Kirjailija Irmari Rantamalan viimeiset kirjeet ja viimeiset elinpäivät 1918

Kirjailija Irmari Rantamalan viimeiset kirjeet ja viimeiset elinpäivät 1918

*

Punavanki Algot Untola, joka oli julkaissut vuosina 1909-1918 kolmisenkymmentä teosta ja satoja sanomalehtikirjoituksia Irmari Rantamalan, J.I. Vatasen ja Maiju Lassilan nimellä ja monilla muillakin nimimerkeillä, ammuttiin Helsingin edustalla matkalla Santahaminaan mereen toukokuun 21. päivänä 1918.

Rantamala/Lassilan ystävälleen jättämän testamentin poljento on kuin Luukkaan evankeljumista:

Menkää siis kiireesti kaupungin viljelyskonttoriin ja ilmoittakaa, että A. Rantala haluaa viljellä palstaansa, ja että on siemenet.  Asunnostani löydätte  neljästä laatikosta säästetyt siemenperunat.  Ottakaa ne ja perikää talonmiehen lainaamat perunat takaisin.”

Finlandia-palkittu kirjailija, kulttuurin monitoimimies Juha Hurme on julkaissut tämän ja hieman muutakin oivaltavassa kertomuksessaan Hullu (Teos, 2012), mutta koska Irmari Rantamalan/Maiju Lassilan ilmeisesti viimeinen kirje ja viimeinen postikortti ansaitsee tulla laajasti tunnetuksi, on ehkä perusteita julkaista ne myös tässä.

*

”Työväen Joulualbumi 1944” sisältää muun mielenkiintoisen ohella artikkelin ”Irmari Rantamalan viimeisiltä ajoilta” kirj. Kerttu-Liisa Räisänen. 

K-R Räisänen kirjoittaa:

”VUODEN 1917 (lokakuun) vallankumouksen jälkeen alkoi Työmies-lehdessä ilmestyä kirjailija Irmari Rantamalan kirjoittamia alakertoja.  Ne herättivät suurta huomiota, ei vähimmän sen takia, että niissä tunnettu porvarillinen kirjailija (oli julkaissut jo kesällä 1916, eduskuntavaalien aikaan, mutta tehnyt sen otsikon ”Porvarikirjeitä” alla, ja  sosialistien Työmies-lehdessä, vh), joka aikaisempina vuosina, ennen varsinaista kirjailijakauttaan, oli vaikuttanut oikeistolaisissa piireissä puoluetoimitsijana ja sanomalehtimiehenä, teki varsin suora sukaisella tavalla tiliä niiden piirien kanssa, joiden hyväksi oli niin paljon toiminut:

Kirjailija Rantamalan toiminta jatkui työmiehessä aina vuoden 1918 kapinan loppuun saakka, jolloin hän viimeisenä miehenä jätti lehden toimituksen, saksalaisten jo ollessa Helsingin läntisissä laitaosissa.

Hänen kohtalonsa on tunnettu.  Oltuaan vain muutamia päiviä ”piilopirtissään”, hänelle hankitussa asunnossa, vieraitten ihmisten luona, läksi hän omaan asuntonsa, mutta tuskin ehti näyttäytyä kaupungilla, kun hänet tunnettiin, vangittiin ja vietiin säilytettäväksi Söörnäisten kuritushuoneeseen, jonne monet muut pääkaupungissa vaikuttaneet työväenliikkeen miehet koottiin.

Eräänä varhaisena toukokuun aamuna noudettiin hänet, niin kuin niin monet jo aikaisemmin, saamaan ”ansaittua palkkaa”, kuten senaikainen sanomalehtitermi kuuluin, hyppäsi Santahaminaan vietäessä laivasta mereen ja ammuttiin siihen.

Irmari Rantamalan ruumis sai sijansa teloitettujen punaisten yhteisessä joukkohaudassa Santahahaminassa.  Muutamia vuosia sitten (viime sotien aikana, vh) siirrettiin hänen maalliset jäännöksensä erään läheisen sukulaisen toimesta pääkaupungin hautausmaahan Hietalahdessa.

Kirjailijana, eniten kuitenkin Maiju Lassilan nimellä tunnettuna humoristisena kansankuvaajana, kuuluu Algot Untola, se on hänen oikea nimensä, koko Suomen kansalle, Irmari Rantamalan nimellä Työmiehessä vaikuttaneen vallankumousajan sanomalehtimiehenä Suomen työväenluokalle.

*

Ne kaksi kirjettä – tai tarkemmin sanoen toinen on kirje, toinen kirjekortti -, jotka seuraavassa julaistaan, ovat ehkä hänen viimeiset kirjalliset tuotteensa.  Niiden selitykseksi muutama sana.

Irmari Rantamala oli vuosikausia viettänyt erakon elämää.  Kustantajille lähetti hän tuotteitaan tapaamatta heitä ja alettuaan, kuten sanottu, vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen säännöllisesti kirjotella Työmieheen, oli hän kosketuksessa lehden toimitukseen vain toimitussihteerin välityksellä, joka hänelle toimitti kirjoituspalkkiot ja vasta muutamaa päivää ennen Helsingin valtausta, jolloin lehdessä oli toimittajapula, hän ilmoittautui lehden toimitussihteerin auttajaksi.

Erakkovuosinaan Helsingissä asui Irmari Rantamala pienessä, kosteassa alakerran kamarissa talossa n:o 6 Runeberginkadun varrella, esiintyen lähimmälle ympäristölleen, jonka muodostivat pääasiassa työmiehet ja pieneläjät, jotka eivät häntä tunteneet, työmies A. Rantalan nimellä.

*

Mieheni, jonka kanssa hän vallankumouksen jälkeen oli lähes joka viikko kosketuksessa Työmieheen antamiensa kirjoitusten takia, oli häntä pyytänyt käymään luonamme.  syksyllä 1917 hän saapuikin eräänä päivänä, ei kuluneissa arkitamineissa ja resuisena, jollaisena mieheni oli kertonut hänet aina ennen tavanneensa, vaan siistissä karvakauluspaltossa – vuoden aika ei kuitenkaan vielä sellaista ehdottomasti vaatinut – ja nuhteettomassa herrasmiehen puvussa, tuomisina viljelyspalstansa antimia, perunoita ja useammanlaisia juurikasveja, jollaisia hän jo aikaisemminkin oli mieheni mukana lähetellyt ja jotka silloin olivat yhtä tervetulleita kuin ovat olleet näinäkin aikoina.

Muutaman tunnin hän istui vieraanamme ja kertoi hiljaisella äänellä leikkisessä äänensävyssä havaintojaan ja kokemuksiaan palstaviljelijänä, huomauttaen, että keskustelun alku, jatko ja loppu oli koko syksyn siinä palstaviljelijäin piirissä, johon hän kuului, ollut – peruna.

Tuttavuuden alkuun päästyä kävin muutamia kertoja mieheni mukana häntä tapaamassa palstallaan, jossa hän usein hääri, tehden lomassa lähimmäisenrakkaudessaan palkatonta työtä myös hyvien naapuriensa palstoilla.  Hiljaisena, myhäilevänä tämä työmies A. Rantala – ja muuta nimeä hän ei tuntenut – esiintyi silloinkin. 

Sen jälkeen en häntä nähnyt.  Kapinan loppuvaiheiden lähetessä kuulin, että hänelle oli tarjottu tilaisuus lähteä maasta, mutta hän oli kieltäytynyt, taipuen kuitenkin väliaikaisesti ottamaan hänelle hankitun toisen asunnon.

*

Siellä hän ei kuitenkaan monta päivää ollut piilossa, kuten hänen oli toivottu olevan, vaan kuten sanottu lähti hän kaupungille, joutui pian vangituksi ja alustavasti kuulusteltuna vietiin hänet säilytettäväksi edellämainittuun vankilaan, jossa ennen pitkää jouduin käymään useasti minua läheisemmän vangitun takia ja saman tien tapasin eräitä kertoja myös Irmari Rantamalan samanlaiseen rautalankahäkkiin tuotuna, jollaisessa toisiakin tavattavia sai puhutella.

Ennen kuin aloin käydä Rantamalaa tapaamassa san häneltä seuraavassa julaistavan kirjeen.  Päivämäärää siinä ei ole sen enempää kuin myöhemmin saamassani kortissakaan, mutta kuoren postileimassta näkyy, että se oli käsitelty Helsingin postitoimistossa 29.IV.1918.

Kirje kuuluu seuraavasti:

Kunnioitettu Rouva Räisänen.

Kun en tunne muita kuin Teidän perheenne, pyydän anteeksi, että olen pakoitettu pyytämään palvelustanne.  Ensiksi pyydän, Teidän ottamaan omaksenne kaikki peruni, niin kiinteän kuin irtaimenkin omaisuuden.  Kiinteimistöä minulla on se kaupungilta vuokraamani perunapalsta.  Kun syksyllä tein melkein kuukauden työtä yötä päivää sitä kääntäessäni ja kärryymullalla kalliolle lisätessäni ja kulutin rahoja lannan ostoon, niin haluaisin sen jättää teille, koskapa miehenne kanssa sanoitte haluavanne perunapalstaa.

Menkää siis kiireesti kaupungin viljelykonttoriin (Kluuvikatu Grönqvistin talo) ja ilmoittakaa, että A. Rantala haluaa viljellä palstansa (Palsta n:o 2 Kalmistonkadun varrella) ja että on siemenet, tai sitten ottakaa omiin nimiinne.  Minun nimiini saatte paremmin, se kun on jo syksyllä kertaan uudistettu sopimus.  Siitä huolimatta saatte omananne viljellä. 

Sitten irtaimistoni: Menkää asumaani taloon, Runeberginkatu n:o 6 A, etsikää siitä talosta Tammilehto (käytävä Hietaniemen kadulta) ja pyytäkää hänen antamaan teille kaikki A. Rantalan tavarat, laatikot, kapsäkit y.m.  Siellä on kahdessa, oikeastaan neljässäkin laatikossa minun kesäisestä sadostani säästetyt siemenperunat, lienee runsas hehto.  Ottakaa ne ja perikää Tammilehdolta ja Kulmalalta niiden lainaamat perunat lisäksi.  Siten on teillä perunansiemen.  Jos ette perunapalstaa ota tai saa, niin ottakaa perunat syödäksenne tuttujenne kanssa.  Kaiken hinnasta sovitaan, olkaa huoleti.

Sitten edelleen: lähetän kapsäkkini avaimet.  Siellä on kapsäkissä joku kilo vesirinkelejä, jotka olin kaksi päivää ennen vangiksi joutumistani saanut ostaa täältä poistuvalta venäläiseltä sotilaskomennuskunnalta.  Ne ovat jo hieman pilaantuneita, mutta minulle ne olisivat nyt suuri ilo.  Ottakaa siis niistä joku 30 ja tuokaa tai lähettäkää minulle.  Samoin on kapsäkissä kaikki joulunjälkeiset korttisokerini ja jonkun verran sotamiehiltä ostettua turmeltunutta ja likaista sokeria.  Ne pyytäisin myös tuomaan.

Lisäksi on siellä kaikki tämäntalviset voiosuuteni ja myös teidän syyskuussa lahjoittamanne voipala.  Nekin haluaisin.  Olen aivan kuin kohtaloani aavistaen kaikkea säästänyt, syöden vettä ja leipää.  Nyt ovat säästöt elämäni ehkä viime kautena ainoana ystävänäni.

Samoin pyydän tuomaan säilykepurkit.  Kaikki lienevät kapsäkissä – tai sitten korissa.  Kapsäkissä on myös paperipussissa hieman samoilta sotilailta vangitsemisen edellä saamiani jauhoja – ruisjauhoja kai -, ovat jo kovia, mutta jos olisitte hyvä ja toimittaisitte tänne, niin olisin kiitollinen.

Kapsäkit ottakaa kokonaan huostaanne, lukitkaa ja tuonnempana taas tuokaa minulle niitä vesirinkelien jäännöksiä.  Voitte jättää kapsäkin joko Tammilehdolle tai ottakaa luoksenne, mutta olisi hyvä pitää kuivassa, etteivät rinkelien murut vielä uudestaan homehtuisi.

Muu kaikki mitä minulla on, se on 4 laatikkoa, ottakaa ja käyttäkää yksin tai ystävienne kanssa.  Palkoistanne ja kaikesta muusta kyllä sovimme.

Vielää pyyntö: Jos joko itse tai joku muu kävisi varatuomari ja kirjailija Arvi Pohjanpäälle sanomassa, että Irmari Rantamala hartaasti pyytää saada häneltä lainopillista avustusta, vaikkapa vain neuvoja ja olisiko hän hyvä ja tulisi sitä varten minua tapaamaan.  Tapaamislupa näkyy olevan.  Tai sitten, ilmoittaisi koska hän voisi tulla, vaikkapa telefoonissa kanslian kautta.  Jos ei hän ota avustaakseen, niin en tiedä ketä pyytää.  En tunne ketään.  Ajattelen tuomari Tannerta. Voisitteko ehkä puhua hänelle?  Ehkä voisitte vastauksen lähettää postikortilla osoitteella Irmari Rantamala, Helsingin kuritushuone. –

Ja vieläkin pyydän anteeksi, että olen pakoitettu vaivaamaan. 

Kun miehenne milloin maailman matkoiltaan palaa, niin sanokaa, että Irmari Rantamala ei kuolemassakaan unohda hienoa avuliaisuutta ja ystävyyttä, jota miehenne ja perheenne on minulle osoittanut.  Toivon että täytätte pyyntöni piakkoin ja käytte heti etsimässä Tammilehdon ja saamassa häneltä köyhät ja vähät peruni.

Kunnoittaen

Irmari Rantamala.”

*

Kirje vaatii vielä muutaman sanan selitykseksi.

Siinä puhutaan mm. ”venäläisestä komennuskunnasta”.  Hietalahden hautausmaan vastapäätä, Kalmistonkadon toisella puolella on paitsi sitä vieläkin rakentamattomana olevaa aluetta, jossa perunapalstat olivat, kaksikerroksinen kaupungin omistama puurakennus.  Se oli erään venäläisen sotaväen intendentuuriosaston hallussa ja siinä palvelevat sotilaat olivat jokapäiväisessä kanssakäymisessä Rantamalan kanssa, joka oli täydellisesti venäjän kielen taitoinen.

Rantamalan peruja menin turhaan tiedustelemaan.  Huone, jossa hän oli asunut näytettiin minulle ja se oli aivan tyhjä.  Viranomaiset olivat ottaneet haltuunsa Rantamalan kaikki tavarat, siemenperunoita myöten, niin selitettiin minulle.  – Rantamalan asianajajakseen pyytämää tuomari Pohjanpäätä en tavannut ja tuomari Tannerin puoleen, joka jo eräitä vuosia aikaisemmin oli asianajaja-alalta siirtynyt Elannon johtajaksi, en katsonut olevan syytä kääntyä, mutta sen sijaan menin tuomari Joutsenlahden luo, jonka tiesin ottaneen ajaakseen kapinallisten juttuja ja suhtautui hän myötätuntoisesti asiaan, ilmoittaen olevansa tarvittaessa käytettävissä.

Tämän tiedotin Rantamalalle, jota toukokuun alkupäivinä kävin ensi kerran tapaamassa ja silloin sai hän myös tietää, että mieheni, jonka hän kirjeessään oli otaksunut matkustaneen pois, oli myös vangittu, vaikka myöhemmin kuin Rantamala ja säilytettiin häntäkin samassa vankilassa.  Viemistäni pienistä ruuan lisistä oli hän hyvin iloinen ja kyynelsilmin kiitteli minua.

Tällä ensimmäisellä käynnillä hän pyysi minua kääntymään puolestaan tohtori Knut Cannelinin puoleen.  Eräs vankilan johtajista, niin hän kertoi, oli kehoittanut häntä ottamaan yhteyden johonkin tuntemaansa arvovaltaiseen henkilöön ja kiireellisesti.

Rantamala kertoi, ettei hänellä Helsingissä ollut sellaisia tällaisen säädyn ihmisiä muita kuin tunnettu sanakirjantekijä, tohtori Knut Cannelin, jonka puoleen olisi käännyttävä ja pyydettävä häntä ryhtymään toimiin hänenkin puolestaan – teloitukset pikaoikeuksien tuomioilla olivat silloin muodissa ja Söörnäisten kuritushuoneesta noudettiin Santahaminaan teloitettavia miltei joka aamu.

Tohtori Cannelin, jonka puoleen heti käännyin ja kerroin asian, otti sen heti kuin omakseen ja sanoi ”tässä on nyt toimittava kiireesti”. 

Hänen toimenpiteensä Rantamalan hengen pelastamiseksi eivät kuitenkaan ehtineet ajoissa tai sitten eivät vaikuttaneet mitään asiassa, sillä toukokuun 21 päivän aamuna tapasi Irmari Rantamala kohtalonsa, saman, jonka niin monet muut pääkaupungin vankiloissa säilytettävänä olleet punaiset olivat saaneet, ja lehdissä luettiin tavanomainen lyhyt mainita: ”saanut ansaitun palkkansa2.

Toista viikkoa tämän jälkeen sain vielä Irmari Rantamalan kirjoittaman postikortin, jonka postileiman päivämäärä oli 29. V.1918 ja kuuluu se seuraavasti:

Kunnioitettava Rouva.

Parhaat kiitokset monista palveluksistanne ja ruuista.  Kiittäkää rouva Toivolaa sikareista.  (rouva Raakel Toivola lähetti paketissani R:lle sikareita. – rva Räisäsen lisäys).  en tiedä millä maailmassa voin häntä kiittää paremmin, kuin pelkillä sanoilla.  Noutakaa perunakuitti kansliasta, samoin rahojani.  Olen ilmoittanut että sekä rahat että kuitti on Teille annettava.  Olen kiitollinen jos joskus voitte toimittaa syötävää, sillä näemme nälkää.  Ei kuitenkaan pidä lähettää kalliita herkkuja, mihin eivät miljoonani riitä, vaan jotain huokeaa: Suolatuita silakoita, silliä tai muuta suolakalaa, ehkä makkaraa, sylttyä, mitä semmoista on saatavissa.  Koetan vaivanne palkita aikanaan.

Kiittäen ja kunnioittaen

Irmari Rantamala.”

*

Tämän kirjekortin saapuessa oli Irmari Rantamala siirtynyt ajasta iankaikkisuuteen, päässyt ahdistajistaan  eikä enää kärsinyt nälkää.

*

*
Tässä

oli siis kertomus kirjailija Irmari Rantamalan/Maiju Lassilan viimeisistä mielenliikkeistä, ja viimeisen ystäväperheen rouvan jälkitodistelu kirje- ja korttiteksteineen, vuonna 1944 julkaistuna. 

*

Kirjailija Irmari Ramtamala/Maiju Lassila etc. asuinpaikat ja pääpiirteiset elämänvaiheet:

http://www.tohmajarviseura.fi/toiminta/maiju-lassila/algot-untolan-asuinpaikat-ja-elamanvaiheet/

*

Wikipedia lopusta:

Untola oli sisällissodassa punaisten puolella. Hänet vangittiin Helsingin valtauksen jälkeen, ja hän kuoli 21. toukokuuta 1918 epäselvissä olosuhteissa. Häntä oltiin kuljettamassa Helsingistä laivalla Suomenlinnaan teloitettavaksi. Jotkut tahot väittävät Untolan hypänneen veteen aikeinaan pako. Toiset sanovat, että Untola olisi ammuttu laivan kannelle ja sitten heitetty veteen.

Leo Lindstenin kirjassa Maiju Lassila – legenda jo eläessään on Untolan viimeisistä vaiheista seuraava kuvaus:

»Merikapteeni evp. Sten Lille kertoi myös, että etappipataljoonan teloitusryhmät valittiin vapaaehtoisista. Hän ei ollut itse ilmoittautunut joukkoon 21. toukokuuta, mutta kuului etappipataljoonaan ja oli Katajanokan vankilan pihalla sinä aamuna, jolloin Untola tuotiin laivalle kuljetettavaksi. Lillen mukaan Untola oli 'pieni mies, joka oli pukeutunut suureen päällystakkiin'. Salmen ja Gunnar Björlingin (1887–1961) lisäksi laivalla olleiden vartiomiesten joukossa olivat ainakin Wolmar Henrik Ståhlberg (1887–1940; myöh. mm. Turun kuritushuoneen 2. apulaisjohtaja) ja Viljo Numminen (1896–1960; myöh. korkeimman oikeuden oikeusneuvos). Saamani tiedonannon mukaan juuri Ståhlberg olisi tuupannut Untolan laivalta mereen. Viljo Nummisen osuudesta eivät hänen vaimonsa ja poikansa, opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen ja Uuden Suomen päätoimittaja Juha Numminen, tienneet enemmän kuin sen, että hän kuului valkokaartin 1. pataljoonaan ja oli siten yksi Tehtaankadun kansakoululta laivalle komennetuista vartijoista.»

Algot Untola/Rantamala/Lassila.. haudattiin teloitettujen punaisten joukkohautaan Santahaminaan. 1925 Suomen armeija perusti sikalan hautapaikalle. Vuonna 1943 Untolan jäännökset siirrettiin Santahaminasta Helsingin Hietaniemen hautausmaahan.

*

Maiju Lassilan/Irmari Rantamalan ym. ilmoitetaan joissakin lähteissä toimineen terroristina/sabotörinä Pietarissa viime vuosisadan alussa, ja osallistuneen jopa Venäjän sisäministerin, ”Suomen syöjän”, Plehwen kuolemaan.

Tästä aiheesta enemmän täällä;

Irma Tapaninen: ”Karnevalistinen henki. Algot Untolan varhaistuotanto ja virallisen kulttuurin muutos 1900-luvun alussa”

Katso sivut 17-19;

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/135792/karneval.pdf?sequence=1

veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu