Neuvosto-Venäjän tarttumaan aiheeseen ja kehittämään vastatoimia.

Niinpä samoihin aikoihin, ilmiselvänä ylhäältä annettuna taktisena kulissitoimena Venäjän kommunistisen puolueen(b) Karjalan-Muurmannin osasto teki esityksen tämän alueen kansallisesta ja taloudellisesta itsehallinnosta.  Käytännössä paikalliset bolshevikit, valtaosaltaan venäläisiä, vastustivat autonomiaa tietäessään sen tavalla tai toisella heikentävän venäläishegemoniaa alueella.

Maanpaossa Ruotsissa toiminut Edvard Gylling, lähtökohtaisena fennomaanina, oli poikkeuksellisen hyvin perillä näistä ajatuksista.  Hän tunsi entisen puoluetoverinsa, professori Väinö Voionmaan maantieteen ja historian yhteyttä korostavat näkemykset ”luonnollisesta Suur-Suomesta” (1914).  Tähän Suur-Suomeen Voionmaan silloisen näkemyksen mukaan kuuluisivat Ruotsin Länsipohjan suomalaisalue, suomalaisten asuttama Norjan Ruija, suomalaisten Inkerinmaa ja koko Itä-Karjala Jäämeren rannikkoineen. 

Kymmenen vuotta Suomen vallankumoushallituksen Venäjän bolshevikkihallituksen kanssa maaliskuussa 1918 allekirjoittaman ”valtiosopimuksen” jälkeen Gylling vuonna 1928 Petroskoissa kirjoittamassa jälkiarviossa näki paperin kansallisuuspoliittisen näkökulman:

”Toisin sanoen, punainen Suomi olisi nyt suorittamassa historiallista tehtävää, olisi ollut Suomen heimoisten raatajien johtajana, nostajana ja tukijana niiden käydessä sosialistisen rakennustyön merkeissä uutta elämänjaksoa ja kehityskautta kohden”.

*

Gyllingin ehdotus

Gyllingin ehdotuksessa hänen jo vuoden 1918 vallankumouksen päivinä käynnistyneet pohdinnat rajantakaisten suomensukuisten heimojen taloudellisesta ja kulttuurisesta kehityksestä konkretisoituivat kapinan jälkeiseen tilanteeseen, Venäjällä useille tahoille hajoitettujen puna-emigranttiryhmien kokoamisesta yhteisen autonomisen alueen, Itä-Karjalan helmoihin. 

Karjalan kommuunista saattoi Gyllingin käsityksen mukaan tulla tukikohta vallankumouksellisten aatteiden levittämiseksi Pohjoismaihin, ennen kaikkea Norjan ja Ruotsin pohjoisosiin. Näistä maista olisi voinut siirtyä Karjalaan pari tuhatta työläistä liittyäkseen ”erityiseen ruotsalaiseen ja norjalaiseen rykmenttiin” ja aloittaakseen ”todella vallankumouksellisen” illegaalisen toiminnan.  Tulevaisuudessa Karjalasta olisi tullut osa ”perustettavasta pohjoismaisesta neuvostotasavallasta”.

Esittämällä Karjalan kommuunin perustamissuunnitelman Edvard Gylling toi oman osansa maailmanvallankumouksen aatteellis-käytännölliseen kehittelyyn.

Maailmanvallankumouksen näköalat olivat keväällä 1920 varsin epämääräiset.  Sisällissota lainehti Venäjällä vaihtelevin tilantein.  Mutta ajatuksissa Skandinaviassa toteutuvat vallankumous olisi voitu suorittaa teoriassa Venäjän sotilaallisen tuen turvin, ”Länsi-Euroopan vallankumouksesta riippumatta”.  Spartakistien kapina oli verisesti murskattu Berliinissä tammikuussa 1919, mutta levottomat ajat maanosaosassa jatkuivat, kaikki oli periaatteessa mahdollista.

Gylling perusteli hankesuunnitelmaa taloudellisin näkemyksin: Voitettuaan pohjoisessa, tämä Skandinavian Neuvostotasavalta voisi peräti ”hallita Euroopan puun ja paperin tuotantoa ja tätä tietä sanella tahtonsa myös kapitalistisille länsivaltioille”, mikä hänen arvelunsa mukaan näyttäisi ”oikealta vallankumoukselliselta taktiikalta ja strategialta.”

Edvard Gyllingin Ehdotus Karjalaiseksi kommuuniksi on paitsi vallankumoustavoitteiden osalta myös maantieteellisiltä ulottuvuuksiltaan varsin mittava.

Ehdotuksen luonnoksessa hän esittää, miten ”Venäjän-Karjalan ja ainakin Kuolan niemimaan länsiosasta (suomalaisalueista) tulisi tehdä Karjalainen kommuuni, joka rajoittuisi Äänisjärveen, Vienanmereen ja Suomen vastaiseen rajaan. Kommuunilla tulisi olla tietynlainen autonomia Neuvosto-Venäjän sisällä, samalla tavoin kuin Ukrainalla tai Pohjoisella kommuunilla. Se pysyisi tietenkin osana Neuvosto-Venäjää edelleenkin erityisesti ulkopoliittisesti, sotilaallisesti, taloudellisesti ja Muurmannin radan suhteen myös kuljetuspoliittisesti.

Avoimesti hän selvittää hankeen tarkoituksen taktisia puolia: ”Tämä ratkaisu veisi oikeutuksen myös suomalais-porvarillisilta pyrkimyksiltä, jotka suoritetaan itsemääräämisoikeuden varjolla.  (Yliviivattuna: Koska Suomi kieltäytyy antamasta Ahvenanmaalle itsemääräämisoikeutta, vaikka sen tulisi sellainen saada Suomen sisällä).

Rajan yli tapahtuvan agitaation ja vaikuttamisen hän avaa suorasukaisesti: ”Punainen Karjalainen kommuuni olisi suuresta merkityksestä Suomen saattamiseen vallankumouksen tilaan.  Täällä saisi Suomen punainen väestö, joka ei voi Suomessa asua, vallankumouksellisen kotimaan ja tulisi tehokkaasti osallistumaan alueen taloudelliseen kehittämiseen.  Karjalaisesta kommuunista voitaisiin toimittaa vallankumouksellista propagandaa Suomeen ja siellä voitaisiin kouluttaa myös punaisia suomalaisia joukkoja helposti, sillä 1000 kilometriä pitkää rajaa Suomea vastaan ei voida kylliksi valvoa.  Jotta Neuvosto-Venäjää ei suoranaisesti voitaisi kompromentoida (saattaa epäilyksenalaiseksi) tällaisen toiminnan johdosta, olisi autonominen kommuuni erityisen suotava”.

Ja lisäksi:

”Se on strateginen lähtökohta Skandinavian vallankumoukselliseksi tekemiselle.  Sieltä käsin voidaan suorittaa vallankumouksellista toimintaa kaikissa näissä valtioissa.  Sinne voitaisiin kerätä tovereita näistä maista taloudelliseen työhön tai suoraan sotilaalliseen koulutukseen.  Siellä voitaisiin muodostaa samalla lailla suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia rykmenttejä.”

Tavoitteen umpipoliittisuus edellytti, että sen johtoon oli valittava alusta alkaen ”vain horjumattomasti kansallista autonomiaa kannattavia henkilöitä”.

Saatuaan yksin kirjoittamansa ”Ehdotus Karjalaiseksi kommuuniksi” -viestin valmiiksi Gylling toimitti sen salaisena kuriiripostina Moskovaan SKP:n puheenjohtaja Yrjö Sirolalle, edelleen Leninille esitettäväksi.  Ylärakkolan mukaan tämä tapahtui jo marraskuun alkupuolella 1919, mutta Kangaspuron ajoitus ”ilmeisesti vuoden 1920 alussa” lienee todennäköisempi. 

*

Kumouksen tukikohta

Markku Kangaspuron mukaan on ilmeistä, että nostamalla Ukrainan Karjalan autonomian esikuvaksi, Gylling halusi korostaa Neuvosto-Venäjän yhteyteen jäävän Karjalan laajaa itsehallintoa.

Lisäksi Gylling edellytti, että vähintäänkin puolet kommuunin väestöstä oli oltava karjalaisia ja suomalaisia.  Karjalaisten keskuudessa havaitun nationalismin vuoksi siellä olisi sallittava ”määrätyissä rajoissa tietty karjalainen nationalismi ja suomalainen ideologia.

Se toimisi vastalääkkeenä rajan takaa tehtävälle suomalaisagitaatiolle.  -  Lisäksi se vaikuttaisi positiivisesti suomalaisiin pienviljelijöihin, jotka olisivat avainasemassa tulevassa vallankumouksessa.”

Kuten havaitaan Gylling ei ollut luopunut Ruotsissa kehittelemästään skandinaavisesta vallankumouksen haaveestaan.  Karjalan kommuunista tulisi sen levittämisen tukikohta.  Koska Pohjola oli Neuvosto-Venäjän ja merien ympäröimä, se estäisi länttä lähettämästä kansainvälisiä interventiojoukkoja kukistamaan vallankumousta samalla tavalla kuin Saksa oli tehnyt Suomessa talvella 1918. 

*

Leninin mandaatti

Ruotsalaisten lähteiden mukaan Edvard Gylling matkusti Tukholmasta 17. huhtikuuta 1920 Norjaan, josta Vuoreijan kautta Murmanskiin ja sieltä edelleen junalla Moskovaan, jonne hän tulevan työtoverinsa Vasili M. Kudzhijevin mukaan saapui vapunpäivänä 1.5.1920.  Ajallisesti tämä voisi sopia yhteen ajankohdan ja matkareitin suhteen. 

Matti Lackmanm tosin kertoo Kullervo Manner –elämäkerrassa, että kun 7.6.1920 oli annettu julistus KTK:n perustamisesta, ja ”kun Gylling saapui myöhemmin kesäkuussa Neuvosto-Venäjälle, hän paljasti Vapaudelle antamassaan haastattelussa, että kommuunin tarkoitus oli toimia Suomen vallankumouksen tukikohtana.  … Karjala joutui punaisten haltuun.  Monet karjalaiset ja suomalaiset tuomitsivat menettelyn”.

Venäjäksi käännetty Gyllingin ehdotus tuli 24.3.1920 Neuvosto-Venäjän ulkoasiain kansankomissariaatin, Narkomindelin käsittelyyn.

Vapun jälkeen SKP:n puheenjohtaja Yrjö Sirola ja puolueen jäsen Edvard Gylling kävivät Leninin vastaanotolla selvittelemässä Karjalan asiaa.  Sirola kertoo muistelmissaan: ”Ukko (Lenin) tiedusteli tarkkaan mitä Karjalasta tiesimme ja mikä oli puolueemme kanta asiassa.  Uskoimmeko mieskohtaisesti autonomisen Karjalan mahdollisuuksiin?

”Tunnustin, että minua vähän epäilytti.  Vähän kansaa, teollisuustyöväkeä tuskin ollenkaan, toimivia voimia vähän j.n.e.  Mutta toveri Gylling uskoi.  Ja oli valmis yrittämään.  Hän luotti Karjalan talonpoikiin.  He kyllä innostuvat asiaansa.”

Lenin kyseli ja kuunteli harrastuksella.  Hän näki miehen, joka uskoi ja uskalsi  - Sellaisen pitää saada yrittää!”

Kesäkuun 7. päivänä 1920 neuvostohallitus julisti Karjalan Työkansan Kommuunin perustetuksi:

”Yleisvenäläisen Toimeenpanevan Keskuskomitean päätös.

Tukeakseen taistelua Karjalan työtätekevän väestön sosiaaliseksi vapauttamiseksi on Yleisvenäläinen Toimeenpaneva Keskuskomitea päättänyt:

1.) muodostaa karjalaisten asumista alueista Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa, siinä järjestyksessä kuin valtiosäännön XI artikla säätää, maakunnallisen yhdistymän nimeltä Karjalan Työkommuuni;

2.) antaa Karjalan komitean, johon kuuluvat toveri Edvard Gylling, Jaakko Mäki ja Vasili Kudzhijev, tehtäväksi viipymättä ryhtyä valmistuksiin Karjalan Työkommuunin neuvostokokouksen koollekutsumiseksi, joka kokous määrää Karjalan Työkommuunin hallituselimien järjestämisen.”

*

Karjalan Työkansan Kommuuni KTK

Kesäkuun 7. päivänä 1920 perustettiin neuvostohallituksen päätöksellä Karjalan Työkansan Kommuuni ja määrättiin sen aluerajat.

Johtoon asetettiin troikka, kolmijäseninen vallankumouskomitea, jonka puheenjohtajana oli Edvard Gylling.  Komitea otti tehtävänsä vastaan Pietarissa. Vallankumouskomitean jäsen Jaakko Mäki kertoo muistelmissaan miten alku oli hankala.  Pietarista saatiin mukaan rahaa nuoren itsehallintoalueen valtionrahaston pohjaksi, kirjapainon koneet ja muuta omaisuutta.  Siellä koottiin myös joukko hallintotehtäviin soiviksi arveltuja henkilöitä. 

Alkuvaiheessa Kommuunin hallituksen keskuspaikkana oli rautatievaunu Petroskoin asemalla. Silloiset Karjalan vaatimattomat kaupungit eivät olleet kiinnostuneita pääkaupungin kunniasta.

Edvard Gylling jopa suunnitteli pääkaupungin rakentamista neitseelliselle pohjalle, Kontupohjaan, seudulle jolla ei vielä ollut mainittavaa asutusta.  Petroskoita pidettiin vanhoillisena ja liian venäläisenä kaupunkina.

Lopulta Petroskoista tehtiin pääkaupunki.  Suomensukuisen Itä-Karjalan väestön määrä liikkui 100 000 vaiheilla.  Kommuunin alue käsitti 115 186 neliökilometriä, noin kolmanneksen Suomen pinta-alasta.  Sen 144 393 asukkaasta oli lähes 60 % karjalaisia ja on 37 % venäläisiä.  Suomalaisten osuus jäi alle 3 prosenttiin. 

Kun kolme vuotta myöhemmin 1923 Kommuuni muutettiin Karjalan Autonomiseksi Sosialistiseksi Neuvostotasavallaksi, nousi sen väkiluku aluelaajennuksen seurauksena 221 600 henkeen.  Sen väestön jakautuma oli: venäläisiä 56 %, karjalaisia ja vepsäläisiä 43 %, suomalaisten osuus oli vähemmän kuin 1 %.  Vähälukuisuudestaan huolimatta suomalaiset emigrantit saivat tärkeimmät hallinnolliset paikat, ja Gyllingin johdolla toteutettiin ns. maan karjalaistuttamista.

KASNT:n väestöosuus Neuvosto-Venäjän lähes 200 miljoonan väestöstä oli noin 0,1 prosenttia.  Itä-Karjala oli selkeästi kiistamaa ja näyteikkuna.

*

Kyinen pelto

Kohtuullisen perusteellisesta valmistelutyöstä – joka tosin oli tapahtunut kaukana Ruotsissa ja työpöydän takana – huolimatta Edvard Gylling ei tiennyt mihin hän oli ryhtymässä tultuaan 7.6.1920 nimitetyksi Karjalan vallankumouskomitean puheenjohtajaksi johtamaan Karjalan Työkansan Kommuunia.

Gyllingin johtaman Kommuunin vallankumouskomitean työ käynnistyi vaikeuksien kautta.

Aluksi Gyllingin, Jaakko Mäen ja Petroskoissa siihen liittyneen Vasili Kudzijevin muodostama vallankumouskomitea matkusti Vienan Kemiin aikoen perustaa sinne pääkaupungin.

Heidät otettiin kuitenkin tylysti vastaan.  Arkangelin kihlakunnan toimeenpanevan komitean alaisen Kemin neuvostojohtajat eivät tunnustaneet Gyllingin valankumouskomitean asemaa eivätkä suostuneet luovuttamaan sen jäsenille edes majoitustiloja.

Gylling palasi kumppaneineen heinäkuun alussa 1920 Petroskoihin osallistuakseen Aunuksen kihlakunnan toimeenpanevan komitean koollekutsumaan karjalaisten kongressiin.

Gylling mainitsee Karjalan Kommuunin perustamisen syiksi kolme tekijää:

Ensinäkin, ilman itsehallintoa Karjalan talouden elvyttäminen ei olisi mahdollista.

Toiseksi ”Suomen vallankumouksellinen köyhälistö löysi sieltä toisen kodin ja asemat vallankumouksen uutta valmistelua varten”.

Kolmanneksi: Kommuuni tulisi toimimaan alkuna Punaisella Skandinaaviselle Neuvostovallalle.

Venäläiset olivat hyväksyneet kaksi ensimmäistä ”arvelematta”, mutta kolmannen vain ilman muodollisia ”esteitä”.  Käytännössä asia ei siltäkään osin ollut mitenkään yksiselitteinen.

Gylling itse uskoi kommuunin kehitykselle olevan edellytykset, mutta ongelmana oli itse kantaväestö, karjalaiset. 

SKP:n 4. edustajakokoukselle 1921 antamassaan selonteossa Gylling kuvailee Kommuunin ensimmäisen toimintavuoden aikana ilmenneitä ongelmia, jotka eivät senkään jälkeen suinkaan poistuneet, tai edes lieventyneet, vaan ne pysyivät voimassa seuraavan vuosikymmenen rankkoihin vaiheisiin saakka.

Gyllingin mukaan karjalaisten poliittiset sympatiat olivat epäsuotuisat.  Vienan karjalaiset, joita oli noin 30.000 olivat tehneet liiton valko-suomalaisten kanssa ja pettäneet puna-armeijalle antamansa lupaukset pysyä puolueettomina.  Tämän seurauksena puna-armeija oli valloittanut alueen ja noin 1000 karjalaista pakeni Suomeen.  Osa heistä oli kuitenkin siirtynyt neuvostovallan puolelle.  Tämä jako syvensi väestön asennehalkeamaa. 

Paateneen, Repolan ja Porajärven puolella asuvat noin 20 000 lähes Suomen suomea puhuvat karjalaiset oli kuitenkin saatu noustatettua kapinaan ja alueet liitettyä Suomeen. 

Aunuksen karjalaiset, joita oli hieman yli 50 000, eli noin puolet kaikista karjalasista, olivat Gyllingin mukaan kaikkein venäläistyneimpiä.  Suurin osa heidänkin johtajistaan oli liittoutunut valko-suomalaisten kanssa kapinan epäonnistuttua paenneet Suomeen.  ”Valkoisten terrorista selvinnyt proletaarien aines” osallistui kuitenkin Gyllingin mukaan Neuvostovallan rakennustyöhön”.  -  Kovin suurta osaa väestöstä ”proletaarinen aines” ei voinut muodostaa, koska varsinaista työväenluokkaa karjalaisessa väestössä ei juurikaan ollut, arvioi Kangaspuro tutkimuksessaan.

Ongelma karjalaisen väestön enemmistön voittamisessa neuvostovallan puolelle oli Gyllingin arvion mukaan se, että venäläiset ajoivat ”neuvostojärjestelmä venäläisessä kansallisessa hengessä”.  Kysymys oli suoraan vallasta ja hallinnosta, eikä siinä ollut heidän kannaltaan sijaa kansallisuuspolitiikalle.

Kaiken lisäksi vanhat tsaarin aikaiset viranomaiset olivat yhä paikoillaan, nyt vain neuvostoviranomaisten nimikkeellä.  Eivätkä he tottuneina paikallisiin vapauksiin, olleet halukkaita toimeenpanemaan keskusvallan määräyksiä.  Tämä johti heti alkuunsa Gyllingin mukaan siihen, että paikalliset puolue-elimet olivat joutuneet ristiriitaan keskusjohdon kanssa. 

”Tällaisesta kaksinaamaisuudesta seuraa se, että varsinainen karjalainen väestö jää kylmäksi neuvostotyölle”.

Varsin nopeasti Gylling tuli huomaamaan, että Neuvosto-Karjalan hallituskoneisto oli syntynyt siten, että sen pohjaksi otettiin Aunuksen kuvernementin koneisto, johon lisättiin muutamia suomalaisia tekemään kansanvalistustyötä ja hoitamaan Karjalan taloutta.

Koko muu osa sitä pysyi venäläisissä käsissä.

Itse asiassa Gyllingin ja Mäen ensimmäinen tehtävä Karjalassa oli toteuttaa Moskovan kanssa sovittu vallankaappaus, näin asian tiivistää Kangaspuro tutkimuksessaan.

Kehitys Karjalassa kulki päinvastaiseen suuntaan, kuin oli pyrkimys, ja jota myös Lenin esikuntineen oli tarkoittanut.  ”Paikalliset puolue-elimet toimivat liiaksi venäläisnationalistiseen suuntaan”, valitteli Gylling SKP:n edustajakokoukselle 1921.

Paikallisten jännitteiden lisäksi näyttää siltä, että Karjalan Työkansan Kommuuni autonomisine alueineen ei sopinut vaikutusvaltaisen Pietarin puoluejärjestön johtajan Grigori E Zinovjevin pirtaan.  Hänet valittiin marraskuun lopulla 1920 Kominternin puheenjohtajaksi.  Maailmanvallankumouksen eteneminen, ja Neuvosto-Venäjän suurta tulevaisuutta koskevat tavoitteet olivat vahvoina ilmassa.  Näihin pyrkimyksiin ei sopinut ajatus autonomisesta saati sitten itsenäisestä Karjalan alueesta.  Karjala kuului Venäjän vallankumouksen isiin kuluvan Zinovjevin valtapiiriin, ja bolshevikkien valtaannousu Karjalassa tapahtui Pietarin vahvalla asioihin puuttumisella. 

Kommuunin perustamisen teki Zinovjeville entistäkin vastenmielisemmäksi myös se, että sen johtoon asetettiin Moskovan päätöksellä hänen menshevikiksi (siis sosialidemokraatiksi) leimaamansa kuusislaiseen ryhmän kuulunut Gylling, ja että ratkaisu Karjalan asioiden järjestelystä oli tehty hänet täysin ohittaen suoraan Leninin ja kuusislaisten suomalaisten välisissä keskusteluissa.

Tämän skisman lisäksi vaikuttaa siltä, että muutenkin Zinovjev ja vallankumouskomitean kolmas jäsen, Kudzijev pelasivat kaksilla korteilla.  Viimemainittu toimi Gyllingin selän takana, ja muutenkin suhtautui kielteisesti Kommuunin autonomian ja kansallisen väestön aseman todelliseen kehittämiseen.

Edvard Gyllingin heti alussa esittämä huomio että kysymys on vain siitä, onko SKP:llä resursseja käyttää nyt avautunutta tilaisuutta hyväkseen ja säilyttää Leninin sille Karjalassa petaamat asemat, osoittautui liian optimistiseksi.

Kun tähän vielä huomioidaan se, että SKP:n Pietarissa toimineella ”rahjalaisella”, siis pietarinsuomalaisen taisteluhenkisen Eino Rahjan johtamalla , keskuskomitealla ja suomalaisella VKP(b):n puoluejärjestöllä, joiden edustajat päätöksen mukaan ottivat työryhmään osaa, oli läheiset suhteet.

Toisaalta taas juuri tuohon aikaan SKP:n keskuskomitean ja Kuusisen ja Sirolan muodostaman ryhmän suhteet olivat vihamieliset.  Jopa niin pitkälle, että SKP:n Pietarissa toiminut keskuskomitea erotti Kuusisen puolueesta seuraavana vuonna.  Karjalassa toimivan Gyllingin laskettiin kuuluvan kuusislaiseen oppositioon.

Suomalaisten keskinäinen riita oli myös Moskovan ja Pietarin välinen kiista.  Kuusislaiset (myös Gylling) saivat tukensa Moskovasta ja rahjalais-mannerilaiset Pietarista

Neuvosto-Karjalan kannalta tilanteen teki poliittisesti entistä monimutkaisemmaksi se, että Gylling Karjalan johdossa toteutti Moskovan politiikkaa, mutta jäi kuulumaan Pietarin/Leningradin vaikutuspiiriin.

Joudutaan väistämättä toteamaan, että Edvard Gyllingin monien mutkien kautta käynnistynyt työ Karjalan Työkansan Kommuunin ja sen seuraajaorganisaatioiden johdossa, karjalaisen kansan hyväksi, ainakin alkoi vaikeissa olosuhteissa. 

Hänellä oli lähes kirjaimellisesti ”kyinen pelto kynnettävänään”.

*

Gyllingin tavoitteet

Suomalaisten punikkien erimielisyys suhtautumisessa Karjassa toteutettavaan kansallisuuspolitiikkaan kulki myös pääpiirteissään edellä kuvattujen jakolinjojen mukaisesti.

Gyllingin lähtökohta siinä, minkälaista politiikkaa Karjalassa toteuttaa, oli korostetusti kansallisuuspoliittinen, omien sanojensa mukaan nationalistinen.

Karjalassa ei ollut hänen mielestään ensisijaisesti kysymys sosiaalisesta luokkataistelusta, vallankumouksesta, vaan karjalaisesta heräämisestä vastustamaan venäläisten (tsaristista) sortoa.

Sosialismi liittyi Karjalan kysymykseen niin päin, että hän katsoi sen tarjoavan (verrattaessa tilannetta tsaarin valtaan) ainoana vaihtoehtona karjalaisten, ”sorretun kansan vapauttamiselle”.

Missä määrin tämä oli johdonmukaista, huomioiden Tukholmassa kirjoitetut ohjelmat ja muu agitaatio, jota Gylling oli eri kanavia pitkin tuottanut, jää harkittavaksi.

Karjalassa sosialismin voitto edellytti, että siellä oleva mitättömän pieni työväenluokka hankki liittolaisikseen muita väestöryhmiä, tuli karjalaisten kansallispyrkimysten ensisijaisuuden tunnustamisesta ja yhdistämisestä Kommuunin rakentamiseen edellytys vallankumouksen voitolle.

Gylling näyttää Kangaspuron mukaan pitäneen Karjalan Työkansan Kommuunin perustamista prosessina, joka merkitsi sen kansallista irrottamista (autonomiaa) Venäjästä ja kehitystä, joka saataisi tulevaisuudessa merkitä myös pitemmälle meneviä ratkaisuja. 

Hänen mukaansa Tarton rauhansopimuksen yhteydessä 1920 annettu ilmoitus, jossa Karjalan autonomia määriteltiin, meni paikallisen itsehallinto-oikeuden määrittelyssä niin pitkälle, ”että se voi tyydyttää karjalaisia ainakin puolen vuosisataa”.

*

Mannerin linja

SKP:n puheenjohtajan, ja tässä vaiheessa vielä SKP:n pietarilaiseen rahjalaisfraktioon kuuluneen Kullervo Mannerin kanta Karjalan kysymyksessä (SKP:n edustajakokouksessa 1921) poikkesi selkeästi sekä Gyllingin että Jaakko Mäen näkemyksistä.  Hänen mielestään oli suotavampaa, että Karjalan Työkansan Kommuuni kehittyisi mieluummin venäläiseen kuin suomalaiseen suuntaan.

Manner epäili ymmärtävätkö venäläiset itsekään (Moskovassa), kuinka pitkälle karjalaiset olivat venäläistyneet.  Kaikki Karjalassa, kauppa-, vesi- ja rautatiet sekä kulttuurisidonnaisuudet johtivat Venäjälle.  Kaikki taloudelliset, sosiaaliset ja historialliset seikat viittasivat hänen mukaansa Venäjää kohti.  Manner vastusti Mäen vaatimusta karjalaisissa herätettävästä kansallistunnosta ja kansalliskulttuurista.  Se merkitsi ”suomalaista kansalliskulttuuria, joka ei ole oikea, emmekä me kommunisteina saa siihen eksyä”.

Mannerin mielestä olisi paras hylätä koko autonomia ja antaa alueen johto Pietarissa toimineelle VKP:n suomalaiselle keskuselimelle.  Kansallisuuspyrkimykset oli unohdettava.  Hänen mielestään Gyllingin ja Mäen esille ostamissa kysymyksissä heijastui suomalaisia kommunisteja Venäjällä kohdannut pettymys.

”Tunnen varsin hyvin suomalaiset punikit, jotka Venäjällä ovat”, Manner vakuutti.  ”Osa heistä tuumaa, että ryssä on aina ryssä, ja että suomalaiset punikit ovat jotain erikoista muuta. Näytetäänpä noille venäläisille, miten Karjalan Työkansan Kommuuni oikein rakennetaan.” 

Ei ole epäilystäkään, etteikö Manner olisi tässä asiassa tuntenut omiaan, toteaa Kangaspuro.

Eikä tässä kaikki.

Karjala ei Mannerin mielestä ollut myöskään mikään strateginen tukikohta, eikä sen autonomialla ollut itsessään merkitystä, niin kuin Gylling väitti.

Sen arvo oli korkeintaan toimia Neuvosto-Venäjän puolustuksen välineenä: ”Neuvosto-Venäjään nähden on Karjala bufferivaltio.  sillä taitetaan lahtari-Suomen ulkopolitiikan kärki Neuvosto-Venäjään nähden”, totesi J.K. Lehtinen, VKP:n Pietarin keskustoimistosta, antaen Mannerille sivustatukea.

Näyttää siltä, että myös O.V. Kuusinen oli pikemminkin Mannerin kuin Gyllingin linjalla tässä kysymyksessä, Kangaspuro katsoo.

Mannerin näkemys vastasi pitkälle sitä, mitä Pietarin-Aunuksen akseli edusti.  Tässäkin suhteessa Manner oli Zinovjevin miehiä.

*

Moskovan linja

Karjalan kysymyksessä Moskovan reaalipoliittinen ulkopolitiikkaa painoi vaakakupin Gyllingin puolelle.

Vaikka Suomella ei ollut Tarton 1920 rauhanneuvottelujen alla kovin suuria mahdollisuuksia painostaa Neuvosto-Venäjää, oli paine Moskovaa kohtaan reunavaltioiden (erityisesti Puolan) ja länsivaltojen suunnalta silti niin suurta, että se teki nopeasti solmittavan rauhan houkuttelevaksi myös sille.  Puna-armeija oli lyöty Varsovan porteilla, eikä vallankumouksen levittäminen pistimillä näyttänyt olevan juuri sillä hetkellä mahdollista.  Venäjälle oli tärkeintä estää reuna-alueiden irtaantumisen jatkuminen.

Karjalan Työkansan Kommuunin perustamisessa ja taistelussa sen suunnasta heijastui koko myöhemmin perustettavan Neuvostoliiton ydinongelma.

Miten neuvostojärjestelmä ja neuvostopatriotismi (venäläinen neuvostojärjestelmä) soveltui yhteen työväenluokan universaalin solidaarisuuden ja tasa-arvon periaatteiden kanssa.

Miten soveltaa yhteen kaikkien maiden Komintern-puolueiden ehdotonta ja ensimmäistä velvollisuutta puolustaa Neuvosto-Venäjää ja samalla toimia karjalaisten oikeuksien puolesta venäläistämistä vastaan, kansallista kulttuuria kehittäen.

Jälkimmäinen tavoite edellytti avointa rajaa, vuorovaikutusta Suomen suomalaisten kanssa, kun taas Neuvosto-Venäjän puolustuksen katsottiin vaativan mahdollisimman korkeiden raja-aitojen pystyttämistä Karjalaa itselleen tavoittelevaa ”valko-Suomea” vastaan.

Neuvosto-Venäjän puolustus, valmistautuminen suureen sotaan, vaati mahdollisimman yhtenäistä kansakuntaa. 

Kaikki hallitsijat tietävät, että kansakunnan yhtenäisyyden rakentuminen edellyttää kansan yleisesti hyväksymiä arvoja ja laajan legitimiteetin omaavaa hallitusvaltaa. 

Neuvostoliitossa tästä yhtälöstä syntyi maan sisäiseen käyttöön neuvostopatriotismi.  Sen universaalina muotona markkinoitiin työväenluokan kansainvälisyyttä, jonka tärkein elementti oli Neuvostoliiton puolustaminen kaikissa tilanteissa.  Tämän venäläisen nationalismin ekspansiopyrkimys muotoiltiin Kominternin käyttöön iskulauseeksi Neuvostoliitosta kaikkien työläisten isänmaana. 

Vanha politiikka puettiin nyt vain uusiin vaatteisiin, asian tiivistää Markku Kangaspuro.

*

Eräs viimeinen taistelu

Vielä kahta kuukautta ennen erottamistaan, helmikuussa 1922 Kudzijev ja VKP(b):n Luoteisbyroon sihteeri Ivan Smirnov ajoivat Gyllingin vastustuksesta huolimatta läpi päätöksen Karjalan taloudellisesta ja poliittisesta alistamisesta Pietarille.

Zinovjevilaiset näyttivät olevan niskan päällä.

Päätöksen jääminen voimaan olisi estänyt Karjalan Kommuunin irtoamisen Pietarin alaisuudesta.  Se olisi vahvistanut Zinovjevin asemia Moskovan ja Stalinin suhteen.  Sillä olisi samalla ollut merkittäviä vaikutuksia jakotapahtumiin isossa kuvassa, olihan Lenin jo parhaat voimansa aatteelleen uhrannut mies.

Mutta Moskova puuttui kuitenkin jälleen kerran peliin Gyllingin hyväksi.

Kudzijev erotettiin huhtikuussa ja suomalainen Johan Järvisalo valittiin Karjalan aluekomitean ensimmäiseksi sihteeriksi.

Huhtikuussa 1922 Stalinin luuta lakaisi Luoteisbyroossa.  Ivan Smirnov erotettiin ja byroon uudeksi sihteeriksi valittiin Stalinin oma mies Boris Pozern.  J. V. Stalin osallistui kokoukseen varmistaen keskuksen tahdon toteutumisen.

Elokuussa 1922 Gyllingin linja korjasi uuden voiton.  Aunuksen kuvernementti lakkautettiin.  Yleisvenäläisen TpKK antoi virallisen päätöksen 18.9.1922.

Lopullisen iskun Kudzijevin venäläismieliset kannattajat saivat Karjalan aluejärjestön II kongressissa syys-lokakuussa 1922.

Tällä kertaa Pozern istui kokouksessa varmistamassa asioiden sujumisen toivotulla tavalla.

*

Gyllingin voitto

Merkittävä tekijä siinä, että taistelu päättyi Gyllingin voittoon oli epäilemättä se, että hänen vastustajansa sattui olemaan Stalinin kilpailija.

Zinovjevin ja Stalinin valtataistelu heijastui Kominternin perustamisesta asti siitä tehtyihin ratkaisuihin. 

Zinovjev näki itsensä Leninin seuraajana.  Hän oli ollut maanpakolaisvuosien aikana tämän luotettu ja toimi nyt vallankumouksen kehdon Pietarin puoluejohtajana.  Lisäksi vaikutusvaltainen Moskovan puoluejohtaja Lev Kamenev oli hänen liittolaisensa.

Tietenkin tämä oli vain yksi erä pitkässä taistelussa, mutta merkittävää tässä oli se, että Gyllingin työn jatkumisen mahdollisti Leninin seuraajaksi noussut Stalin, ja toisaalta se, että Gyllingillä oli edessään työteliäät vuodet, jotka muodostuivat menestyksellisiksi niin kauan kuin työn sallittiin Kajalassa jatkuvan.

Jääräpäinen tiedemies ja taistelija Edvard Gylling osoittautui tässä vaiheessa tarmokkaaksi ja päteväksi talous- ja hallintomieheksi.  Koko Neuvostovaltion rakentamien oli vasta alussa. 

Karjalan teollistaminen ja maatalouden kehittäminen ja kulttuurisen viljelyn kukoistus pääsi käyntiin.

Metsätöiden ja muun elinkeinoelämän tarpeita tyydyttämään Gylling houkutteli Karjalaan suomalaissiirtolaisia Pohjois-Amerikasta, mutta myös aatteellisia kommunisteja suoraan Suomesta  Loikkareiden kohtalo oli kuitenkin usein perin huono, sillä epäluuloiset neuvostoviranomaiset pitivät aatteellisistakn syistä loikanneita monesti epäluotettavina. 

Gyllingin tasavallassa, kuten muullakin Neuvostoliitossa, pidettiin kymmeniä tuhansia ihmisiä työ- ja vankileireillä, eikä pääministeri tehnyt mitään heidän asemansa korjaamiseksi.  Tilanne äityi hälyttäväksi.  Stalinin strategisena rakennuskohteena toteutettiin vuosien 1931-1933 rakennettu Vienanmeren-Itämeren kanava, ns. Stalinin kanava.  Kanavan rakennustöihin osallistui 126 000 pakkotyövankia, joista virallisten tietojen mukaan 12 000 kuoli 20 kuukautta kestäneen rakennustyön aikana.  Myöhempien arvioiden mukaan menehtyneiden määrä oli korkeampi, tutkija Anne Appelbaumin arvion mukaan jopa 25 000 uhria.

*

Karjalan suomalainen työkenttä

Miten Karjalan onnistui puolustaa talousautonomiaa ja kielipolitiikkaa koko 1920-luvun ajan?

Niin kauan kuin Neuvostoliiton vallankäyttö perustui pääasiassa politiikkaan eikä terroriin, poliittiset instituutiot ja ristiriidat vaikuttivat keskeisesti sen kehitykseen.  Kansalliseen integraatiopolitiikkaan kuulunut elementti, korenizatsija-politiikka (juurrutaminen) teki keskuksen ja periferian institutionaalisesta ristiriidasta etnisen jännitteen.  Se toi nationalismin aivan Neuvosto-Venäjän poliittisen ja valtiollisen järjestelmän ytimeen.  Sen raa´at piirteet realisoituvat lopullisessa muodossa suuren vihan aikana etnisinä ja kansallisina puhdistuksina.

Neuvosto-Karjalan kehityksessä toisen periodin muodostivat vuodet 1922-1928.

Uusi talouspolitiikka (NEP) tarjosi tasavalloille mahdollisuuden harjoittaa paikalliset lähtökohdat huomioon ottavaa ja väestön asemaa reaalisesti parantanutta talouspolitiikkaa.  Taloudellisten reformien lisäksi Neuvostoliitossa toteutettiin vähemmistökansojen kieltä ja kulttuuria suosivaa vieraisiin kansallisuuksiin suunnattua politiikkaa.  Ukrainassa ukrainalaistamista ja Karjalassa karjalaistamista.  Keskusvalta luodessaan kansallisia neuvostotasavaltoja pyrki integroimaan ne osaksi Neuvostoliittoa.  Neuvostojärjestelmän valtiollinen asema vahvistui, mutta alueellisesti ja hallinnollisesti se jäi heikoksi.

Kolmas jakso ajoittuu vuosiin 1928-1933.  Se oli Neuvostoliiton kehityksen vedenjakaja. Tasavalloille liikkumatilaa antanut NEP-politiikka lakkautettiin ja itsenäinen talonpoikaisto tuhottiin.  Koko maan talous valtiollistettiin ja päätösvalta siirrettiin paikallistasolta keskukselle.  Käynnistettiin viisivuotissuunnitelmat: ensimmäinen vuosille 1928-1933.Tämä vaikutti merkittävästi vähemmistökansojen aseman ja hallituksen kansalliseen integraatiostrategiaan.  Taloudellisen ja hallinnollisen autonomian lakkauttamisen jälkeen Karjalankin oli mahdotonta jatkaa ”kansalliset edut” huomioinutta reformipolitiikkaa.  Keskuksen näkökulmasta se oli ollut paikallisen edun asettamista yleisliittolaisen edun edelle, pahimmassa tapauksessa paikallista nationalismia.

Muualla kansallistamispolitiikkaa perustui niiden nimikkokansan omaan kulttuuriin.

Karjalassa sen perustaksi oli kuitenkin valittu ulkopoliittisista syistä (Tartto 1920) ja Gyllingin oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemän aloitteen vuoksi suomalaisuus. 

Asetelma oli Karjalan kantaväestöä ajatellen sikäli kummallinen, että suomalaisten osuus tasavallan asukkaista oli vain noin kolme prosenttia ja hekin olivat suurimmaksi osaksi poliittisia ja taloudellisia pakolaisia.

1920-luvun loppupuolella saatiin myös ensimmäiset merkit uuden poliittisen vaiheen synnyttämän karjalaisen nationalismin heräämisestä.  Suomalaistamista ja ennen kaikkea suomen kielen käytön laajentamista vastaan syntyi karjalais-venäläinen oppositio.  Sen kantavana voimana oli opettajia ja puoluetyöntekijöitä.  Kangaspuron mukaan on ilmeistä, että oppositio olisi syrjäyttänyt suomalaiset Karjalan johdosta, (kohta puoluesihteeri Johan Järvisalon kuoleman 1929 jälkeen muotoutuneissa oloissa?) ellei keskus olisi ulkopoliittisista syistä vielä puuttunut tapahtumiin. 

*

Finaali

Euroopassa 1930-luvulla tapahtunut voimakas nationalistinen ja oikeistoradikalististen liikkeiden nousu vaikutti osaltaan siihen, että neuvostojohto alkoi käsitellä kansallisuus- ja turvallisuuspolitiikkaa osana samaa ongelmakokonaisuutta.  Myös tämä kasvatti Karjalassa paineita suomen kielen käytön rajoittamiseen ja karjalan kirjakielen luomiseen.  Kielikiistasta kehkeytyi sekä suomalaisten asemaa koskenut valtapoliittinen että Karjalan kansallisen itsehallinnon oikeutusta koskenut kysymys. 

Euroopan poliittiset muutokset ja ensimmäisen viisivuotissuunnitelman päättyminen 1933 aloittivat vuoteen 1935 jatkuneen neljännen vaiheen Karjalassa ja Neuvostoliitossa.

Hitlerin valtaannousu 1933 ja oikeistoradikalismin voimistuminen Euroopassa olivat osoittaneen nationalismin valtiota lujittavan voiman.  Sen vastavoimana aiempi korenizatsija-politiikka näyttäytyi nyt Moskovan näkökulmasta päinvastaisia tuloksia tuovana, hajottavana elementtinä.  Viisivuotissuunnitelman myötä toteutettu talouden rakenteiden yhdenmukaistamisen ja keskittämisen jälkeen tuli aika yhdenmukaistaa politiikka ja hallinto.  Turvallisuuselimet kiinnittivät kasvavaa huomiota sotavoiman ja rajaturvallisuuden tehostamiseen.

Kansallisuuspolitiikassa alkoi ”suuri perääntyminen”.

Karjalan vuoden 1934 aluepuoluekonferenssiin ja sen valitsemiin johtoelimiin syntyi uusi voimasuhde.  Leningradin aluekomitean onnistui nostaa omat miehet ja entinen oppositio valtaan.  Edvard Gylling ja Kustaa Rovio säilyttivät lähinnä muodollisen johtoaseman Petroskoin hallintopalatsissa.

Alkoi suomalaisten lopulliseen syrjäyttämiseen – ja tuhoamiseen – tähdännyt puoluetaistelu.

Neuvostovallan viides vaihe kesti muutaman vuoden.

Se alkoi Kirovin joulukuussa 1934 tapahtuneesta murhasta, jonka käynnistämä prosessi nosti NKVD:n uudella tavalla vahvaan asemaan.

Vuoden 1937 terrorin käynnistyminen merkitsi jo seuraavan vaiheen lähtölaukausta. 

Karjalassa vuosien 1935-1937 vaihe alkoi puolen vuoden jaksolla.  Leningradin sotilaspiirin NKVD käynnisti keväällä 1935 operaation Karjalan jääkäripataljoonan suomalaisia komentajia vastaan.  Siitä se laajeni koskemaan myös muita suomalaisten johtamia organisaatioita päättyen Rovion ja Gyllingin syrjäyttämiseen syksyllä 1935.

Suomalaisten syrjäyttämistä seurasi vuoteen 1937 jatkunut kansallisuuspolitiikan vaihe, jota voidaan kutsua venäläiseksi karjalaistamiseksi, Kangaspuro määrittelee.

Suomalaistaminen ja entinen johto tuomittiin.  Suomalaisesta nationalismista tehtiin neuvostopatriotismin vastakohta.  Suomalais-karjalainen identiteetti korvattiin karjalais-venäläisellä neuvostopatriotismilla.  Tehtävistään erotettujen suomalaisten tilalle valittiin karjalaisia ja suomi korvattiin karjalan kielellä lähes kaikkialla. Suomenkielinen opetus lakkautettiin.

Kuudes vaihe alkio suuresta terrorista, Karjalassa suureksi vihaksi kutsutuista kesän 1937 joukkovangitsemisista.

Ne ja teloitukset jatkuivat vuoden 1938 loppuun  NKVD teki suomalaisista viholliskansan.  Karkottamiset, vangitsemiset ja teloitukset saivat mittasuhteet, jotka oikeuttavat puhumaan suomalaisten etnisestä puhdistuksesta.

Zhdanov oli määritellyt ongelman siten, että jos rajalla asuneet vähemmistökansat orientoituvat etnisiin kotimaihinsa, ne eivät tiedä sodan syttyessä, mikä niiden oikea isänmaa on.

*

Gyllingin umpikuja

Edvard Gyllingiä alettiin syyttää ”nationalistisesta sovinismista”.  Gylling ja hänen johtamansa ”vastavallankumouksellinen” luokka tuomittiin kommunistipuolueen Karjalan aluekomitean istunnossa tammikuussa 1935.  Hänet erotettiin Karjalan tasavallanpäämiehen paikalta saman vuoden lokakuussa, ja samoihin aikoihin hänen lähin miehensä Kustaa Rovio erotettiin bolshevikkipuolueen aluekomitean sihteerin virasta.

Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissariaatti kiinnitti huomiota siihen, miten Suomessa reagoitiin Rovion ja Gyllingin viraltapanoon; se nähtiin Neuvostoliiton vastaisena kampanjana, johon osallistui kaikkia mielipidesuuntia edustaneet lehdet, niissä kun tähdennettiin sitä, että Karjala on Gyllingin johdolla saavuttanut merkittäviä tuloksia, etenkin suomalaisuuden säilyttämisen mielessä.  Neuvostoliiton Suomen-suurlähettilään E.A. Assmusin mielestä se ”todisti vain, että iskumme ja toimenpiteemme osuvat maaliin ja ovat oikea-aikaisia”.

Aiheesta Zhdanovin kanssa keskustellessaan Assmus ehdotti, että Karjalan työvoimaongelma ratkaistaisiin käyttämällä vankityövoimaa ja arvosteli punasuomalaisia haluttomuudesta ottaa oppia Valkoisenmeren-Itämeren kanavan (VIK) kokemuksista (työmaa oli toteutettu Keskuksen suoran valvonnan alla).  Todettuaan, että ”karjalaiset toverit pitivät VIK:ta vieraana” ilmiönä sen sijaan, että ”olisivat ylpeitä VIK:sta ja hyödyntäisivät kaikin tavoin sen kokemuksia” Assmus väitti, että ”he kaikki olivat saman psykoosiin vallassa, joka johtuu heidän omalaatuisesta käsityksestään kansallisuuspolitiikasta”, pyrkimyksestä turvata karjalaisten, suomalaisten ja vepsäläisten enemmistöasema KASNT:n työvoimataseessa.

Gylling määrättiin tutkijaksi Moskovaan.

Heinäkuussa 1937 Gylling vangittiin syytettynä vastavallankumouksellisista hankkeista Karjalan irrottamiseksi Neuvostoliitosta ja liittämiseksi Suomeen. 

Kesäkuussa 1938 Gylling tuomittiin kuolemaan.  Kuolemantuomion muodollisena syynä oli tuotanto- ja elintarvikevarojen väärinkäyttö eräässä metsäkollektiivissa 1930.

Tuomio langetettiin Moskovassa 14.6.1938 ja pantiin toimeen välittömästi. 

Tuona päivänä tuli kuluneeksi tasan 32 vuotta tohtori Gyllingin ja hänen vaimonsa Fannyn suloisesta hääpäivästä Ikaalisten pikkukauppalassa, lehmusten kukkiessa. 

Tohtori Edvard Gylling haudattiin joukkohautaan Kommunarka –teloituspaikalla, noin 16 kilometriä Moskovan keskustasta lounaaseen.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Onpa melkoinen tarina. Mihin vuosiin ajoittuivat Karjalan Työkansan Kommuunin huippuhetket? Saatiinko aineellista elintasoa sen alueella nostetuksi milloinkaan lähelle Suomen tasoa? Riittikö ruoka vai nähtiinkö nälkää?

Kuinka realistinen on Ikitie-elokuvan kuvaama ympäristö, jossa Yhdysvalloista ja Kanadasta Karjalaan muuttaneet kommunistit pelaavat innolla baseballia yleisön hurratessa?

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Hyviä kysymyksiä.
Niihin on näin autossa kommenttia kirjoittaessa mahdoton tyydyttävästi vastata.
Mutta niinpä lämpimästisuosittelen tutustumista Ossi Kamppisen uunituoreeseen teokseen "Palkkana pelko ja kuolema. Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat" (Dosendo, 2019; ilmestynyt 13.3.2019)

Siinä on hyviä kuvauksia Neuvosto-Karjalan eli "Gyllingin Karjalan" eri vaiheista sen synnystä, noususta ja tuhosta vuosina 1930-1938.

Työkansan kommuuni -vaihe oli lyhyt 1920-1923, ja ulkoisen maailmantilanteen ja siinä vaikuttaneiden jännittieiden sekä tihenevän terrorin puristuksessa Karjalan suomalaisvaihe oli jatkuvaa teistelua ja luovimista. 1920-luvun mittaan taloutta pystyttiin vahvistamaan sotakommunismin ja sisällissodan vaikeista lähtökohdista. Metsätalouden tehostamisen ja erikostalousalue-statuksen turvin vihreän kullan maa vaurastui, eikä vähiten puun vientitulojen avulla.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset