Veikko Huuska

Kieli keskellä suuta – Suomen idänsuhteet ja Länsi 1957

Kieli keskellä suuta – Suomen idänsuhteet ja Länsi 1957

Venäjä, Länsi, NATO, sota – ja Suomen rauhantahto

*

Suomen suurvaltapoliittinen pelitila ja liikkumavara vuoden 1957 aikaan tri Juhani Suomen Urho Kekkonen –elämäkerran (1956-1962) mukaan.

*

SDP kokoontui huhtikuussa 1957 ylimääräiseen puoluekokouksen Helsinkiin.  Tapahtuma kytkeytyi puolueen yhä syvenevään kahtiajakoon.  Sen kannalta ratkaisevana pidettiin uuden puheenjohtajan valintaa, joka oli edessä Emil Skogin kieltäydyttyä jatkamasta tehtävässä.  Äärimmäisen tasaväkisessä vaalissa uudelleen politiikkaan palannut Väinö Tanner löi vastaehdokkaakseen nostetun K.A. Fagerholmin yhden edustajaäänen enemmistöllä.

Äänestyksen myötä ratkesi myös puolueen suunta.  Lopputulos oli oikeistolaisen ryhmittymän, nk. leskiläisten voitto.  Puolueriidan aikana Tanner oli ajautunut kiistattomaan yhteistyösuhteeseen heidän kanssaan.  Vähemmistöön jääneet nk skogilaiset, joista monet olivat aikanaan edustaneet puolueen oikeata siipeä, löysivät nyt yllättäen itsensä vasemmalta.  Vaalin tapahduttua vähemmistöön jääneet marssivat ulos kokouksesta eivätkä enää osallistuneet puolue-elinten vaaliin.  Näin puolue jäi leskisläisten käsiin.  Heihin lukeutui myös uudeksi puoluesihteeriksi valittu Kaarlo Pitsinkin.  Vaalitapahtumien vuoksi SDP oli tosiasiallisesti hajonnut, vaikkei kumpikaan ryhmittymä sitä vielä julkisesti halunnut tunnustaa.

Heti puoluekokouksen jälkeen, 25.4.1957, Fagerholm esitti presidentti Kekkoselle eronpyynnön.  Hän perusteli sitä ”puoluekokouksen jälkeen syntyneellä kestämättömällä tilanteella”.  Fagerholm vetosi siihen, että hallituksen sosiaalidemokraattisista ministereistä vain yksi edusti leskisläisiä, mutta peräti neljä kuului skogilaisryhmän johtoon.

Muitakin syitä toki oli. Fagerholm oli hyvin selvillä siitä, ettei hän Tannerin puheenjohtajakaudella saisi missään tapauksessa jatkaa pitkään pääministerinä.  Myös Tannerin valintaan liittyvät ulkopoliittiset rasitteet ja Neuvostoliiton-suhteiden hoitamisen vaikeutuminen olivat Fagerholmin tiedossa.  Ennen kaikkea eronpyyntö oli kuitenkin nähtävä painostuskinona, jolla SDP:n uusi johto yritettiin pakottaa sovintoneuvotteluihin vähemmistön kanssa.

Muodolliselta kannalta Fagerholmin hallituksen eronpyyntö oli erikoislaatuinen, sillä se ei ollut saanut nimenomaista epäluottamuslausetta sen enempää eduskunnan kuin minkään puolueen päättäviltä elimiltäkään  Tähän vedoten Kekkonen pyysi hallitusta hoitamaan tehtäviään toistaiseksi, ”kuin ei olisi eroa jättänytkään”.  Tämä oli tärkeää yksinomaan jo valtiontaloudellisista syistä: Kekkosen tärkeänä pitämät vakauttamisneuvottelut olivat yhä kesken ja maan talous samanaikaisesti ajautumassa umpikujaan.

Kekkonen piti tilannetta huolestuttavana. …

…Erityisen tärkeäksi Kekkonen koki Fagerholmin ministeristön säilyttämisen nimenomaan ulkopoliittisista syitä…

Erityistä painoa tälle näkökohdalle antoi SNTL:n Ministerineuvoston puheenjohtajan (pääministeri) N.A. Bulganinin ja NKP:n Keskuskomitean 1. sihteerin (pääsihteeri) N.S. Hrushtshevin lähestyvä Suomen-vierailu.

…Kolme päivää myöhemmin (25.5.1957) V.J. Sukselainen muodosti (kuitenkin) keskustalaisen vähemmistöhallituksen.  Syynä oli osittain SDP:n sisäinen tilanne: osa puolueen vaikuttajista havitteli oppositioon, ja osa tavoitteli hallitusrintaman laajentamista kokoomuksen suuntaan.  Seurauksena oli epämääräinen neuvottelulinja, jossa tietoisesti vältettiin sitovien vastausten antamista ja pelattiin aikaa.  Sukselaisella ei ollut aikaa odottaa.  Etenkin, kun Kekkonen vielä hoputti ratkaisua ulkopoliittisista syistä: 

Moskovasta saapuneet viestit kun kertoivat Bulganinin ja Hrushtshevin harkitsevan runsaan viikon kuluttua alkavaksi suunnitellun Suomen-vierailun siirtämistä hallituspulan vuoksi.

Lähde:

Juhani Suomi: Kriisien aika.  Urho Kekkonen 1956-1962, s. 31-37.

*

Tehdessään vuodenvaihteessa 1956-1957 yhteenvetoa (vuoden 1956 aikana: mm. valinta presidentiksi, yleislakko, hallituskriisi, Karjalan palautushankkeet, Suezin kriisi, Unkarin kansannousu ja NL:n suorittama miehitys..) tapahtuneesta Kekkonen ei voinut olla hämmästelemättä, miten nopeasti olosuhteet maailmassa olivat muuttuneet ja rauhantoiveet haipuneet. Tilanne oli hänen mielestään huolestuttava.  Ennen muuta sen vuoksi, ”että nyt on maailmassa niin monia ruutitynnyreitä, joista maailmanpalo voi mahdollisesti leimahtaa liekkiin, vaikkei kukaan sitä haluaisikaan”.

Lähde: Suomi: emt. s. 73.

*

Helmikuun puolivälissä 1956 – juuri Suomen presidentinvaalin alla – alkanut Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen (NKP) 20. edustajakokous näytti avaavan Suomen puolueettomuuspolitiikalla ja sen vahvistamiselle aivan uusia mahdollisuuksia.  Jo 14.2. Keskuskomitean 1. sihteeri Nikita S. Hrushtshev luonnehti Suomea Itävallan lailla puolueettomaksi valtioksi.  Sama toistui edustajakokouksen yksimielisesti hyväksymässä päätöslauselmassa.  Siinä vaadittiin ystävyyssuhteiden ”kehittämistä ja lujittamista Suomeen, Itävaltaan, Ruotsiin ja muihin puolueettomiin maihin”.

Lähde: Suomi: emt. s. 52.

*

Mutta NKP:n edustajakokouksessa tapahtui myös sellaista, mikä oli omiaan virittämään epävarmuutta sekä epätietoisuutta Kremlin politiikan tulevasta suunnasta.  Tämän aiheutti Hrushtshevin nelituntinen salainen puhe, jossa tuomittiin Stalinin henkilökultti ja vallan väärinkäyttö.  Niin pian kuin puheesta alkoi tihkua tietoja julkisuuteen, niistä voitiin päätellä, että ainakin sisäinen valtataistelu NKP:ssa tulisi jatkumaan.  Mutta tulisiko se heijastumaan myös Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan?  Sitä arvuuteltiin eri pääkaupungeissa.

Eero A.Wuori arveli Moskovan pyrkivän staus quon säilyttämiseen.  Asioita yhä tarkoin seuraava Paasikivikin oli sitä mieltä, että sodan vaara maailmassa on vähentynyt.

Kekkonen painotti jälleen kerran varovaisuuden merkitystä.  Hän tähdensi, että tapahtuipa Neuvostoliitossa mitä tahansa, Suomen ei tulisi muuttaa politiikkaansa sen suhteen.  Itse hän ei uskonut, että alkanut destalinisointi ja 20. edustajakokouksen linjaukset vaikuttaisivat kielteisesti Moskovan suhtautumiseen Suomeen.  Pikemminkin päinvastoin.

Lähde: Suomi: emt. s. 52-53.

*

Suhteiden kehittämiselle näytti siis olevan edellytyksiä, ja mikä olisikaan sitä paremmin palvellut kuin kanssakäymisen tiivistäminen.  Tässä tilanteessa nousi esiin ajatus SNTL:n Korkeimman neuvoston puhemiehistö puheenjohtajan (presidentin) Kliment J.Voroshilovin virallisesta vierailusta Suomen.  Suunnitelman varsinainen virittäjä näyttää olleen Moskovan lähettiläs Eero A. Wuori, joka kirjeessään Kekkoselle korosti, että vierailu olisi ”monessakin katsannossa hyvä”.  Tarkoituksellisesti Wuori kiiruhti sen järjestämistä jo kesällä – toisin sanoen ennen Kekkosen Ruotsin-vierailua.

Kekkosella ei ollut mitään vierailua vastaan ja niin sen toteuttamismahdollisuuksia ryhdyttiin tutkailemaan.  Siltä varalta, että Voroshilov kieltäytyisi, presidentti nosti esiin Bulganinin ja Hrustshevin, joiden vierailua Skandinaviaan hän tiesi paraikaa puuhattavan.  Jostakin syystä – ilmeisesti väärinkäsityksestä – ulkoministeri Ralf Törngren ei kuitenkaan esittänyt vierailuja toistensa vaihtoehtoina, vaan tunnusteli kaikkien kolmen neuvostojohtajan samanaikaisen käynnin toteuttamismahdollisuuksia.  Bulganinin ja Hrustshevin osalta saatiin pian lykkäävän torjuva vastaus.  Sen sijaan Voroshilov vastasi myöntävästi ja hänen osaltaan vierailua ryhdyttiin valmistelemaan elokuulle, joka saadun tiedon mukaan soveltui hänelle parhaiten.

Jo ennen kuin tieto vierailusta ehätti julkisuutteen, Suomessa käynnistyi keskustelu, joka tuli sittemmin vaikuttamaan vierialun sisältöön ja puitteisiin.  Porkkalan alueen palauttamisen (syksyllä 1955), edessä olevien Saimaan kanavaa koskevien neuvottelujen ja presidentinvaalikampanjan aikana esitettyjen spekulaatioiden rohkaisemana Karjalan Liitto puuttui vuosikokouksessaan rajakysymykseen.  …

Lehdistössä ja diplomaattipiireissä ryhdyttiin avoimesti spekuloimaan Karjalan palautuksella. … Niin pian, kuin tieto Voroshilovin vierailusta tuli julkisuuteen, ryhdyttiin lehdistössä avoimesti arvuuttelemaan, millaisia ”tuliaisia” tämä toisi muassaan.  Ennen pitkää keskustelu asiasta levisi maan rajojen ulkopuolelle, ensin Skandinaviaan ja sitten Keski-Euroopaan, missä se kytkettiin Saksan jälleenyhdistämiseen.  …Wuoren varoituksia säestivät neuvostolehtien kriittiset kirjoitukset.  Niissä hyökättiin terävästi rauhansopimuksen tarkistamistoiveita viritelleiden suomalaislehtien kimppuun ja syytettiin niitä yrityksestä vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.  Itse pääasiasta todettiin yksioikoisesti, että rajakysymykset oli ratkaistu Pariisin rauhansopimuksessa (1947) lopullisesti.  Siksi niihin ei ollut aihetta palata.

Kekkoselle kysymys Karjalasta oli yhä läheinen: ”Se on jokaisen suomalaisen sydämellä sitä raskaammin, kuta vastuunalaisemmalla paikalla henkilö on”.  Syksyllä 1955 hän oli pitänyt sitä jopa tärkeämpänä kuin luvattua Porkkalan palauttamista.  Neuvostodiplomaattien monista varoituksista huolimatta hän oli ottanut Karjalan palauttamisen esiin pääministeri Bulganinin kanssa, vain saadakseen torjuvan vastauksen.  Moskovan matkan jälkeenkään Kekkonen ei ollut eittänyt asiaa mielestään, vaikka olikin valmis turvautumaan pitempään kiertotiehen.  Hän näet uskoi, että Saimaan kanavasta käytävät neuvottelut tarjoaisivat aikanaan mahdollisuuden puuttua rajakysymykseen uudelleen.  …

Ottaessaan vastaan Karjalan Liiton lähetystön Kekkonen tunnusti olevansa siinä käsityksessä, ettei Bulganinin torjuva vastaus edustanut ”viimeistä sanaa”, vaan että asiaan voitaisiin palata kansainvälisen tilanteen rauhoituttua.  …

Kekkonen varoitti, että Karjalaa koskevien vaatimusten lietsominen julkisuudessa virittäisi epäluuloisessa Moskovassa revanssipelkoja ja saattaisi ennen pitkä synnyttä ”sellaisen poliittisen atmosfäärin, joka voi tehdä kaiken menestyksen kyseenalaiseksi”.  …

Alueluovutuksilla spekuloiva lehtikirjoittelu sekä Väinö Tannerin Norjassa antama, neuvostoliittolaisia suuresti ärsyttänyt haastattelu saivat hänet sittemmin luopumaan alkuperäisestä suunnitelmastaan (esittää Karjalan asiaa Voroshiloville).  …

Jo aiemmin neuvostoliittolaiset olivat ilmaisseet pelkäävänsä, että Voroshilovin vierailun yhteydessä tultaisiin järjestämään mielenosoituksia Karjaan puolesta.  Kun suurlähettiläs V.Z. Lebedevin ilmoitus sitten osoitti, että vierailuun asetetut toiveet olivat murenemassa (L. ilmoitti selväsanaisesti, että Voroshilovin vierailu tulisi olemaan luonteeltaan lähinnä protokolläärinen), Kekkonen päätti ottaa varoituksesta vaarin. 

Lebedev varoitti uskomasta, että destalinisointikampanja (Stalinin rikosten paljastus ja tuomitsevat lausunnot) olisi heikentänyt Neuvostoliittoa niin, että keskustelut rajoista voitaisiin avata uudelleen. 

Kaksi päivää Lebedevin Kultarannassa käynnin (9.7.1956) jälkeen Maakansassa ilmestyi laaja pääkirjoitus, jolla pyrittiin katkaisemaan rajantarkistuksilla spekulointi.  …

Pääkirjoitus oli alusta loppuun presidentti Kekkosen käsialaa ja sellaisena mielenkiintoinen.

Lähde: Suomi: emt. s. 53-57.

*

Omalaatuisin oli pääministeri Fagerholmin yritys sivuttaa tasavallan presidentti ja neuvotella rajatarkistuksista tämän tietämättä neuvostoliittolaisten kanssa.  Kun Kekkonen sitten päätti vetäytyä varovaisemmalle linjalle ja viedä rajakysymystä eteenpäin kanavaneuvottelujen kautta, pääministeri kritikoi tätä linjaa hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa.  Hallituksen kestämättömään asemaan vedoten hän vaati, että Neuvostoliitolle oli esitettävä koko Karjalan palauttamista.  Ku valiokunnan enemmistö asettui Kekkosen kannalle, katkera Fagerholm ryhtyi tuttavapiirissään vihjailemaan, että rajantarkistusten epäonnistumisen taustalla oli ”korkeimpien poliitikkojen” pyrkimys kalastella Moskovan suosiota.

Lähde: Suomi: emt. s. 58.

*

Jos presidentti Voroshilovin vierailu 21.-26.8.1956 ei Saimaan kanavan eikä Karjalan asiaa eteenpäin vienytkään, muodostui se kuitenkin tärkeäksi virstanpylvääksi.  ….

Puheissa korostettiin puolin ja toisin YYA-sopimuksen merkitystä.  Mutta myös Suomen puolueettomuutta.  Tässä yhteydessä on syytä panna merkille Kekkosen linjanmäärittely.  Kun neuvostopolitiikan ilmeisenä pyrkimyksenä oli 20. edustajakokouksesta lähtien vetää puolueettomat maat nk. ”rauhaa rakastavien valtioiden” rinnalle taisteluun rauhan ja kansainvälisen jännityksen lieventämisen puolesta, halusi Kekkonen selkeästi paaluttaa Suomen puolueettomuuden liikkumavaran ja estää näin sen leimautumisen:

Pieni maa, sellainen kuin Suomi on, ei voi suurestikaan vaikuttaa maailman tapahtumiin.  Sen sana on omaa kansallista etuaan etsien pikemminkin sovittautua erilaisiin historiallisiin ja maantieteellis-taloudellisiin olosuhteisiin kuin pyrkiä niitä muutamaan.”

Lähde: Suomi: emt. s. 60.

*

Myös Moskovassa katsottiin Voroshilovin vierailun onnistuneen erinomaisesti.  Mielialoja kovasi suurlähettiläs Lebedevin toteamus, että Bulganin ja Hrustshev voisivat hyvin seuraavana vuonna vierailla Suomessa, koska ”suhteet ovat niin hyvät”.  Vain yksi särö pilasi kauniin kuvan: keskustelu rajojen muuttamisesta  Kun Suomen vastaus Saimaan kanavasta varmasti virittäisi sen uudelleen, Lebedev esitti toivomuksen, että asia ”jätettäisiin vielä tutkittavaksi”.  Tälle toiveelle hän sai kollegansa Eero A. Wuoren lämpimän tuen.  Näin kävikin.  Vastaus viivästyi, kun syksy 1956 toi Suomen hallituksella muuta ajateltavaa.

Lähde: Suomi: emt. s. 60.

*

Hrushtshevin NKP:n edustajakokouksessa käynnistämällä destalinisoinilla tuli olemaan käänteentekevä vaikutus Itä-Euroopassa.  Puolassa se aikaansai levottomuuksia, jotka lokakuun 1956 lopulla johtivat maan johdon vaihtumiseen, varovaisiin uudistuksiin vapaamielisempään suuntaan sekä Neuvostoliiton otteen löyhtymiseen.

Unkarissa tilanne riistäytyi käsistä.  Puolan tapahtumien johdosta järjestetyt myötätuntomielenosoitukset johtivat väkivaltaisiin yhteenottoihin unkarilaisten ja maassa oleskelevien neuvostojoukkojen välillä.  Kansannousun harjalla maan johtoon nousi uudistusmielinen kommunisti Imre Nagy.  Lokakuun lopulla neuvostojoukot vetäytyivät Budapestistä.  Vain pari päivää sen jälkeen Nagyn hallitus irtisanoi yksipuolisesti YYA-sopimuksen ja erosi Varsovan liitosta.  Samalla Unkari julistautui puolueettomaksi valtioksi.  Marraskuun 4. päivänä neuvostopanssarit vyöryivät takaisiin Budapestiin ja murskasivat muutamassa päivässä unkarilaisten vastarinnan.  Maan johtoon nousi nyt uudistusmielinen mutta Neuvostoliitolle uskollinen János Kádár.

Yhtä aikaa Unkarin tapahtumien kanssa maailmaa ravisteli myös toinen selkkaus.  Israelilaiset joukot hyökkäsivät lokakuun lopussa Egyptiin.  Ennen kuin YK ehti puuttua asiaan Ranska ja Englanti yhtyivät aseelliseen interventioon.  Tarkoituksena oli kukistaa Egyptin johtajaksi noussut Gamal Abdel Nasser, joka oli kesällä 1956 uhmannut länsivaltoja kansallistamalla Suezin kanavan.  Hetken ilmassa oli suurvaltaselkkauksen vaara, kun Egyptiä tukenut Neuvostoliitto vaati Englantia ja Ranskaa perääntymään uhkaillen niitä jopa ydiniskulla. 

YK:n yleiskokous kutsuttiin kiireellisesti ylimääräiseen istuntoon.  Suomi kannatti muiden mukana Suezin kriisin ottamista en päiväjärjestykseen.  Niin ikään se kannatti hyväksytyksi tullutta päätöslauselmaa, jossa kaikkia osapuolia kehotettiin lopettamaan sotatoimet, kunnioittamaan aseleposopimuksen määräyksiä ja vetämään heti joukkonsa aiempien sopimuslinjojen taakse.  …

Näin suomi oli jo ennen YK:n yleiskokouksen varsinaisen istuntokauden alkua joutunut tilanteeseen, josta monet YK-jäsenyyttä kavahtaneet pessimistit olivat varoittaneet.  ..

Erityisesti Paasikivi ja Kekkonen pelkäsivät sitä, että Suomi joutuisi YK:ssa ottamaan kantaa tavalla, joka saattaisi aiheuttaa vaikeuksia sen suhteessa Neuvostoliittoon. 

Lähde: Suomi: emt. s. 61-62.

*

Unkarin kansannousuun loka-marraskuussa 1956 Kekkonen reagoi aivan toisella tavalla.  Kysymyksessä oli nyt sukulaiskansa, jota kohtaan hänellä oli vanhoja heimosympatioita.  Sitä paitsi kriisin toisena osapuolena oli Neuvostoliitto, mikä jo sinällään herätti tunneperäisiä reaktioita niin Suomessa kuin muuallakin.

Entistä vaikeammaksi tilanne muuttui, kun myös Unkarin kysymystä ryhdyttiin puimaan YK:n yleiskokouksen ylimääräisessä istunnossa.  Oli odotettavissa, että viimeistään siellä Suomen kannanotot leimaisivat sen joko Neuvostoliiton tai ”lännen” myötäilijäksi.  Etenkin, kun näitä kannanottoja varmasti tultaisiin vertaamaan lähes samanaikaisesti koolla olleessa Suez-istunnossa noudatettuun äänestysmenettelyyn. ”Hirvet ajat ovat käsillä.  Jouduimme YK:hon liian aikaisin”, purki Kekkonen tuntojaan pojalleen Tanelille.  …

Vaikka Kekkonen ei uskonutkaan, että sen paremmin Yhdysvallat kuin NATO:kaan tulisivat asevoimin puuttumaan Unkarin tapahtumiin, oli hän syvästi huolestunut.  Suezin ja Budapestin tapahtumat olivat syy- ja seuraussuhteessa toisiinsa, ja hän uskoi niiden johtaneen maailman suursodan partaalle.  Ystäväpiirissään hän luonnehtikin tilannetta samankaltaiseksi kuin syksyllä 1939.  Vaikutusta pessimismiin saattoi olla silläkin, että Kekkonen sai kuulla pääsihteeri Hammarskjöldin pitävän tilannetta hyvin vaikeana, jopa kohtalokkaana.

Lähde: Suomi: emt. 64-65.

*

Arvostelulla oli kuitenkin rajansa.  Kun Kekkonen keskusteli Unkarin tapahtumista Paasikiven kanssa, tämä varoitti, että ”juuri silloin kun Neuvostoliitto on vaikeuksissa, meidän tulee osoittaa pitävämme kiinni tähänastisesta politiikasta”. ”Meidän ei pidä ryhtyä solvaaman Wenäjää nyt, se ei meitä hyödytä, mutta vahingoittaa”, kirjasi vanha presidentti näkemyksiään omiin muistiinpanoihinsa, ja totesi Kekkosen olleen samaa mieltä.  Taustaa näille näkemyksille antoi kummankin usko Neuvostoliiton jatkuvaan vahvistumiseen.

Lähde: Suomi: emt. s.65.

*

Kekkonen katsoi että Suomi saattoi nopeasti muuttuvissa äänestysasetelmissa ajautua tilanteeseen, missä se oikeaksi katsomaansa kantaa edustaessaan jäisi jopa yksin.

Se oli kuitenkin pakko hyväksyä Suomen asemaan liittyvänä realiteettina, hän tähdensi YK:n Unkari-istuntoon valmistautuvalle ulkoministeri Törngrenille:

”YK:n työssä on muistettava, että meidän ulkopoliittinen linjamme voi viedä meidät isoloituu asemaan, mutta ei siitä ole säikähdettävää, sillä me olemme erikoisasemamme perusteella todella yksin maailmassa. 

Kun blokkien väliset suhteet kärjistyvät sodan partaalle saakka, ei ole ihme, jos Suomi joutuu isoloiduksi, sillä sehän on parempi kuin jos tapahtumien vyöry ja ulkonainen pakko tempaisi meidät ampumalinjalle.”

Lähde: Suomi: emt. s. 65-66.

*

Kiihtyneessä ilmapiirissä Suomen varovainen esiintyminen YK:ssa aiheutti pettymyksen.  Erityisesti kritikoitiin sitä, että Suomi pidättäytyi Yhdysvaltain ehdottomasta jyrkkäsävyisestä päätöslauselmasta, jonka katsottiin olevan sisällöltään samanlainen kuin ne Suezin kriisiä koskevat kannanotot, joita Suomi oli kannattanut.  Epäjohdonmukaisuudelle löydettiin helposti selvitys: valtiojohdon pelkuruus ja Neuvostoliiton nöyristely.

Myös puolueiden piirissä kuohui. 

Terävimmin arvostelivat noudatettua linjaa sosialidemokraatit sekä kokoomuslaiset, joista esimerkiksi Tuure Junnila syytti päättäjiä puolueettomuuslinjalta lipeämisestä. Sosiaalidemokraattien kritiikin kärki suuntautui ensisijaisesti Neuvostoliittoa vastaan, joskin siinä aivan ilmeisesti oli aineksia myös kotimaiseen kommunisminvastaiseen taisteluun.

Selkeää tukea Unkarin kysymyksessä noudatettu linja sai vain Maalaisliitolta.

Lähde: Suomi: emt. s. 67.

*

Vaikka Kekkonen puolustelikin lehdistöä suurlähettiläs Lebedeville, oli hän tilanteesta hermostunut.

Kun hän neuvotteli asiasta Paasikiven kanssa, tämä kritikoi tiedotusvälineitä: ”Luulevat kai, että nyt saa haukkua ”ryssiä” niin paljon kuin jaksaa”.  Lehdistö oli koetettava saada jollakin tavoin ymmärtämään, mitä maan edut vaativat, Paasikivi opasti.

Kekkonen kaavailikin ensin lehdistötilaisuuden järjestämistä, mutta luopui siitä sitten.  Ilmeisesti aiempien epäonnistuneiden yritysten turhauttamana.

Eivätkä Kekkosen ongelmat rajoittuneet vain maan etuja vaarantavaan julkiseen keskusteluun.  Joulukuussa 1956 hänen korviinsa alkoi kantautua tietoja kokoomuslaisten eri puolilla maata järjestämistä suljetuista tilaisuuksista, joissa oli uhmakkaasti vannottu ulkopoliittisen suunnanmuutoksen nimiin.

Samankaltaisia ilmiöitä esiintyi muuallakin.  Maalaisliiton piirissä vaati Veikko Vennamo pontevasti tällaista suunnanmuutosta.  Puolueen päättävissä elimissä se kuitenkin yksimielisesti torjuttiin.

Lähde: Suomi: emt. s. 68.

*

Ulkopoliittiset ratkaisut edellyttävät onnistuakseen luotettavaa informaatiota päätöksenteon pohjaksi.  Tässä suhteessa Kekkonen joutui syksyn kriisien aikana toistuvasti pettymään.  Lähipiirissään hän arvostelikin useaan otteeseen ulkoasiainministeriön virkamiesten  heikkoa raportointikykyä.  Mitä pidemmälle aika kului, sitä kriittisemmäksi kävi hänen sävynsä: ”ulkoministeriön virkamiehet tulivat loppuun haukutuiksi”.  Usein virkamiehet näyttivät olevan eri linjoilla tasavallan presidentin kanssa eikä edes heidän lojaliteettiinsa voinut aina luottaa.  Pettymyksen aiheutti jopa Kekkosen arvostama Eero A. Wuori, kun paljastui, että tämä pelasi Kekkosen selän takana yhteen sosiaalidemokraattien kanssa.

Erilinjaisuus korostui Unkarin-kysymyksen YK-käsittelyn yhteydessä.  Ulkoministeri Törngren ja Suomen valtuuskuntaan kuulunut ministeri Reinhold Svento valittivat Kekkoselle, että suomalaisille YK-diplomaateille olivat ”lännen aplodit” tärkeämpiä kuin oman hallituksen linja.

Gripenbergin muistiinpanot paljastavat hänen pitäneen Suomen linjaa aivan liian varovaisena.  Toinen sitä arvostellut oli YK-valtuuskunnan lehdistösuhteita hoidellut Max Jakobson.  Hän ruokki Washingtonista Junnilaa tiedoilla ja uutti suomalaislehtiä kirjoittamaan kriittisesti ”nykyisestä linjastamme”.  Jo aikaisemmin Jakobson oli herättänyt huomiota kirjoittamalla nimimerkillä Uuteen Suomeen artikkeleita, joista jotkut olivat ulkopoliittisen johdon kannalta kiusallisia.

Kekkosen reaktio oli paljastava:

Kyllä sitä puhutaan paljon ”Paasikiven linjasta”, mutta vaikeaa on löytää miehiä, jotka ottavat henkilökohtaisen vastuun sen soveltamisesta ajankohtaisissa poliittisissa kysymyksissä.”

Lähde: Suomi: emt. s. 69.

*

Suomen mahdollisuuksiin säilyä kriisien ulkopuolella Kekkonen suhtautui silti luottavaisesti.  Valppaana oli kuitenkin oltava.  Sen olivat syksyn 1956 tapahtumat opettaneet.  Siitä, mitä erityisesti oli varottava, olivat Kekkonen ja Paasikivi yhtä mieltä.

Täällä ”näyttää pääsevän vallalle halu tuomita se politiikkaa, mitä maassa Paasikiven johdolla syksyn 1944 jälkeen noudatettiin”, Kekkonen kirjoitti.

Vain viikkoa aiemmin Paasikivi pelkisti saman viimeisessä ennen kuolemaansa laatimassaan muistiinpanossa (7.12.1956) repliikiksi:

”… kaikki mikä on Wenäjää vastaan, herättää täällä innostusta.”

Lähde: Suomi: emt. s. 73.

*

Pääministeri Fagerholm suoritti ystävyysvierailun Neuvostoliittoon 30.1.-2.2.1957, matkan etukäteen keskeisiin aiheisiin kuului tulossa olevan Bulganinin ja Hrustshevin Suomen-vierailun valmistelujen käynnistäminen. 

Matka koettiin Moskovassa tärkeäksi yksinomaan jo sen vuoksi, että länsivallat olivat Unkarin tapahtumien myötä rajoittaneet yhteyksiään Neuvostoliittoon, jolloin myös Bulganinin ja Hrustshevin Skandinavian-vierailu (joka oli ollut vireillä jo ennen Voroshilovin visiittiä Helsinkiin, vh) oli peruuntunut.

Fagerholm sai matkalleen tiukat ohjeet olla ottamatta ottamatta ”oma-aloitteisesti keskustelun alaiseksi poliittisia kysymyksiä”.  Ohjeisiin saattoi vaikuttaa myös presidentin pelko siitä, että ”Fagerholm saataisi jälleen pyrkiä sooloilemaan”.

Mikäli Kekkosella tämänkaltaisia epäilyksiä todella oli, eivät ne olleet aiheettomia. 

Ohjeista piittaamatta Fagerholm otti Karjalan-kysymyksen esille keskustelussa ministerineuvoston puheenjohtajan (pääministerin) Bulganinin kanssa – ja sai torjuvan vastauksen.  …

Moskovan keskustelut osoittivat, että neuvostoliittolaisten päätavoitteena oli pyrkiä vaikuttamaan Suomen kautta Norjaan ja Tankaan niiden NATO-siteiden löyhentämiseksi.

Varomattomasti Fagerholm lupasi, että Suomi tulisi tekemän voitavansa Neuvostoliiton ja Skandinavian maiden välisten suhteiden parantamiseksi.

Fagerholmin vierailua valmistellessaan UM:n osastopäällikkö Ralph Enckell oli korostanut:

”… että mikään valtio ei tule puolueettomaksi julistautumalla sellaiseksi, ei edes toimimalla sellaisena, elleivät muut valtiot pidä sitä puolueettomana.  Maailman mielipide vaikuttaa toisin sanoen ratkaisevasti siihen, onko Suomi puolueeton (= pidetäänkö sitä puolueettomana) vai ei.”

Enckellin mukaan kehitys oli kulkemassa suomalaisittain myönteiseen suuntaan.

Fagerholmin vierailu muodostuikin tässä suhteessa tärkeäksi etapiksi.

Neuvostoliitto tunnusti ensi kertaa Suomen puolueettomuuden yhteisessä tiedonannossa, joskin vasta pitkällisten virkamiesneuvottelujen jälkeen:

Neuvostoliiton taholta todettiin, että Suomen noudattama rauhanomainen ja puolueeton ulkopolitiikka sekä sen kaikkiin maihin ylläpitämät ystävälliset suhteet edistävät osaltaan arvokkaalla tavalla kansainvälisen rauhan turvaamista.”

Tunnustuksen merkitystä vielä korosti tiedonannon puolisopimuksellinen luonne. 

Vierailun jälkeen puolueettomuutta koskevamaininta säilyi sanonnaltaan vaihtelevana mutta sisällöltään suurin piirtein samankaltaisena yhteisiin tiedonantoihin aina 1970-luvun alkuun saakka.

Lähde: Suomi: emt. s. 75.

*

Matkansa aikana Fagerholm esitti isäntien kaipaaman virallisen kutsun Bulganisnille ja Hrustsheville.  Vierailua ryhdyttiin välittömästi valmistelemaan. 

Kun kysymyksessä oli Neuvostoliiton todellisen johdon ensimmäinen käynti entisessä vihollismaassa, siihen kytkeytyi monenlaisia paineita.  Niinpä kevään mittaan kävi selville, että Moskovassa oltiin lähes hysteerisen levottomia vieraiden turvallisuudesta. 

Viime vaiheessa tämä johti siihen, että valtion turvallisuuskomitean (KGB) puheenjohtaja, armeijankenraali I.A. Serov saapui henkilökohtaisesti tutustumaan vierailujärjestelyihin Helsingissä.

Lue "Budapestin Teurastajasta", I.A. Serovista; https://fi.wikipedia.org/wiki/Ivan_Serov

Huomion välttämiseksi hän matkusti tekaistulla nimellä ja väärällä passilla.

Suomalaisille esitettiin myös selväsanaisia varoituksia: koko Neuvostoliitto tulisi seuraamaan vierailua ja näin ollen, jos sen aikana sattuisi häiriöitä, tulisi niillä olemaan ”erittäin onneton” vaikutus maiden välisiin suhteisiin.  Wuori hermostui tämänkaltaisista viesteistä ja lähetti Kekkoselle yliampuvia ehdotuksia siitä, miten suomalaiset tulisi kaitsea ”hyvän käyttäytymisen” tielle.

Suomen osalta vaikeudeksi muodostui pitkittyvä hallituspula, joka oli johtaa koko vierailun lykkääntymiseen.

Ongelmia tuotti myös joidenkin suomalaislehtien esiintyminen, mihin jopa uusi ulkoministeri Andrei Gromyko puuttui Wuoren ensi kertaa tavatessaan.  Vaikutuksiltaan onnettomin oli vierailun alla Suomen Kuvalehdessä julkaistu Bulganinia arvosteleva nimimerkkikirjoitus.  Se johti suoraan Kekkoselle esitettyyn neuvostohallituksen jyrkkään vastalauseeseen.  …

Kekkosen osalta varsinaiset asiakysymykset suistuivat Bulganinin ja Hrustshevin lyhyisiin tervehdys- ja hyvästijättöseremonioihin.  Niiden aikana hän puuttui mm,. suhteita pitkään hiertäneeseen kysymykseen palauttamatta jääneistä suomalaisista sotavangeista sekä rauhansopimuksen sotilaallisista rajoituksista juontuviin ongelmiin.

Lähde: Suomi: emt. s. 75-76, 78.

*

Kekkosen toiveet kohdistuivat tämänkin vierailun (Bulganin ja Hrustshev) alla rajakysymyksiin.  Neuvostoliittolaiset eivät kuitenkaan halunneet nimetä mitään erityistä keskustelunaihetta.

Ulkoministeriön korkein virkamiesjohtokin uskoi Neuvostoliiton saattavan suostua propagandistisiin myönnytyksiin.  Sitä paitsi jotkut neuvostodiplomaatit vihjailivat avoimesti rajankorjauksista.  Mutta suurlähettiläs Wuoren tunnustelut Moskkovassa viittasivat kuitenkin siihen, ettei Neuvostoliiton kanta ollut muuttunut.

(Toiveajattelua ylläpitivät ulkomaisista lähteistä saadut lupaavat vihjeet: olihan ensimmäinen Porkkalan palauttamista koskeva ennakkotietokin saatu aikanaan Pariisista, eikä Moskovasta.; emt. s. 77).

Kun diplomaattikanavia pitkin ei saatu lopullista selvyyttä asiaan, Kekkonen etsi vastausta puoluelinjalta.

Yhteydenotto puoluelinjaa kulloinkin edustavaan diplomaattiin ei ollut ongelmaton.  Presidenttinä Kekkonen omaksui sen kannan, että hän otti Tamminiemessä ja Linnassa vastaan vain lähetystöjen päälliköitä.  Tasavallan päämiehenä hän ei voinut ajatellakaan yhteyden ottamista lähetystöneuvoksen arvoiseen diplomaattiin saati keskustella tämän kanssa ”neuvostoliittolaisella maaperällä”, esimerkiksi asianomaisen diplomaatin asunnossa.  Siksi kehiteltiin malli, joka sittemmin toimi hyvin lähes parin vuosikymmenen ajan: silloin kuin tarvetta keskusteluun ilmeni tapaaminen sovittiin Matti Kekkosen luo.  NKP:n edustajalla oli sinne lyhyt matka Tehtaankadulta, ja Kekkonen saattoi luontevasti ”poiketa vieraisilla” poikansa luo.  Näin keskustelut voitiin käydä Kekkosen kannalta turvallisessa ympäristössä, suomalaisella maaperällä ja ilman, että ne herättivät minkään ulkopuolisen tahon huomiota.

Tästä käytännöstä Kekkonen luopui vasta 1960-luvun puolivälissä.  Sen jälkeen myös NKP:n edustajalla oli suurlähettilään ohella pääsy Tamminiemeen. 

Lähde: Suomi: emt. 76-77.

*

Tällä kertaa vierailutiedonantoon hyväksytty puolueettomuuskohta ei pitänyt sisällään Neuvostoliiton tunnustusta, vaan Suomen kuvauksen omasta politiikastaan.  Merkille pantavaa oli myös se, että neuvostoliittolaiset torjuivat tulkinnan, jota esimerkiksi Kekkonen käytti omassa päivällispuheessaan: YYA-sopimus on ”ensimmäinen kansainvälisoikeudellinen asiakirja johon sisältyy Suomen puolueettomuus”.  Tältä osin neuvostoliittolaiset halusivat pitäytyä sopimuksen niukempaan tekstiin, joka puhuu vain Suomen pyrkimyksestä pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella.  …

Kekkosta ei miellyttänyt vieraiden halukkuus siirtää vierailun poliittinen painopiste kommunikeaan; Hän ei halunnut vain muutama kuukausi Unkarin tapahtumien jälkeen sitoutua pitkälle meneviin konkreettisiin kannanottoihin Neuvostoliiton rinnalla.  …

Suomessa oli jo ennen vierailua herännyt ajatus pyytää Neuvostoliitolta 100 miljoonan ruplan suuruinen valuuttalaina.  Suurten taloudellisten vaikeuksien keskellä kamppailevat Suomen Pankki ja Sukselaisen hallitus painostivat Kekkosta ottamaan asian esille.  Tämä kuitenkin kieltäytyi päättäväisesti.  Muistiinpanoissaan Kekkonen paljastaa keskeisimmän motiivinsa:

”Tärkeämpää oli kuitenkin se, että kommunikeaan ei tullut lainaa koskevaa kohtaa.  Ulkomailla olisi tehty päätelmä, että NL on meidät lainoilla johdattanut leiriinsä, että jotakin salaperäistä on kuitenkin päätetty, josta NL maksoi lainan jne.  Nyt voidaan sanoa, että eipäs Suomi saanut lainaa, mutta sillä ei väliä…”

Mitenkä oikeaan Kekkonen osui aavisteluissaan, osoittivat britti- ja amerikkalaislehtien reaktiot.  Neuvostoliiton katsottiin epäonnistuneen yrityksissään saada Suomi tukemaan politiikkaansa.  Suomen puolestaan katsottiin läpäisseen vierailun puolueettomuuslinjaltaan horjahtamatta ja antautumatta myönnytyksiin, jotka olisivat vahingoittaneet sen suhteita länteen. 

Todisteena tästä nähtiin nimenomaan se, ettei Suomi ollut saanut ennakoitua luottoa eikä liioin mitään aluemyönnytyksiä.

Lähde: Suomi: emt. s. 78-80.

*

Hyvät saavutukset näyttivät kuitenkin valuvan hiekkaan, kun Moskovassa tehtiin vain muutama päivä vierailun päättymisen jälkeen (17.6.1957) yritys syrjäyttää Hrushtshev.

Lue lisää:

[Hruštšovin ja Bulganinin palattua Suomesta kesäkuussa 1957 heidät yritettiin syrjäyttää. Presidiumi vaati ensimmäisen puoluesihteerin, Hruštšovin vaihtamista. Hän kutsui nopeasti koolle koko keskuskomitean ja teki yrityksen tyhjäksi. Malenkov, Kaganovitš ja Šepilov menettivät ministerin paikkansa. Heidän tilalleen keskuskomiteaan nousivat Leonid Brežnev ja ehdokasjäsen Aleksei Kosygin. Stalinin kuoltua kenraali Žukov oli noussut apulaispuolustusministeriksi (1953) ja sitten puolustusministeriksi (1955). Hän tuki Hruštšovia ”puolueen vastaisen ryhmän” hyökkäystä vastaan. Kesäkuussa 1957 Žukovista tuli kommunistisen puolueen keskuskomitean täysjäsen. Lokakuussa 1957 Hruštšov kuitenkin vapautti hänet ministerin tehtävistä ja erotti keskuskomiteasta. Kun Hruštšov siirrettiin, Žukov palasi julkisuuteen vuonna 1964.

Hruštšov otti maaliskuussa 1958 myös ministerineuvoston puheenjohtajuuden Bulganinilta, jolloin hänellä oli sama valta-asema kuin Stalinilla sekä puolueen että valtion johdossa.] https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikita_Hru%C5%A1t%C5%A1ov

Marsalkka G.K. Zhukovin avustamana tämän onnistui kuitenkin varmistaa itselleen NKP:n keskuskomitean enemmistön tuki. 

Hiuskarvan varassa olleen voiton jälkeen V.M. Molotovin ja G.M. Malenkovin johtama oppositio murskattiin ja keskuskomitean puhemiehistö miehitettiin Hrushtshevin kannattajilla.

Tapahtumien yksityiskohdat jäivät suomalaisille hämäriksi.  Toki vierailun aikana oli pantu merkille Bulganinin ja Hrushtshevin kilvoittelu, joka joskus oli saanut jopa koomisia piirteitä.  – Mainion välähdyksen Bulganinin ja Hrushtshevin kilvoittelusta antavat Kekkosen muistiinpanot hyvästijättökäynniltä: ”Keskustelun lopussa Hrushtshev tiedusteli, oanko hänen lahjanaan vastaan lämminverisen juoksijan, mihin Bulganin lisäsi, että hän haluaa myös antaa samanlaisen…” (UKK pm 17.6.1957).

Mutta sen tuskin oli odotettu johtavan vallankaappausyritykseen.  Moskovan tapahtumien jälkeen ei Helsingissäkään enää vallinnut epätietoisuutta siitä, kenellä määräysvalta Kremlissä oli.

Tiedotusvälineiden julkaisemista niukoista tiedoista voitiin myös päätellä, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet oli tavalla tai toisella kytketty valtataisteluun, ja että lopputulos tässä suhteessa turvasi myönteisesti alkaneen suhdekehityksen.  (Kommunikeassa oli yksiselitteisesti todettu yhteiskunnallisilta järjestelmiltään erilaisten Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteidenriippumattomuus kansainvälisen politiikan suhdannevaihteluista”.

  – Kremlin sisäisen nokkimisjärjestyksestä ei – ymmärrettävästi – esitetty halaistua sanaa. vh)

Lähde: Suomi: emt. s. 80-81, n621.

*

Se kansainvälinen kysymys, joka selvästi oli noussut päällimmäiseksi (Bulganinin ja Hrushtshevin) vierailun aikana, oli neuvostojohdon syvä huoli Tanskan ja Norjan NATO-politiikan suunnasta.

Nimenomaan oli korostettu, miten vaaralliseksi tilanne muodostuisi, jos nämä maat suostuisivat sijoittamaan maaperälleen lännen ohjusaseita.

Hrushtshev oli myös selväsanaisesti osoittanut, ettei vaara uhannut ainoastaan Neuvostoliittoa, vaan myös Suomea:

”Emme voi sulkea silmiämme siltä, että eräitä maita, jotka tosiasiassa ovat meidän ja teidän naapureita, vedetään mukaan uuden sodan valmisteluun erilaisten hyökkäysluontoisten sopimusten ja liittojen kautta saattaen tällä tavalla tulevaisuutemme uhan alaiseksi.”

Siksi Suomen oli toivottu esiintyvän jonkinlaisena välittäjänä.

Erityisen selvästi tämä oli paljastunut pääministeritason keskusteluissa (V.J. Sukselainen & Bulganin).  Mitään yksiselitteistä pyyntöä ei ollut esitetty, mutta aivan ilmeisesti Suomen toivottiin käyttävän hyviä pohjoismaisia yhteyksiään välittääkseen Neuvostoliiton syvän huolen – ja myös omansa – NATO:n toiminnan aktivoitumisesta Pohjolassa

Kaiken taustalla kangasteli toivomus, että Suomi onnistuisi taivuttelemaan Tanskan tai ainakin Norjan hylkäämään NATO:n jäsenyyden ja valitsemaan sen sijaan puolueettomuuden.

Selkeästi Hrushtshev oli myös antanut ymmärtää, ettei Suomen tullut tässä kysymyksessä vetäytyä syrjään pienuuteensa ja puolueettomuuteensa vedoten, kuten Kekkonen oli tehnyt Voroshilovin vierailun aikana. …

Lähde: Suomi: emt. 81-82.

*

Kekkonen lahjoitti (vastalahjana) Bulganinille ja Hrushtsheville veturin numero 293, jolla ammattivallankumouksellinen V.I. Lenin matkusti Helsingistä Pietariin tekemään lokakuun vallankumousta 1917.  > http://willimiehenjaljilla.blogspot.com/2018/02/pietari-veturi-nro-293.html > https://www.finna.fi/Record/musketti_rautatie.M014:VR1:2893

Veturi on vuosikymmeniä seissyt pääteasemallaan, Pietarin Suomen aseman ratapihalla.

*

Kekkoselle oli puolustusvoimien johdon taholta todisteltu, että Yhdysvaltain joutuminen sotaan jossakin päin maailmaa johtaisi automaattisesti liikekannallepanoon Norjassa. 

Silloin NATO:n ilmavoimat ottaisivat Norjan lentokentät haltuunsa ja myös Suomen vastainen raja kalottialueella miehitettäisiin. 

Samankaltaisia huolestuttavia viestejä kantautui muualtakin.  (Siksipä K. vaikkei tämän asian osalta halunnut kulkea NL:n asialla, näkymä ei merkinnyt sitä, etteikö hän olisi ollut samaa mieltä itse pääasiasta, kummankin maan, Norjan ja Tanskan, NATO-jäsenyyden muodostamasta vaaratekijästä, VH/JS).

Paljastavin Kekkosen kannalta oli keskustelu salaisia operaatioita Suomessa johtaneen Norjan sotilastiedustelun päällikön Wilhelm Ewangin kanssa. 

(Ewangin toi Kekkosen luo puolustusministeriön sos.dem. –taustainen kansliapäällikkö Kalle Lehmus, VH/JS). 

Se osoitti Norjan varautuneen systemaattisesti Pohjois-Suomen läpi tapahtuvaan Neuvostoliiton hyökkäykseen sekä korkealaatuista NATO-tekniikkaa hyödyntäen että Suomen alueelle suunnatuin operaatioin, jotka loukkasivat Suomen suvereniteettia ja olivat omiaan sekoittamaan sen norjalais-neuvostoliittolaiseen konfliktiin jo kriisin varhaisessa vaiheessa.

 > https://yle.fi/uutiset/3-8844932 > https://yle.fi/uutiset/3-9224849 > https://yle.fi/uutiset/3-9692396

Kun samaan aikaan Moskovasta kuului uhkaavia NATO-vastaisia äänenpainoja, alkoi koko asetelma muuttua Suomen kannalta yhä huolestuttavammaksi:

”Suomen oma kohtalo on kysymyksessä milloin esim. norjalais-neuvostoliittolaisella rajalla naapurisopu häiriintyy tai rikkoutuu.”

Tällaisessa Skylla ja Kharybdis –asetelmassa ei enää näyttänyt riittävän se, että Suomi pyrki pohjoismaisissa ulko- ja puolustusministerikokouksissa esiintymässä korostetun matalalla profiililla ja välttäen huolellisesti osallistumista minkään vähänkään turvallisuuspolitiikkaan kytkeytyvän kysymyksen käsittelyyn. 

Ratkaisun ongelmaan näytti tuovan vain Norjan irrottaminen NATO:sta tavalla tai toisella.  Tätä korosti mm. kenraali Erik Heinrichs, jonka asiantuntemukseen Kekkonen oli oppinut luottamaan jo YYA-neuvottelujen aikana (1948).

Tässä tilanteessa, syksyn 1956 kriisien koetellessa Suomen puolueettomuutta ja puolustusvoimien komentajan Kaarlo A. Heiskasen ennakoidessa jo kolmatta maailmansotaa, Kekkonen oli valmis ryhtymään toimiin.  Kenenkään kanssa neuvottelematta hän hahmotteli ratkaisua Suomen tuvallisuusongelmaan:

”Miltähän näyttäisi jos Suomi tekisi esityksen neutraliteetista, s.o. naapurivallat ja NATO:oon kuluvat vallat antaisivat juhlallisen vakuutuksen, että ne eivät missään olosuhteissa hyökkää Suomeen ja Suomen kautta jonkin toisen maan kimppuun.  Toissijaisesti olisi lisäksi voimassa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys- ja avunantosopimus.”

Lähde: Suomi: emt. s. 82-83.

*

Keväällä 1957 Neuvostoliitto aloitti kampanjan Norjaa ja Tanskaa vastaan.  Rajoituksille, jotka ne olivat omaehtoisesti asettaneet NATO-jäsenyydelleen, annettiin tunnustusta.

Mutta samalla korostettiin, etteivät ne vielä antaneet riittäviä takeita siitä, etteivätkö nämä maat voisi sodan syttyessä muuttua neuvostovastaisiksi tukikohdiksi. 

Uhkaavassa sävyssä varoitettiin, että liittolaispolitiikkaa saataisi johdattaa Norjan ja Tanskan tilanteeseen, missä Neuvostoliitto joutuisi tuhoamaan ne.

Kampanjaa täydensi herkeämätön pyrkimys neutralisoida Pohjola.  (”Ydinaseeton Pohjola”, VH).

Jotkut merkit viittasivat siihen, ettei tämänkaltainen kehitys olisi ollut vastenmielinen Isolle-Britanniallekaan.

Ystävänsä Kaarlo Hillilän välityksellä Kekonen sai kuulla vanhalta (tiedustelu- VH) kontaktiltaan Rex Bosleyltä, ettei Norjan irroittaminen NATO:sta olisi ehkä sittenkään mahdotonta.  Merkitystä Bosleyn sanoille antoi se, että hänet oli vastikään nimitetty merkittävään asemaan brittien tiedustelupalvelussa. 

(Bosleyn mukaan Liittotasavallan sotilaallinen rooli oli vahvistumassa NATO:ssa, ja Bosley ennusti sen johtavan Suomen osalta muun muassa Liittotasavallan vakoilun lisääntymiseen maassamme. VH).

> https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002737290.html > https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3196946-brittien-tiedustelulla-yhteys-punaisiin-1918 > http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/155046-kekkonen-rakentaa-ulkopolitiikkaa-%E2%80%93-sattumuksia-syksyll%C3%A4-1963

Ilmeisesti kaikki tämä sai Kekkosen etsimään ratkaisua suoraan Tanskan ja ennen kaikkea Norjan suunnalta.

Hän viestitti Osloon, ettei NATO-jäsenyydellä ollut Norjalle enää sellaista turvallisuuspoliittista merkitystä kuin aikanaan 1940-luvun lopulla.  Neuvostoliiton uhkaukset osoittivat päinvastoin sen saattavan koitua vaaraksi. 

Siihen vedoten Kekkonen ehdotti, että Norja jättäisi NATO:n ja solmisi korvikkeeksi kahdenkeskisen sopimuksen Yhdysvaltain kanssa.

Kekkonen ei tässä yhteydessä salannut motiivejaan:

Suomen etu, sanoin, on se, että Pohjola voisi pysyä sodan ulkopuolella.  Jos Norja tekisi kaksipuolisen sopimuksen, se voisi rauhoittaa Neuvostoliittoa.”

Myöhemmin, Tanskan kuningasparin Suomen-vierailun aikana, hän todisteli pitkän yöllisen keskustelun kuluessa vanhalle tuttavalleen, pääministeri H-C. Hansenille, Tanskan NATO-jäsenyyden tarpeettomuutta:

Lännen pitää puolustaa Tanskaa sodan tullen kuitenkin”.

Hansen myönteli, mutta totesi kätensä sidotuiksi.

> http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/11/presidentin-ministeri.html > https://da.wikipedia.org/wiki/H.C._Hansen > http://www.danmarkidenkoldekrig.dk/danske_kilder/22.1.1959%20%20h.c.hansen-mikoyan%20samtale.pdf

Lähde: Suomi: emt. s. 85.

*

Näihin aikoihin viriteltiin myös – jälleen kerran – suunnitelmia Norjan ja Tanskan NATO-jäsenyyden korvaamisesta pohjoismaisella puolustusliitolla.

Jotkut ruotsalaiset diplomaatitkin olivat liikkeellä asiassa ja saivat suomalaiset kollegansa innostumaan.  Kekkonen ei kuitenkaan lämmennyt idealle, vaan piti sitä lähinnä sosiaalidemokraattien yksityisajatteluna.

Pohjolan turvallisuuteen kytkeytyi kysymys Saksan liittotasavallan roolista.  Moskovaa huolestutti edelleen sen aseistautuminen sekä uutena piirteenä sen lisääntyvä läsnäolo Itämerellä, jonka Liittotasavallan puolustusministeri määritteli Bundesmarinen uudeksi painopistealueeksi.

Aivan erityisesti Neuvostoliittoa ärsyttivät vireillä olleet suunnitelmat Liittotasavallan ja Tanskan laivastoyhteistyöstä eteläisellä Itämerellä.  Sen taustalla nähtiin pyrkimys kaapata Itämeren tulo- ja menoreitit NATO:n hallintaan ja ”edistää sitä kautta liittouman aggressiivisia suunnitelmia”.

Neuvostoliitto ryhtyi vastatoimenpiteenä aktiiviseen kampanjaan Itämeren neutralisoimiseksi.  Tässä tarkoituksessa suurlähettiläs Lebedev pyrki heinäkuussa 1957 Kekkosen luo ja esitti ohjeittensa perusteella, että Suomi tuomitsisi Liittotasavallan ja Tanskan hankkeet.

Kekkonen kuitenkin lupasi vain perehtyä asiaan.  Niin tehdessään hän tuli pian vakuuttuneeksi siitä, että ”Itämeri – rauhan meri” oli pelkkä propagandateema ilman reaalisia toteutumisen edellytyksiä.  Tämä ratkaisi hänen torjuvan kantansa, jonka hän myöhemmin esitti vastausta uudelleen peräämään saapuneelle Lebedeville.

Lähde: Suomi: emt. s. 86.

*

Näissä oloissa oli entistä helpompi uskoa varoituksia, joita Paasikivi esitti vielä viimeisinä elinviikkoinaan.

Miten hyvin Kekkonen oli ne sisäistänyt, osoittaa Kaarlo Hillilän sarkastinen muistiinpano Tamminiemessä käydystä keskustelusta:

Kekkosen lausumia: Paasikivi sanoi, että Saksa on jo aloittanut kaksi maailmansota ja aloittaa vielä kolmannen(tottumuksesta Kekkonen jo näytteli ihailemaansa Paasikiveä niin kuin Jeesusta).”

Lähde: Suomi: emt. 86-87.

*

Neuvostoliiton ammuttua ensimmäisen tekokuun avaruuteen lokakuussa 1957, Yhdysvallat esitti NATO:n neuvostolle taktisten ydinaseiden ydinkärkien varastoimista Eurooppaan ja tarjoutui asettamaan keskimatkan ohjuksia NATO:n Euroopan joukkojen komentajan käyttöön.

Mokova reagoi tarjoukseen välittömästi.

Se katsoi aloitteen tähtäävän Liittotasavallan aseistamiseen ydinasein sekä ydinkärjillä varustettujen ohjusten tuomiseen Neuvostoliiton rajojen välittömään läheisyyteen, Norjaan ja Tanskaan.

Vaikka viimeksi mainitut torjuivatkin Yhdysvaltain tarjouksen omalta osaltaan, niille osoitettiin Moskovasta jyrkkiä varoituksia ja niitä uhkailtiin tuhoisilla vastaiskuilla.

Tammikuussa 1958 antamassaan haastattelussa Hrushtshev korosti, ettei kysymyksessä ollut ainoataan Neuvostoliiton, vaan myös mitä suurimmassa määrin myös Suomen ja Ruotsin turvallisuudesta ja suvereniteetista.

Neuvostohallitus oli jo hieman aikaisemmin kääntynyt niiden puoleen nootilla, missä perättiin valmiutta ryhtyä toimiin ”sodan välttämiseksi ja valtioiden välisten suhteiden parantamiseksi” tilanteessa, missä ydinasesodan vaara oli NATO:n toimenpiteiden johdosta ”jyrkästi kasvamassa”.

Neuvostoliiton nootti oli ensimmäinen, joka kytki Liittotasavallan varustautumisen ja Norjan ja Tanskan liittolaispolitiikan muodostamaan ongelmaryppääseen vielä kolmannen elementin: aseidenriisuntatoimet. 

Siitä lähtien nämä ongelmat tulivat suomalaisia vastaan yleensä toisiinsa kytkeytyneinä. 

Lähde: Suomi: emt. 87-88.

*

Syksyn 1956 kriisitunnelmat sekä saadut tiedot NATO:n vasta- ja valmiustoimista Suomen vastaisella rajalla saivat Kekkosen pohtimaan tilannetta uudelleen ja asettamaan puolueettomuuden edut taloudellisten realiteettien edelle.  …

Keskustellessaan tilanteesta vuoden 1956 lopulla puolustusministeri Skogin ja tämän kansliapäällikön Kalle Lehmuksen kanssa Kekkonen vaati Suomen puolustusvalmiuden nopeaa lisäämistä pohjoisessa.  Hän piti tärkeänä, että Lappiin saataisiin sijoitetuksi niin paljon joukkoja, että ne voimaltaan vastaisivat niitä yhtymiä, jotka Norjassa tultaisiin kriisitilanteessa ryhmittämään Suomen vastaiselle rajalle.  Aikaa vieviä sijoitusoperaatioita odoteltaessa Kekkonen oli valmis ”pitämään manööverien varjolla koko talven ajan porukkaa Länsi-Lapissa”. 

Kesällä 1958 käynnistyikin näitä näkemyksiä myötäilevä hanke Pohjanmaan Jääkäripataljoonan siirtämiseksi Sodankylään.

Lähde: Suomi: emt. s. 88-89.

*

Kommentaaria

Henry Kissingerin etc. äskettäistä pohdintaa aiheesta:

Kissingeirin mukaan de Gaulle uhkasi liittoutua Neuvostoliiton kanssa Yhdysvaltojen vaikutusta vastaan. …

Isossa kuvassa Neuvostoliitto oli vyörymässä länteen: Suomi olisi ollut ensimmäisessä aallossa sen kohteena.  Yleisesti tiedetään, että Suomen lentokentät ja muu infra olisi ollut Neuvostoliiton käytettävissä sodan alusta lähtien. 

Suomella ei ollut voimaa eikä edellytyksiä sitä estää, sen tiesivät pääesikunnan korkeat upseerit.  Tämän liikkeen seurauksena olisi ollut se, että Ruotsi olisi salamana liittynyt NATOon, ja tätä hintaa, läntisen sotilasliiton ohjuksia ja ydinaseita näin lähelle tuloa, Neuvostoliitto ei tietenkään ollut valmis maksamaan rauhan olosuhteissa, ja näin ollen Suomi oli ikään kuin tämän pelotteen muodostamassa tuulensuojassa.  Mutta toisin oli kriisin oloissa, jolloin suoraan sanottuna Suomen miehitys olisi ollut Neuvostoliiton päästrategian ja erityisesti Leningradin oblastin puolustusdoktriinin ensimmäisten toimenpiteiden kärjessä. 

*

Pian Porkkalan palauttamisen 1955 jälkeen Suomessa alkoi kehittyä omalaatuinen vastavaikutus. …

Yhdistäviksi piirteiksi erottautuivat noudatetun ulkopolitiikan kielteinen arviointi verhottuine muutosvaateineen sekä siitä juontuva presidentin arvostelu, mikä ennen pitkää eriytyi yhä avoimemmaksi kekkoskritiikiksi.

Kolmantena piirteenä korostui Neuvostoliiton ja sen politiikan yhä suorasukaisempi arvostelu. …

Lyhyenä ajanjaksona maassa julkaistiin koko joukko mennyttä lähihistoriaa käsitteleviä teoksia, joissa arvosteltiin joko suoraan tai epäsuorasti Neuvostoliittoa ja Suomen sodanjälkeistä politiikkaa.  Eniten huomiota herättivät Yrjö Soinin sotasyyllisyyskuvaus ”Kuin Pietari hiilivalkealla”, SS-mies Unto Parvilahden kirja ”Berijan tarhat” sekä ex-kommunisti Arvo Poika Tuomisen paljastusteokset.  Antia täydensivät erilaiset tilitykset, sellaiset kuin esimerkiksi Yrjö Niiniluodon ”Mitä on olla suomalainen” ja Jussi Talven ”Elän Venäjän varjossa”.  Niitä leimasivat läntinen etuvartioajattelu ja porvarillisen Suomen ahdistuneet kokemukset:

”Olen koko elämäni, kuten kaikki suomalaiset asunut Venäjän naapurina.  Koko elämäni ajan olen tuntenut oloni turvattomaksi”. (Niiniluoto: emt.) …

Soinin ja Parvilahden teoksia myytiin lyhyessä ajassa runsaat 50.000 kappaletta, mikä rohkaisi kustantajia uusiin yrityksiin samalla saralla.  Menekkiä lisäsi hyökkäävä mainonta. …

Teoksista alkanut keskustelu laajeni pian yleiseksi ulkopolitiikkaa käsitteleväksi polemiikiksi, jolle Unkarin tapahtumat sekä Neuvostoliiton destalinisointikampanja ja sisäinen valtataistelu olivat jo ehtineet luoda otolliset piirteet.

Monien kirjoittajien mielestä aika oli ajanut Suomen ulkopoliittisen linjan ohi.  Siksi se kaipasi tarkistamista.  Ohjenuoraksi olivat monet valmiit ottamaan ”suomalaisen suoraselkäisyyden”.

Kun noudatettu linja henkilöityi Kekkoseen, myös hän joutui arvostelun kohteeksi.  Se laajeni pian kritiikiksi, joka muistutti hänen pääministerivuosiensa raskaimpia aikoja.

Jonkinlainen huippu saavutettiin syksyllä 1957.¨

Mielialojen kiihtymystä kuvaa Kultarannassa sattunut välikohtaus, jossa tuntemattomaksi jäänyt ampuja tulitti käsiaseella presidentin kesäasuntoa. 

Eivätkä tappouhkaukset tähän päättyneet.

Lähde: Suomi: emt. s. 95-96.

*

Huolestuttavaksi oikeiston piirissä tapahtuvan kiihotuksen teki siihen kytkeytynyt spekulointi ulkopoliittisella suunnanmuutoksella.  Tietoja siitä kantautui eri puolilta maata.

Kekkonen epäili, että toiminta oli organisoitua ja että sitä johti ”jokin poppoo”.  Siihen viittasivat myös osaltaan tiedot, joiden mukaan eri puolueisiin lukeutuvat Kekkosen vastustajat olivat etsiytymässä yhteistoimintaan.  Epäluuloja oli jo ehtinyt herättää muutamien vastustajien yhteinen salaperäinen matka Saksan Liittotasavaltaan.  …

Kekkosvastaisen toiminnan toiseksi keskukseksi muodostui Sosiaalidemokraattinen puolue, jonka piirissä Väinö Leskinen käynnisti vuoden 1956 lopulla voimakkaan kampanjan presidenttiä vastaan.

Voitto kevään 1957 puoluekokouksessa antoi sille vain lisää terävyyttä.

Puolueen päälehti Suomen Sosialidemokraatti ja Sosialistinen Aikakauslehti nousivat kritiikin suunnannäyttäjiksi, ja maaseutulehdet seurasivat perässä.  Eikä niiden sävy jäänyt jälkeen pääkaupunkilaisten esikuvista:

”Oma diaknoosimme kekkomaniasta on että se on aasialaisen kommunismin ja pielaveteläisen tukipalkkiopolitiikan tartunta-aineksista syntynyt yhteiskuntaa mädättävä virus”.

Pisimmälle kritiikissään ylsi Leskisen ohjailema Sosialistinen Aikakauslehti, joka jo tässä vaiheessa asetti tavoitteeksi Kekkosen uudelleenvalinnan estämisen (1962 vaaleissa).

Syksyllä 1957 se julkaisi suurta huomiota ja pahennusta herättäneen kirjoituksen ”Minun taisteluni  -  Mein Kampf”, joka varmuuden vuoksi painettiin uudelleen vielä lehden seuraavaan numeroon.

Monologin muotoon puettu tarina oli, ja on ilmeisesti yhä, häjyin herjakirjoitus, mitä istuvasta tasavallan presidentistä on milloinkaan laadittu.

Kyltymättömän vallanhimoiseksi kuvattu Kekkonen pantiin edustamaan kaikkea väärää ja tuomittavaa ja hänen vastapainonaan SDP kaikkea puhdasta ja oikeaa.

Hyökkäys oli Leskisen ja hänen avustajiensa Olli Laitisen ja Matti Niemisen käsialaa, mutta laajempaa kantavuutta sille antoi se seikka, että lehden julkaisijana toimi SDP:n puoluetoimikunta.

Monologi osoitti, mistä Kekkosen ja sosiaalidemokraattien vastakohtaisuus – pääministerivuosien aikaisten kaunojen ja presidentinvaalitapahtumien ohella – juontui.

Kirjoituksessa näet väitettiin Kekkosen tukevan skogilaisia ja pyrkivän heidän avullaan SDP:n hajottamiseen. 

Tämänkaltaisia epäluuloja vain lisäsivät joidenkin skogilaisten tarkoitukselliset vihjaukset presidentiltä saatavasta tuesta.

Lähde: Suomi: emt. s. 97-99.

*

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli käynyt ulkomaankauppaa bilateraalipohjalta (kahdenkeskisin sopimuksin, VH).

Paineet multilateralisminiin siirtymisestä olivat kuitenkin koko ajan kasvaneet.  Keväällä 1957 Suomi allekirjoittikin OEEC-maiden kanssa nk. Helsingin klubin pöytäkirjan.  Sen myötä se siirtyi kaupassaan ja maksuissaan monenkeskiselle pohjalle. 

Samalla se otti pitkän askeleen kohti kaupan esteiden poistamista ja maksuliikenteen vapauttamista, mille sitten syksyllä suoritettu lähes 39 %:n devalvaatio loi tarvittavat edellytykset.  Suomen voitiin sen jälkeen katsoa saavuttaneen ulkomaankauppansa vapauttamisessa OEEC-maiden tason.  …

Neuvostoliitto oli suhtautunut kielteisesti länsieurooppalaisiin taloudellisiin yhteistyöorganisaatioihin jo OEEC:n perustamisvaiheesta lähtien ja tuonut sen myös selkeästi julki.

Viimeksi niin oli tapahtunut maaliskuussa 1957, kun Neuvostoliiton ulkoministeriö oli toimittanut kaikille Euroopan hallituksille julkilausuman, jossa tuomittiin vireillä olleet Euratomin ja EEC:n perustamissuunnitelmat.

Perustelut olivat olleet ennen muuta poliittiset:

järjestöjen väitettiin palvelevan Saksan liittotasavallan revansismia ja vaarantavan siten maailmanrauhan.

Näin ollen oli odotettavissa, että Suomen aloite julki tullessaan herättäisi Moskovassa huomiota, kuten tapahtuikin.

Ensi alkuun kommentit olivat vaivihkaisia varoituksia, joissa korostettiin jäsenyyden OEEC:ssä saattavan merkitä myös poliittista askelta, jolla olisi vaikutuksensa suomalais-neuvostoliittolaisiin suhteisiin.

Kun suomalaiset eivät reagoineet, sävy terävöityi.

Suurlähettiläs Lebedev marssi ulkoministeri Hynnisen luo ja korosti tälle, että valtaosa OEEC:n jäsenistä kuului Neuvostoliitolle vihamieliseen NATO:on.

Lähde: Suomi: emt. s. 109, 111.

*

Kekkonen lähti 22.5.1958 Neuvostoliittoon huolella valmisteltu keskusteluaiheita koskeva lista salkussaan.

… Rauhansopimuksen tarkistamisen (sotilaalliset rajoitukset, VH) osalta Hrushtshev toisti jo aiemmin annetun vastuksen: ajankohta oli sopimaton.  Läsnä ollut Voroshilov kuitenkin lohdutti, että ”myöhemmin” tilanne ”voi paljon muuttuakin”.

On ilmeistä, että neuvostoliittolaiset uskoivat Kekkosen aloitteen tähtäävän varustautumiseen.

Tästä näkökulmasta olivat Hrushtshevin esittämät lisäperustelut mielenkiintoiset:

Suomen ei tarvinnut varustautua, koska Neuvostoliitto ei sitä uhannut eikä Norjankaan hyökkäys tuntunut uskottavalta.

Suomen taloudellinen tilanne ei sitä liioin sallisi, eikä siitä olisi edes vastaavaa hyötyä koska ydin- ja joukkotuhoaseet olivat muuttaneet koko asetelman, Hrushtshev todisteleiksen.

Kekkonen korjasi väärinkäsityksen ja korosti puuttuneensa asiaan lähinnä sen vuoksi, että rauhansopimuksen miehistömääriä koskevat määräykset vaikeuttivat suurten asevelvollisuusikäluokkien kouluttamista.  …

Saimaan kanavan vuokrauksesta neuvoteltaessa Hrushtshev varoitti:

”Jos nyt ryhdymme keskustelemaan rajoista, voimme kajota sellaiseen, joka tuottaisi haittaa ja vahinkoa sekä teille että meille.”

(Torjuvaa kantaa perusteltiin myös sillä, että ”lännen tietyt piirit” voisivat käyttää vuokraamista hyväkseen ”vaatimuksiin rajojen tarkistamiseksi Saksassa, Puolassa, Itä-Preussissa jne”. Kolmantena syynä viitattiin Suomen sisäiseen tilanteeseen: jo Porkkalan luovuttaminen oli vahvistanut Neuvostoliitolle vihamielisiä piirejä.  Toivottu alueen vuokraaminen saattaisi vain lisätä niiden piirien vaikutusvaltaa, ja ne voisivat käyttää sopimusta hyväkseen esittääkseen yhä uusia, pidemmälle meneviä vaatimuksia.)

Neuvotteluissa Kekkonen ei ottanut esille kysymystä OEEC:n jäsenyydestä.  Ralph Enckellin yllyttämänä hän puuttui siihen kuitenkin myöhemmin keskustellessaan ulkoministeri Gromykon kanssa.

Tällöin kävi ilmi, ettei Neuvostoliiton kanta ollut muuttunut.

Gromyko luonnehti OEEC:tä Atlantin liiton (NATO) järjestöksi ja totesi siihen liittymisen vahingoittavan Suomen ja Neuvostoliiton kauppasuhteita.

Kun Kekkonen tiedusteli, voisiko Suomi luottaa Neuvostoliiton tukeen, jos sen vienti joutuisi vaikeuksiin OEEC:n ulkopuolelle jättäytymisen vuoksi, Gromyko vastasi myöntävästi.  …

OEEC-ratkaisu jäi sittemmin yöpakkasten jalkoihin ja lykkäytyi sen myötä pitkälle tulevaisuuteen.

Lähde: Suomi: emt. s. 119, 122-125.

*

*

EPILOGI

Vuonna 1957 Neuvostoliiton johtajat Nikita Hrustsov ja Nikolai Bulganin vierailivat Suomessa.

Presidentin kanslian valokuvaajana toiminut Atte Matilainen (1924-2018) oli paikalla:

Huhun mukaan TIME-lehti oli luvannut 2000 dollarin palkkion kuvasta, josta näkisi, että vieraat olivat alkoholin vaikutuksen alaisia.

Menin kollegani kanssa Kaivopuistoon odottamaan vieraiden tuloa.

Kohta he tulivatkin käsikynkkää ja laulellen.

Emme ottaneet kuvaa, sillä olisimme paljastuneet salamavalojen välähdykseen.

Herrat vielä painiskelivat majoituspaikkansa pihalla.”

 

Lähde: Helsingin Sanomat, 8.1.2018, Kuolleita;

Markku Marttinen: Juoksupojasta huippukuvaajaksi, Atte Matilaisen nekrologi.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Presidentti Kekkosen ensimmäinen toimikausi oli melkoista hakemista, kuten Juhani Suomen Kekkos-biografian noita vuosia käsittelevistä ulko- ja turvallisuuspoliittisista välähdyksistä havaitaan.
Suomi pyrki jatkamaan Passikiven linjalla, mitä se sitten myrskyisenä muutosten aikana merkitsikään.
Neuvostojohtajien ensivierailut maassamme ja niihin liittyvät valmistelut sekä jälkihoidit ovat todella kiinostavia.
Selviää se tänäkin päivänä nähtävä tosiseikka, että kriisin varalta molemmat Kylmän sodan osapuolet ovat valmiita ottamaan haltuunsa " välimaan" eli Suomen - ainakin maa pohjoiset osat.
Ydinaseiden käytön väkevä mahdollisuus saa jalkapohjat kihelmöimään.
Niinpä Suomi ja Kekkonen päätyy ponnistelemaan pohjoismaisten veljeskansojen Tanskan ja ainakin Norjan saamiseksi eroamaan NATOsta!
Kuinka moni muistaa tämänkaltaista operointia vain 50 vuotta sitten?
Vaihtoehtoina vilahtelevat Pohjolan keskinäinen puolustusliitto!
Ja kahdenkeskinen turvatakuusopimus, - ainakin Norjan ja Yhdysvaltain kesken!

Onko tuossa jotain tuttua nykypäivään nähden?

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Onhan tuosta nyt runsaat 60 vuotta sentään. 50 vuotta sitten kyllä puhuttiin vielä kovastikin vanhasta Ydinaseeton Pohjola -aloitteesta, mutta tuskinpa kenenkään mielessä enää oli Tanskan ja Norjan irrottaminen Natosta. Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen varsinkaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset