Veikko Huuska

Vähäinen joulukertomus vuosien takaa –

Vähäinen joulukertomus vuosien takaa –

*

Siinä hän seisoi edessäni, vähän kuin tuulen tuomana, pillifarkuissaan ja tuollaisessa hiirenharmaassa kummallisesti pullottavassa pusakassaan, joka irvokkaalla tavalla vain korosti hänen vartalonsa muotoja, viluisena, apeana.  Jostain aivan käytännöllisestä oli kyse, hän taisi kysyä tietä, en muista yksityiskohtia, eikä niillä ole tässä merkitystä. Neuvoin häntä, ja vähän yli alkuperäisen kysymyksenkin, olin silloin sosiaalilautakunnassa, mutta sitähän hän ei voinut tietää.  Tämä on kuule niin pieni kylä, että tämän vaikka kävelee viidessä minuutissa ympäri, ja lähtöpaikalle palattuaan ihmettelee, miten kauppala voi olla näin pieni. Sen muistan, miten vilahti tajunnassa, että mikähän jalli tuonkin on paksuksi tykännyt.

*

Sen olen pannut merkille, että kun sattumanvaraisesti jossain kohtaan jonkin ihmisen, jota ei ole koskaan ennen nähnyt eikä tiennyt olevankaan, niin sitten hyvin pian näkeekin saman tyypin jossain muualla aivan satunnaisesti, mutta sitten ei enää koskaan. Tuollainen pikavierailija häipyy jonnekkin hämyiseen olemattomuuteen, mistä hän ohikiitäväksi hetkeksi singahti tajuntamme näyttämölle, kadotakseen iäksi, kuin statisti, joka seuranäyttämöllä erehtyy askeleestaan ja putoaa kuiskaajan luukusta näyttämön alle ja nolona hiippailee jostain kohden valoa, mutta meidän tietoisuudestamme ikuisesti poistuneena.

*

En minä muista, missä tämän vaeltajan tapasin, mutta jossain sitten koska tulin tietämään, että hänen aikansa, se laskettu, sikäli kuin laskuissa pystyi pysymään, oli oleva joulukuun neljännellä viikolla.  Sehän menee sitten ihan jouluhommiksi!  Ei tiedä, ensisynnyttäjällä voi mennä pitkäksikin, hän arveli pohdiskelevan näköisenä.  Vilu ja viima tuntui pureutuneen häneen pysyvästi, niin että siitä oli tullut osa hänen hahmoaan.

Sen muistan, että jouluvalot olivat syttyneet, Ikaalisten yrittäjien puuhahenkilöt olivat hankkineet valot pääkadun tolppiin, mutta eivät ne olleet läheskään niin vaikuttavat kuin nykyiset lumihiutaleenmuotoiset järjestelmälliset valolaitteet.  Siinä Tyttö tuli vastaan ja kohdalla ollessaan hän lausui yllättäen ja iloisesti: Poika! ja meni menojaan, ennen kuin hämmenneenä osasin sanoa yhtään mitään, edes onnitella. Yllättävää, ihmeellistä - syntynyt.  Ei ollut vielä joulu.  Että förskottia.

*

Olin monet kerrat koulumatkalla leikkinyt (1950-luvulla) niillä nurkilla ja puskissa, joiden paikalle talvipakkasilla 1976 oli valmistunut suorakuution muotoinen harmaakivipintainen julkisrakennus, josta minullekin löytyi kolmen työhuoneen ja odotustilan mittainen sija, jossa kuvittelin tekeväni työvuoteni, hamaan loppuun saakka.  Mutta toisinhan siinä kävi, sillä mikään ei ole niin tilapäistä kuin ikuiselta näyttävä, mutta sehän on tämän tarinan kannalta aivan toisarvoista. En enää aikoihin ollut siellä käynyt työssä, mitä nyt asioimassa, kun tarvetta oli. Ja tuona päivänä, aivan joulun aluspäivänä, kun luontokin tuntui asettautuneen jouluiseen asuunsa, parkkeerasin autoni sisäänkäynnin edustalla olevaan ruutuun ja loikkasin punapilarisen katoksen alle. 

Siinä kohtasin hänet vielä kerran. Tuli ovista ulos samalla kuin olin hamuilemassa muovi-teräsvalmisteista kahvaa.  Tuli poissaolevana, katse maassa, mutta siinä toinen toistamme ovenaukaisussa väistäessämme, nosti katseensa, tunsi, ja nypertyneestä suusta tuli vain yksi katkonainen sana:

Kät-kyt-kuolema..

*

Meillä oli valmistautuminen ensimmäiseen jouluun kesällä valmistuneessa punaiseksi maalatussa kodissamme, ja sukuvieraiden oli määrä tulla ja toistenkin piipahtaa, joten siivoamista ja laittoa, vähän erityistäkin, riitti, tuon alkuperäisen ”ensimmäinen joulu uudessa kodissa” –ajatuksen kohottamana elämystunteena.  Oli luettu savoksi käännettyä jouluevankeliumia ja pohdittu, josko sen lukisimme ääneen sitten kun väki on kaikki paikalla, sitten illalla.

Sitten tuli se vaihe, kun aattopäivän talvipilvinen kajostava valo alkoi taittua, ja oli soveliasta mennä pihalle ripustelemaan lyhtyjä ja muita palavaisia valolaitteita valmiiksi.  Minä laitoin kynttilälyhtyä koivuun.  Yöllä oli kinkku, riittävän turskea vieraitakin ajatellen, paistunut seitsemänleivän uunissa, sen hieman avoituksellisen kysymyksen keralla, että riittääkö lämpö, palaako kinkku?  Kohta aamuviiden jälkeen olin todennut, että kinkkumittari oli kohonnut jo rohkaisevasti yli 76:n joten pienen vartoomisen jälkeen vetelin kinkun ulos ja jo yöllä hienoisena paistostuoksuna alkanut tuoksu vahveni käsillä olevan ensimmäisen kotikinkun lemuksi.  Siinä se oli.  Tällainen odottavainen hajuelämys laahuksenani näpertelin pihalla.

Kääntyessäni huomasin, että nyt se kätkytkuolema käveli paikallista Marskinkatua meilleppäin.  Kuin unissakävijä, umpeen vetäytyneenä ja tyhjin katsein katsomatta.

Teki mieli jotain sanoa, evästää ehkä.  Mutta mitä minä… Keskityin sytyttämään kynttilää ja laittamaan lyhdyn lasia paikoilleen. Silloin lasi tipahti. Nyt se särkyy.  Mutta kilahti vain, ja kun katsoin, seisoi lasilevy kärjellään pienen luminokareen päällä, sen halkaisseena.  Tyttö oli kuullut kilahduksen ja katsoi. Nostin lasin. Katsoimme päin. Samaan aikaan vilautimme kättä kuin yhdestä narusta vedettynä.

Teki mieli  sanoa jotain, toivottaa joulua.  Mutta mitä minä täältä apolloonisista sfääreistäni mitään menen hänelle sanomaan tai huomauttamaan.  Tuollaiselle onnettomalle, jolta sekin vähä, mikä hänellä oli, otettiin pois, ja vain tyhjällä palkittiin.

Hän meni, mutta ennen kuin oli kokonaan ohi, kääntyi päin, ja sanoi:

Hyvää joulua sulle-kin! 

Ja hymy kirkasti hänen kasvojaan. 

Minä toivotin kanssa, ja katsoin hänen loittonevaa selkäänsä, se hiirenharmaa pulleroinen pusakka eteni kotikatuani poispäin, kunnes katosi naapurin koivujen taakse kadun hieman kaartuessa, enkä sen jälkeen koskaan hänestä mitään kuullut tai saanut tietää.  En tiedä edes hänen nimeään, mutta jotenkin – nyt näiden kymmenien vuosien jälkeen – hän edustaa minulle nykypäivän käänteistä Mariaa, ei neitsyttä eikä jumalihmisen synnyttäjää, vaan yksinäistä ihmisolentoa, joka sai pojan, mutta heti menetti sen.  Poika ei elänyt edes adventista jouluun.  Silti hän on minulle joulun poika, ja tuo pulleroisen pusakan kantaja … hänet minä muistan kun tulee joulusta puhe.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Joulun ihme ja tarina elää keskuudessamme, osanottajat vaihtuvat, tarinan kulku vaihtuu. Inhimillisyyden tämä blogikirjoitus välittää, vaikka niin usein ihmisten kulku elämässämme on vain ohikiitävää.

Hyvää Joulua!

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset