Veikko Huuska

Suomi, Venäjä – luottamus ja ehkä turvallisuus

Suomi, Venäjä – luottamus ja ehkä turvallisuus

*

Kun puhumme Suomen ja Venäjän historiallisista suhteista, kannattaa keskittyä olennaiseen.

Mikä sitten on olennaista?

Kaksi erottuu selvästi; Itämeri meritienä ja sotilasstrategisena altaana, sekä Pietarin merkitys ja sen turvaaminen, - Venäjän kannalta, tietysti. 

Suomalaisia huolettaa nykyisin Itämeren vesien pilaantuminen ja niiden suojelu; mutta mitä olemme tehneet sen eteen, ettei ilmeisin kertauhka, öljytankkerien törmäys Suomenlahdella toteutuisi?

*

Jos ymmärrämme asiat siten kuin ne on yllä kirjoitettu, ei tarvitse edes vilkaista karttaa, kun ymmärrämme, että Itämeri meriväylänä ja Pietari (Venäjälle) elintärkeänä kaupunkina liittyvät toisiinsa kohtalonyhteyden kaltaisin sidoksin.

Professori Matti Klinge kirjoitti päiväkirjassaan 24.11.2016 monelle hieman arvoituksellisesti:

”…korostin, että sittemmin ”marsalkka Stalin” aina vetosi Pietari Suuren rajaan.  Venäjä ei koskaan ole ollut kiinnostunut Suomesta, muta hyvin paljon Suomenlahdesta.  Sen kummallekin rannikolle rakennettiin vuosisatojen aikana useita tärkeitä linnoituksia kontrolloimaan tätä kaupallisesti ja siis sotilaallisesti ensiarvoista reittiä – eikä siis Suomen alueen takia.  Sisä-Suomi oli harvaan asuttua, köyhää ja hedelmätöntä, ei kiinnostavaa”.

Klinge luettelee Suomenlahden rantojen linnoituksia;

Viipuri, Narvan ja Tallinnan linnat, Raasepori, Kronstadt, Haminan ja Loviisan linnakkeet, Viapori, Hankoniemi ja vielä Bomarsund, sekä Ruotsinsalmen (Kotkan) Kyminlinna.

*

Kiven ja raudan lisäksi on tietysti henki, mieliala ja tahto.  Näistä sotkemalla soveliaassa sekoitussuhteessa – syntyy teräsbetonin kaltainen kokonaisuus, vaikea murtaa, vaikea ohittaa.

Mietin mitä minulle jäi voimakkaimmin mieleen ns. suomettuneisuuden ajalta, sanotaan 1970-luvulta?  Kekkonen oli realiteetti, ohittamaton, mutta ei suinkaan oma, siksi en siitä muista paljon, muuta kuin joitain vihaisia puheita ja keskusteluja.  Silloin kun Kekkonen puhui radiossa, taisi olla YYA:n 30-vuotisjuhla, en ehdi kaivaa nyt kesä ja vielä tarkemmin lausuttuna #ampiaiskesä2018.

Mutta kun siis kuulin suorana, miten Kekkonen sanoi selkokielellä, että se oli Suomen syy kun Talvisota syttyi, silloin minä protestoin äänekkäästi.

Niiltä vuosilta muistan ”Korpilammen hengen”, olen sen tiimoilta, sitä sivuten, istunut monta saunailtaa, ja sain kutakuinkin tuoreeltaan selonteon siitä, miten Sorsa arvioi tilanteen uudelleen, ja Jyväskylän jälkeiset paperit pistettiin naftaliiniin, ja alettiin istua ja neuvotella.  Konsensus tuli paljon myöhemmin, monen istunnon ja monen saunan ja monen grogin jälkeen. 

Nyt Klinge kirjoittaa (1.1.2017) päiväkirjassaan: (siitä miten muotoutuu käsitys 1970-luvusta, ja miten se voi muuttua);

”Tähän (käsitysten muutokseen) vaikutti ehkä argumentointini (siis Klingen) ”suomettumiskoulukuntaa” vastaan ja kuvaus konsensuspolitiikan synnystä:

Presidentinvaaleja ei päästetty sekoittamaan poliittista ilmastoa, jottei russofobiasta ja kateuden lietsonnasta olisi päässyt nousemaan kovin näkyvää.  Liittyminen EEC:hen ja ETYK:in saaminen Helsinkiin olivat pääasioita, joita oli koko ajan pidettävä mielessä.  Sen teki Kekkonen”. 

Näin siis Matti Klinge. 

Myönnän, että ymmärrän tämän (ja Muistelmat III:n) jälkeen ainakin sitä ”isoa kuvaa”, jota Kekkosen sanotaan pitäneen seinällä, sehän muotoutui ajan kanssa. 

Kekkosen syviä elämyksiä olivat;

1964 Hrustshovin nujertaminen,

1968 Presidentinvaalit ja Vennamo-Virkkunen –rintaman 99 valitsijamiestä,

1968 Tshekkoslovakian miehitys,

1975 Nobelin saamattajääminen. 

Erityisen rasittava oli vuosi 1968, joka oli toivon ja nousun aikaa, mutta blaskasi pahasti, niin sisällä kuin ulkona, siitä oli vaikea mennä yli.

*

” ”Suometumiskoulukunnan” pääargumentti on niin sanottu ”rähmälläänolo” suhteessa Neuvostoliittoon.  Varmaankin voidaan puhua ”liiallisesta” neuvostoliittomyönteisyydestä liehittelystä ja nöyristelystä, vaikka onkin vaikea määritellä, milloin kohteliaisuus ja ystävällisyys muuttuvat ”liiallisiksi”, Klinge arvioi.

”Mutta koko liiallisuutta täytyisi mielestäni verrata siihen, miten suhtauduttiin muihin maihin”, sanoo Klinge, ja jatkaa:

”Aikaisemmin oli menty varsin pitkälle saksalaismielisyydessä – ”menty”, siis jotkut olivat menneet, niin kuin suhteessa Neuvostoliittoonkin.

Sitten tuli amerikkalaisten liehittely, puhumattakaan ruotsalaisista.  Ruotsin lähettiläälle kerrottiin ”luottamuksellisesti” aivan kaikki, siitä lähettiläs Ingemar Hägglöf muistelmissaan antaa varsin vakuuttavan kuvan.

Itse olin kerran kutsuttuna Amerikan lähetystöön varhain aamulla katsomaan televisiosta presidentinvaalien (USAn) tuloksia. Vieraita oli talo tulvillaan, ja aivan oikein joku huomautti, että kyse oli suurin piirtein samoista ihmisistä, joita tapaasi Neuvostoliiton vallankumouspäivän vastaanotolla (silloin kun juhlittavaa vielä oli, vh).”

*

Virallisen ystävyyspolitiikan kauhtanan takana, suhteessa Neuvostoliittoon, esiintyi paljon hyvin kielteistä suhtautumista, - minkä ymmärtäminen ei ollut vaikeaa.  420.000 ihmisen kodit, 95.000 kuollutta.  Siinä syytä nahkeuteen ja epäluuloon.

”()Neuvostoliitossa suhtauduttiin hyvin kielteisesti, ja (aiheellisesti) Suomen poliittisiin pilapiirtäjiin ja pakinoitsijoihin.  Aiheellisesti (Klingen mielestä), sillä näin murennettiin maamme presidentin linjan arvovaltaa ja lietsottiin varsin halpahintaista populismia.

Ei siinä auta, jos toinen osapuoli vakuuttelee, että ”eihän tämä ole vakavaa”, ”täytyy nyt pilailua sietää” jne., jos toinen osapuoli kokee tyylin, varsinkin pitkään jatkuvan nöyryyttävänä, vakavaa yhteistyötä häiritsevänä ja estävänä. 

Meillä ei suhtauduttu asiallisesti Neuvostoliiton reaktioihin, mielialoihin kohdistuvaa kritiikkiä pidettiin toisarvoisena ja arvuuteltiin muita tekijöitä”.

*

Aikoinaan jo keisarit seurasivat hyvin tarkkaan  Suomen ylioppilaiden mielipiteitä. Niiden perusteella ratkaistiin tärkeältä osalta, voitiinko Suomea ja suomalaisia pitää lojaaleina.  Ulkopoliittinen lojaalisuus oli kuitenkin keisariaikana kaikkien etujen ja suosion ehto.

 

Kaikki suurvallat ovat huolissaan sellaisista ryhmistä joiden voi sodan tullen kuvitella siirtyvän vihollisen puolelle.  Tämä oli sekä Neuvostoliiton että Saksan juutalaisvainojen taustalla.

Ja aikanaan vaikkapa Ranskan hugenottien vainoamisen taustalla.  Ja aikanaan vaikkapa Ranskan hugenottien vainoamisen taustalla 1500-100 –luvulla.

Eikä suomalaisia kutsuttu aseisiin Maailmansodan sytyttyä 1914.”  (Klinge: Emt. 11.1.2017.

*

Historian ymmärtämisestä

On toistettava, että Marx ja kaikki muut sosiologisesti ajattelevat tutkijat toivat paljon tärkeää ja uutta menneisyyden ymmärtämiseen, mutta yhtä lailla tärkeää on käsittää, että yksilöt eivät toimi vain rakenteiden puitteissa, vaan muokkaavat niitä ja saavat aikaan melkein sattumanvaraisia suuria tapauksia.

Sellaisia ovat viime aikoina erityisesti puhuttu Ensimmäisen maailmansodan, sekä sen puhkeamisen että rauhanteon yhteydessä.  ”Very nearly everything in history very nearly did not happen” – sattumanvaraiset tekijät panevat alkuun rakenteellisten olojen muutoksia.  Ne voivat voimia sytyttiminä, denonaation aikaansaajina”. professori Matti Klinge kirjoittaa 19.10.2016, - enkä voi olla yhtymättä näkemyksiin.  Pienestä kiinni, että tunnettu historia kaikkineen olisi jäänyt toteutumatta.

*

Venäjä 1991 – 2018

Välillä tuntuu, että elämme ja ajattelemme sirkusteltan tapahtumissa, hengitämme ja imemme itseemme hikisten hevosten vaahtoisten kupeitten hajua, komentojen kajahtelut, kiroamiset ja mätkähdykset.  Elämme hetkessä ja tilanteessa, kun terveellistä olisi mennä teltan ovelle ja katsoa laajempaa maisemaa.

Lukemattoman monet kritisoivat ja dementoivat Putinin roolin ja työn.  Miten vahvasti toivotaankaan Venäjää ja aikaa ”ilman Putinia”, - Russian without Putin.

Mutta mitä me tiedämme taaksepäin, nykyhetkeen ja ennen kaikkea tulevaisuuteen siinä toistaiseksi kuvitteellisessa olosuhteessa, jossa Venäjä ilman Putinia olisi realismia? 

Minkälainen Venäjä2018 olisi, jos Putinia ei olisi, ei ollut, eikä tullut? 

Kuka osaa sen vakuuttavasti sanoa ja kuvailla? 

Mihin sellainen varma tieto ja näkemys perustuu? 

Minkälaisen historialliseen tietoon ja historian muotoutumisen arvaamattomien risteävien polkujen kulkemiseen, historiakäsitykseen? 

Varminta tietoa tässä asetelmassa on se, mikä on kohtalaisen selvää historiantutkijalle, mutta ei välttämättä maallikolle ja kriitikolle: Emme tiedä, minkälainen Venäjä olisi 2018 tuossa tapauksessa, että Putinia ja hänen regimiään ei olisi. 

Tämä ei ole mielipide, vaan yksinkertainen tosiasia. 

Emmehän tiedä, kuka olisi hänen sijastaan noussut Venäjän johtoon toisen vuosituhannen päättyessä, miten pitkään, millaisin hallitsijatoimin hän olisi istunut ja johtanut; kuka ja mitä olisi häntä seurannut.

*

Uskottavaa on että kukaan muu kuin putinilainen elinikäiseksi tsaariksi muotoutunut hallitsija ei olisi 1999-2018 istunut ja hallinnut, vaan joku, tai oletettavammin, jotkut olisivat häntä seuranneet, ja heidän jälkensä valtakunnan johdossa olisi ollut kulloinenkin, heistä ja monesta muusta tekijästä riippuvainen, muuttuvaisten tekijäin ja – kuten Klinge edellä sanoi – rakenteellisten olojen muutoksista ja sattumanvaraisista suurista tapauksista (myös pienistä) ja muutoksista eteenpäin muotoutuvana elämänvirtana etenevä, meille täysin arvaamattomaksi jäävä historia.

Pelkistäen, yksinkertainen kysymys:

näemmekö Venäjän2018 huonoimpana mahdollisena Venäjänä, vai – vaihtoehtoisesti – parhaana mahdollisena Venäjänä? 

Mikä on realististen vaihtoehtojen kirjo, ja miten tämä toteutunut suhteutuu tuohon skaalaan?  Ja sitten, ne odottamattomat, ennakoimattomissa olevat toteutumavaihtoehdot, joista emme tiedä mitään?

*

de Gaulle, Kekkonen, Willy Brandt…

Vaihtoehtoisen Venäjän vaihtoehtoisesta, mutta tietomme ulkopuolelle jäävästä kontrafaktuaalisesta vaihtoehdosta voimme johtua näkemyksiin, joissa suhteuttaen tarkastellaan valtiojohtajan, tässä tapauksessa V.V. Putinin, kautta joidenkin muiden valtioiden johtajiin. 

Siten voimme ainakin joltain osin ymmärtää ja hyväksyä näkökulman, jonka Klinge esittää 20.0.2016;

”Tässä saa melkein joka päivä, kadulla ja kokouksissa, toistaa kertosäettään presidentti Putinin vertautumisesta kenraali de Gaulleen ja presidentti Kekkoseen, maidensa pelastajiin ja nostajiin rappiotilasta menestykseen ja kunniaan – joihin eräs kuulija lisäsi perustellusti Willy Brandtin.”

Kyse on siis valtiojohtajan elämäntyöstä, suuresta kutsumuksesta, ja sen tuloksista, joilla oli ilmiselvää vaikutusta kansakunnan historiaan.

Klinge tarkastelee kotoista esimerkkiä, presidentti Kekkosen saavutusta, sitä suurinta:

On siis syytä muistuttaa myös Kekkosesta.  Millainen oli se Suomi, jonka johtoon hän tuli 1956?  Repiviä puolueriitoja, koko ajan lakkoja, inflaatiota ja devalvaatioita, monta vuotta negatiivista talouskasvua.  Ja sitten maaltapako ja maastapako 1960-luvulla.

Kekkonen onnistui pakottamaan maaseudun ja kaupunkien edustajat, puolueet ja ammattiliitot yhteistoimintaan suurempien päämäärien hyväksi hyvin nopean ja kivuliaan industrialisoimisen ja urbanisoimisen haittavaikutusten leimaamana aikana.  Eikä vähiten siksi, että Suomen oli ulkopoliittisesti oltava vahva ja johdonmukainen”. 

Näin siis Klinge vetää pitkän kehityskaaren, jossa yhteinen muuttuja oli UKK:n elämäntyö ja Suomen suuri tarina.

*

Jos historian tutkimuksesta jotain olen oppinut, se olkoon sen ymmärtäminen, että kahden toisistaan riippumattoman henkilön, asian tai ilmiön esiintyminen yhtä aikaa, ei sinänsä todista mitään niiden välisestä kausaalisuhteesta. 

Asiaa on tarkasteltava muistakin ulottuvuuksista kuin ajasta ja sen yhdenaikaisuudesta käsin.  Mutta, melkein yhtä tärkeää on myöskin oivaltaa, ettei tästä säännöstä johdu mitään, mikä sinänsä todistaisi jotain yhdenaikaisten esiintymisten toisistaan riippumattomuuden ja täyden kausaalikatkoksen olemassaolosta.

Tähän kohtaan lainaan jälleen Klingeä:

”…eräs vanha Kekkos-vihan edustaja halusi sanoa, että Fagerholm olisi varmaankin yhtä hyvin hoitanut nämä asiat.  Olisi, olisi, sitä ei koskaan kokeiltu.  Mutta tuskin Fagerholm olisi onnistunut. Hrushtshvin luottamusta hän ei ainakaan ollut saavuttanut:

”Herra Fagerholmilla on leveä selkä”, ”u gaspodina Faerholma shirokaja spina.” 

Jonka takana, Nikita Sergejevitsh tarkoitti, piilottelivat Leskinen ja muut sapelinkalistajat”.

Tulemme toteutumattoman historian aavan meren rannalle, jossa emme tiedä, mutta muistamme toki joitakin tosiasioita, ja voimme niiden perusteella tehdä johonkin mittaan päteviä perusteltuja skenarioita.

Joudumme kysymään myös, neuvostosuhteiden ja niihin elimellisesti kytkeytyvien luottamuksen, ulkopolitiikan, taloussuhteiden, idänkaupan kannattavuuden etc. seikkojen ohella:

olisiko Fagerholmista, - tai hänen todennäköisestä seuraajastaan, kuka hän sitten ikinä olisi ollut, - ollut Korpilammen hengen rakentajaksi, tulopolitiikan takuumieheksi, vakautuspolitiikan ja ulkoisen puolueettomuuspolitiikan taikuriksi?  Tuskin, ehkä ei.

*

Hyvin monet merkittävät valtiomiehet ovat olleet syvällisiä historian tuntijoita, historiasta voi oppia, vaikka se vaatii menneisyyden ymmärtämistä – ei karkeaa kopiointia.

Paasikivi oli historian ekspertti, ”ammattilainen”, Kekkonen ja Koivisto lukivat paljon historiaa.  Historiallisiin argumentteihin vetosi myös jatkuvasti – ehkä yllättävän oppinut – Stalin”, sanoo Klinge.

”Suomen rajan hän vaati vedettäväksi Pietari Suuren suunnitelman ja toteutuksen (1710/1721) mukaan.  Kun Molotov oli ratkaisevan tärkeissä neuvottelussa Berliinissä marraskuussa 1940,hänoli jatkuvassa sähkeidenvaihdossa Moskovaan ja pyysi ohjeita Stalinilta.  Stalin korosti sähkeessään (13.11.1940 kello 11) erityisesti Mustanmeren ja Krimin merkitystä, että Neuvostoliiton kannalta kyseessä oli tarkoitus estää Ison-Britannian ja muiden hyökkäykset Neuvostoliiton rannikkoja vastaan historiallisin argumentein sähkeessäkin:

”Every development from the Crimean war in last century on to foreign troops landing in the Crimea and Odessa in 1918 and 1919 bear testimony that the security of the USSR Black Sea cannot be assured unless the Straits question is settled.  Therefore the USSR interest in the Black Sea is (related to] the defence of the USSR coast and assuring its security.”

(International Affairs 1991/8.)

Siten Krim nykyäänkin on Venäjälle keskeisen tärkeä, ja kyllähän tämä sotasatama-alue myös oli Krimin lyhyehkönä Ukrainan-aikana vuokrattuna Venäjälle.  Pitää osata katsoa myös vastarannalle.”

Meillä kieltäydytään päättäväisesti näkemästä Krimin-kysymystä konkreettisena ”kilpapurjehduksena Sevastopoliin”, jota se mitä suurimmassa käytännössä oli. 

Länsi on tämän ulottuvuuden kieltänyt, ja me haluamme olla osa Länttä, joten koko kysymystä ei meille ole, ja senjälkeen kun Putin kultaisen huoneen puheessaan kääri tämän näkökohdan auki, lukittui asetelma niin lopullisesti, että kysymyksen vakava, historiallinen, avaaminen muodostuu kuin bakteeripussin avaamiseksi. 

Suomalaisten täytyy ottaa vakavasti se pietarilaisten pelko, että suomalaiset hyökkäävät taas, niin kuin 1941…

Pelon pitkä laahus. 

Ja Putin on nimenomaisesti pietarilainen.

*

Nato

”Perusasiana pysyy kuitenkin se, että Venäjä pitää NATOa vihamielisenä organisaationa, eivätkä sitä meikäläisten toistelemat todistelut voi muuttaa miksikään.  Suomalaisilla ei ole mitään mahdollisuuksia eikä mitään syytä yrittää venäläisten mielipiteitä.  Suomelle ne ovat suurvaltanaapurin näkemyksiä, jotka on otettava huomioon.” (Klinge, 27.10.2016.)

*

Laillisuusyhteiskunta

Suomi ja suomalaiset vetoavat alvariinsa ”Läntisen arvoyhteisön” arvoihin, niiden yhteisyyteen ja pysyvyyteen.  

Demokratia, liberaalit arvot, ihmisoikeudet – sekä laillisuusperusteinen yhteiskunta. 

Mutta ”meillä ei yleisesti ymmärretä, että anglosaksisessa maailmassa vallitsee aivan toisenlainen oikeusajattelu kuin Euroopan mannermaalla”.

Miten voi kannattaa ja aidosti elää joidenkin mainittujen ”arvojen” mukaisessa yhteisössä, jos ei edes tunne samaistumiskohteen järjestelmää ja sen toimintaperiaatteita?

Tämä on tietysti mysteeri mutta sen käsitteleminen jääköön toiseen yhteyteen, niin komplisoitu ja säikeinen asia se vain on.

Lainaan nyt kohtalaisen pitkään, kenties kohtuuttomankin pitkään, professori Matti Klingeä, hänen päiväkirjastaan, pvm 12.1.2017:

”Me noudatamme roomalaista tai roomalais-saksalaista oikeutta, jossa tuomiot sidotaan kodifioituun lakiin (ei rangaistusta ilman lakia: nulla poena sine lege), anglosaksisessa kulttuurissa taas valamiesjärjestelmään ja etenkin viittauksiin aikaisempiin oikeustapauksiin, ja sen seurauksena asianajajien keskeiseen merkitykseen itse prosessissa.

Anglosaksinen oikeuskulttuuri on tullut laajasti tunnetuksi elokuvien ansiosta – kun taas meikäläinen ei, eikä se olekaan yhtä näkyvän dramaattista.

 

”Kohdistuessaan ratkaisujen tai vireillä olevien juttujen juridis-teknisiin näkökohtiin julkinen keskustelu on tullut väistäneeksi TTIP-hankkeen historiallisesti, valtiosääntö-oikeudellisesti ja poliittisesti tärkeimmän ongelman.  Investointisuojalla luodaan Eurooppaan (ja Yhdysvaltoihin) uusi, kansallisen ja EU-oikeuden ulkopuolinen oikeusjärjestys, joka on avoinna vain toisen osapuolen sijoittajille.”

Professori Martti Koskenniemen nyt (tammi 2017) julkaistu Tiedeseuran esitelmä oli hyvin valaiseva ja järkyttävä, jo kun kuulin sen toukokuussa (2016), ja nyt luen sen Sphinx-vuosikirjassa.

 

Koskenniemi analysoi käsitettä ”reilu peli” (fair and equitable treatment).  Meillä oletetaan käsite itsestään selväksi. 

”Siinä ilmenee puutteellinen ymmärrys (amerikkalaisen) oikeusjärjestelmän, erityisesti sen taloudellisen osan toiminnasta.  Moderni asianajotoiminta ei (siellä] pyri siihen, että tuomioistuimet ratkaisisivat sisältökysymyksiä.  Kanteita nostetaan neuvottelujen vauhdittamiseksi ja toisen osapuolen painostamiseksi oman asiakkaan kannalta hyödylliseen ratkaisuun.  - -

Amerikkalaisessa käytännössä edellytetään asianajajan toimivan aggressiivisesti asiakaan edun ajamiseksi. -  -  Reilua on se, mihin päädytään.  Normeja käytetään strategisina neuvotteluvälineinä.”

Suomalaisten lainkuuliaisuus ja virkamiesten luotettavuus eivät siis päde kaikkialla.

Siinäkö syy siihen, että suomalaiset yritykset ovat usein epäonnistuneet ulkomailla?”

Lähde: Matti Klinge: Päiväkirjastani 2016-2017, s. 198-200. (vahv. VH)

*

Klinge ja hänen siteeraamansa Martti Koskenniemi avaavat oivalla tavalla ”Läntisen arvoyhteisön” keskeisen valtion, Yhdysvaltain, oikeusjärjestystä ja sen toimintaperiaatteita.  Ei hyvä. En mitenkään, hyvällä tai parhaalla tahdollanikaan, pysty samaistumaan siihen!  En halua, en pysty, ehkä koskaan tule samaistumaan, saati ”integroitumaan”.

*

Epämukavia kysymyksiä demokratiasta, liberalismista, populismista etc

Jatkan Klingen siteeraamista:

Populismi on nyt ”vuoden teema” – ja lehdistö puolustaa ahkerasti ”länsimaista demokratiaa”.

 

Mutta mikä on Peppe Grillon ja Silvio Berlusconin ero? Paitsi omaisuus, jonka avulla jälkimmäinen pääsi pitkäaikaiseksi pääministeriksi ja mediamogulina dominoimaan mielipiteitä?  Miten miljoonat oli hankittu?

Ja mitä demokratiaa Yhdysvaltojen kilpailevat miljonäärit edustavat?  He ovat itse raha-aristokratiaa, erona se, että rouva Clinton edusti ancien règimeä, sen traditiota ja piirejä.  Trump taas nojautuu massoihin bonapartistisessa hengessä.  Hävittyään Mme Clinton myönsikin, ettei hän ollut tuntenut Amerikkaa.”

*

Pär Stenbäckillä on rohkeutta kirjoittaa ”meistä liberaaleista”, jotka emme ole vuosikymmeniin suostuneet myöntämän kansallisuusaatteelle, uskonnolle, ihmisten kollektiivisille tunteille ja kertomuksille mitään arvoa, eikä, voisi lisätä: historialliselle ajattelulle.

Usko ”järkeen” johti ”uusliberalismin” vaihtoehdottomaan dogmatiikkaan ja äärimmillään thatcherismiin.

Itse olen kritisoinut individualismin kalvinistisperäistä, kielteistä suhtautumista valtioon, kirkkoon, kaikkiin auktoriteetteihin ja instituutioihin – mikä on erityisesti näkynyt kouluihin ja yliopistoihin kohdistuneena tolkuttoman ”moderniuden” aatteena ja systemaattisena haluna korvata ihminen koneilla.”

*

Summa

Suomessa on nähtävissä, miten ne liberaaleimmiksi asemoituneet ja sellaisina pidetyt ovat ohjelmallisesti tai ainakin käytännössä ensimmäisinä murtamassa legalismin perustaa, laillisuusyhteiskunnan legitimiteettiä ja säädöspohjaisen yhteiskunnan perustan, eli säädösten, universaalia noudattamisvelvoitetta. 

Heillä oikeus ja mahdollisuus toteuttaa itseään ja mielteitään, on arvoista parhain. 

Mutta samalla, salliessaan itselleen tämän laajennetun vapauden alueen, he ovat ensimmäisiä myöskin tuomitsemaan ja asettamaan lakitupaan ne, jotka näkevät maailman ja ihmisen toisin, ja ilmaisevat sen tahollaan.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen

Suomi on oikeusjärjestelmältään, sananvapaudeltaan ja demokraattiselta järjestelmältään selkeästi länsimaa. Joskus näistä periaatteista on ikävä kyllä lipsuttu, tai jouduttu lipsumaan. Ennen sotia näin uhkasi käydä Lapuan liikkeen kanssa. Sotien jälkeen suomalaiset joutuivat tuomitsemaan johtajiaan "sotasyyllisinä" vastoin kaikkia oikeusperiaatteita. Ns. yöpakkaset ja noottikriisi ilmensivät ongelmallisia idänsuhteita ja 70-luvulla monet suomalaiset poliitikot ja tiedotusvälineet alkoivat olla paavillisempia kuin paavi itse, lännessä alettiin puhua "finlandisierungista". Suomettumisen huipentumana voi pitää poikkeuslakia Kekkosen uudelleenvalitsemiseksi.

Matti Klinge on oikea suomettuneen ajattelun esitaistelija, hänen mielestään Suomen tulisi aina ja kaikkialla muistaa ennenkaikkea Pietari Suuren suomalaisilta valloitetulle maalle perustaman Pietarin/Leningradin/Pietarin turvallisuus. Neuvostoliiton romahdettua meille koitti mahdollisuus päästä eroon Venäjän kainalossa olosta ja tuosta ajattelusta, mutta toteutimme sen vain puolittain. Suomi ei liittynyt Natoon ja Venäjälle jätettiin näin edelleen mahdollisuus vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kun sanomme, että jokin maa on oikeusjärjestelmältään selvä länsimaa, niin mitä silloin tarkemmin ottaen sanotaan?

Se,että läntisillä valtioilla on varsin erilainen oikeusjärjestelmä, - sekä perusteiltaan että käytännöiltään - on tosiasia, ei mielipide.

Professori Martti Koskenniemen blogissa viitattu esitelmä on pienellä vaivalla luettavissa kirjastossa tai verkossa. Moniko tohtii asettaa Koskenniemen asiantuntemuksen kyseenalaiseksi?

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen

Anglosaksisissa ja mannereurooppalaisissa oikeusjärjestelmissä on eroja, mutta oikeusvaltioperiaatteen kannalta niissä ei käsittääkseni ole juuri eroa. Länsimaissa oikeusjärjestelmä on erotettu poliittisesta vallasta, mitä ei voi sanoa esim. Venäjän ja Kiinan kohdalla.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Onko länsimaissa oikeusjärjestelmä erotettu poliittisesta vallasta?

Ehkä alastomin ja ilmeisin "koetinkivi" tässä suhteessa on Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomarit, tuomarinimitykset, nimitysten "elinkautisuus", sekä tuomariston näkemysten ja ratkaisukäytäntöjen ohjausvaikutus.
Trumpin - ja hänen edeltäjiensä - nimityksiä on seurattu kiinnostuneina maailmalla, ja nimenomaisesti oikeusjärjestelmän toiminnan ja ratkaisujen kannalta.
Harvemmin kuulee estettävän kategorisia väittämiä oikeusjärjestelmän täydellisestä erottamisesta poliittisesta vallasta.
Vaikka Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on turbulenssissa, presidentti on poliittinen valinta ja osa poliittista valtaa, joskin aina paljon muutakin!

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen

On totta, että Yhdysvalloissa presidentti nimittää korkeimman oikeuden tuomarit ja että demokraatti- ja republikaanipresidentit ovat nimittäneet tuomareiksi sellaisia henkilöitä, joiden ovat uskoneet edustavan omaa aatemaailmaansa. Viran elinikäisyys korostaa kuitenkin riippumattomuutta nimittäjästä ja poliitikoista ja muutamat konservatiivisina pidetyt tuomarit ovatkin virassaan osoittautuneet melko liberaaleiksi.

Poliittinen valta nimittää tuomarit kaikkialla, niin demokraattisissa länsimaissa, Suomi mukaanlukien, kuin diktatuureissakin. Ero on siinä, että länsimaissa oikeuslaitos yleisesti ottaen tuomitsee ja ottaa kantaa lakien puitteissa (jotka toki kansan valitsemat parlamentaarikot, siis poliitikot, ovat säätäneet), mutta diktatuureissa ja autoritaarisesti hallituissa maissa poliittinen valta pääsee vaikuttamaan tuomioistuinten päätöksiin.

Ei todellisuus tietenkään ole aina näin ideaalinen, mutta oikeuslaitosten näkeminen samanlaisina demokraattisissa länsimaissa (edustavat ne sitten anglosaksista tai mannereurooppalaista perinnettä) kuin esim. Venäjällä ja Kiinassa on sitä hämärrystä, jota itänaapurin trollauskoneisto tuottaa. Trollien tai ns. hyödyllisten idioottien (eräs heistä loukkaantui kovin tuosta nimityksestä jokin aika sitten :D) whataboutismia on ryhtyä moittimaan aina esim. suomalaista tai yleensä länsimaista yhteiskuntaa, kun esim. Venäjän hallintoa arvostellaan.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Mielenkiintoista, miten vähäiselle huomiolle on jäänyt tuo Klingen linkkaama Pärre Stenbäckin tilitys siitä, miten vähän me liberaalit olemme viime
vuosikymmeninä suostuneet antamaan huomiota kansallismielisyydelle, uskonnolle ja kollektiivisille tunteille ja kertomuksille.

Nuohan ovat ne elämänalueet ja ilmiöt, jotka eivät ole ainoastaan liberaalien " Out of Box" -aiheita, vaan vieläpä jopa ei-kiitos -asioita.

Tämäntapainen monille ihmisille oikeasti tärkeiden, jopa keskeisimpien, elämänasioiden dissaaminen ei pidemmän päälle voi jäädä ilman vastareaktioita.

Käyttäjän marttivartti3 kuva
Martti Nurmi

Historia opettaa. Se, mitä se opettaa, kullekin, on tulkinnanvaraista. Tapahtumien liittäminen talouteen ”follow the money” tuo yhden näkökulman. Venäläisten omaisuudet ulkomailla ja päinvastoin, auttavat ymmärtämään mm. ryöstökapitalismin syitä ja seurauksia.
Kuka tekee vaikuttavan esitelmän venäläisen rahan invaasiosta Suomeen ja päinvastoin. Politiikka on usein taloudesta riippuvainen. Siten syntyy historiaa ja on syntynyt. Oligarkilla on aina ollut "turvansa ja oikeutensa”, mutta missä?

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

"Pelottavan" Venäjän vahvuutta ja tulevaisuutta kuvaa se että oligargit eivät sijoita Venäjälle.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset