Veikko Huuska

Vanhan punakaartilaisen muistoja Suomenlinnan vankileiriltä 1918

Vanhan punakaartilaisen muistoja Suomenlinnan vankileiriltä 1918

*

Satuin saamaan käteeni papereita, joista ilmeni erään ”Vanhan Punakaartilaisen” muistoja menneiltä ajoilta.  Nuo menneet ajat koskivat 100 vuoden takaisia päiviä, ja hänen oloaan Suomenlinnan vankilasaarella punavankina.

*

Hän muistaa varsin tarkkaan ensimmäisen sijoituspaikkansa:

”..tämän suuren sodan jälkimainingit pyyhkäisivät yli Suomenniemenkin ja veivät minut Suomenlinnan Tarkka-ampujan saareen Viron puoleisen kasarmin vasemmanpuoleisen päädyn vasemmanpuoleisimpaan alakerran huoneeseen, missä mitä oli ensimmäisenä yönä kolmisenkymmentä miestä, joista eräs oli raitiovaunun kuljettaja ja minä olimme ensi kertaa linnareissulla.  Muut olivat tavallisia rikollisia murhamiehestä halpaan taskuvarkaaseen saakka, jotka punakaartilaiset olivat viime hötäkässä laskeneet vapaaksi kuritushuoneesta.”

Heidän joukkonsa hupeni alkuaikoina nopeasti, osa kai vietiin takaisin kuritushuoneeseen ja ne, jotka lyhyen punakaartilaisten heille suoman vapauden aikana olivat ehtineet tehdä kolttosia, kai ammuttiin, arvelee vanha punakaartilainen.

Vanha punakaartilainen puhuu Suomenlinnan Tarkka-ampujan saaresta – jollaista siellä ei ole, mutta hän tarkoittanee Susisaaren VI piiriä(?), ks. http://frantic.s3.amazonaws.com/suomenlinna/2018/02/Vankipiirit-kartalla.pdf

*

Suuri Nälkä

Ja sitten alkoi Suuri nälkä”, hän toteaa. 

Se harvensi rutkasti kasarmien asukkaita, mitkä sentään kaiken kunnian nimissä sanottuina olivat ”99-prosenttisesti rehellisiä punakaartilaisia”.

Aamuisin ladottiin kasarmin ulko-oven kahden puolen maahan makaamaan ja rankkuria odottamaan kahdenlaisia vainajia.  Toiset olivat pöhöttyneitä kuin kumipallot, toiset olivat luurankoja”, hän kertoo.

”Aika matasi hiljaa eteenpäin, aivot alkoivat käydä sumuisiksi a lopuksi oli liikuttava vain nelinkontin, ja sekin tapahtui hyvin hitaasti ja kuin sumussa purjehtien.”

Aliravitun vangin tärkeä huomio oli:

”Ensimmäinen viikko on nälkäkuolemaa odotellessa pahin”.

Rinnassa kovat poltteet, mutta ne katsivat sitä mukaa kun mies kävi heikommaksi.

*

Saksalaiset humaaneina

Pian Saksalaiset vartiosotilaat, jotka raakaa vääpeliään lukuun ottamatta olivat pitäneet meitä kuolevina sotavankeina ja ihmisinä, oli vaihdettu pääasiassa suojeluskuntasotilaisiin, mitkä ilman muta käsittivät, että ”me olimme kaikki tyynni suuria rikollisia ja konnia, joita jostakin syystä ei vielä ole ammuttu”.

Rankkureilla oli hyvä ajat, sillä he saivat ylimääräistä muonaa keittiöstä ja ehkäpä vainajilta joitakin peruakin (perintöä) silloin tällöin jäi.  Sillä voi tehdä kauppaa, vaikka hinnat kasarmin iltamarkkinoilla olivatkin kummallisia ja myöskin hyvin korkeita verrattuina esimerkiksi nykyisiin trokaushintoihin.  Vai mitä ajattelette siitä, että tänä armon vuonna 1918 Tarkka-ampujan saaressa maksoi vapailla vankimarkkinoilla laatikko ”Työmiestä” sata markkaa ja sillä Työmies-askilla sai sitten vaihdetuksi joskus yhden reikäleivän.  -  Mainittakoon, että monien miesten, ja miksei naistenkin, sanottiin liittyneen punakaartiin, koska siellä maksettiin työmarkkinoiden taksat selvästi ylittävää päivärahaa, joka miehillä oli 15 markkaa/päivä.

*

Kun vallankumoussankarista tuli kurja kapinallinen

Entisaikaan kissa meni hiirelle räätäliin, ja piti tulla puku, mutta tuli tuluskukkaro.  Siitä maksoi hiiri kovan veron, se nimittäin joutui kissan kynsin ja suuhun. 

”Ja niin (heikosti) kävi miellekin, joista piti tulla kuuluisia ja maineikkaita vallankumoussankareita, mutta tulikin vain kurjia kapinallisia”, vanha punakaartilainen voivottelee.

Vallankumous ei nimittäin onnistunut, ja jos se ei onnistu, tulee vallankumouksellisista vain kapinallisia. 

Tämä paljastaa, miten yhdistyksen opintopiirissä on käyty valtio-opillisia perusteita läpi.

*

”Tunkiokomppania” jakautuu kahtia

Päästiin kesään, ja ruokatarviketilanne hieman helpottui, niinpä me henkiinjääneet aloimme jälleenkulkea neljän asemesta kahdella jalalla.

Emme enää yrittäneet piikkilanka-aidan alta nyppiä ruohoja ja keittää niitä vanhoissa säilykepurkeissa.  Ja ”tunkiokomppanjakin”, joksi sanottiin päivittäin keittiöjätteiden tunkiota tonkineita, oli rauhoittunut.  -  Toiset olivat päässeet Herran rauhaan ja toiset olivat niin sanottuun ”ohranan-alaiseen vapauteen”, siis ehdonalaisvangeisi armahdettuina

*

Risuaitaa ja peräruiskeita

”Meillä rupesi olemaan loistoajat.  Me saimme saksalaisilta kuivatuista lantuista tehtyä lipeäkalasoppaa (kalat tosin jäivät keittiömiesten syötäviksi)ja mainiota kauranpahnoista ja ohranruumenista tehtyä leipää, jota nimitettiin ”risuaidaksi”, mikä tukki toisilta ummelle sisälmykset. 

Mutta vaivoista päästi ”tohtori” Honkanen, joka kulki urhoollisesti lavemanki (peräruiske) kainalossa huoneesta huoneeseen ja etsi itselleen uhreja.                                                                  ks. https://sv.wikipedia.org/wiki/Lavemang

*

Pyhän Fransiskuksen seuraaja

Kun oli päästy näihin vankien kannalta katsone ”loistaviin” aikoihin, kävi onni minulle muutenkin myötäpäivään.  Pääsin vankilan kansliaan töihin ja asumaan pieneen huoneeseen ja keittiöön, missä meitä oli vain kuusi-seitsemän miestä, kaikki tavallisia punakaartilaisia 

Siinä lokaalissa asui Melperikin, hauska mies ja oivallinen toveri.  Hän oli suuri satiirisen kirjallisuuden ihailija ja saarnasi toisinaan totisella naamalla meille Pyhän Fransiskuksen oppeja nöyryydestä ja köyhyydestä, jotka ovat hyveitä, ja selitti, ettei ihmisen yleensä pidä toimia, koska kaikenlainen ponnistus on haitallista.  Se johtaa esimerkiksi punakaartiin ja edelleen vankileiriin.  Lukutaitoa ja ajattelemista Melperi piti erittäin sopimattomina ihmiselle.  Edellinen tekee ihmisen uteliaaksi ja jälkimmäinen kateelliseksi, ja ihminen kadottaa köyhyyden ja nöyryyden hyveellisyyden.
*

Suojeluskuntalainen tulitti empimättä

Tällaisia filosofoi meille toisille eräänä kauniina iltana peltiseppä Melperi, joka kaikesta päättäen itse kuitenkin oli lueskellut aika paljon jos jonkinlaisia kirjoja jumalankieltäjäin teoksista postillaan asti.

Suojeluskuntasotamies seisoi piikkilanka-aidan takana ja tarkkasi seitsemissäkymmenissä olevaa punakaartilaisukkoa, oka istui aitauksen sisäpuolella maassa ja noukki täitä paidastaan.  Melperi tarkasteli myös toisen kerroksen ikkunastamme ukkoa, joka oli pelkkä luuranko ja iholtaan aika likainen, mikä ei niin ihmekään ollut, kun jäiden lähtiessä oli joudutut vangeiksi ja nyt oltiin jo kesässä eikä saunomisesta juuri ollut tietoa.

Aikansa täidennyppijää tarkkailtuaan virkahti Melperi, jonka silmänurkissa melkein aina loisti veitikka, sotamiehelle kuuluvalla äänellä:

”Älä vaan päästä sitä äijää karkuun!”

Sotamiessuojeluskuntalainen oli kuitenkin huumorintajuton, raskasmielinen mies, joka vihasi punakaartilaisia ensiksi senvuoksi, että he olivat punakaartilaisia, ja toiseksi senvuoksi, että hänen täytyi vahtia näitä, vaikka kotona peltotöissä olisi ollut paljon mukavampaa olla. 

Sotamies karjaisikin samealla bassoääellä ”va sa?” (Mitä sanoit?) ja ampua sähäytti kivääristään laukauksen ikkunastamme sisään.

Melperi ennätti vetää kuitenkin ajoissa naamansa pois ikkunasta, ja kiväärinluoti ei tehnyt sen pahempaa kuin tuiskahutti vähän rapninkia satuttuaan johonkin katon rautapalkkiin.

”Ei tuota iestä ole risuaidalla ruokittu, koska on noin voimallisella tuulella”, tuumi Melperi rauhallisesti.

Ja siihen se asia jäi.

*

Hätäapupappi

Meillä oli oikein jumalanpalveluksiakin, joita iti oikea pappi eräässä lautasuulissa, jonne oli värkätty jonkinlainen saarnatuolikin.  Ja se pappi taisi olla oikein kunnon pappi, koskapa ei turhista rähinää tehnyt.

Kun olimme kerran kokoontuneet kirkkoomme ja odottelimme sielunpaimentamme, pitkästyi eräs täysparran kasvattanut punakaartilainen, pitkä ja kaunis mies, joka oli ulkomuodoltaan kuin venäläisten Jeesus, meni saarnatuoliin ja alkoi venäläistä pappia matkien vakavan näköisenä saarnata meille.  Seurakunta oli parhaiksi päästänyt rajun naurunröhäkän, kun meidän oikea pappimme astui ovesta sisään, hölmistyi ja pysähtyi kuuntelemaan.  Ja meni hetken aikaa ennen kuin meidän punakaartilaispappimme äkkäsi, että sielunpaimen oli läsnä.

Mutta pappi oli hieno mies.  Hän ei puhunut sanaakaan, meni saarnatuoliin punakaartilaisen sieltä lähdettyä ja alkoi puhua mielle rakkauden ja anteeksiannon evankeliumia niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Siitä nuoresta papista sai joku seurakunta varmaankin aikoinaan kunnon kirkkoherran.

*

Mestariuimari

Muuan nuorukainen, melkein lapsi, joka joko tyhmyyttään tai seikkailun halusta oli joutunut punakaartin riveihin tappelemaan, osoitti kummallista vastenmielisyyttä vankilasaartamme kohtaan.

Jollain ihmeellä hän karkasi kaksi kertaa perätysten, mutta napattiin aina Helsingissä kiinni ja tuotiin takaisin.

Kolmannella kerralla hänet vietiin jonnekin parempaan ja varmempaan paikkaan.

*

Kaihoisa maalaispoika

Eräs toinen, hyvin vankkarakenteinen maalaispoika katseli ensimmäisinä päivinä kaihoisasti jäälohkareiden kukittaman veden takana uinuvaa Helsinkiä ja tuumi, ettei hän viitsi olla koko saaressa, kunhan vesi vähän lämpenee.

Eikä hän viitsinytkään.

Toukokuussa hän jo katosi eräänä yönä eikä koskaan takaisin tullut.

Hän oli epäilemättä luonteeltaan vapautta rakastava nuori mies.

*

Sokerimiesten kuolema

Alkuaikoina oli saarella henki löyhässä niilläkin, joiden synnit punakaartissa eivät noin päältäpäin ottaen olisi aiheuttaneet kuolemantuomiota.

Eräänä päivänä tuli siihen huoneeseen, jossa ensin asuin, joku vanki, jolla oli kourassa sokeripalasia.  Hän ilmoitti myyvänsä ne sillä ja sillä hinnalla, mikä muuten oli kiskurihinta sikäläisiinkin olosuhteisiin nähden.

Pari miestä otti kauppiaalta sokerit pois ja heitti hänet ulos.

Nämä kaksi meistä ammuttiin.

*

Tyrmäävä sisar hento valkoinen

Vankilaelämällä on toisinaan miellyttäviäkin puolia.

Minun onnistui kerran taivutella muuan sairaanhoitajatar, joita tilapäisesti muutamana päivänä kävi saarella, ilmeisesti sulasta myötätunnosta antamaan minulle kahtena peräkkäisenä päivänä morfiiniruiske – ja oikein kunnollinen.

Sain pari päivää olla mitä hienoimmassa ja autuaammassa humalassa, joka muistuu mieleeni vielä joskun nytkin kahdenkymmenen kuuden vuoden kuluttua.  Nostan hattuani neidille, joka mikäli elää, on kai nykyisin lihava rouva a komeiden poikien äiti tuuditellen jossakin lastenlapsiaan.

Samalta hyväntahtoiselta sairaanhoitajattarelta sain myös kasan ooppiumtabletteja.  ”Risuaidan” syöminen kun aiheutti toisinaan perin vaikeita vatsavaivoja.

Ja ne tabletit olivatkin vielä, kun tuli keskikesän lämmin aika ja vatsasairaudet lisääntyivät, hyvään tarpeeseen, vaikkakin kerran liian suuren annoksen ottamalla olin vähällä tappaa itseni.

*

Suomenlinnan iltatori

Vaikka saksalaiset olivat ”besorganneet” eli putsanneet kaiken ajateltavissa olevan, toisinsanoen evakuoineet meidät irtaimesta omaisuudesta tavallisen puhtaiksi, pidettiin saarella joka ilta kesäaikana markkinat.  Näitä pidettiin keskimmäisen kasarmin kaupunginpuoleisessa päässä.  Ja näillä markkinoilla oli myytävänä, toisin sanoen vaihdettavana niin monenlaista tavaraa, että oikein ihmetytti, mistä se kaikki oikein tuli.

Mutta juttu oli niin, kai, että moni punakaartilainen oli saksalaista viisaampi ja tavalla tahi toisella pelasti kynsistään yhtä ja toista.

Oli vaihtotavarana ja rahallakin myytävänä kelloja, kynäveitsiä ja oikeita puukkoja, joiden vankilaviranomaisille luovuttamatta jättämisestä oli säädetty ankarat rangaistukset.

Oli tupakkaa, leipää, paketeissa saatua, likaisia paidanriepuja, loppuun kuluneita housuja, täisiä jalkarättejä, nappeja, neuloja ja lankaa, pornografisia postikortteja satamakaupunkien bordelleista, papin lahjoittamia Uusia testamentteja, keittiöstä kävelemään lähtenyttä kapakalaa, ruostuneita suuharppuja (huuliharppu) ja poikkikielisiä mandoliineja sekä arkkiveisuja, hengellisiä lauluja, vanhoja tippariruiskuja ynnä muuta sekalasia tavaraa.

Lisäksi mainioita vitsejä, ruokottomia juttuja ja kaksirivisen armonkina, josta uupui kolme kieltä ja bassopuoli puhisi pahasti, surumielisiä säveliä.

Markkinapaikka oli iltaisin mainio tivoli.

*

Kiimassa kaiken aikaa*

Muuan neljissäkymmenissä oleva Tarkka-ampujan saaren punakaartilainen ja jokseenkin vanha ja epäedullisen näköinen eukko löydettiin kerran tämän saaren viereisen pikkusaaren saunasta rakkauden töissä.

Nuori vahtisotilas, joka heidät löysi, motkotti hielle, hukkui heidän korkeaa ikäänsä ja käski hävetä.

Niin kuin se nyt olisi ollut niin kovin korkea ikä, neljäkymmentä vuotta.

Silleen sekin asia jäi.

Vahtisotilas ei ollut taulapää, eikä mennyt esimiehelleen kertomaan kaikkia havaintojaan.

Miten tämä pari oli itsensä eri saarista siltojen yli vartiomiesten  ohi keinotellut saunasaareen oli mysterio.

Mutta rakkauskin jo sinänsä on mysterio.

*)ps. välihuomautuksena mahdolliselle lukijalle todettakoon, että tämän jutun väliotsikot ovat Huuskan päästä ja pännästä..

*

Ruotsit pois ja suomipojat tilalle

Sitä mukaa kuin kesä edistyi paranivat pidot.

Ruotsalaisten vartijamiesten tilalle oli tullut suomalaisia, jotka kävivät ajan mittaan yhä hyvänahkaisemmiksi, niin että yksi ja toinen pääsi uimaan saaren rannassa ja saunassakin ruvettiin joitakin sakkeja käyttämään.

Ja siviilipakettikin tuli silloin tällöin perille asti, alkuaikoina ne pakkasivat kävelemän muille maille, ja jos perille tulivatkin, oli niistä kadonnut tavallisesti varsinkin kaikki suuhun pantava.

Kyllähän jonkinlaista työtäin koetettiin keksiä meille, muttei sitä tahdottu oikein mistään löytää, ja mistäpä sitä niin olisi löytynytkään pienessä saaressa monelle sadalle miehelle.

Samassa saaressa asui muuten suomalasista punakaartilaisista tarkalleen eroitettuina satakunta venäläistä vankia, joista kerrottiin suuren osan kuolleen nälkään alkuaikoina, jolloin Suuri Nälkä vieraili kautta Suomen ja erikoisesti punakaartilaisten vankileireissä.

Tulevaisuuden historiankirjoittaja kai antaa joskus vielä selostuksen siitä, kuolivatko punakaartilaiset yleisen ruuan puutteen vuoksi nälkään vai tahdottiinko heitä tahallisesti nälällä harventaa.

*

Koevapaus koittaa

Heinäkuun loppupuolella 1918 pääsin suurten herrojen takulla väliaikaisesti vapaaksi odottelemaan lopullista tuomiotani.

Melperi oli juuri saanut tuomionsa ja oli hyvästellessämme loistavalla tuulella.  Hän oli ollut panssarijunan sotilaana ja kehui päässeensä kuin koira veräjästä ja saaneensa vain kahdeksan vuoden tuomion sen vuoksi, että oli tuomareille kaunopuheisesti kuvannut viimeisen taistelunsa, jossa panssarijunan päällikkökin oli kranaatin repiessä junan seinän mennyt halki.

Melperi oli niitä punakaartilaisia, jotka osasivat antaa arvon laeille ja kunnian tuomioille.

Ja niin jäi taakseni Suomenlinnan Tarkka-ampujansaari punakaartilaisineen ja suurikaliberisine tykkeineen, joihin tarkoitetusta keltaisesta rasvasta, hevosrehuvikkeristä ja ruohoista kerran keitin ruostuneessa peltipurkissa mainiota soppaa.

Ruuan maku ja nälän määrä ovat nimittäin suoraan verrannolliset.

Me, jotka Suomen itsenäisyyden synnytystuskien aikana ryömimme nelinkontin suurilla vankileireillä ja kuitenkin jäimme henkiin, tiedämme tämän.

*

*

Summarum

Tässä oli tämän punakaartilaisen kertomus Suomenlinnan vankileiriltä kevään-kesän 1918 ajalta.  Monet ovat kokeneet tuon vankileirin paljon ankarampana ja kuvanneet sitä vähemmän värikkäin värisävyin, sanoisinpa jopa perin yksioikoisen synkin värein.

Mutta tarinoiden alkuperäisyyttä ei ole syytä epäillä. 

Paha kyllä vangin nimi - ja myöhempi kohtalo elon maininkien keskellä - on jossain vaiheessa tipahtanut papereista pois.  Sen satun tietämään, että syksyllä 1944 hän kohtalaisen hyvissä voinneissa hengitti keskuudessamme täällä ajassa ja vaivassa.  VH.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Olisikohan tuo henkilö ollut Viljo Sohkanen. Hän nimittäin kirjoitteli Suomenlinnassa kokemuksiaan kaikenmaailman paperipalasille ja sittemmin kirja julkaistiin vasta 1967 "Punakaartilaisen päiväkirja".
Suomenlinnan vankileirin oloja tutkinut Allan Tiitta, kertoo haastatelleensa Sohkasta. Tiitta julkaisi tutkimuksensa 80-luvun loppupuolella.
Mielenkiintoni tähän Punakaartilaisen päiväkirjaan kiinnittyi siksikin, että asuin 70-80-luvuilla Suomenlinnassa.
Tätä Punakaartilaisen päiväkirjaa voi vielä löytää antikvaareista, ainakin 2. painoksena. Yksi kappale pitäisi minullakin vielä olla.
Viljo Sohkanen
Syntyi: 2. joulukuuta 1900
Kuoli: 10. marraskuuta 1989

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

Menee aiheesta sivuun, mutta satuitko tuntemaan lautan konemestaria, Heikki Metsoa?

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Henkilölautan mestarin tunsin kyllä mutta siitä on jo vuosia.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

1#
Viljo Sohkasta minäkin epäilin, mutta arvaamaton asia. Täytyypä kaivaa Punakaartilaisen päiväkirja kirjapinoista esiin ja tarkistaa. Hankin ja luin sen heti ilmestyttyä, mutta ei ole tullut palattua asiaan.

Sen verran kirjallisesti taitavaa ja muutenkin "oppintutta" tekstiä, ettei ihan tavallisen rivimiehen kirjoittamaa. Vähintäinkin itseoppineen ja opintokerhoissa toimineen (?) juttuja.

- Panin vain merkille, että kovin kovetun katkera tuo kirjoittaja ei ole, näkee myös ilahduttavia piirteitä tuossa julmankovassa miljöösä..

Käyttäjän minavaan kuva
jouko viitala

Jokainen tunnustaa, että tapahtumat tuohon aikaan olivat ikäviä. Riman alituksia oli niin punaisilla kuin valkoisillakin. Moni tapahtuma olisi saanut jääda tapahtumatta.

Vaikka miten lopputulosta ajattelen, niin Suomen kannalta se oli hyvä, toisen osapuolen "voitosta" olisimme saaneet raskaasti vuosikymmeniä kärsiä. Ajatellaan vaikkapa baltian maiden kohtaloa.

Yleisesti ottaen en tätä kohua sadanvuoden takaisista ymmärrä. En ymmärrä miten se tämän päivän ongelmia helpottaa. Ajattelen, että tapahtunutta ei muuttaa voi. Päinvastoin se saattaa eripuraa lietsoa.

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

#5

>Yleisesti ottaen en tätä kohua sadanvuoden takaisista ymmärrä.

ooo

Tiedotusvälineet tarvitsevat ruokansa.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tuolla sanottiin, että Viljo Sohkanen oli sotavankina Suomenlinnassa kaksi kuukautta. Hän oli silloin 17-vuotias.
Tämän kirjoittaja kertoo päässeensä koevapauteen heinäkuun lopussa, eli ehti näin ollen olla n. 13.4.-31.7.1918 eli 3½ kuukautta. Joten eipä taida olla Sohkanen..

Muistui mieleen, miten Sohkanen kertoi kirjassaan (1967), miten he viettivät Vappua 1.5.1918 Suomenlinnassa, pimeässä kopperossa, mutta päättivät juhlistaa päivää laulamalla muutamia lauluja, muun muassa Internationaalin.
Siellä oli saksalaisia sotilaita (upseerit olivat tietysti Helsingin "iloissa"), jotka tulivat siihen, mutta eivät alkaneet pamputtaa, vaan päin vastoin hommasivat sähkövalon sinne parakkiin, ja - jopa osallistuivat porukalla Internationaalin laulamiseen.
Sitähän sanotaan, että osa Itämeren Divisioonan miehistöstä oli Hampurin työläisiä, satamamiehiä ja tehtaantyömiehiä, kyllähän he Internationaalin tunsivat..

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Itämeren divisioonan rivisotilaat olivat enimmäkseen sosialidemokraatteja....Näin olen lukenut jostain kirjasta.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

#8.
Näin ehkä oli. En tiedä mitään sosiologis-poliittista selvitystä heidän näkökannoistaan tehdyn, mutta kun muistamme, miten vuoden 1919 väestövoimat liikkuivat, niin pettyneet ja myös petetyt rintamamiehet olivat vahvasti esillä spartakiadi- ym. ryhmittymissä.

Olen 1990-luvulta lähtien omannut kontakteja Hampurin lähialueen paikallistasolle; kovia demareita siellä.

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Jouko Viitalalle sanoisin; joku viisas mainitsi, ihmiset, jotka eivät tunne menneisyyttään, heillä ei oikein tulevaisuuttakaan ole. Ei historiantutkimus sinällään pyri ratkomaan nykyisiä ongelmia, varoittavia esimerkkejä saattaa antaa.
Tuosta Suomenlinnan leiristä vielä; 70-luvulla keskustelin ikämiehen (turisti) kanssa, joka oli siellä ollut leirillä, alaikäisenä hänkin. Oli tullut katselemaan vanhoja paikkoja ja tänäkin päivänä harmittaa, etten edes hänen nimeään tullut kysyneeksi; kuuntelin vain ja vähän kerroin omiakin tietämyksiäni.
Saksalaiset muuten "besorgasivat" Suomenlinnan elintarvikevarastoja laivoihinsa, Viljo Sohkanenkin kertoi olleensa lastaamassa. Kenr Kivekäs esti sen homman jatkumisen arvovallallaan.
Suomenlinna on minulle läheinen paikka, johtuen mm monikerroksisesta historiastaan.
Olli Korjus muuten on kirjoittanut näistä vankioloista kirjassaan "Kuusi kuolemantuomittua, 27.5.2014) ja sielläkin Sohkanen kyllä mainitaan.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kun tuossa blogatussa kirjoituksessa toistuvasti puhutaan Suomenlinnan Tarkka-ampujan saaresta, kysyisin saaria tuntevilta, mitähän tuo tarkoittaa. En goolailuista huolimatta löytänyt tuolla nimellä edes vanhoja mainintoja Suomenlinnan kahdeksalta (8) saarelta.

Kun vanha punakaartilainen parissakin kohdassa toistaa tuon Tarkka-ampujan saaren, kyseessä ei voi olla myöskään erehdys tai muu sekaannus.

Olisi kiva kuulla.

Tulonsa jälkeistä ensimmäistä paikkaa hän kuvaa:

"...veivät minut Suomenlinnan Tarkka-ampujan saareen Viron puoleisen kasarmin vasemmanpuoleisen päädyn vasemmanpuoleisimpaan alakerran huoneeseen, missä mitä oli ensimmäisenä yönä kolmisenkymmentä miestä..."

Tuo Viron puoleinen kasarmi viittaisi eteläisimpään saareen, Kuninkaanmiekan suunnalla, mutta... ?

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Kyllä siinä iso-Mustasaarta tarkoitetaan. Eli saari, jossa se majakkakirkkokin sijaitsee.
Tosin ei minullakaan ihan tarkkaa selitystä ole, mistä tuo tarka-ampujan saaren nimike oikein on syntyisin.
Se saari on helppo määritellä, koska kasarmirakennuksia ei ole kuin Iso-Mustalla ja Pikkumustalla (Merisotakoulu). Susisaarella on vain linnoituslaitteita, samoin kuin Kustaanmiekallakin. Läsi-Musta taas on pelkkä asuntosaari, Särkkä ja Lonna linnoitussaaria kuin myöskin Vasikkasaari.
Siinä Rantakasarmilla sijaitsivat muuten päävartio, kasarmitiloineen sekä sisällissodan jälkeiset kuolemaantuomittujen tilat.
Se Viron puoleinen kasarmi tunnetaan nykyisin aliupseeritalona...vieläkin.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset