Veikko Huuska

Edvard Valppaan rauhanesitys julkaistiin Työmies-lehdessä jo 8.4.1918

Edvard Valppaan rauhanesitys julkaistiin Työmies-lehdessä jo 8.4.1918

Vuoden 1918 kapinan aselepo- ja välirauhahankkeet

Tammisunnuntaina 27.1.1918 puhjenneita väkivaltaisuuksia yritettiin eri keinoin hillitä ja lopettaa monien tahojen toimenpitein ja kirjavin yrityksin.

*

Helsingin Sanomat kertoi näyttävästi helatorstaina 10.5.2018 siitä miten ”Punaiset esittivät jo maaliskuussa aselepoa”.  Tarkastelussa oli ”Piiloon jäänyt esitys välirauhasta 1918”.  Kansallisarkiston tutkijat olivat löytäneet presidentti Kyösti Kallion kapinan-aikaisen päiväkirjan välistä sosialistien pää-äänenkannattajan ”Työmies-lehden päätoimittajan Edvard Valpas-Hännisen laatiman rauhanasiakirjan, josta ei ole tiedetty”.

Edvard Valppaan keväällä 1918 taistelujen riehuessa kiivaimmillaan tekemä rauhanaloite on hyvin tiedetty, eikä se edes ollut ainoa yritys hillitä tappamista ja tuhoamista. 

Niinpä Valppaan esityksen nimittäminen entuudestaan tietämättömäksi on liioittelua, se kun on hyvinkin näkyvästi aikanaan julkaistu.  https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10156905727948484&set=a.10155775283693484.1073741827.638623483&type=3&theater

Kun Valppaan – eräiden porvarillisten tahojen kanssa käytyjen asiaa koskeneiden keskustelujen ja kehoitusten tuloksena laatima kansalaissodan lopettamisesitys oli pantu ”kiertoon”  28.3.1918, eikä se johtanut minkäänlaiseen vastakaikuun porvarien taholta, julkaisi Työmies –lehti Valppaan kompromissiesityksen kokonaisuudessaan lehdessään;

Työmies, numero 93, maanantaina 8.4.1918, sivulla 2 varsin näkyvästi: katso: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1190622?page=2

*

Työmies –lehti kirjoittaa :

Kansalaissodan lopettamiseksi tehty kompromissiehdotus.

Porvaristo ei halua sovintoa.

Joitakin viikkoja sitten oli porvaripuolueiden eräiden täällä olevien viime eduskunnassa olleiden edustajain ja sosialistien kesken alustavia yksityisluontoisia keskusteluja kompromissista kansalaissodan lopettamiseksi.  Porvariston puolelta tulleesta kehoituksesta laati sitten tov. Edw. Valpas kompromissiehdotuksen, joka jätettiin porvarien puolelta sovintoa puuhanneille v.k. 28. p:nä.

Tov. Valppaan ehdotus ei porvarien puolelta kuitenkaan aiheuttanut mitään toimenpiteitä sovittelupuuhain jatkamiseksi, joten neuvottelut pysähtyivät alkuunsa.

Seuraavassa julkaisemme kompromissiehdotuksen, joka osaltaan osottaa että sosialidemokraattiselta taholta on yritetty veristä kansalaissotaa saada päätymään sovinnon tietäkin.

Ehdotus kokonaisuudessaan sisältää seuraavaa.”

Ja sitten seuraa Edvard Valppaan esitys kaikkine teksteineen (ks. yllä linkistä).

*

LUETTELO muutamista yrityksistä aselevon tai välirauhan solmimiseksi 1918

  1. Ennakoivat visiot

Tämä luettelo ei ole täydellinen eikä sellaiseen pyrikään, koska erilaisia yksittäisiä ja privaateiksi jääneitä kosketuksia ja ajatustenvaihtoa epäilemättä käytiin siellä ja täällä, ilman mainittavaa menestystä. 

Erikseen on mainittava tietynlainen ennakoiva pyrkimys rajoittaa taistelut ja veriteot mahdollisimman vähiin, on tohtori Edvard Gyllingin ajatus ja näkemys välittömästi Venäjän 7.11.1918 tapahtuneen vallan-anastuksen jälkeen eduskuntaryhmässä esittämä näkemys paikallisesta vallankumouksesta tai muutoin rajatusta (sekä ajallisesti että maantieteellisesti ikään kuin spontaanisti rajautuvasta) vallankumouksesta. Hänen tuolloisen näkemyksensä esikuvana arvelen olleen hänen kokemuksensa ja myöhempi tietonsa vuoden 1905 Venäjän levottomuuksien ja Suomen suurlakon vaikutuksista.  Tuolloinhan voimakkain painostustoimin Venäjän keisari mm. dementoi helmikuun manifestin ja myöntyi eduskuntauudistukseen;

Gylling laski että 1917/1918 sosialistit voisivat sallia spontaanit punakaartien ”kansannousut”, joita kiihkeimmillä paikkakunnilla (Turku, Helsinki jnpp) tapahtuisi, ja pystyisivät niiden avulla painostamaan porvaristoa ”työväen historillisten reformien toteuttamiseen”, ilman että varsinaista ”vallanhaltuunottoa” tapahtuisi, vaan valta säilyisi hajotusvaalien tuloksen mukaisesti porvariston käsissä.  Jostain näkökulmasta katsoen tämä skenario voivaan nähdä jopa mahdollisena, mutta tunnetusti se ei vuoden 1918 voimakkaasti provoseeratuissa oloissa lainkaan tullut kysymykseen.

Väinö Tannerin myöhempi analyysi: "Tämä (senaattorien pääsy pakosalle) ja monet muut seikat osoittivat, että vallankumoukseen oli lähdetty hiukan avuttomasti.  Sitä ei ollut kunnollisesti valmistettu eikä sen toimeenpanoa organisoitu.  Elettiin nähtävästi siinä uskossa, että tarvittiin vain vallan näkyväisten tunnusmerkkien haltuunottaminen, jotta päämäärä olisi saavutettu.  Uskottiin ehkä myös, että sen jälkeen voitaisiin sanella porvaristolle ehdot, tarvitsematta ryhtyä niiden toteuttamiseksi käymään taisteluja".

*

B. Rauhantavoitteet sotatoimien alettua

Aivan oma keskusteluryhmä jo sodan alussa näyttää toimineen kapinaanryhtymisen ”empijöiden” K.H. Wiikin ja Edvard Gyllingin sekä liikemies Hörhammerin kesken.  Kolmikon tiedetään olleen yhteyksissä eri tahoille, joskin tuloksetta.  Vangitsemista vältelläkseen Svinhufvudin  senaatti oli hajautunut Pohjanmaalle ja maan alle Helsingissä, eikä sen taholla ollut luonnollisestikaan haluja ryhtyä neuvotteluihin tuossa vaiheessa.

Väinö Tanner, entinen senaattori ja Elannon johtaja: Tanner toteaa, että ”Kaiken aikaa meitä sivullisia askarrutti kysymys siitä, eikö … voitaisi saada sotaa jollakin tavalla päättymään”.  Niinpä hän soitti ilmeisesti helmi-maaliskuun taitteessa valkoisen puolen maltillisille porvareille, tuttavilleen Ritavuorelle ja Lavoniukselle tiedustellen, haluaisivatko he tulla keskustelemaan rauhan mahdollisuudesta. Avoinna oli, keitä muita neuvonpitoon ja kosketuksiin osallistui, mutta mihinkään tulokseen ei päästy.  Lavonius korosti, että ratkaisu oli kokonaan ylipäällikkö Mannerheimin käsissä, mutta ”Mannerheimiin saakka ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia jatkaa tunnusteluja”, Tanner toteaa muistelmissaan (1949).

Maaliskuun 1918 alussa Helsinkiin saapui ruotsalainen ryhmä tarkoituksenaan paikanpäällä perehtyä tilanteeseen ja edistää rauhanneuvotteluja.  Ryhmässä oli Tukholman sos.dem. pormestari Lindhagen, sos.dem. –puoluesihteeri Möller, ay-järjestöjohtaja Thorberg ja toimittaja Böhmer.  Lisäksi mukana oli tanskalainen toimittaja Wulff.  Möller totesi: ”Jos tämä nyt (Helsingissä) vallitseva on sosialistinen, niin kyllä minun mielestäni porvarillinen oli parempi”.  Toimittaja Böhmer oli vielä jyrkempi:  ”Ei varmaankaan minkään maan työväenliikkeen johto ole ollut niin huonoissa käsissä kuin tällä kertaa Suomessa.  Heissä ei ole ainoatakaan miestä.  Kaikki ovat valmiit tunnustamaan minulle kahden kesken, että asema on toivoton, että kaikki menee hullusti, mutta yksikään ei uskalla sanoa sitä työväelle”.  Niinpä lähetystö ei saanut mitään aikaan Suomessa.

Ruotsalainen Z. Höglund kävi Suomessa samanlaisin neuvottelutarkoituksin, mutta tuloksettomaksi jäi hänenkin yrityksensä.

Maalis-huhtikuun vaihteessa julkaistiin Viipurissa ilmestyvässä kovanlinjan sosialistisessa Työ-lehdessä kirjoitus ”sovinnon suotavuudesta”, joskin kirjoittaja ei sanonut ymmärtävänsä, millä tavalla ja mitä tietä se olisi saavutettavissa.  Jossain määrin arvailujen varaan jäi, oliko lehden tarkoituksena todella tunnustella ilmanalaa, vai oliko teksti epähuomiossa läpäissyt toimituksen seulan. 

Työmies-lehdessä sai joku O.K. –nimimerkkiä käyttävä kirjoittaja läpi kirjoituksen, jossa kehoitettiin ”rauhan ja sovinnon harrastajia kaikista puolueista astumaan esiin ja ryhtymään rauhan työhön”.

8.4.1918 Työmies-lehden päätoimittaja Edvard Valpas, joka oli pysytellyt kapinahankkeesta syrjässä ja hiljaa, julkaisi yksityiskohtaisen sovintoesityksen, kertoo Tanner.  ”Esityksessään Valpas viittaa porvarien taholta tulleisiin tunnusteluihin, henkilöitä nimeämättä, mutta niissä lienee ollut mukana ainakin maalaisliiton Alkio”, Tanner kirjoittaa.

Helsingin Sanomien 10.4.2018 julkaiseman valokuvan mukaan Valppaan tekstiä on kommentoitu päivämäärällä 28.3.1918, ilmeisestikin Kyösti Kallion toimesta.  Tuo liuska on säilynyt Kallion päiväkirjan välissä näihin päiviin saakka, herättämättä sen enempää huomiota. HS kertoo, että maalaisliittolaisen keskeisen  kansanedustajan ”Santeri  Alkion päiväkirjamerkinnästä 26. maaliskuuta on jo aiemmin tiedetty, että Edvard Valpas-Hänninen on pohtinut aselepoa.”  ”Valpas-Häninen tapasi Kalle Lohen Pitkälläsillalla.  Syntyi keskustelu.  Valpas alkoi innokkaasti ehdottaa: Eikö ryhdytä toimiin rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi? ” Santeri Alkio kirjoitti päiväkirjaansa.  Pari päivää myöhemmin Valppaan painoarkille ilmeisesti Työmiehen kirjapainossa painettu esitys oli jo levityksessä.  Kyösti Kallio ei vaikuttunut Valppaan esityksestä: ”Mieliala näyttää masentuneelta. Walpas-Hänninen junailee välirauhaa maalaisliittolaisten välityksellä”, hän merkitsi kalenteriinsa lakonisesti 28. maaliskuuta.  Vielä ankarammin hän sanaili päiväkirjamerkinnässään samalta ajalta: ”Wanhastaan tunnettu selän takana työskentelevä Edvard Walpas-Hänninen on vieläkin varovaisempi ja kirjoittelee yleismaailmallisia asioita, vaan täten jo odottaa sopivaa hetkeä, jolloin pyrkii välittämään taistelevien välillä puolueettomana henkilönä”, Kallio kirjoittaa.  Luottamus oli minimissään puoleen jos toiseenkin.  Edvard Valpas (myös Valpas-Hänninen) oli puolueensa opillisen linjan valvojana yleisesti tunnettu nimityksellä ”Siltasaaren Paavi”.  Hän oli kapinahankkeessa sivussa, ei mukana kumoushanketta ajaneiden ryhmässä, mutta ei myöskään ollut selvästi siitä Tannerin jm. kumppanien tapaan irtisanoutunut, eikä selkeästi syrjässä pysynyt.

10.4.1918 julkaistiin tieto, että  sos.dem. kansanedustaja Hannes Ryömän ympärille kokoontuneella ryhmällä oli valmistelun alla tunnustelujen pohjalta laatima rauhanesitys.  Kummassakin, siis Valppaan ja nyt Ryömän paperissa, esitetään ”molemminpuolista anteeksiantoa ja tasaveroista neuvotteluasemaa”.  Arvioitaessa Valppaan edellytyksiä  ja toisaalta Ryömän edellytyksiä esittää neuvottelumenettelyä tuossa tilanteessa, on todettava, että Ryömällä maltillisena reformipoliitikkona ja muutoinkin, edellytykset ja lähtöarvot ovat selvästi paremmat kuin Valppaalla.  Tästä oivana yksityiskohtana nostettakoon tähän esille Hannes Ryömän maininta ao. raportissaan, jossa hän toteaa Valppaan toimintatyylistä mm.:

”Koska se on erittäin kuvaavaa päätoimittaja Valpas-Hänniselle, en voi olla vielä mainitsematta sitä, ett'ei hän suvainnut vaivautua viime marraskuun (1917, vh) erittäin tärkeään sosialidemokr. puolueen ylimääräiseen puoluekokoukseen, joka pidettiin hänen asuntonsa viereisessä talossa, puhumattakaan siitä, että hän olisi ottanut osaa edellisiin vähemmän tärkeisiin puoluekokouksiin pitkään aikaan.”

  – Lue; Hannes Ryömä: Vallankumousvuoden tapahtumista 1918, verkkoversio: https://www.marxists.org/suomi/ryoma-hannes/1918/vallankumousvuoden-tapahtumista.htm

Käytännössä samaan aikaan:

10.4.1918 Työmies-lehdessä julkaistiin Tannerin kokoama 21:n oikeistodemarien ja maltillisten demarien yhteinen esitys sotatoimien lakkauttamisesta kansalaissodan kaikilla rintamilla (”21:n julistus”).  Esityksen kohteiksi ja osapuoliksi mainittiin Kansanvaltuuskunta, Punakaartin yleisesikunta, Suomen Senaatti ja Valkoisen kaartin yleisesikunta.  Keskeinen joskin täysin epärealistinen oli esitys molempien sotivien armeijoiden hajottamisesta heti rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. – Katso alkuperäinen julistus; ”Rauhan vaatimuksia”, Työmies, keskiviikkona 10.4.1918, sivu 2; https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1190624?page=2

10.4.1918 Saksalaisten edettyä 10.4.1918 Leppävaaraan ja valmistautuessa rynnäköimään Helsinkiin, ruotsin sotilasasiamies af Ekström toimi välittäjänä, jotta kaupungissa olevat hajanaiset ja ylintä johtoa vailla toimivat (johtajat lähtivät 9.4. Viipuriin) punakaartin osastot antautuisivat ilman verenvuodatusta ja kaupungin tuhoilta vältyttäisiin.  Punakaartien esikunnan ja saksalaisten joukkojen ylipäällikön kenraali von der Goltzin kesken oltiin jo pääsemässä sovintoon, määräaika allekirjoittaa antautumispaperi oli jo määrätty, kun Viipurista saapunut Kansanvaltuuskunnan lähetti, rintama-asioita hoitanut kansanvaltuutettu Antti Kiviranta puhui punakaartien edustajat pyörryksiin ja Goltz aloitti välittömästi etenemisen Helsinkiin.  Kaupungin valtauksen yhteydessä henkensä menetti noin 500 ihmistä.

16.4.1918 tuli julki 25: sosialidemokraattisen puolueen jäsenen allekirjoittama laaja julistus, ”Julistus Suomen Työväelle” , jossa selviteltiin asemaa ja kehotettiin punaisia joukkoja luopumaan enemmästä vastarinnasta, josta aiheutuisi vain turhaa verenvuodatusta.  Hankkeen taustalla oli tapahtunut niin, että saksalaisten joukkojen yhteysupseeri Einari Böök kutsui Tannerin ja Wiikin saksalaisten joukkojen esikuntaan, hotelli Kämpiin, kohta saksalaisten sinne asetuttua (12.4. tapahtuneen kaupungin haltuunoton yhteydessä).  Suomalaiset tapasivat siellä kapteeni von Karmanin, joka totesi, että heidän tarkoituksenaan ei ollut millään tavalla sekaantua maan sisäisiin asioihin, ainoastaan rauhoittaa maa.  Jos tässä tarkoituksessa voitaisiin säästää ammuksia ja turvautua julistuksiin, he pyytäisivät apua.  Tuloksena oli aikanaan suurta huomiota herättänyt 25:n sosialidemokraatin 16.4.1918 allekirjoittama julistus.  Sen allekirjoittajina olivat pääasiallisesti samat henkilöt kuin edellä 21:n julistuksessa, lisänä mm. Armas Paasonen, Eino Pekkala ym.  Levitykseen Helsingissä julistus ehti 18.4.1918.

 Julistus päättyi lihavilla kirjaimilla painettuun kehotukseen: ”Siis aseet  alas kaikkialla ja palatkaamme länsimaisen sosialidemokratian taistelutapoihin, palatkaamme rakentavaan eduskunnallisen työhön ja aseettomaan järjestötoimintaan.”

*

Helsingin valtauksen edeltävinä hetkinä käydyistä neuvonpidoista rauhansopimuksen eli aselepoa ja antautumista koskevien puheiden etenemisestä antaa seikkaperäisen kuvauksen Vallankumousvuoden 1918 raportissaan tohtori Hannes Ryömä.  Tämä pyrkimys Helsingin tarpeettoman verenvuodatuksen välttämistä ja kaupunkilaisten kärsimyksien lieventämistä kuivui kokoon, ja huomattavan roolin tapahtumain kulussa otti kansanvaltuuskunnan Viljakkalais-syntyinen edustaja Antti Kiviranta, jonka henkilökuva täten täydentyy olennaiselta osin.  Tässä Ryömän tapahtumakuvaus:

”Nämä seuraukset olisivat muuten paljon lievemmät, jos eivät punakaartilaiset vielä selvän häviönsä edellä jatkaisi sellaista varsin mieletöntä taistelua kuin todennäköisesti aikaisemmin on tapahtunut Oulun ja Tampereen kaupunkien sekä nyt viimeksi Helsingin kaupungin puolustuksessa.

Antaakseni asiasta mahdollisimman oikean ja vakuuttavan kuvauksen, esitän tässä seikkaperäisesti ne toimenpiteet, joihin eräiltä tahoilta ryhdyttiin Helsingin ja sen ympäristön aivan toivottoman puolustuksen estämiseksi: Keskiviikkona 10/IV aamulla klo 8 kokoontuivat tämän kirjottajan asunnossa herrat Väinö Tanner, Wäinö Wuolijoki, Väinö Hakkila, Lauri af Heurlin, Heikki Ritavuori ja allekirjottanut keskustelemaan keinoista, millä saataisiin punakaartit luopumaan niille ilmeisesti täysin toivottomasta Helsingin ja sen ympäristön puolustamisesta. Kun kuitenkin sitten saimme tietää, että punakaartien päälliköitten samana aamupäivänä pitämä kokous oli hyljännyt Ruotsin lähetystön välityksellä sen tietoon tulleet Saksalaisen ylipäällikön tarjoamat antautumisehdot, emme katsoneet voivamme asiassa mitään tehdä.
Mutta sitten saapuivat luokseni klo 4 i. herrat Ritavuori ja W. A. Lavonius ilmottaen yksityisinä henkilöinä ryhtyneensä yrittämään välitystä, että punakaartilaiset antautuisivat täkäläisille valkokaartilaisille ennen saksalaisten tuloa, pyytäen välittämään heille pääsyn kaupunginpäällikkö Nyqvist'in puheille. En kyllä ollut milloinkaan tätä henkilöä aikaisemmin tavannut, mutta otin kuitenkin telefonatakseni hänelle ja saimme luvan heti saapua. Herra Lauri af Heurlinin vielä liityttyä mukaamme ryhdyimme keskusteluihin kaupunginpäällikkö Nyqvist'in kanssa täkäläisten punakaartien antautumisesta. Hän sanoi esittäneensä samaa aikaisemmin päivällä pidetyssä punakaartipäälliköitten kokouksessa, mutta jääneensä vähemmistöön, ja kehotti meitä kääntymään Ruotsin konsulaatin puoleen ja tulemaan yhdessä tämän konsulaatin edustajan kanssa punakaartilaisten kokoukseen klo 6.
Sovimme siitä, että herrat Ritavuori ja Lavonius menisivät ensin Ruotsin konsulaattiin asiasta keskustelemaan. Mutta heti kun olin saapunut kotiin, telefonattiin minulle Ruotsin konsulaatista, jonne kaupunginpäällikkö Nyqvist oli ilmottanut käynnistämme, että haluaisivat keskustella kanssani, ja muutaman minuutin kuluttua saapuivatkin luokseni kapteeni af Ekström ja neiti Sandell. He selostivat käyneensä aamupäivällä erään punakaartilaispäällikön kanssa saksalaisten rintamalla, vakuuttaakseen tätä vastarinnan mahdottomuudesta, ja tuoneet samalla saksalaisten ylipäällikön antautumisehdot punakaartien päälliköitten kokoukseen, joka kuitenkin kaikesta huolimatta oli päättänyt jatkaa vastarintaa. Esitin heille herrojen Ritavuoren ja Lavoniuksen tulon konsulaattiin ja heidän tekemänsä ehdotuksen sekä lähdin, kutsuen herra Lauri af Heurlinin mukaan, heidän kanssaan Ruotsin konsulaattiin, jonne vähää myöhemmin myöskin herrat R. ja L. saapuivat.

Keskusteltuaan Ruotsin konsulaatin edustajien kanssa, tulivat nämä kuitenkin siihen tulokseen, että heidän ehdotuksensa ei enään ollut mahdollinen. Herrojen R. ja L. poistuttua sovimme me kapteeni af Ekströmin kanssa, että lähtisimme punakaartilaisten kokoukseen, mikäli kokouksen taholta pyydettäisiin konsulaatin edustajaa kokoukseen saapumaan, kapteeni af E. tekemään selvää Saksan ylipäällikön antautumisehdoista ja punakaartilaisten taistelun toivottomuudesta sekä minä tulkiksi ja samalla painostaakseni kokousta tekemään antautumispäätöstä.

Minä en tosin kovin paljon laskenut tällaiseen sivultapäin tulleeseen agitatsioniin, mutta luulin kuitenkin Albergasta pitkin päivää kuuluneen tykinjyskeen jonkun verran valmistaneen maaperää tällaiselle toiminnalle. Mutta jonkun ajan kuluttua ilmotettiinkin konsulaattiin, ettei kokouksesta ollutkaan tullut mitään, koska sinne oli saapunut ainoastaan 10 henkeä.
Asema oli kuitenkin sangen kriitillinen:

Helsinki ja sen esikaupungit olivat vaarassa joutua kärsimään suuriakin vaurioita, ihmishenkiä aivan mielettömästi tulla menetetyiksi, Helsingissä olevien punakaartien vankien asema oli enemmän kuin epävarma y. m. Emme katsoneet näin ollen herra Lauri af Heurlinin kanssa voivamme jättää asiata vielä tähän, vaan lähdimme, mukanamme tapaamamme kansanedustaja Oskari Suutala, uudelleen kaupunginpäällikkö Nyqvistin luo vaatimaan häntä antamaan julistusta Helsingin puolustuksen lopettamisesta.

Hän ei kuitenkaan sanonut olevansa oikeutettu sitä yksin tekemään, vaan kutsutti sinne piiriesikunnan edustajat Johanssonin ja Hurskaisen asiasta päättämään. Kun ei tämäkään »päällystö» vielä uskaltanut ottaa asiata vastuulleen, peläten tulevansa ammutuiksi, kutsuttiin tilaisuuteen vielä kaikki osastopäälliköt. Me puolestamme pyysimme Ruotsin konsulaatin edustajaa saapumaan kokoukseen tekemään selvää tilanteessa ja saapuivatkin sitten kokoukseen Ruotsin varakonsuli Jsensson, kapteeni af Ekström ja neiti Sandell.
Tässä kokouksessa olleet punakaartilaispäälliköt tulivat yksimielisiksi Helsingin luovuttamisen välttämättömyydestä ja hyväksyivät asiassa julistuksen, jonka Nyqvist, Johansson ja Hurskainen allekirjottivat. Julistusta allekirjotettiin kaksi kappaletta, joista toinen jätettiin Ruotsin varakonsulille ja toinen lähetettiin kirjapainoon. Samalla antoi kapteeni af E. asiasta telefonitse (telef. Kilo 2!) tiedon Saksan päämajaan, samalla ilmottaen, että milisit tulisivat viimeiseen asti toimimaan puolueettomina järjestyksen valvojina samoinkuin ruutikellareita vartioimassa olevat punakaartilaisetkin.

Julistus päätettiin heti naulata julkisuuteen kaupungilla ja ilmottaa punakaartien jäsenille asiasta vasta aamulla. Kun asia oli näin mielestämme saatu onnelliseen ratkaisuun, lähdimme me sivulliset kotiimme klo 1⁄2 1 aikaan yöllä.
Asia oli kuitenkin jollain tavoin tullut hurjimpien punakaartilaisten tietoon ja olivat nämä yöllä vangituttaneet julistuksen allekirjottajat, kieltäneet sen painattamisen sekä valinneet uudet päälliköt. Mutta loppuun asti väsymätön kapteeni af Ekström asettautui vielä tämänkin päällystön yhteyteen, vei yhden heistä mukanaan katsomaan saksalaisten rintamalle ja saapui sitten tämän kanssa punakaartilaisten kokoukseen torstaina 11 päivän aamupäivällä tekemään selvää punakaartilaisten vastarinnan täydellisestä mahdottomuudesta.

Kokouksessa oli ollut läsnä 70 à 80 punakaartilaista ja oli tässä kokouksessa eri puhujien vaikutuksesta yleinen mieliala selvästi asettunut antautumisen kannalle.

Mutta silloin otti puheenvuoron kansanvaltuutettu Kiviranta, joka samana aamuna oli pakoretkeltään Viipurista palannut Helsinkiin, ja ilmotti tulleensa Viipurista Helsinkiin vartavasten tuomaan oikeita tietoja punakaartilaisille, joiden mieliala muka porvarillisten levittämien väärien huhujen johdosta oli laskenut. Sitten ilmotti hän varmoina tosiasioina, että Hankoon oli pienellä jäänmurtajalla tullut ainoastaan 400 valkokaartilaista, joista pääosa oli joutunut saarroksiin, että pohjoisesta etenevät punakaartit olivat jo vallottaneet Vaasan y.m., y.m., sanalla sanoen, että punakaartien sotilaallinen asema oli mitä edullisin.

Kaikki nämä täysin itsetietoiset valheet olivat saattaneet kokouksen jäsenet sellaisen sanoin kuvaamattoman riemun ja sotaisan innostuksen valtaan, ett'ei enään voinut olla kysymystäkään aseiden laskemisesta, vaan riensivät kaikki kadulle kiihottamaan toisiakin taisteluun.

Seuraavana päivänä sitten sama Kiviranta otti Sörnäisten kuritushuoneesta 355 kuritushuonevankia punakaartin riveihin.
Olen esittänyt tämän asian näin yksityiskohtaisesti, koska se ainakin Helsingin työväelle on hyvin valaiseva. Ja minä kysyn nyt teiltä, Helsingin työläiset, olette sitten olleet valtiokaappauksen kannattajia tai vastustajia, että liiottelenko, kun nimitän mainittuja sanotun Kivirannan tekoja täydellisiksi konnantöiksi. Ja minun täytyy katsoa mainitun Kivirannan kanssa näihin konnantekoihin kanssasyyllisiksi ne kansanvaltuuskunnan jäsenet y.m. henkilöt, jotka Kivirannan tänne lähettivät.
Olen edellisen yhteydessä tullut tehneeksi selvää siitä työstä, mitä Ruotsin konsulaatin edustajat ja varsinkin kapteeni af Ekström yleisen humanisuuden nimessä vaivojaan säästämättä ja oman turvallisuutensakin uhalla tekivät koettaessaan pelastaa Helsinkiä ja ennenkaikkea sen työväkeä uhkaavalta tuholta.

Mutta valtiokaappaushallitus tässäkin suhteessa kunnostautui, antamalla tänne Kivirannan kanssa saapuneen Rahjan kautta 12/IV vangita kapteeni af Ekström'in ja kuljettaa pois kaupungista Rahjan käsiin, josta kohtalosta hänet kuitenkin tapausten nopea kehittyminen pelasti.

Lähde: viite n:o 9: https://www.marxists.org/suomi/ryoma-hannes/1918/vallankumousvuoden-tapahtumista.htm#liite

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän JaakkoAalto1 kuva
Jaakko Aalto

Hyvä ja perusteellinen esitys asiasta. On se hyvä, että löytyy vielä tällaisa kirjoittajia, jotka oikovat tuota muotiin tullutta ilmiötä, jossa milloin kukakin julkaisee näyttävästi uusia, sensaatiomaisia paljatuksia sellaisista pimentoon jääneistä (tai sellaiseksi väitetyistä) asioista, joista meikäläinenkin on lukenut historiankirjoista jo pari-kolmekymppisenä.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

HS:n "jytky" täällä suoran linkin takana:
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005674318.html

Paitsi että maksumuuri.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Venla Sainion mainio Edvard Valpas -pienoiselämäkerta Kansallisbuografian sivuilla kuvaa tiiviissä paketissa melkeinpä kaiken olennaisen tämän Siltasaaren paavin hahmosta ja toiminnasta.

Tässä Venlan vuoden 1918 tapahtumiin keskittyvä osio biografiasta:
(huom: Kansallisbiografialle kiitos; nämä vuoden "1918-miehet" ovat kiitettävän usein maksuportin "vapaalla" puolella, kuten tämäkin Edvard Valpas -kuvaus:

"VALPAS oli "työväenliikkeen ensimmäinen mies" 1900-luvun alkuvuosista kesään 1917, vaikka hänen sinänsä selkeä puhe- ja kirjoitustyylinsä oli usein ivallinen, suorastaan purevan pisteliäs, ja vaikka hänen ympärillään koettiin "valpaskauhua". Työmiehen toimittajiin kuulunut (->) Hella Wuolijoki kuvaa muistelmissaan Valpasta: "Osoittaakseen halveksimistaan porvarillista maailmaa kohtaan Valpas kulki vuorotellen kumpaakin olkapäätään nostellen ja jalkojaan perässään laahaten ollakseen mahdollisimman luihun ja peloittavan näköinen, jottei vain kenenkään porvarin olisi tehnyt mieli tulla juttelemaan hänen kanssaan ihmisiksi." Hän "ei koskaan puhuessaan katsonut silmiin, ja jos vilkaisemalla katsoikin, oli kuin olisi kirurginveitsellä viiltänyt".

Vuoden 1918 tapahtumissa Valppaan osuus oli vähäinen. Hän oli teoreetikko eikä sotapäällikkö, hän periaatteestakin vastusti terroria, anarkiaa ja yleensä aseellista toimintaa. Toisaalta hän koetti poistaa niitä epäkohtia, jotka saattoivat johtaa joukkoväkivaltaan. Hän oli monesti aikaisemmin kieltäytynyt vastuusta ja hän kieltäytyi nyt, vaikka muiden muassa Kuusinen oli varma, että Valpas tulee mukaan punaisten hallitukseen heti vuoden alussa. Hän seurasi tapahtumia Työmiehen takahuoneesta käsin, mutta kantoi silti porvariston piirissä arkkikiihottajan mainetta.

KUN helmikuun lopulla kantautui Berliinistä tieto, että Kautsky oli tuominnut suomalaisten aateveljien toiminnan, Valpas ryhtyi Maalaisliiton kansanedustajiin yhteyttä rakentaen neuvottelemaan sodan lopettamisesta. Valkoiset pitivät kuitenkin voittoaan jo varmana eivätkä suostuneet neuvotteluihin.
(HUOM.: tässäkin siis maininta Valpas-Hännisen neuvonpitoyrityksistä porvarillisen puolen edustajien kanssa" VH)

Valpas pakeni huhtikuussa 1918 Pietariin ja alkoi toimittaa Vapaus-lehteä kautskylaisessa hengessä. Kun hänet 1919 toisinajattelijana syrjäytettiin lehden johdosta, hän palasi kotimaahan. Seuraavan vuoden keväällä valtiorikosoikeus äänestyksen jälkeen tuomitsi hänet elinkaudeksi kuritushuoneeseen valtio- ja maanpetoksesta. Valppaan puolustautuminen oli erityisen vaikeaa, sillä häntä syytettiin siitä, mitä hän ei ollut tehnyt, eli hän ei ollut pyrkinyt estämään kumousliikettä. "Sellainen tuomio syyttömälle", Valpas lausahti tuomion kuultuaan.

Päästyään Tammisaaren vankileiriltä, "yliopistosta", 1924 ehdonalaiseen vapauteen Valpas aloitti Suomen Ammattijärjestön kirjallisena sihteerinä ja toimitti järjestön julkaisuja. Kun järjestö lakkautettiin 1930, hän jäi työttömäksi. Sanomalehtityöhön hänellä ei ollut tilaisuutta palata, ja vanhan työväenliikkeen historian tai Työmiehen entisen päätoimittajan (->) A. B. Mäkelän elämäkerran kirjoittamista hänelle ei haluttu antaa. Hänellä olisi kuitenkin ollut paremmat teoreettiset tiedot työväenliikkeen ideologiasta kuin kellään toisella, ja hän ei "juttutupaelämän" harrastajana ollut vuosikymmenienkään mittaan vieraantunut työväestä niin kuin monet muut johtajat. Valpas oli masentunut ja henkensä pitimiksi kirjoitti ja julkaisi omakustanteena muun muassa näytelmiä.

Edvard Valppaan henkilökuva on ristiriitainen. Hänellä ei ollut perhettä, ei sukua eikä juuri ystäviäkään. Hän sinutteli tuskin ketään, sillä lähimpiä työtovereitaankin hän puhutteli kolmannessa persoonassa. Tiedetään, että hän kirjoitti läpi elämänsä rakkausrunoja ja suorastaan kiusallista huomiota herättäen "virnisteli" naisille. Hän halveksi sivistyneistöön kuuluvia sosialisteja ja kutsui näitä herroiksi ja rouviksi, koska nämä eivät hyväksyneet hänen kirjoitustyyliään, "Suomen työmiehen omaa tyyliä", niin kuin hän sanoi. Harva tiesi, missä hän asui, mutta moni tiesi, että hänellä oli tuhansien niteiden kotikirjasto. Hänellä oli myös "garderobi", joka mahdollisti "herroiksi" esiintymisen. Valppaan jo kuoltua Etsivän keskuspoliisin virkamies Eino I. Parmanen väitti teoksessaan Taistelujen kirja hänen toimineen keisarivallan aikana Venäjän valtiollisen poliisin salaisena asiamiehenä. Ystävistä Sulo Wuolijoki ja Kalle Hämäläinen pitivät syytöksiä työväenaatteen halventamisena ja vainajan muiston häpäisynä."

Lue
koko Valpas-elämäkerta Kansallisbiografian mainiotakin mainioimmilta sivuilta!
Linkki:
https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/h...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Hakkapeliitta -lehti näyttää kesällä 1930 tarttuneen Valpas-aiheeseen;

Edvard Valpas "rauhanenkelinä" : epäonnistunut yritys välirauhan aikaansaamiseksi punaisten voitontoiveiden rauetessa. //. Hakkapeliitta. - voi.13 (1930:15-16,

Nyt en valitettavasti löydä juuri tuota Hakkapeliitan numeroa, ja aikakauslehtiarkistokin yltää vain vuoden 1929 loppuun..

Jos joku sattuu saamaan käsiinsä Hakkapeliitan kesän 1930 kaksoisnumeron n:ot 15-16 ja sen kätköistä artikkelin

"Edvard Valpas "rauhanenkelinä": epäonnistunut yritys välirauhan aikaansaamiseksi punaisten voitonmahdollisuuden rauetessa",

niin olisin varsin kiitollinen. Kiitos jo etukäteen!

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Julistus Suomen työväelle!
25: demarin julistus

Julkaistu 16. päivänä huhtikuuta 1918 Helsingissä
Helsingin Uusi kirjapaino OY

Lentolennäkki. hinta 5 p.

https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/129608...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tampereen yliopiston sivuilla rauhanpyrkimyksistä tiiviisti:

Sodan loppuvaiheessa punakaartin antipatiat sodasta ulkopuolelle jääneitä revisionisteja kohtaan kasvoivat. Tanneria koskeva pidätysmääräys tehtiinkin 8.4., mutta Tanner oli saanut tuntemattomalta liikemieheltä varoituksen punakaartin aikeista ja vältti pidätyksen muuttamalla pois Helsingin asunnostaan.

Koko sisällissodan ajan Tanner kävi neuvotteluja mahdollisuuksista lopettaa sota maltillisten porvareiden ja sosialidemokraattien kanssa, mutta ne eivät johtaneet konkreettisiin tuloksiin. Maaliskuun alkuviikkoina Tanner oli kosketuksissa puoluesihteeri G. Möllerin johtamaan ruotsalaislähetystöön, jonka välitysapu torjuttiin punaisten johdon taholta.
Työmiehessä julkaistiin 10.4.1918 sovintoehdotus, jonka yksi allekirjoittaja oli Tanner. Samana päivänä maltilliset sosialidemokraatit ja porvarit, Tanner mukaan lukien, kokoontuivat Hannes Ryömän luokse keskustelemaan keinoista saada punakaarti luopumaan Helsingin puolustamisesta, tuloksetta.

SDP:n toiminta jatkui maan alla saksalaisten vallattua Helsingin. Jo 14.4. pidettiin kokous, jossa mm. Tanner oli läsnä. Saksalaiset ymmärsivät puolueessaan revisionisteiksi leimattujen sosialidemokraattien tärkeyden yhteiskunnallisten olojen normalisoimisessa. Niinpä saksalaisten joukkojen komentaja von der Goltz pyysi Tanneria ja muita revisionisteja kirjoittamaan antautumiskehotuksen vielä taisteluissa mukana oleville punaisille. Niinpä 16.4. julkaistiin Julistus Suomen työväelle, jonka allekirjoittivat lähes samat henkilöt kuin 10.4. julkaistussa sovintoehdotuksessa.

Lähde/linkki: http://www15.uta.fi/yky/arkisto/suomi80/art7.htm

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset