Veikko Huuska

Hrutshev kävi Suomessa 1957 ja melkein syrjäytettiin heti kotiin tultuaan

Hrutshev kävi Suomessa 1957 ja melkein syrjäytettiin heti kotiin tultuaan

Kesäkuun 1957 vallankaappausyrityksen jälkipyykki oli ainoa tilaisuus, jossa stalinistiseen terroriin osalliset edes hieman yrittivät ”tilintekoa”

*

JOHDATUS

Maanantaina 3. päivä syyskuuta 2018 tulee kuluneeksi 118 vuotta Suomen presidentin Urho Kaleva Kekkosen syntymästä. 

Tuon muistopäivän kunniaksi muistelemme tässä nyt Kekkosen hyvää ystävää, Neuvostoliiton valtionpäämiestä, Nikita Sergejevits Hrutshevia (1894-1971). 

Aivan erityisesti tänään paneudumme siihen kriittiseen pisteeseen, jonka Nikitan uralla muodosti ”puolueenvastaisen koplan” vallankaappausyritys kesäkuussa 1957, Hrutshevin suoritettua pääministeri Bulganinin kanssa valtiovierailun Suomeen, Kekkosen vieraaksi. 

Tuon Suomen-vierailun aikana Kekkonen ja Hrutshev suorittivat perusteellisen kapitalistis-kommunistisen yhteis-saunomisen Tamminiemen saunassa.  Siihen löylyyn ei Bulganin osallistunut.  Olihan hän jo asemoinut itsensä ”kahdeksan koplan” riveihin.

Minkälaiseksi Neuvostoliitto ja sen 1950-1980 –lukujen aikakausi olisi muodostunut, jos Molotovin-Malenkovin-Kaganovitsin vastavallankumouksellinen hyökkäys olisi johtanut Hrutshevin syrjäyttämiseen kesäkuussa 1957?

Miten Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olisivat asettuneet, miten Kekkosen presidenttiura?

 

Tätä emme voi tietää, mutta tutkailemalla hikisen kesäkuun 1957 vaiheita voimme kenties saada siitä joitain aavistuksia.

*

Pääsihteeri Nikita Hrutshevin johdolla Neuvostoliitto nujersi armotta Unkarin kansannousun marraskuun 1956 alkupäivinä.  

(Käytän tässä NSH:sta nimimuotoa: ”Hrutshev”, vh)

Elämäkertakirjoittaja William Taubman arvelee, että tuo ”kauhistuttava vaihe sai hänet, Hrutshevin, vakuuttuneeksi että hän oli kollegoineen ajautunut liian syville vesille, kuten Stalin oli ennustanut heille käyvän.”  Nikita yritti esittää Budapestin verilöylyn ja sen kammottavat tulokset parhaassa valossa. - https://en.wikipedia.org/wiki/William_Taubman

Samalla Unkarin sotaretki oli paitsi tuntemusten vuoristorataa edennyt raju seikkailu, hänen initiaationsa, vihkiytymisensä valtaan Neuvostoliiton johtajana.  Niinpä alkujärkytyksen hälvennyttyä Nikita kaksinkertaisti ponnistelunsa valtansa vakiinnuttamiseksi. 

Hänen toimissaan oli toimissaan oli kuitenkin hurja itsetuhoinen sävy, joka sen sijaan että olisi vankentanut hänen asemaansa, sai aikaan lähes onnistuneen vallankaappauksen kesällä 1957”, Taubman toteaa.

Aihe kokonaisuudessaan on tietenkin mielenkiintoinen, mutta erityisen kiinnostavaksi sen tekee se, että pääsihteeri (valtionpäämies) Hrutshev suoritti ministerineuvoston puheenjohtajan (”pääministeri”) Nikolai Bulganinin kanssa viikon mittaisen vierailun entiseen vihollismaahan, Suomeen kesäkuun alussa 1957, juuri mainitun palatsivallankumousyrityksen aluspäivinä.  - 

https://www.verkkouutiset.fi/kgb-johtajan-paivakirja-paljastaa-neuvostoliiton-johdon-riitelyn-suomen-matkalla-edelsi-syrjaytyksia-54492/

Korkeimman neuvoston puheenjohtaja (”presidentti”) Kliment Voroshilov oli suorittanut avausvierailun Suomeen jo syksyllä 1956.

*

Vallankaappauksen anatomia.  Henkilöt verhojen takana

Pääsihteeri Nikita Hrutshevin syrjäyttämiseen ja NKP:n suunnan muuttamiseen tähdännyt vallankaappausyritys kesäkuussa 1957 oli monen tekijän summa.  Hrutshevin impulsiivinen, käänteissään ja tavoitteenasetteluissaan tempoileva ulkopolitiikka ehti pelästyttää monet, samoin kuin heikosti valmisteltu, suorastaan utooppinen maatalouspolitiikka ärsytti ja nälkiinnytti vielä useammat.

Kolme salaliittolaista, kaappausyrityksen päälliköt, Molotov, Kaganovits ja Voroshilov olivat todella vannoutuneita stalinisteja.

Viisi muuta kumoushankkeen keskukseen kuulunutta, Malenkov, Saburov, Pervuhin, Bulganin ja Sepilov, olivat hylänneet hänet suurelta osalta juuri hänen arvaamattoman, räjähtelevän käytöksensä vuoksi.  Samat syyt saivat laajat kannattajajoukot empimään.

*

Molotov

Vjatseslav M. Molotovin osuus palatsivallankumouksen ytimessä ei ollut mikään yllätys.  Hän oli ollut ”jatkuvassa oppositiossa” Hrutshevia vastaan vuodesta 1954 lähtien, varsinkin heidän heinäkuussa  1955 tapahtuneen julkisen yhteenottonsa jälkeen, ja vielä jyrkemmin 1956-1957.  Hrutshevilta kutsumanimen salaliiton ”ideologinen johtaja” saanut Molotov oli vastustanut Hrutshevin aloitteita monilla eri alueilla mutta erityisen kiivaasti de-stalinisaatio -kampanjassa, joka uhkasi sekä hänen uskoaan että kaulaansa.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Vjat%C5%A1eslav_Molotov  &

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201710182200468734_u0.shtml

*

Kaganovits

Lazar Kaganovitsilla – Hrutshevin mukaan ryhmän ”veitsenteroittaja” – oli erityinen aihe halveksia entistä suojattiaan, joka nyt toimi hänen mestarinaan. 

Molotov ja Kaganovits olivat kuitenkin ”vastakkaiset navat”, heidän entinen politbyroo-kollegansa Andrei Andrejev muisteli (keskuskomitean puhemiehistön jäsen).  ”Molotov ei voinut sietää Kaganovitsia, ne kaksi olivat vihanneet toisiaan koko ajan työskennellessään keskuskomiteassa.”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lazar_Kaganovit%C5%A1

*

Malenkov

Mitä Malenkoviin tuli – puhdistuksen pää”organisaattori”, kuten Hrutshev sanoi – hänelläkään ei ollut käyttöä Molotoville, ei ennen kuin tämä meni Hrutshevin puolelle häntä syrjäyttämään tammikuussa 1955 eikä sen jälkeen.  ”Sitä paitsi Kaganovits oli aina ollut äärettömän tyytymätön Malenkoviin”, sanoi Andrejev.  ”Hän epäili koko ajan, että Malenkov hautoi hänen kaatamistaan.” 

Malenkov oli ollut useammin Hrutsevin politiikan kannalla kuin Molotov tai Kaganovits, mutta hänkin uskoi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin toiminta.

”Jos emme järjestä heitä pois, he järjestävät meidät”, hänen kerrotaan sanoneen Saburoville.  Tieto, että Hrutshev aikoi laajentaa puhemiehistöä tulevana syksynä (1957), näytti enteilevän puhdistusta.  Se yllytti Malenkovia vaatimaan Molotovia ja Kaganovitsia toimimaan.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Georgi_Malenkov  &  https://historianet.fi/yhteiskunta/politiikka/poliitikot/stalinin-jalkeen-kommunistijohtajat-taistelivat-vallasta

*

Voroshilov

Marsalkka Kliment Voroshilov ei oikeastaan ollut luonnoltaan pelkuri.  Vaikka hän oli edelleen valtion päämies, hän oli lähinnä keulakuva eikä häneen suhtauduttu vakavasti.

Hän pystyi, tai niin ainakin Hrutshev sanoi, loukkaamaan shaahia ottaessaan vastaan Iranin uuden suurlähettilään diplomaattivaltakirjan.  ”Meillä on ollut itselläkin tsaareja”, hänen mainitaan sanoneen lähettiläälle, ”meillä oli Nikolai II, jonka kansa kaatoi, ja me tulemme toimeen aivan hienosti ilman heitä.” 

Paitsi että hänen kätensä olivat veren tahrimat, hänet teki värväyskelvottomaksi tapa, jolla Hrutshev häntä ivasi.  ”Hän käy sellaisten tovereiden kimppuun, jotka eivät ole samaa mieltä”, Vooshilov valitti myöhemmin.  Sepilov muisti Voroshilovin yhdeksi niistä, jotka olivat tulleet valittamaan Hrutshevista hänelle.  ”Pikku kyyhky”, Voroshilov sanoi Sepiloville, ”se mies loukkaa aivan joka ikistä.”  -  https://fi.wikipedia.org/wiki/Kliment_Voro%C5%A1ilov

*

Bulganin

Nikolai Bulganinkaan ei ollut varsinainen nero.  ”Neuvostoliiton pääministerin paikka ei ollut tarkoitettu idiootille”, Hrutshev sanoi Micunovicille pilkallisesti virnistäen, kun kaappaus meni myttyyn.

Trimmattuine viiksineen ja pukinpartoineen Buganin ”näytti intelligentiltä ja hänellä oli hienot tavat”, muisteli oopperatähti Galina Visnevskaja.  Hänen se piti tietää, sillä Bulganin metsästi häntä häpeämättömästi lukuisissa eri tapahtumissa kuten mm. omilla syntymäpäiväkutsuillaan, joilla johtomiehet puhuivat ”kovalla äänellä ja käskevään sävyyn”, joivat ”rankasti”, ”imartelivat Bulganinia nimitellen häntä vähän väliä `meidän intellektuelliksemme`, koska tiesivät hänen pitävän siitä, ja muistelivat yhdessä 1930-lukua aivan kuin se olisi ollut kulta-aika.

Paitsi kyltymätön naistenmetsästäjä Bulganin oli myös tuurijuoppo, hän yleensä selviytyi ehjin nahoin kömmähdyksistä, jollaiset Hrutsheville koituivat vahingoksi.  Muun muassa Kalkutan vastaanotolla 1955 hän vertasi Gandhia Leniniin.  ”Minä tärisin kiukusta”, Hrutshev muisteli. 

Bulganin nimitti harkitsemattomasti Titoa leninistiksi vuonna 1956.  ”Me haukuimme hänet siitä hyvästä”, Hrutsev sanoi, ”ja hänelle se oli kuin piikki lihassa.”¨

Herkkänahkaisessa Suomessa, jolla oli liian hyvässä muistissa Neuvostoliittoa vastaan käyty sota, Bulganin huomautti, että maatila, jolla hän vieraili, toimisi mainiosti sotilaallisena tarkkailupisteenä.  ”Minä olin kuolla”, Hrutshev sanoi keskuskomitealle.  ”Kuulehan, minä sanoin, mitä sinä oikein höpiset?  Hän vastasi että minä olin siviili ja hän sotilas.  Minkä lajin sotilas sinä olet? minä kysyi.  Sinun täytyy ajatella ennen kuin puhut.  Kuten sanonta kuuluu, hirtetyn miehen talossa ei pidä puhua köydestä.”  -  https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Bulganin

*

Hrutshev oli tehnyt Bulganinista hallituksen päämiehen epäilemättä ainakin osaksi siksi, että saisi etua heitä vertailtaessa.

Bulganinia harmitti Hrutshevin alentuvuus mutta hän ei uskaltanut panna vastaan.  Hän ei ollut mitenkään ystävä kaappauksen suunnittelijoiden kanssa (tai niin hän ainakin väitti jälkikäteen) mutta siirtyi läheisemmäksi sappensa täyttyessä.

Liittymällä toisiin hän teki puhdistuksen mahdolliseksi.

Johtihan hän kaikesta huolimatta Neuvostoliiton hallitusta, piti siten paikkaa, jota Lenin ja Stalin olivat pitäneet, ja hänen virastollaan oli käytettävissä resursseja sekä informaatiota (sisältäen mm. tietoja Hrutshevin tekemisistä), jotka auttoivat salaliittolaisia.

”Ellei Bulganin olisi lähtenyt mukaan”, Hrutshev sanoi myöhemmin, ”eivät Saburov ja Pervuhinkaan olisi”.

*

Saburov ja Pervuhin

Saburov ja Pervuhin eivät olleet missään käänteessä olleet läheisissä tekemisissä Hrutshevin kanssa, ja keskushallinnon teollisuusjohtajina he joutuivat uhanalaisiksi tämän ryhtyessä kehittämään talouselämän alueellistamista.

Pervuhinin mukaan hänet värvättiin salaliittoon 20. toukokuuta eli tuon myrskyisän kirjailija- ja taiteilijapiknikin päivää seuraavana.  Hänet voitettiin viime kädessä juonittelijoiden puolelle latelemalla hänelle pitkät listaat monien muiden murheena olevista epäkohdista. 

Saburov lämpeni hitaammin.  Toukokuun alkupuolella Bulganin valitti, että KGB:n päällikkö Serov vakoili puhemiehistön jäseniä.  Suurin piirtein samoihin aikoihin Malenkov varoitti Saburovia, että Hrutshev aikoi syrjäyttää hänet, tämä rupesi puhuttelemaan Saburovia etunimeltä. 

Hrutshev huomautti kuitenkin Saburoville kaappausyrityksen jälkeen pidetyssä istunnossa, että vasta kun varsinainen toiminta oli lähtenyt käyntiin ”piru veti sinut mukaansa”.

https://en.wikipedia.org/wiki/Maksim_Saburov

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mihail_Pervuhin

*

Sepilov

Tsernoutsan kuvaili Sepilovin ”sivistyneeksi, herkkävaistoiseksi ja kohteliaaksi”.

Sepilov itse kehuskeli sillä että hän muisti ulkoa yli kymmenen oopperaa ja pystyi laulamaan ne kaikki ”mukaan luettuina kuorojen, naissolistien ja orkesterin osuudet, rytmisesti, täsmällisesti ja virheettömästi”.

Ylentämällä Sepilovin aina vain korkeampiin asemiin (Pravdan päätoimittajasta keskuskomitean sihteeriksi, puhemiehistön ehdokasjäseneksi ja vuorollaan ulkoministeriksi) Hrutshev osoitti arvostavansa hänen älyllistä hienostuneisuuttaan.

Sepilovin sofistikoituneisuus muistutti kuitenkin samalla Hrutshevia siitä, mitä kaikkea hänestä puutui.  Sepilov vaistosi sen ja piti varansa.

Tsernoutsanin mukaan hän yritti ”vältellä esittämästä omakohtaisia huomioita kirjallisuudesta ollakseen Hrutsheville mieliksi”.

Titolle järjestetyllä lounaalla 1955 Hrustsev pyysi useaan otteeseen Sepilovia vahvistamaan hänen juuri kuvailemansa tapahtuman.  ”Sepilov siirsi käsistään ruokailuliinan”, muisteli Micunovic, ”nousi seisomaan kuin olisi antamassa virallista raporttia ja sanoi: `Juuri niin, Nikita Sergejevits!` ja sitten hän taas istuutui.  Minusta Sepilovin käytös oli hyvin tavatonta ja samoin oli Hrustsevin koska hän sieti sellaista.”

Noiden kahden suhde ei ollut ainoastaan erikoislaatuinen (Sepilov oli ensimmäinen todellinen intellektuelli, jonka Hrustsev oli ottanut siipiensä suojaan) vaan myös läheinen.  He työskentelivät yhdessä keskuskomitean sihteeristössä kuten myös puhemiehistön, ja Sepilov vietti perheineen ainakin yhden sunnuntain Hrustsevin datsalla. 

Mikäli Hrustsev oli, kuten näytti, kasvattamassa mahdollista vallanperijää, sitä musertavammalta täytyi tuntua kun Sepilov petti.

Sen jälkeen Hrustsev ei enää milloinkaan antautunut luottamaan hänenlaiseensa sofistikoituun alter egoon niin kipeästi kuin olisi sellaista tarvinnutkin. 

”Surkeaa roolia tämä ´akateemikko´ Sepilov esittikin”, Hrustsev napautti kaappausyrityksen jälkeisessä täysistunnossa.  ”kaikilla on jokin heikkous, ja minun oli että tuin Sepilovin urakehitystä”.

https://en.wikipedia.org/wiki/Dmitri_Shepilov

*

Sepilov

Sepilovin mukaan ”hän ihastui” Hrustsevin yksinkertaiseen demokraattiseen luonteeseen.

Vuoden 1957 tullen hän kirjasi muistiin Hrustsevin valituksia kollegoistaan ja näiden valituksia hänestä.  ”Jos vaikka mitä hyvin pahoja ja siivottomia asioita”, Hrustsev kuvasi tahdittomasti mitä hän oli ”luottamuksellisesti” uskonut Sepiloville.

Kun valankaappaus epäonnistui, Hrustsevin liittolainen Averki Aristov haukkui Sepilovin ”politiikan prostituioiduksi”.

”Teidän olisi pitänyt nähdä millaisella kyynisyydellä ja sarkasmilla hän puhui puhemiehistöstä, millaisella omahyväisyydellä, kuin koulumestari, kuin maailman tärkein henkilö, hän solvasi ihmisiä eroa tekemättä, täysin tunnottomasti.”

Kaappausyrityksen käynnistyttyä 18. kesäkuuta 1957 Sepilov luki muistikirjasta Hrustseville, mitä tämän näennäisesti parhaatkin liittolaisensa hänestä ajattelivat.

Sepilov lukeutui ”niihin halveksittaviin ihmisiin, jotka muistavat kaiken mitä muut ovat sanoneet, missä vain, ja käyttää sitten sitä hyväkseen”, sanoi Leningradin puoluejohtaja Frol Kozlov.  ”Tiedättekö mitä hän sanoi?” Hrustsev kysyi myöhemmin eräältä egyptiläiseltä journalistilta, joka kanssa hän oli hyvissä väleissä. 

”Hän sanoi, että kun minä tapasin Suomen presidentin (Urho Kekkosen, vh), minä raavin kainaloitani kuin niissä olisi mönkinyt kirppuarmeija.”

*

Petoksen päätekijät

Kaappauksen epäonnistuttua sitä seuranneet loputtomat, tuomitsevat lausunnot mainitsivat juonittelun päätekijöiksi Malenkovin, Molotovin ja Kaganovitsin ja ”Sepilov Häntyrin”, jonka lempinimen pilkkakirveet sanoivat antavan hänelle maan pisimmän etunimen ja patronyyminimistön.

Sepilov liittyi ilmeisesti muihin aivan viime hetkellä, Kaganovitsin, jonka datsa sijaitsi lähistöllä, kutsuttua hänet muutamia kertoja kävelylle metsäpolulle ja vakuutettua, että Hrutsevia vastustavan enemmistön suunnittelema kaappaus oli tulossa.

Heti liityttyään hän otti tähtäimeensä entisen mestarin haavoittuvan psyyken.

”Kaikki juontuu siihen totuuteen, että Hrustsev ei ollut saanut nimeksikään koulusivistystä”, Sepilov muisteli monia vuosia myöhemmin, ”mutta hänen päässään ei ollut mitään vikaa.  Tietämyksen ja argumentoinnin asemasta hänen noudattamansa kaava oli `Minä haistan aina asioiden laidan`. 

Kansanjohtajalle sellaista ei kerta kaikkiaan voi sallia, ei etenkään näin suuren valtion.”  Tai kuten Sepilov ilmaisi asian toisessa yhteydessä: ”Illitteraali ei kelpaa hallitsemaan maata.”

”Sinusta on tullut `ekspertti` kaikessa – maanviljelyksestä luonnontieteisiin ja kulttuuriin”, Sepilov kiusoitteli Hrustsevia kun juoni oli jo käynnistetty.  Montako opintovuotta hänellä itsellään oli, Hrutsev halusi tietää.  Sepilov oli valmistunut lukiosta, käynyt vuosia yliopistoa ja lisäksi kolme vuotta Punaprofessoreiden instituuttia.

*

”Minä puolestani”, Hrustsev näpäytti, ”kävin koulua kaikkiaan kasi talvea, joista isä maksoi papille kaksi puutaa perunoita.”

”Jos kerran on niin, miksi sitten teeskentelet tietäväsi kaiken?”

Siinä vaiheessa, Sepilov muisteli, ”Hrustsev sanoi ettei ollut lainkaan odottanut kuulevansa minulta tuollaista ja hän taisi pitää huomautustani valtiopetoksena.”

*

Kahdeksan kopla

Zukov

Tämä kerrottuna ”kahdeksan koplasta” (jonka jäsenistä seitsemän muodosti puhemiehistön täysjäsenistön enemmistön), joka kohta käynnisti kaappausyrityksen.

Sepilovin lailla marsalkka Georgi Zukov, joka oli vain ehdokasjäsen, mutta hän oli esittänyt avainroolia Berijan vangitsemisessa ja näyttelisi jälleen Hrustsevin 1957 kesäkuussa ottamassa voitossa.

Kaikista juonen myttyynmenon jälkeen salaliittolaisiin kohdistetuista hyökkäyksistä raivokkain oli ehdottomasti Zukovin.

Kenties se johtui siitä, että hän itse oli ollut salassa yksi Hrustsevin ankarimmista arvostelijoista.  Aikanaan toukokuussa 1956 eräällä Kremlissä länsimaisille ilmavoimien upseereille järjestetyllä vastaanotolla melko selvästi päihtynyt Hrustsev luokitteli Ison-Britannian aj Ranskan toisen luokan valtioiksi.

”Zukov ja muut neuvostolaiset arvohenkilöt olivat pöyristyneitä”, Yhdysvaltain suurlähettiläs Charles Bohlen kirjoitti myöhemmin, ”ja sanoivat avoimesti, että sellaiset puheet olivat täysin asiattomia”.

Kun Hrustsev oli hätistetty pois puhujankorokkeelta, Zukov sanoi Bohlenille: ”Ette saa antaa tuon lainkaan vaivata.  Täällä meillä vain toimitaan tällä tavalla.”

*

Zukov

Zukovin asenteen tuntien Malenkov koetti värvätä hänet.

”On aika kukistaa Hrustsev”, Bulganin sanoin hänelle.  Sepilov oli tuntenut Zukovin vuodesta 1941 ja sanoi arvostavansa tätä parhaan ystävänään johtajistossa.  Jotakuinkin ainoa asia, josta he eivät päässeet yksimielisyyteen ajanjaksona, jolloin Sepilov oli Hrustsovin ”koruttomuuden ja lähestyttävyyden lumoissa”, oli Hrustsev itse.

”Keväällä 1957”, Sepilov väitti, ”Zukov sanoi kerran ohimennen, että meidän pitäisi vähän jutella kahden kesken.  Hrustsev, hän sanoi, oli ottanut itselleen liikaa valtaa niin ettei kollektiivijohdosta ollut enää mitään jäljellä.  Keskustelimme kävelyillä ulkona, datsoilla, toistemme kodeissa, autoissa – niissä kaikissa oli salakuuntelulaitteet ja kaikki tiesivät sen.” - https://fi.wikipedia.org/wiki/Georgi_%C5%BDukov  & 

https://historianet.fi/sota/suuret-sotapaallikot/georgi-zukov-oli-stalinin-rautanyrkki  &

http://historiajatkuu.blogspot.com/2013/11/kenraali-keskella-siviilien-taistoa.html

*

Furtseva

Sepilov esitti syytöksiä Hrustsevin suojattia Jekaterina Furtsevaa vasaan kuten teki myös Pervuhin salajuonen jälkeisessä täysistunnossa.

Furtseva likimain vahvisti syytöksen oikeaksi esittämällä vastasyytöksenä, että Sepilov ”toisteli keskusteluja (joiden joukossa oli hänenkin kanssaan käytyjä], kahdenkeskisiä, paistellussa muodossa usuttaakseen ihmisiä toisiaan vastaan.”  https://fi.wikipedia.org/wiki/Jekaterina_Furtseva https://en.wikipedia.org/wiki/Yekaterina_Furtseva

*

Puhemiehistön voimasuhteet

https://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliiton_kommunistisen_puolueen_keskuskomitean_politbyroo

Suslov ja Mikojan

Mikäli syytös Furtsevaa kohtaan oli totta, se tarkoitti, että Hrustsevin vastustajat melkein saivat kelkkaansa kolme viidestä puhemiehistön ehdokkaasta (Zukovin ja Furtsevan kuten Sepilovinkin)  mukaansa lähes täysijäseniseen enemmistöönsä.

Jos tasapaino oli keikahtanut niin pitkälle, Hrustsev olisi hyvinkin varmasti menettänyt Suslovin, joka ennen ja jälkeen osoitti olevansa vannoutunut stalinisti, jolloin hänen ainoaksi puolustajakseen olisi jäänyt Mikojan.

Paitsi että Mikojankin on saattanut horjua kahden vaiheilla.

Pervuhinin todistus sen suuntaisesta on toki kyseenalainen, mutta Hrustsev ainakin epäili sellaista.  Hän kertoi myöhemmin Micunovicille, että Mikojan piti asemansa auki viimeiseen saakka kunnes tiesi lopputuloksen, ja että ”jos tapahtumat olisivat kääntyneet vastakkaiseen suuntana, ei olisi ollut mahdotonta” että Mikojan keskuskomiteassa pitämä puhe ”olisi sopeutettu sellaisen varalta.”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mihail_Suslov  &  https://en.wikipedia.org/wiki/Mikhail_Suslov

*

Mikojanin jaakobinpaini

Anastas Mikojanilla oli epäilyksensä Hrustsevista – tämä ”meni äärimmäisyyksiin”, ”tempautui mukaan” ja ryntäsi etunenässä ”kuin panssarivaunu” – mutta hän piti samalla Hrustsevia myös ”hiomattomana timanttina”, joka ”omaksui ja oppi” nopeasti, joka oli ”sinnikäs tavoitteeseen pyrkiessään” samoin ”rohkea”.

Mikojanin muistelmien mukaan hänet veti 1957 takaisin Hrustsevin leiriin se, että ”Molovot, Kaganovits ja jossain määrin myös Voroshilov olivat onnettomia Stalinin paljastamisesta.  Jos he olisivat voittaneet, puolueen ja yhteiskunnan de-stalinisointi –prosessin vauhtia olisi huomattavasti hidastettu”.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Anastas_Mikojan

*

Berijan jalanjäljillä

Ryhmä, joka melkein kampesi Hrustsevin vallasta, jäljitteli tämän Berijaan soveltamaa taktiikkaa.

Kun kolme suurta (Molotov, Malenkov ja Kaganovits) lakkasivat torailemasta keskenään, he ryhtyvät vastustamaan vähäisempiäkin Hrustsevin aloitteita.

10. päivä kesäkuuta 1957, jolloin Hrustsev ja Bulganina olivat vierailemassa Suomessa, he kävivät tyrmäämään Hrustsevin ehdotustaan ostaa paperiteollisuuskoneita Itävallasta.  Viisi vuorokautta myöhemmin heidän kaadettuaan taas yhden kauppaehdotuksen Hrustsevin kerrotaan vimmastuneen mutta hävinneen silti senkin kierroksen.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Lavrenti_Berija

*

Lujia miehiä

Hrustsevin vastustajat eivät olleet arkajalkoja.

He olivat käyneet läpi sotia ja voittaneet suurimman osan niistä.  Jos he voittaisivat myös tämän, voi heitä, jotka eivät olleet suostuneet marssimaan heidän rinnallaan.

Pelko oli hyvä värväri, mutta he luottivat myös siihen, että puolueen sääntöjä noudatettiin – ei niitä virallisia sääntöjä, joiden mukaan keskuskomitea valitsi puhemiehistön ja sen pääsihteeriin, vaan politbyroon käytäntöä valita itse oma johtajansa, jolloin keskuskomitea jäisi pelkäksi kumileimasimeksi.

Koska Hrustsevin kilpailijoilla oli enemmistö puhemiehistössä, keskuskomitea todennäköisesti mukautuisi seuraamaan sitä.

Molotov ja Malenkov odottivat Hrustsevin antavan myöten kuten he olivat vuonna 1955 antaneet, vaikka tämä valvoikin puoluekoneistoa, KGB:tä ja asevoimia Serovin ja Zukovin kautta.

*

Ansan oli määrä laueta 18. päivä kesäkuuta 1957

Tuudittaakseen uhrinsa tietämättömyyteen juonittelijat kutsuivat koolle ministerineuvoston puhemiehistö, jossa useimmat puoluejohtajat olivat jäseninä, mutta ei Hrustsev, näennäisenä aiheena keskustelu Leningradin matkasta, jota johtomiehistö suunnitteli tapahtuvaksi myöhemmin samassa kuussa.

Kun istunto oli avattu, sen oli määrä julistaa avatuksi myös itse puolueen puhemiehistön istunto.

Koska samaa temppua oli käytetty Berijaan (häntä erotettaessa), kuinka se oli jäänyt Hrustsevilta oivaltamatta?

Eikö hän nähnyt mitä oli tulossa?  Onko mahdollista, että hän provokoi kilpailijansa avaamaan pelin, jonka hän oli päättänyt voittaa?

*

Kuloja sytytettiin jo talvella

Helmikuussa 1957 Jaroslavlin maakunnan puoluekomitean kirjoihin merkittiin huhua, että ”Toveri Hrustsev aiotaan nimittää maatalousministeriksi, ja toveri Malenkovista tulee puolueen pääsihteeri”.

Eräässä Moskovan ministeriössä liikkuneet kuulopuheet ”muutoksista puolueen ja hallituksen korkeimmissa elimissä aivan lähiaikoina” kulkeutuivat keskuskomiteaankin.

Aivan varmasti KGB:n on täytynyt tallentaa kaikuja salaliitosta.

Kun Hrustsevin arvostelijat lakkasivat kiistelemästä ja ryhtyivät kaatamaan hänen ehdotuksiaan, eikö se vaikuttanut hälyttävältä? 

Eikö ollut hälyttävää sekin, mitä tapahtui hänen poikansa häissä?

*

Sergei Nikitavitsin häät

Sergei Hrustsev, pääsihteeri Hrustsevin poika,  meni naimisiin 16. päivä kesäkuuta 1957 puolueen koko johdon läsnäollessa.

Hänen isänsä ei ”voinut olla kerskailematta” tapahtumalla, Sergei muisteli, ja kun asia oli otettu puheeksi, venäläinen tapa vaati, että hänen puhemieskollegojensa tuli ”kunnioittaa seremoniaa läsnäolollaan”.  https://en.wikipedia.org/wiki/Sergei_Khrushchev

Nina Petrovnan (Hrustseva) murheeksi datsan isoon ruokasaliin ei sellainen joukko mahtunut, koska siinä oli mukana vielä sukulaisia ja vihkiparin ystäviä, joten pöydät katettiin terassille. 

Sergeitä kummastutti Malenkovien käytös.  https://en.wikipedia.org/wiki/Nina_Petrovna_Khrushcheva

He tulivat myöhässä, näyttivät synkiltä ja un he aikaisemmin olivat antanet ylellisiä lahjoja – piirustusvälinesarja lakatussa puurasiassa hänen mennessään yliopistoon a upea suurennuslasisarja myöhemmässä tilaisuudessa – hän sai nyt heiltä halvan herätyskellon, jonka taulussa oli norsun pää.

Nikita Hrustseville voi antaa anteeksi, ettei hän tajunnut tätä vihjettä, mutta muita seurasi.

Kun hän pisteli Bulganinia (loppupuolella hienosti sommiteltua puhetta, jonka hän oli suurimmaksi osaksi omistanut äitinsä ylistämiselle), pääministeri ”reagoi raivostumalla.  Hän kerta kaikkiaan räjähti.  Hän alkoi huutaa, että häntä ei kukaan komenna pitämään suutaan kiinni eikä juoksuta sinne tänne, sillä kohta sellainen peli loppuu”.

Heti kun hääateria päättyi, Zukov muisteli, Molotov, Malenkov, Kaganovits ja Bulganin nousivat näyttävin elkein pöydästä a lähtivät jamaan Malenkovin datsalle.

*

Demitsov

Entinen assistentti ja liittolainen Pjort Demitsov väitti Hrutsevin tienneen odotettavissa olevasta kaappauksesta.

”Vaikea sanoa, kuka hänelle tiedotti, mutta varmasti hän vaistosi jotain.  Jo 1. päivä toukokuuta, jolloin puolueaktivistit kokoontuivat datsalla kaupungin ulkopuolella ja Bulganin toimi virallisena isäntänä, Hrustsevin vastainen ilmapiiri oli aistittavissa.  Hrustsevin on täytynyt tuntea se nahassaan, olihan hän herkkävaistoinen ihminen.”

Oliko?

Viimeinen asia, johon hän antoi itsensä uskoa oli, että hänen kaihoamansa valta ja kunnia riistettäisiin häneltä.

*

Ministerineuvoston kokous 18.6.1957

Hrustsev oli nauttimassa lounasta Lenin-kukkuloiden kodissaan, kun Bulganin kutsui hänet ministerineuvoston kokoukseen 18. kesäkuuta.

Aluksi hän vastusteli (samoin kuin hän teki Brezhnevin kutsuessa hänet Pitsundaan lokakuussa 1964) sanoen että Leningradin matkasta oli jo päätetty, mutta iltapäivällä hän meni kuitenkin Kremliin.

Kahdeksan yhdestätoista (8/11) puhemiehistön jäsenestä oli paikalla.

Hrustsevin suojatti Aleksei Kiritsenko oli puhumassa Kiovassa pidetyssä Ukrainan keskuskomitean kokouksessa. Heti kun hän oli lopettanut, hän sai käskyn lentää välittömästi takaisin Moskovaan.  https://en.wikipedia.org/wiki/Alexei_Kirichenko

Saburov oli Varsovassa.  Hän syytti perheasioita ilmoittaessaan että hänen täytyi lähteä heti kotiin.

Seitsemästä ehdokasjäsenestä paikalla oli neljä (4/7), nimittäin Sepilov, Breznev, Furtseva ja Nikolai Svernik. 

https://en.wikipedia.org/wiki/Nikolay_Shvernik

Tuntia myöhemmin saapui Zukov Solnetsnogorskin alueen pääkaupunkiseudulta.

Kozlov ja Muhitdinov paljon myöhemmin Leningradista ja Uzbekistanista.

Kokous jouduttiin aloittamaan ministerineuvoston istuntona sen vuoksi, että vielä puuttuivat keskuskomitean sihteerit Nikolai Beljajev ja Pospelov, sekä sihteeri Aristov, joka oli sairaana.

https://en.wikipedia.org/wiki/Frol_Kozlov

https://en.wikipedia.org/wiki/Nuritdin_Mukhitdinov

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Beljajev

https://en.wikipedia.org/wiki/Pyotr_Pospelov  &  https://en.wikipedia.org/wiki/Pospelov_Commission

https://en.wikipedia.org/wiki/Averky_Aristov

*

Puhuttelu

Malenkov käytti ensimmäisen puheenvuoron ja ehdotti, että kokous pitäisi Hrustseville puhuttelun tämän käytöksestä.

Rohkaistakseen kaikkia avoimuuteen hän vaati, että puheenjohtajana pitäisi olla Hrustsevin asemasta Bulganin.

(Pedanttinen Molotov lisäsi myöhemmin, ettei Hrustsevin koskaan olisi edes pitänyt toimia puheenjohtajana puhemiehistön kokouksissa, koska Lenin, Rykov, Molotov itse ja Stalin olivat kukin vuorollaan johtaneet politbyroota hallituksen johtohenkilöinä.)

Voi hyvin kuvitella Hrustsevin reaktion.

Zukovin saapuessa Malenkov vapisi yhä hakaten samalla vihreäverkaista pöytää sellaisella voimalla, että Zukovin lasi pompahteli.

Hrustsev ja Mikojan, kaksi ainoaa vastalauseen esittäjää, äänestettiin nurin.

*

Syytösryöppy

Bulganinin puheenjohtajuus oli jo sellaisenaan alentavaa Hrustseville.

Sitten alkoivat hänen vihamiehensä laukoa viiltäviä syytöksiään.

Malenkov otti esille ”virheen toisensa jälkeen”.

Voroshilov haukkui Hrustsevia ”sietämättömäksi” ja vaati hänet erotettavaksi puoluejohdosta.

Kaganovits yhdisti Hrustsevin kiihkeän halun 1930-luvun näytösoikeudenkäyntien penkomiseen hänen leikkittelyynsä trotskilaisuuden liepeillä 1923.

”Toisten lehmät ammukoot, mutta sinun pitäisi pysyä hiljaa”, Kaganovits näpäytti saaden Hrustsevin älähtämään: ”Mitä vihjailet?  Minä en aio sietää tätä pitempään.”

Molotov liittyi rintamaan.

Bulganin ja Pervuhin seurasivat.  Kaganovitsin mukaan Mikojan yritti tyynnyttää Hrustsevia ja osittain onnistuikin.

Vaikka Hrustsev kiisti useimmat syytökset, hän kuitenkin hyväksyi muutaman ja jopa lupasi korjata virheensä.

Hän ja Mikojan halusivat pelata aikaa ja vaativat viivyttämään kokousta kunnes täys- ja ehdokasjäsenet sekä kaikki keskuskomitean sihteerit olisivat läsnä.

He saivat kokouksen siirretyksi seuraavaan päivään.

Kuitenkin Hrustsev oli hiukan pyörällä päästään.  Kun hän saapui illalla Bulgarian suurlähetystön vastaanotolle, hän näytti ”olevan syvällä ajatuksissaan, jopa masentunut”.  Normaalisti hän oli sellaisissa tilaisuuksissa sanavalmis mutta nyt ”apea ja vaitonainen”.

Saman päivän iltana Ukrainan puoluejohtaja Kiritsenko valmisteli esimiestään melko varmalta näyttävään tappioon.

”Tulet sitten asumaan Ukrainaan.  Sieltä saat kodin ja datsan.”

Hrustsevin assistentti Andrei Sevtsenko muisteli: ”Hänen kätensä vapisivat, hän oli hajamielinen.”  Jotkut huomasivat hänen vuodattavan kyyneleitä.

Zukov kirjoitti myöhemmin, että Hrustsev aneli häntä ”pelastamaan” tilanteen ja lupasi, että jos Zukov sen tekisi, ”En koskaan unohda sinua.”

*

Ei aivan hylkiö

Ei Hrustsev vailla kannattajia ollut.

Huolimatta vahvoista stalinistisista taipumuksistaan Suslov, joka ilmeisesti sai Mikojanin vakuuttumaan, että Hrustsev perisi voiton, oli yksi niistä.

Zukovin lisäksi sellaiset Hrustsevin suojatit kuin Kiritsenko, Brezhnev ja Furtseva tukivat myös isäntänsä.  (yhteensä 6).

Kun Saburov pelasi Varsovasta kahdelta aamuyöllä, Mikojan soitti hänelle heti, a miehet tapasivat aamulla.  Silti Saburov meni vihollisleiriin.

Hrustsev soitti Bulganisnille: ”Tule järkiisi, ystävä hyvä.  Palaa oikeille jäljille… Sinut on vedetty siihen joukkoon muiden itsekkäistä syistä… Jätä heidät.”

Hän ei ollut ainoa soittaja.

”Nikolai”, Malenkov sanoi Bulganinille, ”pysy tiukkana!  Ole mies!  Älä luovuta!”

Siinä vaiheessa Bulganin ei luovuttanut.

*

Puhemiehistön puheenjohtajan taistelu 19.6.1957

Kun Hrustsev ja Bulganin astuivat puhemiehistön kokoushuoneeseen 19. kesäkuuta, kumpikin tavoitteli puheenjohtajan tuolia, mutta voimanmittelö ratkesi Bulganinin eduksi täysjäsenäänestyksessä seitsemän – neljä (7-4).

Kun laskettiin puhemiehistön ehdokasjäsenet plus keskuskomitean sihteerit, Hrustsevilla oli 13-7 enemmistö, mutta vain täysjäsenillä oli äänioikeus.

Malenkov liittolaisineen jatkoi ensimmäisen päivän salamasotaa ja sai vastaan sulkutulen.

Kaganovits puhui pilkalliseen tyyliin Hrustsevin ”yrityksestä koukata koko maa” kaikenlaisilla tyhjänpäiväisillä kiertueillaan. 

Ehdokasjäsen Svernik nimitti kapinallisia ”puolueenvastaiseksi ryhmittymäksi”, jollainen leima oli vienyt ”linjasta poikenneita” tuomiolla 1930-luvulla.

Miten voi puolueen johtoelimen enemmistö olla ”puolueenvastainen” ryhmittymä, Kaganovits tiukasi.

Eräässä vaiheessa kiistelyä, jolloin Kaganovits läpäytti Brezhneviä ja muita nuorempia kollegoita siitä, että nämä rohkenivat uhmata virassa vanhempia.

Brezhnev pyörtyi ja vajosi hitaasti lattialle.  Vartijoiden piti kantaa hänet viereiseen huoneeseen lääkärin virvoitettavaksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/Anti-Party_Group

*

Ratkaisu häämöttää

Hrustsevia vastustava enemmistö piti tiukasti pintansa koko päivän.

Hänen vihollisillaan oli yhä yliote, kun he vetäytyivät Bulganinin virkahuoneeseen kokouksen loputtua, mutta Bulganin näytti synkältä Jugoslavian suurlähetystön vastaanotolla saman päivän iltana.

Kertaakaan aikaisemmin ei Micunovitv ollut nähnyt häntä ”niin huonolla tuulella, niin käytöstavoista piittaamattomana ja riidanhaluisena”, kun taas Hrustsev näytti olevan ”melkein entinen itsensä” ja ”yritti pitää yllä niin hyvä mielialaa kuin suinkin vaikka se ei aivan joka suhteessa onnistunutkaan”. 

Bulganinin ongelma oli siinä, että elleivät he voittaisi heti, he häviäisivät, ja mitä kauemmin ottelua kesti, sitä enemmän Hrustsevilla ja Mikojanilla oli aikaa painostaa horjuvia kapinallisia ja mobilisoida keskuskomitea, jolle puhemiehistö teoriassa oli vastuullinen.

*

Pitkien puukkojen yö

Illan ja yön aikana tapahtui kiihkeää liikehdintää kummallakin puolella.

Mikojan ja Zukov painostivat Bulganinia, Pervuhinia ja Saburovia loikkaamaan ennen kuin vene uppoaisi.

Hrustsevin avustajat luonnostelivat kahdenkymmenen keskuskomitean jäsenen nimissä kirjeen, jossa vaadittiin keskuskomitean täysistunnon kutsumista koolle.¨

KGB:n ja armeijan avulla Hrustsevin uskolliset valmistautuivat kuljetuttamaan keskuskomitean jäseniä Moskovaan.

Erikoislento lähetettiin noutamaan Orenburgin puoluejohtajaa Gennadi Voronovia. https://prabook.com/web/gennadiy.voronov/952810

Muhitdinov oli perehtymässä lammastalouden tilanteeseen Uzbekistanin Ferganan laaksossa saadessaan kutsun.

Vaadittiin erittäin laajamittainen lentokuljetusoperaatio ympäri maata hajallaan olevien jäsenten saamiseksi Kremliin.

”Se oli kuin iskurikampanja sadon korjaamiseksi talteen”, Hrustsevia avustanut Sevtsenko totesi.  ”Se oli ryhmäkuntaisuudessaan trotskilainen toimi”, Kaganovits moitti myöhemmin, ”kun taas me noudatimme tiukasti puolueen sääntöjä toivoessamme voivamme säilyttää yhtenäisyytemme.”

Kaganovits tietenkin oli vähät välittänyt puoluesäännöistä 1930-luvulla, mutta kun Hrustsev sivuutti ne nyt, hänen vastustajillaan ei ollut valmista kakkossuunnitelmaa ja vian niukasti kannatusta puhemiehistön ulkopuolella.

Olihan loppujen lopuksi juuri Hrustsev nimittänyt virkaansa monet puoluevirkailijoista, jotka muodostivat keskuskomitean pääosan.

*

20.6.1957

20. kesäkuuta koittaessa ”puoluevastainen ryhmittymä” vetäytyi jo.

Salaliittolaiset vetivät pois vaatimuksen, että Hrustsevin pitää erota puolueen johtajuudesta mutta esittivät sen sijaan, ettei puoluesihteerin virkaa olisi lainkaan.

Alkuillasta 87 keskuskomitean jäsentä oli koolla Moskovassa.

Yhdessä puhemiehistön jäsenten ja keskuskomitean sihteereiden kanssa heitä oli joukossa 107 keskuskomitean 130:sta täysjäsenestä.

Kellon koittaessa 18.00 oli heistä 20 toimittanut puhemiehistön kokoushuoneeseen anomuksen, jossa oli 57 allekirjoitusta.

Hrustsev tietysti suositti heidän ottamistaan vastaan.

Vastustajat räjähtivät turhautuneina ja raivoissaan.

”Oli kuin pommi olisi iskenyt”, Zukov kuvaili myöhemmin. 

Se, että delegaation keulassa tulivat marsalkat Ivan Konev ja Moskalenko rinnallaan Gorkin maakunnan puoluejohtajat Nikolai Ignatov nostatti protesteja ja väitteitä, että ”olemme panssarien piirittämät”, mutta loppujen lopuksi vaikutus oli rauhoittava.

Tunnin kädenväännön jälkeen puhemiehistö lähetti alaryhmän delegaatiota kohtaamaan.

Käytävässä Voroshilov tönäisi sormella rintaan Aleksandr Selepiniä huutaen:

”Sinulleko meidän pitää esittää jokin selitys, poika? Sietäisit ensin opetella esiintymään pitkissä housuissa!”

Voroshilovin asia oli jotakuinkin menetetty siinä vaiheessa.

Ennen kokouksen päättämistä puhemiehistö hyväksyi keskuskomitean kokoontumisen seuraavan päivän iltapäivällä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ivan_Konev

https://en.wikipedia.org/wiki/Kirill_Moskalenko

https://en.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Ignatov
*

Täysistunto

Täysistunto, joka alkoi 22. kesäkuuta kello 14.00, päättyi vasta 29. kesäkuuta.

Hrustsevin vastustajat olivat kuitenkin menettäneet pelin jo lähtövaiheessa.

Joku harasi vastaan ainakin aluksi, mutta melko pian kaikki alistuivat.

Maratonistunnon viimeisessä vaiheessa vain Molotov kieltäytyi äänestämästä omasta lopullisesta tappiostaan.  Siinä mielessä tilaisuus jäi vaille kliimaksia, mutta koska Hrustsev käytti Stalinin rikoksia aseena vihollisen lyödäkseen, istunto oli yksi Neuvostoliiton historian poikkeuksellisimpia.

Vertailun vuoksi voisi ilmaista asian niin, että Hrustsevin salainen puhe vuonna 1956 vain raapaisi pintaa. 

Tällä kertaa puhujat ottivat esiin murhattujen lukumäärän ja nimesivät syyllisiä.

Molotov, Malenkov ja Kaganovits yrittivät lähinnä pelastaa nahkansa, mutta heidän pistelynsä yllytti Hrustsevin raivoon.

*

Asialista

Vastoin puoluesääntöjä puhemiehistön vähemmistö (eli Hrustsevia kannattavat jäsenet) valmistelivat asialistan enemmistölle ilmoittamatta.

Enemmistön puolelta ei raporttia esitetty lainkaan Hrustsevin vastustajille suotiin vain yksilöpuheenvuoroja, ja heistä vastahankaisin eli Molotov jätettiin puhumaan viimeisenä, jolloin hänen liittolaisensa olivat jo joutuneet tunnustamaan tappionsa.

Hrustsev avasi istunnon itse.

Suslov esitti yleisluontoisen syytöksen ”puolueenvastaista ryhmittymää” vastaan, mutta Zukovin tehtäväksi jäi tuoda julki vakavimmat syytökset – ilmiselvästi näin oli ennalta sovittu, koska hän oli Toisen maailmansodan sankari ja puhemiehistön kiistatta suosituin jäsen – ja hän esitti sen jopa liittolaisiaankin hämmästyttäneellä voimalla ja intensiteetillä.

*

Syyllisten nimeäminen

Hän (Zukov) nimesi Malenkovin, Kaganovitsin ja Molotovin ”päätekijöiksi puolue- ja valtionkaadereiden vangitsemisiin ja teloituksiin”.

27. päivä helmikuuta 1937 ja 12. marraskuuta 1938 välisenä aikana, hän paljasti, Stalin, Molotov ja Kaganovits olivat omakätisesti valtuuttaneet luvat 38.679 teloitukseen.

Yhtenä ainoana päivänä, 12. marraskuuta 1938 Stalin ja Molotov toimittivat 3.167 ihmistä ”teuraalle kuin karjan”.

Heidän allekirjoittamansa kuolemanlistat olivat yhtä suurta sekasotkua väärin kirjattuine nimineen, monet vieläpä useaan kertaan.

”Kansanvihollisten” vaimotkin ”saivat kuulan kalloonsa”.  Kenraali Jakir (Hrustsevin entinen ystävä) oli anellut Stalinilta armoa, Zukov selitti.  ”Roisto ja prostituoitu”, Stalin oli kirjoittanut Jakirin papereihin.  ”Täydellinen kuvaus”, Molotov oli lisännyt.  ”Konna, äpärä, mulkku”, Kaganovits oli lisännyt.  ”Vain yksi sopiva rangaistus hänelle. kuolema!”

Malenkovin syyllisyys oli vielä selvempi, Zukov jatkoi, koska hänen piti olla päävastuussa NKVD:stä.

”Jos vain kansa olisi tiennyt, että sen johtohenkilöitten kädet tippuivat verta, se ei olisi tervehtinyt heitä taputuksin vaan kiviryöpyin.”

Eikä ainoastaan johtomiehiä.

”Oli muitakin”, Zukov julisti, ”entisiä politbyroon jäseniä, jotka olivat yhtä syylisiä.  Minä oletan, toverit, että te tiedätte, keistä puhun.  Mutta te tiedätte myös, että nuo toverit ovat ansainnet keskuskomitean ja ok puolueen luottamuksen rehellisestä työstään ja rehtiydestään.  Olen varma siitä, yhtä varma kuin siitä että heidän tunnustettuaan avoimesti osallisuutensa, me voimme edelleenkin pitää heitä johtajinamme. (Myrskyisiä suosionosoituksia).”

Hrustsev oli viimeisten rivien selvä aihe:

Zukov ensin syytti häntä ja sitten armahti. 

Hrustsevin on täytynyt olla ällikällä lyöty – ja peloisssaan samalla.

*

Leningradin tapaus 1949

Jouduttuaan vastaamaan syytöksiin vuoden 1949 Leningradin tapauksesta Malenkov kiisti osuutensa.

”Et puhu totta!” Hrustsev huusi.

”Vain sinäkö olet täydellisen puhdas, toveri Hrustsev”, Malenkov heitti sarkastisesti.

”Koko bolitbyroo allekirjoitti kuolemanrangaistuksia”, Kaganovits sanoi vihaisen, ja maakuntien puheenjohtajat (joista Hrustsev oli yksi) muodostivat kuolemaa kylväviä troikkia.

”Kuka perusti troikkajärjestelmän?”, Hrustsev tiukkasi vastavuoroisesti.

”Etkö itse kirjoittanut kuolemantuomioita Ukrainassa?”, Kaganovits kysyi.

”Kuulehan nyt”, Hrustsev sanoi.  ”Ottivatko lakikoneisto ja salainen poliisi todellakin vastaan käskyjä puolueelta.  Minutkin leimattiin Puolan vakoilijaksi.”

Kaganovits laukaisi vastaan: ”Niin minutkin”.

”Minä puolustin satoja tuhansia… Etkö allekirjoittanut sinäkin, toveri Zukov, divisioonankomentaja?”

Zukov: ”En toimittanut yhtä ainoaa ihmistä teloitettavaksi”.

Hrustsev: ”Me kaikki annoimme hyväksyntämme.  Minäkin äänestin Jakiria vastaan ja solvasin häntä maanpetturiksi, monet kerrat.  Minä uskoin häntä vastaan esitetyt syytökset oikeiksi, että hän oli meidän vihollisemme joka oli käyttänyt luottamustamme väärin.  Oletin että sinä (Kaganovits] olit varmistanut kaikki syytökset.  Olit silloin politbyroon jäsen.  Sinun olisi pitänyt tietää.”

*

Syytetyt lamaantuvat – paitsi Molotov

Paitsi näitä teräviä sananvaihtoja Malenkov ja Kaganovits eivät juurikaan tehneet vastarintaa.

Johtajuusasemansa menettäneenä Bulganin antautui, samoin Saburov ja Pervuhin.

Vain Molotov kesti puolustuskannalla huolimatta välihuudoista ja kirouksista.

Ei ollut mitään salajuonta, ei mitään ”puolueenvastaista ryhmittymää”, hän intti, vain oikeutettuja huolestumisen aiheita.

Hrustsev itse oli vikapää.  Kun hän halusi välttämättä omia itselleen kaikkien asioiden hoidon, hän kohteli toisia kuin ”pelinappuloita” ja pakotti heidät otsanrypistyksillään pysymään tuppisuina, hän syrji kollegojaan ”vanhoina hölmöinä”, ”vätystelijöinä” ja ”pyrkyreinä”.

Mitä erilaisimpia kollegoja yhdisti samaan rintamaan hänen ”röyhkeytensä”, Molotov jatkoi.

Vaikka hän ”kehottaa alituiseen muita vaatimattomuuteen, hänessä itsessään ei sitä ole. (Hälyä salista.] 

Kun valitsimme hänet ensimmäiseksi sihteeriksi, ajattelin hänen pysyvän saman ihmisenä kuin hän oli ennen sitä, mutta niinhän tässä ei käynyt, ja pahemmaksi vain kaikki muuttuu koko ajan”

*

Stalinin rikosten monilukuisuus

Molotovin möyrytessä Zukov muistutti häntä Stalinin rikosten moninaisuudesta.

”Minä hyväksyn sen vastuun”, Molotov vastasi, ”kuten hyväksyvät muutkin politbyroon jäsenet”.

”Kuka oikeutti kidutukset valheellisten tunnustusten kiristämiseksi?” Hrustsev tiukkasi.

”Politbyroon kaikki jäsenet”, Molotov pysyi väitteessään.

”Mutta sinä olit Stalinin jälkeen seuraava”, Hrustsev sanoi, ”joten päävastuu on sinun ja sinun jälkeesi Kaganovitsin”. 

Molotov vastasi:

”Minä kuitenkin vastustin Stalinia paljon pitemmälle kuin esimerkiksi sinä, toveri Hrustsev”.

*

Hrustsev maalitauluna

Sepilov kehotti istuntoa suuntaamaan kritiikkiä Hrustseviin eikä vain piinaamaan häntä arvostelleita.

Myöhemmin Hrustsev kuvaili Sepilovin puheenvuoroa ”iljettäväksi” ja kertoi Micunovicille, että Sepilov oli saanut ”erityisen kitkerän vastaanoton”.

Mikojan oli ainoa Hrustsevin liittolainen, joka myönsi joitakin syytöksiä oikeiksi.  Hrustsev oli ”kuumapäinen, hätäili liikaa ja oli liian teräväkielinen”, mutta hänen purevatkin huomautuksensa ”tulivat sydämestä, eivätkä olleet tarkoitetut juoniksi”, ja hänen arvostelijansa ”käyttivät toisinaan irrallisia erheitä poliittisiin tavoitteisiinsa pyrkiessään”. 

Hän puolusti Hrustsevia, kun tätä syytettiin esiintymisestä humalaisena diplomaattivastaanotolla (Hrustsev ei ”juonut sen enempää kuin toisetkaan”, Mikojan sanoi) ja siitä että tämä oli viihdyttänyt Suomen presidenttiä (Kekkonen, vh], saunomalla säädyttömästi tämän kanssa kello kolme yöllä (Hrustsevilla ei ollut suinkaan tarvetta peseytyä, Mikojan sanoi, vaan hän halusi pitää arvossa suomalaisen vieraansa halua saunoa).

*NSH:n ”Suomalainen Saunaseikkailu; salaisen poliisin raportissa.; J-P Tikka, Verkkouutiset 29.8.2016; https://www.verkkouutiset.fi/kekkosen-ja-hrustsovin-oinen-saunatoilailu-helsingissa-paatyivat-oikein-kunnon-hiprakkaan-54494/

Vähäarvoisemmat liittolaiset puolustivat hänen  tekemisiään Stalinin kaudella.

Aristov muistutti Molotovin ja Kaganovtsin vaatineen verta vuonna 1937 mutta Hrustsevin ei.

”Toveri Hrustsev ei milloinkaan esittänyt yhtäkään ihmistä vangittavaksi tai ammuttavaksi”, Aristov sanoi.

Kun Frol Kozlov otti esille Leningradin tapauksen 1949, Hrustsev huusi Malenkoville:

”Sinun kätesi ovat yltä päältä veressä, Malenkov, sinun omatuntosi ei ole puhdas, sinä olet iljettävä ihminen!”

*

Leijonasta naukuvaksi kissaksi

Kun puheita oli pidetty kuusi päivää, mukana Hrustsevin vastustajien nöyrtymiskierros, hän summasi lopuksi tapausten kulun.

Kaganovits oli karjunut ”kuin afrikkalainen leijona” 8. päivänä kesäkuuta, mutta oli nyt kuin ”selkäänsä saanut kissa”.

Bulganin oli päätynyt ”tunkiolle”.

Pervuhin, tätä ennen ”henkilöitynyt epävarmuus”, ”kiemurteli kuin kala kuumalla ritilällä”. 

Mitä tuli ”akateemikko” Sepiloviin, tämä ”osaa toden totta ilmaista itseään kuin taiteilija ikään”.  Hän vilkaisee aapiseen ja heti näkee aasin.  Hän ei ymmärrä yksinkertaistakaan asiaa mutta tahtoo silti neuvoa kaikkia muita… Ja te sanotte itseänne poliitikoiksi!”

Hrustsev virnisteli pilkallisesti kaikille.

”Ehei, he ovat pelkkiä säälittäviä juonenpunojia.” 

Ainoa vastustaja jota hän edes hiukan ihaili oli Molotov.

*

Kuitenkin ”Molotov oli kaikista lähinnä Stalinia”.

Hrustsev myönsi itse; ”Hän oli kakkosmies.”

Kun Hrustsev siteerasi Molotovin Stalinin 60-vuotissyntymäpäivänä 23.12.1939 pitämää ylistyspuhetta, Molotov keskeytti hänet: ”Mikset lainaa omia puheitasi?”

Kuka pakotti Molotovin raapustamaan kirouksia kuolemantuomioihin?

”Ei Stalin niitä sinulle sanellut.  Sinä halusit olla mieliksi Stalinille, näyttää, kuinka hanakka sinä olit.  Lähetit viattomia ihmisiä kuolemaan nälvien heitä ja ivaten.  Henkiin jääneet vaimot ja lapset vuodattivat merentäydet kyyneleitä.  Monet omaiset tahtoisivat nyt nähdä valokuvia puolisoista ja isistä, koska heidän oli pakko hävittää omat kuvansa heistä…  Kuinka saatat katsoa heitä silmiin?”

*

Kuinka saattoi Hrustsev itse?

Mikä teki hänestä kollegojaan puhtaamman?

Sekö että hän oli allekirjoittanut vähemmän kuolemantuomioita?

Vai se, että hän oli tehnyt sen nälvimättä uhreja?

Kukaan heistä ei katunut tekojaan julkisesti, mutta hänen peitotut kilpailijansa pääsivät lähemmäksi sitä kuin hän. 

Malenkov tunnusti viime vaiheessa olevansa ”häpeissään” ja tuntevansa ”syyllisyyttä” osuudestaan Leningradin tapaukseen ja sanoi olevansa valmis ”kantamaan vastuun erehdyksistä ja virheistä”, joita vuonna 1937 oli tehty.  (”Ei virheitä vaan rikoksia”, joku huusi.)

Kaganovitskin sanoi vastuustaan ”poliittiseksi”.

Zukov lisäsi: ”Ja rikolliseksi.”

Hrustsevin omasta suusta kuultiin kammottavat luvut – vuosina 1937-1938 yli 1,5 miljoonaa ihmistä vangittiin ja 681.692 heistä ammuttiin – mutta ei lisätietoa hänen omasta osallisuudestaan.

Kyllä, hän oli ”yllyttänyt kansaa vihaan” ystäviään Jakiria ja Korytnia vastaan, mutta hän oli uskonut heidän olleen vihollisia.

”Ymmärrän näiden ihmisten piinan.  Uskon että noihin tekoihin syyllistyneiden on vastattava niistä.  Ellei Stalinilla olisi ollut lähellään kahta pahuuden perikuvaa, Berijaa ja Malenkovia, paljon tästä olisi voitu estää.”

*

Lähinnä tilinteon hetkeä

Stalinin kätyrit eivät enää koskaan päässeet sen lähemmäksi heille ”mieluista” tilinteon päivää kuin kesäkuun 1957 täysistunto.

Silti se ei ollut missään mielessä mikään Nurnbergin oikeudenkäynti.

Syyttäjät itse olivat syyllisiä.

Zukovin puhe tuskin edes tonkaisi kenenkään todellista syyllisyyttä iin syvältä uin he olisivat ansainneet, Hrustsev mukaan luettuna.

Virallisia syytteitä ei jaettu, kouriintuntuvia näyttöjä ei tuotu esille, puolustusrintamaa ei rakennettu – paitsi silloin kun syytetyt syyttelivät toisiaan kiroten ja huutaen – eikä pöytäkirjasta otettu puhtaaksikirjoitettuja jäljennöksiä ennen kuin vasta liki neljän vuosikymmenen mentyä.

Aikanaan keskuskomitean virallisessa julkilausumassa viitattiin vain lyhyessä kappaleessa 1930-luvun ”joukkovainoihin”, mutta sekin koettiin liian raskauttavaksi ja poistettiin.

Salista tehty esitys Zukovin mainitsemien langettavien asiakirjojen julkaisemisesta jätettiin huomiotta.

Vaikka Hrustsevin kilpailijat nyt oli julkisesti syrjäytetty ja heiltä oli riistetty korkeat virat, he pysyivät edelleen puolueen jäseninä.

Bulganinin, Voroshilovin, Pervuhinin ja Saburovin syntejä ei edes tuotu julkisuuteen, joskin siitä äänestettäessä Hrustsev lienee jäänyt vähemmistöön.

*

Verta säästettiin

Vaikka Hrustsev palasi muistelemaan suurta voittoaan kerran toisensa jälkeen tulevina vuosina, se ei kuitenkaan ollut sellainen riemusaavutus kuin miltä se vaikutti.

Aleksei Kosygin, joka seurasi Hrustsevia pääministerinä 1964, selitti myöhemmin tukeneensa Hrustsevia 1957, koska jos Molotov olisi voittanut, ”verta olisi varmasti taas vuotanut”.

Kuitenkaan salaliittolaiset, jotka tuntuivat kykeneviltä palauttamaan terrorin ajat, eivät pystyneet viemään loppuun vallankaappausta.

Näytelmän eräässä vaiheessa Hrustsev huusi:

¨”Miksi te kaikki jankutatte vain että Stalin sitä, Stalin tätä?

Me kaikki yhdessäkään emme ole edes Stalinin paskan veroisia”

*

Stalin mennyt veriin

Mitätöimällä itsensä samalla kuin kilpailijansakin Hrustsev toi ilmi yhä olemassa olevan riippuvuutensa Stalinista.

Sen sijaa, että olisi kerta kaikkiaan tehnyt lopun vozista, kun kilpailijat nyt oli nujerrettu, Hrustsev ryhtyi nostamaan häntä kuolleista. 

15. päivä heinäkuuta 1957 Micunovic kirjoitti päiväkirjansa:

”Näyttää siltä että tapahtuu jälleen sama kuin hänen Stalinia käsitelleen puheensa jälkeen 20. puoluekokouksessa 1956.  Vaikuttaa siltä kuin ihmiset pelkäisivät omia antistalinistisi ratkaisuaan.  Hrustsev … puhuu samalla tavalla kuin ”puolueenvastaisen ryhmittymän” jäsenet yleensä puhuvat.”

Mahdollisesti Micunovicin mieleen juolahti, että Hrustsev ”pyrki saamaan puolelleen Neuvostoliiton molotovilaiset ja hänen ”leirinsä”, jotta voisi sillä tavoin … ”säilyttää yhtenäisyyden”.

Yksi syy siihen, että Hrustsev oli pitänyt Stalinin jalustalta syöksevän puheensa 20. puoluekokouksessa oli erottaa sosialismi kaikesta siitä pahasta, oka Stalinin nimissä oli tehty.

Myllerryksen vuodet 1956 ja 1957 opettivat hänelle kuitenkin, että sosialismin oli mahdollista murentua ja hänen oman valtansa sen mukana, jos Stalinilta riistettäisiin kaikki arvo.

*

*

O.W. Kuusinen

Kesäkuussa 1957 Malenkovin, Molotovin ja Lazar Kaganovitsin puolueenvastaiseen ryhmään kuuluva ”yhtynyt oppositio” yritti Hrutshevin syrjäyttämistä.

Hrutshev sai syrjäytettyä ryhmittymän.

Kuusinen piti puolueen keskuskomiteassa lähes paatoksellisen Hrutshevia tukevan puheenvuoron mainiten nimeltä kyseiset kolme henkilöä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Otto_Wille_Kuusinen

Hrustshev nosti 76-vuotiaan O.W. Kuusisen uudelleen puolueen puhemiehistöön ja sihteeristön jäseneksi.” (Tämän katkelman lähde: Antero Uitto: Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen. s. 386.)

*

”.. SKP:n johtajien informaatiotilaisuudessa Unkarin (kansannousun 1956) asiasta Moskovassa helmikuussa 1957 rankimman puheenvuoron käyttänyt venäläinen oli Frol Romanovits Kozlov, joka Molotovin (Malenkovin, Kaganovitsin) ryhmän kukistamisen yhteydessä (kesäkuussa 1957) oli kohonnut NKP:n kakkosmieheksi ja Hrustsevin seuraajaehdokkaaksi. …

tästä Pessin, Aaltosen ja Ryömän tärkeästä matkasta… alkoi SKP:n asiointi suoraan neuvostojohdon kanssa.  (Porkkalan asiassa 1956 SKP:tä ei kysytty etukäteen mitään.)

Helmikuun 1957 selostustilaisuudessa Unkarin tapahtumista alustavan puheenvuoron oli käyttänyt entinen ulkoministeri Dmitri Sepilov, joka silloin vielä kuului Hrustsevin sisäpiiriin.

Myöhemmin samana vuonna hän veikkasi väärää hevosta, tuki Molotovin ”puoluevastaista ryhmää” ja pääsi sitten lukemattomiin tuomiolauselmiin nimellä ”Sepilov-joka-liittyi-heihin”, niin että vitsailtiin venäjän kielen pisimmästä sukunimestä.

Mutta helmikuussa 1957 hän oli vielä vallassa ja selitti, miksi rauhan säilyminen oli Neuvostoliiton etujen mukaista: tarvittiin hengähdystauko, jotta Neuvostoliitto ehtisi varustautua, se nimittäin oli rauhan paras tae, ”sitä ei missään tapauksessa kannata kieltää”.  Jos maailmansotaan olisi ajauduttu 1949-1950, Neuvostoliitto olisi ollut heikoilla; nykyisin se oli tasavertainen, ”mutta tämä ei vielä riitä”.  Kolmannen maailmansodan varalta täytyi pitää huolta siitä, että sosialismin leiriä ei sodan alkuvaiheessakaan voida tuhota.  Sepilov arvioi Ranskan ja Italian kommunistien pystyvän estämään kansojensa osanoton sotaan Neuvostoliitto vastaan, mutta muissa maissa asiat eivät olleet yhtä hyvin. 

Kiinnostavimman puheenvuoron käyttäjä, NKP:n uusi kakkosmies Frol Kozlov, sanoi, että Suomen merkitys kapitalistisena maana oli Neuvostoliitolle ehkä suurempi kuin minkään muun maan.

Oli syytä muistaa, että neuvostoarmeijan puuttuminen Unkarin tapahtumiin (marraskuussa 1956) ei ollut mikään erityistapaus, vaan kommunistisen liikkeen kansainvälisen luonteen mukaisesti neuvostotoverit  olivat valmiit ”tukemaan myöskin Suomen kommunisteja sikäli kuin tilanne vaatii ja tarvetta esiintyy.  Neuvostoliiton kaikki voimavarat ovat käytettävissä myöskin Suomen sosialismin rakennustyön tukemiseksi”. 

Tätä ei kuitenkaan saanut käsittää niin, että SKP saman tien muodostaisi Helsingissä vallankumoushallituksen ja pyytäisi apua; pienen ja merkityksettömän ryhmän aseellinen tukeminen saattaisi vaarantaa maailman rauhan.  Mutta kun vallankumouksen edellytykset olisi luotu ja niitä hyväksi käyttämällä päästy valtaan, ”olkoonpa sitten siinä tarkoituksessa kuljettu tie minkälainen tahansa”, Neuvostoliiton asevoima olisi käytettävissä vallan säilyttämiseen ja lujittamiseen.  ”Me Neuvostoliiton kommunistit toivomme että tämä aika koittaisi teille mahdollisimman pian.”  - Näin siis Frol Kozlov, NKP:n uusi kakkosmies, noustuaan mainittuun tehtäväänsä Hrutsevia ja hänen regiimiänsä vastaan kesäkuussa 1957 nousseen Molovotin-Malenkovin-Kaganovitsin  ”puoluevastaisen ryhmän” tultua kukistetuksi vallankaappaushankkeidensa tuloksena.  -  Lähde: Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa, s. 458-459.

*

EPILOGI

Hrustsevin ykkösmis, erikoisen karkeatapainen Aleksei Kiritsenko osoittautui aivan liian aggressiiviseksi.

Kun hän yritti siirtää Selepinin Moskovasta Leningradiin, Hrustsev vimmastui, paukutti nyrkkiä pöytään ja karjui puhelimeen:

”Kuka piru sinä luulet olevasi?  Leningradin johtajaa ei voida nimittää ilman keskustelua, eikä tästä asiasta ole keskusteltu.  Leningrad on minun silmäteräni ja minä teen sitä koskevat päätökset”.

Kiritsenkon jälkeen NKP:n kakkoseksi tuli Frol Kolov.

Huolekkaasti kammattuine valkoisine hiuksineen, yllään aina moitteeton puku ja nappikauluspaita (viimeksi mainittu oli harvinaisuus Neuvostoliitossa tuolloin ja vielä pitkään myöhemminkin) tämä puoluejohdon huipulle kavunnut entinen metallurgi-insinööri ei ollut ”samanlainen metsäläinen kuin me”, Hrustsev sanoi Yhdysvaltain lähettiläälle Averal Harrimanille 1959.

Selepinin mukaan, joka oli potentiaalinen kilpailija, Kozlov oli ”erittäin rajallinen ihminen.  Hänen ainoa vahvuutensa oli äänijänteissä… Kun astui hänen työhuoneeseensa niin mitä näki?  Täydellisen puhtaan pöydän – ei paperin paperia eikä kynää missään.  Ja hänen piti olla puolueen kakkosmies!”

Mikojanista Kozlov oli ”epä-älyllinen pro-stalinistinen taantumuksellinen ja kiipijä”.

Vuoden 1963 alkuun saakka Kozlov pysytteli Hrustsevin linjalla, mutta sen jälkeen hän Sergei Hrustsevin mkaan ”rupesi toimimaan vähän itsenäisesti”.

Siinä vaiheessa, muisteli puhemiehistön ehdokasjäsen Pjotr Demitsev, muut jäsenet kallistuivat Kozlovin suuntaan, olihan tämä de facto puolueen toinen sihteeri.

Tämä ei kasvanut organisoiduksi oppositioksi.

Päinvastoin, Sergei Hrustsev kirjoitti myöhemmin: ”Isä piti Kozlovista…  Se että tämä välillä vastusti häntä ja kiisteli herätti isässä arvostusta eikä ärtymystä”.

Silloin tällöin Kozlov kuitenkin teki väärän liikkeen, esimerkiksi silloin, kun hän päästi läpi SNTL:n rituaalijuhlapäivänä vappuna 1963 muille kommunistipuolueille osoitettuun tervehdykseen viittauksen Jugoslavian-linjan muutoksesta.  Hrustsev oli Pitsundassa lepäilemässä huoatessaan maininnan, että Jugoslavia n ”rakentamassa sosialismia” eikä suinkaan jo saanut valmiiksi sosialismin ”perustan”.  Ero saattaa vaikuttaa vähäiseltä, mutta sen voi tulkita näpäytykseksi Hrustsevin ja hänen Titoa koulivan politiikkansa suuntaan.

Sergei-poika oli läsnä, kun hänen isänsä soitti Kozloville, vaati peruutusta mutta saikin kuulla vain niskurointia.

Siinä tilanteessa ”isä karjui Kozloville ja syytti tätä omavaltaiseksi…”  Varmasti Hrustsev käytti mehukkaampia sanoja. 

Selepin muisteli Vielovezkin metsään tehtyä jahtiretkeä, jonka aikana Hrustsev ja Kozlov ampuivat yhtä aikaa villikarjua, jonka hätistelijät ajoivat sopivasti heitä kohti.

Kumpikin vaati tapon nimiinsä.

Kiista jatkui, kunnes Hrustsev käski tehdä ruumiinavauksen jotta nähtäisiin, kumman luoti oli tehnyt eläimestä lopun. 

Kun kävi selväksi, että osuma oli Kozlovin aseesta, hän käski huuhdelle luodin, pani sen taskunsa ja otti tahallisen näkyvästi esille puhemiehistön kokouksessa ja pyöritteli sitä sormissaan Kozlovin kiusaksi.

Lieneekö johtunut tappoluotikiistasta (kuten Selepin väitti), Hrustsevin vappuna pitämästä nuhdesaarnasta (kuten keskuskomiteassa kulkeneet huhut väittivät), vaiko Kozlovin geeniperimän rakenteesta, hän sai joka tapauksessa hyvin vakavan halvauskohtauksen juuri noihin aikoihin, mikä tarkoitti, että täytyi löytää uusi kakkosmies.

Selepin ei ollut valmis, Hrustsev uskoi pojalleen,

Ukrainan ensimmäinen sihteeri Nikolai Podgornyi oli ”kapea-alainen” ja

Brezhnev ”ei hänkään oikein sopinut”.

Brezhnevillä oli oikeanlainen kokemuspohja sekä puolueen keskeisessä toiminnassa että kentältä, mutta ”sodan edellä, kun me nimitimme hänet Dnepropetrovskin maakuntasihteeriksi, pojat antoivat hänelle lempinimen ”ballerina”, koska ”häntä pystyi tanssittamaan kuka hyvänsä”.

 

Kuin kohtalon ivaa ja inhimillisen arviointikyvyn rajoittuneisuutta – mitä vain – juuri noita miehistä, Brezhnevistä ja Podgornyistä, sekä Kosyginista, tuli palatsivallankumouksen tuloksena lokakuussa 1964 Hrustsevin seuraajat.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Leonid_Bre%C5%BEnev

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Podgornyi

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksei_Kosygin

 

Olen toisaalla blogistossa julkaissut kollaasin lokakuun 1964 vallankaappauksen samettiverhojen takaisesta pelistä. 

”Salaliiton aivan kaikki piirteet eivät ole kaiketi vielä paljastuneet; mutta pääpiirteet tulevat jutussa esille.

Myöhemmin Leonid Brezhnev, joka lokakuun 1964 verettömäksi jääneen palatsivallankumouksen jälkeen korvasi Hrustsovin NKP:n keskuskomitean ensimmäisenä sihteerinä, kertoi salaliiton kehkeytymisen vaiheista, ja lausui mm. että Ukrainan kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri (1963-1972) Peter Efimovits Shelest esitti, että KGB:n päällikkö Vladimir Yefimovich Semichastny valtuutettaisiin hoitelemaan asia, eli päästämään NKP:n eroon fyysisesti Hrustsovista.  Tämä tarkoitti siis jonkinlaista ”kosteaa juttua”.

https://en.wikipedia.org/wiki/Petro_Shelest  &  https://de.wikipedia.org/wiki/Petro_Schelest

Samoin Nikolai Podgornyi, joka kokoontui Zheleznovodskissa Semischastnyn kanssa, on kertonut miten tämä – saamiensa inspiraatoiden voimin – oli luonnostellut toimintasuunnitelman erilaisin variaatioin.  Niinpä salaisen poliisin päällikkö oli ehdottanut Brezhneville, että Hrustsovista ”fyysisesti eroon päästäksemme” järjestettäisiin lento-onnettomuus.  Tai varianttina auto-onnettomuus, myrkytys tai pidätys.

Salaliittolaiset eivät suinkaan noudattaneet menettelyissään maan lakeja eikä puolueen pyhiä pykäliä.  Miehet, jotka eivät olleet mitään ”pitsinnyplääjiä” lajiltaan ja luonnoltaan, tiesivät kuitenkin, että ”pimeiden töiden osastolla liikutaan”.  Onkin aika kiinnostavaa lukea, kuinka Brezhnev – vanhan pelimiehenä – lopulta empi ja keikkui aidalla loppuun asti, kunnes tapahtumien vyöry oli jo väistämättömällä tavalla sysätty liikkeelle, eikä paluumahdollisuutta ollut.

Tuolloin, iso B. pureskeli kynsiään ja voivotteli: ”Jos tämä homma palaa pohjaan, se hullu ukrainalainen pallopää ei tunne mitään sääliä, vaan teurastaa meidät surutta”.”

Linkki: Lue koko Nikitan syrjäytys-kollaasi täältä:

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/179020-salaliiton-aariviivat-%E2%80%93-nain-hrustsov-syrjaytettiin-50-vuotta-sitten

*

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/109731-donin-alueen-leip%C3%A4kapina-1962-%E2%80%93-hrustshevin-l%C3%A4ht%C3%B6laskennan-vauhdittaja-osa-ii

*

EPILOGI

Vuonna 1957 Neuvostoliiton johtajat Nikita Hrustsov ja Nikolai Bulganin vierailivat Suomessa.

Presidentin kanslian valokuvaajana toiminut Atte Matilainen (1924-2018) oli paikalla:

Huhun mukaan TIME-lehti oli luvannut 2000 dollarin palkkion kuvasta, josta näkisi, että vieraat olivat alkoholin vaikutuksen alaisia.

Menin kollegani kanssa Kaivopuistoon odottamaan vieraiden tuloa.

Kohta he tulivatkin käsikynkkää ja laulellen.

Emme ottaneet kuvaa, sillä olisimme paljastuneet salamavalojen välähdykseen.

Herrat vielä painiskelivat majoituspaikkansa pihalla.”

 

Lähde: Helsingin Sanomat, 8.1.2018, Kuolleita;

Markku Marttinen: Juoksupojasta huippukuvaajaksi, Atte Matilaisen nekrologi.

*

Naapuriyhteistyön

Hyvät saavutukset näyttivät kuitenkin valuvan hiekkaan, kun Moskovassa tehtiin vain muutama päivä vierailun päättymisen jälkeen (17.6.1957) yritys syrjäyttää Hrushtshev.

Lue lisää:

[Hruštšovin ja Bulganinin palattua Suomesta kesäkuussa 1957 heidät yritettiin syrjäyttää. Presidiumi vaati ensimmäisen puoluesihteerin, Hruštšovin vaihtamista. Hän kutsui nopeasti koolle koko keskuskomitean ja teki yrityksen tyhjäksi. Malenkov, Kaganovitš ja Šepilov menettivät ministerin paikkansa. Heidän tilalleen keskuskomiteaan nousivat Leonid Brežnev ja ehdokasjäsen Aleksei Kosygin. Stalinin kuoltua kenraali Žukov oli noussut apulaispuolustusministeriksi (1953) ja sitten puolustusministeriksi (1955). Hän tuki Hruštšovia ”puolueen vastaisen ryhmän” hyökkäystä vastaan. Kesäkuussa 1957 Žukovista tuli kommunistisen puolueen keskuskomitean täysjäsen. Lokakuussa 1957 Hruštšov kuitenkin vapautti hänet ministerin tehtävistä ja erotti keskuskomiteasta. Kun Hruštšov siirrettiin, Žukov palasi julkisuuteen vuonna 1964.

Hruštšov otti maaliskuussa 1958 myös ministerineuvoston puheenjohtajuuden Bulganinilta, jolloin hänellä oli sama valta-asema kuin Stalinilla sekä puolueen että valtion johdossa.] https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikita_Hru%C5%A1t%C5%A1ov

Marsalkka G.K. Zhukovin avustamana tämän onnistui kuitenkin varmistaa itselleen NKP:n keskuskomitean enemmistön tuki. 

Hiuskarvan varassa olleen voiton jälkeen V.M. Molotovin ja G.M. Malenkovin johtama oppositio murskattiin ja keskuskomitean puhemiehistö miehitettiin Hrushtshevin kannattajilla.

Tapahtumien yksityiskohdat jäivät suomalaisille hämäriksi.  Toki vierailun aikana oli pantu merkille Bulganinin ja Hrushtshevin kilvoittelu, joka joskus oli saanut jopa koomisia piirteitä.  – Mainion välähdyksen Bulganinin ja Hrushtshevin kilvoittelusta antavat Kekkosen muistiinpanot hyvästijättökäynniltä: ”Keskustelun lopussa Hrushtshev tiedusteli, oanko hänen lahjanaan vastaan lämminverisen juoksijan, mihin Bulganin lisäsi, että hän haluaa myös antaa samanlaisen…” (UKK pm 17.6.1957).

Mutta sen tuskin oli odotettu johtavan vallankaappausyritykseen.  Moskovan tapahtumien jälkeen ei Helsingissäkään enää vallinnut epätietoisuutta siitä, kenellä määräysvalta Kremlissä oli.

Tiedotusvälineiden julkaisemista niukoista tiedoista voitiin myös päätellä, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet oli tavalla tai toisella kytketty valtataisteluun, ja että lopputulos tässä suhteessa turvasi myönteisesti alkaneen suhdekehityksen.  (Kommunikeassa oli yksiselitteisesti todettu yhteiskunnallisilta järjestelmiltään erilaisten Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteidenriippumattomuus kansainvälisen politiikan suhdannevaihteluista”.

  – Kremlin sisäisen nokkimisjärjestyksestä ei – ymmärrettävästi – esitetty halaistua sanaa. vh)

Lähde: Suomi: UKK 1956-1962,  s. 80-81, n621.

*

Kekkonen lahjoitti (vastalahjana) Bulganinille ja Hrushtsheville veturin numero 293, jolla ammattivallankumouksellinen V.I. Lenin matkusti Helsingistä Pietariin tekemään lokakuun vallankumousta 1917.  > http://willimiehenjaljilla.blogspot.com/2018/02/pietari-veturi-nro-293.html > https://www.finna.fi/Record/musketti_rautatie.M014:VR1:2893

Veturi on vuosikymmeniä seissyt pääteasemallaan, Pietarin Suomen aseman ratapihalla.

http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/10/hrustsev-ja-bulganin-suomessa-vuonna.html

*

PS.

NKP:n ensimmäinen sihteeri N.S. Hrustsov erotettiin 15. päivä lokakuuta 1964

”Hrutshevin syrjäyttäminen on minulle ollut sokki”, sanoi Kekkonen  myöhemmin.

Hrutshevista tuli epähenkilö yhdessä yössä.

Hän oli värikäs ja rehevä tyyppi.  Hän oli aina valmis tappelemaan maansa ja asiansa puolesta:

hyökkääjä, joka harvoin jättäytyi puolustuskannalle.

Hänen riehakas tappelun halunsa saattoi olla jopa riemastuttavan aitoa…

Hän oli rahvaanomainen, brutaali, karkea ja piittaamaton…

Hän oli persoonallisuus…

hänen suhteensa ei voinut olla välinpitämätön.”

(U.K. Kekkosen luonnehdinta).

*

Myöhemmin Kekkonen yritti useaan otteeseen päästä tapaamaan syrjään jätettyä ystäväänsä, ”henkilökohtaista eläkeläistä”, mutta Neuvostoliiton uusi johto esti sen kerran toisensa jälkeen.

Hrustshevin kukistumisen myötä näyttivät kariutuvan myös toiveet Karjalan eri osien mahdollisesta palauttamisesta, mistä selvimmät osviitat oli saatu Hrustshevin vävyltä, (hallituksen pää-äänenkannattajan) Izvestijan päätoimittajalta Aleksei Adzhubeilta.

Lähde: Juhani Suomi: Presidentti.  Urho Kekkonen 1962-1968, s. 265.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (10 kommenttia)

Käyttäjän lkkiiski kuva
Lauri Kiiski

Nikita taisi hankkia kannuksensa kommunistihallinnon johtoon Ukrainan holodomorin käytännön järjestäjänä.

Varsin hymyilevä kaveri ottaen huomioon todellisen ihmisen.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Syrjäyttämisensä jälkeen Hruthsev kirjoitti varsin katkeran muistelmakirjan, jota ei tiettävästi Neuvostoliitossa koskaan julkaistu. Suomalaisten kannalta merkittävin kohta siinä oli talvisodan analysointi. Hrutshev kirjoitti, että "talvisodan virheessämme menetimme miljoona miestä, jos totta puhutaan". Kukaan ei liene hänen kanssaan samaa mieltä tuosta miljoonasta, vaan kyseessä on selkeä liioitttelu, mutta se osoittaa hänen frustroituneisuutensa asteen.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Georgi Zukov pelasti Nikitan organisoimalla ilmavoimat noutamaan "níkitalaisia" keskuskomitean ja puhemiehistön varajäseniä kesä-Venäjän eri kolkilta tasapainottamaan voimasuhteita.

Zukov oli armeija-organisaattori, jonka tehokkaat logistis-huollolliset ja joukkojen siirtoon liittyvät toimet KhalkinGolin taisteluissa 1938-1939 käänsivät voimasuhteet ja lopputuloksen puolustajan eduksi. Näillä taidoilla ja näkemyksillä oli siis käyttöä siviilielämässäkin.
Vuotta myöhemmin hän sitten joutui linjapoikkeamien vuoksi siirtymään syrjään, joskin tilapäisesti, sillä paluu järjestyi sitten vielä Hrutshevin syrjäyttämisen jälkeen.;

"Kesäkuussa 1957 Žukov tuki Hruštšovia Molotovin johtamien vihamiesten kaappausyritystä vastaan. Kesäkuussa hänestä tuli presidiumin täysjäsen. Žukov aloitti toimet armeijan tehostamiseksi. Kehitys olisi johtanut puolueen poliittisen valvonnan vähentämiseen ja armeijan kehittämiseen itsenäisemmäksi. Tätä Hruštšov ei voinut hyväksyä. Hruštšov halusi vähentää tavanomaisia joukkoja ja laivastoa ja kehittää strategisia ohjusjoukkoja edelleen pääasialliseksi pelotteeksi, vähentääkseen armeijaan käytettyjä resursseja.

Hruštšov erotti Žukovin ministerinasemastaan 26. lokakuuta 1957 ja pian asemistaan puolueessa. Muistelmissaan Hruštšov ilmoittaa epäilleensä Žukovin johtamaa kaappausta.

Kun taas Hruštšov syrjäytettiin lokakuussa 1964, Žukov nousi jälleen Leonid Brežnevin ja Aleksei Kosyginin suosioon vapautuen sisäisestä karkotuksesta toukokuussa 1965. Valta-asemaansa hän ei kuitenkaan saanut takaisin. Hänet palkittiin uudelleen sankarin arvonimellä 1966 ja hän sai julkistaa muistelmansa. Žukov säilyi suosittuna hahmona Neuvostoliitossa kuolemaansa saakka. Hänet haudattiin täysien kunnianosoitusten kera Moskovan Kremliin."
Wiki;
https://fi.wikipedia.org/wiki/Georgi_%C5%BDukov

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Simon Sebag Montefiore
kertoo punaisen tsaarin, Stalinin hovista:
”Pian hallintoalueilla tapettiin ihmisiä aivan liikaa ja aivan liian nopeassa tahdissa. Moskovan johtaja Hrustsov osoitti tehokkuuttaan määräämällä tappamaan 55.741 virkailijaa, joka ylitti politbyroon alun perin antaman 50.000 uhrin kiintiön.

Heinäkuun 10. päivänä 1937 Hrustsov kirjoitti Stalinille ja vaati, että vielä kaksituhatta kulakki on ammuttava kiintiön täyttämiseksi.
NKVD:n arkisto osoittavat hänen esiintyvän aloitteentekijänä monissa asiakirjoissa, joissa ehdotetaan pidätyksiä.

Kevääseen 1938 mennessä hän oli huolehtinut siitä, että kolmekymentäviisi yhteensä kolmestakymmenestäkahdeksasta maaseudun ja kaupunkien sihteeristä oli pidätetty, mikä antaa j jonkinlaisen kuvan hänen kiihkeästä työtahdistaan.

Koska hänen toimipaikkansa oli Moskova, hänellä oli tapana viedä tappolistat suoraan Stalinille ja Molotoville.

”Ei heitä voi olla noin paljon!” Stalin huudahti.

”Itseasiassa heitä on enemmänkin”, oli Hrustsov Molotovin mukaan vastannut.

”Ette voi kuvitellakaan, kuinka paljon heitä on.”

Stalinabadin (Ashabadin) kaupungin saamassa kiintiössä oli 6.277 tapettavaa, mutta todellisuudessa teloitettuja oli 13.259.
Enimmäkseen he kuitenkin tappoivat vääriä ihmisiä. Valitessaan uhreja hallintoalueiden johtajat eivät voineet välttää kiusausta tuhota vastustajia ja säilyttää ystäviä, vaikka juuri nämä ”ruhtinaat” lähipiireineen Stalin olisi halunnut tuhota.

Samalla kun ensimmäisten sihteerien oma-aloitteisesti toimeenpanema teurastus pelasti heidän henkensä he käyttivät sitä verukkeena omalle tuhoamistoiminnalleen.

Oli vain ajan kysymys, milloin keskus käynnistäisi toisen terroriaallon tuhotakseen itse ”ruhtinaat”.

Lähde: Montefiore: Punaisen tsaarin hovissa – Stalin, sivu 263.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Montefiore kertoo alaviitteessä, ilman lähdeviitteitä
(kuten edelläolevankin) Hrustsovista:

”Hrustsov oli juuri niin fanaattinen stalinistiterroristi kuin kolmekymmentäluvulla oli mahdollista olla, mutta koska hän onnistui hävittämään kaikki raskauttavat todisteet ja kirjoittamaan muistelmansa, hänen todelliset tekonsa ovat jääneet arvoitukseksi.

Entinen KGB-johtaja A.N. Selepin kertoi vuonna 1988, että Hrustsovin tappolistojen siirtämisestä muualle oli huolehtinut I.V. Serov –niminen salaisen poliisin työntekijä.

Kaikkiaan 261 sivua Hrustsovin papereita oli poltettu heinäkuun 2. ja 9. päivän välisenä aikana 1954.”

Emt. sivu 263.

Tekstissä mainituista NKVD/KGB -miehistä lisää:

Aleksandr Selepin: https://en.wikipedia.org/wiki/Alexander_Shelepin

Ivan Serov: https://en.wikipedia.org/wiki/Ivan_Serov
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Esipuheessa Montefiore kirjoittaa:

"Meidän aikamme Venäjä ei ole vieläkään uskaltanut kohdata menneisyyttään ja tehdä siitä tiliä, mikä ilmeisesti heittää yhä varjonsa sen kansalaisyhteiskunnan kehittämisen tielle".

Tässä Venäjä eroaa ratkaisevasti Keski-Euroopasta ja Saksasta. Saksalaiset ovat rehellisesti selvittäneet ja tuominneet kansallissosialismin aikaisen terrorismin keskitysleireineen.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
"Arkistot kertovat, että Stalinin lähipiiri oli tähän kaikkeen yhtä syyllinen.
Lähipiiriin kuuluivat mm. Molotov, Mikojan, Malenkov, Berija ja Nikita Hrushtshev.

Hrushtshevin osuus teloituksiin on hämmästyttävä. Kun Hrushtshov Stalinin seuraajana nousi valtaan, oli presidentti Urho Kekkosella hyvät suhteet häneen. Hrushtshov lieneekin suhtautunut ymmärtäväisesti Suomen asemaan.

Eläkepäivinään Hrushtshev tunnusti, että teloitettujen veri ulottuu hänen kyynärpäihinsä asti ja se on taakka hänen sielulleen.

Stalinin hovista kertova kirja on paksu, 650 sivua plus liitteet. Onko kirja totuuden mukainen? Kirjoittaja, englantilainen Simon Sebag Montefiore kertoo uskottavasti tietolähteensä, siis kirja lienee tositapahtumiin perustuva."

Näin pohdiskeli muuan kirjoittaja Turun Sanomissa v. 2005, http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/1074024347...
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Eikä Stalinin sisäinen sota omia kansalaisia vastaan lakannut sotavuosinakaan, satoja tuhansia lähetettiin leireille tai teloitettiin.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*

Erkki Tuomioja arvioi Montefioren Stalin kirjan tuoreeltaan sen ilmestyttyä, ja totesi mm. arviossaan näin:

”Kun Stalin Leningradin suositun johtajan Sergei Kirovin murhan jälkeen – johon hänen epäillään vahvoin perustein olleen osallinen – ryhtyi puhdistamaan korkeinta puoluejohtoa ja ottamaan käyttöön kuolemantuomiot ja jopa virallisesti sallitun kidutuksenkin (ei tietenkään tällä nimellä), eivät uhrit välttämättä olleet itsekään viattomia.

Kaikilla Stalinin ajan politbyroon jäsenillä oli verta käsissään, vaikka vain muutamat olisivat Berijan ja Jezovin tavoin henkilökohtaisesti osallistuneet pahoinpitelyihin ja murhiin. NKP:ssa ei koskaan luovuttu kollektiivisen päätöksenteon muodoista.

Siten terrorin aikana jokainen politbyroon jäsen joutui panemaan hyväksymismerkintänsä satojen ja tuhansien nimien listoihin puhdistettavista ja teloitettavista henkilöistä.

Näin myös HRUSTSEV, joka myöhemmin pystyi hävityttämään ison osan itseään pahimmin kompremettoivasta aineistosta. ”

https://tuomioja.org/kirjavinkit/2004/01/simon-seb...

***

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Neuvostoliitossa levisi 50-luvun loppupuolella vitsi, jossa kerrottiin, että puoluekokouksessa, jossa Hrutshev tuomitsi Stalinin terrorismin, hän sai nimettömän kysymyksen paperilipukkeella yleisön joukosta. Siinä kysytiin: "Mitä te teitte silloin, kun Stalin suoritti noita rikoksiaan?"

Hrutshev raivostui ja kysyi: "Kuka tämän on lähettänyt?"

Kukaan ei vastannut. Sitten Hrutshev sanoi: "Nyt te tiedätte mitä minä tein silloin."

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset