Miten tässä näin kävi? Euroopan ja Suomen köyhtymisen lyhyt historia

Miten tässä näin kävi? Euroopan ja Suomen köyhtymisen lyhyt historia

*

Kaikki ilmeisesti sittenkin alkoi kylmästä sodasta ja ideologisesta voimainkoitoksesta.

Jos oletamme, että Neuvostoliiton muodostama uhka ja sen realisoima kommunismin vaara pakottikin kapitalistin taipumaan ja myöntymään joihinkin, asteettaisiin sosiaalipoliittisiin ja työmarkkinoita koskeviin myönnytyksiin, ihan yhteiskuntarauhan ja kapitalistin (siis pääomia hallinnoivan väestönosan) yörauhan nimissä, niin aivan kaikkea kunniaa sosiaalivaltion synnystä emme sille sentään tahdo antaa.

Josko sitten jotain tuo bolshevismi ja sen myöhemmän jalosteen eli panssarikommunismi kiertoteitse ja ilmeisen tahtomattaan saikin aikaan, niin tokikin siitä kuontui myöskin haittoja.

Ja näiden haittojen kanssa me, nykymaailma, sitten painimmekin oikein lujassa syliotteessa.

*

Ideologinen taistelu ”pakotti” läntiset vallat, USA etunenässä, pitämään kansan tyytyväisenä, mikä edellytti rahatalouden runsastamista, mistä suoraan ja väistämättä Nixonin aikana päädyttiin kultakannasta irtautumiseen.  Sillä tiellä ollaan, ja pitkällä.  Neuvostoliiton hajottua ei markkinamallin jyräämiselle ollut esteitä, moni veti riemumielin omia kärryjään, arvaamatta, että matka kävi giljotiinin luo..

Nyt kun valtioiden valtavirtaistunut käytäntö jo pitkään on ollut velkaantua, vaikka kansantuotteella mitaten kaikkialla ollaan – nyt jopa Suomessakin! – paremmalla tolalla kuin koskaan.  Suomen kausitasoitettu BKT ylitti vuoden 2008 ATH tason viime keväänä, siis 2018.

Niinpä, samaan aikaan kun valtioiden velka kasvaa, siitä syyllistetään palkansaajia ja työttömiä, – vaikka  julkisen talouden vajeet voitaisiin kuroa umpeen ja korjata reilaan: verottamalla pääomia, noita kaikkein norjimmin kasvavia hyviöitä yhteiskunnassa, nykyistä tehokkaammin.

Mutta ajan henki ja käytännöt käyvät päinvastaiseen suuntaan: pääomien verotusta erilaisin alennuksin, vähennyksin, caymanein,  vivuin sekä viparein ja porsaanrei`in  suositaan. 

Siinä missä palkansaajien palkkasumma on tahkonnut miinuksella tai hyvin loivalla kasvutahdilla, pääomien karttuminen ja läjäytyminen on suorastaan räjähtänyt kuin entisen pesuaineen mainosteksti.  Pääoma on milteipä räjäyttänyt verot – pois!

*

Mutta

Tutkija, professori Juha Siltala toteaa:

Pääomien verottaminen  on helpommin sanottu kuin tehty verokilpailun ja veroparatiisien maailmassa.  Kansallinen verotus vain häätäisi ne pois.  Keskiluokka on myös helppo kääntää syyllistämään itseään sillä, että koko maailman katsannossa sen asiat ovat vielä hyvin”. 

– Paino ilmeisesti sanalla ”vielä”.  Taloustieteilijä Thomas Piketty määrittelee keskiluokan siten, että siihen kuuluvilla on vakinainen työ, jolla pystyy ansaitsemaan elämän varrella jonkinlaisen turvaomaisuuden.  Yhtä olennaista kuin tietty tulotaso on kuitenkin mielentila: työn antama turvallisuudentunne. Keskiluokka uskoo, että ponnistelu palkitaan – että työ ja koulutus kannattavat aina.

Vahvan keskiluokan, siis toimihenkilöiden, ammattitaitoisen työväen, esimies- ja yrittäjäväen, asema ja taloudellinen tulotaso rapautuu.  Entinen maailma ruostuu ympärillä, ja yksittäiset kansalaiset kokevat sittenkin vielä selvinneensä ”kuivin jaloin”, – siis ne jotka ovat selvinneet; monelle on tullut toppi elämään ja ammatilliseen tulevaisuuteen.  Tie on murtunut alta, luokkana keskiluokka on niin individualistinen, ja selviytymissinnikäs, ettei sen poliittinen ja anarkistinen tiedostus ole vielä edes heräilemässä.  Moni muu kehittelisi jo vastaiskua, mutta tunnollisen keskiväen samaistuminen yhteiseen valtiolliseen rakenteeseen ja sen muodostamaan ”kansan kotiin”, vaikkei sitä sillä nimellä kutsutakaan, saa ihmiset vielä arpomaan suhtautumistaan. 

Toki tämä on kielletty aihe. Pääomien tehokas verottaminen. Niin ilmeinen ja selviö kuin onkin.

*

Mutta samaan aikaan toisaalla.  Siellä, missä valistuneen keskiluokan kiinnikkeet omaan kansalliseen ideaan ja rakennustyöhön ovat löysemmät, joko identiteettikuvan tai käytännöllisen toimeentulon romahduksen kautta, tai monien muiden syiden takia, siellä leiskuu jo, on tehnyt vuosien ajan.

Omien asemien menettäminen ja menettämisen uhka on järkyttänyt keskusporvarin mielenrauhaa ja olon turvallisuuden tunnetta.  Siitä on kyse kun oikeistosävytteinen protesti velloo Euroopassa ja USA:ssa Trump nousi ja voitti, koska hän tarjosi turvattomuuteen edes jonkinlaisen, tosin kehnon, mutta vastauksen kuitenkin.  Kun muut vaikenivat tai jauhoivat liturgiaa.

Tätä prosessia on jauhettu väsymyksiin asti, mutta silti sitä pitää kerrata, ettei unohdu.  Populismin kannatuspohja pysyy, jos muut puolueet eivät osaa – tai halua! – vastata kysymykseen, miksi kohtuullisin ponnistukin, saati äärimmäisin ponnistuksin, ei voi enää päästä kohtuulliseen turvaan ja tulokseen.  Tunne epäreiluudesta jäytää ja syö sielua.

https://otava.fi/kirjat/9789511314189/

*

Elämää Läntisessä Arvoyhteisössä

Miten me tänään elämme, täällä Läntisessä Arvoyhteisössä?

Onko elämämme reilua, vapaata, reipasta, ehkä huoletontakin?  Ei, ei ja vielä kerran ei.

Elämä täällä Läntisessä Arvoyhteisössä on toistuvaa ja pahimmillaan jatkuvaa tuntoa epäreiluudesta, rajoitetusta liikkumatilasta ja pakoista, ahdistusta ja angstia, täynnä huolta: olevasta ja potentiaalisesta tulevasta pudotuksesta.

Tunne epäreiluudesta ja monenkirjavista uhkista ei enää kanavoidu puoluepolitiikkaan, eikä toimivaan ideologiaan – vaan jonkinlaiseen individualistiseen joukkotunteeseen.  Mutta poliittista painetta ja todellista joukkovoimaa muutoksen taakse ei ryhmity, eikä voikaan, koska taistelevan politiikan falangeja ei ole eikä näytä tulevankaan.  On vain identiteettipolitiikkaa ja hyveposeerausta, kuten eräs selvän näkijä on asian kiteyttänyt. 

”Uhkakuvat vaihtelevat, mutta uhan alla toimimisen mekanismi on kummallakin (ryhmittymällä; niin arvokonservatiivilla kuin arvoliberaalillakin] sama.  Haetaan turvaa omasta ryhmästä, ylläpidetään omaa identiteettiä ja minä-tunteen jatkuvuutta vihollisen avulla”, Juha Siltala sanoo ja osuu ytimeen.

Ei sillä systeemillä muuteta maailmaa saati maailman järjestystä.  Järistys tulee systeemien romahtaessa ja Kiinan tai jonkin muu mammutin kävellessä sisään. Silloin ei enää kysytä, silloin totellaan.

*

Kun ei ole joukkoa, on vain joukko yksilöitä.

Kun ei ole valtiota, on vain joukko markkinavoimia.

Kun markkinoilla on valta, valtio vapisee ja väistyy.

Kun valtio vapisee ja vetäytyy, kansalainen pelkää ja taistelee yksin kaikkia vastaan.

*

Tulevaisuus on tänään.

Amerikkalainen taloustieteilijä Tyler Cowen on julistanut, että keskinkertaisen aika on ohi. Ihmisistä vain noin viisitoista prosenttia on taloudelle tarpeellisia, muut jonkinlaista ylijäämää. Käytäntöön vietynä se merkitsisi kastiyhteiskuntaa, jossa suuret massat palvelevat yltäkylläisyydessä elävää yläluokkaa.

Maailma on anastettu ihmisiltä.

Elämä on varastettu miljoonilta, laillisesti ja ihan hyveellisesti.  Siitä emme saa ketään linnaan. Mutta luokatonta tämä meno on, ja täysin käsittämätöntä. 

Silti kukaan ei siitä puhu, ei kohdista siihen protestia, vaan johonkin toisarvoiseen.  Iso kuppa menee sukkana, mutta pikku näppylöihin puututaan.

Finanssiglobalismissa ja sen hienostuneessa huipennuksessa, finanssifasismissa, tulevaisuus.  Meidän tulevaisuutemme, unemme ja hehkumme, kaikki se, minkä olemme menettäneet.

Tämän pyörän takaisin kelaaminen ei käy.  Se on mahdotonta. Lapsikin sen tajuaa. Siksi ei kunnon vastavoimaa, ei liikettä, vain hapuilua Wall Streetin nurkilla ja telttakylässä torin laidassa, taskulampun valossa. Mikään mahti ei miehitä (occupai) tätä ruljanssia ja palauta maailmaa, elämää, iloa, kansalle.

Tämä on oikeasti ruma kertomus, rumin kaikista, mutta elämme ryövärin rintakarvoissa, tuuheissa ja kapuamme sieltä ylemmäs näköaloille, ehkä saavutamme ne sadan vuoden kuluttua.  Siksi hiljaisuus, siksi tyytyväisyys, joka on tyydytystä vailla. 

*

Lopuksi tältä paikalta.

Rahaliikkeiden vapauttaminen nitisti reaalitalouden ensisijaisuuden, mikä teki maailmasta yhden jättimäisen Monte Carlon, kasinon jossa valtiot kumartavat isoa rahaa, ja jossa rahaliikkeiden ikiaikainen verotettavuus lakkautettiin.
Kylmän sodan jälkeisen kauden "laulujen lunnaat" ovat kansalaisten kannalta sairaan kalliit.
Vapauden voitto panssarisosialismista 1991 muodostui historian pahimmaksi humanitaariseksi katastrofiksi.

Näin se on nähtävä, todisteita tämän väittämän puolesta näemme ympärillämme kylliksi ja liikaa.
Vapauden voitto 1991 ei ollut ihmisten voitto, vaan

rahan voitto.

*

Lue lisää aiheesta:

https://seura.fi/ihmiset/historioitsija-juha-siltala-tyota-halvennettu-liikaa/?fbclid=IwAR3CDWH58UZbYc0vfq5DydnDFgCl_yP2yJ83bfe33Yu3J5XyfWB5DRecXU0

https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/216958-professori-historioitsija-juha-siltalan-synkka-yksinpuhelu-keskiluokka-kurjistuu

Erkki Tuomiojan arvio Siltalan edellisestä kannattaa lukea;

Keskiluokan aseman huonontumisen lyhyt historia

Juha Siltalan 13 vuotta sitten ilmestynyt tiiliskivi Työelämän huonontumisen lyhyt historia sai enimmäkseen aika tylyn arvosteluvastaanoton. Oikeistolainen reaktio oli odotetun tyrmäävä, monet tutkijat pitivät sitä enemmän sinänsä mielenkiintoisena ja ansiokkaana narratiivina, mutta kyseenalaistivat sen tutkimusmetodin. Eikä teokselle lämmetty myöskään ay-liikkeessä, joka koki kirjan kertovan ay-liikkeen heikkoudesta. Kirja oli kuitenkin raskaslukuisuudestaan huolimatta melkoinen menestysteos, jota yllättävän laajasti luettiin. Tapanani oli kysyä tilaisuuksissa kuinka moni oli teokseen tutustunut, ja aina hämmästyin sitä miten moni käsi nousi. Vähitellen ymmärsin, että monet ahmivat kirjaa samalla tavoin kuin yhtä raskaita Kalle Päätalon teoksia: tämähän kertoo juuri omista kokemuksistani. – Täältä:  https://tuomioja.org/kirjavinkit/2017/04/juha-siltala-keskiluokan-nousu-lasku-ja-pelot-otava-494-s-keuruu-2017/

Vielä katkelma:

”Keskiluokalle voi ennustaa samankaltaista hyvin jakaantunutta vastaanottoa kuin Työelämällekin. Siitä on jo esimerkkinä Helsingin Sanomissa Elina Yrjölän kirja-arvostelu, joka torjuu Siltalan todistelun sillä, että ”Suomalaiset ovat tutkitusti maailman mitassa onnellisia finanssikapitalimista, globalisaatiosta ja automaatiosta huolimatta. Siltala saattaisi pitää tätä ylisopeutuvien uhrien itsepetoksena, mutta toisella tavoin suuntautunut tulkitsija arvioi, että kyse on terveiden sopeutumismekanismien onnistuneesta käytöstä ja ihmisten kokemus onnesta on aito”.”

*

Tähän häntään poimin vielä amerikkalaisen taloustieteilijän (mainittu yllä tekstissä) Tyler Cowenin, joka kirjoittaa mielenkiintoisia näkemyksiä sivustollaan.

Marraskuun 30. päivä 2018 hän kirjoitti tähän tapaan:

”Miksi historioitsijat ovat enemmän huolissaan Trumpista kuin taloustieteilijät

Tyler Cowen 30. marraskuuta 2018 klo 12.17 nykyhetken asioissa,
 Economics,
 Historia,
 Valtiotiede
 
Tämä on aihelma viimeisimmästä Bloomberg-kolumnistani. Tässä on yksi ote siitä:

" … historioitsijat korostavat epävarmuustekijöiden merkitystä, niitä asioita jotka  olisivat voineet oikeasti mennä toisin. Yksinäisen salamurhan päätös tai yhden taistelun tulos voivat muuttaa historian kulkua. Erityiset johtajuuspäätökset olisivat voineet torjua tai rajoittaa ensimmäistä maailmansotaa. Entä jos saksalaiset eivät olisi vuonna 1917 lähettäneet Leniniä junalla takaisin Venäjälle? Bolshevikin vallankumousta olisi voitu välttää, ja luultavasti koko historian kulku olisi ollut erilainen. Taitavampi presidentti Paul von Hindenburg olisi voinut estää Adolf Hitlerin nousua.

Jos ajattelet näistä kysymyksistä tarpeeksi, voit lopulta pahasti hermostua. Historioitsijat ovat nähneet liikaa vähäisiltä tuntuvia virheitä, jotka karkaavat käsistä ja muuttuvat katastrofiksi.

Taloustieteilijät sitä vastoin työskentelevät enemmän yleisten mallien kuin konkreettisten historiallisten tilanteiden kanssa, ja nämä mallit korostavat taustalla olevia rakenteellisia voimia. Talouksilla on melko määrätyt populaatiot, syntyvyys, luonnonvarat, pääomavarastot, säästötasot, kauppakumppanit ja niin edelleen. Joten taloustieteilijälle, lopputulokset ovat enemmän väistämättömiä kuin satunnaisia ​​…

Ja kun on kyse politiikasta, "julkisen valinnan" lajissa taloustieteilijät tavallisesti näkevät tuloksia, joita hallitsevat melko tiukka äänestäjien ja eturyhmien rakennelmat, muuttujat, joita edes presidentti ei voi muuttaa kuinmarginaalisesti ja suurella vaivalla.

Joten kumman näkökulma on oikea – historioitsijan tai ekonomistin? "

Lähde: https://marginalrevolution.com/marginalrevolution/2018/11/historians-worry-trump-economists.html

*

veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu