Veikko Huuska

Erään osuuskaupanhoitajan kuolema – Hämeenkyrön metsäkaartilaisen loppu

Erään osuuskaupanhoitajan kuolema – Hämeenkyrön metsäkaartilaisen loppu

Olavi Hellmanin viimeiset päivät, muuan väärä vala ja kateissa oleva lakikirja

*

Johdanto

”Sodan jälkeen aika oli kypsä eräiden viranomaisten sodanaikaisen (1939-1945) toiminnan selvittämiselle. 

Esimerkiksi vankiloiden sodan ajan oloja selvittämää asetettiin helmikuussa 195 toimikunta.  Työ jatkui erillisessä vankiloiden tutkimustoimistossa, joka toimi syksyyn 1947. 

Sisäasiainministeriö asetti 14.21945 toimikunnan tutkimaan poliisin taholta tapahtuneiksi väitettyjä pahoinpitelyitä.  Komitean puheenjohtajaksi nimitettiin lakitieteen tohtori Otto Brusiin.  Jäseniksi nimitettiin valtiollisen poliisin passitoimiston päällikkö, varatuomari Aarne Kovero sekä SKP:tä (ja SKDL:ää) edustanut toimitsija Kauko Heikkilä.  Toimikunnan sihteerinä toimi varatuomari Väinö Karhunen, ja sen tuli saada tehtävänsä valmiiksi huhtikuun 1945 loppuun mennessä.  Toimikunnasta ja sen tehtävistä ilmoitettiin lehdissä.  Heikkilä lähetti SKP:n piireille salaisen kirjeen, jossa hän vaati kiireellisesti ilmoituksia varsikin vasemmistolaisten pidätettyjen pahoinpitelyistä.

Myöhemmin toimikunnan määräaikaa jatkettiin ja Karhunen kutsuttiin toimikunnan lisäjäseneksi.  Brusiin itse siirtyi Valpon päälliköksi jo huhtikuun loppupäivinä.

Brusiin kirjoitti kesäkuussa 1945, että ”lopullisesti” tutkittuja pahoinpitelytapauksia oli siihen mennessä nelisenkymmentä.  Useimmissa tapauksissa oli aihetodisteita pahoinpitelyistä. Komitean oma näyttökynnys ei olut yhtä korkea kuin miksi se tuomioistuimissa ajateltiin, kuten selviää esimerkiksi seuraavasta Brusiinin arviosta: ”Erittäin sitovasti todistettu, että Urho Karlströmiä syyskuussa 1942 oli pahoinpidelty Turun VP:ssä (Valtiollisen poliisin alaosastossa, vh). - - Menestyksellisen syytteen ajamiseen eivät näytökset, nykyisten tuomioistuinten kannalta, ole kyllin sitovat määrättyihin henkilöihin nähden.”  Kuolemaantuomittuihin liittyviä loppuarvioita Brusiin esitti Väinö Ketosen jutussa (näyttö pahoinpitelystä hyvin heikko), Kaarlo Väisäsen jutussa (todistettu, että pahoinpidelty, mahdollinen pahoinpitelijä ei enää Valpossa) ja Pellervo Takatalon jutussa (ei näyttöä pahoinpitelystä syytteen pohjaksi).  Huomattava osa epäillyistä valpolaisista oli paennut Ruotsiin, mikä vaikeutti asioiden tutkintaa.  

Brusiinin johtama toimikunta antoi loppuraporttinsa 15.10.1945.  Se totesi saaneensa lähes 200 ilmiantoa.  Useimmissa tutkimissaan tapauksissa se katsoi ilmiannon tueksi olevan niin paljon näyttöä, että asiassa voitiin ryhtyä oikeudenkäyntiin tai ainakin hallinnollisiin toimenpiteisiin asiaomaista poliisimiestä vastaan.  … 

Puolustusministeriö asetti 28.3.1945 tekemällään päätöksellä toimikunnan, jonka tuli tutkia päämajan valvontaosaston ja se alaisten toimihenkilöiden toimintaa vuosina 1941-1944.  Toimikunnan puheenjohtajaksi puolustusministeriö määräsi talousoikeuden professorin Arvo Sipilän.  …

Toimikunta pyri saamaan aineistoa käyttöönsä pitämällä säännöllistä vastaanottoa, ilmoittamalla toiminnastaan sanomalehdistössä sekä ”eräille eduskuntaryhmille ja asiasta kiinnostuneille yksityisille henkilöille”.  Lisäselvitysten saamiseksi toimikunta piti kuulusteluja.  Valtiollisen poliisin toimintaa tutkivan toimikunnan puheenjohtaja Otto Brusiin luovutti Sipilän toimikunnalle sellaisen saamansa ja hankkimansa aineiston, joka koski valvontaosastoa.

Valvontaosaston toiminnasta esitettiin toimikunnalle kaikkiaan 31 valitusta, jotka keskittyivät kotialueelle: sekä Tampereen että Turun alatoimistoa koski 12 valitusta ja Kouvolan alatoimistoa kusi.  Vain yksi alitus koski rintamalla toiminutta alaosastoa.  …

Toimikunta katsoi kuitenkin, että sille ilmoitettuja tapauksia (31) oli suhteellisen vähän.  Pidätettyjä oli ollut noin 2.000 henkeä ja valvontaosaston tehtävissä työntekijöitä oli lähes 300.  …

Brusiinin ja Sipilän toimikuntien työt eivät täysin tyydyttäneet äärimmäistä vasemmistoa.  Tutkimuksista seurasi vain harvoin oikeudenkäyntejä, ja nekin näyttävät jääneen lähinnä omaisten ja aatetoverien vastuulle.  Heille oikeudenkäynnit saattoivat muodostua pettymyksiksi

Lähde:

Jukka Lindstedt: Kuolemaan tuomitut.  Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana.  Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 221.  Helsinki 1999. sivuilla 595 – 598.

*

Esimerkkitapaus syytteen kääntymisestä kuulusteluissa kuolleen omaisia vastaan

 

Esimerkkinä omaisia vastaan kääntyneestä jutusta on hämeenkyröläisen metsäkaartilaisen Olavi Hellmanin kuolemansyyn selvittäminen.

Sodanaikaisessa tutkimuksessa hänen todettiin hirttäytyneen pidätetyksi jouduttuaan.  Sodan jälkeen asia tutkittiin uudestaan, ainakin viime vaiheessa viranomaisten toimesta.

Kun kihlakunnanoikeudessa pidettiin vuonna 1946 kuolemansyyn tutkinta, leski vaati rangaistusta, mutta luopui myöhemmin rangaistus- ja korvausvaatimuksista. 

Syyttäjä ei esittänyt syytevaatimusta.

Kihlakunnanoikeus määräsi lesken suorittamaan ruumiinavauskustannukset ja todistajanpalkkiot.  Jutussa kuultu todistaja, joka väitti nähneensä Hellmania vedetyn auton perässä, tuomittiin väärästä valasta kuritushuoneeseen.

Vuonna 1943 kuolleen Hellmanin ruumis oli tutkittu vuonna 1945.  Lääkärinlausunnossa todettiin väitteen pahoinpitelyistä paikkansa pitämättömiksi ”tärkeimmiltä osiltaan”; kaikkien väitteiden todenmukaisuutta ei voitu selvittää rumiin kunnon vuoksi. (KKO n:o 1903/968 V.D. 1950 (päätös 18.7.1951 n:o 1921), KA).

Kalle Valkaman epäselvää ampumistapausta selviteltiin oikeudessa sillä lopputuloksella, että väitetty ampuja vapautettiin syytteestä; todistajat tuomittiin vankeuteen väärästä valasta.

Ei ihme, että SKP:n piirisihteeri Leo Suonpää aloitti kirjeensä puoluetoimikunnalle: ”Täällä on ikäviä kokemuksia aikaisemmista oikeusjutusta sota-ajan pahoinpitely- ja murhatapauksien käsittelyssä.” 

Hellmanin ja Valkaman jutut olivat vaikuttaneet haitallisesti työläisten mielialoihin. 

”Hämeenkyröläiset toverit” katsoivat Brusiinin komitean työn muodostuneen vaaraksi niille, jotka ovat luottamuksellisesti puhuneet tutkijoille tiedoistaan. 

Nyt on komitean työn tuloksena nostettu useita oikeusjuttuja Hämeenkyrössä metsäkaartilaisten pahoinpitelijöitä ja murhaajia vastaan.  Siellä tuodaan julki ne lausunnot mitä Brusiinin komitealle on luottamuksellisesti aikoinaan kerrottu.  Useat näistä ovat sellaisia, ettei niitä pystytä fasistisen oikeuskäsityksen mukaan todistamaan ja asianomaisilla lausunnon antajilla on edessään mahdollisuus tulla syytetyiksi väärästä ilmiannosta tai väärien lausuntojen esittämisestä”, piirisihteeri Leo Suonpää kirjoitti 29.1.1947 SKP:n puoluetoimikunnalle.

Eräässä julkilausumassa todettiin Brusiinin komitean olleen Hellmanin tapauksessa ”samoin kuin monissa muissakin tapauksissa johtamassa harhaan niitä, jotka raskaitten kärsimysten jälkeen ja pysyviä vammoja saaneina odottivat saavansa oikeutta.”  Kyseessä oli allekirjoittamaton kirje pääministerille 9.3.1947, ja kirjeen jäljenne on SKP:n Tampereen piirijärjestön lähetettyjen kirjeiden joukossa.

Maaliskuun 9. päivänä 1945 pidetyssä SKP:n Lahden osaston koolle kutsumassa kansalaiskokouksessa useat puheenvuorojen käyttäjät vaativat, että Brusiinin komitean työ pahoinpitelytapausten johdosta olisi syytä lopettaa (kesken), ”koska se ei vastaa asetettuja toiveita, vaan on hallituksen järjestämää suurta ilveilyä”.  Vaikka kritiikki välittyikin (tuolloin vielä ”valkoisen”) Valpon kautta, ei sen jyrkkyydestä liene silti epäilyksiä.

Lähde:

Jukka Lindstedt: Kuolemaan tuomitut.  Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana.  Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 221.  Helsinki 1999. sivuilla 598 – 599.

*

Olavi

Mies ja hänen taustansa

Eräs yhdessä piileskelevien joukko syntyi lähemmäksi kunnan keskiosia ja kirkonkylää, pääasiassa Tuokkolan miesten kesken. Joukossa olivat ainakin Olavi Hellman, Eino ja Kalle Ponki, Kalle Ponkiniemi, Väinö Vettenranta, Paavo Kallio ja Eino Viitala. Lisäksi joukossa olivat kesällä lyhyen aikaa myös kyröskoskelaiset Eino Ojala ja Leo Leppänen, mutta myöhemmin Ojala kertoi heidän pian eronneensa muusta joukosta, sillä "joukko piti suurta ääntä" ja he pelkäsivät sen takia tulevansa pidätetyiksi. Myös Tuokkolan miehet olivat aseistautuneita. Ponkin veljeksillä oli haulikot sekä venäläismallinen sotilaskivääri ja Eino Viitalalla oli mukanaan taskuase. Lisäksi Tuokkolan joukosta löytyi kaksi  talvisodan piileskelijäveteraania, sillä Paavo Kallio ja Väinö Vettenranta olivat karkureita jo talvisodan aikana. Esimerkiksi Vettenranta oli piileskellyt kotonaan lattialankkujen alla, josta poliisi kaivoi hänet esiin.

Periaatteessa karkureiden etsiminen oli paikallisen poliisin vastuulla, mutta muutamat paikalliset konstaapelit olivat kesällä yksin voimattomia kymmenien, osittain aseistautuneidenkin karkureiden etsimisessä. Kunnan länsipuolella oli laajoja erämetsiä, joista karkurit löysivät runsaasti hyviä piilopaikkoja.

Valpon Tampereen osaston tilannekatsaukset jatkosodan ensimmäisiltä kuukausilta auttavat hyvin hahmottamaan viranomaisten toimia metsäkaartilaisten suhteen. Jatkosodan alettua viranomaisilla ei ollut tarkkaa käsitystä metsäkaartilaisten kokonaismäärästä, sekä eri viranomaisten välinen tiedonkulku ja tehtävien määrittely oli sekavaa ja puutteellista.

 

Elokuun tilannekatsauksen mukaan Päämajan valvontaosasto ryhtyi sodan alkuviikkoina tutkimaan ja ottamaan kiinni mahdollisia karkureita, sillä ensin näytti olevan kysymys puhtaasti sotilaallisista asioista. Valpo sai kuitenkin elokuun aikana selville, että Hämeenkyrön metsäkaartilaisuus perustuu “ jo melko kauan ennen sotaa tapahtuneeseen SNS-kiihoitukseen”, ja näin ollen se vaati Hämeenkyrön  tutkintaa itselleen “poliittisena rikosjuttuna.

Nimismiehen vankipassiluettelon mukaan vasta 11. lokakuuta 1943 sai ensimmäinen Hämeenkyrön sotilaskarkuri vankipassin. Kyseessä oli vesajärveläinen tilallinen Kalle Myllymäki, joka passitettiin suojeluskuntapiirin esikuntaan. Nimismiehen arkistosta ei siis löydy nimiä aikaisemmista vankipassin saaneista, mikä tuntuu kummalliselta. Karkureita oli kuitenkin jo sodan alusta saakka kuljetettu vankiloihin, suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden istuntoihin ja Valpon kuulusteluihin Tampereelle.  

Muutamat karkurit pystyivät Hämeenkyrössä piilottelemaan jatkosodan loppuun asti. Sakari Selinin mukaan heitä oli viisi. Yksi heistä oli ainakin Reino Sjöblom, ja eri lähteissä esiintyvien miesten nimien perusteella voi päätellä, että Selinin ilmoittama luku on, jos ei  oikea, niin ainakin lähellä selviytyneiden todellista lukumäärää.

 

Metsäkaartilaisia löytyy myös Hämeenkyrön veteraanikirjan sankarivainajien luettelosta. Luettelosta löytyy ainakin viisi karkuria, jotka piileskelivät kesällä ja syksyllä 1941 Hämeenkyrössä. Heidät pidätettiin, ja lähetettiin vankilan sijasta rintamalle. Nämä miehet saivat surmansa lokakuun 1941 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Lisäksi ainakin yksi aikaisempi karkuri kuoli vankileirillä Neuvostoliitossa keväällä 1942. Yksi Vaivian ryhmittymän miehistä katosi myöhemmin asepalveluksessa rintamalla ja julistettiin sodan jälkeen kuolleeksi (Hkyrön veteraanikirja, 471).

 

Hämeenkyröläisten kotiseudulla pakoilleiden karkureiden lukumääräksi olen laskenut kaikkien eri lähteistä löytyvien nimien perusteella  64 miestä, eikä tämäkään luku ole välttämättä täsmälleen oikea. Karkuriryhmissä saattoi nimittäin roikkua mukana myös sellaisia miehiä, jotka eivät esimerkiksi korkean ikänsä tai mahdollisen sairautensa takia olleet edes asevelvollisia. Kuitenkaan yksikään lomalta palaamaton sotilas ei lähteiden perusteella liittynyt myöhemmin mukaan Hämeenkyrön metsäkaartilaisryhmiin.

 

Ainakin 36 hämeenkyröläismiestä sai siis tuomion pakoilurikoksesta rintamalla 64 kotiseudulla piileskelleen lisäksi. Näin ollen kaikkien hämeenkyröläiskarkureiden määrä nousee jo vähintään 100 mieheen, eikä tätäkään nimimäärää kannata pitää kovin luotettavana lähteissä todettujen puutteellisuuksien takia. 

Hämeenkyrön veteraanikirjassa muistellaan paikallisen suojeluskunnan jäsenmäärän olleen vuonna 1940 noin 170 henkeä. Kuitenkin samana vuonna perustettu paikallinen SNS:n osasto keräsi Valpon jäsenluettelon mukaan ainakin 219 jäsentä äärivasemmiston toiminnan kannalta vaikeidenkin olosuhteiden aikana. SNS:n jäsenistä ainoastaan 45 oli naisia, joten miesjäsenten lukumäärä oli suunnilleen suojeluskunnan kokoa.

Todennäköisimmin varsinainen SNS:n Kyröskosken paikallisosaston perustava kokous pidettiin Kyröskosken työväentalolla 29.9.1940, ja kokoukseen saapui SNS:n Tampereen osaston järjestäjä Onni Nordling, joka selosti seuran toimintaa antamatta kuitenkaan mitään varsinaisia ohjeita paikallisosastolle. Kokouksessa paikallisosaston puheenjohtajaksi valittiin Olavi Hellman. Johtokunnan vakinaisiksi jäseniksi valittiin Vilho Hurme, Jooseppi Salomaa, Toivo Kanerva ja Pertti Rapio.

SNS:n Kyröskosken osaston puheenjohtajaksi valittu Olavi Hellman (synt. 1909) ei ollut lähteiden perusteella läheisesti mukana osaston perustamispuuhissa, mutta hän oli kuitenkin ollut mukana paikallisessa ammattiyhdistystoiminnassa. Hellman oli valittu vuodeksi 1938 selluloosa- ja paperityöntekijäin liiton SPL:n paikallisosaston puheenjohtajaksi, mutta häntä ei yllättäen voitukaan silloin tehtävään asettaa. Hellman oli nimittäin menettänyt kansalaisluottamuksensa levitettyään vasemmiston lentolehtisiä ollessaan sotapalveluksessa. Vasta vuonna 1935 Hellman oli liittynyt SPL:n paikallisosastoon, ja heti ensimmäisessä kokouksessa hän piti jo pöytäkirjaa, koska näytti olleen "varsin pätevä kynämies". Uudella puheenjohtajalla oli lyhyen ajan sisällä varsin tapahtumarikas menneisyys paikkakunnalla. Ammattiyhdistystoiminnan lisäksi Olavi Hellman oli sosialidemokraattisen puolueen jäsen ja kuului Kyröskosken työväenyhdistykseen. Vuoden 1936 jäsenluettelossa hänen ammatikseen on merkitty maalari ja vuonna 1939 ammattina oli myymälänhoitaja Vilho Hurmeen tavoin.

 

SNS:n johtomiehet näyttävät olleen aktiivisesti mukana myös paikallisessa osuuskauppaliikkeessä ennen SNS:n paikallisosaston syntyä, joten osuuskauppaliikkeen piirissä ovat todennäköisesti kehittyneet monien äärivasemmistolaisten henkilösuhteet. Esimerkiksi Vilho Hurme ja Olavi Hellman työskentelivät Hämeenkyrössä toimineen Osuuskauppa Oman myymälänhoitajina Kyröskoskella ja Kuustenlatvassa. Pertti Rapio muisteli myöhemmin, että osuuskauppaliike oli ainoa toimintamuoto, johon hänellä oli mahdollisuus osallistua 1930-luvun alkupuolella. Lisäksi osuuskauppaliikkeestä löytyy taustaa ainakin yhdeltä metsäkaartilaiselta, sillä Reino Sjöblom toimi Oman edustajistossa vuonna 1939.

Onneksi Kyröskosken paikallisosaston kolmen eri piirin mahdollisesta kokoustoiminnasta on löytynyt kertovia lähteitä, vaikkakin ainoastaan Kaipion piiristä, jossa pidettiin kaksi eri kokousta: ensimmäinen joulukuussa 1940 ja toinen tammikuussa 1941. Ensimmäinen kokous pidettiin vähän ennen joulua Jooseppi Salomaan asunnossa ja paikalla oli kymmenisen henkilöä. Puolet osallistujista oli oman talon väkeä ja loput sukulaisia tai naapureita. Kokouksen puheenjohtajana toimi Olavi Hellman, jolla oli mukanaan SNS:n kiertokirjeitä ja niitä luettiin kokouksessa. Kokouksessa luettiin ainakin Mauri Ryömän kirje Väinö Tannerille sekä K.H. Wiikin laatima eduskuntaselostus. Jooseppi Salomaan mukaan kokouksessa ei keskusteltu, eikä päätetty mistään asioista, vaan luettiin pelkästään Hellmanin tuomaa kirjallisuutta.  (M. Ryömän tunnetusta kirjeestä V. Tannerille; https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2156623-usko-toivo-ja-pinonpoltto )

Tammikuussa 1941, uuden vuoden ja loppiaisen välillä, pidettiin Räystön kylän Pakulan talossa Kaipion piirin kokous, jossa oli paikalla 29 henkilöä, pääasiassa Räystön kylän väkeä. Ennen kokouksen alkua läsnäolijoita laskettiin pimeässä pirtissä olevan 31, joten ”Esteri Pakula ja hänen isoäitinsä lähtivät vapaaehtoisesti”. Virallista kokousasetusta yritettiin noudattaa siis jälleen hyvin tarkasti, vaikka koko SNS ja siten paikallisosastokin oli virallisesti lakkautettu jo edellisen vuoden puolella. Todennäköisesti tieto ei ollut kuitenkaan vielä saavuttanut osaston johtomiehiä. Kokouksessa värvättiin myös edelleen uusia jäseniä paikallisosastoon, mutta värväys ei todennäköisesti enää onnistunut vanhaan malliin osaston lakkauttamisen tultua ilmi. Ainoastaan kuusi jäsentä maksoi osastolle jäsenmaksuja vuoden 1941 puolella.

 

Kokouksessa pääasiassa räystöläisille puheita pitivät kylän ulkopuolelta saapuneet Olavi Hellman sekä Jooseppi ja Uuno Salomaa. Kokous kesti pari tuntia, josta pääosan varasti Hellmanin pitkä puhe. Kuulijoiden ja silminnäkijöiden mukaan Hellman puhui kirjoituskoneella kirjoitetuista papereista, ja puhe muistutti sisällöltään radiosta kuultuja Tiltun neuvostomyönteisiä kiihotuspuheita. Hellman moitti karkeasti Suomen hallitusta ja varsinkin Väinö Tanneria, joka oli pettänyt työläiset ja saattanut ne orjuuteen. Lisäksi Hellman kertoi, että Neuvostoliitto olisi pystynyt talvisodassa valtaamaan koko Suomen, mutta rauha oli ystävyyden osoitus Suomea kohtaan. Olavi Hellman ja  Jooseppi Salomaa selittivät kuulijoille, että uuteen sotaan ei kannata lähteä, sillä Suomen vastarinta on turhaa, koska venäläiset valtaavat yhdellä ryminällä koko Suomen. Kenenkään SNS:n miespuolisen jäsenen ei tulisi lähteä ase kädessä Neuvostoliittoa vastaan, vaan oli sen sijaan edistettävä Neuvostoliiton sotatoimia. Salomaan mukaan seura pitää kokouksia jatkossakin, vaikka Mauri Ryömä on vankilassa.

Neuvostoliitto näyttää olleen kokouksissa kaiken keskipisteenä. Jooseppi Salomaa selosti kokouksessa Neuvostoliiton maatalouden positiivisesta kehityksestä ja kolhoositaloudesta, joka olisi hänen mukaansa pitänyt saada Suomeenkin. Lisäksi hän selvitti lukutaidon leviämistä itänaapurissamme. Tilaisuudessa yritettiin myydä myös SNS:n kustantamia ohuita ja pehmeäkantisia kirjasia, joissa kaikissa kerrottiin Neuvostoliiton oloista. Myytävänä olivat ainakin ”Stahanovilainen liike”, ”Teatteri Neuvostoliitossa” ja ”Neuvostoliiton maatalouden nousu”. Kirjaset perustuivat neuvostoliittolaisiin teksteihin, ja ne kertoivat menestyksistä eri elämänalueilla sanoin, kuvin ja tilastoin.

Kirjasten painatuskustannusten peittämiseksi joulukuun aikana 1940 oli jokaiselta paikallisosaston jäseneltä kerätty ylimääräinen 2 markan lisävero. Verotetut eivät kuitenkaan olleet kovin halukkaita myöhemmin ostamaan kirjasia. Jooseppi Salomaakin kertoi itse yrittäneensä kaupata teatteri-kirjaa, mutta ei saanut yhtäkään niistä myytyä, ”kun maalaiset eivät tällaisia teatteriasioita harrasta”. Hän sai lopulta tuntea heikon kysynnän omassa rahapussissaan., sillä Olavi Hellmanilta alun perin myytäväksi ostamansa kirjaset jäivät lopulta Salomaan omiin käsiin.

 

Tuokkolan kyläkunnan karkureista (joihin Olavi Hellman kuului) Eino Ponkin ja Väinö Vettenrannan ampuivat etsintäpartiot,  ja Paavo Kallio ampui itsensä etsintöjen yhteydessä. Molemmat jo talvisodan aikana pakoilleet Tuokkolan joukon miehet kuolivat luotien lävistäminä. Olennainen havainto on, että kukaan Tuokkolan joukosta ei antautunut itse, vaan kaikki löydettiin etsinnöissä. Suurin osa joukosta jäi kiinni vuoden 1942 alkukuukausina. (Olavi Hellmanin kohtalo täyttyi syyskuussa 1943).

Lähde:

Valikoiden leikattu teksti (keskittyen Hellmaniin ja hänen sosiaaliseen profiiliinsa):

Mika Lampi: Yksimielisyyden varjossa.  Hämeenkyrön metsäkaartilaisuus jatkosodan aikana. Suomen historian pro gradu –tutkielma.  Tampereen Yliopisto, Historiatieteen laitos, 2003. http://tampub.uta.fi/handle/10024/91160

 

*

Taustaa

Pirkanmaan (Pohjois-Hämeen sk-piiri) kotirintamalla oli kahdenlaiset kasvot jatkosodan aikana.

Yhtenäisten sotaponnistelujen ja virallisen sotapolitiikan taustalla toimivat myös sodan vastustajat.

Suurimmat metsäkaartilaisryhmät syntyivät jatkosodan alussa Ruovedelle ja Hämeenkyröön.  Kummassakin kunnassa majaili useita kymmeniä sotilaskarkureita: Ruovesi 66 miestä, Hämeenkyrö 35 ja Ikaalinen 23.  (Metsissä ja kätköissä piileskeli enemmänkin miehiä; tässä mainitut ovat kiinni jääneitä ja suojeluskuntapiirien kenttäoikeuksissa tuomion saaneita, vh)

Molemmissa kunnissa toimivat välirauhan aikana vireät SNS:n paikallisosastot, jotka agitoivat metsäkaartiin menon puolesta.  Molempien paikkakuntien sotilaskarkureista noin puolet oli kuulunut paikalliseen SNS:ään.  Monella heistä lienee myös ollut kokemuksia vuoden 198 sisällissodan ajalta, mikä oli varmasti omiaan kärjistämään yhteiskunnallisia suhteita.  Molemmat kunnat olivat olleet rintamalinjalla vuonna 1918.  Hämeenkyröstä löytyy lisäksi näyttöä valkoisen terrorin ja metsäkaartilaisuuden korrelaatiosta.

Lähde:

Mika Lampi: Jatkosodan aika, teoksessa; Ulla Aatsinki-Mika Lampi-Jarmo Peltola: Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela.  Luokka, liike ja yhteiskunta 1918-1944.  Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla II. s. 303 – 305.

*

Takaa-ajajat

Jatkosodan alussa metsäkaartilaisjoukkojen etsintä oli paikallisten poliisiviranomaisten vastuulla, mutta ainakin Ruovedellä ja Hämeenkyrössä nämä olivat voimattomia suuren karkurimäärän vuoksi.  Paikalliset suojeluskunnat ja armeijan osastot muodostivat yhdessä poliisin kanssa etsintäpartioita monilla paikkakunnilla, mikä auttoi pidättämään suuren osan karkureista jo syksyllä 1941.

Ruoveden ja Hämeenkyrön metsäkaartilaisjoukkojen tutkinta siirtyikin Valpolle jo syksyllä 1941, koska toiminnan alkuunpanijoiden ja yllyttäjien katsottiin olevan siviilihenkilöitä.

Hämeenkyrössä metsäkaartilaisten ja viranomaisten välillä sattui poikkeuksellisen väkivaltaisia yhteenottoja…

Sodan aikana Hämeenkyrössä kuoli kahdeksan (8) karkuria ja yksi etsintöjä johtanut upseeri.

*

Periaatteessa karkurien etsiminen oli paikallisen poliisin vastuulla, mutta muutamat paikalliset konstaapelit olivat kesällä 1941 yksin voimattomia kymmenien, osittain aseistautuneidenkin karkureiden etsimisessä.  Hämeenkyrön länsipuolella (osin Ikaalisten puolella, vh) oli laajoja erämetsiä, joista karkurit löysivät runsaasti hyviä piilopaikkoja.

Hämeenkyrön kärsimätön kunnanvaltuusto antoi poliisiviranomaisille jo heinäkuussa huomautuksen, kun karkureiden etsinnät eivät tuottaneet tulosta. 

Nimismiehelle toimitettiin elokuussa uusi, nyt myös kirkkovaltuuston tukeman kahden viikon ”uhkavaatimus” karkureiden kiinniottamisesta.  Samalla ilmoitettiin, että mikäli vitkastelu yhä jatkuisi, asia tultaisiin saattamaan maaherran tietoon.

Jatkosodan karkuruutta tutkineen Jukka Kulomaan mukaan Hämeenkyrössä siviiliväestön asenne karkureihin oli voittopuolisesti tuomitsevaa, sillä karkureiden kiinniottamista vaadittiin Villin Lännen malliin joko ”elävinä taikka kuolleina”.

Ensimmäinen karkureiden etsintäretki suoritettiin Hämeenkyrössä heinäkuun lopulla suojeluskunnan paikallispäällikön johtaman 65-miehisen osaston avulla, mutta tuloksetta.  Eräs kiinni saatu karkuri pakeni vanginkuljettajalta jopa ”ulkohuoneen reiästä ruispeltoon” ja ehti olal Mouhijärvellä maatöissä kaksi viikkoa ennen kuin hänet pidätettiin uudelleen. 

Sodan alkuvaiheessa viranomaisilla oli etsinnöissä mukana koiria, joita varten karkurit olivat varautuneet ammoniakkipulloin.

Viranomaisten uusi etsintäretki 27. elokuuta tuotti paremmin tulosta, jolloin mukaan oli jo muitakin kuin pelkkiä suojeluskuntalaisia.  He löysivät saman päivänä seitsemän karkuria, ja 1. syyskuuta nimismiehellä oli kiinnisaatuna kymmenen miestä.

Valpon mukaan ensin kiinnijääneet vaikuttivat ”hyvin yksinkertaisilta s.o. naivilta maalaispojilta eli siis sellaisilta, jotka eivät ole tainneet ymmärtää, mistä oikein on kysymys”.  Kiinnisaadut tuomittiin kenttäoikeudessa keskimäärin muutaman vuoden vankeusrangaistuksiin, mutta heidät passitettiin rintamalle. 

Hämeenkyrön metsäkaartilaisten päätekijät eivät kuitenkaan jääneet vielä kiinni, ja kaikkiaan arveltiin vielä metsissä olevan noin 30 miestä aseistettuina.  Karkureiden arveltiin paenneen Hämeenkyrön suuriin korpimetsiin, josta heitä ei tavoitettaisi ilman suuria apuvoimia.

Lähde:

Mika Lampi: Jatkosodan aika, teoksessa: Aatsinki-Lampi-Peltola: emt. s. 305, 307-308, 310.

*

Karkurit

Koko jatkosodan ajan Hämeenkyrön seudulla piileskelleen Reino Sjöblomin muistelmat julkaistiin Hämeen Yhteistyö –lehdessä vuosina 1981-1985, mikä on auttanut hahmottamaan kokonaiskuvaa, sillä viranomaislähteistä ei löydy kaikkia uhreja.

Ensimmäinen karkuri sai Hämeenkyrössä surmansa marraskuussa 1941.  Yksinään piileskellyt Aleksi Kilpinen löytyi kaksi metriä syvästä metsäkorsusta.  Paikallisten poliisien mukaan miehestä ei näkynyt ulkonaisia väkivallan merkkejä.  Luultavasti tämä oli kuollut häkämyrkytykseen.

Joulukuussa 1941 sai surmansa toinen karkuri, Eino Ponki, etsintöjen yhteydessä Tuokkolan kylässä. Valpon tilannekatsauksen mukaan etsinnöissä mukana ollut alikersantti oli huutanut aamulla tuntemattomalle hiihtäen liikkuneelle miehelle ”kädet ylös ja seis”, mutta tämä ei ollut totellut vaan ampui ensin.  Alikersantti ampui kuitenkin takaisin kuolettavasti. 

Tammikuussa 1942 kuoli kolmas karkuri, Väinö Vettenranta, kun hänet löydettiin Tuokkolan kylästä eräältä tilalta.  Mies yritti juosta pidättäjiään karkuun metsään, mutta aseetonta karkuria ammuttiin selkään.

Helmikuun aikana taloja tarkastettiin kaikkiaan 25, jolloin Ikaalisten puolella kuoli neljäs hämeenkyröläiskarkuri. Paavo Kallio teki itsemurhan ampumalla itseään päähän, kun etsijät saapuivat taloon, jossa kolme karkuria piileskeli.

Reino Sjöblom kertoi muistelmissaan viranomaisten toimineen karkureita kohtaan aivan kuin Villin Lännen malliin.  Sjöblomin mukaan esimerkiksi helmikuussa 1942 kolme karkuria laitettiin köydellä kolmen hevosen vetämän reen perään ja heitä vedettiin useita kilometrejä pitkin maantietä.  Reki oli täynnä miehiä pitkä- ja lyhytpiippuisine aseineen.  ”Miehet olivat ulkona reen perässä kuten teuraskarja ostajien ennen markkinoille tultua”.  Vielä neljän vuosikymmenen jälkeen Sjöblomin kielenkäytössä ei tunteita säästelty: ”Eläinpedon luoto raaistuu saadessaan ja ehkä jo nähdessään verta.  Tuntuu kuin ihmispedonkin himot kohoaisivat saadessaan veren vuotamaan.”  Valpon tilannekatsauksessa sen sijaan tavasta poiketen korostettiin kyseisten miesten pidätyksessä käytettyä toimintatapaa: ”…lähetettiin asianmukaista järjestystä noudattaen suojeluskuntapiirin esikunnalle.”

*

Valtiollisen poliisin suhtautuminen Hämeenkyröön, sen ihmisiin ja ilmapiiriin, käy hyvin ilmi Valpon Tampereen osaston tilannekatsauksesta tammikuulta 1942:

”Hämeenkyrön metsäkulmat ovat muutenkin joka suhteessa takapajulla ja pimitettyjä.  Siellä poliittinen terrorikin, kuten on kuultu, on ajoittain ollut niin ankara, että toisinajattelevia on kirves kädessä ajettu pitkin maantietä.  Kukaan ei uskalla tällaisista asioista tehdä paikallisille poliiseille ilmoituksia kun pelkäävät sillä vaarantavansa oman henkensä.  Ei ole myöskään siis ihme, että metsäkaartilaisuus siellä viime kesänä sai sellaisetkin mittasuhteet, sillä metsäkulmien asukkaat ovat todella niin takapajulla, että heiltä ei voi vaatia arvostelukykyä, kun ei heillä näytä aina olevan edes täyttä järkeäkään.”

*

Huhtikuun lopulla 1942 kuolivat Hämeenkyrön metsäkaartin johtomiehiksi kutsutut Uuno Salomaa ja Niilo Lammela etsintäpariton kanssa käydyn tulitaistelun seurauksena Hämeenkyrön ja Mouhijärven rajamaastossa.  Neljä karkuria yllätettiin Mouhijärven puolelta Huhtalan talon saunasta joka sijaitsi noin puolen kilometrin päässä Hämeenkyrön rajasta.  Etsijät huomasivat savun nousevan saunasta ja menivät lähemmäksi katsomaan.  Tästä eteenpäin ei tapahtumien kulusta pysty käytettävissä olevien lähteiden perusteella muodostamaan yksiselitteistä kuvaa.  Kaikki neljä karkuria lähtivät kuitenkin juoksemaan metsää kohti.  Lammelan ja Salomaan kanssa piileskellyt Aleksi Tuominen pääsi ainoana pakenemaan, ja hän joksi puolen kilometrin päähän joelle, ui sen yli ja jatkoi kotiinsa, jossa vaihtoi ylleen kuivat vaatteet.  Sen sijaan Salomaa, Lammela ja Arvi Koivisto jäivät kiinni.

Molempien osapuolien mukaan ensimmäisenä tilanteessa ampui Uuno Salomaa.  Laukaustenvaihdossa haavoittuivat konstaapeli Heikki Perttu sekä karkurit Salomaa ja Lammela.  Mouhijärven piirin konstaapeli Arvo Tarkkanen kertoi myöhemmin ampuneensa tilanteessa kaikkiaan 19 tai 20 kertaa.

Reino Sjöblomin version mukaan haavoittuneet karkurit koottiin Huhtalan talon saunan luo, missä konstaapeli Perttu ampui maassa makaavaa Salomaata konepistoolilla.   Miesten välillä oli vanhoja kaunoja, ja lisäksi Uuno Salomaan isä Jooseppi oli kuollut epäselvissä olosuhteissa Valpon putkaan Tampereella syysuussa 1941.  Vakavasti haavoittuneet Salomaa ja Lammela kuolivat samana päivänä matkalla sairaalaan Tampereelle. Arvi Koivisto pidätettiin, ja pakenemaan päässyt Aleksi Tuominen ilmoittautui poliisille muutaman päivän kuluttua.

Uuno Salomaan ryhmältä löytyi Huhtalan talon saunasta 46 kappaletta Parabellum-pistoolin panoksia ja hylsyjä.  Lisäksi löytyi 15-20 kiloa leipää, kilo voita, kaksi tyhjää maitotonkkaa, sokeria, kahvia, kolme siviiliselkäreppua, neljä peitehuopaa sekä kahdet sotilashousut.  Tapahtumat Mouhijärvellä saivat osakseen jopa valtakunnallista julkisuutta, kun Helsingin Sanomissa julkaistiin muutaman päivän kuluttua pieni uutinen yhteenotosta.  Sensuurin oloissa pääsääntönä näytti muuten olevan se, että tämänkaltaisista asioista ei julkisuudessa paljon kirjoitettu.

*

Huhtikuun  1942 tilannekatsauksessaan Valpon Tampereen osasto kertoo, että ”koko Hämeenkyrön n.k. metsäkaartijuttu voidaan jo katsoa suurin piirtein selvitetyksi… juuri Salomaa ja Lammela olivat olleet pahimmat villitsijät Hämeenkyrön reserviläisten keskuudessa ja siis pääsyylliset siihen, että miehiä niinkin runsaasti siltä paikkakunnalta metsäkaartiin liittyi.”

Valpon pääosaston  kuukausittaiset tilannekatsaukset käsittelivät vastarinta- ja vakoilutietoja koko Suomen alueelta.  Salaiset tilannekatsaukset jaettiin presidentin ja puolustusvoimin ylipäällikön lisäksi ainoastaan muutamille muille johtomiehille. 

Huhtikuun 1942 pääosaston tilannekatsauksen viimeinen sivu ja varsinkin viimeinen lause toi siten tiivistetyn informaation Hämeenkyrön metsäkaartilaisten tilanteesta myös marsalkka Mannerheimille ja presidentti Rytille:

Näin ollen ovat Hämeenkyrön metsäkaartilaiset lukuun ottamatta erästä vielä karkuteillä olevaa kaupanhoitajaa tulleet joko pidätetyiksi tai ammutuiksi”.

*

Kaupanhoitajalla tarkoitettiin Olavi Hellmania, joka piileskeli siis edelleen, mutta Suomen ylimmälle johdolle annettu informaatio ei pitänyt aivan takalleen paikkaansa.  Hämeenkyrön metsissä piileskeli vielä muitakin karkureita, ja Hämeenkyrö vilahteli vielä myöhemminkin pääosaston tilannekatsauksien sivuilla.

Kaupanhoitaja Olavi Hellman saatiin kiinni syyskuun lopulla (p.o. alussa; 3.9. vh) 1943.

Hän oli sodan alussa piileskellyt miesjoukossa, mutta lopulta yksinään.  Hellman oli paikallisen Suomi-Neuvostoliitto-Seuran puheenjohtaja välirauhan aikana.

Reino Sjöblomin mukaan Olavi Hellmanin kuolema oli ”raain ihmishengen otto Hämeenkyrössä”.

Reino Sjöblom muisteli myöhemmin Hellmanin kovaa kohtaloa ja seuraava kuvaus perustuu yksinomaan Sjöblomin muistelmiin:

”Hellman oli piileskellyt yksin ja poliisit löysivät hänet vaimonsa kotoa saunasta. 

Hellmanin hermot olivat ehkä pettäneet, koska hän oli tullut uskoon Jumalasta tutkien asiaan kuuluvaa kirjallisuutta

Tämä oli kesällä toimittanut Sjöblomille kuusi arkkia sisältäneen kirjeen, jossa kehotti vaihtamaan aseen Raamattuun.

”Heikki Pertun johtama tunnetuksi tullut murhajoukko” vei pidätetyn Hellmanin autoilla Pohjankankaalle ja silminnäkijän mukaan tätä oli ”vedetty auton perässä raahautuneena pitkän narun päässä”.

Karkuria ”käsiteltiin” vuorokausi Pohjankankaalla, jonka jälkeen hänet vietiin vankikoppiin vanginkuljettaja Kuotilan taloon.  Talon palvelijan mukaan Hellman valitti yöllä kovasti vaivojaan.  Aamulla konstaapeli Pertun saapuessa tämä makasi kuolleena vankikopin lattialla.  Pettu ”laittoi hänen kaulaansa paidanliepeestä leikatun soiron osoittaakseen, että hän on hirttänyt itsensä” 

Vanginkuljettaja erosi virastaan tapauksen jälkeen pahoitellen, sillä ei heidän vankikopissaan kukaan ollut kuollut koskaan aikaisemmin.”

 

Olavi Hellmanin kohtalosta ei ikinä saada selville täydellistä totuutta, sillä miehen idätyksestä tai kuulusteluista ei löydy mainintaa yhdestäkään viranomaislähteestä.

Lähde:

Mika Lampi: Jatkosodan aika, teoksessa: Aatsinki-Lampi-Peltola: emt. s. 308, 310-315.

*

Sakari Selin, sotilaskarkuri itsekin, kirjoittaa teoksessaan Pimeät vuosikymmenet (DSL 2003)

Myymälänhoitaja Olavi Hellman oli tullut metsäkaartilaisaikana uskoon.  Hän hai uskonnosta tukea sodanvastaisille ratkaisuilleen.  Se ei kuitenkaan helpottanut hänen kohtaloaan poliisien ja suojeluskuntalaisten käsissä. 

Syyskuun 3. päivänä 1943 poliisi tavoitti hänet omasta saunastaan.  Kun poliisi Pertun johtama joukko määräsi hänet lähtemään mukaan, pyysi Hellman saada ottaa myös raamatun ja virsikirjan. ”Vastaukseksi lyötiin vasten kasvoja ja sanottiin, ettet tartte enää mitään raamattua”, kertoo Reino Sjöblom muistelmissaan..

Myöhemmin oikeudessakin todistaneen silminnäkijän mukaan Hellmania oli vedetty auton perässä pitkän narun päässä.  Hellmania kidutettiin kolme päivää.  Mukana olivat kaikki paikalliset tähän työhön vihkiytyneet miehet.  Tosin Heikki Perttu sodan jälkeen pidetyssä oikeudenkäynnissä yritti vierittää kidutussyytteet poliisikapteeni poliisikapteeni Oiva Lepistön kontolle – joka ei silloin enää ollut vastaamassa teoistaan.  Kuvaan kuuluu, että myös Hellmanin kuoleman poliisin käsissä lavastettiin itsemurhaksi.”

Todettakoon;

Myös Reino Sjöblom (joka esiintyy kertojana muistelmiensa pohjalta) joutui piiritetyksi piilopaikakseen valitsemassaan talossa, mutta murtautui aseellisen yhteenoton jälkeen poliisien ja suojeluskuntalaisten piiritysketjun läpi.  Kahakassa haavoittui kuolettavasti etsintöjä johtanut kapteeni Oiva Lepistö, joka oli ollut mukana muun massa Olavi Hellmanin pidätyksissä ja kuulusteluissa. 

(Reino Sjöblomin muistelmasarja on julkaistu Hämeen Yhteistyö –lehdessä 1981-1985).

Ks. myös: http://www.thpts.fi/julkaisut/muut-julkaisut/sakari-selin-kun-valtiopetos-oli-isanmaallinen-teko/

Hämeenkyröstä eritoten; http://www.ksl.fi/files/muisti/sakari10.htm#10.4

Selinin teoksen voi lukea myös täältä: http://www.kansanarkisto.fi/SakariSelin_koko_kirja.pdf ks. erityisesti s. 295> (303 ja 308).

*

*

EDUSKUNTA

Eduskunnan täysistunnon pöytäkirjan ote,

tiistaina 19. p. tammikuuta 1954.

Valtioneuvoston oikeuskanslerin kertomus oikeuskanslerin virkatoimista ja lain noudattamisesta koskevista havainnoista vuodelta 1952.

 

Esitellään perustuslakivaliokunnan mietintö n:o 36 ja otetaan  a i n o a a n   k ä s i t t e l y y n  siinä valmistelevasti käsitelty yllämainittu kertomus.

Puhemies: Käsittelyn pohjana on perustuslakivaliokunnan mietintö n:o 36.

 

Keskustelu:

Edustaja LINDQVIST:

Herra puhemies!

Valtioneuvoston oikeuskanslerin kertomus vuodelta 152 sisältää hyvin paljon asioita oikeuden alalta.  Muun muassa siellä luetellaan 170 tapausta, jolloin kantelu tai muut asianomaisten kirjoitukset eivät ole antaneet aihetta toimenpiteisiin.  Kun on sangen vaikea tutkia näitä tapauksia yksityiskohtaisesti, tyydyn tässä kahden tapauksen tarkasteluun siltä kannalta, olisiko oikeuskanslerilla ollut syytä ryhtyä anottuihin toimenpiteisiin.

Turun putkityöväen ammattiosasto ry on vuonna 1951 jättänyt oikeuskanslerille anomuksen toimenpiteisiin ryhtymistä varten sen johdosta, että vuonna 1951 vallinneen putkityöläisten lakon aikana Turun kaupungin hallinnolliset elimet olivat asettuneet Suomen Työnantajain yleisen ryhmän kiertokirjeessä ne ja ne esittämälle kannalle, joiden mukaan putkityönantajia kiellettiin ottamasta työhön lakonalaisia putkityöläisiä. jne. (niin mielenkiintoinen kuin tämä ed. Lindqvistin esittämä ensimmäinen tapaus onkin, ohitamme sen täten otsikkotasolla, ja annamme ed. Lindqvistin jatkaa mainitsemallaan toisella tapauksella, joka – sattuneesta syystä – nyt kiinnostaa meitä enemmän, vh).

Ed. Lindqvist jatkaa:

Toisessa tapauksessa esitän seuraavaa.

Hämeenkyrön pitäjästä Vesajärven kylästä kotoisin oleva tilallinen Kalle Johannes Myllymäki anoi oikeuskanslerilta toimenpiteitä ja tuomion purkua, jonka Ikaalisten tuomiokuntaan kuuluvan Hämeenkyrön ja Viljakkalan pitäjien kihlakunnan oikeus oli mainitulle Myllymäelle langettanut tuomiten Myllymäen 1 vuodeksi ja 6 kuukaudeksi rangaistukseen valalla vahvistetun vastoin parempaa tietoa annetun perättömän lausunnon antamisesta.  Oikeuskansleri on päätöksellään marraskuun 5 päivänä 192 jättänyt anomuksen varteenottamatta.

Kun asiaa käsiteltiin perustuslakivaliokunnassa, päätti valiokunta pyytää oikeuskanslerin virastosta asian yhteydessä syntyneitä asiakirjoja niihin tutustumista varten.  Oikeuskanslerin virasto lähetti vain kihlakunnan-, hovi- ja korkeimman oikeuden sekä oikeuskanslerin päätöksen asiasta.  Perustuslakivaliokunta ei näistä papereista saanut tietää, oliko alkuperäinen tuomio ja sen todistettavuus ollut oikeudenmukainen.  Tämä salaperäisyys pakotti valiokunnan jäsenet hankkimaan asian oikeuskäsittelyssä syntyneet alkuperäiset jäljennökset voidakseen todeta, oliko kihlakunnanoikeuden antama tuomio syntynyt todistajavoimaisessa järjestyksessä ja vastaako se lain ja oikeusturvallisuuden vaatimuksia.

Asiakirjoista selviää seuraavaa.

Syyskuun 3 päivänä vuonna 1943 olivat Hämeenkyrön poliisiviranomaiset, konstaapeli Heikki Perttu eräiden sotilasviranomaisten mukana ollen, pidättäneet sotapalveluksesta kieltäytyneen osuuskaupan hoitajan Olavi Rafael Hellmanin.  Pidätetty oli saman päivän iltana tuotu vanginkuljettajana toimineen Kuotilan taloon vankikopissa säilytettäväksi.  Seuraavan eli lauantaina syyskuun 4 päivänä kello 6-7 välillä aamulla olivat konstaapelit Perttu ym. pidätyksessä mukana olleet henkilöt ottaneet Hellmanin vankikopista, sijoittaneet hänet henkilöautoon, vieneet metsään ja palauttaneet hänet takaisin saman iltana kello 17-18 välillä.  Seuraavana eli sunnuntaiaamuna, jolloin konstaapeli Perttu oli seurueineen taas saapunut vanginkuljettajan taloon, tietysti hakemaan uudelle metsäretkelle Hel(l)mania, oli Perttu mennyt vankikoppiin sekä jonkun ajan kulutta sieltä palattuaan ilmoittanut, että Hellman oli kuollut.  Vainajan ruumis oli kiireesti siirretty odottavaan autoon ja kuljetettupitäjän ruumishuoneeseen. 

Tällöin oli vankikopissa yksin ollut konstaapeli Perttu myöhemmin ilmoittanut, että Hellman olisi itse hirttänyt itsensä.

*

Hellmanin omaiset kääntyivät viranomaisten puoleen ja nämä nostivat vuonna 1946 sodan päättymisen jälkeen Hämeenkyrön ja Viljakkalan kihlakunnanoikeudessa syytteen konstaapeli Heikki Perttua, vakuutustarkastaja Arvo Johannes Penttilää, tarkastuskonstaapeli Fredrik Leimalaa, ylikonstaapeli Kaarlo Silanderia, kivenhioja Väinö Ruohosta ja rakennusmies Unto E. Lindforsia vastaan Hellmanin kuolemantuottamuksesta.  Oikeudessa edellä mainitut syytetyt tunnustivat olleensa Hellmania pidättämässä ja mainituilla metsään tehdyillä retkillä mukana.

Tässä oikeuden istunnossa tilallinen Kalle J. Myllymäki esitti seuraavan silminnäkijätodistuslausuntonsa, joka kuuluu näin:

Syyskuun 4 päivänä vuonna 1943 eli samana päivänä, jolloin Hellmania oli kuljetettu metsään, oli Myllymäki sattunut olemaan tien vieressä noin 30 metrin päässä tiestä pensaan takana, kun kolme autoa käsittävä matkue oli kulkenut ohitse.  Myllymäki kertoi nähneensä, että Hellmanin käsiin oli sidottu joku naru tai vaijeri, joka toisesta päästä oli sidottu autonperään, ja että autojen kulkiessa oli Hellman raahautunut auton perässä.

Oliko Hellmania kohtaan pahoinpitely tapahtunut ja olisiko edellä mainittu silminnäkijän lausunto perätön niin kuin oikeus käsitti sen, sitä on tarkistettava oikeudessa esitettyjen lausuntojen perusteella. 

Mylläri Kalle Herman Rekola kertoi oikeudessa, että käydessään Olavi Rafael Hellmanin kuoleman jälkeisenä päivänä Hämeenkyrön leikkaushuoneessa vainajan omaisten kanssa, pannakseen vainajan arkkuun, havaitsi hän, että kun ruumis oli riisuttu, Hellmanilla oli yläleuasta oikealta puolelta neljä hammasta pois ja ylähuuli samalta kohtaa turvoksissa.  Oikeassa ohimossa hiusten rajassa oli pyöreä verinaarmu, jota oli vuotanut verta.  Vanajalla oli ollut kaulassa tuuma verran korvan alapuolella jonkun tylsän aseen aiheuttama puolen sentin läpimittainen pistohaava, josta oli vuotanut verta.  Kaulassa oli vainajalla ollut umpisolmussa paidan liepeestä tehty silmukka, joka kuitenkin oli niin avara, että se oli helposti tullut ään kautta solmua avaamatta pois.  Kaulassa ei ollut näkyvissä mitään narun aiheuttamaa painautumaa, mistä kuulusteltava oli tullut siihen käsitykseen, että Hellman ei ole voinut kuolla hirttäytymällä ja että kaulassa ollutta paidan lievettä ei ole voitu reväistä paidasta syystä, että kokeiltaessa paita oli revennyt pituussuuntaan eikä poikkipäin näkyen siinä selvästi leikkauksen jäljet.  Vainajan selässä istumalihaksissa todettiin vainajaa vatsalle käännettäessä leikkauspöydällä runsaasti mustelmia, joita oli ollut molemmissa kyljissäkin.  Vainajan jalat jalkapohjista polviin saakka olivat olleet maksanväriset, mustansiniset.  Kaikesta edellä olevasta oli kuulusteltava ja todistaja tullut siihen käsitykseen, että Hellman oli ennen kuolemaansa joutunut pahoinpitelyn uhriksi ja että hän oli kuollut juuri tämän pahoinpitelyn johdosta.

Tilallisen vaimo Siiri Kuotila, jonka kotitalossa pidätettyä säilytettiin, todistajanlausunnossaan kertoo, että vuonna 1943 syksyllä eräänä perjantaipäivänä kello 17-18 välillä oli konstaapeli Heikki Perttu sotilashenkilöiden kanssa tuonut autolla vanginkuljettajan luo Hellmanin.  Isäntä Kalle Kuotila oli saattajien poistuttua päästänyt Hellmanin pirttiin syömään, ja oli todistaja tällöin havainnut, että Hellman oli ruumiillisesti hyvin huonossa kunnossa jaksamatta edes nostaa juomalasia  tai puurolusikkaa suuhunsa.  Hellman oli valittanut myös kipuja kaikkialla ruumiissaan selittäen, ettei voinut istua eikä maata.  Kun todistaja tiedusteli, mikä hätä oikein vaivasi, oli Hellman kertonut, että häntä oli samana päivänä lyöty pampulla ja että häntä taisivat kaikki lyödä.  Hellman oli niinikään valittanut kipuja suussaan selittäen, ettei voi syödä, koska häneltä oli lyöty suusta 3-4 hammasta.  Seuraavana päivänä kello 7-8 ajoissa oli konstaapeli Perttu ym. hakeneet Hellmanin vanginkuljettajan luota ja palauttaneet hänet illalla takaisin.  Kuulusteltava oli kuullut Hellmanin illalla vankikopissaan valittavan vielä myöhään illalla.  Sunnuntai-aamuna hän oli Kuotilalta saanut kuulla Heikki Pertun maininneen, että Hellman oli hirttänyt itsensä.  Tapausta hän ei voinut koska kuoleman tultua huomatuksi Hellmanin ruumis oli heti siirretty vankikopista autoon ja viety pois.  Kuitenkin kertoi Kalle Kuotilan ehtineen huomata, että Heikki Pertun mentyä vankikoppiin, Hellman oli ollut makuulavitsallaan istuma-asennossa.

 

Palvelijatar Lyydi Laine, joka asuu Kuotilan talossa, kertoo pidätyksestä samalla tavalla kuin edellinenkin.  Hellmania tuotaessa vankikoppiin Hellman oli ollut hyvin huonossa kunnossa, jonka Hellman oli hänelle kertonut johtuneen siitä, että häntä oli hakattu ja että häneltä oli lyöty 2-3 hammasta pois suusta, jonka vuoksi ei voi syödä.  Todistajan lausunnon mukaan oli Hellman ollut toisen päivän illalla takaisin koppiin tuotaessa paljon huonommassa kunnossa kuin edellisenä iltana.  Konstaapeli Pertun täytyi auttaa häntä pääsemään rappuja ylös.  Illalla oli Hellman kertonut todistajalle, joka nukkui samassa tuvassa, missä vankikoppi oli, että häntä oli tämän jälkeen ja tänäänkin taas kovasti pahoinpidelty, valitti kovaa särkyä kaikkialla ruumiissaan, polttoja vatsassa ja kertoi häntä kuljetetun Vesajärven suunnassa.  Itsemurha-aikeistaan ei Hellman ollut mitään maininnut, mutta oli pyytänyt kertojaa ilmoittamaan hänen vaimolleen, jos hän ei enää tätä tapaisi, mitä hänelle oli tehty.  Illalla oli Hellman pyytänyt päästä pirtin lattialle kieriskelemään kovien tuskiensa vuoksi, mutta kun kuulusteltavalla ei ollut avainta hallussaan, hän ei voinut sitä tehdä.  Herätessään sunnuntai-aamuna oli kopissa sangen hiljaista, ja kertoo todistaja samalla tavalla kuin edellinenkin todistaja.

 

Todistaja Lyydi Heiskala todistaa, että oli nähnyt päivää ennen Hellmanin kuolemaa Vesajärven tienhaarassa kolme autoa, jotka vähän ajan kuluttua olivat lähtenet Vesajärvelle päin.  Samana aamuna hän oli nähnyt henkilöauton, jossa oli tuntenut Hellmanin, menevän Ikaalisiin päin ja oli havaintojensa perusteella tullut siihen käsitykseen, että keskimmäinen auto oli sama auto, jossa aamulla oli nähnyt Hellmanin, ja että puheena olevien kolmen auton seurueessa muistaakseen keskimmäinen auto oli juuri aikaisemmin näkemänsä poliisiauto.

 

Samanlaisen todistuksen antaa työmiehen vaimo Hilja Leppänen ja Emma Hanhisuo.  Syytetyt Perttu ym. kielsivät Myllymäen todistuksen ja väittivät, ettei sellaista, mitä Myllymäki väittää nähneensä, ollut tapahtunut ja ettei näillä retkillä ollut mukana useampaa kuin yksi auto.  Kuitenkin usean silminnäkijän todistajalausuntojen perusteella on tullut todistetuksi se, että kolmen auton kolonna on kyseessä olevana päivänä matkannut Vesajärvelle päin, jossa Hellmania oli kyyditty, ja että ainakin Heikki Pertun ovat useat todistajat tunteneet olleen autossa mukana.  Se, että syytetyt koettavat kieltää annetut todistajalausunnot, ei omaa laillista todistusarvoa, koska he todistavat omassa asiassaan ja koettavat vapautua syyllisyydestään Hellmanin pahoinpitelyyn, josta oli kuolema seurauksena.

 

Todistajien Rekolan, Lyyli Kuotilan, Lyydia Laineen ym. oikeudessa antamat todistajanlausunnot osoittavat raskauttavasti pahoinpitelyn tapahtuneen kyseessä olevien kahden päivän aikana ja että Hellman näiden retkien aikana valitti rääkkäyksien aiheuttamia kipuja.  Silminnäkijät havaitsivat Hellmanin jatkuvasti fyysillisesti huonontuneen.  Erikoisesti Rekolan todistus pahoinpitelyn jäljistä Hellmanin ruumista tarkastettaessa ja arkkuun laitettaessa on painava todistus pahoinpitelyn tapahtumisesta konstaapeli Pertun järjestämien kuulusteluretkien aikana.

 

Näin raskauttavasta todistusaineistosta, mm. silminnäkijän lausunnosta, huolimatta kihlakunnanoikeus kuitenkin hylkäsi syytteen Perttua ym. vastaan ja vapautti heidät kaikesta vastuusta.  On omituista, että kihlakunnanoikeus ei kertaakaan kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, miksi Hellman, jota säilytettiin vanginkuljettajan luona, aina aamuisin haettiin ja kuljetettiin metsään ja taas iltaisin palautettiin koppiin takaisin joka kerta yhä huonommassa kunnossa.  Oikeuden pöytäkirjoissa ei näy merkintä siitä, että konstaapeli Pertulle olisi tehty kysymys, miksi hän joukkueineen kuljetti Hellmania metsissä ja mitä hänelle siellä tehtiin.  Ei esitetty selvää kysymystä syytetyille, mistä johtuu, että Hellmanin todistettiin valittaneen pahoinpitelyn aiheuttamia kipuja jne. 

Jos oikeutta olisi tahdottu asiaan hakea, olisi näihin kohtiin pitänyt kiinnittää huomiota ja selvittää ne.

Väite, että Hellman teki itsemurhan hirttäytymällä, ei ole tullut todistetuksi.  Konstaapeli Perttu oli ollut yksinään vankikopissa, jolloin hän oli todennut Hellmanin kuolleeksi ja väittänyt hirttäytymisen tapahtuneen.  Mutta ei asia sillä ole tullut todistetuksi.  Päinvastoin silmukka, joka oli luultavasti nopeasti tehty, oli ollut todistajalausuntojen mukaan niin väljä, että se oli tullut pään kautta pois ja että se oli leikkaamalla tehty eikä Hellmanilla kopissaan ollut teräaseita eikä Hellmanin kaulassa ollut minkäänlaista hirttäytymisen aiheuttamaa painautumaa, joka aina sentään jää, jos hirttäytyminen tapahtuu.  Hirttäytymisjuttu näyttää ilmeisen tekaistulta, eikä edes neljä vuotta myöhemmin suoritettu ruumiinavauslausunto osoita hirttäytymistä tapahtuneen.

 

Kuolemansyyn tutkiminen kihlakunnanoikeudessa ei ole nähdäkseni tapahtunut riittävällä oikeusvarmuudella.  Oikeudessa esitettyjä raskauttavia todistajalausuntoja ei ole otettu käsittelyssä riittävästi huomioon, vaan sen sijaan syytettyjen puolustuslausunnoille annettu todistajavoimaisuus.  Kihlakunnanoikeus vapautti näet syytetyt kaikesta edesvastuusta Hellmanin kuolemaan.  Tästä rohkaistuneena konstaapeli Perttu ym. nostivat silminnäkijätodistaja K. J. Myllymäkeä vastaan syytteen väärästä valasta.  Asia joutui käsittelyyn samassa kihlakunnanoikeudessa. Päätodistajina esiintyivät Pertun puolesta samat henkilöt, jotka olivat olleet Pertun mukana Hellmanin metsäretkille kuljetettaessa, joiden retkien jälkeen Hellman todistettavasti heikentyi ja lopulta kuoli.  Nämä ”todistajat” – todistajat sitaateissa – väittivät oikeudessa, ettei Myllymäen näkemää tapausta olisi tapahtunut eikä voinutkaan tapahtua.  Tämän lisäksi kuultiin myös niitä todistajia, jotka Hellmanin kuolemansyyn tutkimista käsiteltäessä olivat antaneet raskauttavia todistuksia pahoinpitelyn tapahtumisesta ja uudistivat raskauttavat lausuntonsa oikaisten lausuntonsa vain eräässä muodollisessa suhteessa.  Nyt keksivät Perttu ym. hänen asianosaistodistajansa sellaisen väitteen, että Myllymäen näkemä autokolonna tarkoitti sitä autojoukkoa, jossa mm. ministeri Uuno Takki oli mukaa ja jonka olisi pitänyt tapahtua sanottuna päivänä.  Useiden todistajien lausunnon perusteella on kuitenkin tullut todistetuksi, ettei tämä väite pidä paikkaansa, sillä ministeri Takki oli mukana eräässä toisessa autoretkessä, joka tarkoitti erään suon kuivaamista eikä tämä ole tapahtunut samoihin aikoihin eikä sen mukana ollut poliisimiehiä eikä poliisiautoa

 

Kun Myllymäen syyttäjät väittävät, ettei Myllymäen väittämä tapaus ole voinut tapahtua, on todistettava se, ettei kyseessä oleva tapaus ole ainoa laatuaan paikkakunnalla.  Tämän todistamiseksi esitän kaksi lyhennettyä valaehtoista todistusta:

Valan velvoituksella saan täten todistaa seuraavaa:

Allekirjoittanut saatiin idätettyä 12.2.1942 kello 5 aamulla Hämeenkyrön pitäjän Pappilan kylässä olevasta Koskisen talosta.  Heti pidätyksen jälkeen pidättäjät, jotka olivat matkalla kolmella hevosella, kuljettamaan minua Kyröskoskelle, ja sidottiin minut, joka olin sitä ennen pantu käsirautoihin, näistä käsiraudoista lähtevällä reen perään kiinnitetyllä köydellä viimeisen reen perään, jossa reessä istuivat konstaapeli Mauno Vuorinen, tilanhoitaja Paavo Karikuusi, metsätyönjohtaja Reino Kaikko, ja määrättiin minulle tällöin, että en saisi tulla kymmentä metriä lähemmäksi rekeä.  Matkalla, joka ajettiin suurin osa juoksua, jouduin minä juoksemaan koko matkan.  Kun siten saatiin pidätetyksi Eino Ojala ja Kalle Kari, sidottiin nämä, jotka oli sitä ennen pantu samoihin käsirautoihin minun kanssani, samaan köyteen, minkä jälkeen jatkettiin matkaa.  Myötämäessä, jossa taaskin ajettiin juoksua, Kari ja Ojala kaatuivat ja joutuivat tällöin laahautumaan reen perässä.  Kyröskosken tielle päästyä otettiin meidät rekeen ja kuljetettiin vanginkuljettaja Kuotilan taloon.  Täällä meitä käytettiin vuorotellen kuulusteltavana konstaapeli Pertun asunnolla, jolloin ylikonstaapeli Arvo Salon toimittamien kuulustelujen aikana minua ja tovereitani kertomustensa mukaan kovasti pahoinpideltiin.”  Aika ja paikka ja todistajan nimi.

 

Aivan samanlaisen valaehtoisen todistuksen ovat antanet Eino Ojala ja Kalle Kari, joita kuljetettiin samalla kertaa ja edelläkerrotuin tavoin raudoissa ja reen perässä raahaten:

”Valan velvoituksella saan täten todistaa seuraavaa:  Allekirjoittanut, joka oli läsnä Hämeenkyrön ruumishuoneella vuonna 1943 siinä tilaisuudessa, jolloin Hellmanin ruumis pantiin arkkuun, totesin samassa tilaisuudessa, että Hellmanilla oli vasemmalla puolelta poissa kolme hammasta”, ja todistaa tässä lausunnossaan saman todistuksen, jonka edellä jo esitin (Allekirjoitus).

 

Vasta neljän vuoden jälkeen tapahtumasta suoritettiin ruumiinavaus, jonka suoritti lääninlääkäri Ranta vuonna 1947.  Lausunnossaan hän voi vain todeta, ettei käsissä ja jaloissa ollut todennut minkäänlaista luunmurtumaa, ruumis oli avauksen tapahtuessa jo niin paljon muuttunut, ettei voinut sanoa, oliko siinä ollut naarmuja, mutta todistaja muisteli, että ruumilla oli ollut yllään ruumisarkkuun tavallisesti pantavien vaatteiden jätteitä.  Tälle ruumiinavauslausunnolle, joka on tapahtunut neljän vuoden jälkeen kuolemasta, ei voida antaa todistusarvoa, koska ruumis oli jo niin pitkälle kehittyneessä mätänemisen tilassa, että vaatteistakin vain jätteitä oli jäljellä, kuten lääninlääkäri sanoi.  Huolimatta siitä todistusvoimaisuudesta, että Hellmanin kuolema oli tapahtunut pahoinpitelyn seurauksena, ja pahoinpitelyihin osallistuneiden henkilöiden lausunnoille todistusarvon antaneena kihlakunnanoikeus tuomitsi Myllymäen vastoin parempaa tietoaan perättömän lausunnon antamisesta 1 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistuksen eikä edes suostunut Myllymäen pyyntöön asian lykkäämisestä lisätodistusten hankkimista varten  Tämän jälkeen Myllymäki vetosi Turun hovioikeuteen ja sen hylätessä valituksen korkeimpaan oikeuteen, joka taas vahvisti kihlakunnanoikeuden ja Turun hovioikeuden päätöksen, ja viimein kun ei mistään saanut oikeutta, teki valituksen ja anomuksen tuomion purusta oikeuskanslerille.

 

Hellman kuoli olosuhteissa, jotka ehdottomasti olisivat lain ja oikeuden mukaan vaatineet oikeudellisen kuolemansyyn tutkimisen toimittamiseen.  Tällainen laiminlyönti johtui fasistisen sodan aikaisesta yleisestä oikeudettomuuden tilasta, josta varsinkin kärsivät ne kansalaiset, jotka periaatteellisista syistä toimivat Yhdistyneiden Kansakuntien hyväksi.  Käytännössä se merkitsee tässäkin tapauksessa sitä, että Hellman haudattiin mahdollisimman hiljaisesti ja asia yritettiin painaa unholaan.  On syytä panna merkille, että kuolemansyyn tutkinnon lopputulos on huomattavalta osaltaan perustunut selvitykseen, jonka antajina ovat olleet henkilöt, joita on syytä epäillä juuri Hellmanin kuoleman aiheuttajiksi.  Myllymäen tuomitseminen perättömästä lausumasta on tapahtunut olosuhteissa ja tavalla, joka selväsi poikkeaa rikosoikeudenkäynnissä lain mukaan noudatettavasti tarkkuudesta ja varmuudesta.  Kun syyt tähän ovat selvästi poliittiset, on kysymyksessä selvästi diskriminatoorinen toimenpide.  Omalla tavallaan jo sekin, että alioikeus ei ole myöntynyt syytteen lykkäyspyyntöön selvityksen esittämistä varten, on kiistaton virheellisyys, minkä virheen tekee vielä raskaammaksi se, ettei syytetty saanut edes oikeusavustajaa.  Asiakirjoista selviää, että Myllymäen tuomio on sekä yleiseltä että yksityiseltä kannalta tarkastellen niin arveluttava, että julkisen edunkin nimessä asiaan olisi saatava korjaus.  Oikeusvaltiolla, jos maatamme silloin sellaiseksi voitiin käsittää (Eduskunnasta: Ohoh!) ei sovellu menettely, että selvästi fasistinen mielivallan kohteeksi joutuneen kansalaisen kuolemansyyn tutkinnassa rehellisesti julmuuden paljastanut todistaja joutuu hyvityksettä kärsimään väärän tuomion.

 

Kun ei Turun hovioikeus eikä korkein oikeuskaan ole katsoneet olevan syytä puuttua asiaan alioikeudessa oikeusvarmuutta ja turvallisuutta tukemaan tai puuttumaan asian käsittelyn puutteellisuuteen, olisi oikeuskanslerin mielestäni tullut puuttua asiaan kysymyksessä olevien tapausten lopullisesti oikeudenmukaisen selityksen saamista varten.

 

Edustaja RAPIO:

Herra puhemies!

Oikeuskanslerin kertomuksessa vuodelta 1952 mainittu tilallinen Kalle Johannes Myllymäen väärän valan tuomion purkuanomusasia liittyy poliisien ja sotilashenkilöiden taholta kansalaisiin kohdistuneisiin törkeisiin, kuolemaankin johtaneisiin pahoinpitelyihin, joita sodanaikaisissa olosuhteissa eri puolilla maatamme erittäin paljon tapahtui.  Yksistään Hämeenkyrön kunnassa joutui yhdeksän henkilöä menettämään henkensä ja kymmeniä joutui törkeän ja törkeätä lievemmän pahoinpitelyn uhreiksi.

Myymälänhoitaja Olavi Hellmanin, jonka rääkkäyksen silminnäkijäksi mainittu Myllymäki oli joutunut, sekä maanviljelijä Jooseppi Salomaan kuolemansyy on edelleenkin hämärän peitossa siitä syystä, ettei heti kuoleman tapahduttua suoritettu kuolemansyyn tutkimusta siten kuin olisi pitänyt, mikä laiminlyönti on katsottava täydelliseksi rikokseksi.

Koska kummankin kuolemansyystä on esitetty samanlainen hirttäytymistarina, täytynee asian valaisemiseksi mainita lyhyesti, että sodan alussa 1941 Jooseppi Salomaa pidätettiin valtiollisen poliisin toimesta ja kuljetettiin Tampereelle.  Muutaman ajan kuluttua täältä ilmoitettiin omaisille, että Salomaa oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä.  Vasta useiden pyyntöjen ja vaatimusten jälkeen suostuttiin ruumis luovuttamaan omaisille antamalla samalla jyrkkä määräys, ettei arkkua saa avata.  Kuitenkin omaiset ja muu hautajaisväki ennen hautaamista, kertomansa mukaan, avasivat arkun ja totesivat ruumiin ohimossa toisella puolen olleen taskuaseen luodin sisäänmeno- ja toisella puolen ulostuloreiän.  Sitä vastoin mitään hirttäytymisenmerkkejä ei voitu havaita.  Kun Salomaan kuolemansyyn tutkimien jäi kokonaan suorittamatta, on Hellmanin kuolemansyyn tutkiminen ollut sen sijaan monivaiheinen ja todistajanlausunnoiltaan erittäin omalaatuinen, mikä on johtanut oikeuskanslerin kertomuksessa mainittuun Kalle Myllymäen väärän valan tuomion purkuanomukseen.  Jo se, että petomaiseen rääkkäykseen syylliseksi epäillyt saivat oikeudessa todistaa toinen toistensa puolesta esti tietenkin totuuden julkitulemisen.  Lisäksi erää todistajat kihlakunnanoikeuden istunnoissa muuttivat todistajanlausunnoitaan siitä mitä aikaisemmin olivat asiassa lausunet.  Erittäin paljon ne muuttuivat sisäasiainministeriön poliisien pahoinpitelyjä tutkimaan asetetun tohtori O. Businin komitean toimesta suoritetuissa kuulusteluissa annetuista kertomuksista.  Tähän vaikutti se, että kun vuosina 1946-1947 Hellmanin kuolemansyytä lähemmin ryhdyttiin tutkimaan, ei haudasta ylös kaivetusta pahoin mätänemistilassa olleesta ruumiista lääkäri katsonut voivansa todeta, mistä kuolema oli aiheutunut, sekä se, että kaksi henkilöä, joiden todistajalausunto olisi ratkaisevasti osoittanut kuoleman aiheutuneen juuri petomaisesta pahoinpitelystä, oli ennättänyt kuolla.  Näitä seikkoja hyväkseen käyttäen ja näiden perusteella todistajia ohjaten syytetyt onnistuivat saamaan vapauttavan päätöksen 22 päivänä tammikuuta 1947. 

Kun poliittisissa olosuhteissa jo vuoteen 1949 toukokuuhun mennessä oli tapahtunut syytteessä olleiden kannalta edullista muutosta, katsoivat he tällöin ajan koittaneen, jolloin voivat virallisesti viimeisenkin itseensä lankeavan epäilyksen varjon poistaa saattamalla ainoan rääkkäyksen silminnäkijän syytteeseen todistajanlausunnostaan.  Selvittämättä onkin jäänyt, onko väärän valan juttua käsiteltäessä annetut todistajalausunnot vaiko aikaisemmat katsottava oikeiksi.  Tämä olisi pitänyt välttämättä Myllymäen todistajalausuntoa käsiteltäessä selvittää.

 

Hellmanin kuolemansyytä tutkittaessa on jäänyt kokonaan huomioimatta, miten hirttäytyminen vanginkuljettajan pidätettyjen kopissa on tapahtunut.  Paria vuotta aikaisemmin olin joutunut valtiollisen poliisin pidättämänä olemaan vuorokauden suljettuna samaan koppiin enkä voi kuvitella, miten siellä olisi voinut lavitsalla istuvilleen itsensä hirttää, kuten Hellmanin väitetään tehneen.  Koska ruumiin kaulassa mainitaan olleen paidanhelmasta otettu kaistale, herää kysymys, oliko pidätetyllä koppiin annettu sakset tai veitsi, sillä paidanhelmaa kankaan loimien poikkisuuntaan ei suinkaan saa repäisemällä reväistyksi. Lisäksi miehen paidan etu- ja takakaistaleen erottavat sivuilla olevat noin 10 sm:n pituiset halkiot, joten helmasta ei voi saa muuta kuin 60 sm:n pituinen yksimittainen kaistale, jolla itsensä hirttäminen tuntuu mahdottomalta.  Selvittämättä on myöskin se oliko pidätetyn vaatteita pidätyksen aikaan vaihdettu, vaikka vaatteiden hankautumista koskeviin seikkoihin onkin kiinnitetty huomiota ja tehty sen perusteella eräitä johtopäätöksiä.

Mitä taas tulee Hellmanin auton perässä raahautumiseen, minkä Myllymäki oli todistanut nähneensä ja tänäkin päivänä vannoo asiassa kertomansa pitävän paikkansa, sellaiseen häntä kuljettaneilla oli taipumus.  Olen itse nähnyt, kuinka nämä Hellmanin kuljetukseen osallistuneet ihmispedot, silloiset Hämeenkyrön nimismiespiirin konstaapeli Heikki Perttu ja valtiollisen poliisin edustajat, tamperelaiset Frans Valoma ja Lauri Vuori, Hellmanin tapausta aikaisemmin menettelivät.  He köyttivät käsiraudoilla toisiinsa kytketyt kolme pidättämäänsä henkilöä käsistä köydellä reen perään kiinni ja lähtivät hurjaa vauhtia ajamaan, jolloin alamäessä nuo pidätetyt kaatuivat ja heitä laahautettiin noin parinsadan metrin pituinen matka reen perässä.  Yhdeltä noista pidätetyistä mainittu Perttu löi pidätettäessä taskuasetta aseenaan käyttäen ohimon auki, josta vuoti huomattavan paljon verta.  Tämä osoittaa, että henkilöillä, jotka osallistuivat Hellmanin kyyditsemiseen, on täysin raakalaisluonne ja he voivat osallistua minkälaisiin tekoihin hyvänsä.  Sodan jälkeen poliisimies Perttu poliisin tehtävään soveltumattomana vapautettiin tehtävästään, ja siksi onkin herättänyt yleistä ihmettelyä ja paheksumista se, että hänet nyt uudelleen on otettu poliisin palvelukseen, mikä ei tietenkään ole poliisin arvovaltaa kohottavaa, kun tällaisen sadistisen luonteen omaava sen joukkoon kuuluu.

Hellmanin kuolemansyyn tutkimisesta annettu oikeuden päätös herätti laajoissa kansalaispiireissä, niissäkin, jotka eivät voineetkaan hyväksyä hänen edustamiaan poliittisia mielipiteitä, suurta hämminkiä.  Varsinkin ne ihmiset, jotka tunsivat Hellmanin samoin kuin Salomaankin, ovat syvästi vakuuttuneita siitä, että nämä miehet, jotka olivat joutuneet elämässään monia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä vastaan taistelemaan, eivät riistänet itse itseltään henkeä.  Niinpä kihlakunnanoikeuden päätöksen tultua yleisesti tiedoksi eräät kansalaisjärjestöt kääntyivät valtioneuvoston puoleen kirjelmällä, jossa esitettiin pahoinpitelyasian oikeuden käsittelyyn saattamista yleensä ja jossa Hellmanin asiasta mainitaan mm. seuraavaa

 

”Mieltenkuohua on herättänyt erikoisesti Ikaalisten kihlakunnanoikeuden 221.1947 Hämeenkyrön käräjäkunnan varsinaisilla syyskäräjillä antama päätös myymälänhoitaja Olavi Hellmanin kuolemansyyn tutkimisasiassa, jossa oikeus ei voinut todeta, mistä kuolema oli aiheutunut  Tämä olikin luonnollisesti vaikeaa, koska todistajina kuultiin sellaisia, jotka epäilyttävällä tavalla ovat itse pahoinpitelyihin osallistuneet ja olleet syytettyjen mukana silloin, kun pahoinpitelyjä on suoritettu  Kaiken lisäksi Hellmanin lesken tuomitseminen kymmeniintuhansiin (markkohin, vh) nouseviin korvauksiin ja oikeudenkäyntikulujen maksamiseen on nostanut suuttumuksen myrskyn niiden kansalaisten keskuudessa, jotka voivat itselleen vannoa Hellmanin kuoleman johtuneen raakalaismaisen pahoinpitelyn kohteeksi joutumisesta.  Rouva Toini Hellmanin tuomitseminen korvauksiin tuntuu ihmeelliseltä, koska hän itse ei aloittanut oikeudenkäyntiä, vaan hyvässä uskossa teki ilmoituksen Brusinin komitealle siitä, miten hänen miehensä pidätettiin, ja kuoli puolentoista vuorokauden kuluttua pidättämisen jälkeen, ja toivoi tutkimusta toimenpantavaksi kuolemansyyn selville saamiseksi.  Brusinin komitea on ollut tässä samoin kuin monissa muissakin tapauksissa johtamassa harhaan niitä, jotka raskaitten kärsimysten jälkeen ja pysyviä vammoja saaneina odottivat saavansa oikeutta.”

 

Edellä selostetun Hellmanin asian johdosta on lukuisia eri kertoja toimitettu lääninhallituksen taholta kuulusteluja, viimeksi 6.3.1947.  Vaikka asia on parhaillaan valitusteitse saatettuna hovioikeuteen, on tämä herättänyt kuulusteltavissa ihmettelyä, koska heiltä varsinkin 6.3.1947 kuulusteltiin asioita, joita he eivät tunne ja joilla ei pitäisi asiaan olla mitään vaikutusta.  Lisäksi on kuulustelut eräiden kohdalla toimitettu sellaisen poliisin ollessa läsnä toimitustodistajana, joka itse on syytettynä pahoinpitelystä.  Tämä on aiheuttanut todistajina esiintyneissä pelon tunteen.  He pelkäävät lopuksi joutuvansa syytteeseen siitä, mitä he ovat näkemänsä perusteella kertoneet.  Kalle Myllymäen kohdalla kävi siten, että hän joutui syytteeseen ja sai tuomion siitä, mitä oli näkemänsä perusteella kertonut.  Hellmanin tapauksen johdosta kansa onkin sanonut:

”Ensinnä viranomaiset tappoivat miehen ja sitten tuomitsivat vaimon maksamaan tapporahat miehestään.”

Näin on siis arvosteltu oikeuden antamaa päätöstä, vaikka sitä ei olisikaan lupa arvostella, ja tällainen arvostelu ei suinkaan herätä lain kunnioitusta.  Hellmannin kuolemansyyn tutkintaan liittyvä tilallinen Kalle Myllymäen väärän valan tuomion purkuanomus on sellainen asia, joka oikeuskanslerin olisi pitänyt ottaa lähemmin tutkittavakseen.  Jo sekin ettei Myllymäelle annettu kihlakunnanoikeuden taholta hänen pyytämäänsä siirtoa asiassa saadakseen käyttää oikeusavustajaa, on seikka, joka vaatisi asiassa uusia toimenpiteitä ja oikaisuja.  Ei voida puhua oikeusvaltiosta, jos fascistisen mielivallan kohteeksi joutuneen kuolemansyyn tutkinnassa näkemänsä todistanut joutuu hyvityksettä kärsimään väärän rangaistuksen.

 

Keskustelu julistetaan päättyneeksi.

 

Mietintö hyväksytään.

 

Asia on loppuun käsitelty.

 

Lähde: Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja,

Tiistaina 19 p. tammikuuta 1954.

*

*

Eduskunnassa 19.1.1954 puhuivat tämän asian tiimoilta kansanedustajat:

Lindqvist, Juho Hemming ”Hemmi”

s. 12.5.1895 Iitti – k. 3.12.1979 Iitti.

Kansakoulu, opintoja Neuvostoliitossa,

rautatieläinen, sähköttäjä ja asemakomissaari 1918,

vankilassa poliittisista syistä 1918-.1919, sahatyömies -1924,

Sosialistisen nuorisoliiton pääsihteeri, Työväen ja pienviljelijäin liiton piirisihteeri,

vankilassa uudelleen kahteen otteeseen, vangittuna poliittisista syistä yhteensä noin 14 vuotta,

vapautui 1944,

SKP:n Lahden piirin piirisihteeri 1945-1951.

piirisihteeri, Hämeen eteläinen vaalipiiri, kansanedustajana 1951-1958 ja 1962-1966,

SKDL

 

Rapio, Arvid Pertti ”Pertti”

s. 28.8.1902 Hämeenkyrö – k. 20.4.1992 Hämeenkyrö,

Kansakoulu, Työväen Akatemia 1927.

tilallinen, kunnallisneuvos, SKDL:n kansanedustaja 1951-1966,

turvasäilössä 1941-1944.

Hämeenkyrön veropiirin ennakkotarkastaja 1947-1951.

Lähde: Kansanedustajien henkilötiedot Eduskunnan kotisivut, entiset kansanedustajat.

*

Oikeuskansleri 1954

Carl Gustaf Möller (1888-1969) oli suomalainen juristi, joka toimi apulaisoikeuskanslerina 1933-1950 ja oikeuskanslerina 1950–1955.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Gustaf_M%C3%B6ller

*

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Meillä melko usein kysytty, ehkäpä aiheellisestikin, oliko Suomi oikeusvaltio jatkosodan aikana. Näin ovat kysyneet muutkin, kuin tri Heikki Ylikangas.

Yllättävän usein oikeusvaltio-kysymys on esitetty vihollisen sotavankien käsittelyn ja kohtelun yhteydessä.

Voimme hyvin kysyä, eikö oikeusvaltio-käsite ja vaatimus valtiollisesta toiminnasta oikeusvaltion tapaan koske kaikkea toimintaa, mutta ennen kaikkea sitä toimintaa ja kohtelua, joka suuntautuu maan omaan väestöön kuuluvia yksilöitä ja ryhmiä kohtaan?

*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

"Dosentti Antti Kujala nostaa tutkimuksessaan ”Vankisurmat. Neuvostovankien laittomat ampumiset jatkosodassa” esille myös kysymyksen, oliko Suomi jatkosodan aikana enää oikeusvaltio, kun sotavankeja kohtaan harjoitettiin niin laajassa mitassa laittomuutta.

Kujala vastaa kysymykseensä muun muassa: ”Ei toisen maailmansodan aikaisen Yhdysvaltojenkaan ole katsottu menettäneen oikeusvaltioluonnettaan, vaikka sen armeija kohteli sotavankejaan vielä paljon armottomammin”.

”Vieraan vihollismaan kansalaisina sotavangit ovat aina tietynlainen marginaaliryhmä.”

Yhteenvedonomaisesti Kujala toteaa kirjansa lopussa: ”Erityisesti talvi- mutta myös jatkosota ovat merkittävästi rakentaneet suomalaisen kansakunnan käsitystä itsestään. Olkoon niin edelleenkin, mutta samalla nämä sodat pitäisi nähdä vain yhtenä niistä lukemattomista aseellisista konflikteista, joita maailmanhistoria on täynnä ja jotka tuottavat suuria kärsimyksiä ihmisille. Kaikkien sotien joukossa nämä Suomen sodat eivät voi olla erityisasemassa, eivät hyvässä eivätkä pahassa.”

Varsinaisesta sodasta Suomi sai puhtaammat paperit kuin vankileireiltään."

Lähde:
Oliko Suomi jatkosodan aikana oikeusvaltio? – jatkosodan aikana harjoitettu laittomuus neuvostosotavankeja kohtaan oli laajamittaista; http://www.sermones.fi/2009/01/oliko-suomi-jatkoso...

*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Oikeudenkäytön ja sen demokraattisen - enemmän tai vähemmän demokraattisen valvonnan - kannalta olennaisia tekijöitä Suomen kannalta taisi olla tämä:

"Demokratia ja oikeusvaltio kestivät

Miksi Suomesta ei tullut kommunistista maata? Pääsyy on, että puna-armeija ei koskaan miehittänyt Suomea. Suomen yhteiskuntajärjestystä ja oikeusvaltion perustana olevia instituutioita ei muutettu ja markkinatalous jatkui. Vapaat vaalit pidettiin. Virkakuntaa ei puhdistettu kuin vähäisiltä osin. Vanhat puolueet ja johtajat jatkoivat lukuun ottamatta sotaan syyllisiksi tuomittuja."

Lähde: http://itsenaisyys100.fi/suomen-kansainvalinen-ase...

*

Mutta koetteella kaikki tuo oli. Kieltämättä.

Oikeusvaltion perustana olevat instituutiot.
"Virkakuntaa ei puhdistettu - kuin vähäiseltä osin".

Vanhat puolueet ja johtajat jatkoivat...

Mutta: kieltämättä melko paljon tapahtui, sellaista, jota ihan jokainen ei kohdaltaan voinut niellä, kakistelematta.
Puolin ja toisin?

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

PROFESSORI HEIKKI YLIKANGAS, BLOGI;
9.11.2016
Totuuden selvittäminen historian- ja oikeustutkimuksessa

Alustus Vaasan yliopistossa 8.11.2016

"Historiantutkimukselle ei voida edes kuvitella mitään jonkin järjestelmän eheyttä palvelevaa tehtävää de lege ferenda- periaatteen tyyliin. Tavoitteena voi olla vain tietämyksen lisääminen menneestä. Jos historiantutkija esittää suosituksia siitä, kuinka pitää vastaisuudessa menetellä, hän toimii kansalaisen, ei tutkijan roolissa. Populaarikirjoitukset historiasta ovat asia erikseen.
Vertailun ansaitsevia piirteitä puheena olevien tutkimusalojen kesken olisi enemmänkin, mutta jo nämä esille otetut puolet tuntuisivat perustelevan johtopäätökseen, jonka mukaan oikeus- ja historiantutkimus ovat eri tutkimusaloja, eroavat varsin selkeästi toisistaan. Päätelmä on kuitenkin virheellinen.
On nimittäin otettava huomioon kolmaskin taho, tuomioistuintaho. Ei tosin tunnu kovinkaan tarpeelliselta, että sekin taho tässä yhteydessä noteerataan. Eihän tuomari ole tutkija. Hän on tuomari, jonka kuuluu tuomita ennen muuta lain, ei ensi kädessä jonkin toisen kriteerin mukaan, oli tuo toinen kriteeri kuinka asianmukainen tahansa. Mitenkä asia kuitenkin on? Oikeudenkäymiskaareen säädettiin vuonna 1948 muutos, joka kuuluu näin:
”Oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena.”
Tämän kuluvan vuoden alussa asianomaista lainkohtaa on täsmennetty, mutta sitä ei ole periaatetasolla muutettu. Asiallisesti se on entisellään.
Mitä tuosta lainkohdasta on pääteltävä? Siitä on todettava, että pääasian suhteen, todellisuuden hahmottamisen suhteen, tuomari istuu oikeustutkijan ja historioitsijan kanssa samassa veneessä. Tuomarin on muodostettava kuva siitä, miten kaikki on todistusten ja näyttöjen nojalla todennäköisesti mennyt. Vasta tämän jälkeen eli onnistuttuaan luomaan kokonaiskuvan tapahtuneesta hän voi ratkaista, onko rikottu lakia tai loukattu tehtyä sopimusta. Niiltä osin kuin kyse on siitä, mitä on tapahtunut, oikeudenkäymiskaaren muotoilu kelpaisi metodioppaiden tiivistykseksi sekä historioitsijalle että oikeustutkijalle."
*
"Vaikka miksi puhua säännöistä? Kyseinen lainkohtahan korostaa näkemystä. jonka mukaan mitään sääntöjä ei tarvita. Se mitä tarvitaan, on uskottavuus eli vakuuttuneisuus siitä, että niin ja niin tässä on käynyt. Tulee miettineeksi, onko siinä tosiaan kyllin? Tutkimus on harvoin kenellekään kohtalokas, mutta oikeudenkäynnin päätteeksi annettu tuomio voi sitä olla. Se saattaa tuottaa toiselle osapuolelle miljoonavahingot tai vuosien vankeuden. Tulee kysyneeksi, riittääkö tuomioistuimen päätöksen perusteeksi ja perusteluksi jokin niin ylimalkainen velvoitus kuin ”harkita huolellisesti” kaikkia esille tulleita seikkoja?"

koko luento luettavissa Heikin sivuilta; https://blogs.helsinki.fi/hylikang/author/hylikang/ (9.11.2016)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Jatkaaksemme vielä tovin historian- ja oikeustutkimuksen parissa prof. Heikki Ylikankaan johdattamana, saatamme saada joitain ajatusmurenia myöskin edellä olevan blogin sisältämän oikeusjutun suuntaan;

PROFESSORI HEIKKI YLIKANGAS, BLOGI;
9.11.2016

Totuuden selvittäminen historian- ja oikeustutkimuksessa
Alustus Vaasan yliopistossa 8.11.2016

”Näin tulemme pääongelmaan eli kysymykseen siitä, miksi vuonna 1948 legaalinen todistelusta luovuttiin ja siirryttiin vapaaharkintaiseen todisteluun. Otettiinko näin askel kohden mielivaltaa? Sitä on aiheellista kysyä yksistään siksi, että juristien kesken toistellaan periaatetta: ’Laki on aina heikomman turva’? Tapahtuiko niin, että vuonna 1948 heikompi menetti tuon lainturvan?
Niin ei käynyt, kävi aivan päinvastoin. Tähdättiin siihen, että rikolliset joutuisivat teoistaan entistä varmemmin vastaamaan ja että todellisten tekijäin selviytyminen todistajiin vaikuttamalla tulisi hankalammaksi kuin aikaisemmin.
Todistajiin on näet voitu aina vaikuttaa ja näin on joko kepillä tai porkkanalla myös tehty. Kepin käyttö terrorin muodossa oli erityisen ominaista täällä Etelä-Pohjanmaalla riehuneille puukkojunkkareille 1800-luvulla. Yli 40 prosenttia tappajista pääsi ilman mitään rangaistusta verityöstä, jolla oli monta silminnäkijää, surmateot kun tapahtuivat yleensä väenkokouksissa. Häiriköt eivät tunnustaneet ja terrori tukki todistajien suut.
Tappajat kärsivät vain sen kiusan, minkä tutkintovankeus tuotti.”

*
”Näin jää niin oikeudenkäytön kuin oikeus- ja historiantutkimuksen keskeiseksi tavoitteeksi uskottavuus.
Mitä se – siis uskottavuus – itse asiassa tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että tutkijan on pyrittävä luomaan eheä kuva tutkimastaan aiheesta.
Hänen on tultava vakuuttuneeksi siitä, että niin ja niin kaikki on tapahtunut tai – teoreettisessa aiheessa – niin ja niin käsitettyinä osaset loksahtavat paikoilleen. Eheys ei salli olennaisten kysymysten jäävän vaille vastausta. Toisaalta kaikki lähdekritiikin läpäisseet lähdetiedot on otettava huomioon ja mahdutettava tulkintaan.
Eheyden vaatiminen on helppoa, sen toteuttaminen käytännön tutkimuksessa hankalaa."

by Heikki Ylikangas, ks lähde edellä
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Otamme tähän vielä yhden katkelman Heikki Ylikankaalta em. luennosta, koska se on niin vankkaa tekoa, että siitä on aineksia myös tähän yhteyteen;

"Kolmen markan mustelma"..
"Toisinaan historioitsija joutuu kohtaamaan ilmiön, jolle on äärimmäisen vaikea löytää selitystä.
Tämä koskee esimerkiksi sakkoluetteloiden kertomaa 1500-luvulta. Kruunun tileissä on niukkoja tietoja kihlakunnan käräjien langettamista sakoista, joista kolmannes lankesi kruunulle. Luettelojen tyyppirikos on kolmen markan mustelma.
Tuo yhden mustelman käsittävä oikeustapaus oli silloin suhteessa väkilukuun vähintään yhtä yleinen kuin liikennerikos meidän aikanamme. Niukkasisältöisistä luetteloista ei selviä syy siihen, miksi mustelma lyötiin, yhtä vähän kuin siihenkään, minkä tähden ihmiset vaivautuivat noin vähäisen teon vuoksi käräjille usein kymmeniä kilometrejä käsittävien taipaleitten takaa. Reissu edellytti tai saattoi hyvin edellyttää yöpymistä jossakin ja eväiden ottamista mukaan. Miksei asiaa sovittu käräjien ulkopuolella?
Ei ole tarjolla muuta tietä kuin etsiä avainlähteitä, se on sellaisia lähdetietoja, joissa väkivallan syy on kerrottu. Sellaisia tietoja ei löydy 1500-luvulta. Silloin kyllä henkirikoksia käsiteltiin käräjillä, mutta käsittelyn tarkoituksena ei ollut tekijän rankaiseminen vaan teon sovittaminen sukujen tai perheiden kesken. Ajan lähteissä ei ilmoiteta niin toisarvoista seikkaa kuin syytä tekoon. Sopimuksen itsessään vaihteleva sisältö sen sijaan kerrotaan tarkasti.
Vasta 1600-luvulla siirryttiin nykyisen tyyppiseen systeemiin esimodernissa valtiossa. Tuomioistuimessa langetettiin tuomio valtakunnallisen lain mukaan ja tuomiosta oli oikeus vedota ylempään asteeseen. Tämä edellytti kirjallista menettelyä. (Sopimiskauden aikana oli tärkeää vain, että sopimus tuli käräjäväen tietoon.)

On säilynyt tuomiokirjoja, joissa kerrotaan myös teon motiivi. Se motiivi oli useimmiten raja, rajan kulku eri omistajien pelto- tai metsämaiden välillä. Epämääräisen raivion rajaa ei ollut maastossa helppo todeta. Sen vuoksi siitä kiisteltiin. Vasta sitten, kun Turkuun saatiin hovioikeus 1623 ja koulutetut maanmittarit alkoivat piirtää tiluskarttoja, väkivalta talollisten keskuudessa loppui.

Siihen saakka kunnian mies oli puolustanut omistustaan kunnialla eli raa’alla voimalla, kun esivallalla ja sen viranomaisilla ei tätä voimaa ollut.
Tämän asiaintilan saattoi havaita siitä, että taposta syytetyt istuivat 1500-luvulla lautamiehinä samoilla käräjillä, joilla heidän veritekoaan käsiteltiin.”

by Heikki Ylikangas, ks lähde edellä,
koko luento luettavissa Heikin sivuilta; https://blogs.helsinki.fi/hylikang/author/hylikang/
*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset