Veikko Huuska

Elämää utopian valtakunnassa – eli Gyllingin Karjalan nousu ja tuho

Elämää utopian valtakunnassa – eli Gyllingin Karjalan nousu ja tuho

Työläisten valtakunnan rakentajat Neuvosto-Karjalassa 1920-1938

Mielenkiintoinen ja antoisa kuvaus Neuvosto-Karjalan suomalaisista rakentajista.

*

Talvisodan päättymisen 13.3.1940 muiston 79. vuosipäivänä 13.3.2019 ilmestyy Helsingissä tärkeä ja mielenkiintoinen teos.  Se on tiivis osa Suomen historiaa ja suomalaisten historiaa.

Kyseessä on Karjalaan erikoistuneen Ossi Kamppisen kirjoittama teos ”Palkkana pelko ja kuolema. Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat”.  Docendo, 2019.  Teoksessa on 314 sivua ja runsas, ainutlaatuinen kuvitus.

Kustantajan esittelyn mukaan ”Palkkana pelko ja kuolema kertoo Neuvosto-Karjalan suomalaisen kultakauden vaiheista ja parempaa elämää etsimään lähteneistä ihmisistä ja heidän työstään: vuoden 1918 punapakolaisista, työläisten uutta isänmaata rakentamaan lähteneistä amerikansuomalaisista ja lamakautta paenneista loikkareista”.  https://www.docendo.fi/palkkana-pelko-ja-kuolema-neuvosto-karjalan-suomalaiset-rakentajat-ossi-kamppinen.html

*

”Gyllingin Karjala”

Tämä alempana oleva esitys ei ole perinteinen kirja-arvostelu.  Tämä on taustateksti, joka keskittyy kuvaamaan Karjalan pääministerin, tohtori ja poliitikko, perheen isä ja maanpakolainen Edvard Gyllingin henkilöä, työtä ja kohtaloa.

Kamppisen kirjassa fokuksessa ovat kirjaimellisesti Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat.  Tässä valotan Neuvosto-Karjalan päällikön – ja luojan, niinkin voidaan sano, Gyllingin vaiheita.

Voidaan sanoa entisen työmiehen tapaan, että meni hyvin tai huonosti, aina pitää ”herrat kirota”. Siihen malliin tässä esittelyssä myös tehdään. Jos ei tohtori Gylling päässyt helpolla omassa elämässään, ei hän helpolla pääse tässä tekstikollaasissakaan.  Joskin lieventäviäkin näkökohtia esitetään.

Samalla kun suosittelen pikaisesti lukemani Kamppisen teosta lukijoille, rohkenen myös suositella tämän blogin lukemista!

*

Edvard Gylling – ruotsinkielisen piirilääkärin vävy

Fanny Gyllingin (os  Achrén) sisaren poika professori Klaus A.J. Järvinen kirjoittaa toimittamani Edvard Gylling 1881-1991 –muistoseminaarin bulletinissa (1991):

”Isoisääni, Ikaalisten piirilääkäriä Alarik Achrénia huolestutti jo Fannyn ja Edvardsin kihloihin mennessä 1903 tyttären mielitietyn vasemmistolaisuus.  Alarik Achrén oli itse joutunut ponnistelemaan kaikin voimin venäläistä sortopolitiikkaa vastaan.  Hän oli ollut Porvoon ylimääräisillä valtiopäivillä 1899 porvarissäädyn edustaja.  Eräänä kohtalonkysymyksenä oli Suomen oman sotaväen lakkauttamisen jälkeen laiton kutsunta Venäjän sotaväkeen.  Tämän laittoman kutsunnan vastustamiseksi oli 1901 koottu runsaat 92.000 nimeä koskeva kansalaisadressi.  Alarikin kieltäydyttyä oman alueensa (Uudenkaarlepyyn) kutsuntojen lääkärintarkastuksista oli Pietarin Spalernajan vankilaan joutuminen ollut lähellä.

Vapaussotamme aikaansaama muutos Fanny-siskossaan peloitti äitiäni.  Ennen niin iloinen ja valoisa ”Nanni” oli muuttunut kovaksi.

Tytär ja isänsä eivät koskaan maininneet keskusteluissaan Edvardin nimeäkään. 

Fanny syksyllä 1918 joutui lyhyen aikaa asumaan Turussa lapsuudenkodissaan tapahtui mm. seuraavaa:

Fannyn nuorin lapsi kuusivuotias Walter kysyi ruokapöydässä Märtä-tädiltään:

”Oletko Sinä kommunisti?”  Saatuaan kieltävän vastauksen poika jatkoi: ”Isä on kommunisti ja minäkin olen kommunisti”.

Kun sitten Fanny vielä julisti: ”Minä olen punapäällikön vaimo.  Minä ajattelen samalla tavalla kuin mieheni”, oli tunnelma todella vaikea.”

*

Kumpi oli pahempi O. W. Kuusinen vai E. O. W. Gylling?

Kuusinen oli kenraali ilman joukkoja.  Gylling oli kenraali, jolla oli joukkoja, ja joka johti joukkonsa turmioon. 

Hän toteutti Leniniläisen puskurivaltion Neuvos-Venäjän luoteisrajalle Karjalaan, ja houkutteli sinne 6.300 amerikan-suomalaista työläistä.

Karjalan suomalaisjohtoinen työkommuuni syntyi monen tekijän summana.  Venäjällä hajallaan oli tappiollisen kapinan jälkeen toistakymmentätuhatta suomalaista punaista.  Ulkomainen paine valko-suomalaisten lupaaman vapauden myöntämiseksi suomensukuisille karjalaisille.  Yhä riehuvan kansalaissodan puristuksessa Lenin päätyi tähän Pohjoisen suunnitelman, punaisen interventiotukikohdan perustamiseen. 

Kapinan jälkeen Gylling katui osallisuuttaan ja asemaansa, aikoi antautua Turun Hovioikeudelle tuomiota varten, mutta luopui kohta tuollaisesta ja lopulla kesää1918 matkasi Tukholmaan, jossa odottivat jo toiset, katumattoman miehen hommat.

Edvard Gyllingin ikioma Tukholma-syndrooma: Katui ja harmitteli, mutta torjui johtopäätökset ja canossan matkan.  Kantoi kaikki risut oman rovion ruoaksi ja lämmitteli tämän tulen ääressä.  Maanpaossa olevan näköala kutistuu, valikoidut kannat luutuvat ja mies omistautuu tuhoutuneeseen ideaan.

Gylling tapasi puolisonsa Fannyn Turussa kesällä 1918 katastrofin ja epätoivon jälkeen.  Sai pillua, lämpöä ja tukea, ei tuomiota – se herätti hänet, loi uskon ja toivon.  Niinpä lähti mies Tukholmaan laatimaan Pohjoista suunnitelmaa, fantastista plania Euroopan kumousaallon vyöryttämiseksi ylhäältä alas, Pohjoisesta Etelään. 

Vuonna 1920 hän lähetti kuriirin matkaan suunnitelman esiteltäväksi Leninille, jonka pasmoihin hanke tuossa tilanteessa passasi.  Kutsu Moskovaan esittelemään ideansa ”leijonille”, Karjalan erillisalueen luomisesta.  Paikalla läsnä ollut Yrjö Sirola sanoi:

Minä en uskonut, mutta Gylling uskoi”.  Syynä saattoi olla vaihtoehtojen vähäisyys.

Ukko-Lenin Gyllingistä: ”Sellaisen miehen pitää saada koittaa”.  Niin lausuttiin syntysanat Karjalan Työkansan kommuunille, kesäkuun alussa 1920.

Vuosikymmen myöhemmin, kun suomalaisella johdolla Karjalan kuvio oli saatu toimimaan, Gylling asiamiehineen hoopotti lama-Amerikasta 6.300 suomalaista pakolaista, työteliäitä ja alttiita kapitalismin nurjaan puoleen kyllästynyttä, hengessä altista. 

Moraalisesti Gylling on vastuussa heidän elämästään ja tuhostaan.  Jopa enemmän kuin Stalin.  Stalin ei heitä Karjalaan ja bolshevismin helmoihin kutsunut, mutta Gyllingillä oli osansa tässä asetelmassa.  Olihan hän Karjalan päämiehen aseman johdosta myöskin TSHEKA/NKVD:n alueellisen johdon jäsen.

*

Miten säätyläispoika Edvard Gyllingistä tuli kapinallinen ja maanpakolainen bolshevikki Karjalaan?

Lue täältä: 

Miten Ikaalisten Kalmaan yli 140 hehtaarin porvarillisen sukutilan haltijoiden, Helsingiuksen ja Gyllingin sivistyssukujen, selväpäisestä komeasta pojasta tuli kapinahallituksen jäsen ja maanpakolainen?

 http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/266252-miten-saatylaispoika-edvard-gyllingista-tuli-kapinajohtaja-ja-maanpakolainen

*

Professori Hannu Soikkanen, luento Gylling-seminaari, Ikaalinen, 20.7.1991, katsoi Gyllingin aatteellista kehitystä huomattavasti loivemmassa valossa kuin Huuska edellä.

Näin Soikkanen Ikaalisten seminaarissa:

Gyllingin aatteellinen kehitys 1903-1918. Reformistista vallankumousmieheksi.

Otsikko on ollut minulle vain väljästi ohjeellinen.  Käsittelen enemmän poliittista kuin aatteellista kehitystä ja nimenomaan Gyllingin asemaan Suomen ns. vanhassa työväenliikkeessä.  Otsikkoon on sijoitettu luonnehdinta reformistista vallankumousmieheksi.  Niin kuin yleensä tällaiset luonnehdinnat niin tämäkin on yksinkertaistava niin alku- kuin loppuluonnehdinnan osalta.

Gyllingiä ei voi sijoittaa reformistien ryhmään samalla tavoin kuin ehkä Tannerin ja Voionmaan.  Hän oli samaa ryhmää kuin Kuusinen, Manner ja Sirola eikä heitä voi pitää reformisteina.  Tosin hän poikkesi myös näistä.  Mutta loppupäästä häntä ei voi oikein pitää vallankumousmiehenäkään, vaikka hän oli mukana vallankumoushallituksessa, ja vaikka hän sitten siirtyi Neuvostoliittoon ja kommunistienkin leiriin.

Vuosi 1917 ja erityisesti vallankumousyritys ja kansalaissota olivat niin dramaattisia tapahtumia, että silloin kortit ikään kuin jaettiin uudelleen riippumatta mitä aikaisemmin ja mitä sillä hetkellä ajatteli poliittisista tavoitteista tai strategiasta.

Ei voi sanoa, että entisestä kautskylaisesta sosialidemokraatista olisi tullut leninisti 1918 kesällä piileskellessään Helsingissä ja sitten Ruotsissa tehdessään tulevaisuuden suunnitelmia.

Toisaalta voi todeta, että vanhan työväenliikkeen vanhalla tavalla tai kautskylaisellä tavalla sosialidemokraattiset johtajat kuten Edvard Valpas tai Matti Turkia palasivat Suomeen, Valpas 1919 lopulla ja Turkia vuonna 1922.  Näin voi sanoa, että eroa Gyllingiinkin oli, oli sekä tehtävissä että poliittisessa ja aatteellisessa tilanteen arvioinnissa.  Heille palaaminen oli vaikeaa ja täällä odotti tuomio.  Heistä ei tullut kommunisteja ja Gyllingistä tuli, samoin kuin siitä piiristä, Kuusisesta, Mannerista ja Sirolasta, jotka olivat puolueen johdossa erityisesti vuonna 1917.

He olivat ehkä vähän käsitettä väljästi käyttäen ja Gyllingin kohdalla tätä käsitettä voi käyttää tiukemminkin, intellektuelleja. 

Heillä, intellektuelleilla on ehkä voimakkaampi taipumus utopian toteuttamisyritykseen, jota voi toisaalta nähdä Gyllingin hankkeissa Itä-Karjalassa.

Toisaalta se näyttäisi olevan eräänlaista realismia, tehdä mahdollisia.

Vanhan sosialidemokraattisen puolueen puoluesihteeri Matti Turkia käytti esim. Työmiehessä 1910 ilmausta ”hienosti sivistyneet maisterit”, johon sisältyi annos hyväntahtoista leikinlaskua, mutta myös sen toistuessa eri ryhmien välistä jännitystä. 

Kaikissa tapauksissa yleisluonnehdintaan reformistista vallankumousmieheksi sisältyy suuri yksinkertaistus ja ehkä epätarkkuuskin.  Mutta kyllä se kertoo jotain, toteaa prof. Soikkanen ja jatkaa:

Kun lähdemme pohtimaan Gyllingin asemaa Suomen työväenliikkeessä ja sen edellytyksiä ja sen takana olevaa aatteellista valintaa, niin ensin ja ehkä jotain yleisemmin johtajuudesta työväenliikkeessä.  Sosialistinen liike, jos näin yleistä luonnehdintaa käyttää, on ollut ongelmallinen ja hämmästystä herättävä siksi, että sosialismi hylkäsi suurmiesteorian, mutta joko siitä huolimatta tai sen takia johti juuri (siihen että) varsinkin Neuvostoliitossa on ollut yksilönpalvontaa ja johtajuuden aseman korostamista, että se on ylittänyt historiassa sellaisetkin liikkeet, joissa on lähdetty johtajuuden periaatteesta.

Uudenlainen perinne ja kulttuuri tässä suhteessa oli nähtävissä Gyllingin asemassa Itä-Karjalassa.  Gyllingistä tuli erityisesti vasemmistolaisessa, mutta myös sosialidemokraattisessa työväenliikkeessä sankari siksi, ettei hän paennut Viipurista 1918. 

Sosialidemokraattinen perinne on korostanut joukkoja ja joukkoliikettä.

Mutta Marjatta Rahikainen on kiinnostavassa väitöskirjassaan Nils Robert af Ursinista osoittanut, kuinka työväenliike tarvitsi myyttejä ja nimenomaan myyttiä oppineesta ja tiedemiehestä työväenliikkeessä.  Rahikaisen aika ankaran arvioinnin mukaan af Ursinissa keskinkertaisuus pääsi tämän myytin myötä historiaan.

Kuvassa Gyllingistä on samoja piirteitä.  Hänestä oleva tavallisin luonnehdinta: tiedemies ja sosialisti täyttivät hyvin tarpeen sikäli, että työväenliikkeessä korostettiin ja arvostettiin tiedettä ja koko suomalaisessa yhteiskunnassa oppia.  Siinä oli jotain ylhäältä päin tulevaa.

Gyllingin kohdalla emme voi pahalla tahdollakaan sanoa, että keskinkertaisuus pääsi historiaan.

Näin siis professori Hannu Soikkanen, Gylling-seminaarissa Ikaalisissa 1991, kun tuli kuluneeksi 110 vuotta Gyllingin syntymästä.  Soikkanen on kirjoittanut laajan SDP:n puoluehistorian.

*

Gyllingin Venäjä-suhteista Soikkanen samassa luennossaan:

Vasta vuonna 1917 hänestä (Gylling) tuli selvemmin puolueen yleispolitiikkaan paneutuva (sitä ennen hän oli keskittynyt lähinnä maatalous- ja erityisesti torppariaiheeseen, vh).

Ensimmäisiä tehtäviä tällä linjalla oli sitten vuonna 1917 niin yleiseksi tulleiden suhteiden hoito venäläisiin päin.

Vuoden 1916 tai jo 1915 elokuussa puoluetoimikunta lähetti Gyllingin, Kuusisen ja Wiikin Pietarin neuvottelemaan mensevikkijohtajien kanssa.  Tässä tilanteessa duuman mensevikkijohtajat eivät tehneet suomalaisiin vakuuttavaa vaikutusta, vaikka he olivat esittäneet duumassa Suomelle suopeita ajatuksia.  Mensevikkien kanta olikin hyvin horjuva, osin he tukivat hallituksen sotaponnistuksia ja osin taas luottivat siihen, että sota pakottaisi tsaarinvallan myönnytyksiin.  Tässä tilaisuudessa kolmikko esitti suomalaisten mielipiteitä.  Heidän mukaansa Suomen kaikki yhteiskuntaryhmät olivat Suomen oikeuksien palauttamisen kannalla ja toivoivat irtipääsyä Venäjästä.

Mensevikkien vastaus oli ystävällinen, mutta pidättyvä.  Gylling ja Wiik auttoivat sitten Kuusista laatimaan lentokirjasen Suomen ja Venäjän suhteista.  Tämä merkitsi sitä, että hän oli jo etukäteen perehtynyt tulevaan Suomen valtiollista asemaa koskeviin kysymyksiin.  Kuusisen pohdintojen mukaan ratkaisu Suomen asiaan olisi laaja autonomia tai jopa itsenäisyys kansainvälisin takuin.

Puoluetta alkoi tässä vaiheessa yhä selvemmin johtaa pieni ryhmä, johon Gylling kuului ja tämän johtajuuden perusteet olivat kielitaidossa ja kansainvälisissä kokemuksissa.

*

Gyllingin Lenin-suhteesta Soikkanen toteaa vielä:

Kaikki lähteet korostavat yksimielisesti sitä, että Gylling piti vallankumoushanketta vääränä ja turmioon vievänä, vaikka kesän 1918 tilityksessään totesi, että olosuhteet ja myös senaatin politiikka oli siihen vienyt, mutta hän näki kuitenkin työväenliikkeen johdon ratkaisijana.

Kun hän meni mukaan ja sitten huolimatta tilityksestään (Turun Hovioikeudelle, vh) siirtyi Ruotsiin ja Neuvostoliittoon, niin itse olosuhteet vaikuttivat siihen.

Hän oli tavannut Leninin kaksikin kertaa vuoden 1917 lopulla itsenäisyyttä koskevissa tunnusteluissa ja sitten uudelleen punaisen Suomen edustajien ja Neuvosto-Venäjän edustajien välisestä valtiosopimuksesta neuvoteltaessa.

Hän oli ehkä saanut vaikutteita Leninin esiintymisestä ja ajatuksista.  Hänen vuoden 1917 läheiset yhteistyötoverit olivat perustamassa SKP:tä Moskovassa ja paluu Suomeen näytti ainakin lyhyellä tähtäimellä mahdottomalta.  Samaan aikaan entinen oppi-isä Kautsky ja Lenin tuomitsivat toisensa jyrkästi.  Oli valittava jompikumpi niin jyrkkä oli heidän tuomionsa toistensa menettelytavasta ja poliittisesta linjasta.

Ehkä Gyllingin valintaan vaikutti vain se, että siirtyminen Karjalaan ja Neuvostoliittoon tarjosi mahdollisuuden toimia.”

*

Gyllingin toiminta kapinan jälkeen ja Karjala-vaiheen alussa 1918-1920

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254634-tohtori-edvard-gylling-ja-hanen-toimintansa-kapinan-jalkeen-1918-1920

*

Fanny Gylling oli kapinaan erehtyneen miehensä eräänlainen Lady Macbeth, lähikuiskaaja ja fanaattinen valmentaja. Lähiomaisten todistusten mukaan Fanny oli isän tyttö, lujatahtoinen ja valmis pitämään päänsä. 

Ja vaikka tämä Gyllingin Karjalan tarina on tosi, löytyy siitä tietysti yhtymäkohtia Shakespearen näytelmään, ja tavallaan se on myös sovitus Nikolai Leskovin vuoden 1865 miniromaanista Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth.

Mukana on makaaberi elementti, joka saa parisuhteen tuntumaan ennemmin Brönten sisaruksilta kuin Shakespearelta, ja tuulinen ympäristö lisää jatkuvaa uhan tuntua. Tarina on todella synkkä, ja vaikka ei voi muuta kuin tuntea sympatiaa päähenkilöä kohtaan, se käy hetki hetkeltä yhä vaikeammaksi.

”Elämä on kuin varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa - tarkoitusta vailla”.

*

Miten Edvard suhtautui Punakaartin terroriin?  Gyllingin luo Helsingin punaisten pääpaikkaan tuli helmikuussa 1918 eräs hänen vanha ystävänsä, vetoamaan Gyllingin puuttumiseksi punaisten rivimiesten terroriin ja vapauttaakseen tämän ystävän.  Mies kertoi vierailustaan lehdessä tuoreeltaan: Gylling oli laimeasti myötätuntoinen mutta ei ryhtynyt mihinkään toimiin asian johdosta.

Lue lisää: http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254635-tohtori-edvard-gylling-ja-hanen-toimintansa-kapinan-jalkeen-1918-1920

*

Neuvosto-Karjalan hallituksen pääministeri Edvard Gylling

Jo 1920 Tukholmassa hän (Gylling) kehitteli ja perusteli suunnitelman Karjalan kansallisen autonomisen alueen muodostamiseksi luoteis-Venäjälle.  Hän esitteli sen Venäjän kommunistisen puolueen keskuskomitean tarkasteltavaksi.  Neuvostohallitus otti huomioon tämän suunnitelman perusajatukset tehdessään keväällä 1920 päätöksen autonomian myöntämisestä Karjalalle.

Gylling sai kutsun Moskovaan.  8. kesäkuuta 1920 hyväksyttiin julistus Karjalan Työväen Kommuunin perustamisesta.  Samalla E. Gyllingin määrääminen tähän korkeaan virkaan tapahtui V.I. Leninin suosituksesta, mikä on osoitus siitä, miten korkealle Lenin arvosti häntä taloustieteilijänä, kokeneena poliitikkona ja vallankumousmiehenä, joka innokkaasti osallistui Karjalan Työväen kommuunin luomiseen.

Toimintansa ensimmäisten kuukausien aikana Karjalan Vallankumouskomitea valmisti autonomisen alueen sosiaalisen ja taloudellisen kehittämisen pitkän tähtäimen ohjelman.  Tämä ohjelman tarkastelu osoittaa sen rakentuneen E. Gyllingin itsensä kehittelemille taloustieteellisille perusnäkemyksille.  Niiden lähtökohtana oli ajatus Karjalan taloudellisen autonomian välttämättömyydestä.  Ohjelmassa edellytettiin, että alueen talouselämää johtavat sen paikalliset valtiovallan elimet, eikä Moskovan keskusjohto.  Karjalan tuli saada oma budjetti, oikeus harjoittaa kauppaa ja yhteistyötä Venäjän muiden alueiden ja ulkomaiden kanssa.

Samalla kuitenkin korostettiin, että Karjalan taloussuunnitelmat sovitetaan ja nivotaan yleisvenäläisiin talouden kehitysohjelmiin ja että alueen kehittämisen alkuvaiheessa saadaan taloudellista tukea keskusjohdolta.

Nämä E. Gyllingin näkemykset poikkesivat perusteellisesti silloin Venäjällä vallinneesta sotakommunismin järjestelmästä.  Sen perustanahan olivat talouden keskitetty johto, talonpojilta perittävä elintarvikevero, yleinen työvelvollisuus, täydellinen kieltäytyminen markkinatalous- ja rahajärjestelmästä.

Vuosien 1920-1921 vaihteessa E. Gyllingin taloustieteelliset näkemykset saivat V.I. Leninin tuen tämän kehittäessä valtakunnan uutta talouspolitiikkaa, joka tunnetaan nimellä NEP.

26. heinäkuuta 1921 Neuvostohallitus hyväksyi Karjalan talouden kehittämisohjelman.  Karjalan Työväen Kommuuni sai oman budjetin, oikeuden viedä ulkomarkkinoille osan sen alueella hakatusta puutavarasta.  Muutaman vuoden ajan Karjala sai verovapauden, sen taloudellisissa suhteissa Venäjän kanssa noudatettiin ekvivalenttilaskelmia.  Karjalan saamat taloudelliset vapaudet olivat poikkeuksellisia keskustan ja autonomioiden suhteiden järjestelyissä.  Tätä poikkeuksellisuutta E. Gylling selitti myöhemmin sillä, että Karjalan taloudellisen itsenäisyyden osoittautuessa menestykseksi Lenin aikoi hyödyntää sitä valtakunnan muissa autonomioissa.

Karjalan talouden kehitysohjelman luomiseen E. Gylling suhtautui täysin tieteellisesti.  Hänen mielestään talouden menestykselliseksi kehittämiseksi oli lähdettävä sellaisista taloustieteellisistä kategorioista kuten rahajärjestelmä, markkinat, työntekijäin aineellinen kiinnostus työnsä tuloksista, eikä abstraktisista Marxin sosialismin opin käsitteistä.

E. Gylling johti laatimansa talousohjelman toteuttamista.  Jo vuosina 1926-1927 Karjalan talouden kehitys oli huomattavaa.  Vähitellen päästiin irti taloudellisesta jälkeenjääneisyydestä.  Budjetti saatiin tasapainoon, sen tulos kasvoivat vuosina 1926-1927 kaksikymmenkertaisesti.

Teollisuuden kasvuvauhti oli nopea, sen bruttotuote kasvoi kymmenkertaisesti.

Maataloustuotannon nousu oli myös vakaata.  Vuosi vuodelta lisättiin kulttuuriin ja terveydenhuoltoon tarkoitettuja määrärahoja.

Tuntuvaa oli myös työväestön ja maanviljelijäin elintason nousu.  Karjalan talouden kehitystä kuvaavat tilastot olivat parhaita toisiin Venäjän autonomioihin ja alueisiin verrattuna.

Tämä menestys oli suuressa määrin Karjalan Kansankomissaarien neuvoston hallitustointen ansiota.  Tälle toiminnalle olivat ominaisia talouden tieteellinen analyysi, hyväksyttyjen päätösten avoimuus ja pätevyys.

E. Gyllingin mielestä tärkeintä oli Karjalan taloudellinen itsenäisyys.  1927 hän totesi, että saavutettu menestys oli vasta alkua ja että taloudellisen itsenäisyyden säilyessä Karjala pystyy laajentamaan tuotantoaan kolminkertaisesti seuraavien viiden vuoden aikana.

Mutta kohtalo ei suonut E. Gyllingin toiveiden toteutuvan.  1920-1930 –lukujen vaihteessa Stalin sai rajattoman vallan, maassa vakiintui komento- ja virkakoneistojärjestelmä. 

Karjalan taloudellisesta itsenäisyydestä tehtiin loppu.  Karjalan talous joutui keskustan ankaran valvonnan alaiseksi.  Tasavallasta tuli valtakunnan ”valuuttapaja”.

Tämä oli tietenkin erittäin kova isku E. Gyllingille, joka panosti kaikki voimansa, taitonsa ja kokemuksensa Karjalan talouden, kulttuurin ja kansallisen kehityksen kukoistukseen.

1935 E. Gylling kutsuttiin Moskovaan tutkimustyöhön.  1937 hänet vangittiin ja valheellisesti syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta.

14. kesäkuuta 1938 hänet teloitettiin. 

1955 E. Gylling rehabilitoitiin täydellisesti.

Lähde: Petroskoin yliopiston historiatieteen professori Aleksandra Afanasjeva, luento Gylling-seminaarissa 20..7.1991, Ikaalisissa.

*

EK:n Kuulustelupöytäkirja, R No 2729/31.12.1934, EK 136a;

Ruotsalainen insinööri Edv. Moberg:

Kertoo kuulustelussa;

Gylling, joka viime vuosina on käynyt yhä väsyneemmäksi ja hermostuneemmaksi.  Hänen työpäivänsä onkin mahdottoman pitkä eikä tuberkkeli, joka tammikuussa 1923 vei häneltä jalan, ole hänestä vieläkään kokonaan hävinnyt.  Usein nousee hänelle päähän ja niskaan tuberkeli kyhmyjä, eikä häntä yleensä pidetä pitkäikäisenä.

On sanottava, että Gylling on Karjalassa hyvin populääri siitäkin huolimatta, että hän usein ankaralla kädellä käy kiinni piireissä havaittaviin väärinkäytöksiin ja epäkohtiin.

Elämässään hän on hyvin vaatimaton.  Aina vuoteen 1931 hän asusti Karzikin (Karjalan toimeenpanevan komitean) talossa N:o 1 ent. kuvernöörin palatsissa, jossa oli tilaa riittämiin, mutta oli ottanut omaan käyttöönsä vain kolme huonetta, keittiön ja palvelijan huoneen käsittävänä huoneiston.

Mainittuna vuonna rakennettiin ent. kuvernöörin puistoon hänelle y.m. hallitusherroille asumus Karzikin corpus N:o 1, mikä oli Petroskoin ainoa keskuslämmöllä varustettu talo, mutta sielläkään hänen huoneistonsa ei ole edelläkuvattua suurempi.  Sitäpaitsi asuu hänen luonaan vielä hänen vanhemman tyttärensä Maijan perhe, s.o. mies, vaimo, poika ja anoppi, joten pääministerin hallussa oleva asuma-ala jotenkin vastaa yleistä Neuvosto-Venäjällä vallassa olevaa minimaalista normia.

Rouva Fanny Gylling ei pitkään aikaan liittynyt puolueeseen, mutta ryhdyttyään vuonna 1926 siihen jäseneksi on sittemmin vuosi vuodelta yhä enemmän innostunut puoluetyöhön eikä nykyisin enää paljon muusta puhukaan, kuin iskujoukoistaan ja työprikaadeistaan.

Osoituksesi siitä, miten tämänkin sivistyneen henkilön ajatuksenjuoksu on voinut Neuvosto-Karjalan oloissa tyrehtyä, mainittakoon, että kun minä kävin Gyllingin luona jäähyväiskäynnillä, voivotteli rouva Gylling kyyneleet silmissä sitä kurjuutta, mihin lapseni Suomessa ja Ruotsissa joutuvat, koska ainakin Suomessa parhaillaan vallitsee suuri työttömyys ja nälänhätä ja minut arvattavasti pitää tulevaisuudessa laskea työttömien joukkoon, sillä epäilemättä täällä joutuisin boikottauksen alaiseksi.  …

Syksyllä 1932 tapahtui Petroskoilla ja koko Karjalan alueella joukko pidätyksiä, jotka yritettiin pitää suurelta yleisöltä salassa.

Aluksi pidätettiin nimittäin Karjalan punaisen jääkäripataljoonan entinen esikuntapäällikkö, punaupseeri Pavloff (viipurilaisen poliisikomisarion poika): Myöhemmin (pidätettiin) noin 500 henkilöä Karjalan alueelta, joukossa huomattavia paikallisia piirivirkailijoita, GPU:n miehiä ja tavallisia talonpoikia.

Kävi nimittäin ilmi, että kyseessä ei ollut ei enempää eikä vähempää kuin täydellinen salaliitto, jonka tarkoituksena oli nostattaa Karjala kapinaan, toisten tietojen mukaan vain venäläisen vaikutuksen vähentämiseksi, toisten taas maan liittämiseksi Suomeen tai jotain siihen malliin.

Tutkimuksen jälkeen … suoritettiin ankara ”puoluepuhdistus”, jonka johdosta epälukuisa määrä entisiä silmäntekeviä toimitsijoita ja virkailijoita joko kokonaan erotettiin, siirrettiin tai lähetettiin Siperiaan. …

Kapinayrityksen yhteydessä oli Edvard Gylling viime vuoden (1933) neljä alkukuukautta kutsuttuna Moskovaan, mutta ei Karjalassa tiedetä tarkemmin, mitä Moskovassa lienee tapahtunut.  Kerrottiin vain, että hänet oli tahdottu saada tieltä pois, jottei ”hyväsydämisyyttään” puuttuisi tutkimusten kulkuun ja tuomioihin.

*

Gylling ja SKP:n Moskovan byroon toiminta vv. 1935-1937

Tri Jouko Jokisalo, esitelmä Gylling-seminaarissa, Ikaalinen 21.7.1991:

Puheenvuoroni perustuu pitkälti SKP:n arkistomateriaaliin vuosilta 1935-1937.  Niiden pohjalta voin esittää lähinnä fragmentaarisen kuvan Edvard Gyllingin ja SKP:n Moskovan byroon eli SKP:n KK:n Ulkomaan byroon toiminnasta ko. vuosilta.  …

SKP:n 6. edustajakokous syyskuussa 1935 ja Gylling

Kokouksen 11.9.1935 avasi Otto Wille Kuusinen.  Kokous suuntautui Kominterin 7. kongressin määrittelemän linjan mukaisesti yhteisrintamataktiikkaan ja irtisanoutui sosiaalifasismi –teesistä.  Toinen keskeinen teema edustajakokouksessa oli kysymys tulevan sodan vaarasta.  SKP painotti Hitlerin Kolamnen valtakunnan pyrkivän Suur-Saksan luomiseen sodan avulla.  SKP:n mukaan Suomi oli liukumassa Saksan vanaveteen ja siten vaarantaisi puolueettomuutensa ja viime kädessä  itsenäisyytensä.  ”Ei mikään niin vaaranna Suomen itsenäisyyttä kuin lähteminen imperialistisen Saksan kelkkaan”, todettiin edustajakokouksen asiakirjoissa.

Edvard Gylling puuttui omassa puheessaan edustajakokouksessa Suomen ulkopoliittiseen asemaan ja pyrkimyksiin.  Ensinnäkin hän korosti Suomen taloudellisen tilanteen kohentuneen olennaisesti sanoessaan: ”Finanssiasema on muuttunut Suomen kapitalisteille eduksi.  Eivät he turhaan kehu, että Suomi on ainoa maa, joka maksaa velkansa.”

Ja hän jatkoi: ”Suomen taloudellinen asema on hyvä… mutta epävarma.”  Gylling totesi Suomen viennistä 60 %:a suuntautuvan Englantiin ja sen siirtomaihin.  Sillä oli hänen mielestään ”suuri poliittinen merkitys”, koska ”se sitoo Suomen talouden ja politiikan kiinteästi Englannin talouden ja politiikan kanssa”.

Gylling yhtyi arvioissaan SKP:n näkemykseen Suomen Saksa-suuntauksen mahdollisuudesta.  ”Mutta ei Suomi politiikassaan suuntaudu yksin Englantiin”, sanoi Gylling ja jatkoi: ”Suomen kapitalistien … sydän vie paljon enemmän Saksan päin.  Huolimatta siitä, että Englannin kauppa on paljon suurempi kuin Saksan…”  Tämän Saksa –suuntauksen syynä oli se, että ”Suomen poliittinen suuntautuminen on myöskin neuvostovastaista”.  Siksi hänen mukaansa Suomen porvaristo ”hakee … kiihkeästi siteitä Saksaan”.

*

Tri Jouko Jokisalo jatkaa:

Gylling ja SKP:n Moskovan byroo 1935-1937:

Kaksi kuukautta SKP:n 6. edustajakokouksen jälkeen Gylling erotettiin Neuvosto-Karjalan johtotehtävistä syytettynä virheellisestä kansallisuuspolitiikasta.

Hän siirtyi Moskovaan, jossa hän toimi Maailmantalouden ja –politiikan instituutissa tutkijana.  Vuosien 1936/1937 aikana Gylling julkaisi kuusi artikkelia, joista kaksi käsitteli Suomea (1936 artikkelin Nykysuomen poliittisesta järjestelmästä ja 1937 Suomen presidentinvaaleista).

Gyllingin siirtyminen Moskovaan tapahtui ajankohtana, jolloin Kirovin murhan varjossa oli Neuvostoliitossa käynnistymässä toinen laaja terroriaalto.  Vuosina 1929-1933 oli riehunut ensimmäinen laajempi, joka suuntautui ennenkaikkea ns. kulakkeja vastaan.

Ensimmäisen jälkimainingeissa ja toista käynnistettäessä terrori saavutti ensimmäiseksi SKP:n jäsenet 1934/1935 Neuvosto-Karjalassa.

SKP:n Moskovan byroo oli pakoitettu 15.10.1035 kokouksessaan päättämään, että ”puolueen itsenäinen toimisto Petroskoissa likvideerataan ja henkilökunta irtisanotaan”.  Hieman myöhemmin rautainen käsi alkoi lujittaa otettaan SKP:n Leningradin jäsenistön suhteen, se joutui kasvavissa määrin terrorin kohteeksi.

SKP:n Moskovan byroo joutui esim. 12.12.1935 esittämään lausuntonsa Tyyne Tokoista ja Mikko Kokosta, joiden yllä NKVD:n varjouhkaavasti lepäsi.  SKP:n Moskovan byroon lausunnossa Tyyne Tokoista, joka silloin toimi SKP:n KK:n UB:n valtuutettuna Leningradissa, todettiin mm.:

”Tätä erittäin vastuullista tehtävää on hän tunnollisesti hoitanut, eikä hänen toiminnassaan ole koskaan ilmennyt mitään sellaista, joka SKP:n johdolla olisi antanut aiheen epäillä hänen poliittista luotettavuuttaan.”

Kuitenkaan ko. lausunto ei estänyt Tyyne Tokoita joutumasta muiden Leningradissa asuvine SKP:n jäsenten tavoin terrorin uhriksi.

Samalla SKP:n jäsenten vangitsemiset merkitsivät silmukan kiristymistä Gyllingin ympärille.

*

Tri Jouko Jokisalon luento, Gylling-seminaari, Ikaalinen 21.7.1991, jatkoa;

SKP:n toiminta Neuvostoliitossa riutuu…

Kasvavat syytökset Gyllingiä kohtaan eivät kuitenkaan johtaneet hänen erottamiseensa SKP:n johtoryhmästä.  SKP:n Moskovan byroon pöytäkirjojen mukaan Gylling osallistui Moskovaan siirtymisensä (siirtämisensä, vh) jälkeen ensimmäisen kerran ko. elimen kokoukseen 15.12.1935.  Asialistalla olikin SKP:lle ja Gyllingille kipeä Neuvosto-Karjalan kysymys.

Sen johdosta kokouksessa päätettiin laatia ”UB:n Karjalan kysymyksestä vahvistama virallinen päätöslauselma, joka lähetetään NKP(b):n Keskuskomitealle”.  Sen tekijöiksi nimettiin Arvo Poika Tuomine, Matti (Hannes Mäkinen) ja Edvard Gylling (sic!, vh).  Saman päätöksen mukaan lausunnon lopullisen muodon tarkistaisi OWK.

Gylling osallistui myös SKP:n Moskovan byroon kokoukseen 15.1.1936, jossa hän ja Matti (Hannes Mäkinen) saivat tehtäväkseen laatia julistuksen ”Neuvosto-Karjalan parjaajia vastaan”.

Gylling osallistui maalis-toukokuussa 1936 byroon kokouksiin.

Sen jälkeen tuli hänen kohdallaan pitempi katkos.

Pöytäkirjojen mukaan Gylling oli läsnä 11.11.1936 pidetyssä byroon kokouksessa.  Hän osallistui byroon toimintaan myös 1937 aikana.

Ennen pidätystään Gylling osallistui myös 7.2.1937 pidettyyn Yrjö Sirolan muistoalbumia valmistelevan komitean kokoukseen.

Viimeisin nähty asiakirja on 22.9.1937 pidetyn kokouksen pöytäkirja.

Siitä eteenpäin SKP:n toiminta Neuvostoliitossa näyttää ainakin arkistomateriaalin perusteella lähes täysin tyrehtyneen.

Lähes kaikki SKP:n johtohenkilöt Neuvostoliitossa, mm. Eero Haapalainen, J.H. Lumivuokko, Hannes Mäkinen, Jukka Lehtosaari…, ja monet jäsenistä joutuivat toisen terroriaallon huippuaikana 1937/1938 sen uhreiksi.

*

Tri Jokisalo jatkaa (fragmentteja):

Gyllingin pidätys ja erottaminen SKP:stä

Heinäkuun 25. päivänä 1937 pidätettiin Edvard Gylling.

Asiaa käsiteltiin SKP:n Moskovan byroon kokouksessa 22.9.1937, eli lähes kaksi kuukautta pidätyksen jälkeen.

Kokouksen työjärjestyksen asialistan kolmas kohta oli ”Kansanvihollisen E. Gyllingin erottaminen SKP:n keskuskomiteasta ja SKP:stä”.

Kokouksen puheenjohtajana toimi Jukka Lehtosaari.  Muut paikalla olleet byroon jäsenet olivat O.W. Kuusinen, Linko, Helga Ström, V. Ojanen, M. Nilson, L. Hager (Lauri Gustafson), V. Bergman; E. Nissinen.  …

Mitä tapahtui SKP:n Moskovan byroon kokouksessa 22.9.1937?

Aluksi puheenjohtaja Lehtosaari, joka itse joutui vuonna 1938 stalinistisen terrorin uhriksi, esitti hyväksyttäväksi päätöslauselman, ”jossa esitetään lyhyesti puolueen kritiikki Karjalan kysymyksessä ja erotetaan E. Gylling SKP:n KK:n jäsenyydestä ja SKP:stä”.  Samalla hän esitti kokoukselle päätöslauselmaluonnoksen lopullisen sanamuodon muokkaisivat Kuusinen ja hän.

Puheenvuoronsa jälkeen Lehtovaara esitti päätöslauselman.  Siinä todettiin, että Gyllingin ja Rovion pidätykset ovat ”SKP:lle uusi vakava huomautus poliittisen valppauden riittämättömyydestä”.

SKP:n johto ei ollut kyennyt edes ”osoittamaan sen verran valppautta, että hänet (Gylling) olisi jo aikoja sitten työnnetty sivuun SKP:n keskuskomiteasta”. 

Alustuksessaan hän tähdensi: ”Suurin virhe oli se, että G. vuonna 1935 valittiin KK:n jäseneksi uudelleen, vaikka Karjalan kysymys jo oli päiväjärjestyksessä.  Suhdettamme kansallisuuskysymykseen Karjalassa ei ole perusteellisesti selvitetty.  Vaikka Neuvosto-Karjalan kansallisuuskysymyksen selvittäminen ei SKP:lle kuulukkaan, niin olisi kuitenkin pitänyt leniniläisesti selvittää, mitä Neuvosto-karjala on Suomen vallankumouksen kannalta katsottuna”.

Asia oli monella tapaa SKP:n johdolle ongelmallinen.

Gyllingin Moskovan byroon jäsenyys saattoi nopeasti vetää muutkin mukaan Stalinin terrorin uhriksi. Kuten päätöslauselmassa viitattiin, oli SKP:n johto tuominnut ”useassa yhteydessä Neuvosto-Karjalassa harjoitetun politiikan”.  …

SKP:n Moskovan byron suorittama ”itsekritiikki” tuomitsi jo ennakolta Gyllingin ja Rovion. 

Lausunnossa todetaankin:

Mutta SKP:n johto osoitti suurta poliittista sokeutta siinä suhteessa, että se rajoittui luonnehtimaan G:n ja Rovion toiminnan poliittiseksi virheeksi, kykenemättä… näkemään heissä porvarillisia natsionalisteja, joiden toiminta oli syvästi neuvostovallan vastaisia.

UB katsoi itsensä sokeaksi… sosialismin rakennustyön saavutuksiin Karjalassa, näkemättä sitä, että G:n pitkän aikaa harjoittama porvarillisnatsionalistinen politiikka täytyi ehdottomasti johtaa läheiseen yhteistyöhön Suomen porvariston välittämien agenttien ja vakoilijoiden kanssa ja että tämä politiikka sopi täysin yhteen oikeistolais-buharinilaisten ja trotskilaisten bandiittien pyrkimysten kanssa kapitalismin palauttamiseksi SSR:ään.”

Lehtovaaran puheenvuoron ja päätöslauselman alustavan esittelyn jälkeen käytiin byroon jäsenten kesken keskustelua. 

Ensimmäisen puheenvuoron pöytäkirjan mukaan käytti O.W. Kuusinen.

Arvo Poika Tuomisen mukaan käytiin hänen ja Kuusisen välillä seuraava dialogi Gyllingin pidättämisen jälkeen:

”Oletko sinä sitä mieltä, Tuominen kysyi, että Gylling on spioni tai vastavallankumouksellinen?

En, olen ihan varma, että tässä on sattunut jokin erehdys, vastasi Kuusinen, ja jatko:

Turha nyt mennä (Stalinin luokse – J.J.), sillä kun Gyllingin asia on tutkittu, hän kyllä pääsee vapaaksi”.

Dialogin todenperäisyyttä ei ole saatavissa vahvistusta.  Mutta Kuusisen puheenvuorosta kuultaa osittain kyseisen dialogin henki.  Kuusinen toteaa puheenvuoronsa alussa, että ”vielä emme tunne kaikkia tosiseikkoja.  Gylling on voinut sotkeutua tahallisesti tai tietämättään asioihin.  Kun tulee täysi selvyys, on asiaan palattava uudelleen”.

*

Gylling huolehti kirjeitse matkalla Tukholmaan muistuttaen vaimoaan Fannya hoitamaan Edvardin henkivakuutuksen maksut kuntoon.  Isä-Gylling oli kuohuvan ajan vaahtolaineillakin rakastava puoliso ja hellä isä, joka ajatteli perheensä turvaa ja tulevaisuutta, jos kohta hänelle itselleen kävisi kepulisti – ajatus, johon hän oli saanut kapinakevään ja kesän 1918 aikana Viipurin viemärilaitoksen uumenissa kyykkiessään yms. paikoissa maanalaisena lakipattona piileksiessään totisesti tottua.

*

Gyllingin – Rovion oikeusjuttu 1938

Dosentti Irina Takalan esitelmä, Gylling-seminaari, Ikaalinen 21.7.1991:

Stalinilaisen terrorin elimellisenä osana oli taistelu ”porvarillista nationalismia” vastaan. Vaikka sitä ohjattiinkin Moskovasti keskitetysti, eri kansallisissa tasavalloissa sillä oli omat piirteensä.  Karjalassa taistelun uhreiksi joutuivat suomalaiset.

Karjalan tasavallassa 1930-lvulla toteutettujen joukkovainojen ytimenä oli ns. ”Gyllingin-Rovion asia” eli ”Gyllingin ja Rovion johtaman suomalaisten porvarillisten nationalistien vastavallankumouksellisen järjestön oikeusjuttu”.

Erittäin hankalaa on rajata ”järjestön” jäsenten piirin laajuutta.  Heti ensimmäisten pidätysten jälkeen sen jäsenmäärä alkoi vakituisesti laajeta.  Tutkimus oli julma ja tarkoitusperäinen.  Melkein jokainen pidätetty kidutusten murtamana luetteli jäsenten uusia nimiä ja luettelo kasvoi geometrista sarjaa.  Mutta samalla usean, tämän luettelon perusteella vangitun syytekirjelmästä puuttuu VSFNT:n rikoslain 58. pykälän 2. momentti – osallistuminen vastavallankumoukselliseen järjestöön.

Heidät teloitettiin syytettyinä vakoilusta, tuholaistoiminnasta, vastavallankumouksellisesta propagandasta.  Tuloksena oli, että ”suomalaista porvarillista nationalismia” vastaan järjestetyn taistelun varjolla tuhottiin tuhansia eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä.

Välittömästi ”Gyllingin-Rovion juttuun” liitettiin vain tasavallan huomatuimpia puolue-, neuvosto- ja taloustyöntekijöitä, jotka olivat kansallisuudeltaan suomalaisia tai karjalasia.  Heidän joukossaan olivat Karjalan ensimmäisen hallituksen jäsenet, Karjalan Toimeenpanevan keskuskomitean jäsenet sekä sihteeri, kommunistisen nuorisoliiton Karjalan aluekomitean sihteeri, kansankomissaari eli ministerit, suurten teollisuusyritysten ja talousjärjestöjen johtajat jne.

*

Gyllingin kidutus

Dos. Irina Takalan luento jatkuu:

Heinäkuussa 1937 pidätettiin Moskovassa Edvard Gylling.

Kuukauden kuluttua 26 elokuuta hänet erotettiin puolueesta.  Tutkimukset hänen osaltaan kestivät melkein vuoden.

Ei liene tarvetta puhua syytettyjen kuulustelujen käynnistä.  Rehabilitointiperusteluissa vakituisena toistona ovat sanat ”tutkimus oli suoritettu laillisuuden törkein loukkauksin ja syyte oli vääristelty2.  Monet pidätetyistä murtuivat ei minkään fyysisen kidutuksen vuoksi vaan tovereidensa kavaltamina.  Tämä tosiseikka otettiin huomioon kuulusteluja pidettäessä. 

Muutamien syytettyjen asiakirjoihin on liitetty otteita Gyllingin näytöistä, lokakuun 26. päivältä 1937.  Niissä hän luetteli ”järjestön jäsenten” nimiä. 

Mutta rehabilitointilautakuntien toteamusten mukaan itse Gyllingin asiapapereista nämä näytöt puuttuvat.  Lokakuisia ”näyttöjä” tutkimus nähtävästi tarvitsi lähettääkseen ammuttavaksi useita järjestön jäseniä ennen heidän johtajiaan.

Kaikesta päätellen 56-vuotias Gylling oli murtunut ja antoi todisteita.

14. kesäkuuta 1938 Neuvostoliiton Korkeimman oikeuden sotakollegio tuomitsi hänet Venäjän SFNT:n rikoslain 58. pykälän 1-a, 2, 7, 8 ja 11 momentin nojalla teloitettavaksi.

Eräissä kirjallisissa lähteissä Gyllingin väitetään kuolleen 1944.  On olemassa jopa häntä vankileirillä tavanneiden ihmisten muistelmia.  Tämänlaatuisia taruja on ollut liikkeellä monesta vinojen uhrista.  On todennäköistä, että ne ovat itsensä NKVD:n keksimiä, jotta olisi voitu salata rikosten todellinen laajuus.

On myös muistettava, että Gylling oli SKP:n keskuskomitean jäsen ja hänen kuolemansa todellista päivämäärää peiteltiin poliittisten näkökohtien vuoksi.  Mutta pää tulee vetävän käteen.

Edvard Gylling teloitettiin Moskovassa 14. kesäkuuta 1938, saman päivänä, jolloin hänelle langetettiin kuolemantuomio.

Gyllingin ja Rovion lisäksi järjestön n.s. ”suomalaisen nationalistisen kumouskeskuksen” johtokuntaan laskettiin kuuluvan Jaakko Mäen, Otto Vilmin, Olavi Matsonin, Verner Forstenin, Toivo Alavirran, Jukka Petrovin, Vasili Peipon ja vielä mutumaan henkilön.

”Gyllingin-Rovion oikeusjuttuun” liittyviä pidätyksiä jatkettiin aina vuoden 1938 toukokuuhun.  Epäiltyjä haravoitiin ei ainoastaan Karjalan syrjäisimmiltä paikkakunnilta vaan myös sen ulkopuolellakin.  Rinnan pidätysten toteutettiin teloituksia.  Tuomioiden valtaosan julistivat tuomiovaltuuksia vailla olevat elimet: kolmen (troikka), kahden (dvoikka) hengen lautakunnat (tutkimusasiakirjoissa niistä käytettiin virallista nimeä ”Neuvostoliiton NKVD:n ja yleisen syyttäjän lautakunta”), NKVD:n erikoistroikat ja erikoisneuvottelukunnat.

Syytettyjen valtaosalle langetettiin korkein rangaistus – kuolemantuomio.

Muutamat joutuivat moniksi vuosiksi kärsimään rangaistusta vankileireillä.  Virallisen tunnustuksen syyttömyydestään – rehabilitoinnin – saivat kuulla vain harvat yksilöt.

*

Suomalaiset Tshekalaiset Itä-Karjalassa

Teoksesta Georg Popoff: Tsheka – valtio valtiossa.

Kokemuksia Venäjän ylimääräisestä komissionista (Tsheka; NKVD:n ja KGB:n edeltäjäjärjestö). Otava, 1925.

Kun Tarton rauhansopimuksen (1920) jälkeen perustettiin Karjalan Kommuuni – ”Gyllingin valtakunta”, alkoi sinne virrata suomalaisia punapakolaisia Venäjän maan kaikilta ääriltä.

Huolimatta aikaisemmasta veljeilystä venäläisten kanssa ei entinen punakaartilainen sitenkään oikein tahtonut sopeutua venäläiseen ympäristöön.  Karjalan Kommuuni oli jo olevinaan puolittain omaa, puolittain suomalaista, vaikka sen ”itsenäisyys” suurimmalta osalta supistuikin nimeen.

Semminkin Itä-Karjalan viimeisen kansannousun jälkeen tarjoutui sinne asettuneille suomalaisille nuorille miehille laaja ja kiitollinen työala paikallisessa tshekassa, joka sekä henkilölukunsa että työnsä laajuuden puolesta suunnattomasti paisui.

Petroskoin tsheka on vuodesta 1922 lähtien keskittänyt itseensä huomattavan osan Suomessa harjoitetusta kiihoitus- ja vakoilutoiminnasta, samalla kuin se yleisten tsheka-metodien mukaan harrastaan paikallisen karjalaisen kansan kasvattamista kuuliaisuuteen työläis- ja talonpoikaishallitusta kohtaan.

Seuraavasta luettelosta saa suomalainen lukija vähäisen aavistuksen Petroskoin tshekan työalojen suunnattomasta laajuudesta ja sen sisäisestä järjestelystä.  Jättäen vähäpätöiset mainitsematta luettelemme tässä seuraavat alaosastot:

YLEINEN OSASTO, jonka kautta kulkevat kaikki asiapaperit; posti, käännöstyöt, päiväkäskyt, määräykset, selostukset, tutkintopöytäkirjat y.m.

KOMENDANTUURI, joka toimittaa vangitsemiset, hoitaa pidätettyjen passitukset ja pitää huolta vahtipalveluksesta.

TUTKINTO-OSASTO, joka toimittaa pidätettyjen alustavan kuulustelun.

INFORMATIO-OSASTO, joka hankkii tiedot kaikista virastoissa, työlaitoksissa, ym. palvelevista henkilöistä, heidän toiminnastaan, luotettavuudestaan, poliittisista suhteistaan j.n.e.  Tältä osastolta saa tehtävänsä yleisen osaston välityksellä.

AGENTUURIOSASTO, jonka toimena on määrättyjen henkilöiden valvonta, uusien salaisten tiedottajien värvääminen  j.n.e.

SENSUURIOSASTOn tehtävät ovat itsestään selvät, valtuudet postisensuurin y.m. suhteen rajattomat.

ERIKOISOSASTO (Osobyj otdiel) taistelee sotilasrikoksia vastaan käyttäen samoja urkkijametodeja, joita agentuuriosasto käyttää siviiliväestön keskuudessa.

TALOUDELLISEN OSASTOn tehtävänä on taistella yksinomaan taloudellisella alalla tapahtuvia ”rikoksia” vastaan.  Osastolla on salaiset agenttinsa jokaisen suuremman, ja pienemmänkin, liikeyrityksen henkilökunnassa.

I:nen SPESIAALIOSASTO pitää huolen tshekan sisäisestä elämästä, suorittaa tutkimuksia omien toimitsijain puolelta tapahtuneissa rikkomuksissa, jota varten urkkijat värvätään oman henkilökunnan keskuudesta y.m. (”Tshekan tsheka”9.

2:nen SPESIAALIOSASTO on puhtaasti uskonnollisia virtauksia vastaan taisteleva elin.

3:s SPESIAALIOSASTO kontrolloi puoluetoimitsijain työtä, josta se aina määräaikojen kuluttua laatii raportit.

SISSILIIKKEITÄ (banditismia) VASTAAN TAISTELEVA ERIKOISOSASASTO tutkii Suomesta palannet karjalaiset pakolaiset, urkkii näiltä tietoa Suomen oloista, tänne vielä jääneistä pakolaisista j.n.e.  Epäjärjestyksen sattuessa on osastolla mitä laajimmat valtuudet ryhtyä niitä tukahduttamaan, sen käytettävänä on sotilasosastoja G.P.U:n joukoista ja on sillä oikeus langettaa kenttätuomioita.

VASTAVAKOILUOSASTO on tshekan salaisimpia ja sijaitsee se erillään tshekan muista osastoista jossain n.k. konspiratiivisessa huoneustossa, sekä lopuksi

ULKOMAAN OSASTO, joka Petroskoin tshekassa merkitse jokseenkin samaa kuin Suomen osasto, vaikka sen tehtävänä onkin hoitaa vakoiluyhteyksiä myöskin Ruotsiin ja Norjaan.

Molemmat viimemainitut osasto – sekä Vastavakoiluosasto (Kontr-rasvjedovateljnoje otdielenie eli ”KRO” että Ulkomaan osasto (Inostrannoje otdielenie eli ”INO” ovat meidän kannaltamme tshekan tärkeimmät.  Niiden palveluksessa on suunnaton määrä henkilökuntaa, agentteja ja tiedoittajia Venäjällä, Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.

(Lainauksen ulkopuolelta todetaan, että Karjalan vallankumousneuvoston johtoon kuuluvana Gylling oli tietoinen, ja asemansa puolesta sisäpiiriläinen Petroskoin Tshekan rakenteessa. vh

Tietyllä tavalla voi sanoa, omat koirat purivat)

*

Karjalan Gyllingien tarina – matka kohti parempaa maailmaa – lyö ällikällä.

Kathartisen tragedian tavoin, sekä päällikkö, kansanjohtaja Gylling ja hänen vaimonsa saavat lopulta, murhenäytelmän kliimaksissa, surmansa – aivan kuten suurin osa heidän uskollisista aate- ja työtovereistaan.  Minkä näytelmän Shakespaere tästä olisikaan luonut?

 

Nyt Ossi Kamppinen kertoo koko tarinan

Nimenomaan bolshevistisen Karjalan työkansan, keulaltaan suomalaisten ja amerikansuomalaisten, uurastajien tarinan.

Rivimiesten ja –naisten taistelut ja kohtalot ideologioiden sodassa.

Kuvin ja sanoin. 

Lue siis arvoisa lukija!

* *

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän JariPirppu kuva
Jari Pirppu

6300 hyväuskoista amerikasta rakentamaan sosialismia,-mahtava on propagandan voima,ja lopputuloksena siperia tai kuula otsaan,,"sosialismi/kommunismi" saivat leiman josta ei ole toipuneet vieläkään,eikä toipumista tulekaan,,uudempiakin syntejä kun on kasapäin!

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska
Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

"Punaisen exoduksen" lopputulos oli karmea.
Monet näkivät kaiken aikaa, että "ei hyvä idea". Eivät lähteneet, monet eivät edes harkinneet. Paljon riippui henkilökohtaisesta ja lähipiirin näkemysmaailmasta.
Niinpä sitten mukaan tempautui väkeä, joka itsenäisen harkinnan pohjalta ei olisi edes kuvitellut lähtevänsä.

Heitä käy surku; satunnaiset ulkoiset tekijät saivat seikkailemaan.
Kovetut aatteen miehet ovat luku sinänsä.
Paljon oli niitä Pate Teikkoja, joiden elo lännen kultamaila oli päätynyt tupelle, ja milteipä ainoa tie eteenpäin oli lähteä utopian perässä Karjalaan.

Mielenkiintoisella tavalla prof. Hannu Soikkanen viittaa tällaiseen astelmaan itsensä Edvard Gyllingin kohdalla tuossa Ikaalisten Gylling-esitelmänsä loppulauseessa.

Oma lukunsa ovat tietenkin itään kohvoijatut muilutuksen uhrit.

Käyttäjän HeikkiMkinen1 kuva
Heikki Mäkinen

Punainen exodus. Utopian houkutteleman ja täpärästi hengissä selvinneen kertomus Gyllingin ajoista ja Stalinin moukarista Karjalan Tasavallassa anno dazumal.

https://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=2390533

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Viesti/Karjala tv huomioi Petroskoin julkistamistilaisuuden näyttävästi. Karjalan tasavallan Kansallisen museon juhlasalissa oli runsas asiantunteva yleisö kuulemassa kirjan kirjoittajan Ossi Kamppisen esittelyn ja taustoituksen:

Linkki: http://tv-karelia.ru/palkkana-pelko-ja-kuolema-esi... Kesto: 3:26 min.

«Palkkana pelko ja kuolema» esitetty yleisölle
от редакции
19.03.2019

"Mennyt viikko oli tapahtumarikas Karjalan kansalliselle museolle kirjaesittelyjen osalta. 15. maaliskuuta pidetyssä tilaisuudessa läsnäolleet tutustuttiin suomalaisen historiantutkijan Ossi Kamppisen uuteen Palkkana pelko ja kuolema -kirjaan."

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Karjalassa on arvioitu Ossi Kamppisen uutukaista tähän tapaan:

http://politika-karelia.ru/?p=43100

”Sosialismin rakentajien onni ja onnettomuus”

Kriitikko on lehtimies ja historikko Anatoli Tsygankov

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Suomalaisten käden jälki näkyy vielä Karjalan tasavallassa.
Matroosassa on vielä jäljellä muutamia amerikansuomalaisten spesialistien timpuroimia taloja, tosin talokanta supistuu kaiken aikaa.
Kerstin Kronvallin artikkeli/YLE Fst;
https://svenska.yle.fi/artikel/2019/03/23/optimist...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset