Veikko Huuska

Edvard Gyllingin paikallisen ja väliaikaisen vallankumouksen malli 1918

Edvard Gyllingin paikallisen ja väliaikaisen vallankumouksen malli 1918

*

Johdatus aiheeseen

Pidin Ikaalisissa 28.4.2018 järjestetyssä 1918-seminaarissa esityksen dosentti, kansanedustaja Edvard Gyllingin päätymisestä kapinaan, otsikolla ”Edvard Gyllingin sota 1918”.

 

Yleisen tutkimuskirjallisuuden, SDP:n puolueaineiston ja Gyllingin ennen ja jälkeen kapinan kirjoittamien tekstien perusteella päädyin teemaattiseen ydinkysymykseen:

Miten Kalmaan kartanon haltijoiden, Helsingiuksen ja Gyllingin sivistyssukujen selväpäisestä komeasta pojasta …tästä vähintäänkin hopealusikka suussa syntyneestä maisterista ja tohtorista tuli kapinahallituksen jäsen ja sodan synnyttäjä?”

 

Luennossa pyrin seuraamaan Gyllingin tieteellisen paradigman syntyä ja kehitystä, sekä hänen poliittisen näkemyksensä kypsymistä, ja hänen toiminnallista reagointiaan syksyn ja talven 1917-1918 valankumouskehityksen tuoksinoissa.

Päädyin omaan arvioon, jonka mukaan Gylling, päinvastoin kuin perinteisesti sekä muistelma- että tutkimuskirjallisuudessa on katsottu, ei suinkaan aktiivisesti vastustanut Suomen kapinaa, vaan osallistuen keskeisesti suomalaisten sosialistien Venäjän bolshevikki-yhteyksien luontiin ja syventämiseen, katsoi lopulta, että vallankumousyritys (kapina) joka tapauksessa toteutuu, ja vaihtoehdot ovat pääkohdiltaan, että joko SDP puolueena hajoaa, mikä tulisi torjua, tai sitten punakaartit lähtevät joka tapauksessa vallanhaltuunoton tielle, ja tällöin olisi hyvä, että päätösvalta kuitenkin olisi puolueen käsissä. 

*

Viimemainittu tavoite ja toimintalinja oli sikäli ongelmallinen, että selkeästi oli viimeistään marraskuun 1917 yleislakon jälkeen selvää, että kaartit eivät enää olleet puolueen hallinnassa (olivatko siihenkään saakka?), vaan ne selvästi ottivat etäisyyttä puolueeseen ja suorastaan ylenkatsoivat poliitikkoja (Sirola huudettiin yhteiskokouksessa puhujalavalta alas).

 

Gylling ei voinut olla tiedostamatta tätä isoa kuvaa, ja siksi hänen ”uskomaton” (ilmaisu Lasse Lehtisen – Risto Volasen teoksesta ”1918”) kompromissiesityksensä puolueneuvoston ajauduttua täydelliseen perätilaan puolueneuvoston ja –toimikunnan kokouspuljauksen tiimellyksessä 19.1.-24.1.1918, siitä, että puoluetoimikuntaa laajennettaisiin viidellä lisäjäsenellä – jotka ennalta-arvattavasti olivat jyrkän kapinalinjan miehiä, mikä toteutuessaan merkitsi kaikkien aiempien puoluepäätösten vastaisesti puolueen joutumista kapinakuumeen kourissa hourailevien käsiin. 

 

Ja näin päädyttiin 25.1. tehtyyn päätökseen aloittaa vallanhaltuunoton toimenpiteet seuraavana päivänä 26.1., josta täydellisen valmistautumattomuuden vuoksi tapahtumien eteneminen kuitenkin liippaantui päivällä.

*

Niinpä esityksessäni katsoin, että Gylling, päinvastaisista puheistaan ja hapuiluistaan huolimatta, kaiken aikaa puoluekokouksesta 1917 lähtien oli tapahtumien ja toimenpiteiden keskiössä, vieläpä varsin keskeisenä henkilönä, eikä hän tosiasiassa tehnyt mitään aktiivisia toimia kapinahankkeesta irtisanoutuakseen – viime kädessä jäänyt kokonaan pois tuosta trimfiraatista. 

Tosin hän ilmoitti eroavansa puoluetoimikunnasta ja jäävänsä kapinahallinnon ulkopuolelle 25.1.1918, mutta ero toimikunnasta oli auttamatta myöhässä merkitäkseen mitään, ja kansanvaltuuskuntaa ja sen toimintaa hän tuki kuitenkin alusta lähtien, ja sai virallistettua asemansa finanssien hoitajana 6.2. kun kansanvaltuuskunta täydensi itseään nimittämällä hänet sen täysivaltaiseksi jäseneksi.

*

Gyllingin paikallisen vallankumouksen malli

Venäläiset bolshevikit ottivat Pietarissa vallan haltuunsa 7.11.1917. 

Sen jälkeen he lukuisin kehoituksin ja yllytyksin innostivat ja suorastaan määräsivät suomalaiset sosialidemokraatit, puolueen jyrkempään siipeen kuuluvat yhteistyökumppaninsa, seuraamaan perässä ja ottamaan valtiollisen vallan haltuunsa Suomessa. 

Välimiehenä tässä operoinnissa toimi pietarinsuomalaisten bolshevikkien vahva ryhmä, kärkimiehinään Rahjan Veljekset Jukka ja Eino, sekä Adolf Taimi.

Puolueen eduskuntaryhmän ja äänestäjäkunnan selvän enemmistön on laskettu kuuluneen puolueen parlamentaariseen, reformistiseen ja laillisuutta korostavaan siipeen.

Mielenkiintoinen välimalli oli Edvard Gyllingin sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä 9.11.1917 hahmottelema menettely.  Gylling ensinnäkin katsoi kautskylaisittain, että vallankumoukseen ei pitänyt mennä, eikä ainakaan ilman !”painavaa syytä”.

Punakaartien osallistuminen mellakoihin ja niiden tiimoilta esitetyt raflaavat puheenvuorot antoivat aiheen pelätä, etteivät ne ainakaan kaikin osin ole maltillisen linjan enemmistöpäätöksin hallittavissa.

Niinpä, noissa olosuhteissa, kun paine uuden senaatin kokoamiseen oli kasvamistaan kasvanut, Gyllingin mielestä oli paras antaa porvariston pysyä muodollisesti vallassa ja tyytyä painostamaan sitä. 

Mutta valta oli tyydyttävä ottamaan vain niillä paikkakunnilla, joilla työläiset sitä ”ehdottomasti vaativat”, - toisinsanoen siellä, missä punakaartit ”spontaanisti” ryhtyisivät vallan haltuunottoon.  Näin menetellen ”vallankumouksellinen tunnelma ei laimenisi, saisi tyydytystä”, Gylling perusteli.

*

Tämänkaltaisessa ”paikallisessa vallankumouksessa”

vallankumouksella tarkoitettiinkin enimmäkseen väliaikaista valanottoa työväen haltuun, jonka avulla porvaristolta ulosmitattaisiin historian mahdollistamat reformit ja varmistettaisiin vallankumoukselliset toimintaoikeudet jatkossa”.

Tätä ei voi juurikaan lukea muutoin, kuin että annetaan punakaartien osoittaa voimansa siellä, missä sillä on voimaa, jota osoittaa. 

Ajatuksena kaiketi oli, että eri puolilla maata esiintyvät ”paikalliset vallankumoukset” vaikuttaisivat porvareihin siten, että ”ulosmitattaisiin historian mahdollistamat reformit”, lähinnä siis ne, joita vuoden 1916 menestysvaalien pohjalta oli ajettu, mutta jotka syksyn 1917 eduskunnan hajoituksen jälkeen ei enää oltu saatu tuupittua eteenpäin.

Skenarioon ilmeisesti kuului, että nämä ”paikalliset vallankumouksetkuta kuinkin rauhallisin ottein tyrehtyisivät, ja kohta palattaisiin lähtötilanteen tapaiseen olotilaan, jossa aseellisen voiman käytön mahdollisuudella ja toisaalta poliittisella toiminnalla tarvittaessa voitaisiin edelleen luoda ”painetta porvareihin” nähden.

Millä edellytyksellä skenario luotti siihen, että punakaartien ”spontaanit” vallanhaltuunotot rajoittuisivat vain paikallisiksi, eivätkä vastatoimet valkoisten puolelta, tai yhtä hyvin punaisten suunnalta, eskaloituisi maakuntia tai peräti koko Suomea koskeviksi? 

Tästä ei tietenkään ollut mitään takeita, mutta ilmeisesti pitkin syksyä ja vuodenvaihdetta esiintyneet enemmän tai vähemmän paikallisinä ilmenneet mellakat, talojen ja kokoustilojen valtaukset olivat vielä jääneet rajallisiksi tapahtumiksi ja pysyneet paikallisina. 

Tuollaisen tilanteen arvaamattomuutta lisäsi selväksi käynyt tosiasia etteivät kaartit olleet puolueen määräysvallan alaisia ja sen johdettavissa, vaan ne viikko viikolta olivat ottaneet itseäisemmän roolin, ja yhä tietoisemmin järjestivät jopa omia organisaatioitaan täysin itsenäiselle kannalle, irti puolueesta.

*

Spontaanin paikallisen vallan haltuunoton hallinnasta

Kuka ja miten tuollaisessa tilanteessa hallitsisi enemmän tai vähemmän alhaalta kummunneita kapinanpoikasia; etenkään kun jyrkän puoluelinjan taholta agitaatio voimasuhteista riippumatta oli jatkunut kiihkeänä ja yhä tulisemmaksi käyden.

Vielä suuremman uhkan vastatoimien laajenemisesta muodosti juuri tehdyt päätökset ylimmän järjestysvallan vahvistamisesta, ja senaatin joukkojen nimittämisestä viralliseksi järjestysvoimaksi. 

Nämä seikat huomioiden Gyllingin marraskuinen – pari päivää Venäjän vallankaappauksen jälkeen – esittämät näkökohdat olivat enemmän teoreettista pohdiskelua, kuin reaalisia mahdollisuuksia.

*

Gyllingin ajatus vallanhaltuunoton väliaikaisuudesta

Turun Hovioikeudelle touko-kesäkuun vaihteessa 1918, hävityn kapinan ja oman maanalaisuutensa aikana Helsingissä kirjoittamien tekstien mukaan Gylling (tuolloin) katsoi, että

”Ainoa, mikä olisi estänyt kehitystä ´väkivaltaiseen ratkaisuun (tammikuussa 1918, vh), oli hallituksen muutos.  Sillä, kun työväessä oli mielialat ja suunnat tällaiset, oli ainoastaan sellainen hallitus, joka sitoi jäsenensä ja yleisen suunnan kautta työväen enemmistön kannattajakseen, voinut turvata rauhan”.  (Hodgson: s. 79)

Tällä Gylling viittaa omiin vuodenvaihteen 1917-1918 omiin toimenpiteisiinsä, joilla hän – melkeinpä ainoana – vahvasti pyrki Svinhufvudin senaatin kaatamiseen, ja sen korvaamiseen hallituksella/senaatilla, jossa enemmistö tai ainakin tasavahva jäsenmäärä olisi sos.demeilla, ja muut hallituksen ministerin paikat olisi jaettu ”maltillisten porvarien” edustajien kesken. 

Tällaisen hallitusremontin mahdollisuudet, Svinhufvudin ”itsenäisyyssenaatin” kaataminen vain kuukausi itsenäisyysjulistuksen ja viikko-pari ulkovalloilta saatujen itsenäisyystunnustusten jälkeen on täyttä utopiaa. 

Se osoittaa joko Gyllingin poliittista naivisuutta tai tilanteen täysin väärää tulkintaa, jopa molempia.

Gyllingin räväkät ja voitaneen sanoa räikeät hyökkäykset senaattia vastaan, viimeksi 15.1.1918 eduskunnassa, eivät toimineet hänen julkilausuttujen tavoitteidensa suuntaan. 

Päinvastoin ne ärsyttivät ja suututtivat monia, jopa sosialidemokraattisen eduskunnan maltillisia jäseniä, kuten Tanner muistelmissaan kertoo.  Tanner tuomitsee Gyllingin hallituksen kaatoyritykset pelkästään vahingollisina. –

”Puolueiden välistä erimielisyyttä jyrkensi edelleen edustaja Gyllingin ja parin muun vasemmistolaisedustajan tammikuun 15. päivänä 1918 eduskunnalle jättämä kirjelmä, jossa senaattia syytettiin monista laittomuuksista. …”, Väinö Tanner kirjoittaa.

Mutta kuulkaamme Gyllingin omaa tekstiä:

Yritykset saada uusi hallitus.  keinoja, perustuslaillisia, oli, joita jos olisi otettu varteen, Svinhufvudin hallitus ei olisi voinut pysyä pystyssä”.

(tekstin sähkösanomatyyli johtuu siitä, että Gylling on esittää nämä näkemykset Turun HO:lle tarkoittamansa kirjelmän liiteaineistoksi kokoamansa timeline-aikajana -kartoituksen osana.

Gylling jatkaa:

Kaikki yritykset saada keskusta (kompromissi) hallitusta, olivat turhia.  Porvareista ei saatu ketään mukaan.  Päinvastoin porvaristo yhä tiukemmin kerääntyi oikeiston ympärille”.

Tässä hän näkee kehityksen varmaankin täysin oikein: siinä, missä kannat ja kannanotot polarisoituivat vasemmalla, tapahtui vastaavasti oikealla aivan samanlainen tiivistyminen. 

Ja sama, mikä tapahtui SDP:n sisällä, tapahtui samantyyppisesti porvaripuolueissa. 

Keskikentälle jäi vähän tilaa hengittää ja toimia: mellakat ja uhopuhe eivät rohkaisseet kompromisseihin. 

Mistä olisi kompromisseja sorvattu? 

Jäykkä ja selkeä vastustus oli käytännössä ainoa vaihtoehto.  Pahimpaan oli varauduttava, ja se pakotti ”ampumaan rivit suoriksi”.  Sitä paitsi, mitä ilmeisemmäksi vastapuolen sotilaallinen toiminta näytti muodostuvan, sitä tiukemmin kumpikin puoli tahollaan halusi kiivastuttaa omia voimiaan, ja näin lopulta kummallakin puolella ryhdyttiin ennaltaehkäisevään iskuun.

Gylling:

Tällä tavoin sos.dem. puolueen parlamenttarisen osan vaikutusvalta heikkeni, sen merkitys väheni ja sen sijaan lisääntyi kumouksellisen joukon valta”.

Aivan oikein.  Näin kävi.  Mutta vastaavalla tavalla kannat polarisoituivat myös ”vastavallankumouksen” riveissä.

*

Gyllingin skenariot – syntyykö kumous?

Edvard Gylling arvioi näkemyksiä ja perusteluja kumouksen puolesta ja vastaan:

Perustelut kumouksen puolesta:

Syntyy joka tapauksessa , on jo käynnissä.  Kysymys vain siitä, syntyykö ilman johtoa tai johdolla.

Kumousta vastaan:

Joka tapauksessa syntyy levottomuutta.  Osa punakaartia ja hallitus yhteen otossa, sillä viimemainittu on niin provoseerannut.  Mutta joka tapauksessa on puolueen oltava poissa. (siis kapinan ulkopuolella, vh).

Sitten kun Senaatti on kukistanut verrattain pienet punakaartikapinat, (se) käy jyrkkiin toimiin, (minkä seurauksena) suuntautuu yleinen mielipide sitä (Senaattia ja en kukistustoimia) vastaan.

Jo kunnallisvaaleissa 20.3.1918 olisi tästä hyöty niitettävä.

Senaatti ei missään tapauksessa voisi kauan elää.” –

Tässä Gylling siis hahmottelee punakaartien lähtöä taisteluun, jonka ne tulisivat häviämään, mutta senaatin odotettavissa olevat (brutaalit) kukistustoimet kuitenkin ”sataisivat sosialistien laariin”, parhaimmassa tapauksessa jo maaliskuun 1918 kuntavaaleissa!

 

Eli tässä noin 1.6.1918 kirjoitetussa ”Muistiinpano dispositionia valtiollisista tapahtumista vuosina 1917-1918, joihin olen tavalla tai toisella ottanut osaa”, Gylling nyt katsoo – päinvastoin, kuin vielä vuodenvaihteessa 1918, että SDP:n osallisuudesta ja roolista kapinassa, että ”Mutta joka tapauksessa on puolueen oltava poissa”. 

Käytännössä hän oli vuodenvaihteen molemmin puolin toiminut toisin: pyrkinyt pitämään puolueen vallanhaltuunoton toimissa mukana ja sen johdossa. 

Tässä hänen voitaisiin ajatella katsoneen kumouksen tuollepuolen: siellä joka tapauksessa valtiollisen vallan haltuunotossa tarvitaan puolue, siksipä sitä ei voi kumoustilanteessa jättää ulos

Tämän teesinsä mukaisesti hän pyrki 19.1.-24.1.1918 sinnikkäästi pitämään puolueen kuviossa mukana, kaiketikin (ja myös julkilausutusti) hillitsemässä punakaartien toimintaa ja sitä johtamassa.

Tältä ajatuskannalta hän sitten sanoo tehneensä sen kuuluisaksi tulleen puoluetoimikunnan laajentamisesityksensä. 

*

Turun HO:lle osoittamansa, mutta lähettämättä jääneen, 1.6.1918 päivätyn puolustuspuheenvuoronsa tapahtumakuvauksessa Gylling kirjoittaa:

”(SDP:n) Eduskuntaryhmän, puolueneuvoston, ym. keskusorgaanien kokouksessa (23.1.1918), johon myös punasen kaartin edustajia oli kutsuttu, oli tämän jälkeen asiasta päätettävä (kysymys lujan järjestysvallan luomisesta; sosialistien esitystä Eduskunnan, siis kaikkien puolueiden määrättävissä olevan järjestysjoukon perustamisesta, senaatti ei ollut ottanut edes keskusteltavaksi, vaan päätti suojeluskuntien määräämisestä senaatin joukoiksi).

Mieliala oli yleensä jo selvästi kumouksellinen.

Punasen kaartin edustajat johtaen vaativat päätöstä tähän suuntaan.  Mutta kokouksessa oli mielipiteet vielä kuitenkin niin eriävät, että toista mieltä olevat muodostivat noin puolet koko jäsenluvusta. 

Mielipiteet keskustelun ydinkohdasta, oliko vallankumous tehtävä vai ei, törmäsivät jyrkästi vastakkain, näyttäen jopa johtavan puolueen hajaannukseen.

Tämän välttämiseksi, joka sos.dem. puolueen yhtenäisyyden ja suuruuden kannattajien mielestä oli kaikin tavoin estettävä, joskin se myöhempien tapausten valossa nyt saattaa näyttää kuin olisi ollut edullisinta, saatiin lopulta kompromissi aikaan, jonka mukaan puolueen menettelytapaa johtamaan asetettiin puoluetoimikunnan rinnalle uusi toimikunta, jota paitsi kysymyksen perinpohjaisempaa käsittelyä varten olisi helmikuussa kutsuttava koolle maan eri osista neuvottelukokous ja mahdollisimman pian varsinainen puoluekokous, jonka päätettäväksi asia lopullisesti jäi”.

 

Tähän tulee kirjata pari huomautusta:

toisin kuin Gylling muotoilee, hänen oma kompromissiesityksensä koski puoluetoimikunnan laajentamista lisäjäsenillä (5 jäsentä lisää, valituiksi tuli odotetusti viisi kovanlinjan miestä, syystä että maltilliset kieltäytyivät tai eivät olleet käytettävissä muutoin). 

Kyse ei siis ollut puoluetoimikunnan ”rinnalle asetettavasta uudesta toimikunnasta”, - paitsi lopultakin oli, koska tämä aiemmin äänestyksissä hylätty vaihtoehto nyt ”Gyllingin kompromissin” jälkeen mahdollistui ja myös toteutui, näennäisesti jopa järjestöpäätöksenä. 

Aivan aiheellisesti on kysytty, miten hyvin ennakkoon tämä puoluetoimikunnan äänestysrumba ja ”Gyllingin kompromissi” oli koordinoitu puoluetoimikunnan radikaalien ja punakaartien kovanlinjan miesten kesken etukäteen.  Aihetodistein voi perustellusti arvioida, että olihan se. Eikä tarvitse olla konspiraatioiden erikoismies, kun pystyy näkemään siellä O.V. Kuusisen pukinsorkan.

*

Toiseksi, vielä em. Gyllingin selostuksesta, miten varsinaisen näennäiseltä näyttäytyy mainitut päätökset koota helmikuussa neuvottelukokouksia ja vielä myöhemmin puoluekokous! 

Monet miehet laajennetussa puoluetoimikunnassa tiesivät tuolloin, että aselastia lastataan parhaillaan Pietarissa ja juna saapuu 25.1. tai 26.1. 

Vallankumouksen valjaattomat hevoset oli jo laskettu pilttuisaan.

Sitä, tiesikö Gylling asiasta, emme varmuudella voi sanoa. 

Gylling on myöhemmin todennut, että mikäli hän olisi ollut tietoinen, että Ali Aaltosen ja Rahjan veljesten suoraan Leniniltä hankkima asejuna 10.000 kivääriä ym. saapuu 26.1. Helsinkiin ja sitä silmälläpitäen punakaarti on pantu liikekannalle, hän olisi toiminut toisin. 

Oletettavaa on, että Kuusinen, pitääkseen ja varmistaakseen Gyllingin mukana olon, on hänelle asian jo paljastanut.

*

Mutta annetaanpa Gyllingin kertoa vielä punakaartien ja puolueen sidoksesta, liittyen puolueen ptmk:n kokouksiin juuri ennen kapinaa:

Näin uskottiin ja toivoin minäkin, että vallankumouksellinen aate saataisiin sidotuksi, punakaartien erillinen toiminta estetyksi, aikaa voitetuksi, ja siten elintarveasiain kannalta kriitillisin hetki sivuutetuksi. 

Maaliskuussa 1918 toimitettavien uusien kunnallisvaalien toivoin samalla vetävän huomion puoleensa ja vähentävän sen kautta kumouksellista toimintaa.”

Rinnan asejunien kanssa oli Venäjältä luvassa myös viljajunia, jotka osaltaan olisivat helpottaneet kapinamieliä. 

Viljajunat tosin oli Lenin luvannut ikään kuin bonuksena ja Suomen kapinan turvaamistarkoituksessa, ei suinkaan vallankumouksellista ilmapiiriä laimentamaan.

*

Jatkotutkimusten varaan jätämme tässä yhteydessä sen asian pohtimisen, missä määrin vuoden 1905 suurlakon päivät ja niiden jälkeiset valtiolliset myönnytykset (mm. laki kansaneduskunnasta) saivat Gyllingin uskomaan paikallisen vallankumouksen mahdollisuuksiin, ja yleensä väkivaltaisin toimenpitein saavutettaviin reformeihin. 

Suurlakon mellakat ja voimannäytöt toimivat 1905 lujan santarmivallan turvaamaan keisarinhallintoon, miksei sitten vastaitsenäistyneen Suomen vielä huteraan porvarisenaattiin? 

Nuori Edvard Gylling (23 v.) toimi suurlakon aikana 1905 Helsingin kaupunkimiliisin keskustoimistossa työssä, ja eli kumousvoiman sydämenlyöntien tahtiin.  Olen lukenut hänen innoittuneen, ja intensiivisyydessään lähes hurmioituneen kuvauksen noista Helsingin päivistä ja öistä.  Epäilemättä ne jättivät häneen vastaavanlaisen emotionaalisen jäljen, kuin monille 1960-luvun nuorille Pariisin kevät ja Prahan kevät 1968.

 

Ehkä Gyllingin ajattelu ei ollut ihan niin huteralla pohjalla ja tyyten toiveajattelun perustalla, kuin äkkiseltään näyttää, kun kuulee ”paikallisista vallankumouksista” ja villien punakaartien kapinoista eri tahoilla, ja niiden kukistamisesta, ja siis ”väliaikaisesta vallankumouksesta”, sekä paluusta ”normaaliin päiväjärjestykseen”, jossa toistuvan väkivallan uhalla pelotellen saataisiin kompromisseja tai jopa aitoja reformeja aikaan.

Itseasiassa Väinö Tanner luonnehti osuvasti tämän ajattelun, tosin jälkikäteen, kun Gylling oli jo kymmenen vuotta maannut Kommunarkan teloitusplanssin joukkohaudassa (VT: Näin se tapahtui, 1949), ja kumousmiesten toiminnan huteruuden havaiten:

Tämä (Svinhufvudin senaatin jäsenten pako ennen pidättäjien tuloa, vh) ja monet muut seikat osoittivat, että vallankumoukseen oli lähdetty hiukan avuttomasti.

Sitä ei ollut kunnolla valmistetut eikä sen toimeenpanoa organisoitu. Elettiin nähtävästi siinä uskossa, että tarvittiin vain vallan näkyväisten tunnusmerkkien haltuunottaminen, jotta päämäärä olisi saavutettu.

Uskottiin ehkä myös, että sen jälkeen voitaisiin sanella porvaristolle ehdot, tarvitsematta ryhtyä niiden toteuttamiseksi käymään taisteluja.

Unelma verettömästä – tai ”vähäverisestä” ”väliaikaisesta vallankumouksesta”..

Tuollaista edistysharppausta totisesti kannatti havitella, vaikkakin väkivaltaisin ja legaliteetiltaan kyseenalaisin keinoin, mutta hallittuina niidenkin toteutus mahtui hyväksyttävyyden rajoihin: tyrannian nujertamien ja louhiminen, kansakunnan onneksi, on ikuisesti koettu oikeutetuksi.  Niin myös tämä taistelu.

 

Vuoden 1905 voimakkaat liikunnot Venäjällä ja niihin välittömästi liittynyt suurlakko Suomessa kaikkine ilmentymineen, ja valtiollisine vaikutuksineen, helmikuun manifestin dementoineen ja kansanedustuslaitoksen syntysanoineen – olihan siinä elävä esimerkki, ja väkevä emotionaalinen tunneside!  Tämä oli ehkä Gyllingin ajattelun taustalla.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän rakennusliikeerbau kuva
Pekka Iiskonmaki

Kiitos analyyttisestä plogista.

Suomi oli kuitenkin melko armelias kapinallisille. SDP oli edustettuna jo seuraavassa Eduskunnassa.

Heidät suljettiin leireille. Suomessa oli kapinasta johtuen valtava elintarvikepula.

Monin paikoin oli siemenviljakin ryöstetty punaisten toimesta.

Stalin oli toista maata. Hän tappoi lähes kaikki sinne paenneet punakaartilaiset.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset