Veikko Huuska

Ihminen elää ihollaan - kulttuurin ja kasvatuksen ihanne on riisuttu pysyvästi?

Ihminen elää ihollaan - kulttuurin ja kasvatuksen vaatteet on riisuttu pysyvästi?

Ihmisillä on jatkuvasti tunteet pinnassa, ja tunteista voimakkaimmat ovat ne negatiiviset.  Iho on ihmisen suurin elin, ja nyt vaikuttaa siltä, että ihmisten olotilaa säätelee tämän ison elimen ärsykkeet ja sytykkeet, kaikki se, mikä on sekä  kirjaimellisesti että kuvaannollisesti ”iholla”.

Tästä iholla-olosta ja omissa nahoissaan kiehumisesta kirjoitti mielestäni oivallisesti eilisessä kolumnissaan Saska Saarikoski (HS, 13.5.2018;  https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005678036.html )

*

Saarikosken otsikko kiteyttää paljon: ”Tunteiden ajassa mania on uusi normaali”.  Eipä tarvitse ihmisen paljon sosiaalista sähköverkkoa seurata kun toteaa: niin totta kuin taivas.  ”Ihmiset ovat koko ajan pettyneitä ja vihaisia jostain kokemastaan vääryydestä, ja kiinnostuneita lähinnä itsestään”.

Saskan pohdinnan aktuelli kimmoke on professori Paula Marantz Cohenin artikkeli The Wall Street Journalissa toukokuun alussa.  Cohen, 65 (ks.  https://www.encyclopedia.com/arts/educational-magazines/cohen-paula-marantz-1953 ) on ikätovereitamme, ja omaa siksikin hieman ehkä enemmän perspektiiviä sekä sukupolvinäkymiin, että yleensä ajan muutoksiin.

*

Ei ennen eletty näin hermonpäillä, ja osoitettu maailmalle miltä tämä kaikki tuntuu.  Ainakin käytöskoodit pyrkivät rajoittamaan hallitsemattomia ja harkitsemattomia tunteenpurkauksia.  Välittömämmässäkin ilmaisukentässä oli rajansa. Niiden ylittämistä pidettiin huonona käytöksenä ja ympäristölle kuormitusta aiheuttavana haittana, voisi kai puhua ympäristörasituksesta? Mikä tässä oikein on muuttunut?

*

Cohenin mukaan ”nyt arvostetaan tunteiden jakamista, asioiden katsomista omasta näkökulmasta ja vaikeiden kokemusten tuomista julkisuuteen silloinkin, kun se vahingoittaa muita”, Saarikoski kertoo. 

Kyseessä on siis eräänlainen näkökulmatekniikka, ikään kuin lähestymiskulman muuttaminen; enää ei tavoitteena ole ikään kuin suhteuttaa asioita, katsoa ”isoa kuvaa”, puntaroida toisaalta – toisaalta väännöin erilaisia asioita.  Pikemminkin vaikuttaa siltä, kuin aiempi pyrkimys jonkinlaiseen pidäkkeisyyteen ja pyöristykseen, olisi nyttemmin tuomittavaa tumpulointia, munatonta kannan ottamisen välttelyä, vähän niin kuin konsensus-poliitikon pyörittelyä, josta ei tule juuta eikä jaata. Mitä turhaan pallotella, kun voi praakaista välittömän tunnepurkauksensa, tuleepahan ainakin ehtana ja aitona ulos! 

Niin kuin Väinö Linna aikanaan sanoi, että suomalainen mies ei näytä tunteitaan muuta kuin kahdesti: perin juurin sydämistyneenä ja perusteellisesti humalassa ollessaan.  Tänään tuollainen syvien kaivojen kuohahdus on jotain outo ja vierasta: nyt ”kaikki” ovat kuin jatkuvan tunnekuohun vallassa ja juoksuhumalassa, tai sellaisten partaalla ainakin.

*

Tuhatluvun taitteessa itsestään ja maailmasta tietoisiksi tulleet nuorehkot henkilöt, millenniaanit, antavat palaa, he rakentavat todellisuutensa tunteiden kivijalalle.  Se myös näkyy: toisaalta se ilmenee trumpilaisuutena – ja toisaalta sen näennäisenä vastakohtana, #metoo-laisuutena: samaa maata ja pääjuurta tyynni, sanoo Saarikoski Cohenin pohdintoihin viitaten, sulavammin sanamuodoin toki.

Tieteellis-älyllisesti orientoituneena kirjoittajana Paula Marantz Cohen selittää tätä muutosta, siirtymää maltillisen kohtuullisuuden tajuntakentästä räiskähtelevien ja präiskähtelevien tunnetuntemusten pariin eräillä ihan järkeenkäyvillä yleisillä syillä. 

Ensinnäkin tieteen objektiivisuus ja ikään kuin kantopohja on vakavasti kyseenalaistettu, koetaan että ei ole olemassa mitään pysyvää ja ikuista edes tieteen tarhassa.

Toiseksi, maallikonkin tajuttavissa oleva aivotutkimus, joka vahvasti todistaa ihmisen tekevän päätöksiään tunteen eikä järjen varassa; tämä tieteen näyttö kyllä passaa, ja omaksutaan tarkkaan.

Kolmanneksi nykyaikainen teknologia, joka sallii ja paljossa jopa pakottaa ihmiset elämään näissä omissa kuplissaan.  Sähköllä käyvä tajuntaverkko ei (enää) ensisijaisesti yhdistä ihmisiä, vaan eristä kupliinsa ja erityisiin eriöihinsä.

Näissä supistuneissa yksityistiloissaan ihmiset käyttäytyvät joukkojen keskellä, kuin Kiljusen herrasväki omassa intiimissä perhepiirissään, häpeämättömän avoimena ja ulospäin purkauksia päästävänä.  Tämä on taatusti oma miellekuvani.

*

Mistä tämä moinen muutos sai alkunsa?  Ehkä paljossa puolen vuosisadan takaa, Euroopan hullun vuoden  ja kaiken maailman vapaustaistelijoiden keväästä?

Annetaanpa Saskan kertoa ja kuvailla:

Toukokuussa 1968 ranskalaisopiskelijat valtasivat yliopistonsa, tappelivat barrikadeilla ja haastoivat vanhan vallan henkien taisteluun.  Seinäkirjoitukset olivat ajan sosiaalinen media.  Seinillä järjen korvasivat tunteet, logiikan paradoksit.  ”Ole realisti, vaadi mahdottomia!”, ”Lue vähemmän, elä enemmän”, ”Maailman työläiset, iloitkaa!” ja ”Katukivien alla on – uimaranta!”

Nuorilla ei olut selviä tavoitteita, mutta heitä yhdisti yksi asia: he halusivat, että heidän tunteillaan oli merkitystä.”

Muutos oli hämmästyttävä: oli kulunut vain muutama vuosi, kun presidentti John F. Kennedy sanoi: ”Älä kysy mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi vaan mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi.”  Kevään 1968 nuoret näkivät asian juuri päinvastoin:

he eivät ole velkaa maailmalle, maailma on velkaa heille.

*

Nyt kun katsoo maailmaa, miten rakenteet ja kulttuuriset käytännöt romahtavat kulissien lailla, alkaa pohdituttaa, tähänkö tämä vapauden ihanat tuulet maailman ovat johtaneet?

Kevään 1968 muotifilosofeja olivat Freud, Marx, Engels ja Jung.  Freudilaisittain Pariisin kevät oli libidon kapina superegoa vastaan.  Näennäisesti nuoret halusivat muuttaa maailman, mutta todellisuudessa heillä oli tähtäimessä ihminen.  Ihmismielen insinöörin hommassa he eivät olleet ensimmäiset eivätkä viimeiset peukaloijat.  Niin monet suurhankkeet ovat ajaneet kiville, ja ehkä tämäkin.

Saarikoski tiivistää:

Tavoitteena oli aito ihminen, joka uskaltaa ilmaista vapaasti tunteitaan ja toteuttaa estoitta tarpeitaan.  Yhdysvaltojen presidenteistä Pariisin sukupolveen kuuluvat vuonna 1946 syntynet – Bill Clinton ja Donald Trump. 

Tunneihmisestä on 50 vuodessa tullut vallitseva luonnetyyppi. Muutos on ollut helppo havaita, kun katsoo arkistosta löytyviä 1960-luvun televisio-ohjelmia.

*

Ainakin minulle Saska Saarikosken kolumni ”Tunteiden ajassa mania on uusi normaali” oli – ei suinkaan vanhenevan papparaisen itkuista voivottelua, vaan oikein tuhtia pohdintaa aiheuttavaa ajatusten herättelyä.  Itseasiassa olen poikkeuksellisen paljon samaa mieltä kuin Saska.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän erkkilaitila1 kuva
Erkki Laitila

Hyvä analyysi, mutta synteesiä ja ratkaisua siinä ei ollut. Kaikkein parhaissa kirjoituksissa on kuvattu myös korjausliike (siihen toimittajat eivät juuri koskaan pysty), miten kulttuuri voisi palautua.

Valitettavasti ihmiset tosiaan ajattelevat selkäytimellään, entistä pinnallisemmin ja ovat sotajalalla toisia ryhmiä vastaan. Suomalaiset miehetkin ovat löytäneet vihdoin tunteensa :(

Olen itse vuosia edistänyt -- korjausliike siis -- kokonaisvaltaista ajattelua ja systeemisyyden ymmärrystä, ja sitä ennen IT-alan monia innovaatioita, joita itse olen kehittänyt tietotekniikan hyväksi. Kehitin tekoälystä viime vuonna holistisen mallin, mutta kävikin niin, että Suomen tekoälyn foorumeilla sitä ei otettu keskusteluun, sillä kukaan ei ollut kiinnostunut kokonaiskuvasta mitä tekoäly on, ja miten sen tutkimus kannattaisi Suomessa suunnata järkevästi. Valitettavasti ajalehtimisen mukana siihen suunnatut rahat menevät niille, joilla on eniten valtaa (tunnepotentiaalia). Kehittyminen tyrehtyy.

Aiemmin vitsailin, että Suomen tiedepolitiikka on kuin Mike-kana, jolta isäntä on katkaissut kaulan. Mike oli todellisuutta Amerikassa. Tätä kanaa käytettiin markkinoilla nähtävyytenä pitkään, ennen kuin se lopulta tuupertui tuotettuaan isännälleen melkoisen määrän varallisuutta. Suomessahan ei ole tiedeministeriä.

Yksinkertaisilla havainnoilla voi päätellä paljon Suomen tilasta, eikä Euroopan tila ole juuri kummempi.

Olen siis ilmiöstä samaa mieltä kuin Huuska.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Aivan ilmiötasolla näkisin pari juttua, joista on tullut nykyajan normaali, jopa täysin legitiimi käytösmalli, kun ne vielä ennen ysärin lamaa olivat täysin vailla hyväksyttävyyttä.
Puhumattakaan siitä, että perinteinen miesmalli aktiivisesti ja ehdottomasti torjui kaiken sellaisen, mitä tässä ajan takaa:

Nimittäin tuollainen itkeminen ja valittaminen ja ainainen valmius valittaa. Valittaa sekä sanan kirjaimellisessa että kuvaannollisessa mielessä.

Ja sitten tämä hanakkuus raadella jokin merkattu ihminen, iskeä kollektiivina haaskalle ja potkia maassa makaavaa täysin tunnottomasti.
Ei ennen tällaista ollut, kaikessa hyvässä ja pahassa entinen miehisyyden malli ei hyväksynyt tuollaista, vaan tosiaan torjui aktiivisesti sen, sekä tekona että hairahtuneen tekijän.
Mutta onko tämä yksinomaisesti, tai edes osaksikaan "miehen malliin" liittyvä muutos?
Eikö vastuullinen aikuisuus edellytä juuri tuota, mitä tässä haen?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset