Veikko Huuska

Puna-armeijan 3. Divisioona ja sen kujanjuoksu Aunuksen kesässä 1941

Puna-armeijan 3. Divisioona ja sen kujanjuoksu Aunuksen kesässä 1941

Espanjalaiset soturit Aunuksessa ja heidän muistomerkkinsä

*

PUNA-ARMEIJAN 3.D

Nostoväen 3. Vapaaehtoisdivisioona (3.D) muistamisen kohteena.

Katso: https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10157020817893484&set=a.10155775283693484.1073741827.638623483&type=3&theater

*

Petroskoissa ilmestyvä suomenkielinen uutislehti Karjalan Sanomat kertoi keskiviikkona 27.6.2018 mielenkiintoa herättävän uutisen:

”Espanjalaiset soturit saivat muistomerkin

Muistomerkki Karjalan rintamalla 1941-1944 kaatuneille espanjalaisille vapaaehtoisille paljastettiin Aunuksen piirin Säntämässä sunnuntaina (24.6.2018).  Tilaisuuteen osallistuivat muiden muassa Espanjan Venäjän suurlähettiläs Ignacio Ybáñez Rubio, Espanjan Pietarin-pääkonsuli Juan Antonio Martinez-Cattaneo ja Moskovan Espanjan keskuksen johtaja Maria Teresa Casero

Kahdessa graniittilaatassa on 23 espanjalaisen nimet venäjäksi ja espanjaksi.  Uutistoimisto Tassin luoteinen alueosasto paljasti nimet vuoden kestäneen arkistotyön tuloksena.

Samalla todettiin, että kolme espanjalaista lepää neuvostosotilaiden joukkohaudassa Säntämässä.

*

Espanjan sisällissodan 1936-1939 aikana (tasavaltalaisten puolelta) tuhansia espanjalaisia lapsia evakuoitiin Neuvostoliittoon, muun muassa Leningradiin.  Suuren isänmaallisen sodan alettua 1941 espanjalaisia nuoria meni työskentelemään Leningradin tehtaisiin ja sairaanhoitajiksi sotasairaaloihin.

Yli 60 nuorta liittyi Leningradin nostoväenjoukkojen 3. divisioonaan.  Elokuussa 1941 divisioonan 5000 sotilasta lähetettiin Aunuksen piirin Säntämään ja Tuulokseen vastustamaan suomalaisjoukkoja.  Raskaissa taisteluissa vain 320 sotilasta jäi eloon, muun muassa seitsemän espanjalaista.

Virallisten tietojen mukaan  Venäjällä asuu nyt 63 espanjalaista, jotka evakuoitiin Espanjan sisällissodan aikana Neuvostoliittoon.”

Lähde: Karjalan Sanomat/Vk.com. 27.6.2018.

*

Prologi

Operaatio lyhyesti

Tuuloksen läpimurto, hyökkäys Syvärille ja Pyhäjärven valtaus

27. elokuuta ylipäällikkö Mannerheim antoi käskyn Karjalan armeijalle. Hyökkäyksen tavoitteena oli edetä Syvärille. Sivutavoitteena oli edetä Prääsään ja Munjärvelle. Syyskuun alun ajan armeija suoritti uudelleenjärjestelyä. 3. syyskuuta alkoi yleishyökkäys, joka päivää myöhemmin johti läpimurtoon Tuulosjoella. Hyökkäystä edelsi Karjalan armeijan historian suurin tulivalmistelu, johon osallistui noin 200 tykkiä ja kranaatinheitintä. Keskitys kesti viisi tuntia, jonka aikana se tuhosi Neuvostoliiton 3. divisioonan taisteluasemat ja vei niiltä taisteluhengen. Läpimurron suorittivat suomalaisen 5. divisioonan joukot. 5. syyskuuta suomalaisen VI armeijakunnan joukot valtasivat Laatokan rantatien suunnassa Aunuksen kaupungin. Pohjoisempana hyökänneen 17. divisioona pääsi osillaan Aunus-Prääsä väliselle tielle, mutta erityisesti Nurmoilassa neuvostojoukot pitivät sitkeästi asemansa. Tilanne raukeni suomalaisten saarrostettua neuvostojoukot joiden 3. divisioona kärsi kovia tappioita.

Etelämpänä suomalaiset saavuttivat 8. syyskuuta Syvärin Kuuttilahden, Lotinapellon ja Podporožen luona. Samana päivänä 17. divisioonan joukoista muodostettu Osasto Marttinen saavutti Syvärin aseman ja katkaisi samalla Leningrad-Murmansk välisen Muurmannin radan. Tosin saksalaiset olivat ehtineet aiemmin Leningradin saarron yhteydessä. Sotjärven suunnalla edennyt VII armeijakunta juuttui taisteluihin Prääsästä. Neuvostojoukkojen vastarinta Prääsän-Pyhäjärven alueella kesti 16. syyskuuta saakka, vaikka suomalaisilla oli kolmea divisioonaa vastassa yksi neuvostodivisioona. Syvärin suunnalla suomalaiset aloittivat asemasodan ja eteneminen keskittyi kohti Äänistä. 18. syyskuuta suomalaiset valtasivat Bulajevan. Taistelujen ajan pohjoisella sivustalla Ryhmä Oinonen varmisti sivustan, eikä edennyt.

Wikipedia: Itä-Karjalan valtaus 1941; https://fi.wikipedia.org/wiki/It%C3%A4-Karjalan_valtaus_1941

*

PUNA-ARMEIJAN 3.DIVISIOONAN (3.D) VALKOINEN YMPYRÄ

Jatkososan taistelut 1941 - 1944

Tutkija Juri Kilin kertoo:

”Neuvostoliiton 7. Armeijaa vahvennettiin kahdella yhtymällä elokuussa 1941

Kenraaliluutnantti Filipp D. Gordelenkon komentamaa 7.Armeijaa (7.A) vahvennettiin elokuun alkupuolelle 271. Jalkaväkidivisioonalla (272.D9 Stavkan reserveistä.Eversti Mirofan I. Potapovin komentama divisioona saapui Aunuksen kannakselle 9.8. ja osallistui seuraavasta päivästä alkaen Vieljärven alueella armeijan vastahyökkäyksiin.

Uutena yhtymänä vastahyökkäyksiin osallistui myös vähän aikaisemmin alueelle saapunut, Leningradin kaupungin työläisistä muodostettu, eversti Zinovi N. Aleksejevin komentama 3. Vapaaehtoisdivisioona (3.D), jolta puuttui mm. oma tykistörykmentti.  Divisioona alistettiin Tuuloksen-Säntämän suunnalla toimineelle kenraaliluutnantti Vjatselav D. Tsvetajevin komentamalle Aunuksen Operatiiviselle Ryhmälle (entinen Eteläinen Operatiivinen Ryhmä). 

Armeijan joukkojen 10.-14.8.1941 tekemissä vastahyökkkäyksissä ehtyi myös uusien yhtymien iskuvoima.”

Lähde: Kilin Juri - Raunio Ari: Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941.

*

Kolmannen Divisioonan (3.D) tuho eli ihmisiä suviyössä

Fragmentteja Jatkosodan historiasta 1-6

Säntämän – Uutjärven alueella toimi Leningradin nostoväen 3.D, jossa rykmentit JR 2 ja JR 3., komentajanaan eversti Z. Aleksejev. 

Kartta;  http://sotakartat.blogspot.com/2012/06/tuuloksesta-eteenpain.html

Kohti Syväriä hyökkäävä VI Armeijakunta pääsi Tuulosjoella läpimurtoon 4.9.1941. Siitä joukot jaettiin siten että oikealla Laatokan rantaa eteni Os.Lagus ja 5.divisioona ja vasemmalla 17.divisioona. 5.9 Os.Lagus valtasi Aunuksenkaupungin sekä osaston alainen Kev.os.4 jatkoi etenemistään Laatokan rantaa myöten kohti Pisiä. (nuoli kartassa). 17 Divisioonan Osasto Vaala hyökkäsi Säntämästä etelään ja JR34 koillisesta Koivumäestä kohti Nurmoilaa. 5.divisioonan JR44 taasen hyökkäsi etelästä Tuuksasta. Usean yhtymän eteneminen kohti Nurmoilaa tuotti tulosta. (nuolet kartassa osoittaa taistelujen loppuvaiheesta Tenhuselässä) 7.9 oli vallattu Nurmoila,Novinki ja Tenhuselkä pääsemättä kumminkaan yheyteen toisten joukkojen kanssa.

Vastassa oli vihollisen 3.divisioona joka saatiin kumminkin motitettua ja loppuosa pääsi Aunuksenkaupunki-Prääsäntien ylitse karkuun itään.

 

*

Tuuloksen läpimurto 4.9.1941

Hyökkäys yli Tuulosjoen alkaa

Suomalaisen 5.D:n hyökkäyksen tueksi määrätty voimakas tykistö aloitti tulivalmistelun viisi tuntia ennen hyökkäyshetkeä.  Tärkeimmän suunnan heittimistö osallistui myös tulivalmisteluuin.  Samaan aikaan vahvennettu 31.Kss.K savutti myllyn raunioin ja erilaisilla äänillä harhautti vihollisen huomion pois ratkaisukohdasta.  Jalkaväki lähti kello 4.55 liikkeelle valmiusasemist ja tykistötuli muuttui saattoammunnaksi.

Ensimmäiset pataljoonat ylittivät pioneerien avulla vähävetisen Tuulosjoen nopeasti ja suuntautuivat tavoitteisiinsa joen eteläpuolella.  Tahokas tykistövalmistelu oli lamaannuttanut neuvostoliittolaisten vastarinnan lähes kokonaan.  Suomalaisten etenemisen alettua neuvostoliittolaisen tykistön toiminta rajoittui yksittäisiin hajalaukauksiin, sitäkin ennen se oli ollut varsin vähäistä ja kohdistunut heidän vanhoille maalialueilleen.

Osoittautui, että murtokohta oli valittu Tuuloksenjoella toimivien neuvostojoukkojen ja Säntämässä taistelevan 3.D:n joukkojen saumakohtaan.

Lähde: Jatkosodan historia 2, s 281.

Todetaan:

Puna-armeijan 3.Vapaaehtoisdivisioona (3.D) käsitti kaksi rykmenttiä ja patteristot mutta ei Kenttätykistörykmenttiä. 

Kokematon, kouluttamaton ja ilmeisen hajanaisesti organisoitu divisioona sai tässä vahvan tykistövalmistelun tukemassa hyökkäyksessä pahasti siipeensä.  3.Divisioonan rykmentit sijaitsivat Säntämäjoen partaalla siten, että JR3 oli asemissa Saarimäenjärven länsipuolella ja JE2 sen itäpuolella.  Erityisen annoksen ne saivat rautaa niskaansa Säntämän länsipuolella sijainneiden 5.Divisioonan (Ilves-divisoona) Tykistöryhmä R:n toimesta (17.D:n tukiryhmä: Tykistöryhmä R; everstiluutnantti K. Rauramo). vh

*

Neuvostoliittolaiset olivat ilmeisesti 6.9. illalla tulleet siihen tulokseen, että yritystä murtautua Nurmoilan kautta itään ei enää voitu toteuttaa.  Jäljelle jäi vain mahdollisuus pyrkiä verrattain tasaisen metsämaaston kautta käyttäen hyväksi lännestä itään kulkevia hakkuulinjoja Aunuksenkaupungin – Prääsin tielle ja sen yli itään.  Sotavangit kertoivat, että korpialueen halki itään yrittävien joukossa oli 3.D:n komentaja, eversti Aleksejev esikuntineen.

*

VI Armeijakunnan esikunnasta ilmoitettiin (6.9.1941) ilmoitettiin kello 10.50 17.D:n esikuntaan, että 5.D:n tiedustelupartiot olivat todenneet vihollisen 3.D:n pitkänä rivistönä marssilla itään päin metsähakkuulinjoilla Pyhäjärven pohjoispuolella ja hajaosastoina pyrkimässä metsän halki koillista kohti.  Vihollisen paine alkoi tuntua pian 17.D:n sivustassa, sillä jo kello 11.50 majuri Perksalo ilmoitti eversti Snellmanille, että vihollinen pyrki murtautumaan Nurmoilan alueelta koilliseen.  Sen komppanian vahvuinen osasto hyökkäsi Lemjärven pohjoispuolitse itään. Parakkikylän maastossa olevat III/JR 34:n komppania ja I/KTR 8 joutuivat taisteluun, mutta Novingin alueelta ja lähialueelta lähetettyjen apujoukkojen turvin vihollinen lyötiin takaisin.

*

Eversti L. Molanderin komentaja Kev. Os:n VI Armeijakunnan komentaja määräsi siirtymään Saarimäkeen alistettavaksi eversti Snellmanille.  Ylijohdon alainen saksalainen 163.D siirtyi Viteleen-Tuuloksen maastoon.

Täten järjestetyt yhtymät saivat uudet tehtävät.  Eversti Laguksen ilmoitettua 5.9. illalla puhelimella Aunuksenkaupungin valtauksesta kenraalimajuri Talvela antoi hänelle käskyn jatkaa hyökkäystä Syvärille Lotinanpeltoa kohti.  Pisi oli vallattava ja lähetettävä nopeita joukkoja Mäkrijärven kautta Vaaseniin.

Eversti Karhun (5.D) oli Taisteluosasto Vaalan ja Taisteluosasto Tuompon voimin saarrettava ja tuhottava lännestä ja etelästä Nurmoilan-Tenhuselän-Säntämän maastossa taisteleva neuvostoliittolainen 3.D, aluksi yhteistoiminnassa Torasjärven suunnasta hyökkäävien 17.D:n osien kanssa.  17. D:n oli jatkettava hyökkäystä Nurmoilaan, sekä valmistauduttava sen jälkeen etenemään Märkjärvelle.

*

Everstiluutnantti Tuompo muodosti II/JR 44:stä ja I/JR 44:stä Taisteluosasto Tiirikkalan 6.9. kello 7.15 ja antoi sille tehtäväksi vallata Pitkäjärven-Kalajärven kannaksen.  Ennen kuin majuri Tiirikkala ennätti saada taisteluosastonsa ryhmitetyksi, I/JR 44:n joukot valtasivat yllättäen kello 8.15 Nurmoilan.

Vihollinen vetäytyi Säntämää ja Novinkia kohti sekä Nurmoilan pohjoispuoliselle harjanteelle.  Pataljoona saarsi neuvostoliittolaisen 3.D:n huoltokeskuksen noin puoli kilometriä Nurmoilan eteläpuolella olevalle mäelle ja yhdessä aamupäivällä paikalle saapuneen II/JR 44:n osien kanssa valtasi sen.  

Katso: SHS, Sotahistorialliset paikat; http://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/1247/country/9/area/90/

Tiedustelu sai selville neuvostoliittolaisten aikeet lyödä Osasto Tiirikkala Nurmoilasta.  Tästä syystä majuri Tiirikkala ryhmitti joukkonsa kylän koillis-, pohjois- ja luoteisreunaan puolustukseen.  Samaan aikaan Valoilasta Latvan kautta etenevien I/JR 44:n osien oli vihollisen vastarinnan takia pakko pysähtyä Kalajärven tienhaaran edustalle.

*

3.Divisioonan jäljellä olevat joukot sijaitsivat hajallaan ja merkittävässä määrin taistelukykyään menettäneenä Säntämäjoen ja Aunusjoen välisellä erämaa-alueella, siten että rantareittiä Aunuksenkaupunkiin edennyt Osasto Lagus ja sitä seuraavan Laurilan rykmentin (JR 22) joukot saarsivat sitä lännessä, ja niiden edellä Pyhäjärvi-Nurmoila-Pitkäjärvi-Kasarmit-Lentokenttä –tasalle Tuuksajoen vartta edenneet JR44:n joukot saarsivat niitä telän suunnalta.

Säntämän-Nurmoilan saarrostustaisteluissa 6.9.-8.9.1941 puna-armeijan 3.Divisiioona läpimurtoon pyrkivän hyökkäyksen etelään, Tuuksajoen suuntaan, jossa se kohtasi II/JR44:n joukkoja ja sai ne osaksi vetäytymään tulosuuntaansa. Säntämästä vetäytyvän 3.D:n pääjoukko pyrki Kalajärven-Pyhäjärven ja Sergapuron välistä ei-kenenkään maata pitkin kohden itää, päästen 8.9. mennessä Lemjärven pohjoisrannan tasalle, Parakkikylän maastoon, jossa se kohtasi koillisesta Torasjärven – Koivumäen suunnasta edenneen II/JR34:n joukot  (Perksalo).

*

Osasto Vaala

Luoteessa Säntämän kannaksella Osasto Vaala jatkoi 6.9.hyökkäystään Hyökkäysryhmien Roos ja Sourande joukoilla. Eversti Vaala aikoi ensin vallata tykistövalmistelun jälkeen pienin voimin Kylyjärven luoteispuolen ”motin”, minkä jälkeen hyökkäysryhmä Souranderin  joukkojen oli edettävä kannaksen kapeimmalle kohdalle ja pudistettava Kylyjärven länsiranta vihollisesta.

Hyökkäysryhmien joukot vedettiin 6.9. aamulla taaksepäin, ja kello 7 Osasto Vaalaa tukeva tykistöryhmä ampui 10 minuutin keskityksen Kylyjärven ”mottiin”. 

Maasto vallattiin ja puhdistettiin aamupäivän kuluessa.  Alueelta laskettiin 81 vihollisen rakentamaa korsua.  Neuvostoliittolaiset pääsivät vetäytymään motista Kyyjärven luoteis- ja länsirantaa myöten, sillä saarrostus ei olutkaan täydellinen, vaan motista oli ollut jatkuva yhteys taaksepäin

Osasto Vaala valmistautui nyt hyökkäämään puolenpäivän jälkeen Säntämän kannakselle.

JSH2, s. 297-298.

*

Puoleltapäivin 6.9. VI Armeijakunnan komentaja antoi 5.D:n komentajalle käskyn ryhtyä  johtamaan lännestä ja etelästä hyökkääviä Taisteluosastoja Vaala ja Tuompo, joiden oli yhteistoimin Koivumäestä etenevien 17.D:n joukkojen kanssa tuhottava neuvostoliittolaisen 3.D:n joukot.

Eversti Karhu otti 6.9. klo 12.35 vastaan hänelle alistettujen joukkojen johdon.

*

Nurmoilan kylän valtaus yöllä vasten 7.9.1941

Nurmoilan taistelut jatkuivat koko iltapäivän.  Niiden painopiste oli edelleen kylän luoteispuolella, missä Säntämän-Nurmoilan välille saarretut neuvostoliittolaiset (pääosin 3.D, vh) yrittivät murtaa Osasto Tiirikkalan poulustuksen.

Majuri Tiirikkaln avuksi lähettämät joukot aloittivat hyökkäyksen Säntämän tien eteläpuolella luoteeseen ja ne saavuttivat taisteluissa Latvan-Kalajären tien kaakkoispään.  Illalla neuvostoliittolaisten aktiivisuus väheni ja näytti siltä, että ne luopuisivat yrityksestä avata tieyhteyttä Nurmoilan kautta.

Majuri Tiirikkala ei katsonut voivansa hyökätä Novingn suuntaan, ennen kuin Kalajärven eteläpään tienhaara oli vallattu.

*

Taistelut 7.9.

Pääosat kaksirykmenttisestä neuvostoliittolaisesta 3.D:stä olivat tässä vaiheessa Saarimäenjärvi-Kalajärvi-Pyhäjärvi alueella, Osasto Vaalan ja JR 44:n välissä.  Osasto Vaalan tiedustelupartiot havaitsivat 7.9. kello 7.15 neuvostoliittolaisten vetäytyvän täältä koilliseen ja itään.  Pyhäjärven pohjoispuolitse lännestä itään suuntautuvalla metsähakkuulinjalla oli pitkänä rivistönä raskaassa lastissa oleva autokolona, tykistöä ja miehistöä. Erilliskäskyin eversti Vaala lähetti joukkonsa hyökkäämään.  …

Kun luultiin neuvostoliittolaisten hyökkäävän (vahvoin osastoin Pyhäjärvi-Kalajärvi kannaksella pohjoiseen Levenduksia kohti, minne oli työnnetty varmistusosastoja) Osasto Vaalaa vastaan alueen luoteis- ja pohjoisosassa, eversti Vaala antoi käskyt JR 61: pataljoonille torjuntatoimista.

Vihollinen ei kuitenkaan pyrkinyt pohjoiseen Levenduksiin, vaan kääntyi metsänhakkuulinjalle ja vetäytyi Pyhäjärven pohjoispuolitse itään.  Iltapäivällä Osasto Vaala menetti kosketuksensa neuvostoliittolaisten päävoimiin.  Kaikkialla teillä, poluilla ja metsänhakkauslinjoilla tavattiin runsaasti heidän jälkeensä jättämää kalustoa. 

Partiokahakoita ja maastonpuhdistusta lukuun ottamatta Osasto Vaalan taistelutoiminta päättyi tähän.

*

Pieniä neuvosto-osastoja jäi saarroksiin Novinkijärven ja Pitkäjärven väliselle kannakselle.  Iltapäivän kuluessa mottialue puhdistettiin. 

Neuvostoliittolaiset olivat ilmeisesti 6.9. illalla tulleet siihen tulokseen, että yritystä murtautua Nurmoilan kautta itään ei enää voitu toteuttaa.  Jäljelle jäi vain mahdollisuus pyrkiä verrattain tasaisen metsämaaston kautta käyttäen hyväksi lännestä itää kulkevia hakkuulinjoja Aunuksenkaupungin-Prääsän tielle ja sen yli itään. 

Sotavangit kertoivat, että korpialueen halki itään yrittävien joukossa oli 3.D:n komentaja, eversti Aleksejev esikuntineen.

*

17.D:n komentaja (Snellman) ilmoitti kello 16 VI Armeijakunnan komentajalle, että Nurmoilan alueelle saarrettu vihollinen pyrkii korpimaaston kautta väkivalloin ylittämään Aunuksen-Prääsän tien  Lemjärven pohjoispuolella sen yritykset oli torjuttu, muta Parakkikylä-Niiniselä alueella niitä ei voitaisi estää, koska 17. Divisioonaalla ei ollut alueella kuin huoltojoukkoja.

VI Armeijakunta oikeutti silloin eversti Snellmanin käyttämään 7.D:stä alistettua Kev.Os. 15:ä saartoalueelta purkautuvien vihollisten tuhoamiseen. 

Armeijakunnan esikunnasta annetun käskyn mukaan oli koetettava saada neuvostoliittolaisen divisioonan (3.D) komentaja esikuntineen kiinni.

*

Tilanne Nurmoilan koillispuolella 8.9.

Eversti Karhun komentaman 5.D:n joukkojen tehtävänä oli saattaa loppuun Säntämän-Nurmoilan alueelta koilliseen vetäytyvän vihollisen 3.D:n tuhoaminen.  Niiden oli valmistauduttava VI AK:n komentajan 8.9. kello 12 puhelimella antamalla käskyllä siirtymään Nurmoilan-Lemjärven maason puhdistettuaan Länsi-Syvärin alueelle.

*

Kun aamulla 9.9. selvisi, että vihollinen (3.D) pyrkii Lemjärven pohjoispuolelta Hoilammen suuntaan pakoon, VI AK:n komentaja käski 5.D:n yhteisvoimin 7.D:n joukkojen kanssa saartaa Koivumäen eteläpuolelle Aunuksenkaupungin-Prääsän tien yli pyrkivät ja jo tien yli päässeet vihollisjoukot.

5.D:n joukkojen oli varmistettava Aunuksenjoella länteen ja samalla etelästä ja idätä saarrostaen hyökättävä pohjoiseen. 

7.D:n oli estettävä Saarimäen suuntaan etelästä pyrkivien vihollisten läpipääsy miehittämällä linja Irsijärvi-Koivumäki.  Tsilmjärvelle oli lähetettävä osasto sulkemaan Omelian-Tsilmjären suunta.

*

Hoilammen saarrostustaistelu 9. ja 10.9.

Sen jälkeen kun Taisteluosasto Tiirikkalan pataljoonat olivat syyskuun 10. päivän vastaisen yön kuluessa ryhmittyneet Hoilammen maastoon asemiin ja III/KTR 3:n pääosat olivat puoli tuntia tulittaneet kylää, hyökkäys alkoi lammen molemmin puolin pohjoiseen 10.9. kello 4.30.  Puoli tuntia myöhemmin molemmat pataljoonat joutuivat taisteluun vihollista vastan. 

Vastarinta II/JR 22:n alueella oli lujempaa kuin lammen itäpuolella, joen majuri Tiirikkala suuntasi II/JR 44:n joukkoja lammen pohjoispuolitse täydentämään saarrostusta ja auttamaan II/JR 22:ta.

Hoilammen kylä vallattiin kello 5.30 mennessä.

Neuvostoliittolaisten joukkojen pääosat vetäytyivät länteen ja koilliseen.  Länteen yrittävä osasto työntyi I/JR 44:n linjaa vastaan, minkä johdosta pataljoonaa kapteeni Lehtosen pyynnöstä vahvistettiin yhdellä komppanialla. 

Linja kesti paineen ja iltapäivällä tuhottiin loukkuun joutunut, noin pataljoonan vahvuinen (n. 900 miestä) vihollisosasto kokonaisuudessaan.

Koilliseen pyrkivä vihollisen osasto törmäsi II/JR 51:n varmistukseen, mikä se rajulla hyökkäyksellä oli jo saamaisillaan murretuksi, kun eversti Karhun lähettämät ja II/JR 51:n komentajalle alistetut panssarivaunut ajoivat paikalle.

Neuvostoliittolaisten hyökkäys torjuttiin ja tämäkin osasto tuhottiin.

*

Tsilmijärvi, 10.9http://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/1279

Vihollisen 3.D:n pääjoukko oli kuitenkin jo ehtinyt ohittaa kylän ja kääntyä pohjoiseen Omeliaa kohti.

Sen jälkijoukkoja saapui Tsilmjärven kylän, muta II/JR 1:n joukot painoivat ne takaisin metsiin.

Omeliaan lähetetty I/JR 51:n joukkue joutui väistymään joten neuvostoliittolaisten pääjoukko pääsi jatkamaan vetäytymistään erämaiden läpi itää kohti. 

Neuvostoliittolaisten 3.D:aa ei vieläkään saatu kokonaan tuhotuksi eikä sen joukoista ollut saatu pitävää otetta.

*

Yleisesikuntakapteeni I.K. Tiainen kertoo artikkelissaan ”Karhumäen operaatio v. 1941”  3.Divisioonan jäämäosien roolista Petroskoin edustan taisteluissa syksyllä 1941:

”Petroskoin ryhmään oli kauimmin kuulunut 272.D ja syyskuun puolivälistä lähtien 313.D.  Erillisinä osastoina olivat lisäksi JR 15, JR 24 ja osia JR 33.sta. 

Näiden lisäksi Petroskoin alueella oli ollut Täyd R 131 ja 71.D:stä siirretty JR 52 sekä Orsegan seuduilla ko kaupungin eteläpuolella Aunuksen ryhmään kuuluneen 3.D:n jäännökset, jotka nyt hajaantuivat ja ja osin pelastautuivat ryhmänsä yhteyteen.  Luopuessaan Petroskoista venäläiset vetivät Petroskoin ryhmän pääosat koilliseen Kontupohjan suuntaan.

Ye.kapt. I.K. Tiainen: Karhumäen operaatio v 1941, artikkeli Tiede ja Ase/1959.

*

ihmiset syysyössä

3. Divisoonan komentaja livistää

”Valoilaan 6.9.1941 kello 16 saapunut IIK/JR 44, komentajana majuri Lampola, sai heti käskyn edetä Ylä-Latvan kautta Kalajärven pohjoispäähän johtavaa tietä ja katkaista Nurmoilan – Säntämän tie Kaljajärven pohjoispään korkeudella, jossa asettuu puolustukseen.  Samalla sille alistettiin sillä suunnalla taisteleva 2.K (pioneerijoukkue). 

Kello 17.10 lähtikin pataljoona liikkeelle ja sai kosketuksen viholliseen noin 3 km Ylä-Latvasta koilliseen.  Pataljoona suoritti hyökkäyksen etulinjassa oikealla 8.K ja vasemmalla 9.K, takana 7.K.  Osasto Viita (2.K) sai tehtävän varmistaa Nurmoilan suuntaan sekä ottaa yhteyttä 5.K:aan (jonka saikin 7.9. klo 1.00).

Osasto Lampolan hyökkäys alkoi kello 10.50.  Vihollisen vastarinta murtui kiivaan taistelun jälkeen.  Eteneminen kävi kuitenkin hitaasti pimeässä ja sateessa, vihollisen tehdessä jatkuvaa vastarintaa. 

Komentaja majuri Lampola muistelikin jälkeenpäin, että hyökkäys tapahtui säkkipimeässä, eteenpäinmeno oli mitä vaikeinta ja eteneminen olikin hidasta.  Useita vankeja saatiin, joista osa oli haavoittuneita.  Kello 22.30 oli pataljoona noin 600 metrin päässä tavoitteestaan tienristeyksestä, jossa vastarinta yhä tiukkeni.  Kello 4.40 katkaistiin Nurmoilan – Säntämän tie.

Tielle jäi venäläisten kolonna.   

Tähän Kalajärven maastoon tuhottuun kolonnaan kuului vihollisen divisoonan esikunta (3.D), joka täydellisesti yllätettiin. 

Esikunnan upseerit yrittivät pakoon kuorma-autoilla, jotka tuhottiin miehistöineen. 

Divisioonan komentaja (eversti Aleksejev, vh) ajoi henkilöautollaan pitkin kangasta, hyppäsi autosta ja pakeni metsään.

Vihollinen oli kerännyt tykistönsä yhteen paikkaan ilmeisenä tarkoituksena tuhota ne, mutta eivät ehtineet, panssarivaunusta olivat tuhonneet vain radion.  Mainittakoon, että esikunnalta löytyi mm. meidän vastailmestynyt Kenttäohjesääntömme (suomenkielisenä).

Kello 5.00 saapui oma panssarivaunuosastomme (2 vaunua).  kello 8.50 suoritetulla hyökkäyksellä miehitettiin Kalajärvestä lounaaseen virtaava purolinja.

Lähde:  Elmer Palmunen: Hämäläisdivisioona Jatkosodassa, 1954. s. 104-105.

*

Syyskuu 1941

Täysin Salainen

Petroskoi

Sisäasiain kansankomissariaatin 7. erillisen armeijan erityisosaston päällikölle

SELONTEKO

7. armeijan yksiköiden taistelussa epäonnistumisen syistä

Kolmas vaihe: vastustajan läpimurto Aunuksen suunnassa ja sen joukkojen eteneminen Syvärille

7. armeijan ja Eteläryhmän johto tiesi jo kauan ennen vastustajan hyökkäystä Aunuksen suuntaan, että vastustaja oli siirtänyt tähän suuntaan 17. jalkaväkidivisioonansa.  Johtopäätöksiä tästä ei ilmeisesti tehnyt kukaan, ja se johti vastustajan keskittämään joukkonsa sekä hyökkäämään meikäläisiä vastaan rankaisematta.

Kaikesta näkyy, etteivät yksikkömme olleet valmiit torjumaan iskua, ja niinpä ne pakenivatkin kahdessa päivässä epäjärjestyksessä Syvärin taakse. 

Koko 3. divisioonamme katosi, ja vasta kahdeksan päivän kuluttua sen yksittäisiä osastoja alkoi ilmaantua.  Tämä osoittaa ryhmän järjestäneen surkeasti yksiköidensä ja yhtymiensä hallinnon.  Niitä ei johdettu ollenkaan.

Ryhmän komentaja, kenraaliluutnantti Tsvetajev ja esikuntapäällikkö, majuri Kazantsev ilmoittivat päämajaan vastustajan iskun tulleen yllätyksenä, he kun eivät muka tienneet vastustajan keskittävään joukkojaan heidän suunnalleen.  Tämä on täyttä puutaheinää, sillä keskittämisestä tiedettiin sekä ryhmässä että armeijassa.

Jos toimenpiteisiin oltaisiin ryhdytty ajoissa, vastustaja ei ainakaan olisi kyennyt etenemään Syvärille niin nopeasti kuin se sen teki, sillä kyseisellä kaistalla vastustajalla oli korkeintaan yksi jalkaväkirykmentti enemmän kuin meillä.  Meidän joukkomme vielä puolustautuivat, joten vastustaja olisi voitu pysäyttää puolustuslinjalla ja jopa tuhota sen edessä.

Tappio johtui siitä, ettei edes ryhmän esikunta välittänyt kaivaa maahan korsuja komentopaikakseen, vaan majoittui latoihin jatkuvaan tuhoutumisvaaraan.  Esikunnan tuhoutuminen olisi johtanut joukkojen ohjauksen katoamiseen, kuten lopulta kävikin.  Ryhmän esikunta menetti joukkojensa hallinnan heti vihollisen aloitettua hyökkäyksensä, ja yksiköt toimivat itsekseen.  Käytännössä ne juoksivat pakoon.  Ryhmän esikuntapäällikkö, majuri Kazantsev näytti tässä esimerkkiä ja ehti Syvärin taakse ensimmäisenä.

Eteläryhmän nopea vetäytyminen Syvärin taakse sekä 3.divisioonan menetys antoivat vastustajalle mahdollisuuden levittäytyä vapaasti etelään ja itään katkaisemaan Petroskoin ja Lotinanpellon välisen rautatien, jolla se samalla katkaisi Eteläryhmän huollon Petroskoista käsin.

Kaikesta tästä voi tehdä seuraavanlaiset johtopäätökset:

1.Armeijan, ryhmien ja divisioonien johto on yleensä tehnyt todellisuutta erittäin usein vastaamattomia päätöksiä, mikä on johtanut sotatoimien epäonnistumiseen.

2.Puolustusasemat, joille joukot ovat vetäytyneet, on miehitetty yleensä hätäisesti ja valmistelematta niitä.

3.Vaikka kansankomissaari on käskenyt, ei yhtään divisioonankomentajaa ole vapautettu tehtävistään taistelujen huonon johtamisen vuoksi.  71. divisioonan komentaja on kyllä erotettu, mutta virheellisesti, sillä 71. divisioona on taistellut ja taistelee kaikista parhaiten ja aiheuttaa vastustajalle suuria tappioita.

4. Meikäläiset eivät tunne suomalaisten taktiikkaa eivätkä halua ottaa heidän taistelujohtamisestaan oppia.  Vieläkin ajatellaan, ettei metsien ja soiden läpi voi kulkea, ja tämä johtaa sotatoimien vääränlaiseen suunnitteluun sekä taistelunjohtamiseen.  Vastustaja taas toimii  juuri kuten pitää, eli ei myönnä kulkukelvottomaksi mitään reittiä ja ilmestyy juuri siellä, missä häntä ei odoteta, kuten joukkojemme selustassa ja sivustassa.

5. Rintamalle saapuneet yksiköt on lähetetty taisteluun pieninä osastoina (pataljoonina), vaikka sellaisilla ei taisteluja ratkaista, vaan ainoastaan aiheutetaan lisää tappioita elävässä voimassa ja kalustossa.  Keskitettyjen ja hyvin valmisteltujen iskujen sijaan syntyy hajanaisia törmäilyjä, joista ei ole vastustajalle juuri minkäänlaista haittaa.

6. Divisioonat ja rykmentit eivät harjoita yhteistoimintaa, vaikka kuuluisivat toistensa alaisuuteen.  Se johtaa jopa pataljoonien omatoimisuuteen, mutta naapuriyksiköltä ei silti kuulu apua juuri koskaan.

7. Sotatoimien toteutukseen osallistuvien aselajeista ja laitoksista kaikki eivät tiedä tehdyistä ratkaisuista, ja se näkyy yksiköiden suorittamien sotatoimien sujumisessa.

8. Kantapäällystön valikointiin ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota.  Edelleen vallitsee käytäntö, jonka mukaan johtoon päädytään sotilasarvon perusteella, eikä osaamisen, toimintakyvyn tai uskollisuuden puolueen asialle ja Neuvostoliiton hallitukselle.  Esimerkkinä tästä ovat Eteläryhmän esikuntapäällikkö, majuri Kazantsev sekä 3. divisioonan komentaja, eversti Aleksejev.

Kaikki tässä esitetty on johtanut armeijan yksiöt ja yhtymät jatkuvasti valumaan taaksepäin puolustuslinjalta seuraavalle, jättämään vastustajalle maa-alaa sekä kärsimän suuria miehistö- ja kalustotappioita.  Johtopäätöksenä, hyvällä sotatoimien järjestämisellä armeijamme menestyisi, ei vastustaja.

Toimenpiteet:

Ensinnä: 7. erillisen armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Gorelenko on vapautettu tehtävistään.

Toiseksi: 272. ja 3. divisioonan sekä 24. ja 9. rykmentin pakenemista puolustusasemista tutkitaan.  Tutkinnan valmistuttua joukko henkilöitä haastetaan sotatribunaalin oikeuskäsittelyyn.

Sisäasiain kansankomissaarin 7. erillisen armeijan

erityisosaston väliaikainen päällikkö

vanhempi pataljoonankomissaari Bystrov.

Lähde: Stalinin salainen jatkosota.  Jatkosodan venäläiset dokumentit. Toim. Timo Vihavainen ja Ohto Manninen. Docendo, 2014. s. 224-227.

*

Lokakuu 1941

Sv. eläinlääk. välskäri

Smirnovin, S.F.

KERTOMUS 3. DIVISIOONAN PERÄÄNTYMISESTÄ

7. armeijan käskystä minut lähetettiin 3. div. esikuntaan Norkin asemalle.

26.9.1941  3.div. komentajan ev. Aleksejev määräsi minut 9. rykmenttiin, jonka komentajana oli maj. Prihodjko.  Silloin oli rykmentti Latvan asemalla.  Yrittäessämme sinne resiinalla meitä ammuttiin joten emme päässeet sinne.

29.9.1941 9.rykmentti perääntyi Norkin asemalle, jossa oli div. esik.

Norkissa olimme vain puoli vuorokautta, koska olimme piiritettyjä ja meitä ammuttiin kolmelta taholta.  Ainoa vapaa tie oli Äänislinnaan.  Div. perääntyi siihen suuntaan.

Norkin asemalla olivat kaikki päätiet ja paikat, jonne vihollinen voi päästä, miinoitettuja.  osa elintarvikkeista oli kaivettuna aseman lähelle säiliöpaikan alle ja muihin paikkoihin.  (Elintarvikkeita oli: riisiä, jauhoja, säilykkeitä, korppuja, edelleen tulitikkuja ja tupakkaa).

28.9.1941 peräännyttiin Derevjankan asemalle ja matkalla heitettiin suuri määrä elintarvikkeita (riisiä, jauhoja, korppuja, jne.).  Eversti Aleksejevin määräyksestä miinoitettiin viholliselle tärkeät pääsykohdat.  Mutta sielläkään ei voitu olla kauan, koska vihollinen seurasi kaiken aikaa kintereillä antamatta meidän levähtää ja ampuen lakkaamatta osastojamme.  Derevjankan asemalla oli myös elintarvikkeita kaivettu metsässä olevan tapulin alle.

Illalla 29.9.1941 divisioona perääntyi Ozerkin asemalle josta tie oli katkaistu Äänislinnaan ja divisioonaa ammuttiin khr. rumputulella.  Eversti Aleksejevin käskystä räjäytettiin junat ja panssarijuna, joka avasi tietä Äänislinnaan.  Tänne jätettiin hyvin paljon e-tarvikkeita, tykkejä, a-tarvikkeita, jotka osittain räjäytettiin.  Tänne jäi hyvin paljon haavoittuneita.

Divisioona alkoi perääntyä metsää pitkin sovhoosi N:o 2:een, joka oli 7 km päässä Äänislinnasta.  Mutta sielläkään emme voineet mitenkään suojautua viholliselta.  Silloin div. alkoi epäjärjestyksessä perääntyä toiseen suuntaan, etelään, siis Syväriä kohden.  Tämän perääntymisen määräsi kenraalimajuri Sudakov.

30.9.1941 divisioonaan saapui 24. rykmentin tiedusteluosasto, joka ilmoitti, että suomalaiset olivat valloittaneet Äänislinnan.

1.10.1941 divisioona saapui Tokarin asemalle, jossa se vietti yönsä.

2.10.1941 kuljettiin rautatien yli ja jatkettiin perääntymistä Syvärille.  Peräännyttiin hakkauksia, soita ja järviä myöten, mutta ei teitä pitkin.  Kuljettuamme n. 18 km me jouduimme 300-400 m pituiselle suolle.  Se oli vetelä eikä sen yli voinut kulkea.

Mutta ev. Aleksejev antoi käskyn: suota ei saa kiertää, vaan se on kahlattava yli. 

Divisioona ryhtyi täyttämään hänen käskyään.  Täällä hukkui hyvin paljon puna-armeijalaisia, koska suo oli vetelä ja syvä. 

Peräännyttäessä oli hyvin paljon haavoittuneita, jotka eivät voineet lainkaan kävellä.  Osa niistä päätettiin kuljettaa yli hevosilla, mutta ylikulussa suuri osa vajosi.  Mutta oman onnensa nojaan jääneet haavoittuneet hukkuivat. 

Heitä, vain haavoittuneita, oli n. 100 henkeä, ja terveitä hukkui noin 150 henkeä. Syynä tähän oli vetelä suo, nälkä, kylmä, ja nääntymys.  Hevosia kuoli n. 50.  Hevoset elivät jotenkuten koivunoksilla, marjapensailla, sammaleilla jne.  Kuljettuaan suon yli div. meni 4.10.1941 tielle, jossa tavattiin puhelinlinja.  Div. esik. sähköttäjä yhdisti linjan kuuntelua varten ja itse kenr. luutn. Sudakov kuunteli.  Hänen ei onnistuntu kuunnella, koska äkkiä ammuttiin, jolloin kenr. maj. kaatui.

Divisioonan päällikkyyden otti hoitaakseen ev. Aleksejev.

Niin perääntyi divisioona 15.10.1941 saakka.  Tänä aikana kuoli paljon puna-armeijalaisia ja upseereita ja myös hevosia.   Miehiä kuoli n. 150 henkeä, hevosia n. 50.  Kun divisioona oli päässyt lähelle Syväriä, siihen oli jäänyt n. 2 000 nääntynyttä, nälkäistä henkeä. 

Noin 1,5 km päässä joelta ev. Aleksejev valitsi 150 kaaderimiestä varustaen ne automaattikivääreillä, konekivääreillä, kivääreillä ja patruunoilla; pikakivääreitä oli 10, autom. kiv. 10, kivääreitä 150 ja n. 6 000 patruunaa.   

Tämä ryhmä mukanaan eversti erosi divisioonasta jättäen sen oman onnensa nojaan, käskien sen tulla joen yli ja huolehtia itse muonastaan sanoen, ettei hän enempää voi auttaa divisioonaa.  Divisioona jakaantui ryhmiin ja päästyään joelle nämä yrittivät päästä yli miten voivat. 

Mutta heidät kohtasi vihollisen rumputuli ja ylimenoyrityksessä kaatui suuri määrä miehiä.  Pääylimeno oli Voroninon kylän luona.  Osan onnistui päästä yli ja jatkoi perääntymistään eri suuntiin hankkien itselleen muonaa.  Perääntymisen aikana esiupseerien käyttäytyminen oli kelvotonta, aivan pikkuasioista ammuttiin.  Esim. puna-armeijalainen Aleksandrov ammuttiin syystä, että hän kiroili everstin läsnäollessa rivoin sanoin: metsässä kivääriä puhdistettaessa eräältä sotilaalta pääsi laukaus ja eversti ampui sotilaan.  Näin tuhoutui paljon sotilaita, vieläpä upseereita, jotka kävelivät nälissään ja alastomina.  Lihaa annettiin 100 gr. hevosenlihaa miestä kohti.  Mutta 11.10.1941 alkane ei saatu mitään muonaa, koska sitä ei ollut.  Mutta alempi päällystö juopotteli ja huvitteli huolehtimatta puna-armeijalaisista ja muista päälliköistä, kunhan se itse vain oli ravittuna.  Neljänä päivänä divisioona ei nähnyt hevosenlihaakaan, puhumattakaan leivästä ja muusta muonasta, koska se ei sitä saanut siitä hetkestä lähtien, kun divisioona meni rautatielinjan yli Tokarin asemalle.

Tästä syystä 3. divisioona joutui perikatoon.  Jos ylempi päällystö ei olisi ollut niin leväperäistä, niin ehkä ei olisi peräännytty epäjärjestyksessä.

Sv. eläinlääk. välskäri Smirnov.

Lähde: Vihavainen – Manninen (toim.): emt. s. 236-238.

*

Suomalaisia Säntämässä

”Äijälän komppanialle alistetun kk. joukkueen johtaja, vänrikki Hovila kertoi haavoittuneiden evakuoinnin vaikeuksista:

”Takana oli noin 10 km:n metsätaival.  Olemme kyllä jo Tuuloksenjoelta Aunuksen johtavalla maantiellä, mutta tie takanamme oli vielä osittain vihollisen hallussa ja siis tukossa.  Haavoittuneet peitettiin hyvin mukanamme olleilla huovilla, ja he joutuivat odottamaan.  Sitten tuli korpimaaston läpi tielle myös omia hyökkäysvaunuja, jotka ottivat haavoittuneita kansilleen ja siirsivät ne tietä myöten Tuuloksenjoen rantaan, josta ne kuljetettiin edelleen.”

Alikersantti Laurila muisteli tapausta, joka oli sattunut komppanian saavuttua Aunuksen maantien.  Siinä vaiheessa saatiin mm. vanki, joka puhui sujuvaa suomea.  Mies kertoi olevansa entisiä luumäkiläisiä ja menneensä 1932 Venäjälle.  Kun oltiin melkein veljeksiä, vedettiin hyvät työmiessauhut ja juteltiin asioista.  Me ehdotimme, että hän koettaisi huutaa metsäryssiä luoksemme.  Sen hän tekikin mielellään, ja tuloksena oli muutamien vihollisten saapuminen luoksemme ja antautuminen vangiksi.  Luumäkiläistä lähdettiin viemään muiden vankien kanssa taaksepäin, ja me taas jatkoimme eteenpäin, ja niin tuttavuutemme katkesi.”  Lähde: Arvo Ojala: Lounais-Hämeen rykmentin taistelujen tie. JR 23, Er.P 15 ja Er.P 21.   s. 76-77.

*

Espanjalaisia sotilaita Suomen sotavankeina

Ida Suolahti kertoo Yhteiset sotavangit -teoksessaan (2017):

”Diplomatian pelinappuloiksi olivat joutuneet (…) 22 kansallisuudeltaan ja kansalaisuudeltaan espanjalaista sotavankia, jotka jäivät suomalaisten vangiksi Aunuksessa ja Syvärillä syksyllä 1941.

Suurin osa heistä oli kuulunut neuvostoarmeijan kolmannen jalkaväkirykmentin kolmanteen pataljoonaan (p.o. 3. Vapaaehtoisdivisioonan (3.D) ilmeisesti kolmanteen rykmenttini, vh), vaikka monilla  heistä ei ollut mitään käsitystä omasta joukko-osastostaan.¨

Nuorin vangiksi jääneistä oli vasta viisitoistavuotias (15 v).

He olivat Espanjan tasavaltalaisten lapsia, jotka oli evakuoitu Neuvostoliittoon kesällä 1937 (Espanjan sisällissodan riehuessa, vh).  Neuvostoliitossa lapset sijoitettiin Pietariin (Leningrad, vh) ja Moskovaan omiin sisäoppilaitoksiinsa, joissa heitä opetettiin espanjaksi ja venäjäksi.  Kun he siirtyivät koulusta työelämään, olot huononivat ratkaisevasti.  Jatkosodan syttyessä osa nuorukaisista oli määrätty vapaaehtoisiksi rintamalle.  Kaikkiaan Leningradin rintamalle päätyi noin 330 espanjalaista ”sotalasta”.

Aunuksen pohjoispuolella 11.8.1941 sotavangiksi jäänyt 16-vuotias sotamies Celestino Fernandez ymmärsi ylittäneensä poliittisen rintamalinjan jäädessään suomalaisten sotavangiksi.  Hän kertoi sotavankikuulustelijalle haluavansa lähettää kirjeen äidilleen ja sisarelleen – ”Francon kannattajia”, kuten sotavanki selitti.  Äitinsä osoitetta hän ei tiennyt, mutta sisar asui Madridissa.  Fernandez halusi päästä kotimaahansa ja kirjoitti siinä tarkoituksessa Espanjan Suomeen akkreditoidulle lähettiläälle, Augustin de Foxalle.”

Lähettiläs Foxa otti asian hoitaakseen ja toimi monin tavoin aktiivisesti sekä Suomen rintamalla olleiden, siellä kaatuneiden ja sotavangiksi joutuneiden maanmiestensä tilanteen ja kohtalon selvittämiseksi.

”Lähettiläs Foxa pyysi jatkossa toimittamaan itselleen kaikkien muidenkin espanjalaisten (Suomen hallussa olevien) sotavankien henkilötiedot sekä mahdollisuuksien mukaan myös tiedot kaatuneista espanjalaisista, heidän hautapaikoistaan ja löydetyistä henkilöllisyyspapereista.  Tietoja muista vangiksi jääneistä espanjalaisista oli tullut sotavankihallinnosta ja osin ehkä suoraan vangeilta itseltään.  Lähettiläs de Foxa ryhtyi ripeästi toimeen ja sai yhteyden sotavankien omaisiin.  Punaisen Ristin avulla luotiin kirjeyhteys Euroopan halki.  Ruben Vicarion sisar Susana Vicario y Zarobe kirjoitti Bilbaosta veljelleen 15.10.1941:

”Ruben poikaseni, kirjoita meille pian ja kerro meille, paljonko tiedät asemastasi.  Tänään olen kirjoittanut samassa postissa Espanjan lähetystöön Helsinkiin liittäen mukaan kortin Sinua varten.

Isauro, Esteban, vanhemmat, isoäiti ja Esther syleilevät Sinua hellästi. Samoin syleilee sinua Susi.”

Augustin de Foxan ja laajemmin Espanjan viranomaisten innokkuus kotiuttaa tasavaltalaisia sotavankeja on yllättävää, sillä se ei ollut Francon hallinnon intressissä.  Mahdollisesti Espanjan viranomaiset ajattelivat saavansa sotavangeilta tiedustelutietoja Neuvostoliiton oloista.

Saksan valloitettua osan Ranskasta vuonna 1940 siellä olleet 10.000 espanjalaista suljettiin saksalaisille leireille.  Espanja katsoi, että tasavaltalaiset olivat vailla kansallisuutta.  Vain muutamia kymmeniä nimeltä mainittuja henkilöitä vaadittiin kotiutettavaksi joko oikeuden päätöksellä tai poliisitoimenpiteenä.  Loput miehet ja Ranskan vastarintaliikkeessä taistellet naiset siirrettiin keskitysleireille, joilla suuri osa menehtyi sodan loppuun mennessä.  Lapset ja suurin osa naisista palautettiin Espanjaan, jossa naiset enimmäkseen joutuivat vankilaan ja lapset valtion orpokoteihin.

Marraskuun 1941 puoliväliin mennessä Suomen ulkoasiainministeriöön otti yhteyttä toistakymmentä espanjalaista sotavankia, jotka halusivat palata kotimaahansa. 

Suomi katsoi että tällainen poikkeuksellinen palautus ”voisi propaganda-syistä olla Suomelle merkityksellinen”.

 *

Sotavankileireiltä  ja sotavankisairaaloista löytyi lopulta 21 espanjalaista sotavankia.  Myöhemmin löytyi vielä yksi espanjalainen.  Vaikka kaksi vankia ehti ennen palautuksia menehtyä – toinen ”yleiseen heikkouteen” eli käytännössä aliravitsemukseen ja toinen aivokalvontuledukseen – loput 19 palautettiin Espanjaan.  Kaikkiaan 7 vankia oli haavoittunut, ja heidän palautuksensa tapahtui heidän toivuttuaan.  Terveystarkastuksessa useimpien nuorukaisten terveydentila oli hyvä ja elopaino olosuhteisiin ja pituuteen nähden varsin hyvää ravitsemustilaa osoittava – painoindeksillä mitaten muutama heistä oli jopa ylipainoinen.

Ensimmäiänen espanjalainen sotavanki, Celestino Fernandez pääsi palaamaan kotimaahansa joulukuussa 1942 Espanjan viranomaisten  ”toimesta ja kustannuksella”.

Tammikuussa 1943 loput eli 18 espanjalaista sotavankia saatettiin Turusta laivalla Tukholmaan, josta heidän oli määrä matkustaa Berliinin kautta kotimaahansa.  Yksi sairas nuorukainen jäi yhä Suomeen, sotavanki Recarey, pääsi palaamaan Tukholman kautta kotimaahansa vasta kesäkuussa 1944.

Tampereella ilmestyvä Kansan lehti (sos.dem.) kirjoitti 24.1.1943, että espanjalaiset nuorukaiset olivat ”vielä vähemmän kommunisteja nyt, saatuaan katkeralla tavalla tutustua bolshevikkien hirmuvaltaan”.  Espanjalaiset viranomaiset alkoivat suhtautua palanneisiin vankeihin varovasti ja luovuttaa heidät puolueen nuoriso-osaston haltuun.  Asia näyttäytyi vankien taustan vuoksi kiusalliselta ja tiettyä uutissulkua pyrittiin pitämään yllä.  Silti innokaan lähettilään Augustin de Foxan kirjoittama juttu Nastolan vankileirillä olleista espanjalaisista sotavangeista julkaistiin  syksyllä 1941 falangistipuolueen lehdessä. 

Ida Suolahden summaus asiasta:

Todennäköisesti nuorukaisia valvottiin ja kuulusteltiin ahkerasti heidän palattuaan Espanjaan.  Täysin tyytymättömiä kotimaahansa palanneet espanjalaiset eivät olleet, sillä eräs heistä lähetti Kansainvälisen Punaisen Ristin kautta viestin Suomen Punaiselle Ristille, jossa hän kiitti avusta.  Suomesta kotiutetut saattoivat saada samanlaisen kohtelun kuin saksalaisten vangiksi elokuussa 1941 Krasnoarmeiskissa jääneet 15 espanjalaista nuorukaista.  He päätyivät joulukuussa 1941 tapahtuneen kotiuttamisensa jälkeen Francon propagandakoneiston käyttöön.”

Lähde: Ida Suolahti: Yhteiset sotavangit.  Suomen ja Saksan vankiluovutukset jatkosodassa. 2017.  s.234-238.

*

Muita ihmisikohtaloita

Monet sotavangit tarjosivat kirjoituksiaan Suomen propagandan käyttöön.  Joskus se saattoi johtaa parempaan kohteluun tai tehtäviin, mutta toisinaan huomio kiinnittyi sotavangin kirjallisten lahjojen sijasta hänen menneisyyteensä.  Valkovenäläinen insinööriupseeri, vuonna 1899 syntynyt Nikolai Ignatovitsh Arhipovitsh esimerkiksi tarjosi 3.Divisioonan tuhosta kertovaa kirjoitustaan käytettäväksi sillä ehdolla, että se julkaistaisiin nimellä Jan Bezdomny.  On mahdollista, että puolalaisen marxistin ja filosofin Jan Hempelin pseudonymin käyttäminen omana pseudonymina herätti epäilyksiä.  Joka tapauksessa Päämajan valvontaosato luovutti Nikolai Ignatovitsh Arhipovitshin saksalaisille 27.6.1942.

Lähde: Suolahti: emt. s. 161.

Koska vain harvojen  luovutettujen juutalaisten sotavankien kuulustelupöytäkirjat ovat säilyneet, kaikkein luovutussyy ei käy lähteistä ilmi.  Yleensä tekijöitä on ollut useita, kuten juutalaisen vuonna 1922 Pultavassa syntyneen asianajaja, sotatuomari Rafail Naumovitsh Tslavin tapauksessa.

Hänen tehtävikseen mainitaan ”pääasiallisesti paikallisväestön tutkiminen ja tavallaan tuomitseminen avunannosta Suomelle ja sotilasrikokset”.

Hänen joukko-osastonsa oli 3. Divisioonan erikoisosasto, siis NKVD:n alainen joukkoyksikkö.  Tslav ei kuitenkaan ollut oman käsityksensä mukaan kiihkokommunisti, sillä hän kertoi olevansa puolueeton.

Lähde: Suolahti: emt. s. 196.

Epäluotettavan vangin leimaan ei kuitenkaan riittänyt pelkkä aikaisempi toiminta neuvostovaltion palveluksessa.

Arviot sotavangin luotettavuudesta perustuivat pitkälle suomalaisen kuulustelijan henkilökohtaiseen näkemykseen. 

Siksi TASS:n, Neuvostoliiton virallisen uutistoimiston, rintamakirjeenvaihtajina toimineet juutalaiset Mihail Abramovitsh Grinberg ja Edvard Mihailovitsh Haikin otettiin vuodenvaihteessa 1941-1942 Valtion tiedotuslaitoksen (VTL) palvelukseen.  On itsestään selvää, että heitä ei pidetty poliittisesti epäluotettavina, päinvastoin.

Hyvä asema neuvostohallinnossa, siis menneisyys, painoi enemmän kuin sotavangin esittämä näkemys Neuvostoliitosta;

Vuonna 1900 Dnepropetrovskissa syntynyt sotilasteknikko Mihail Iljits Shub kirjoitti laajan selostuksen oman joukko-osastonsa eli 3. Divisioonan järjestämisestä ja sotatapahtumista mitenkään peittelemättä näkemyksiään neuvostojärjestelmästä.

Insinööriksi opiskellut juutalaisen pikkuporvarin poika oli viimeksi työskennellyt Moskovan metsäopiston tieteelliskokeellisen keskuslaboratorion haaraosastossa Leningradissa.  Hän oli kehitellyt erikoislaitteistoa sahakoneistojen osien valmistamiseksi.  Shubin yhteiskunnallinen asema oli hyvä, ja hänen perheensä oli menestynyt neuvostoaikana – toinen veli oli silmälääkäri, toinen vuori-insinööri.

Siitä huolimatta Shub kirjotti muun muassa:¨

”(3.)Divisioonan muodostamisessa, sen henkilökunnan täydentämisessä y.m. oli selväsi havainnollistettu mädän järjestelmän ehdoton kykenemättömyys edes sen vähän hyväksikäyttöön, mikä vielä oli saatavissa.”

”Divisioonan kyvytön johto, koko stalinistis-molotovilaisen hallituksen mätä systeemi ei voinut johtaa mihinkään parempaan (…) Stalin pystyi paikallaan vain julman terrorin turvin, ja vain kuoleman y.m. pakkokeinojen pelko pidättelee Venäjän eräitä kansan kerroksia.  Mutta minä olen vakuuttunut, minä tiedän, ettei Venäjällä enää kukaan luota noihin johtajiin, tuohon ainaisen petoksen, valheen ja pakkokeinojen hallitukseen.”

Tästä lausunnosta huolimatta Shub luovutettiin saksalaisille 27.6.1942.”

Lähde: Suolahti: emt. s. 197-198.

*

Todetaan, että vaikka Nostoväen 3. Vapaaehtoisdivisioona (3.D), joka oli koottu enemmän tai vähemmän pakotetulla tai ainakin edellytetyllä vapaaehtoisuudella Leningradin alueen työläisistä ja asevelvollisuuden ulkopuolelle jääneistä tai vielä kutsuntaikää saavuttamattomista nuorista (mukaan lukien edellä mainitut Espanjan evakot, nuoret sisällissodan pakolaiset), voidaan ainakin Jatkosodan historia 2:n edellä fragmentaarisesti esittämän taitelusarjaa koskevan kuvauksen mukaan pitää divisioonan toimintaa kohtalaisen organisoituneena ja ankarissa oloissa, väkevästi päälle käyvien suomalaisjoukkojen jatkuvan ahdiskelun paineessa, jopa rationaalisena ja – ainakin täydellisen tappion ja tuhon välttäneenä.

*

tri Juri Kilin kertoo:

Vapaaehtoisdivisioona (3.D) pystyi 4.9.1941 taisteluissa  pitämään pääosin asemansa.  Kenraaliluutnantti Tsvetajevin suunnitelmana oli käyttää divisioonaa hyökkäykseen Tuulosjoella läpimurtoon päässeiden suomalaisjoukkojen sivustaan.  7.Armeijan esikunta lupasi hyökkäyksen vahvennuksesi jalkaväkirykmentin 272.Jalkaväkidivisioonasta.  Suomalaisten aktiivinen toiminta esti kuitenkin suunnitelman täytäntöönpanon. 

Lähde: Juri Kilin, Sodan taisteluja 2, Jatkosota.

*

3.Vapaaehtoisdivisioonan komentaja

Eversti Zinovin N. Aleksejev

Sotilasuransa puna-armeijassa Venäjän sisällissodassa Uralin Rintamalla 1919 aloittanut eversti Zinovi Nesterovits Aleksejev nimitettiin heinäkuussa 1941 Leningadissa siviileistä muodostetun 3.Vapaaehtoisdivisioonan (3.D) komentajaksi.

Aleksejevin komentama vapaaehtoisdivisioona taiteli perustamisensa jälkeen Aunuksen kannaksella.  Armeijakenraali Kirill A. Meretskov erotti Aleksejevin divisioonankomentajan tehtävistä 22.9.1941. 

Puna-armeijan ylipäällikkö Stalin käski armeijakenraali Kirill A. Meretskovin siirtyä henkilökohtaisesti Petroskoihin johtamaan siellä olleita 7.Armeijan joukkoja.  Meretskov saapui 22.9. lentokoneella Petroskoihin ja vaihtoi saavuttuaan 3. Vapaaehtoisdivisioonan (3.D) ja 272. Jalkaväkidivisioonan komentajat.  Vapaaehtoisdivisioonan komentajan eversti Zinovi N. Aleksejevin seuraajaksi määrättiin kenraalimajuri Fjodor S. Sudakov. 

Suomalaiset valtasivat Petroskoin 1.10.1941.

Eversti Aleksejevia ei kuitenkaan teloitettu.

Myöhemmin Jatkosodan lopulla Aleksejev toimi 30.9.1942 alkaen 272.Jalkaväkidivisioonan komentajana.  Divisioona osallistui kesällä 1944 suurhyökkäykseen Aunuksen kannaksella.  Näin hän ikään kuin pääsi hyödyntämään kolmen vuoden takaisia kokemuksiaan samaisella kannaksella.. 

Aleksejev määrättin 12.7.1944 siirtymään 127.Kevyen Armeijakunnan komentajaksi.  Ennen maailmansodan päättymistä Euroopassa hän ehti toimia vielä kahdessa jalkaväkiarmeijakunassa (133.AK ja 131.AK) komentajana.

Aleksejev erosi vakinaisesta palveluksesta  terveydellisistä syistä 8.8.1953.

*

Vertaa, 313. tarkka-ampujadivisioonan virheistä tehdyn raportin ote:

”Prääsän taistelussa (1068 rykmentin komentaja, majuri) Alijev heittäytyi omapäiseksi määräten 1070. rykmentin pataljoonan alaisuuteensa ja tälle uuden etenemissuunnan.  Pataljoona ei tuntenut tilannetta, ja kun sen komentaja Zaitsev pakeni, pataljoonakin lyötiin hajalle (Zaitsev ammuttu).”

”(313.D:n divisioonankomentaja, kenraalimajuri) Pavlovits käski kahdesti, 1.10. ja 10.10.1941, divisioonaansa kuuluvan 856. tykistörykmentin komentajaa tulittamaan antamiinsa koordinaatteihin, vaikka tiesi niissä liikehtivän omia joukkoja.  Vain tykistörykmentin komentajan, kapteeni Boguslavskin kieltäytyminen tulenavauksesta esti kyseisten alueiden tulituksen.”

Lähde: Lähde: Stalinin salainen jatkosota.  Jatkosodan venäläiset dokumentit. Toim. Timo Vihavainen ja Ohto Manninen. s. 231 ja 234.

 

*

Epilogi

Venäläisen 3.D:n muistomerkki Tuulosjoki Aunus

Heinä-elokuussa 1941 Tuulosjoella ja Säntämässä rintamaa suomalaisjoukkoja vastaan puolusti muun muassa 3.Nostoväkidivisioona, joka oli perustettu Leningradissa 4.7.1941. Perustamisvahvuus oli 8 500 sotilasta.

Heinäkuun 1941 lopulla divisioona siirtyi Lotinapeltoon ja edelleen Nurmoilaan, mistä se ryhmittyi rintamaan Säntämä- ja Tuulosjoelle.

Suomalaisjoukkojen hyökkäyksessä syyskuun 1941 alussa divisioona lyötiin täysin hajalle, ja muun muassa sen komentaja, kenraalimajuri Sudakov kaatui.

Tiettävästi vain joitakin satoja divisioonan miehiä selvisi Syvärin eteläpuolelle omien joukkojensa yhteyteen syksyn 1941 kuluessa. Divisioona lakkautettiin lokakuussa 1941. ENa 2017.

Lähde: Suomen Sotahistoriallinen Seura, Sotahistorialliset kohteet:

http://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/1280/country/9/area/90/

*

Hyökkäys Aunuksen Karjalaan kesällä 1942

YLE, Elävä Arkisto, kuuntele, dokumentteja: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/06/09/hyokkays-aunuksen-karjalaan-1941

*

Juhani Putkonen kokosi Gordijenkon faktuaarin pohjalta Talvisodan päiviltä artikkelin, jossa mukaan myös silloisen divisioonansa esikuntapäällikkö Zinovi Nesterovits Aleksejev;

http://jussina.puheenvuoro.uusisuomi.fi/25726-motissa

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Sotakamreeri Reino LEHVÄSLAIHO kertoo "Sotkalla sodassa" –teoksessa mm. Säntämän taisteluista, jolloin vastassa oli Vapaaehtoisten 3. DIVISIOONA:

”Harjulta päin saatiin parijonossa kymmeniä vankeja. Tässä vuorokauden taistelussa venäläisten naisten konekiväärikomppaniasta oli kaatunut yli kuusikymmentä. Monet naiset ampuivat, kunnes kuolema tuli. Kovaa oli joukko.
Nyt vangit kantoivat metsästä kuolleita kavereitaan kuusikkoon, mihin toiset venäläiset kaivoivat suurta hautaa. Työ sujui hitaasti ja usein naiset istuivat maahan ja kiville ja katselivat panssareitamme ja meitä, nahkapukuisia sotilaita. Naiset olivat kahdenkymmenen molemmin puolin.

Tulkki tuli lähelle ja kertoi:
Tuo iso mustapää on Kiovasta suuren kolhoosin kirjanpitäjä ja sen mies on upseerina Saksan rintamalla. Kaikki naiset täällä ovat vapaaehtoisia. Se sanoi, ennen kuin yksi sen puheet lopetti, että mitä helvettiä me haemme täältä. Siihen se lopetti, kai joku noista naisista on upseeri, piru niistä tietää.

Emme puhuneet mitään. Itse oli harjuun nähden näkösuojassa, mutta yhtään en luottanut tähän tilanteeseen. Yksikin kiväärimies pystyy ampumaan ja sitten… Vaunumme taakse tuli metsästä kuin suojaan muutamia miehiä ja he istuivat kaatuneelle kelolle. Yksi oli isokokoinen, sileäposkinen nuorukainen ja hän oli kuormattu kuin juhta. Hän kantoi kuutta venäläistä konepistoolia ja kahta pikakivääriä ja neljää laukkua ja omaa asettaan ja laukkuaan.
Kun poika laski aseet puuta vasten nojalleen ja pyyhkäisi hihallaan kasvojaan, hän innostui puhumaan:

Jo tämä on hemmetinmoinen päivä vallan, mutta oli se menestyksen päivä Pälkäneen komppanialle. Nyt meillä on asetäydennystä omasta takaa. Että peijakas, me koukkasimme sinne juuri oikeaan aikaan. Harjulla akat aseineen vastassa, mutta pakko oli ampua. Yksi tuli vielä tikari kourassa päälle, mutta joku ampui sivusta, että hitto…

Poika löysi vasta neljännestä taskusta votkapullon, otti ryypyn ja pani pullon taskuunsa. Toiset naureskelivat. Kaksi sotamiestä keitti pakillisen vettä puhalluslampullamme ja he nostivat pakin jäähtymään lokasuojalle. Kun toinen puhalteli vettä ja toinen otti laukustaan leipää, kivääri pamahti naissotilaan takaa.

Kuulin Pohjavirran karjaisun ja pudottauduin penkille istumaan, koska seisoin siinä tähystämässä maastoon. Kaksi venäläistä juoksi kohti lähintä metsäkämppää ja ammuin pikakiväärillä pitkää sarjaa, mutta ohitse. Sitten otin ristikon vähän juoksijoiden eteen ja polkaisin jalkalaukaisinta. Putkesta iski tulisalama ja pyöreä fosforikiekko ja venäläiset hajosivat kesken juoksunsa.
Takinpuolikas heilui oksalla ja saappaan kappale kimposi naisvankien lähelle. Ne eivät päätään kääntäneet. Ampujia olikin ollut kaksi ja ampuivat samalla sekunnilla. Sotamiehen pää oli halki ja toinen sai luodin sydämeensä.

Paikalle konttasi kersantti, kun muutamat kirota tärisivät:
Täristää ei kannata, mutta silmät on täällä oltava niskassakin. On näistä jo varoitettu. Viekää kaverit kokoontumispaikalle ja varokaa…

Minä kurkistin luukusta ja kersantti sanoi:
Se oli hyvin ammuttu. Mikä on miehen nimi?

Ei tarvita, mutta tuolla puitten alla joku huitoo.
Me ajoimme tietä taaksepäin satakunta metriä ja saimme käskyn vänrikiltä:

Katsokaa karttaa, maasto on tässä ja siellä on kapteeni Julkusen pataljoona kovissa taisteluissa, joten sinne heti apuun. Se on JR 51:n Toinen pataljoona ja tilanne siellä on tiukka, venäläiset yrittävät läpimurtoa. Venäläiset etenevät HOILAMMEN pohjoispuolta itään suuntana TSILMIJÄRVEN kylä. Lähtö heti ja ilmoittautukaa kapteeni Julkuselle.
Käskyssä oli muutakin ja me kiirehdimme vaunuille.

Paikalle käveli tanakka harmaapääsotilas ja sanoi kiivetessämme vaunuihin:
Se oli räväkkää toimintaa, minä kiitän joukkuettanne.
Miehellä oli päässä venäläinen karvalakki, toppahousut, kesäpusero ja kädessä konepistooli. Nostin kättä kypärään, samoin Pohjavirtakin, vaikka mitään arvomerkkejä emme nähneet. Mies puhui vänrikille ja tämä asennossa:
Kyllä, herra majuri.
Nyt meille selvisi, että ”ukko” oli majuri Tiirikkala, oman taisteluosastonsa komentaja. Porukka kuului Viidenteen divisioonaan, jota komensi eversti Karhu.

Jälleen heiluimme yhdellä Aunuksen kuratiellä ja menimme kai kohti Mäkriää. Nämä olivat meille vain nimiä, joita kuulimme. Kun pääsimme jollekin päätielle, siellä marssi suuria joukkoja ja kulki kolonnia. Joku tietenkin oli kaikille antanut käskyt ja mekin mukana tässä suuressa rypistyksessä pienenä osan.
Käskyhän oli:
”Tuhotkaa venäläisten Kolmannen divisioonan joukot ja ottakaa divisioonankomentaja, eversti Aleksejev esikuntineen vangiksi”.

Kolmesti tuntemattomat upseerit meidät pysäyttivät, mutta pääsimme heti eteenpäin, kun Pohjavirta sanoi:

Olemme liikkeellä eversti Karhun käskystä.

Eräs luutnantti sanoi monen upseerin toiveen ääneen:

Perhana, kun mekin saisimme tankkeja perseemme taakse…
Kyllä ylikersantti Pohjavirta osasi karttaa lukea, olihan hän ollut kantakersanttina Porin rykmentissä ennen siirtoaan panssareihin.

Nopean ajon jälkeen vaunut seis ja käsky tuli:
Vartin kusitauko, tutkikaa telaketjuja. Edessä näkyy TORASJÄRVI ja sen eteläpäässä on tie oikealle ja me sinne. Sen tiedämme, että tuolla jossakin venäläiset pyrkivät voimalla itään ja pohjoiseen. Taitaa niiden koko Kolmas divisioonaolla melko hajallaan. Täältä on perille puolen peninkulmaa.

Myöhemmin selvisi, että venäläisten KOLMAS divisioona oli komentajansa tiukassa komennossa.
Joukot yrittivät läpimurtoa jopa Petroskoinkin kautta pohjoiseen ja sitten koko divisioona ”hukkui” suomalaisilta, kunnes joukot tulivat Syvärillä esiin ja pääjoukko murtautui Syvärin yli omalle puolelleen.

Marski oli lounaalla sanonut: ”Mämmikourat.” Keitähän tarkoitti?

Korvesta yhä kovempaa ammuntaa ja hyvin kuului, miten ampuivat myös raskailla heittimillä, niiden räjähdykset olivat ärhäkämpiä. Söimme ja kusimme telaketjuihin ja mietin näkkileipää purren:
”Emme enää olekaan 17. DIVISIOONAN joukoissa, vaan täällä on 5:ttä DIVISIOONAA, eli eversti Karhun miehiä”.

Olimme aika hiljaisia, sillä yleistilanteesta emme tienneet mitään, emmekä sitäkään, missä rynnivät koko PANSSARIPATALJOONA ja eversti Laguksen JÄÄKÄRIPRIKAATI. Olimme näillä korpiteillä ja soitten reunoilla ja ikimetsiköissä kuin säkkipäässä tietojen suhteen.

TIIRIKKALAN miehet olivat tuoneet meille hevosella toistasataa ammusta tykkeihimme. Mistä olivat saaneetkaan? Tuojat sanoivat vain: Tuuria, pojat, sotaan!

Ennen kuin lähdimme liikkeelle, vedimme muutamat savut ja Rantanen otti kantaa naisvankeihin:

Niillä oli semmottia tissinkupuroita, ettei Suomessa ole nähty elokuvissakaan. Vaan on se Luoja antanut joillekin sellaiset evväät, että siinä se yksikin luti oli pudottaa silmänsä ja luulen, että monella pojalla navan alla nyki. Naiset olisivat olleet varmasti halukkaita panohommiin meidän kanssamme ja olisihan siellä metsäkämpässä ollut laveritkin. Miksei meille järkätä armeijan puolesta noita panohommia, niin kuin Saksan armeijassa ja kai muuallakin? Siinä kivellä istui se mustapäämissi ja näytti meille selvästi:
tulkaa Suomen karjut panolle, eli ”torpa huja”…

Olin hiljaa, sillä tiesin, että Väiskin naisjutut olivat jääneet vain katseluun. Pohjavirta hymähti ja sanoi:
No, Rantanen, haehan sitten joskus lomillasi niitä mustapäitä. Nyt liikkeelle.
Se perhana kuuli.

Mutkan jälkeen tie huononi ja metsässä näkyi hevosia ja telttoja puitten alla. Yhä eteenpäin, rattaat olivat kaivaneet syvät kourut…

*
Lähde: Reino Lehväslaiho: Sotkalla sodassa. 2010. https://books.google.fi/books?id=ZgJdAwAAQBAJ&dq=a...
Panssarit kärkeen!
Talvisodan 18-vuotiaat veteraaninuorukaiset muodostivat Panssarivaunupataljoonan alokasjoukkueen keväällä 1940. Mukana oli myös Reino Lehväslaiho. Jatkosota alkoi. Syksyllä 1941 käytiin läpimurtotaistelut Säntämä- ja Tuuloksenjoella, jatkettiin Aunukseen ja saavutettiin Syväri. Jandebajoella vallattiin ensimmäinen T-34-Sotka. Seuraavina olivat Petroskoi sekä Karhumäen ja Poventsan valtaustaistelut. Sota vain koveni, samoin kovenee kirjan teksti.
Lopulta käytiin ruhjovat puolustustaistelut Karjalan kannaksella, seurasi venäläisten läpimurro Talissa, ja raskaat panssarivaunut jyristivät kohti Saimaan kanavaa. Tilanne oli veitsenterällä - vastassa oli vain yksi oma Sotka timantinkovine sotureineen ja majurin käsky: "Perkeleesti päälle pojat!" Näin alkoi kuuluisa Talin-Portinhoikan-Juustilan panssaritaistelu 25.6.1944.
Sotakamreerin kerronta on vavahduttavaa luettavaa taistelusta ylivoimaa vastaan. Sotkalla sodassa on kuvaus taistelutahdosta, soturihengestä ja koskaan murtumattomasta aseveljeydestä. Tuumaakaan ei periksi, kun isänmaa on vaarassa.
Kirja on luja tarina panssarisotilaista jatkosodassa.
*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset