Veikko Huuska

Miten säätyläispoika Edvard Gyllingistä tuli kapinajohtaja ja maanpakolainen?

Edvard Gyllingin sisäinen sota 1918

*

Siviilielämässä Edvard Gyllingin nuoruusvuodet olivat häikäisevät:

Ennen 30 vuoden ikää Gylling oli tohtori, dosentti, kansanedustaja, arvostettu tutkija, päätoimittaja ja tilastovirkamies, piirilääkärin vävy ja kahden lapsen isä, sivutoiminen sukutilanhoitaja.

*

Kysymys kuuluu:

Miten Ikaalisten Kalmaan yli 140 hehtaarin porvarillisen sukutilan haltijoiden, Helsingiuksen ja Gyllingin sivistyssukujen, selväpäisestä komeasta pojasta tuli kapinahallituksen jäsen ja maanpakolainen?

Miten tuntoherkästä miehestä, joka pikkupoikana itki veneessä kun irrotti koukkuun jäänyttä ahventa, ja jonka perään Helsingin hienostoperheiden tyttäret loivat kaihoisia katseita, miten tästä rakastetusta perheenisästä tuli työväenpuolueen vallankumoussiiven kärkimiehiin kuulunut taipumaton vänkäri ja sodan synnyttäjä?

Miten siitä nuorukaisesta, jota 91-vuotias Lyyli Virtanen (os. Alanen, Parkano) muisteli 1983: ”Tunsin Edvard Gyllingin kouluajalta.  Hän oli kaunis ja hieno mies, ja oli rakastunut tohtori Achrénin vanhimpaan tyttäreen.  Kun Fanni sairastui ja joutui erityksiin kuudeksi viikoksi, Edvardin sanottiin käyneen joka päivä hänen akkunansa alla.”

Edvard oli piiri-insinöörin poika ja vaimonsa Fanni piirilääkärin tytär.

Miten tuollaisesta gentlemannista tuli porvarillisen sukunsa ja säätynsä luopio, kapinallinen ja bolshevikki;  NKP(b):n jäsen ja Neuvosto-Venäjän rajamaakunnan ”pääministeri”?

Siinäpä kysymys.

Ja vielä tarkentaen:

Miten Edvard Gyllingistä tuli Suomen vuoden 1918 kapinan arkkitehti? 

*

Edvard Gylling ei ollut niinkään ideologinen teoreetikko, vaan enemmänkin käytännönläheinen tutkija, konkreettisen sosiaalihistorian analyytikko ja maatalouskysymysten tuntija.  

Sosialismin sytykkeet hän sai opintomatkallaan Saksaan 1904.  Tukea tuli lukion aikaiselta luokkatoveri Otto Ville Kuusiselta, ylioppilaiden heräämisestä ja suurlakon 1905 villistä menosta Helsingissä, missä Gylling toimi työläismiliisin keskustoimistossa, ja koki siellä ”vallankumouksen hevosten” kuumehoureisen rynnistyksen.

Sosialismin opilliset kysymykset kiinnostivat häntä vuodesta 1905 lähtien, jolloin hänestä tuli maisteritoveriensa kanssa perustamansa marxilaisesti suuntautuneen Sosialistisen Aikakauslehden päätoimittaja.  Saksalaisen teoreetikon Karl Kautskyn ehdoton auktoriteettiasema Gyllingin ajattelussa näkyy selvästi hänen toimiessaan Marxin Pääoman I-osan suomennoshankkeen primus moottorina 1905 alkaen – kerrassaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran SKS:n nimissä!

Lisäksi hän ahkeroi 1908-1913 Kuusisen aisaparina puolueopiston käynnistäjänä ja keskeisenä luennoitsijana (marxilaisia analyysejä Suomen yhteiskuntapoliittisesta kehityksestä).

Näillä valmiuksilla hänestä tuli ”ensimmäinen marxilaiselta pohjalta suomalaista historiaa tutkiva tiedemies”

*

Vuodesta 1904 lähtien Gylling työskenteli eri toimeksiantajien tilastomiehenä, ja hänen erityisalueikseen muodostuivat torpparikysymys sekä työväenvakuutukseen liittyvät tilastolliset perustutkimukset.  SDP:n kansanedustajana Gylling toimi 1908-1909 sekä 1911-1918.

Hänessä yhdistyi Kautskyn suodattaman marxismin omaksunut poliittinen toimija, konkreettinen tilastomies ja valtiopäivien kansanedustaja – sekä äitinsä ja sisartensa hoitaman Kalmaan kotitilan töitä etäältä Helsingistä ohjaileva ”puulaakin” osakas. 

Perinteisesti Suomi oli Venäjältä saadun tuontiviljan varassa.  Kansallinen maatalouskysymys koski paitsi maanomistussuhteita, ennen kaikkea peltoalan kasvattamista ja hehtaarisatojen kohottamista. 

Siinä olisi ollut torpparipuolueen maatalousasiantuntijalle kyntösarkaa riittämiin.  Mutta Gylling kuitenkin oli enemmän tutkija ja historiaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen kautta hahmottava poliitikko, kuin käytännön maamies ja tuotantotapojen kehittäjä.

Ennen syksyä 1917 hänen suhdettaan ”vallan haltuunottoon”, siis valtiollisen vallan väkivaltaiseen valtaamiseen oli melko flegmaattinen; jos vallankumous kypsyy niin siinähän kypsyy.

*

Gyllingin sota 1918

Gyllingin sota käytiin ideologisesti arvioituna historian välttämättömyyteen alistumisena.

Gyllingin sodalle, jossa hän oli kenraali, kapina oli sisäisen pohdinnan jatkamista toisin keinoin.

Gylling oli kulkenut tiensä eduskunnassa loppuun jo ennen kapinaa.  Hän tiesi sen.  Hän oli ajautunut umpikujaan elämän ja teorian ristiaallokossa.

Gylling ei silloin enää ollut sosialidemokraatti, hän oli jo matkalla bolshevikiksi. 

Tiheänä aikana ihmiset muuttuvat nopeasti.

*

Paikallisen vallankumouksen malli

Kesän 1917 Valtalain ja sitä seuranneen Eduskunnan hajotuksen ja hävittyjen vaalien jälkeen poliittisella areenalla alakynteen jääneet sosialistit hakivat omaa toimintalinjaa hajanaisena ryhmänä.

Tälle suunnanhaulle oli ominaista puolueen parlamentaarisen enemmistön poliittinen halvaantuminen kapinakiihkoisen vähemmistön puristuksessa.

Mielenkiintoinen välimalli on Edvard Gyllingin sos.dem. eduskuntaryhmässä 9.11.1917 hahmottelema menettelyä. 

Gylling katsoi, että vallankumousta ei pitänyt alkaa ilman ”pakottavaa syytä”

*

Gyllingin mielestä oli paras antaa porvariston pysyä muodollisesti vallassa ja painostaa sitä.  Valta oli tyydyttävä ottamaan vain niillä paikkakunnilla, joilla työläiset sitä ”ehdottomasti vaativat”.  Niin menetellen ”vallankumouksellinen tunnelma ei laimenisi, saisi tyydytystä”. 

Tämänkaltaisessa ”paikallisessa vallankumouksessa”

vallankumouksella tarkoitettiinkin enimmäkseen väliaikaista vallanottoa työväen haltuun, joka avulla porvaristolta ulosmitattaisiin historian mahdollistamat reformit ja varmistettaisiin vallankumoukselliset toimintaoikeudet jatkossa”.

*

Gylling hengenheimolaisineen tarkoitti (tuossa vaiheessa) vallankumouksella siis aivan jotain muuta kuin sotakommunistista terroria:

hän tarkoitti kunnalliseksi elimeksi järjestäytymistä, hallituksen syrjäyttämistä ulkoparlamentaarisella painostuksella tai valtuustojen kiristämistä. 

 

Siis tietynlaista ”työväenpolitiikkaan pakottamista” – väliaikaisella järjestelyllä.

Hahmoteltu ”pehmo-kumous”, tilapäinen vallanhaltuunotto, semirevoluutio, ei koskaan toteutunut, eikä ollut lähelläkään. 

Sen toteutuminen olisi merkinnyt samaa kuin: Porvariston syrjäyttämistä, nujertamatta sitä, - ja vallan haltuunottoa, likaamatta omia käsiään.

Tiukasti tarkastellen siinä ei puhunut poliittinen realismi eikä vastuullinen harkinta, vaan toiveajattelu ja utooppinen harha. 

Asetelmaan kieltämättä vaikutti Venäjän bolshevistisen kumouksen toteutuminen vain kaksi päivää aikaisemmin 7.11.1917.

Tämä episodi kenties paremmin kuin mikään Suomen kapinaruljansissa ilmentää sitä, miten paljon ajatus vallan haltuunotosta huimasi sosialistijohtajia.

SDP:n poliittisten johtajien itseymmärryksen mukaan oltiin tekemässä ”jotain suurta ja suurenmoista, josta ei kuitenkaan syntyisi peruttamattomia seurauksia”.

Ei ihme, että monet, mm. professori Risto Alapuro katsovat, että ”Suomi lopulta ajautui vallankumoukseen”.

*

SDP:n ”Me vaadimme” –julistus, joka oli Gyllingin, Tokoin ja Kuusisen käsialaa, annettiin Eduskunnalle 15.11. ja siitä pidettiin - Venäjän vallankaappauksen hengessä - sen jälkeen kiinni, koska muussa tapauksessa ”työläiset ampuvat meidät”, kuten Gylling pelkäsi. 

Marraskuun 1917 jälkeen Suomen punaiset johtajat pelkäsivät enemmän omia raivoavia punakaartilaisiaan, kuin porvareita ja näiden aseita. 

Toiseksi eniten he pelkäsivät Venäjän kapinajohtajien tuomiota ja ivaa, sen suurempaa häpeää ei tuntunut olevan.

*

Kun ei järjestystä kyetty suurlakkoviikolla ylläpitämään, miten sitten hallinnoitaisiin pysyvämpää vallanottoa? 

SDP:n maltillinen enemmistö toivoi suurlakon jälkeen punakaartien riisumista aseista, tottelemattomien erottamista puolueesta ja kaartien kotiuttamista yhdeksi järjestöksi muiden joukkoon.  Sekalaisen enemmistön voima ei riittänyt, ja niin punakaarti jäi suurlakon jälkeen olemaan itsenäisenä voimana, joka vähitellen lähti muodostamaan omaa tahtoaan ohi puolue-elinten. 

SDP:n ylimääräinen puoluekokous 25.-27.11.1917 ei yrittänytkään ottaa tilannetta haltuun.

Kuusisen mielestä puolue joutui menemään mukaan, tapahtui mitä tapahtui – kuripalautus muuttui kurinpalauttajien puutteessa alistumiseksi vallankumoukselle, jonka teki luonnonvoimaksi vähemmistön myötäilevä alistuminen ”joukkovoimalle”. 

”Tästä on pääteltävissä, että sosialidemokraattiset johtajat – Edvard Gylling mukaan lukien – olivat joukkovoimaa vastaan haraavia byrokraatteja, mutta myös jollakin tasollaan valtaa maistamaan päässeitä ja siitä huumaantuneita intellektuelleja”, arvioi Juha Siltala.

Gyllingin huomautettua hallituksen oikeudesta järjestyksen ylläpitoon huligaaneja vastaan Kuusinen tokaisi:

”Voihan sitä siksikin sanoa, mutta se olisi verenvuodatusta ja epäjärjestystä, siis juuri sitä mitä porvarit meiltä haluavat ja mitä minä tahdon välttää”. 

Loppuvuoden 1917 hulinat veivät muiden puolueiden luottamuksen sosialistien kykyyn ja haluun sitoutua yhteisiin tavoitteisiin. 

Heidän kanssaan ei enää neuvoteltu.

*

Tammikuuhun 1918 tultaessa levottomuudet vain yltyivät eri tahoilla maassa. 

Turun miliisipäällikkö, toimittaja William Lundberg ilmoitti SDP:n puoluetoimikunnalle, että ”jos ei puolue lähde kapinalippu kourassa johtamaan joukkoja, niin Turun punakaarti lähtee joka tapauksessa ja pistää homman sileäksi.  Jo miliisin palkoista riideltäessä hän oli uhannut vangita senaatin”.

Punaisen järjestyskaartin edustajakokouksen vähemmistö ei tyytynyt puoluetoimikunnan johtavaan asemaan, vaan Pietarista tulleen bolshevikki Adolf Taimen johdolla kokoontui 6. tammikuuta Helsingissä vallankumouksellinen oppositio; se perusti uuden kaartin, punakaartin joka oli riippumaton puolueen johdosta. 

Kaarti koostui Helsingin kaartien edustajista, ja sen johtoon nousi Viljakkalassa syntynyt puuseppä Antti Kiviranta – hänestä tuli kapinan alkaessa punakaartien edustajana Kansanvaltuuskunnan jäsen.  Kaartin synnytys oli kohtalaisen helppo, sillä kaartiyhtymän käytännön johtajana toimiva Kiviranta oli Taimin etevin oppilas Katajanokan sota-telakan bolshevikki-hautomossa. 

Tämän kaartin piiristä oli läheiset yhteydet bolshevikkeihin, ja juuri Helsingin kaarti aloitti välittömästi toimenpiteet, jotka olivat askeleita kohti kapinaa.  Helsingin punainen kaarti Kivirannan johdolla miehitti 8. tammikuuta kenraalikuvernöörin talon ja Helsingin miliisi oli voimaton.  Puolueen johto yritti kyllä vaikuttaa kaartiin.  Joulukuun 20. päivä Sirola ja Tokoi olivat osallistuneet Helsingin punakaartin kokoukseen, jolloin he olivat yrittäneet puhua puoluejohdon määräysvallan puolesta,  mutta Sirola oli huudettu alas

Tällöin ainakin Sirolalle ja Tokoille (tuleville kapinahallituksen ministereille) oli tullut selväksi, ettei puolue hallinnut tilannetta, vaan sen oli pakko olla seurailija.

*

Edvard Gylling, jota historiankirjoituksessa yleensä on pidetty harkitsevana ja miehekkäästi linjassaan pysyvänä, oli valinnut puolensa.

Tanner sanoo:

Puolueiden välistä erimielisyyttä jyrkensi edelleen edustaja Gyllingin ja parin muun vasemmistolaisedustajan tammikuun 15. päivänä eduskunnalle jättämä kirjelmä, jossa Svinhufvudin itsenäisyyssenaattia syytettiin monista laittomuuksista.”

Kapinallisten puolelle itsensä asemoinut Gylling, joka aikaisemmin oli puhunut rajoitetusta vallankumouksesta, joutui tammikuun lopulle tultua ottamaan todellisen kumouksen ”tulikuuman kiven” syliinsä.

*

Edvard Gylling ei tehokkaasti vastustanut Suomen 1918 kapinaa.

Hän ei missään vaiheessa asettunut radikaalia ryhmittymää vastaan. 

Hän esiintyi hyvin voimakkaasti eduskunnassa ja toimillaan jyrkensi erimielisyyksiä entisestään. 

Hän oli taipumaton ja syytti porvareita, jatkoi toimintaansa radikaalissa rintamassa ja lopulta;

Hän oli se mies, joka nivoi Sosialidemokraattisen puolueen osalliseksi kapinaan. 

*

Tämä nivominen tapahtui puoluetoimikunnan kokoussarjassa vain muutama päivä ennen kapinan alkua.  Nimellisesti haettiin vielä rauhanomaista ratkaisua, mutta keskeinen valtarinki, johon Gylling kuului, tiesi jo vallanhaltuunoton päivämäärän.  Asejuna Pietarista jyskytti jo Helsinkiin.  Kaikki oli vain varjonyrkkeilyä, tien etsimistä avoimeen kapinaan. 

Kun lukee saatavilla olevia vallankumouksen suunnitteluasiakirjoja, täytyy myöntää, että suuria asioita hahmoteltiin ikään kuin tupakkiaskin kanteen.  … Uskomattomalla tavalla kompromissiksi tuli, että puoluetoimikuntaan valittiin Gyllingin ehdotuksesta kuusi uutta vallankumouksen kannattajaa”, näin selkokielisesti tuon kimurantin veivauksen kirjoittaa auki Lasse Lehtinen – Risto Volanen tuoreessa ”1918 – kuinka vallankumous levisi Suomeen” - teoksessa.

*

Puolueen puoluetoimikunnan enemmistö oli Gyllingin esityksen toteuduttua kapinallisten käsissä, ja he käyttivät sitä omiin, ennalta tiedettyihin, tarkoituksiinsa. 

Näin ”rauhanmiehestä” ja kapinan nimellisestä vastustajasta Edvard Gyllingistä tuli tosiasiassa kapinan arkkitehti, ja sen edistäjä.

Ilman tätä puolueen nivomista kapinasta olisi tullut hajanaisten punaisten kaartien hanke, jota johtivat tilanteen keulille nostamat nimettömät, kasvottomat kaartilaisjohtajat, joita laajat kansanryhmät eivät tunteneet.  Mutta nyt kun puolue sidottiin umpisolmulla mukaan peliin mukaan, kapinan todelliset johtajat, puolueen radikaalista kärjestä,  saattoivat esiintyä koko järjestäytyneen työväen keulakuvina ja etujoukkona, ja saada rivimiehet ja –naiset aivan toisella tapaa seikkailuunsa mukaan. 

*

Puoluetoimikunnassa muuan tuntemattomaksi jäänyt Rantanen kiteytti maltillisten kannan suorasukaiseksi arvioinniksi: 

”Tässä kokouksessa on kahta lajia osanottajia, sellaisia joilla on aseita ja sellaisia joilla on järkeä.”

Puolueen painavimmat nimet, jotka olivat eri mieltä kuin äkkijyrkät ja jotka olisivat voineet johtaa oppositiota näitä vastaan, kieltäytyivät sitä tekemästä.

Voimme kysyä: Mikä on heidän vastuunsa tässä asiassa?

 

Pieni määrätietoinen vähemmistö, joka tiesi mitä tahtoi, voitti riitaisan ja päättämättömän enemmistön.

 

Väinö Tannerin näkemyksen mukaan

SDP:n puolueneuvoston jäsenten enemmistö ei varmaankaan aavistanut, miten kauaskantoisia päätöksiä se oli mukana tekemässä.” 

Jyrkkiin ponsiin oli siinä määrin totuttu, ettei tämän kertaisia osattu ottaa todesta.

*

Maanantaina 28.1.1918 Suomen Työväen Toimeenpaneva Komitea julkaisi ”Vallankumousjulistuksen Suomen kansalle”.

Tuona päivänä Juhani Aho merkitsi muistiin: ”Vallankumous on nyt todella puhjennut ja aikoo jatkua.  Ei ole epäilystäkään siitä, että arpa on heitetty, että he ovat astuneet Rubikonsa yli”.

 

Niin oli myös Edvard Gylling tehnyt ratkaisunsa.

Käsittikö kansanvaltuutettu Gylling oman vastuunsa kapinassa kuolleista ja tuhotuista?

Tappion jälkeen Helsingissä, Väinö Tannerin ja Miina Sillanpään avustamassa kortteerissa, touko-kesäkuussa 1918 kirjoitettu ”Turun Hovioikeudelle – puolustuspuheenvuoro” jäi historialliseksi kuriositeetiksi ja enemmän syytöskokoelmaksi, kuin katuvan kapinallisen tunnustukselliseksi armonanomukseksi.  Gylling ei lähettänyt paperia Turkuun.

Edvard Gyllingin sota alkoi jo hyvän aikaa ennen kapinan virallista puhkeamista – ja se kesti NKVD:n teloittajan Nagantin yskähdykseen 14.6.1938 asti.

Tannerin muistelmissaan antama kuva Gyllingistä on ilmeisen tosi.

Edvard Gylling oli kova ja katumaton.

*

Tähänastinen teksti on julkaistu lähes tällaisenaan Ikaalisten Joulu 2018 –lehdessä, joka on ilmestynyt 1.12.2018.

*

PS.

Lyyli Virtanen (o.s. Alanen), Parkano; Punaista ja valkoista Parkanossa https://ylasatakunta.fi/2017/08/06/sota-aikojen-muistoja-bl-3517/ & http://www.gbv.de/dms/goettingen/328295310.pdf

*

*

Gylling lisäsivut 2018;

Kapinan synty

Suomen historian onnettomimpaan yhteenottoon johtaneina syinä on lueteltu monia tekijöitä.

Työttömyys; ruokatarvikepula (leipäviljasta jopa 80 % tuontiviljaa Venäjältä);

järjestysvallan romahtaminen; työläisten ja tilattomien oikeudeton asema; 

kunnallisen järjestelmän kehittymättömyys; murenevan Venäjän tartunnat; ideologia ja intressit;

politiikka oli rikki; pettymys demokratiaan (eduskunnan hajoitukset);

näkemyserot Suomen valtiollisesta asemasta; perustuslaillisuus etc.

*

Presidentti Niinistö pohti Tampereella 4.4.2018 pitämässään kaupungin antautumisen 100-vuotistapahtumassa puhuessaan sisällissodan syitä ja mekanismeja. Hänen mukaansa tarvitaan tilaa ja tilausta syvälle eripuralle: erimielisyyttä ja puutetta, usein ikärakenteeltaan nuorta väestöä, mutta myös yhteisten instituutioiden hyväksyttävyyden hapertumista tai niiden suoranaista puutetta.

Ulkoiset tekijät ovat myös syynä: ”Oma sisällissotamme on tästä hyvä esimerkki. Suomessa oli kyllä sisäisen konfliktin aineksia — tyytymättömyyttä, epävarmuutta, nälkää ja kiukkua, mutta viime kädessä voimakas ulkopuolinen paine ajoi punaiset sodan tielle. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että Venäjän vallankumouksen tuulet eivät niinkään tarttuneet vaan tartutettiin Suomeen.”

Presidentti jatkoi sanomalla, että sisällissodat myös houkuttavat ulkopuolisia puuttumaan tilanteeseen. Se nähtiin niin sata vuotta sitten Suomessa kuin tänä päivänä Syyriassa. (TPK, 4.4.2018).

*

Taudin tartuttamisesta Suomeen; Gylling oli sosialistien venäjä-kontakteissa 1917 vuoden aikana useimmin mukana.  Ei ihme, että tarttui. 

*

Sodan syyt (Casus Belli)

Sodilla on aina syynsä, ja jollei ole, niille kehitetään sellaiset, - joko etukäteen tai viimeistään takakäteen. 

Tässä joitain näkökohtia;

Epävarmuus: Levottoman vuoden 1917 aikana Suomessa surmattiin Sotasurma-projektin tietojen mukaan 476 ihmistä (huom. venäläisiä sotilaita mukana); vuoden varrella oli kaksi selvää huippua: maaliskuussa 92 ja marraskuussa 56 kuolemaa.

Suurlakon aikana 14.11.-20.11.1917 murhattiin, ammuttiin ja kuoli 29 henkilöä, enimmät pääkaupunkiseudulla.

Marraskuun aikana 1917 Suomessa murhattiin 37 henkilöä ja 10 ammuttiin, lisäksi 1 tapettiin = 48 kuollutta.

Helsingissä Sotasurmien mukaan kuoli vuonna 1917 sotatoimiin jollain tavoin liittyen 93 ihmistä.  Väkivaltainen jännite ja siitä seuraavat henkirikokset, terroriteot, lisäävät sähköä yhteiskuntaan.

Nuori väestö:

Suomessa oli 1917 noin 3,1 miljoonaa asukasta.

Asukkaista yli 33 % oli alle 15-vuotiaita.

ja yli puolet (>50 %) oli alle 25-vuotiaita.  Nuori Suomi.

Ikäjonossa keskimmäisen (mediaani) ikä oli 23 v ja joitain kuukausia. 

Nyt ”keski-ikäisin” Suomalainen on n. 43 –vuotias (2017).  Levottomasta ja väkivaltaisesta nuoresta Suomesta on tullut tasainen, turvallisuushakuinen ja keski-ikäinen Suomi.  43 vuotta on ihan hyvä ihmiselle, mutta kansakunnalle se on … ”turvallinen”.

Selvää on, että vuoden 2018 Suomi ei ole ihan niin räjähdysherkkä kuin vuoden 1918 Suomi.

*

Sodan oikeutus

Roomalainen käsitys sodan oikeutuksesta joissain olosuhteissa periytyy vähintään Ciceron (106-43 ekr.) ajalta. Kristilliseen teologiaan sen toivat Augustinus (354-430) ja Tuomas Akvinolainen (1225-1274).

Suhteessa sotaan kristillisillä kirkoilla on ollut kolme päälinjaa: pyhän sodan teoria, pasifismi ja oikeutetun puolustautumisen periaate.

 Luterilaisen kirkon oppi korostaa laillisen esivallan oikeutusta ja edellyttää ihmisiä kunnioittamaan sitä. Oikeutettu sota ja asepalvelus mainitaan Augsburgin tunnustuksessa sallittuina.

Kansakunta tai yhteisö, jota vastaan vihollinen hyökkää, on oikeutettu puolustautumaan sotatoimin, surmaamaan hyökkääjiä, ilman laillisia tai moraalisia esteitä. 

Amerikkalainen lehtimies-kirjailija Gordon F. Sanders (Taistelu Suomesta 1939-1940) sanoi minulle säätytalolla, Talvisodan päättymisen 70-vuotisseminaarissa: Veikko, listen to me… Talvisota oli puhdas sota, maailmanhistorian puhtain sota, teillä oli oikeus puolustautua!  - Tiesinhän minä sen, mutta oli se kutakuinkin vaikuttava hetki.

Oliko sota 1918 oikeutettu? 

Näin esitettynä kysymys voi tuntua oudolta tai loukkaavalta.  Monikaan meidän aikanamme ei pidä vuoden 1918 kapinaa oikeutettuna ja hyvänä.

Molemmilla puolilla tunnettiin, että ”vastapuoli aseistautuu” ja siihen on vastattava.  Tämä loi mielikuvaa puolustustaistelusta, ja oikeutetusta taistelusta.  Tilanteen eskaloituminen tammikuussa tarjosi tälle näkemykselle perusteita. Kummallakin puolella.  Kuusinen kitkerästi katui, ettei ”valtaa otettu jo marraskuussa jolloin tilanne oli otollinen ja vastapuoli valmistautumaton”. 

*

Kapinan oikeutus

Mitä vastaan? >> Eduskuntaa, senaattia, demokratiaa..laillisuutta

Minkä puolesta? >> Kapinalliset olivat valmistautumattomia; näytöt puhuvat; > johtopäätöksiä voi tehdä; toteutumaton historia

Mitkä vaihtoehdot?  >> parlamentaarinen toiminta, järjestäytyminen, mielenilmaisut… reformit, sitoutuminen demokratiaan ja laillisuuteen.

Kapinan hinta? >> 34.000 – 36.000 kuoli

Kapinan hyödyt?  >> ? (tuhannet radikalisoituneet, ”bolshevisoituneet” lähtivät rajan taakse..

Kuka päätti kapinasta? >> murrosajan kansanliike, joka ilmeni punakaarteina; joka ujuttautui SDP:n puoluetoimikuntaan (puoluehallitus) >> Kansanvaltuuskuntaan asettautuneet >> ”Suomen Työväen toimeenpaneva toimikunta”, elin jota virallisesti ja oikeasti ei ollut olemassakaan, ”vallankumouselin”..

Kuka petti kapinan? > Ainakin Venäjä/Lenin… Yllyttivät, yllyttivät, lupasivat tukea; tekivät rauhan 2.3.1918 Saksan kanssa; rauhansopimuksen mukaan Venäjän tuli vetää sotajoukot pois Suomesta (oli enää murto-osa; max. 1.000 osallistui kerralla taisteluihin (J.T. Lappalainen).

*

Syyllisyydestä

Edvin Laineen Pohjantähdessä Akseli Koskela (Aarno Sulkanen) näkee vankileiriltä palattuaan painajaisia; Syrjäntaan taistelussa puolustaessaan punaisten kolonnaa hyökkääviä saksalaisia vastaan, lankomies Kivivuoren Osku kaatuu syöksyessään eteenpäin Akselin käskystä.  (Syrjäntaan taistelu Tuuloksessa oli ennen Talvisotaa ja (sofistisesti) edelleen suurin Suomen nykyisellä valtion alueella käyty taistelu, jossa saksalaiset erittäin kokeneet ulaanit ottivat yllättäen nokkiin sekavalta seurakunnalta).

Jukka Kemppinen on sanonut:

Pohjantähden kakkososan yhteisöllinen murhenäytelmä peittää näkyvistä päähenkilön eli Akseli Koskelan ongelmallisuuden.  Lukija ei saa tietää, ymmärtääkö Akseli ja hyväksyykö hän sen, että hän on moraalisesti erittäin suuressa määrin syypää jokseenkin viattomien (Pentin)kyläläisten kuolemaan ja kärsimyksiin leireillä.

Akselin ”suoran toiminnan” kontolle voidaan panna Koskelan poikien, räätäli Halmeen ja ainakin Laurilan Aliinan ampuminen.  Ensinmainitut ammutaan kirjaimellisesti vanhemman veljensä ”pahojen tekojen takia”.

Käsittääkö Koskela, että etenkin hänen kohdallaan punakaartilaisuus ja aseellinen toiminta perustuivat henkilökohtaiseen vihaan ja kaunaan, ja että kaikki taustatiedot poliittisen ja sotilaallisen aseman arvioimiseksi puuttuivat?”

Aika hyvä kysymys. – Etenkin kun Linnan romaania on vakiintuneesti luettu Punaisen Suomen kunnianpalautuksena siinä mielessä, että nyt erittäin suurelle yleisölle luotiin mielikuva siitä, miltä mitalin toinen puoli näyttää.. ”Mutta olisiko tämä niin oikea lukutapa, ettei sen rinnalle mahtuisi muita?”, kysyi vielä Kemppinen.  

Käsittikö kansanvaltuuskunnan jäsen Antti Kiviranta syyllisyyttään niiden noin 300 hengen kohtaloon, jotka vielä kuolivat 12.4.1918 ja lähipäivinä Helsingissä, kun aseleposopimus oli nimiä vaille valmis Saksan von der Goltzin joukkojen saavuttua Leppävaaraan ja Helsingin punakaartien eduskunnan johdon suostuttua sopuun?  Silloin paikalle saapui Kiviranta suoraan Viipurista, lähetettynä, ja puhui kaartilaiset ympäri, jatkamaan turhaa ja toivotonta vastarintaa.  Kuka Kivirannan lähetti?  Diktaattori Mannerin lähdettyä livohkaan, Viipurissa oli enää hänen esikuntapäällikkönsä – Edvard Gylling.  Ei minulla ole todisteita, että käsky tuli suoraan Gyllingiltä, mutta keneltä sitten?

Käsittikö kansanvaltuutettu Edvard Gylling oman vastuunsa kapinassa kuolleista ja tuhotuista?

Jos Edvard Gylling olisi kääntänyt suuntaa, halunnut äkkiä (tammikuussa..?)  irtisanoutua kapinasta, palannut demokratian puolelle ja jäänyt Suomeen (vaikka kovallakin hinnalla), hän olisi kavaltanut oman kapinansa ja aatteensa.  Niinpä hän ei tehnyt kääntymystä.  Oliko kyseessä väärä lojaalisuus, viraton uskollisuus? 

Ei sitäkään; hän näki asiat niin kuin näki, ja toimi sen mukaan.  Joskin kapinaruljanssissa monet asiat tapahtuivat siinä määrin nopeasti, simultaanisti, että toiminta edellä mentiin.  Suunnitelmat, tai ainakin perustelut laaditaan jälkikäteen, eivätkä puheet ja teot yleensä kohtaa.

Hän oli vuosia tehnyt työtä tuolla kannalla.  Miten hän olisi voinut pettää itsensä, näkemyksensä, 13 vuoden työnsä?  Niin, lopulta, nyt,  hän oli uskollisempi Venäjälle, bolshevismille ja Leninille – kuin kodille, säädylle, Suomelle..

Ei hänelle ollut enää paikkaa Suomessa. (ei ainakaan omasta mielestään, ehkä muuten. - Vrt. Turkia, ym. Venäjältä palanneet).  Helsingissä osin Tannerin ja Miina Sillanpään avustamassa kortteerissa touko-kesäkuussa kirjotettu ”Turun Hovioikeudelle” –puolustuspuheenvuoro jäi virattomaksi.  -  Tannerin muistelmissaan antama jyrkkä kuva Gyllingistä on ilmeisesti totta.  Tosin Tanner kirjoitti vuoden 1918 muistelmansa sotasyyllisyystuomionsa kärsineenä, 1948-1949, jolloin Gyllling oli levännyt jo yli 10 vuotta joukkohaudassaan ylimääräinen reikä niskassa.

Armahduslain (1918) jälkeen antautumalla Gylling olisi kenties saanut 6-7 vuotta kuritushuonetta, ja olisi ollut presidentti Ståhlbergin armahduksella vapaa mies ehkä 1922 tai 1923

(Ståhlbergin muistion (16.5.1918, voitonparaatin päivän) mukaan hänen vastustuksestaan huolimatta pankkivaltuusmiehet päättivät ”avata pankin” 31.1.1918. Nahistelivat laillisuusperiaatteista.  Silloin punakaartin päällikkö Eero Haapalainen määräsi haettavaksi paikalle Ståhlbergin ja A. Mandelinin. .. Rahat laskettiin.  Ståhlbergin mukaan ”tuntematon mies laski rahat, pöytäkirjaa piti tohtori Gylling..”).

Mutta paikkaa ei Suomessa ollut, ainakaan noine ajatuksineen.  Niiden esittämisestä hän olisi ollut takaisin linnassa viimeistään vuonna 1930.

Mutta hän ei katunut.  Hän oli luja ja katumaton. 

Tämän todistaa se sujuvuus ja paneutuminen, millä hän Tukholmassa elo-syyskuussa 1918 sinne matkattuaan otti kohta SKP:n putiikin huostaansa ja sitten alkoi suunnitella suurta Pohjoista Suunnitelmaa, jossa Itä-Karjala ja punapakolaiset olivat kasvukehto, josta maailmanvallankumous laajenisi ensin Pohjois-Eurooppaan, ja aikaa myöten muualle.

Gyllingiä on perinteisesti tarkasteltu jotenkin roolistaan liukastuneena, porvarillisin ja oikeistodemarien silmin.  Mutta hänen elämänvalinansa oli hänen normaalinsa, hänen omansa.  Hän oli varsin tyytyväinen ja työteliäs Karjalassa, se oli hänen paikkansa.  Kuolema Stalinin terrorin aikana ja siitä johtuva jonkinasteinen marttyyrikohtalo on vääristänyt hänen jälkimainettaan ja hänestä tehtyjä jälkiarvioita.  Hyvä mies, mutta aate pilasi. 

Mutta kun se aate oli hänen omansa.

Mutta Edvard Gyllingin sota?

Se alkoi jo hyvän aikaa ennen kapinan virallista puhkeamista 27.1.1918, - ja se kesti eräänlaisena jatkosotana hamaan NKVD:n teloittajan Nagantin yskähdykseen 14.6.1938 asti.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (10 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

"Se alkoi jo hyvän aikaa ennen kapinan virallista puhkeamista 27.1.1918, - ja se kesti eräänlaisena jatkosotana hamaan NKVD:n teloittajan Nagantin yskähdykseen 14.6.1938 asti."

Niinpä niin, pahamaineisesta Tammisaaresta hän olisi voinut selvitä hengissä, mutta ei punaisesta Neuvostoliitosta.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Niin, mikään ei ole varmaa.
Tuskin häntä Tammisaareen olisi laitettu?

Paljon riippuisi siitä, minä ajankohtana hän olisi antautunut.
Ja ennenkaikkea: Kenelle hän olisi antautunut.

Jos olisi saatu kiinni verekseltään tai jäänyt jollekin perusporukalle kiikkiin niin hyvinkin olisi voinut tulla ammutuksi paikalla.

Nähdäkseni hänellä oli kapinan jälkeen kolme tilannetta, jolloin antautuminen riittävän korkea-arvoiselle taholle olisi käytännössä johtanut kutakuinkin asialliseen oikeudelliseen käsittelyyn ja henkikin olisi säilynyt.
Nämä punktit ovat:

1.) Ensinnäkin Viipurissa sotatoimien loppuvaiheessa. Jos hän antautumisneuvottelujen yhteydessä Viipurissa olisi antautunut saksalaiselle kapteeni von Colerille, joka oli Berliinin poikia, jossa Gylling opiskeli talvella 1904, hän olisi mitä ilmeisimmin säilynyt hengissä, ja toimitettu oikeuteen.

2.) Toinen hetki oli Helsingissä, Väinö Tannerin ja Miina Sillanpään avustamassa kortteerissa, touko-kesäkuussa 1918 kirjoitettu ”Turun Hovioikeudelle – puolustuspuheenvuoro”; jos hän olisi toimituttanut kirjelmän Turun HO:lle ja järjestänyt, vaikkapa Väinö Tannerin, välityksellä pidätyksen ja talteenoton, niin voidaan ajatella, että olisi hengissä selvinnyt ainakin tuomiolle asti kuten kohdassa 1. Tannerin mukaan Gylling oli tuolloin kovin katuvainen ja totesi hankkeen olleen suuri virhe, mutta Tukholmaan siirryttyään muuttaneen käsityksensä jyrkästi. Ruotsissa G. hoiteli SKP:n ulkomaanbyroota ja piirusteli suuria suunnitelmia kumoustoiminnan jatkamiseksi. Tannerin mukaan lähetteli kirokirjeitä SDP:n puoluetoimikunnalle; pitäisipä tosiaan kaivaa nuo kirjeet esiin puoluearkistosta. Kaipa ne siellä tallessa ovat? Niitä kun ei käsittääkseni ole koskaan julkaistu.

3.) Hetki - edellisiä epärealistisempi - oli helmikuussa (?) 1919, kun valtionhoitaja Mannerheim teki itsenäisen Suomen päämiehen ensimmäisen valtiovierailun ulkomaille, ja se suuntautui luonnollisesti Tukholmaan. Gylling oli tuolloin kaupungissa vielä, ja niin Suomen kapinan 1918 valkoinen ylipäällikkö Mannerheim ja punaisen puolen ylipäällikön/diktaattori Mannerheimin kansliapäällikkö Gylling olivat saapuvilla samassa kaupungissa, viimeisen kerran. Minulla on syyni ajatella, että ehkä molemmin puolin, mutta ainakin Gyllingin omaisten/lähipiirin toivomuksesta ainakin Mannerheimilla oli voimassa pyyntö yrittää kosketusta Gyllingiin. Mannerheimilla oli tähän mahdollisuus, - mutta tapahtuiko tällaista kosketusta, emme tiedä. Olen siitä joskus kirjoittanut enemmänkin, yritän linkata jutun myöhemmin tähän.

Käyttäjän RistoVolanen kuva
Risto Volanen

Kiitos mielenkiintoisesta ja monipuolisesta Edvard Gyllingin muille ja itselleen traagisen elämän vaiheista.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

"2.
Kiitos!
Edvard Gylling on kiehtova persoona, hänellä oli kaksivaiheinen elämä, tai ehkäpä jopa kolmevaiheinen.
Hänen jälkimaineensa on paljolti muotoutunut Ylärakkolan elämäkertakoonnoksen tarjoaman informaation pohjalta, ja sen yleisen kertomusperinteen mukaan, mitä tiedämme hänen panoksestaan Itä-Karjalan/Neuvosto-Karjalan toiminnasta. Jylhän loppusoinnun miehen elämänkuvalle tietysti lyö kohtalo teloitusryhmän edessä Moskovassa 1938.

Eräs elementti on paikallaan vielä mainita; nimittäin Gyllingin oma maineenhallintaan liittyvä panostus. Se ei ole aivan mitätön.

Tektissäni olen pyrkinyt pitäytymään uskollisesti käytettävissä olevan asiakirja-aineiston välittämään tietoon; keskeinen havainto on Gyllingin pitkä toiminta puolueen radikalisoituvan kärkijohdon suppeassa sisäpiirissä.
Hänen toistuvat mainintansa epäröinnistä kapinaan lähdön suhteen, pitää sinänsä paikkansa, mutta aivan samaa arpomista pitivät kaikki Suomen kapinan täkäläiset johtomiehet, Mannerista ja Kuusisesta alkaen. Venäjänsuomalaiset Rahja ja Taimi etunenässä olivat toista maata.

Mutta perusteita sille käsitykselle, että Gylling vielä tammikuussa 1918 olisi kovin heilunut kapinan ja parlamentaarisen tien välillä, on yhä vähemmän, ja enemmänkin spekulatiivisesti otettavana aineistona.

Kyllä hän kuului kumouksen sisäpiiriin, ja niin tiiviisti, että kylmää tekee.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

#3.
Tapasivatko valtionhoitaja G. Mannerheim ja maanpakolainen kapinapäällikkö E. Gylling Tukholmassa, mahdollisesti Heleneborgsgatanilla, Södermalmilla, olleessa Gyllingin asunnossa helmikuussa 1919? Tai yleensä Tukholmassa, mahdollisesti jossain puolueettomalla paikalla? Se jääköön pohdittavaksi.

Olen asiaa spekuloinut täällä:
US-blogi/Huuska, 26.2.2014;
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/16163...

"Minulla on aivan oma, henkilökohtainen, teoriani siitä, miksi Suomen Valtionhoitaja, kenraali Mannerheim ei, jo julkaistuista matkasuunnitelmistaan poiketen, poistunutkaan Tukholmasta 14. päivä helmikuuta 1919 vaan vasta 15. päivä.

Mannerheim oli mies, jolla oli monesta yksipiippuisesta miehestä poiketen lukuisia yllättävänkin herkkiä, joku voisi sanoa, naisellisia, persoonallisuuden piirteitä, ja oikkuja. Tämän lisäksi Mannerheim oli paljon verta nähnyt sotilas, joka ei pelännyt kulkea omia polkujaan. Kun hän oli kerran ulkomailla ja kuuli, että harmillinen ihmissyöjätiikeri norkoili kylän lähettyvillä, ei hän mennyt nukkumaan, niin kuin tavallisesti, säntillisesti tietyllä kellonlyömällä, ankaraan kenttäpetiinsä, vaan varta vasiten hankkiutui kohtaamaan tuon pedon.

Päivällä tukholmalaisilta työläisiltä saamastaan vihamielisestä kohtelusta närppääntyneenä hän ei voinut ajatellakaan panevansa pitkäkseen vuoteeseen Logårdstrappanille kiinnitetyllä jäänsärkijä Tarmolla, uni ei kuitenkaan tulisi.

Kyllä hän tiesi tohtori Gyllingin. Muistelmissaan kauan myöhemmin Mannerheim oli kirjoittava Viipurin viimeisistä päivistä 1918:

”…kapinahallituksen jäsenet ja diktaattori Manner…[olivat tehneet] sen vähemmän kunniakkaan päätöksen, että pakenisivat ja jättäisivät joukot oman onnena nojaan. Ainoa, joka jäi paikoilleen, oli raha-asiainvaltuutettu tri E. Gylling, myöhempi Karjalan neuvostotasavallan korkein hallitusmies. Hän yritti muiden johtajien paettua saada käyntiin antautumisneuvotteluja ehdoilla, joita itäarmeijan komentaja [kenraalimajuri Löfström] ei voinut hyväksyä”.

*

Niinpä hän, Mannerheim, yön laskeuduttua Tukholman kaduille, eräältä mieheltä hankkimaansa vaihtotalvitakkiin kääriytyneenä astui ulos ja otti paikallisen isvossikan ja ajatutti itsensä sille, yleisesti Suomessakin tiedossa olevalle kadulle, Heleneborgsgatanille Södermalmilla, jonka varressa olevassa talossa numero 25 olevassa asunnossa, aivan vapaasti, asui Suomen työväen Punaisen kaartin viimeinen esikuntapäällikkö. [Logårdstrappanilta kuninkaanlinnan luota Soder Målarstrandenille ja siitä viistoon Munchensbackenille ja edelleen Heleneborgsgatania länteen, kunnes Varvsgatanin kulman jälkeen numero 25:n porttikäytävä].

Hän kapusi portaat ylös ja katsoi ovinumeron. Siinä ei lukenut Gylling, vaan se mitä naiset olivat kertoneet siinä lukevan. Sitten hän soitti ovikelloa. Yö oli rientänyt jo myöhälle, niin että oli jo varsin varhaista, talo nukkui, ovikello reklautti kummallisen äänisarjan joka tuntui kaikuvan läpi koko talon.

Hermostonsa kapinan jälkitilasta melkoisen hyvään kuntoon ruotsalaisella monipuolisella ravinnolla ja levon ja työn harmonisella yhteensovittamisella saanut Gylling heräsi kohtalaisen ripeästi ja astui ovelle. Perhettään, sitä tohtori kaipasi.

Kaksi sotilasta kohtasi. Toinen oli voittaja ja toinen oli häviäjä, mutta olivathan olympialaisetkin olleet omalaatuiset, eikä niissä jaettu hopeamitaleita. Valkoinen ja punainen. Tuossa mielettömässä värien sodassa.

Eikä Gyllingillä sitä paitsi ollut leijonia eikä tähtiä kauluksessaan, hän seisoi pyjamassaan, ja kohensi vaistomaisesti muutoinkin hyvää ryhtiään [he olivat molemmat 187 senttiä pitkiä joten he katsoivat samalta korkeudelta toisiaan silmiin.], mutta olihan hän vapaaehtoisena palvellut muutaman kuukauden Suomen vanhassa väessä [siis tavallaan saman armeijan rullissa molemmat..], käynyt läpi sen äkseeraukset ennen sen hajottamista, ja tehnyt sitten laittomia kutsuntoja vastustavaa propagandaa Ikaalisissa ja sen lähiseudulla Aksel-veljensä kanssa.

Herroilla oli paljon puhuttavaa, mutta vähän sanoja ja aikaa."

Käyttäjän Pekka Toivonen kuva
Pekka Toivonen

” Tukholmaan Mannerheim meni jäänmurtaja Tarmolla. Tukholmassa oli kirkas ilma, mutta kova tuuli. Lämpötila oli +4 . Mannerheim esiintyi pikkutakkisillaan, jotta hänen Ruotsin kuninkaalta saamansa Miekkaritarikunnan suurristi olisi ollut näkyvissä. Hän vilustui niin pahasti, että joutui vuoteeseen. Hän sairasti Tarmolla eikä siirtynyt kuninkaanlinnaan , jonne häntä pyydettiin.”

Veijo Meri: Suomen Marsalkka C.G. Mannerheim (Wsoy 1988)

Onhan se hieman erikoista, ettei Tarmo lähtenyt illalla satamasta vain siksi, että Mannerheim oli päivällä vilustunut.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Gylling oli vain yksi monista ns. luusereista, joiden elämä tapaa loppua samalla tapaa. Tässä on meille jokaiselle miettimistä.

Käyttäjän mikanter kuva
Mika Keränen

"Miten tuollaisesta gentlemannista tuli porvarillisen sukunsa ja säätynsä luopio, kapinallinen ja bolshevikki; NKP(b):n jäsen ja Neuvosto-Venäjän rajamaakunnan ”pääministeri”?"

Kerroit jo itse oikein hyvin, "miten" Gyllingistä tuli bolsevikki (eli avasit hänen radikalisoitumisensa vaiheita), mutta jotenkin olen kuulevinani tässä kysymyksessä ihmettelyä siitä, että miksi 'gentlemannista' tuli radikaalivasemmistolainen kumousmies. Mutta siinähän ei ole mitään epätavallista. 'Gentlemannien', jopa aristokraattien keskeinen rooli miltei kaikkien vallankumousten johtopaikoilla on tuiki tavallinen ilmiö. Aatelismieshän Leninkin oli. Suomen kansanvaltuuskunta vaikuttaisi olevan vähän poikkeuksillinenkin siinä suhteessa, että se koostui niinkin suurelta osin syntyperäisistä proletaareista (joista toki monilla oli Kuusisen tavoin akateemista sivistystä takanaan).

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kansanvaltuuskuntaa on sanottu lehtimiesten hallitukseksi. Varsin moni sen jäsenistä oli toimittaja, päätoimittaja, tai muuten ain tottunut tekstintuottaja.
Se on aika luonnollista , kun tiukan viestin tuottaminen on tuonkalraisissa tilanteissa kannatuksen saannin aa ja oo.

Mitä tulee gentlemanneihin, ilmaisun anglosaksisessa mielessä, en kutsuisi bolshevikkikumouksen kärkimiehiä sellaiseksi.
Eliitin, myös kultturis-sivistyksellisen, kannatus on tunnetusti ollut useina aikoina varsin laajaa, mutta harvoin tuon kategorian miehiä ihan taistelukärjessä esiintynyt, siitä on vallankumoustaistelun sisäinen kamppailulogiikka pitänyt huolen, nostamalla häikäilemättömiä ja tunnottomia tappajia keulaan.
Käytännössä Suomen vallankumousyritys 1918 oli boshevistien vallankaappaus, vaikka läheskään kaikki edes kumouksen keulilla eivät itseään bolshevikkeina pitäneetkään. Nahanluonti tapahtui olosuhteiden pakottamanakin sitten hankkeen jälkeen.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Väinö Tanner kirjoittaa muistelmissaan 1949:

Monet puolueystävistäni olivat välttäneet pidätyksen painumalla "maan alle". Näistä jouduin enemmän tekemisiin kolmen huomattavan toverin kanssa, vaikka monista muistakin sain silloin tällöin kuulla uutisia sekä joskus myös tavata heitä. Jännittävintä oli kosketus Edvard Gyllingiin. ...
Eräänä toukokuun päivänä sain tiedon, ett hän halusi tavata minut. Hän asui silloin aivan Elannon konttorin lähellä Hämeentien varrella erään henkilön luona, jonka nimi jääköön sanomatta (MiinaSillanpää? vh). ...

Gyllingin kanssa meillä oli uusiintuneita pitkiä keskusteluja, joissa pääasiallisesti pohdittiin silloisia oloja. Hänellä oli somat suunnitelmansa puolueen tulevaisuudesta.
Hän myönsi avoimesti, että puolueen edellisen vuoden aikainen toiminta kaikkine kiristyksineen samoin kuin tarkoituksellinen vallankaappauksen johtaminen oli ollut suuri erehdys, josta hän ei tahtonut itseäänkään vapauttaa. Todellisuudessa hän ei kuitenkaan ollut koko sielullaan siinä mukana, minkä aikaisemmasta kokemuksesta tiesinkin.
Kun kansalaissodan aikana olin häntä joskus sattumoisin tavannut, hän oli aina hyvin kärsivän ja huonosti nukkuneen näköinen.
Nyt hänellä oli valmiina suunnitelma vastaiseksi menettelytavaksi. Oli tehtävä kompromissi porvarillisten puolueiden kanssa ja pyrittävä rauhassa kehittämään maan asioita uudella tiellä. Hän oli pannut nämä ajatuksensa paperille, kokonaista kymmenkunnan sivun laajuiseen muistioon.
Esitin vastaväitteitä ja hymähdin hänen suurelle optimismilleen kompromissin mahdollisuuksista.
Meillä oli Helsingissä jo riittävästi kokemuksia siitä, millaiseksi lähiaikojen politiikka tulisi muodostumaan. Kaikkinainen kompromissaaminen oli jo myöhäistä; meidän oli koetettava päästä eteenpäin vähimmän vastustuksen tietä. Tästä asiasta näytti hänen kanssaan olevan vaikeata päästä yksimieliseen tulokseen. - Samalla oli keskustelua myös hänen pääsystään maasta. Hänen teki mieli siirtyä Ruotsiin, ja lupasin tunnustella siihen mahdollisuuksia, kuten myöhemmin teinkin.

Sittemmin olen monesti ajatellut Gyllingiä ja hänen myöhempiä vaiheitaan. Hän pääsi kyllä syksyllä Ruotsiin. Siellä hänellä oli jo kokonaan toinen ääni kellossa. Heti sinne tultuaan hän antoi "Folkets Dagbladet Politikenille" haastattelun, jossa kuvaili Suomen oloja. Hänen mielestään "työväen keskuudessa vallitsee sanoinkuvaamaton katkeruus valkoisia kohtaan. Yleinen mieliala ei kannata parlamentaarista menettelytapaa. Julkinen työväenliike syntyy niin pian kuin se on aikaansaatavissa. Vähemmän radikaalinen kuin ennen siitä ei tule. Porvarilliset ovat olleet tyhmiä. Jos he olisivat sallineet työväenliikkeen syntyä aikaisemmin, olisi se kenties saanut toisen luonteen, nyt se on liian myöhäistä".

Jonkin ajan kuluttua hän antoi houkutella itsensä siirtymään Venäjälle. Katuvainen mieliala ja kompromissihalu hävisivät siellä hänestä pian täydellisesti.
Hän lähetteli sieltä käsin usein kirjeitä ja pannajulistuksia entisille ystävilleen, moitti heitä sovittelunhalusta ja kirosi kaikki ne, joiden raskaana tehtävänä oli koettaa pelastaa, mitä aikaisempien tyhmyyksien jäljiltä oli pelastettavissa.
Eräs tämmöinen kirokirje saapui eduskuntaryhmälle niinkin myöhään kuin vuonna 1920.
Siinäkin ryhmää moitittiin sovittelunhalusta porvariston kanssa ja kehoitettiin kaikessa toiminnassa asettamaan päämäärät piakkoin alkavan maailmanvallankumouksen tähtäimen mukaisesti. Kirje siirrettiin keskustelutta asiakirjojen joukkio. Niin vaihtelevainen voi miehen mieli olla."

Näin siis Väinö Tanner muistelmissaan 1949.
Tämä on autenttisin ja kaunistelemattomin kuvaus Gyllingistä kapinan päättymisen ja Karjalan kommuunin 1920 väliseltä ajalta.
Hieman rohkenen ihmetellä, miten täydellisesti tämä ilmeisen rehellinen kuvaus on sivuutettu Gylling-kirjallisuudessa.
Sitä suuremmallasyyllä on se tähän nyt kirjattu halukkaiden luettavaksi.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset