Veikko Huuska

Eino Railo – huviretki teloituspaikalle 1918

Eino Railo – huviretki teloituspaikalle 1918

Kirjailija ja hänen kustantajansa

*

Eino Railo ei ollut turha mies. Hän oli journalisti, kirjailija, tutkija, professori, Suomen PEN-klubin puheenjohtaja.  Kustannus Oy Kirjan toimitusjohtaja ja – Maiju Lassilan elämästä tehdyn – Tulipää-elokuvan Gunnar Avanto.

Valtaosa kirjailija Maiju Lassilan teoksista ilmestyi Oy Kansan tai Oy Kirjan kustantamina, jotka olivat yhtäkaikki sama puulaaki, ja Railo avainhenkilö kustantamossa.  – Näin luonnehtii loistava hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko Pirjo Hämäläinen KU:n lehtiesseessään tohtori Eino Railoa, ja sivuaa hänen olennaista suhdettaan moninimiseen kirjalliseen tulivuoreen nimeltä Maiju Lassila.  RIP.

*

”Muumioitunut oikeistososialisti herätti huomiota kansallismuseon vuonna 2000 järjestämässä sisällissota-näyttelyssä.  Otuksella oli kahdet kasvot, jotka molemmat olivat vääntyneet mielistelevään hymyyn.  Selkäranka puuttui, mutta erikoisen ruumiinmuotonsa ansiosta otus kykeni istumaan jopa kolmella tuolilla yhtä aikaa.

Oikeistososialisti koetti olla eläessään sekä proletääri että herramies, joten se kannatti bolshevikkien lisäksi myös porvareita.  Tyypillinen esimerkki lajista oli Työmies-lehden toimittaja Irmari Rantamala eli Maiju Lassila.”

Näin ilakoivasti ennusti tulevaisuutta Uusi Päivä –lehden vuoden 1918 numerossa, - siis aivan keskellä hurmehenkistä sekasortoa – Eino Railo.  Uusi Päivä oli vanhasuomalainen, lyhytikäiseksi jäänyt, iltapäivälehti.

*

Eino Railo ja Maiju Lassila olivat sisällissodan ajan kollegoita, helsinkiläisiä journalisteja.  Railo lietsoi räikeillä kirjoituksillaan luokkavihaa, kun taas Lassila toivoi rauhaa ja pelkäsi kostoa, kirjoittaa Pirjo Hämäläinen edellä mainitussa artikkelissaan.

Toisinkin asian voisi nähdä, varsinkin Lassilan suhteen.  Hänen Viimeiset kirjoituksensa eivät ole yksiselitteisen ystävällisiä ja lempeitä nekään. ”Kirjoitusten perusteella ei ole kuitenkaan ihme, että Rantamalaa pidettiin sodan lopulla yhtenä pahimmista kansankiihottajista”, arvioi eräs etevä nettikirjoittaja.  Lue lisää täältä: https://matkallatuntemattomaan.wordpress.com/2013/03/16/irmari-rantamala-viimeiset-kirjoitukset/

*

Kumpikin – niin Lassila kuin Railo – olivat liikkuneet venäläisissä ylhäisö- ja anarkistipiireissä. 

Eino Railo kertoi istuneensa päivällisillä, joiden vieraista kaikki muut paitsi hän olivat listineet joko kuvernöörin tai ministerin.

Maiju Lassilan taas uskottiin sekaantuneen Suomi-syöjän, sisäministeri Vjatseslav von Plehwen murhaan 1904. 

Vuonna 1977 ilmestyneessä Irmari Rantamalan Viimeiset kirjoitukset –teoksen esipuheessa Ilpo Tiitinen kirjoittaa:

”Algot Untolan Pietarin vuosista (1898/1900-1904, vh) on säilynyt tosiasiallista tietoa peräti vähän.  Joitain noiden vuosien kokemuksista on silti suodattunut hänen esikoisteokseensa ”Harhamaan” (1909).  Ainakin tiedetään, että yhteydet vallankumouksellisiin piireihin vahvistuivat selvästi.  Harhamassa esitetään sepitteellisesti nimihenkilön osallistuminen ministerivaltiosihteeri von Plehwen vastaiseen attentaattiin.

Pian esitettiin otaksuma, että Rantamala/Lassila/Untola/Vatanen olisi kuvannut tässä omaa osanottoaan vallankumoukselliseen toimintaan.  Tulkintaa epäiltiin kuitenkin pitkään.

Kiehtova tieto sai kuitenkin vahvistuksen mukanaolleen suomalaisen kortomuksesta, jonka Uuden Suomen nimimerkki Historicus julkaisi huhtikuussa 1955.  Tässä tapauksessa Historicus oli (Helsingin yliopiston rehtori, jatkosodan aikainen pääministeri, vh) Edwin Linkomies, kuten Kustaa Vilkuna on vastikään kertonut Leo Lindstenille.  (Linsdten jatkoi tämän legendan esilläoloa Maiju Lassila – legenda jo eläessään –teoksessa, 1974).

*

Ei liene tarkemmin selvitetty, miksi Historicus osallistui tähän muualla perättömäksi osoitettuun legendan levitykseen.  Ehkä hän luotti siinä määrin aateveljen muistitietoon, paneutumatta sen enempää itse tapahtumahistoriaan, ja eritoten Lassilan suhteen.

Nykyisin hyvien selvitysten ja aihetodisteiden nojalla katsotaan, ettei Lassila ollut noin läheisissä suhteissa anarkisteihin ja terroristeihin, eikä myöskään osallistunut pomminheittoon, mutta varmaankin kaupungissa ollessaan kuuli erilaisia drastisia kuvauksia ja yksityiskohtia tapahtumasta hyödyntäen niitä Harhaman lehdillä.

Tästä aiheesta enemmän täällä;

Irma Tapaninen: ”Karnevalistinen henki. Algot Untolan varhaistuotanto ja virallisen kulttuurin muutos 1900-luvun alussa”

Katso sivut 17-19;

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/135792/karneval.pdf?sequence=1

Koska linkkien toiminnat eivät ole taatut, jäljennän olennaiset kohdat Irma Tapanisen selvityksestä tähän:

Irma Tapaninen:

”Vuoden 1900 kesäkuussa hän jätti lopullisesti työnsä Viipurin kansakoulujen opettajana ja siirtyi asumaan pysyvästi Pietariin.

Tässä tutkimuksessa mielenkiinto Untolaa kohtaan alkaa Pietariin siirtymisestä, koska siitä lähtien tutkimuskohteen elämä ja Harhaman nimipäähenkilön elämä alkavat elämäkerrallisessa kirjoittelussa sekoittua toisiinsa.  Eniten Untolan kirjailijakuvaan on vaikuttanut väittämä, jonka mukaan hän olisi toiminut Pietarissa salaisessa sosialistivallankumouksellisessa terroristijärjestössä, ja osallistunut muun muassa vuonna 1904 Venäjän tuolloisen sisäministerin Vjatseslav von Plehwen kuolemaan johtaneeseen attentaattiin. 

Väite pohjautui alun perin rouva Olga Jasinskin antamaan ja Harhaman tarinaa noudattelevaan lausuntoon, jonka Eino Railo toi julkisuuteen vuonna 1923 Tulitikkuja lainaamassa –teoksen esipuheessa.  Siitä lähtien Untolaa koskevassa kirjoittelussa viitataan yleensä aina myös hänen vallankumouksellisiin yhteyksiinsä vuosisadan alun Pietarissa.  Vuonna 1955 nimimerkki Historicus julkaisi aiheesta laajan artikkelin Uuden Suomen Viikkolehdessä.  Leo Lindstenin laatiman elämäkertateoksen kautta väitteet Untolan terroristiyhteyksistä tulivat 1970-luvulla laajan yleisön tietoisuuteen.  Lindstenin populaarista ”legenda jo eläessään” –teoksesta väite levisi 1980-luvulla jopa joihinkin historiatutkmiuksiin (Hakalehto 1986, Junnila 1987).

Untolan elämäkertaa kirjoittaessaan Lindsten ryhtyi tutkimaan Harhaman nimipäähenkilöön liittyviä asiayhteyksiä ja päätyi sen perusteella käsitykseen, että Untolan toiminta liittyi vuosisadan alun suomalaisiin perustuslaillisiin varhaisaktivisteihin.

Kirjailija Konni Zilliacuksen johtamat varhaisaktivistit erosivat muista perustuslaillisista siinä, että he hyväksyivät terrorin poliittiseksi menettelytavaksi, ja suhtautuivat varauksettoman myönteisesti yhteistyöhön Venäjän vallankumousliikkeen kanssa.  Suurimmaksi osaksi heidän kannattajansa kuuluivat nuoreen akateemiseen ruotsinkieliseen sivistyneistöön.  Zilliacus solmi jo vuonna 1902 kiinteät suhteet Harhamassa kuvattuun Venäjän sosialistivallankumoukselliseen ryhmään, ja kannatti ensimmäisen venäläistämiskauden aikana liittoutumista Venäjän vallankumouksellisten piirien kanssa.

Kuten sanottu, Lindstenin kirjasta ja hänen tekemistään tulkinnoista käytiin aikanaan vilkasta keskustelua.  Vuonna 1970 Pekka Pesonen arvioi Lindstenin lukevan kaunokirjallisuutta liian yksioikoisesti.  Vuonna 1987 Antti Kujala löysi arkistoista asiakirjan, josta ilmeni, että Untola oli ollut vuonan 1905 kieliopointoihin liittyneen stipendihakemuksensa  yhteydessä kirjeenvaihdossa eräiden korkea-arvoisten venäläisten virkamiesten kanssa.  Dokumentti oli selvässä ristiriidassa väitettyjen terroristiyhteyksien kanssa.  Ristiriitaa lisäsi se, että Untolan tiedettiin työskennelleen vuosina 1906-1908 lähellä vanhasuomalaista puoluetta.  Kujala arvioi Untolan olleen aina vuoteen 1906 saakka kunnon vanhasuomalainen, ja piti oletettuja terroristiyhteyksiä Harhaman myötä syntyneinä myytteinä.

Myös Liisi Huhtala kiinnitti huomiota siihen ilmeiseen ristiriitaan, joka muodostui vuosisadan alun pietarilaisen vallankumousaktivistin ja vuoden 1906 vanhasuomalaisen puolueen työntekijän välille.  Hän avioi, että Harhamaa oli sittenkin luettu liian omaelämäkerrallisena.  Epäilys jäi kuitenkin kytemään, ja terroristiyhteyksiin viitattiin yhä  edelleen kirjallisuudessa (Larmola, 1990).  Hautala torjuu Untolan kytkökset sosialistivallankumouksellisiin lähinnä sillä perusteella, että Untolan ei tiedetä olleen missään vaiheessa perustuslaillinen, mutta sen sijaan vanhasuomalaisuudesta on vahva näyttö.  Hän kiinnittää huomiota erityisesti Historicuksen kirjoituksen motiiveihin, ja pitää tämän harjoittaman mustamaalauksen syynä tutkijoiden 1950-luvulla herännyttä kiinnostusta Untolaa kohtaan.”

Näin siis ruotii Algot Untola/Maiju Lassila/Irmari Rantamalan menneisyyttä Pietarissa ja väitettyjä suhteita terroristiryhmittymiin ja von Plehwen poliittiseen salamurhaan.

*

Lainaan tähän paikkaan jakson Ilpo Tiitisen sinänsä mainiosta Rantamala-esittelystä Viimeiset kirjoitukset –kokoelman esipuheesta vuodelta 1977:

Huhtikuussa 1904 tapahtuneen Plehwe-attentaatin jälkeen Untola siirtyi takaisin Suomeen ja kansakoulunopettajaksi ensin Lohjansaareen ja sieltä Kaustisille.

Yhteiskunnallisten tapahtumien vyöry tempaisi pian Untolan opettajanpöydän takaa lehtityöhön ja poliittiseen toimintaa.  Viimeistään suurlakon (loka-marraskuu 1905) todentama sosiaalinen vaatimus paljasti mahdollisimman selvästi eduskuntauudistuksen tarpeellisuuden.

Reformin toteuduttua alkoi Kokkola-lehdessä ilmestyä Untolan kirjoituksia asiasta.  Tulevat ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen nojaavat vaalit vetivät siis Untolan  mukaan Suomalaisen puolueen propagandatyöhön.

Hänen toimialueekseen tuli Vaasan läänin pohjoinen ja itäinen vaalipiiri.  Kirjoituksista päättäen Untolaa innosti heti alkuun vaaleja varten laaditut Suomalaisen puolueen edistykselliseksi luonnehdittava sosiaalipoliittinen ohjelma, jossa myös tuolle vaalipiirille tärkeä maaohjelma oli keskeisellä sijalla.

Ohjelma osoittautui sittemmin vaalipropagandistiseksi eleeksi, ja se oli lähinnä tulosta puolueen sosiaalisesti valppaiden, kateederisosialismin innostamien nuorten ponnisteluista.

Monet näistä olivat sitä samaa nuorta vanhasuomalaista sukupolvea, josta toisaalta rekrytoitui Raatajan piiri – tulevat Kansallisen kokoomuksen perustajat – ja toisaalta Sosialistisen Aikakauslehden ympärille ryhmittyneet O.V. Kuusinen, Yrjö Sirola, Edvard Gylling ja Sulo Wuolijoki

Vaalivoitto koitui marxilaiseksi julistautuneen Sosialidemokraattisen puolueen hyödyksi, Suomalainen puolue tuli toiseksi.  Mutta Laukon torpparilakot ja puolueen edusmiesten suhtautuminen lakkoliikkeeseen osoittivat (Suomalaisen puolueen) edistyksellisen ohjelman teoreettisuuden.” – Näin siis Ilpo Tiitinen.

*

Tiitinen toteaa vielä:

”1910-luvulle tultaessa suomalainen torppariromaani oli ehtinyt kasvaa ja muuttua, sen oli täytynyt muokkautua eri suuntiin.  Maila Talvio julkaisi jo 1901 sosiaalieettisesti, mutta sittenkin varsin romanttissävyisesti virittyneen torppariromaanin Pimeän pirtin hävitys.

Arvid Järnefelt paneutui maakysymykseen Henry Georgen ja Leo Tolstoin innostamana.  Hän otti kipeästi kantaa monissa teoksissaan torpparilakkoihin ja niiden syihin.  Kutakuinkin samanaikaisesti Untolan torppariromaanin kanssa muokkautuivat Kaarle Halmeen näytelmä Maattomat (1909) ja Väinö Katajan romaani Kruununtorpparit (1910).   

Edelleen sosiaalinen todellisuus pakotti paitsi kaunokirjailijat myös tutkijat liikkeelle.  Sosialistisen Aikakauslehden piirissä innostuneet nuoret tutkijat Edvard Gylling ja Sulo Wuolijoki aloittivat juuri tuolloin torpparitutkimuksensa.  Veden haussa –romaanillaan Untola pureutui ajankohtaiseen kysymykseen, saamatta käsikirjoitukselleen kustantajaa.”

*

Kohta valkoisten voitonparaatin 16.5. jälkeen, toukokuun 21. päivänä 1918, matkalla teloitettavaksi Santahaminaan Maiju Lassila putosi/hyppäsi Suomenlahteen.  Hänet ammuttiin vartioveneestä mereen, Kruununvuoren selällä, Suomenlinnan tasalla.  Joku veti puoshakalla kuolleen takaisin alukseen. 

”Hurmahenkinen vallankumousrunoilija” oli poistunut päiviltä, omaehtoisesti, niin uskotaan.  ”Suomalainen murhenäytelmä” oli vaatinut näkyvän uhrin.

Tapahtumia tarkkaili hinaaja Toskovan kannella sivistynyt herraseurue, johon kuuluivat Eino Railon ohella Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas, Alfred Oswald Kairamo ja Toivo T. Kaila.

Herrat olivat lähteneet ihan vain hyvin vuoksi katsomaan, miten punavankeja teloitetaan Santahaminassa.

Pikantin mausteen piknikkiin toi tieto siitä, että kuolemaantuomittujen joukossa oli kirjailija ja toimittaja Maiju Lassila.  Herrat myös näkivät Lassilan Kauppatorin vankijonossa ja Wilkuna kävi tälle jotain vielä sanomassa.

Toivo T. Kaila väitti myöhemmin, että Lassila hyppäsi pelkuruuttaan mereen, mutta välikohtauksesta on myös toisenlaista muistitietoa.  Kuinka tahansa, kiväärin luoti katkaisi Lassilan elämän ja täyttä kiitoa laukkaavan uran.

 – Näin selostaa tapahtumia Pirjo Hämäläinen em. artikkelissaan.

*

Santahaminassa kirjailija Lassila heitettiin yhteishautaan ja sen päälle myöhemmin rakennettiin muistomerkiksi armeijan sikala.

Viime sotien alla ja niiden aikana kansaa piti eheyttää, joten punikkeja kaivettiin ylös rinteistä, soista ja sikaloiden pohjamudista.  Lassilan – tai jonkun muun onnekkaan – luut päätyivät Helsingin Hietaniemeen.

*

Oma erilliskysymyksensä on:

Miksi Eino Railo oli hurmeisella huviretkellä mukana?

Miksei hän kääntynyt Kauppatorilta kotiin, kun näki kustantamonsa ikioman kirjailijan Maiju Lassilan seisovan vankijonossa?

Mitä sairasta nautintoa kustantaja sai siitä, että hänen menestyskirjailijansa ammuttiin? kysyy Pirjo Hämäläinen.

Lassila oli kuitenkin liian tuottoisa mies hylättäväksi.  Jo vuonna 1923 Railo julkaisi Tulitikkuja lainaamassa –romaanista kuvitetun laitoksen ja koetti irrottaa sen esipuheessa humoristi-Lassilan punikki-Lassilasta.

”Kaikista hänen erheistään huolimatta täytyy tunnustaa, että häntä oli kerran koskettanut taiteen henki, se joka valaisee tämän nyt julkaistavan teoksen sivuja iloisena ja sopusointuisena, tehden vähitellen hänen elämänsä varjojen unohtamisen mahdolliseksi.”

Professori Railo puhuu ”erheistä”, mutta Lassila ei sekaantunut sisällissodan taisteluihin eikä ottanut sosialidemokraattien jäsenkirjaa.  Lassilan ainut rasite oli Työmies-lehti, johon hän kirjoitti niin kuin Railo kirjoitti tahollaan Uuteen Päivään.

*

Reilut kymmenen vuotta aiemmin Lassila oli kiertänyt Railon hengenheimolaisten agitaattorina, vielä vuonna 1916 hän oli toimittanut vanhasuomalaisten Kokkola-lehteä ja vuonna 1917 hänen Turman talo –romaaninsa oli ilmestynyt Railon kustantamosta.

Oliko julmuus pelkkää kateutta?

Oliko Railo niin lahjakas, että hän ymmärsi oman alamittaisuutensa postmodernisti identiteettiään vaihtelevan Lassilan, Suomen Fernando Passoan, rinnalla? tivaa Pirjo Hämäläinen ansiokkaassa Lassila-Railo –artikkelissaan jota tässä olen antaumuksella lainannut.

*

Muista ”huviretki teloituspaikalle” –matkaavista herroista Kyösti Wilkuna kirjoitti WSOY:lle unhoon jääneitä historiatarinoita ja Toivo Tarvas (”taiteen liikavarvas”) suolsi Otavalle kaunokirjallisuutta, johon kukaan tuskin on moneen sukupolveen koskenut. Kun Toksova-hinaajan tässä puhutusta matkasta Santahaminaan oli kulunut tasan kuukausi (21.6.1918) Tarvakselta julkaistiin romaani Velisurmaajat, ”mitä parhain juhannuskirja” kuten kustantajan reklaami asian suvaitsi ilmaista.

Alfred Oswald Kairamo, joka oli nimenomaan vaatinut Lassilan teloitusta, oli kasvitieteilijä, kartanonomistaja ja entinen senaattori.  Toivo T. Kaila oli puolestaan senaattorin sihteeri, tilastotieteilijä ja tietokirjailija. (jonka omaelämänkertansa on omassa kategoriassaan monessakin mielessä imponeeraava, vh).

Uhrin, Maiju Lassilan, omaa henkilökuvaa on hankalampi piirtää.  Kirkonkirjojen mukaan Tohmajärvellä kastettiin 15.12.1868 postiljooni Jakob Tietäväisen ja Maria Hakulisen poika Algoth.  Perhe asui Peijonniemen kylässä maakirjatalossa numero yksi.

Tietäväisen pojan muut nimet – Lassila, Untola, Vatanen, Stenberg, Rantamala, Rantala – monena mies eläissä, monena myöskin kuollessa.

*

”Kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella

matkan jatkamista.  Kun illan tuntu

ennustaa yön tuloa, täyty ryhtyä

järjestelemään huomispäivän elämää ja

töitä.  Raskaimmankaan yön aikana,

suurimpienkaan onnettomuuksien hetkillä

ei saa antaa epätoivon hiipiä mieleen

hetkeksikään, vaan mitä pimeämpi on

yösydän, mitä syvempi uhka ja

onnettomuus, sitä uhmaavammin on

vaeltajan nostettava päänsä pystyyn.  Joka

niin tekee, se ei sorru, häviä.”

Irmari Rantamala, Omin voimin –kolumni, Työmies-lehti, 11.4.1918. 

Toiseksi viimeinen lehden numero se oli, ennen kuin Saksan Itämeren divisioonan joukot etenivät Leppävaarasta Helsinkiin vuorokauden 12.4.1918 aikana.  Ruotsin sotilasasiamiehen välityksellä 11.4. yritettiin Helsingin punakaartien eduskunnan ja saksalaisten joukkojen komentajan kenraali von der Goltzin välillä neuvotelle ja sopia aseiden riisumisesta ylintä johtoaan vaille jääneen ja heikentyneen punaisen puolustuksen kanssa.  Neuvottelut olivat jo hyvällä mallilla, ja aseriisunta melkeinpä nimiä vailla, kun Viipurista lähetetty Kansanvaltuuskunnan sotilasasiain valvoja kansanvaltuutettu Antti Kiviranta saapui junalla kaupunkiin ja puhuen kuin Runeberg, manasi väsyneet, kyllästyneet ja defatistiset punakaartit vielä aseisiin ja puolustukseen. Turhaan.  Noin 300 ihmistä menetti vielä henkensä, ennen kuin pikaisesti, viimeisten vinttisnaippereiden ja muiden rimpuilijoiden nujertaminen saatiin hoidettua, ja 14.4.1918 Saksan armeijan voitonmarssi Helsingin keskustassa pidettyä.  Naiset heiluttivat valkeita liinoja ja syöttivät saksalaisten hevosille sokeria, josta kaupungissa oli jo kuukausia vallinnut ehtymätön pula.

Väliaikaisen suojapaikan ystäviensä toimesta saanut Lassila ei jäänyt sinne lymyilemään, vaan läksi ties minne, ja päivä Saksan joukkojen voitonparaatin, kirjailija vangittiin Helsingin kaduilla.  Almanakassa oli päivä 13.4.1918. 

Tohmajärven suurella pojalla oli tiimalasissa aikaa enää 1 kk ja 1  viikko.

*

Irmari Rantamalan viimeinen Viimeisistä kirjoituksista oli hajoita ja hallitse –teemaa käsittelevä artikkeli, jonka vihoviimeinen Työmies-lehti julkaisi saksalaisten jo ampuessa niin lähellä, että aseiden rätinä jo kuului.  Artikkelin kolme viimeistä lausetta jäljennettäköön tähän eräänlaisena kirjoittajansa viimeisenä sanana.  Ne kun ovat viimeiset välittömästi painetut hänen kynästään lähtenet tässä elämässä kirjoitetut lauseet ja sanat. – Tosin hän vielä joitakin kirjoitti, ennen hyiseen Suomenlahteen sammui hänen eläväinen elämänsä, ja niistä – viimeisestä kirjeestä ja postikortista – olen koonnut esityksen tämän blogiston lehdille.

*

Ps.

Vaikka ja koska edellä ei Lassilan ”Porvarikirjeitä” mainitakaan, on ne syytä tähän lopuksi todeta. 

Jos mietimme, mitkä tekijät vaikuttivat Eino Railon ja Lassilan välillä, emme voi jättää huomiotta tämän porvarikirjeitä, jotka kolmena osana julkaistiin Työmies-lehdessä keskikesällä 1916, juuri eduskuntavaalien alla.

Kun vaaleihin oli aikaa vain viikko, koettiin todellinen sensaatio, joka odotti Työmiehen lukijoita.  Aivan vaalien kynnyksellä 29.6.1916 työmieheen ilmestyi Irmari Rantamalan ensimmäinen ”Porvarikirje2.

”Vaikka en kuulu sosialistiseen puolueeseen, suonee toimitus minulle tilaa parille sanalle, jotka ovat tarpeen pienenä menneiden tilapäisten puoluetoimieni selvittelynä”, Irmari Rantamala alias Algot Untola aloitti.

Porvarikirjeitä julkaistiin siis kaikkiaan kolme, viimeinen ennen toista vaalipäivää 2. heinäkuuta.

Sensaatiomaista ”Porvarikirjeissä” oli tunnetun suomettarelaisen kääntymys.

Entisenä sisäpiiriläisenä hän paljasti porvaripuolueen sisäisiä vaalitaktisia kuvioita ja syytti niistä nimeltä mainiten puoluejohtoon kuuluneita henkilöitä.

Untolan ”Porvarikirjeiden” propaganda-arvo oli ilmeisen merkittävä.

Työmiehen jälkeen ”Porvarikirjeitä” julkaisivat muutkin työväenlehdet, kuten Turun Sosialisti, Viipurin Työ ja Tampereen Kansan Lehti.

Rantamala/Untola kirjoitti kolmannessa ”Porvarikirjeessä”:

”…Mutta yleensä me porvarit olemme jo kuolemaan tuomittuja, tästä maailmasta pois lähteviä.  Meille häämöttää jo tuloansa kuolinpäivämme kaihoisa ilta

Elinvoimaista henkeä näkyy edistävän ainoasataan sosialismi.  Tulevaisuus on sen.  Kaikessa, mitä viime aikoina on missään saatu tervettä aikaan, se on aivan ilmeisesti saatu aikaan sosialismin voiman painostuksella… Me porvarit olemme jo tuomitut soittamaan kuolleiden luilla.

Ja niillä me soitamme.  Elämän altamme vajotessa me juomme riemuin hautajaisiamme.  Puolueen hajotessa olemattomiin tuossa haaksirikossa soitetaan Snellmanin ym. kuolleiden luista tehtyä riemuviulua ja pidetään humoristisia kansallisuustanssiaisia eli sanoisinko hoilaalilaali-juhlia, joissa hoilataan, niin nuor- kuin vanhasuomalaisetkin – Ranskan tunnettua Iloisen lesken operettia ”kaatuessammekin me kaadumme eteenpäin”.*

Olihan se pahasti sanottu.  Vähemmästäkin aatemies närkästyy.  Ja pahimpia ovat käännynnäiset, ja sellainen siis oli Maiju Lassila.  Hän vie jotain omaamme pois lähtiessään.

*

*) ”Porvarikirje” –jakson tekstissä olen hyödyntänyt tekstiä: Antti Vuorenrinne: ”Porvarikirjeet” ilmestyvät. Demokraatti 100 vuotta sitten, Demokraatti 23.6.2016.

*

Liityttyään ensimmäisten eduskuntavaalien alla Kokkola-lehden  kirjoittajakuntaan Lassila ymppäytyi mukaan Suomalaisen puolueen vaalityöhön.  Puolueen piirisihteerin toimi vankensi Lassila/Untolan asemaa puolueessa, ja kuten edellä todettiinkin, Kansallisen kokoomuksen aatteellisen edeltäjäryhmän, Raatajien piirissä vaikuttaneen monipuolisen poliittisen porvarillisen vaikuttajan, K.N. Rantakarin ehdotuksesta Untoal valittiin Suomalaisen puolueen äänenkannattajan Satakunta-lehden päätoimittajaksi vaalivuoden päätteeksi, 1907 lopulla.

Vaikka Painoylihallitus ei suostunutkaan hänen valintaansa, Untola pysyi lehden toimituksessa huhtikuuhun 1909 asti.  Lähdön syyksi on ounasteltu hänen haluaan ryhtyä viimeistelemään esikoisteostaan, joka sitten ilmestyi Harhama-nimisenä vielä saman vuoden lopussa.

*

Kaisa Kurikan väitös: Algot Untola ja kirjoittava kone. Eetos 2013.

Suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole toista kirjailijaa, joka olisi piiloutunut niin monien tekijänimien taakse. Kaisa Kurikka on väitöskirjassaan laskeskellut, että Untolalla oli käytössä puolisensataa nimeä, joita hän muunteli liikkuessaan opettajana, puolueagitaattorina ja lehtimiehenä eri puolilla Suomea, välillä Venäjänkin puolella. Untolan tekstejä dramatisoinut Veijo Meri on tulkinnut kirjallisen naamioitumisen motiiveja: ”Hän pyrki anonymiteettiin sillä ainoalla tavalla, mikä on nykyisin mahdollinen, nimien inflaatiolla.”

Algot Untola (1868–1918, alun perin Algoth Tietäväinen) turvautui kirjoissaan ja lehtijutuissaan lukemattomiin pseudonyymeihin. Esimerkiksi hän kirjoitti nimillä Maiju Lassila, Irmari Rantamala, J.I. Vatanen, Liisa Vatanen, Antti Iisalo, Aino Kerpola, Liisan Antti, Tanssi-Antti ja Sota-Antti. Lisäksi hän esiintyi kirjeissä ja muuttoilmoituksissa ainakin A. Rantalana ja Väinö Stenberginä

Lue lisää: https://aikalainen.uta.fi/2013/09/05/kirjailija-kuoli-tekija-elaa/

– Untolan omia sanoja mukaillen:

Untola kirjoitti väärin mauttomia tekeleitä, jotka olivat liikaa 1900-luvun alkupuolen suomalaiselle taidekirjallisuudelle, Kurikka kertoo.  https://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/vaitostiedotteet/Sivut/algot-untola-kirjoittaa-vaarin-ja-tekee-sen-tietoisesti-vaitos-kaisa-kurikka.aspx

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Eino Railon CV hänen oman puolueensa sivustoilla:

Railo, Eino

Eino (T) Railo

Syntymäaika:
1884

Kuolinaika:
1948

Paikkakunta:
Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kaupunginvaltuutettu

Vanha kokoomuslainen ystävä, kirjailija Eino Railo sähkötti merkkipäivän johdosta J. K. Paasikivelle: "Suuren isänmaallisen kutsumuksen täyttäjälle olkoon Sallimus suopea." Hän kirjasi myös päiväkirjaansa: "Mikä meidät perisi, jos häntä ei olisi? Luultavasti tuho." Tämä ei estänyt kirjoittajaa päiväkirjassaan joskus kärkevästikin arvostelemaan ystäväänsä mainiten Paasikiven syyllistyneen liian pitkälle menevään myöntyvyyteen.

Sanomalehdet tiesivät kertoa, että Paasikiven 50-vuotisonnitte­lijoiden joukossa oli myös kustannusosakeyhtiö Kirjan toimitus­johtaja Eino Railo. Kasvavaa suomenkielistä lukuharrastusta tyy­dyttämään oli vuonna 1911 perustettu kustannusosakeyhtiö Kirja, jonka perustajajäseniä Paasikivikin oli. Yhtiön johdossa oli kirjailija Eino Railo, joka tultuaan ylioppilaaksi oli tehnyt jalkaisin matkan Aunukseen ja Vienan Karjalaan, josta hän sai tulevien vuosiensa kirjalliseen tuotantoon voimakkaasti kansal­lisen sisällön. Railo tuli 1914 Kirjan toimitusjohtajaksi. Kun Uusi Suomi vuonna 1919 perustettiin, Railo tuli sen johtokun­taan. WSOY osti Kirjan osakkeet vuonna 1931.

Railo oli pitkään ensin lehtimiehenä. Kirja-kauden jälkeen Railo oli WSOY:n palveluksessa vuoteen 1937 ja Uuden Suomen toimittajana vuoteen 1939 ja samassa tehtävässä Kauppalehdessä vuodesta 1941. Uuden Suomen kulttuuriosastolle Railo tuli pääkriitikoksi Kaarlo Mar­jasen seuraajaksi. US:n johtokunnan varajäseneksi valit­tu Koskenniemi oli tuolloin varoitellut etukäteen Eino Suolahtea Railosta neuvoen, ettei tälle tullut ainakaan antaa liian suuria valtuuk­sia.

Kokeneena all round-journalistina Railo ilmoitti voivansa kir­joitella myös muista aihepiireistä. Poliittisesti hän kertoi olevansa päätoimittaja S. J. Pentin kanssa "täsmälleen samalla", siis selvästi oi­keistolaisella linjalla. Railolta ei puuttunut itseluottamusta, näkemystä eikä halua ohjata kulttuuritoimitusta ja maan kulttuurielämääkin. Kuitenkin jo syksyllä 1937 Koskenniemi katsoi, että Railosta oli tullut Uudelle Suomelle "surun lapsi". "Teimme tyhmyyden", johtokunnan varajäsen Koskimies valitteli Railon kiinnittämistä. Vuonna 1939 Railo joutui eroamaan paikaltaan.

Tutkijana Railo muistetaan kuriositeetiksi jääneestä teoksesta Yleinen kirjallisuuden historia I-VI (1933-1937), jossa hän omaperäisesti taksoittaa maailmankirjallisuutta puritaanisen kristillismoraalisen näkemyksen pohjalta, ja väitöskirjastaan Haamulinna (1925), joka käsittelee 1700-luvun kauhuromantikkoja. Railo kirjoitti myös useita romaaneja.

Railo oli valtuustossa kaksi kautta 1926-1930. Jo 1926-1927 Railo oli työnvälityslautakunnan jäsen ja 1929-1935 suomenkielisten kansakoulujen johtokunnan jäsen

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Kalevi Oksanen, Kokoomuksen valtuutetut Helsingin kaupunginvaltuustossa 1919-2008. Helsingin Kokoomus 2008.

julkaistu 11.3.2009
Linkki: http://arkisto.kokoomus.net/kokoomusbiografia/elam...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset