Veikko Huuska

Kun mieskunnia edellytti oman hengen tyrkyllepanoa vetäytymisvaiheessa 1944

 

Miten mieskunnia edellytti oman hengen tyrkyllepanoa vetäytymisvaiheessa 1944

Eräs luutnantti taisteli – vanha päiväkirjani kertoo

(Näitä miehiä ei enää ole – eikä tule)

*

3.9.1974:

Esko kehui Talvelan suoraselkäisyyttä ja sodanaikuista rohkeutta, ja siunasi luojaa, ettei ollut joutunut sen porukkaan; voisi olla, ettei tässä istuttaisi näitä tarinoimassa, ja siitä hän johdattuikin jo kertomaan omasta päälliköstään majuri L:stä.

Kannaksen murtumisen jälkeen he vetäytyivät korpia pitkin vanhalle rajalle ja siitä edelleen Suomen puolella yhä taapäin.  Pataljoonan toinen korohoro –patteri oli menettänyt putkensa.  Sen miehet liittyvät puskajusseihin jalkamiehiksi.  E oli mukana viestikomppaniasta, mitä hän teki oli räjäytteli rotulilla puhelinpylväitä.  Kiusa se on pienikin kiusa.

X:ssä he suojasivat prikaatin vetäytymistä.  He olivat kapealla suonkeskisellä niemekkeellä, jolta johti tie sisäsuomeen päin. Tien vasemmalla puolella oli kukkula, josta vihollinen laski rautaa heidän niskaansa.

Tielle asetettiin savut suojaamaan vetäytymistä.  Jalkaväki omin yksiköinään, samoin korohoro.  Siihen jäi näiden vetäytymistä suojaamaan vain pataljoonan krh-joukkue pikkuputkineen. Se ampui minkä kerkesi kukkulalle.  Se ampui kaikki panoksensa, eikä niitä paljon ollutkaan ja lähti sitten helvetinmoisella höökillä toisten perään.

*

Niin siinä sitten oltiin vain kolmistaan, majuri, pataljoonan upseeri ja minä.

Minä kattelin, että eikö tästä meinata lähteä ollenkaan.

Niitä toisia ei enää näkynyt, ne meni semmoisella kiiruulla ne, ja arvasihan sen, ryssä paahto minkä kerkesi rautaa niskaan, ja, eihän ne savut kauaa suojaa antaneet.  Tuuli painoi sitä savuseinää sivuun ja hajotteli niitä pilviä mitä siinä enää joku vähän pihahteli ja anto pikku töpsäyksiä silloin tällöin, niin että se koko taulu alko jo oleen melko klaari. 

Mutta enhän mä voinut mitään mennä ehdotteleen majurille.

Se seiso siinä ja katteli ympärilleen, niin kuin ei mitään, eikä tuntunu kiireestä mitään tietäänkään.  Sitten se vihdoin sanoi, että mitä mieltä viestikomentaja on – se käytti silloin sanontaa ”viestikomentaja”, vaikka pelkkä pataljoonan viestiupseerihan minä olin, että mitä mieltä viestikomentaja on, olisiko meidänkin aika lähteä vetäytymään.

Minä siihen, että kyllä herra majuri, mielestäni on vähän helvetin korkea aika lähteä veteleen.

Se otti ja heitti ittensä satulaan – se oli ratsulla, minä polkupyörällä, ja katteli siinä vielä hevosen selästä ympärilleen ja lähti sitten ajaan niitten muitten perään… käyntijalkaa.

Sillain se meni koko sen helvetin matkan, ja ilma oli jo aivan kirkas, sinne näky kukkulalle jo vallan hyvin, näkys kun ryssä siellä liikkus, ja yhtä hyvin ne tietysti meidät näki ja ampua yritti kans, muttei ne osunu, vaikka ei se niin pitkä se väli ollut.  Ja se paikka siinä oli ihan avointa maastoa.

…ja minä poljen sen takana pp:llä.  Minkä minä siitä voin lähtee ohi suinkaan, kun majuri keinuttelee edessä käyntijalkaa, vaikka kyllä mä kaiken aikaa kattelin, millon se alkaa panna vauhtia.  Mutta ei vaan.

Jalat mulla vaan piti tämmöstä… ne olis halunnu polkee… mutta ei.

*

Eikä tässä vielä kaikki.  Siinä oli menetetty joitain hevosia, olivat saaneet osuman ja jätetty siihen… irrotettu valjaista ja jätetty – mitä niille pysyttiin tekeen.

Siellä ne makas tieojassa ja siinä se pysähty ja sano:

Luutnantti, pidelkääpä ohjaksista, minä leikkaan paistin.  Minäpä otan illaksi paistit noista hevosista.

Ja se hyppäs alas satulasta ja meni ja leikkas ne, kaksi palaa.

Minä seison siniä ja kattelen, tulen puolella vielä, enkä menny edes hevosen taakse suojaan, mitenkä mä siitä pyörineni, suittista vaan pidin ja kattelin kus se leikkas ne.

Ja kun ne piti vielä kiinnittää satulaan. 

Kyllä ne oli pitkiä sekunteja…

*

Itse asiassa, kun oltiin siellä P:ssä – toimin siellä viestiupseerina, niin kuin toimin aina tilanteen aikana.  Sen joukkueen varsinaisena pomona oli yksi nuori vänrikki, mutta vain niinä leutoina aikoina.

Ne väliajat minä sitten olin X:ssä.

Mutta sitten tuli prikaatista käsky, että piti ilmoittautua silloin ja silloin komentopaikalla.

Menin sinne ja ilmoittauduin eversti C:lle, joka silloin sanoi, että kun olette noin vauhtiin päässyt voitte saman tien ilmottautua uudelle komentajallenen.  Se majuri L. oli juuri siinä, ja hänelle minä sitten ilmottausin.  Ensi kertaa näin miehen, vaikka olinhan minä hänet jo tuntenut.  Samassa pataljoonassa olimme X:ssä olleet… hän tietenkään ei minua tuntenut, ollut kuullutkaan, kunei kosketuksissa oltu oltu.

*

Siinä oli kaiken aikaa sitä vetäytymisen touhua.  Ja minä juuri luovutin joukkojani sille vänskälle, kun majuri tuli paikalle ja kysyi, onko piuhat kasassa: siihen minä, että on herra majuri, mutta yksi 400 metrin piuha on metsässä tuon tien varressa.  Näytin sen, tien joka lähti tukikohdasta ja johti harvakasvuisen metsän halki valtamaantielle.  Siellä maantiellä oli nähty vihollisen liikehdintää ja siksi se piuha sinne jäänyt olikin.

Sillonkos se sanoi, oikein nihjaisen virallisella äänellä, että hänen joukoissaan ei jätetä materiaalia pitkin metsiä, kuka menee hakemaan sen.

No ei siinä vapaaehtoisia löytynyt, tietenkään.

Silloin minä sanoin sille vänskälle, että ota kersantilta selvää tilanteesta; minä menen ja hajen sen piuhan, ja läksin samassa.

Majuri tuli mukaan.

Se ratsasti sillä iänikuisella konillaan siinä tiellä, minä poljin mettän puolen pientareella napaan kasvavassa ruohossa ja kelasin tohon kyynärhankaan sitä piuhaa.

*

Se tie oli ihan suora ja ei siinä ympärilläkään paljon suojapuustoa ollut, eikä matkaa tielle enää oikein ollut sataakaan metriä, ja siellä tiellä, siellä ryssä marssi suljetussa muodossa meidän tukikohdan ohi eteenpäin Suomea kohden.

Ja me vaan tulemme lähemmä ja lähemmä.

Minä kelaan tohon ja ajattelen, että vaikka tähän ampuisivat, en pysähdy vaan jatkan.

Se oli niin monessa kusessa minua pitäny, että nyt lähtiessä en enää matele, vaan saa se itte sanoa, milloin peräännytään.

Mä näin syrjäsilmällä miten se tuli siinä vierellä satulassaan, en katsonut siihen, mutta näin miten se vilkaisi minuun ja sitten heti perään tielle.

Siellä äijät jo katteli meihin päin ohi mennessänsä, mutta ei ne vielä mitään tehnyt, mitä ne, kun näki että pari äijää kelaa piuhoja rauhassa kaikessa, mistä ne arvas, ketä ne oli. Ei sitä niin erota, oli siinä matkaa joku 200 m, mutta yhä vaan lähemmäs tultiin, ja varmaa oli, että kohta oli jotain tapahduttava, mutta minä vaan jatkoin, sillä olin päättäny, etten mitään tee muuta perkele kun jatkan, ennen kuin majuri sanoo, milloin piuha riittää.

*

Vihdoin se sitten sano sen (mitä sanottava oli), ja minä vetäisin puukolla nauhan poikki ja palattiin takaisin.

Mutta niin olin minäkin hullu, että tapattanu itteni olisin, jos ei se olisi sitä kertaa perääntynyt.

Niinkun se niin monet kerrat urheillu, eikä koskaan rauta sitä tavoittanut, se oli sitä hullun tuuria kerrankin yhdellä kukkulalla, me kukkulan ryssänpuolelta nähden katvepuolella.  Ryssä paahto tuhannella putkella, mutta L. vaan seisoo rinteessä ja kattelee ympärilleen,niinkun siinä nyt olis jotain uteliaisuuden arvosta, eikä ole ollenkaan sen näköinen, että alkais hakeutua suojaan, siinä oli poterot vieressä ja minä kun aikani kattelin aloin hakeutua sinne turvaan.

Siinä vielä kävi niin, että kun siitä lähdin, hihani hipaisi hänen olkaansa ja hän vain sanoi kuivasti: Jos luutnantti pelkää niin käy vain poteroon.  Tuli se siitä vihdoin ittekin ja löi maihin ja jälestä kiittelikin, että oli niin tullu tehtyä. 

Siitä piuhan noudosta sain sitte vielä erikoiskiitoksetkin.

Tuli uuteen asemapaikkaan kirje siltä, jossa se kehui rohkeutta ja palvelualttiutta ja sillai.  Ja tuli vee är nelonen lehvien kera.

*

22.4.1977 perjantai

Aamulla herään ja olen koko yön uinut kuumuudessa.  En ollut sentään uskaltanut koskea termostaattiin sillä lattianrajassa on viileämpää, sielläkin sentään 21 astetta C.

Ap. klo 9 lähden hiihtämää.  On suojansekainen hieman tuhnu päivä.  Käyn Montellin majalla ja Taivaskeron laella.  Palatessani poimin Vuontis-Pirtiltä vettä (mehu ja juoma) kanisterin ja 4 pulloa Jaffaa. Tuvalla Esko makailee yhä.  Vaihdan kuivat alu- ja pällyvaatteet ylle.

Esko on soitellut Annelille ja etsinyt Kallea käsiinsä.  Kallen pitäisi olla parin viikon lomalla näillä maisemin, mutta häntä ei vain saa käsiin, ei tunturi- eikä maatalo- eikä mistään muustakaan majoituksesta.  Laitan perunamuusia ja paistan munia.

Esko käy syötyä päivälevolle, minä kirjoittelen tätä. 

Joutoaikaa, oleilua, istuskelua tunturi-ikkunan ääressä hiljaisina, ei-apaattisina, miellyttävän hellyttävä innostavissa tuumauksissa.  Loikoilua, askartelua, jutustelua, radiota.  Suomen yleis- ja rinnakkaisohjelmaa sekä ruotsalaista lapin asemaa.  Kylmänä tuloyönä meillä soikin pelkkä svenssonien yöradio.

Nyt kello on 13.20 ja tihkuu ohutta, kevyttä, hiljaista lunta hissuksiin. 

Tunturit kääriytyvät vaaleaan usvaan, niin ettei lakeja näy, näkyy vain harvat aluskuusikot.

*

23.4.1977 kello 16.17

Minä hiihtämästä noin klo 12.40.

Kalle vaimoineen mökillä Eskon seurassa kahvilla.  Herrasväki viipyi parisen tuntia ja keskustelu runsasta ja vaihtelevaa.  Tässä joitain ylösmerkittäviä seikkoja.

Kekkosesta: Se on taas tulossa keväthiihtoihinsa Lappiin.  Talon emäntä oli sanonut, että nyt alkaa lentokone ajaan päivittäin seudun yli: lentäjä noutaa Rovaniemeltä ukolle päivän lehdet.  Kalle paheksui vakaumuksellisesti noita keisarillisia otteita, joiden ilmentymiä tuokin on ja mainitsi vertailukohtana Ruotsin kunkun, joka aivan muodollisuuksitta osallistui Vaasahiihtoon ja veteli 85 km alle 12 tunnin, vaikka semmoista pullukka-sorttia onkin.  Kekkosella sen sijaan on rajavartioston osastot liikkeellä teltoittamassa vaellusreittejä puulattiallisilla teltoilla ja riisuksimassa suksia ukolta irti lenkin jälkeen: näistä ei ole hyvä ottaa lehtikuvia, vaan kuvat otetaan toiste.

Illatsuissa on komentoteltassa se suljettu vanhojen veikkojen, Kaiharin, Mäen jne. piiri, joka pitää seuraa, mutta muilla ei sinen ole asiaa: Eipä näytetä humalaista ukkoa maatiaiskansalle.  Ainut kerta kun UKK on näytetty humalassa kansalle oli Kallen mukaan af Grannin pressa-filmin kohtasu, jossa ukko loikoi Hammastunturin mökin verannalla ja morisi, ettei hän mitään muistomerkkiä kaipaa, mitä nyt tonne tunturin harjalle jonkun pystin vois pistää. 

Rouva tiesi kertoa erään everstin kohtalosta: Ukko oli kerran kysynyt, tietynasteista leikkiä sanoissaan: Missä ne orjat on? tarkoittaen rajavartioston siteenpäästäjä-sotilaita.  Ei meillä täällä ole mitään orjia, oli eversti sanonut.  Eikä takuulla saa ylennystä se mies niin kauan kuin ukko kahvoissa on, rouva totesi ja sai hyväksyvät nyökytykset Kallelta, Eskolta ja minulta. Kalle tiesi viime talvena kertoa maaherra Oinaksen jonkun minuutin myöhästymisestä, jonka seurauksena ukko ei koko päivä aikana ollut mitään Oinakselle lausunut.

Vielä puhuttiin muuta ukosta.  Kalle mm. totesi, että jos pistettäisiin pystyyn täysin vapaat kansanvaalit, jäisi ukko auttamatta pientareelle: Koivisto veisi homman.  Todettiin yhdestä suusta Koiviston rehti olemus.  Simonenkin sai maininnat. Haistatukset Sorsalle, Karjalaiselle, Virolaiselle, Väyryselle, muille.

Puhuttiin Mäntyrannan käryepisodin tahravaikutuksesta upeaan uraan.  Keran (Kehitysaluerahasto) penseydestä suksitehdas-suunnitelmaan suhteen, vastaikään myönnetystä suhdanenavustuksesta.  Esko oli noin 70-71 käynyt Pellon ex-verojohtajan seurassa Eeron kotona ja tiesi tämän asialliseksi mieheksi. Oli juteltu, kahvit juotu.

Kalle kertoi Speden majasta Torassiepissä.  Kerran Spede oli ajanut Pallas-hotellille mersullaan, asettanut heiniä pussista auton eteen, sitonut liekaan ja kontannut saliin ja kontilta alkanut höpistä sekavia pöytävieraiden kanssa.

Herrasväki oli Tallinnassa käynyt.  Viru-hotellissa isäntäpari oli varovasti viittoillut seinän mikrofoni-seinään ja selittänyt, että ollaanpa täällä… tällalaillaa… aivan… vaan.

Mutta kotosalla puhe oli käynyt suorempaan, eikä systeemi todellakaan saanut silityksiä.  Hotellin ravintolasalin tanssimusiikin hälinässäkin, puheiden hieman vapautuessa, oli isäntärouva pitänyt huolta siitä, josko sielläkin olisi – mikrofoneja!

*

Esko ja Kalle juttelivat talvi- ja jatkosotajuttunsa.  Esko oli ollut sodan päätyttyä Savonlinnassa (punaisen) Valpon kuulusteluissa. 

Ylikonstaapeli oli tullut kysymään lähteekö hän kuulusteluun (suosiolla) vai viekö hän.  Esko kertoi sanoneensa, että ensinnäkäään sää et vie mua mihinkään, se on varma, mutta minä kyllä lähden.

Tilaisuus oli alkanut kuulustelijan toteamuksella:

Jaha, teillä on sitten jotain selvittämättömiä juttua sodan ajalta.

Esko: Ei mun tietääkseni, mitä nyt vähän hanttiin panin, kun vihollinen päälle hyöki.

Koko prosessi oli käynnistynyt siten, että ravintolassa oli Valpon tarkkailijan korviin osunut humalaisten miesten uhoaminen, miten heillä oli sodassa niin perkeleenmoinen luti, joka hoki vaan että ilmat ulos äijästä.  Oli ollut melko helppo juttu kaivaa esille hänen nimensä ja niin seisoi ylikonstaapeli ovella.

Kuulustelijoiden puheista hän kertoi verraten pian päässeensä perille, mistä episodista oli kyse: sen hän sai selvitettyä kertomalla tapauksesta, jossa illalla pimeydestä oli kuulunut haavoittuneen avunpyyntöjä.  Eihän sinne ennen oltu voitu mennä, kuin aamulla, ja tällöin mies, venäläinen kapteeni, oli jo kuollut.  Esko sanoi tässä tapauksessa olleen totta siteeksi, mutta tämän tapahtuneen toisaalla ja toisena ajankohtana.  Lonkkaan haavoittuneelle hän oli ojentanut tupakan ja sanonut: pas palaan, ja vetänyt ilmat pihalle.  (Ei tiedä, mikä oikein oli, mutta kuollut se olis muutaman tunnin kuluessa, mutta tuntui vaan että oli inhimillisempää näin.)  Nämä Eskon puheet olivat hieman sekavia ja Kallekin kysyi, että miten ne liittyi niihin humalaisten ilmat pois –puheisiin, mutta vyyhden logiikka jäi lopultakin valkenematta.  (muistan miten hän sanoi sen löytyneen metsästä, polulta, ja hän oli käskenyt muut jatkamaan matkaa, nostanut miehen istumaan selkä puunrunkoa vasten, ja antanut sen tupakan.  Sitä ei voitu ottaa kantoon, kiirus oli.  Kun muut olivat matkan päässä, siihen hän sen sitten lopetti, olisivat yöllä viimeistään metsän elukat käyneet siihen käsiksi)

En tiedä, painoiko tunto niin paljon, ettei Esko kyennyt tilittämään juttua juuriaan myöten. Sen, että pirun kova kundi hän on olut, olen jo kauan tiennyt, puheista ja otteista, niin kova, että kontrasti nykyisin hotaa alinomaa mussuttavaan lonttoposkeen on järkyttävä: eilen illalla hän soitti parin tunnin sisään kolme pitkähköä kaukopuhelua vaimolleen.  Kuulusteluun hän oli mennyt ladattu pistooli saapashousujen taskussa, lainkaan empimättä käyttää sitä, jos tilanne siihen suuntaan ajautuisi.  Vuoden -56 yleislakon aikaanhan hän oli osallistunut Porin torikokoukseen ladattu sotilaspistooli muassaan. 

(Kun 90-luvulla arkistojen avauduttua etsin tästä papereita, en löytänyt mitään)

*

Viru-hotellista Kalle vielä mainitsi havainneensa isäntänsä huoneistossa kokolattiamatot, joista isäntä oli vain todnenut niiden olevan suomalaisvalmistetta.  Hän ei ollut kysynyt enempää, ei ollut ilennyt, sillä hän oli Nopan rak.liikkeen miehiltä kuullut NL:oon viedyn kolme kertaa enemmän kokolattiamattoa, mitä Viru-hotelli oli vetänyt: kaikki tuo eri instanssien ja napamiesten voitelemiseksi, puhtaaseen korruptioon.

Semmoista se on, ja tietää, kuka siinä maksumiehenä oli: Suomen katajainen kansa, Kalle totesi ja kirosi Kostamus-hankkeet hornaan.  Kyllä siinäkin nämä voide- ja muut kustannukset uhkaa ainakin vielä nousta niin moniin satoihin miljooniin, etteivät edes poliitikot uskalla ottaa niitä kontolleen ja tehdä tutkimusta.

Keitimme kahdet kahvit ja ne tulivat mukavasti juoduksi rupattelun ohessa.  Lähdön hetkellä totesin haikeutta mielessäni, niin kuin aina silloin harvoin, kun joudun eroamaan henkilöistä, tilanteesta, joka on miellyttänyt, inspiroinut ja tunneperäisesti elähdyttänyt minua.  Kalle oli totutun jämerä ja hänen nuorekas rouva oikein viehättävä ja miellyttävä.  Molemmat kovin reippailijoitakin: suksilla kulussa nytkin.  Kalle ei koskaan tuonut mitenkään esille, että hän oli jatkosodassa toiminut pataljoonan komentajana, ja pahoissa paikoissa.

Ps. Vielä pari huomiota.  Kalle muisti Mäntyrannan kirjasta viitteen hänen arvelluista ranskalaisista sukujuuristaan, mistä pikitukka?

*

19.7.1974 perjantai

Esko kertoi eilen erään jatkosodan loppuvaiheissa sattuneen tapauksen, jossa hän oli ollut mukana.

Oli vetäydytty, jalkaväki oli irronnut jo, 75 mm pst-tykki oli vedetty tiensyrjään viivyttämään.

Asema oli ollut harjanteella, josta tie oli painunut notkoon.  Vastarinteeseen noin 300 metrin päähän oli ilmestynyt vihollinen. Ne etenivät nelijonossa.  Kun ne tulivat sitä rinnettä alas, ne oli kuin olisi olisi ollut huoneen peräseinällä.

Ne pojat ampus siihen, ne oli jotain srapnellein tapaisia.  Pian ne siitä hävis, paitti ne, mitkä nyt siihen tielle jäivät.

Mutta ei kulunut kauankaan, korkeintaan viisi minuuttia, kun siihen mäelle, meidän niskaan, alkoi sataa rautaa.

Tykistön keskitys.

Niillä oli täytynyt olla putket valmiina, ehkä ne aavistivat jotakin, tai ainakin aivan asemiin ajamassa, muute se ei olisi ollut mahdollista.  Alkusodan aikaan ja etenkin Talvisodassa sillä tavallisesti meni yli, eikä siinä muutenkaan ollut niin vaaraa.  Se oli enempi semmoista haja-ammuntaa silloin..  En mä tiedä missä ne oli ne kouluttaneet, ja kai niillä oli uutta kalustoakin, parempaa.

Ja niin kauan kun paettiin niitten puolella, niillä oli tarkat kartat maastosta, selvät tiedot soveliaista asemakohteista, ja niihin niitten kuulat tippukin… Ehkä niillä oli valmiit koordinaatitkin, jossain paikoin.

Mutta pian sitä alko sataa, kävi niin helvetillinen pauke ja ryske siinä töppärällä, hiekka vaan porahteli, multaa lensi.

Kyllä minä sanon, että rohkeita miehiä ne pst:n miehet oli, kun ne siinä vaan ampu.  Vaikka poishan siitä oli lähdettävä  Minulla niinkään hätää ollu, kun oli polkupyörä, jolla sutaisin, mutta kun ne joutuivat jalan tulemaan.  Muistaakseni ne kuitenkin selvisivät.. soita pitkin tulivat.  Aseen ne kyllä joutuivat jättämään sinne – tuhottuna tietysti.

Meillä oli pataljoonankomentajana yksi CO.  Oli erittäin pahat suomaastot, mitä pitkin vetäydyttiin.  Ja naapuri niskassa kuin herhiläinen.  Jos oli Talvisodassa ja silloin alkuun suomalaisten tyypilliseen taktiikkaan kulunut motitus, siis sivustakoukkaukset ja yhteyksien katkaiseminen… kyllähän sä upseerimiehenä tiedät, niin ei se ollt sitten omalla vuorollaan ainakaan yhtään huonompi, siinä suhteessa.  Aina oli mistä sivulla.  Vähänväliä tulitietoja: divisioona kiertää… siellä ja siellä… divisioona… Se on helvetin paljon miehiä.  Niillä oli kaikki mahdollinen jv-aseistus, aina raskaita heittimiä myöten – vaikken minä kyllä tajua, millä perhanalla ne sai ne kulkemaan.

*

Se oli semmonen hullunrohkee mies, joskin täysin järjellisyyden rajoissa.  Silloinkin se näytti sitä älyänsä – älykäs se suunnitelma nimittäin oli, vaikken minä kyllä tajua, mitä iloa siitä oli, kun se oli samalla niin saatanan vaarallinen – meille, eräille…

Jalkaväki oli vetäytetty, se meni jo missä kaukana mahtoikaan.

Meillä oli raskas heitin, yksi ainoa siinä suon laidassa, ja se jatkoi ammuntaa täydellä painolla loppuun asti.

No naapurin puolelta ei kuulunut paljon mitään vielä – ne valmisteli todennäköisesti keskitystä ja siihen liittyä jv-hyökkäystä – ja me tiedettiin se pirun hyvin.

Raskas jatko ampumista, ampui loppuun kaikki rautansa.

Sen miehet irtosivat.

*

Jäätiin kahden siihen, komentajan kanssa, minä nimittäin.

Vilkasin vaan kun viimeiset omat katosivat lepikkoon.  Selvästi jo kuuli kuinka naapurin porukka lähestyi…

Ne tulivat varovasti, vielä.  Syystä, etteihän ne voineet olettaa että raskas heitin viipyy viimeiseksi asemassa – mihin se taktiikka juuri perustui.

Nyt omat olivat jo turvallisen matkan päässä.

Me vielä viivyimme siinä.  Komentajalla ei tuntunut olevan kiirettä.  Siellä matalien näreitten välissä jo vilkkui… Minä katselin sinne ja olin niin palavissani.  Mielelläni olisin jo nyt viimmestään lähtenyt, mutta enhän minä luutnanttina voinut komentajalle ehdottaa vetäytymistä.  Täytyi vain varrota.

Vihdoin se sammutti sen saatanan sikarinsa, polkaisi suohon, minä jo ajattelin, että nyt jo lähdetään – ja lujaa.

Ei.

Vielä se vaan kattelee etumaastoon, niin kuin joku kreivi viljahalmeitansa. 

Siinä vaiheessa kuulaa tuli jo tiuhaan.

Äijät huusivat jo. 

Uraata kuului vaan kaikkialta, niin että mahaa poltti.

Ja silloin se veti nahkahanskat sormiin ja hyppäsi satulaan – sillä oli aina ratsu mukanaan, aivan etulinjassa asti.

Siitä sitten lähdettiin, ja pienellä kiireellä kanssa.  Ja tuntuikin että selvittiinhän sittenkin, niin minä ajattelin, - vaikkei se vielä niin varma ollut…

Viestikomentaja, eiköhän ole aika lähteä, komentaja sanoi.  Minä olin saatanasti yhtä mieltä!  Se sanoi aina ”viestikomentaja”, kun oli hyvällä mielellä.  Mikä komentaja minä olin, viestiluutnantti, mutta kai se nyt oli hyvällä tuulella, vaikken minä kyllä käsitä mitä helkkarin syytä oli olla, siinä hullunmyllyssä, mikä siinä ympärillä kiehui.

*

Mutta siinä oli polun varressa omien hevonen, tykistön vetohevonen kaatunut.  Komentaja näki sen ja sanoi: Leikataanpa tuosta paisti!

Hyi helvetti.

Enhän minä muuta kuin loikkasin raadon luo ja leikkasin sen, aika kimpaleen.  Siinäkin meni vielä aikaa kun kiinnitettiin se hihnoilla satulaan…

Se oli semmonen miäs.  Se sano, ettei ryssänkuula häneen pysty- eikä mikäli en aivan väärin muista pystynytkään.  Kuollut mies se nyt on kuitenkin jo, aika iäkäs jo silloin oli… Mutta eipä vaan kuulaan tarttunut, vaikka monesti oli, että kuin tarjonnut olisi.  Näin vaan kulki pystypäin linjoilla.  Asemasotavaiheessakin, puolirintaa näkyvissä juoksuhaudan yllä.

Mutta miehiltään ei sallinut mitään asiattomuuksia.  Olin itse toteamassa kun antoi eräällekin, kun oli liian näkösällä kulkenut, kahdeksan vuorokautta arestia – henkensä tarpeettomasta vaarantamisesta!

*

Televisiosta tuli venäläinen elokuva josta 2 ajatusta:

60-vuotiaan sankarin tyttären pokaystävä murehtii: Sinun isäsi sukupolvella on yksi, mitä ei meillä nuorilla ole, eikä voi olla: Sota.  Tilaisuus koetella itseään: en tiedä miten käyttäytyisin taistelussa, kestäisinkö vai romahtaisinko.  He tietävät.

Tämä oli vain lyhyt kahvikuppirupattelu, ja se päättyi tytön sovitteleviin sanoihin: Millä on joka päivä elämässämme tilaisuus koetella itseämme, osoittaa rohkeutta ja kestävyyttä. 

*

14.1.1977 perjantai

Illalla lueskelin hyllystä löytämääni Sakari Pälsin Bosna ponosnaa vuoteessa miltei puoleen yöhön asti (olin heillä yökylässä taasen.  Esko kuumeessa).  Tv-uutisissa tuli viisiminuuttinen Pälsin vuonna 1917 Tsuktsien maassa filmaamasta kansatieteellisestä filmistä, joka toissa päivänä oli löytynyt Hankkijan vinniltä. 

Kustaa Vilkuna selosti filmiä ansiokkaasti: kuvat olivat harvinaisen hyvin säilyneitä, mielenkiintoisia ja osuvia: kalastuskuvia (saaliit, lohia, mahtavia), rantakalastusta heitettävällä rysällä, painia: tässä ei ole mitään kilpailua, enempipainin iloa.  Jatkuvaa kisailua, juuston tekoa, luuveistoksia ja koverruksia.  (Ks. lisää: https://kavi.fi/fi/elokuva/99101684-arktisia-matkakuvia-1917-tagikaks-olimme-valaanpyytajia-2012 )

(Keskiviikkona tuli radiossa ohjelmaa Tyynenmeren saarilta, Uudenseelannin maoreista; kerrottiin sodista brittejä vastaan: kun briteiltä loppui panokset, saattoivat maorit luovuttaa heille patruunoita, jotta taistelu olisi voinut jatkua.

Tässä on kulttuurien ratkaiseva ero: maorit eivät tunteneet sotaa länsimaisena ilmiönä, organisoituneena, institutionalisoituneena vihana, vana impulsiivisena, kokemisena, tässä ja nyt –olosta lähtevänä toimintana: taistelu saattoi spontaanisti päättyä, kun haluttu mies kaatui tai saatiin vangituksi).

*

Epilogi

Esko kertoi tämän kirjoittajalle vuonna 1976:  -

Olin 1950-luvulla Rovaniemellä.  Kävelin vanhan aseveljeni, pienen mutta pippurisen luutnantti Vaakilan kanssa hotelli Pohjanhovin käytävää.  Kuljimme rinnakkain ja Vaakila kertoi minulle jotain kiinnostavaa juttua.  Molemmat huomasimme, kuinka aulan suunnasta vastaamme käveli kaksi herraa, saksalaisen upseerin asussa, koppalakit aavistuksen verran vinossa päässä, hekin keskenään hillitysti keskustellen.  Minä, vanhana Suomen armeijan upseerina valmistauduin kävellessäni esittämään upseeritervehdyksen saksalaisille kollegoillemme, ja teinkin sen.  Vaakila toimi toisin: juuri kun olimme kohdalla, hän kaikessa noin 160 senttimetrin pituudessaan ojentautui kesken askelen ja iskeä paukautti oikean suoran lähimmän saksalaisen upseerin leukaan, - ja mitenkään sotkeentumatta sen enempää askelissaan kuin sanoissaankaan, hän pysyi rinnallani ja jatkoi tarinansa kertomista kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Saksalainen sen sijaan putosi suoraan. 

Upseerilakki vain lennähti ilmaan ja hän rojahti pitkäkseen Pohjanhovin käytävälle, ja kaverinsa jäi hämmästyneenä ihmettelemään mikä ihmeen ”iskevä salama” oli käynyt.   Me puolestamme marssimme huoneeseemme, emmekä kommentoineet sen kummemmin tapahtunutta.  Molemmat ymmärsimme: Vaakilan veli oli kaatunut Lapissa.  - 

Mutta, Veikko, sinun pitää tästä ymmärtää yksi asia, Esko sanoi hänelle tyypillinen pilke silmissään:  - Voit kai kuvitella mikä ”iskevä salama” Vaakila olikaan meidän taistellessamme ryssää vastaan!

Näitä miehiä ei enää ole - eikä tule..

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Olin 1974 vastikään 22 vuotta täyttänyt res.vänr.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Sanoisin, että mentaliteetti ei ole paljon muuttunut, mutta vihollinen on. Nyt vihollisena on muiden maiden Suomea parempi "kansainvälinen kilpailukyky". Kunnian miehet uhraavat itsensä pääomien alttarille ja työttömiin suhtaudutaan kuin käpykaartilaisiin aikanaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset