Veikko Huuska

Palvelustyttönä Talvisodan pommituksissa Mannerheimintiellä

Palvelustyttönä Talvisodan pommituksissa Mannerheimintiellä

Äitini kokemus jota hän ei koskaan kertonut perheelleen

*

Oli syksy 1939 ja talvisota enteili ilmassa.  Olin ollut Helsingissä palveluksessa insinööri Martaksella jo jonkin aikaa, mutta kun he eivät enää tarvinneet aputyttöä, sain paikan rouvan hyvän ystävättären, tohtorinna Helfrid Öhmanin, luona.  Tohtori itse oli kuollut edellisenä talvena sairastettuaan pitkään vuodepotilaana.  Lapsia oli vain yksi, nuori herra Heikki Öhman, joka oli minua vain kaksi vuotta nuorempi.  Heti ensimmäisestä päivästä lähtien tunsin viihtyväni heillä ja he olivat minulle omia ihmisiä, kuin rakkaat sukulaiset.

Kun aloitin heillä, he asuivat vielä vanhassa asunnossaan Töölönkatu 24:ssä, mutta olivat juuri muuttamassa Mannerheimintie 16:een suurempaan ja uudempaan asuntoon, jossa oli viisi huonetta, keittiö, palvelijan huone sekä sisäklosetti, mikä oli varsinainen ylellisyys.  Aluksi sain asustaa yksin uutta asuntoa, kun osa tavaroista oli siellä ja osa vielä Töölönkadulla.  Talo oli kolkko ja tyhjä ja kyllä minua aluksi aika tavalla pelottikin nukkua siellä yksin.  Iltaisin usein seisoin ruokailuhuoneessa, jossa oli suuri ikkuna Töölönlahdelle päin, katselemassa kaupungin valoja ja liikennettä.  Näkymä oli komea ja monet vieraatkin myöhemmin ihastelivat sitä.

Kartta: Mannerheimintie 16 (ent. Heikinkatu) kartalla: Stockmannin ja Linja-autoaseman välissä:  https://www.fonecta.fi/kartat/mannerheimintie%2016,%2000100%20helsinki?lon=24.938398361991854&lat=60.16876476067568&z=17

*

Suuri määrä ihmisiä oli lähtenyt evakkoon, pois kaupungista, vaikka sota ei ollut vielä alkanut.  Kun sotaa ei kuulunutkaan, alkoivat ihmiset palailla, vain rynnätäkseen takaisin evakkoon.  Ensimmäinen pommitus osui lähelle meitä ja ikkunat helisivät ja melu oli melkoinen, mutta onneksi siinä ei käynyt kuinkaan.  Eikä siinä sillä hetkellä osannut pelätäkään.  Vasta jälkeenpäin tuli semmoinen tunne, että mitä, jos pommi olisi osunut.  Seuraavakin pommitus tuli yhtä yllättäen ja minä satuin olemaan silloin läheisessä sekatavarakaupassa ruokaostoksilla.  Kauppaan alkoi kuulua valtava kilinä ja helinä, kun ikkunat särkyivät.  Ihmisiä alkoi tunkea sisään ja ulos yhtä aikaa.  Kun pahin sekasorto oli hälvennyt, maksoin ostokseni ja lähdin hyvin epävarmana ulos.  Koska varsinaisia pommisuojia ei ollut, en voinut muuta kuin mennä kotiin.

*

Kun pommitukset alkoivat toistua, lähdimme mekin pois kaupungista.  Tohtorinnalla kun oli kesäpaikka Korpilahdella yhdessä kolmen helsinkiläisneidin kanssa.  Neidit olivat Korpilahdella myös, sillä pommitukset olivat osin tuhonneet heidän taloaan.  Kyllähän sodan paineet siellä Korpilahdellakin tuntuivat, eivät vain yhtä suurina kuin kaupungissa.  Maallakin saimme varoa liikaa ulkonaliikkumista, sillä pommikoneita saattoi lennellä ylitse.  Minä jäinkin sitten Korpilahdelle koko talveksi, kun neidit ja tohtorinna  kulkivat väliä edestakaisin junalla.  Junalla reissaaminen oli hidasta ja epämukavaa: junat olivat kylmiä ja vetoisia, kun ainoana lämmityslaitteena toimi pieni kamiina kunkin vaunun nurkassa.  Ja vielä kun junissa oli paljon ns. ”junajuoppoja” ja muita retkuja, eivät junamatkat olleet pelkästään huvia.

 

Talvisodan päättyessä maaliskuun 13. päivänä 1940, lähdin junalla takaisin Helsinkiin.  Palvelin tohtorinna Öhmanilla vielä melkein kuusi vuotta, kunnes tapasin Emilin, jonka kanssa muutimme Ikaalisiin.

 

Kertoja:         Anna Huuska, o.s. Juntunen

                      syntynyt: 1911 Suomussalmella

                      asuu: Ikaalisten keskustassa (k. 1995).

Todetaan:

Anna ja Emil olivat äitini ja isäni.

Isäni yhdessä vanhempiensa Marin ja Antin kanssa päätyivät evakkoon toisen kerran kesällä 1944, nyt Korpilahden Rutalahteen, Rantalan taloon, mistä olen jossain kertonutkin. vh

Muistiin merkinnyt:  S. R-uu, 28.9.1985.

*

Myheritage-sivustolta löydän tämän tietosikermän, joka tuo mieleeni varhaisen lapsuuteni äidin kertomuksia Helsingissä tapaamistaan ihmistä, joista hän mielellään kertoi (mutta ei Helsingin pommituksista, ei koskaan!);

https://www.myheritage.com/names/helfrid_%C3%B6hman

 

Helfrid Magdaleena Rutanen (born Öhman), 1884 - 1958 Helfrid Magdaleena Rutanen (born Öhman) 18841958

Helfrid Magdaleena Rutanen (born Öhman) was born on month day 1884, at birth place, to and Matleena Emilia Rutanen (born Saukko).

Matleena was born on June 2 1861, in Korpilahti Saukko.

Helfrid married Kaarle Henrik Öhman on month day 1912, at age 28.

Kaarle was born on August 12 1879, in Helsinki.

They had one son: Henrik Samuel Saukonpää ent. Öhman.

Her occupation was occupation.

Helfrid passed away on month day 1958, at age 74 at death place.

https://www.myheritage.com/names/henrik_%C3%B6hman

*

Perhe Öhmanin pojan Heikki Öhmanin sotatie:

https://www.sotapolku.fi/henkilot/saukonp---ent.--hman_henrik-samuel-saukko_17.03.1913_helsinki/

*

Martaksen perheessä oli pari vuotta Annaa nuorempi Iikka, ja läheisessä tuttavaperheessä Lappi-Seppälässä ikätoveri (s. 1911) Jussi Lappi-Seppälä, joka oli aina kiireinen, ettei paljon ehtinyt kiinnittää huomiota kainuulaiseen kotiapulaiseen, ja niinpä hän etenikin rakennushallituksen pääjohtajaksi ja kansanedustajaksi kaiken muun lisäksi. https://fi.wikipedia.org/wiki/Jussi_Lappi-Sepp%C3%A4l%C3%A4 & https://fi.wikipedia.org/wiki/Iikka_Martas

*

*

Jälkinäytös

Äitini Anna kertoo edellä työnantajaperheensä Öhmanien muuttaneen juuri Talvisodan alla Töölöstä Töölönkatu 24:sta aivan Helsingin ydinkeskustaan, Mannerheimintie 16:een. 

Tuossa osoitteessa toimi Elokuvateatteri Capitol. Helsingin Sanomien mukaan teatteri toimi osoitteessa Heikinkatu 20 (nykyään Mannerheimintie 16); en ole täysin varma, puhutaanko samasta talosta kuin äitini haastattelussa, mutta varsin lähekkäisistä kuitenkin.

Veli-Pekka Leppänen kirjoitti Capitolin kohtalosta viime kesänä (HS, 15.6.2018):

 

”Kuten niin moni asia Suomen historiassa, tämä elokuvallinen kertomus alkaa vallankumouksesta Venäjällä 1917. Moni pakenee maasta ja yksi heistä on kumi­teollisuudessa uraa tehnyt Gustaf Molin. Molin on nelikymppinen liikemies, jonka isä on ruotsalainen ja äiti suomalainen.  …

Molin asettuu 1920-luvulla Helsinkiin ja nousee pian isoksi peluriksi elokuva-alalla. Hänen yhtiönsä ovat elokuvien suurimpia maahantuojia. Filmejä Molin tuo erityisesti Saksasta sekä Hollywoodista.


1930-luvulle tultaessa Molin hallitsee myös Helsingin elokuvateattereita. Hän omistaa pääkaupungissa yhteen aikaan seitsemää teatteria, joista yksi on Maxim Kluuvikadulla. Komein niistä on aikansa superteatteri Capitol Heikinkadulla, nykyisellä Mannerheimintiellä. Capitolin valkokankaalla esitetään muun muassa Suomen ensimmäinen äänielokuva.

Vuonna 1928 Capitolia ylistää Mika Waltari Suuressa illusionissa. Waltarin mukaan jo Capitolin käytävän tuoksussa on ”jotakin eksoottista ja kiihkeää”.

Teatterin nimeksi vaihtuu myöhemmin Forum. Nyt paikalla on yökerho Apollo.

Menestyvää Molinia vieroksutaan kansallismielisellä elokuva-alalla. Muut pomot ovat suomenkielisiä, Molin puhuu ruotsia ja hänellä on Ruotsin passi. Vuonna 1938 Molin kuolee ja testamentti siirtää elokuvayhtiöt rouva Larissa Molininhttps://www.hs.fi/haku/?query=larissa+molinin haltuun. Bisnes jatkuu, mutta asiat mutkistuvat, kun alkuvuonna 1944 leski avioituu saksalaisen liikemiehen kanssa.

Pian sota loppuu eikä avio­liitto saksalaisen kanssa jää huomaamatta hotelli Torniin majoittuvalta valvontakomissiolta.

Vuonna 1946 Tornissa on neuvottelu, jossa Neuvostoliitto vaatii Molinin luomaa elokuvaimperiumia itselleen. Venäläisiä kiinnostavat toimitilat Helsingin ydinkeskustassa. Ei auta, että Larissa on Gustafin tavoin Ruotsin kansalainen, sillä Saksan lakien mukaan hänestä on tullut avioliiton myötä saksalainen. Omaisuus menee.

”Saksan laki ja rauhanehdot aiheutti tilanteen, joka nykytilanteesta katsoen oli hyvin epäedullinen. Ruotsi kävi tapauksesta kuumana ja Suomi yritti pelata aikaa”, Hupaniittu arvioi.

Capitolista ja Molinien maahantuontiyhtiö Kosmos-Filmistä tulee neuvostoliittolaisia. Vasta viime vuosina Hupaniitun kaltaiset tutkijat ovat nostaneet Molinia esiin kulttuurielämän vaikuttajana.

”Hänet unohdettiin, koska elämäntyö katkesi ja Kosmos-Filmi leimautui neuvostoelokuvaan. Molin ei ole missään mielessä vähäinen henkilö”, Hupaniittu sanoo.

Hupaniitun Molin-tutkimuksista voi lukea lisää täältä https://www.elonet.fi/fi/kansallisfilmografia/suomalaisen-elokuvan-vuosikymmenet/1919-1929/gustaf-molin-suomalaisen-elokuva-alan-unohdettu-suuruus sekä täältä http://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/77000/Historian_aikakoneessa_verkko.pdf?sequence=4&isAllowed=y

 

Neuvostoliitolle Kosmos-Filmi on onnenpotku. Jo ennen yhtiön haltuunottoa eli heti jatkosodan päättymisen jälkeen neuvostoelokuvaa kuormataan Suomeen runsaasti, mutta oma yhtiö ja laadukas teatteri ovat jotain vielä enemmän.

”Neuvostoliitto pääsi näin suoraan sisään elokuva-alan rakenteisiin. Välikäsiä ei enää tarvittu”, Hupaniittu sanoo.

Suhde on aluksi kylmä. Kun neuvostoliittolaiset osallistuvat ensimmäisiin elokuva-alan kokouksiin 1940-luvulla, suomalaiset rikkoivat jähmeää tunnelmaa tervehtimällä tulijoita humoristisella natsitervehdyksellä. Näin elokuvatuottaja Mauno Mäkelä kertoo muistelmissaan.

Vuodesta 1946 alkaen Kosmos-Filmi tuo Neuvostoliitosta Suomeen useita satoja ­elokuvia. Kyse on maailmanlaajuisesta hegemoniakisasta, sillä Yhdysvallat tuo vastaavasti Suomeen omaa kulttuuriaan.

Kosmos-Filmillä on yhä suomalaiset työntekijät, mutta johto tulee idästä.

”Moskova määräsi kaikesta”, Kosmos-Filmin työntekijä Jussi Kohonen kertoi Lähikuva-lehdessä 2015 elokuvatutkija Mia Öhmanille. ”Työntekijät kerättiin kommunistisista peitejärjestöistä, he olivat täysin nollia”, Kohonen kertoi.”

 

Kiitän V-P Leppästä mielenkiintoisesta artikkelista, jota rohkenin tähän näinkin pitkästi suoraan lainata.

Artikkeliin liittyvä Capitolin kuva näkyy avoimesti, mutta koko artikkelin voi lukea HS:n sivuilta kirjautumalla:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005721364.html /Veli-Pekka Leppänen:  

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto vei leskirouvalta Helsingin komeimman elokuvateatterin ja teki siitä propagandapyhätön – suomalaiset ottivat uudet omistajat vastaan humoristisella natsitervehdyksellä”,

HS 15.6.2018.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Talvisodan ensimmäinen päivä 30.11.1939 Helsingissä:

SA-kuva,
58 kuvan esitys:
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_carousel1bbn&lang...

Toivottavasti linkki toimii.
Ellei: laita SA-kuvan hakuriin päivämäärä 19391130-19391130

kuvissa numerot 48-56 on kuvia Munkkiniemeen alas ammutusta Neuvostoliiton ilmavoimien pommikoneesta.
Vanha työkaverini E.S. oli kadettikoululle sijoitetun it-patterin miehistössä, joskaan ei juuri ampumassa tätä petoa alas. Pudotus tapahtui siis sodan ensimmäisenä päivänä.
Presidentti Kyösti Kallio kävi patterilla tarkastamassa toimintaa. Hänestä otetut kuvat levisivät laajalle: mm. Suomen Kuvalehden kanteen, ja kautta läntisen maailman..

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Kiitos, oli mielenkiintoista katsella noita kuvia Helsingin ensimmäisestä pommituksesta. Äitini sisaren sulhanen, nuori teekkari, kuoli tuossa pommituksessa Teknillisen korkeakoulun pommituksessa . Muistaisin kuulleeni, että hän jäi Bulevardilla sortuvan rakennusjätteen alle. Pommikoneet saivat ylipäätään tuolla keskustan alueella monta täysosumaa. Yllättäen ja varoittamatta?

My comment

Hei Veikko,

Kirjoitit Puheenvuorossasi Kun Suomen itärajaa viimeksi siirrettiin - http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/17751... : "Vastikään edesmennyt Sakari Tuomioja on maamme ulkoministerin isä." Olet julkaissut kirjoituksesi 8. lokakuuta 2014 ja Sakari Tuomioja on kuollut sitä 50 vuotta aiemmin, 9. syyskuuta 1964.

Kommenttiosuudessa (5. elokuuta 2017) kirjoitat: "Rahaa ei saatu, kauppasumma vain lyhensi Suomelle määrättyjen sotakorvausten saldoa." Pitää paikkansa rahan saamattomuuden osalta, mutta kuten puheenvuorossasi aiemmin todetaan: "... vaadittiin kuitenkin [Suomessa olleen ja tänne jääneen, Neuvostoliitolle rauhansopimuksen nojalla kuuluneen] saksalaisen omaisuuden takavarikoimista ja luovuttamista, minkä vastikkeeksi voimalaitos ja maa-alue jouduttiin myymään ..."

Tuohan oli nerokas idea, alkuaankin Paatsjoen Suomen-puoleiset ja sitten Neuvostoliitolle siirtyneet voimalaitokset rakennettiin jauhamaan sähköä nimenomaan itään, Petsamon nikkelikaivokselle. Niinpä kommentissasi mainitsema "... Suomi alkoi maksaa rakentamiensa turbiinien tuottamasta, nyt ostetusta, sähköstä neuvostoliittolaisille" ei pidä paikkaansa, vaan suomalainen Imatran Voima sai (uudelleen)rakennettavakseen 1950-luvulla Paatsjoen neuvostolaisista voimalaitoksista Kaitakosken, Jäniskosken ja Rajakosken.

Lienee myös tiedossa, että on olemassa kolmen valtion sopimus Inarijärven säännöstelemisestä: https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/195...
Sopimusvuonna 1959 Niskakosken padon ja säännöstelyaltaan ja tilalle, enemmän alajuoksulle päin tuli Kaitakosken voimalaitos altaineen. Niinpä kun Niskakoskea ei enää ole, alueen nykyinen nimi on oikeastaan Kaitakosken-Jäniskosken alue.

Kirjoitat, että alueen myynti on Suomen aluetta koskeva 13. rajamuutos ja "Toivottavasti viimeinen." Juuri noin, aluemyynnistä on kulunut jo 72 vuotta (Porkkalan neuvostovuokrausta 1944-1956 ja Saimaan kanavan Venäjän-puoleisen osan suomalaisvuokrausta vuodesta 1963 ei tietenkään lasketa), joten se on kolmanneksi pisin rajan muuttumattomuus sitten Pähkinäsaaren rauhan ja Stolbovan rauhan rajojen jälkeen. Pidetään kiinni tästä eikä haikailla joitain menneitä Täyssinän tai Tarton rauhan rajoja.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Talvisodan pommituksissa kuoli Helsingissä 120 henkilöä ja haavoittui 250.

https://www.uusisuomi.fi/artikkelit/siviilit-karsi...

Noista Helsingin siviiliväestön evakuointikuvista muistin, miten isä jatkosodan aikana joutui kapuamaan miehenä linja-auton katolle, kun kaikki eivät mahtuneet sisään. Oli siellä muitakin ukkoja ylhäällä. Jossakin notkossa oli kurva ja isä heipsahti kyydistä. Jalka meni poikki.
Kun hän kuumeen jälkeen alkoi kuivua vuonna 1999 veimme veljeni kanssa hänet terveyskeskukseen. Kun potilaskorttia ei alkanut löytyä, sairaanhoitaja kysyi varmuuden vuoksi isältä, milloin hän oli viimeksi käynyt lääkärillä.

En mie oo tavant käytä lääkärissä, mutta kyllähä mie sillo jatkosovan lopulla kövin, kun se jalka katkesi.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Jostain syystä muistin äkkiä, miten aasialaisesta kulkutaudista toivuttuani innostuin juoksusta, pidin siitä, enkä tuntunut väsyvän lainkaan.
Halusin juosta kymmenentuhannenmetrin matkan, se tuntui myyttiseltä retkeltä tuntemattomaan, ja kahdenmetrin harpilla mittasin puutarhan ympäri menevän reitin, se oli 84 metriä, ja niin aloin juosta ensimmäistä kymppiäni.
Veli otti aikaa herätyskellolla ja huuteli väliaikoja. Äidillä sattui olemaan pyykkipäivä, hän sanoi jotain empiväistä, joka kierroksella näin hänen kasvonsa saunan ikkunassa, aina vain huolestuneemman näköisenä.
Jossain kuuden kilometrin kohdalla hän tuli ulos ja käski minua lopettamaan, hyvä lapsi sinähän tapat itsesi, aivan läkähdyt.
Minä nauroin. Seuraavalla kierroksella käväisin saunan ovella, levittelin käsiäni ja sanoin, ettenhänmää oo edes hengästynyt, johon äiti marmatti jotakin muttä minä en kuullut. Pian hän tuli ulos ja yritti napata minut lennosta.
Minä karkasin kuin perhonen. Minä näin että hän itki vuokseni saunan ikkunassa.
Kun hän kahdeksankilometrin tolpalla tuli jälleen ulos minä annoin hänen kaapata itseni ja painavan minut pyykkipäivän kosteaa esiliinaansa vasten. Olimme läheiset, minä aina navetalla, lypsyillä aamuin illoin, puhuimme kaikki salaisuutemme, itkimme ja nauroimme. Mutta Mannerheimintiestä hän ei koskaan halaistua sanaa; ironiaako se että hän ehti vielä nähdä miten meidän pienen evakkotilamme halki, pari metriä tupakeittiön ikkunan alta, vedettiin kokoojakatu, ja kauppalan kaavainsinöri antoi sille nimen Marskinkatu. Muistan sen tiukasti pusertavan sylin, työtakin lämpimän, sen tuoksun. Olin silloin 10 v.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset