Veikko Huuska

”Demokratian voimakkain jyrähdys on äänestyslipun putoaminen vaaliuurnaan”

”Demokratian voimakkain jyrähdys on äänestyslipun putoaminen vaaliuurnaan”

Näin määritteli äskettäin eräs valtiopäivämies.  Ei aivan ilman ironiaa ehkä.

*

Joulusiivoja 2018 tässä pienen aikaa sitten tehdessäni sattui käteeni mustakantinen paksuhko vihko, jonka uumenista tärppäsin tällaisen alla olevan kirjoitelman. Päiväyksestä päätellen se on 27 vuoden takaa keväältä 1991.  Silloin muuan maalaismies aisti ajan tuoksahduksia tähän tapaan.  Pilkkuakaan muuttamatta:

*

Demokratian ääniä

Toinen tuore arviointi suomalaisesta yhteiskunnasta, EVA:n tutkimus tämän päivän kansalaismielipiteistä, oli tuloksiltaan  hätkähdyttävä, joskaan ei asiaan vihkiytyneelle tarkkailijalle yllätys.  Yhteiskunnassamme on voimistunut tyytymättömyys vallitsevaan järjestykseen ja sen toimintatapaan.

Erityisen kriittinen mieliala kohdistuu poliittiseen päätöksentekojärjestelmään.  Sen menettelytapoja pidetään kansalaisten kannalta etäisinä, hitaina, tuloksettomina; jokapäiväisen tosielämän kannalta tyhjän peen jauhamisena.

Suomalaiset sanovat – ja myös näyttävät – kaipaavan kansallisen pullansyöntikilpailun keskelle voimakasta kuria ja vahvaa johtajaa.  Siksi moni ei muun muassa välitä äänestää.  Se kun on heidän mielestään turhaa.  Mikään ei kuitenkaan muutu.

*

Satuin seuraamaan Ruotsissa sikäläistä vaalikampanjointia parisen vuotta sitten.  Maiden väliset erot selkiytyvät vaalien kaltaisten karnevaalien yhteydessä.  Kansallinen ilmapiiri, toiminnan henki ja ihmisten tuntemukset ovat pinnassa.  Maa ikään kuin paljastaa karvansa.

Ruotsi teki minuun hyvän vaikutuksen.  Näki selvästi mikä ero on pitkällä, rauhallisissa oloissa kehittyneellä kulttuurilla ja sen puutteella.  Mielestäni Ruotsi ei ole käpertynyt omaan napaansa, vaan on avoin, kirkkaasti ja valppaasti maailmaa tarkkaileva ja siihen virkeästi kantaa ottava maa.  Meillä on totisesti paljon opittavaa länsinaapuristamme.

Mieleeni jäi erityisesti eräs näkyvästi ja runsaasti esillä ollut vaalijuliste.  Sen yläreunassa luki: ”Kaikki eivät saa äänestää”.  Julisteen keskellä oli kuva, jossa maassa hätääntyneenä makaavaa miestä piteli kurissa tunnistettavasti eteläamerikkalaisen näköiset sotilaat pistinkärkisine kivääreineen.  Alalaidassa luki: ”Kaikki eivät äänestä vaikka saisivat”.

Suomessa ei tällaisia plakaatteja näy.  Ei näkynyt ennen Romaniaa ja Baltiaa, mutta ei näy niiden jälkeenkään.  Elämmekö me täällä jälki-kekkoslaisessa Suomessa jotenkin horteessa.  Onko Olavi Paavolainen yhä oikeassa: Emmekö me tosiaan tiedä, mitä Euroopassa todella tapahtuu?

*

Kirjoitan tätä tultuani aivan äsken Tampereen lyhytfilmijuhlilta.  Runsauden sarven järäyttävin elokuva-aines oli elokuvateatteri Hällässä ylimääräisenä näytetyt kolme Liettualaista filmiä.  Tammikuu 1991.  Kaksikymmentä minuuttia työstämätöntä, raakaa filmiä suoraan Riikan kadulta.  Varsinaisesta demokratian yöstä.  Lisäksi mukana oli tulituksissa surmansa saaneen kuvaaja Slapins´in vavahduttava muistoelokuva.

Vieressäni istunut liettualaistyttö kyynelehti ja nyyhkytti lähes koko parituntisen ajan.  Ankarimmissa kohtauksissa hän peitti kasvonsa ja voihki vaimeasti.

Vierailijana paikalla ollut latvialaisohjaaja, surmansa saaneen kuvaajan läheinen työtoveri, ilmoitti jo ennen esitystä olevansa sen jälkeen  valmis ja halukas keskustelemaan elokuvan pohjalta.  Hän toivoi kysymyksiä.  Mutta suomalainen, salintäyteinen yleisö häipyi kuin pieru saharaan, tuskin ehtivät viimeisenä esitetyn muisto-ohjelman lopputekstit päättyä ja valot syttyä, kun viimeisetkin luikkivat ulos.  Ei sanaakaan keskustelua.

*

Onko rasvatyynen yhteiskuntamme itsetehdyt kuonavaahdot ja tekokriittisyys saaneet näkökenttämme, tajuntamme aivan pimeäksi?  Eikö meitä mikään enää kosketa, liikuta, pane toimimaan?  Vielä muutama vuosi sitten saatoimme täydellä syyllä sanoa: nälkä, sota – mitä se meitä koskee, nehän ovat niin kaukana.  Nyt ne eivät enää ole kaukana.  Ne ovat aivan kynnyksillämme.

Kun korvissani soivat Riikan konetuliaseiden sarjat ja silmissäni välähtelevät valojuovaluotien vanat, minä ajattelen.  Minä mietin, mikä on se suomalainen todellisuus, mikä minun pitää ottaa todesta.  Siinä määrin (todesta ja) vakavasti, että alkaisin tajuta, että se mikä tapahtuu, vaikuttaa monien ihmisten elämään, tekee kipeää.  Aivan niin kuin Hällässä, kun valkokankaalla kävi pauke, eikä se ollut sitä tavanomaista, totuttua, joka ei koske minuun eikä kehenkään.  Vieressäni istui vieraskielinen tyttö ja hänen voihkeensa sattui minuun. 

Hetkeksi.

*

Tarjosin maaliskuussa 1991 tätä sepustusta parille lehdelle.  Ei kelvannut.

*

https://en.wikipedia.org/wiki/The_Barricades#/media/File:Andris-Slapins-memorial.jpg

Kuvaaja Andris Slapiņš.  RIP 20.1.1991

Andris Slapiņš (dzimis 1949. gada 29. decembrī Rīgā, miris 1991. gada 20. janvārī Rīgā) bija latviešu dokumentālo filmu kinooperators un režisors

*

The Barricades (Latvian: Barikādes) were a series of confrontations between the Repuglic of Latvia and the Union of Soviet Socialist Republics in January 1991 which took place mainly in Riga.

https://en.wikipedia.org/wiki/The_Barricades
*

Vilnan verilöyly 13.1.1991: https://fi.wikipedia.org/wiki/Vilnan_veril%C3%B6yly

Erityisesti tammikuu oli dramaattinen. Tuolloin neuvostosotilaat hyökkäsivät Vilnan tv-tornille, missä menehtyi 14 liettualaissiviiliä. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/mtv-paikan-paalla-liettuassa-juhlitaan-huomenna-100-vuotista-itsenaisyytta-myos-presidentti-niinisto-osallistuu-juhlallisuuksiin/6772230#gs.JVKdhIs4

*

YLE/Marjo Näkki, 20.8.2016;  https://yle.fi/uutiset/3-9108548

https://lv.wikipedia.org/wiki/Andris_Slapi%C5%86%C5%A1

*

Andris Slapiņš?

https:// Kesto 4:28

Julkaistu 13.1.2011

Fragmenti iz latvieša īsās atmiņas vēstures

*

Pidempi versio: 45:19 min

Provokācijas anatomija  https://

Julkaistu 15.1.2011

Režisores Antras Cilinskas 1995. gadā veidotā filma stāsta par 1991.

*

Englanninkielisessä Wikipediassa perusteellisemmin;

January Events (Lithuania) https://en.wikipedia.org/wiki/January_Events_(Lithuania)

*

“Jan. 13, 1991 's the day that changed the world”

Tammikuun 13. päivä 1991 – päivä joka muutti maailman

The BalticTimes, 21.1.2010; https://www.baltictimes.com/news/articles/24215/

*

Soviet troops vs unarmed Lithuanian civilians, Vilnius 1991.

Neuvostojoukot vs. aseettomat Liettuan siviilit, Vilna 1919

Julkaistu 26.9.2007

1991 (Wikipedia):
January 11 - Soviet forces storm Vilnius to stop Lithuanian independence.
January 13 - Soviet troops assault the Vilnius TV tower in Lithuania and kill 14 unarmed civilians; many more are injured.

Footage from documentary "Krustcels". Director: Juris Podnieks, Latvia.

Linkki: https://  Kesto 3:38 min.

*

https://travelblogeurope.com/vilnius-tv-tower-bloodbath-and-tourist-attraction/

https://en.wikipedia.org/wiki/Soviet_OMON_assaults_on_Lithuanian_border_posts

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Soviet tanks crush the human shield of Vilnius
The troops in their tanks and armoured cars gave no warning. I followed their column of about 16 vehicles as they roared up to the television transmitting tower soon after half past one in the morning.
Major Antanas Stankus of the Lithuanian police, armed only with a truncheon, tried to stop them. 'You're human beings, don't shoot,' he shouted desperately, waving his arms. But a Soviet paratrooper jumped down from an armoured car and hit him in the face with the butt of his gun.
Then all hell broke loose. The troops started firing into the air and the tanks rolled over lorries and cars in their way, crushing them.
One tank pointed its gun at the heads of the unarmed civilians before it. But the crowd, acting as a human shield, stood their ground.
The Guardian, seuraavana päivänä 14.1.1991; https://www.theguardian.com/world/1991/jan/14/eu.p...
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tuona vuonna pohdin ankarasti, miten Euroopan käy.

Olin aivan varma, että veri lainehtii vielä. Mikään imperiumi ei ole loppunut ilman taistelua. Ei myöskään tämä.

Muistan miten kesällä heräsin aamulla hikoillen tuskaisesti ja yhä jykertäen tätä kysymystä:

Miten itäblokin maiden käy, kun Moskovan rautavanne niiden ympäriltä laukeaa? Miten käy itsensä Neuvostoliiton, kun pakkovalta ryskyen kastuu? Tuntui mahdottomalta ajatellakaan sellaista ihmesattumaa, että kaikki menisi rauhanomaisesti ohi.

Siksi yhä pidän kesää ja syksyä 1991 1991 elinaikana kohtaamistani ajanjaksoista kaikkein uhanalaisimpana ja syvimmän kuilun reunalla marssimisena.
Neuvostoliiton ja betonibolshevismin murentuminen oli oman aikani suurin ihme!
Ei siksi, että se tapahtui.
Vaan siksi että se sujui käytännössä ilman verta.
Mahdoton vain lomahti kasaan.

Ps.
Tekstejäni lukeneet tietävätkin, että suuruusluokaltaan samaa luokkaa on tulossa.
KUN globaali finanssi- ja velkajärjestelmä murtuu, silloin rytisee. Mutta ei mitenkään ole mahdollista, että se kolossin kaatuminen tapahtuisi vetettömästi. Ei. Siinä maa peittyy vereen.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kumpi on muuttunut enemmän aikavälillä 1991 >> 2019? Suomi vaiko Ruotsi.
Blogissa kuvattua Ruotsia ei enää ole.
Suomi on sama, vain tietyt aiemmin hieman peitellyt piirteet ovat tulleet julkisemmin esitetyiksi. Joskus hävetyt ominaisuudet läimäistään nyt pöytään - jopa ylpeillen.

Historiallisesti arvioituna tämä on rappiota ja kunniattomuutta. Mutta ajan hengen kannalta upeaa kehitystä, hyvää ja suositeltavaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset