Tohtori Edvard Gylling ja hänen toimintansa kapinan jälkeen 1918-1920

Tohtori Edvard Gylling ja hänen toimintansa kapinan jälkeen 1918-1920

”Kapinakomissario” Gyllingin tie tappion jälkeen:

Viipuri – Helsinki – Tukholma – Pietari – Itä-Karjala. 

– Helsingin Sanomien kertomana.

*

Johdannoksi

Helsingin Sanomat 30.10.1918 (s. 6);

”Muistelmia punaiselta ajalta.”

Tohtori Edvard Gyllingin puheilla (14.3.1918).

Eläminen Helsingissä  oli todellakin hermoja kokeva.  Oltiin miltei kokonansa eristettynä muusta maailmasta, voimatta mitenkään vaikuttaa asioiden menoon.  Maaseudulta levisi mitä hirvittävimpiä huhuja, mutta niiden todenperäisyydettä ei kukaan tiennyt vahvistaa tai kumota.  Mutta se mitä pääkaupungissa saatiin nähdä ja kokea riitti jo esittämän punaisten hirmuvallan oikeassa karvassansa.  Kotietsinnät omaisuuden ryöstöineen ja vangitsemiset olivat jokapäiväisiä, murhia toimeenpantiin usein muuta mainitsematta.  Varsinkin etevän kansanedustajan Antti Mikkolan, nuoren lääkärin Gösta Schybergsonin ja yhteiskunnallisen toimimiehen Oskar Rosenqvistin teurastukset herättivät yleistä kauhua ja inhoa.

Silloin sattui, että punaiset erään läheisen ystäväni luona toimittivat törkeällä tavoin yöllisen kotietsinnän ja pian senjälkeen hänet vangittiin.  Alussa häntä pidettiin kuuluisassa ryöväriluolassa Vuorimiehenkatu 1:ssä, sittemmin lääninvankilassa, eikä edes hänen vaimoansa päästetty häntä tapaamaan.  Kun vangittu oli valtiopäivämies ja muutenkin huomattu toimihenkilö, hänen kohtalonsa suuresti huolestutti ystäviä, mutta luonnollisesti hänen perhettänsä.  Tiedettiin m.m., että erästä toista samassa tai viereisessä  kopissa säilytettyä punaisten vankia oli sielullisesti ja ruumiillisesti näännyttävällä yöllisellä kuulustelulla koetettu saada muka syyllisyytensä tunnustamaan.  Mikkolan kohtalo voi milloin tahansa uudistua. 

Päätin, joskin vastenmielisesti, käydä tohtori Gyllingin puheilla (14.3.1918), joka usein oli ollut ystäväni kassa tekemisissä sekä eduskunnassa, että muussa julkisessa toimessa.  Tarkoitus ei luonnollisesti ollut armon kerjääminen, vaan tiedustelujen tekeminen aseman selvillesaamiseksi.

Tekemieni muistiinpanojen nojalla selostan tässä mainittua mielenkiintoista käyntiä 14. p. maaliskuuta miehen luona, joka nykyjään on eräänlaisen yleisen huomion esineen. 

*

Aloitin kertomalla kotietsinnästä ja miten siinä meneteltiin sekä esitin että syrjäteitä saamieni tietojen mukaan ystävääni syytettiin seuraavista hirvittävistä rikoksista:

että hän oli julkisuudessa harjoittanut vastavallankumouksellista toimintaa;

että hän oli eduskunnassa äänestänyt muka syömäviljan hankkimista varten määrärahaa, jonka hallitus sitten oli käyttänyt aseiden ostoon;

sekä että hän punaisten toimittamassa valmistavassa kuulustelussa oli kutsunut heidän hallituksensa eli ”kansanvaltuuskuntaansa” hirmuhallitukseksi, joka vangitutti ja vieläpä tapatti nuhteettomia kansalaisia.

*

Herra Gylling sanoi kyllä kuulleensa kotietsinnästä, muttei ystäväni vangitsemisesta  vaikka minulle toisaalta vakuutettiin, että sekin oli hänen tietoonsa saatettu.  Olimme ainakin näennäisesti samaa mieltä, että syytekohdat olivat suorastaan naurettavia.  Gylling lausui erityisesti että täytyyhän punaistenkin hallitusta saada mielin määrin arvostella. 

Keskustelun kuluessa G. kertoi, että Vuorimiehenk. 1:ssä sijaitseva punakaartin tiedusteluosasto, joka vangitsemiset toimitti, ei tottele yleensä ketään, ei hallitusta, ei punakaartin johtoa eikä kaupungin päällikköä. Sanovat, että Helsingin punainen kaarti on heidät valinnut toimeensa ja ettei kenelläkään muulla ole heidän suhteensa mitään määräämisvaltaa.  Se joukkio kyllä voi tehdä vangillensa mitä tahansa.

Huomautukseeni, että kyvyttömyys saada Vuorimiehenkadun hirviöt taipumaan näyttää osaltansa etteivät punaiset voi hallitusvaltaansa pitää pystyssä.

G. vastasi lyhyesti: asia on hyvin ikävä.

Muistiinpanojeni mukaan G. tässä loi katseensa alas.

Ystäväni asian hra Gylling aikoi koettaa saada pikimmittäin vallankumousoikeuden käsiteltäväksi ja toivoi että ystäväni pian vapautetaan. 

Teki oikein muistiinpanon.

Mitä hän sitten mahdollisesti puolestansa koetti saada asiassa  aikaan on jäänyt hänen omaksi salaisuudeksensa.  Ystäväni kuitenkin vapautettiin vasta saksalaisten tullessa pääkaupunkiin.

*

Tiedustelin senjälkeen mihin toimenpiteisiin asianomaiset olivat ryhtyneet Mikkolan, Schybergsonin ja Rosenqvistin murhaajiin nähden.

Herra G. vastasi, syvästi valittaen näitä tapahtumia, että Mikkolan murhaajia ei ole onnistuttu saada selville.  Mikkolan olivat pahantekijät väärennetyllä passituksella ottaneet ulos poliisilaitoksen säilytyshuoneesta.  Schybergsonin ja Rosenqvistin murhista ei G. tiennyt mitään.  Oli kuitenkin ryhdytty toimiin tihutöitten ehkäisemiseksi.  Noormarkun joukkomurhaajat oli satu selville ja kun Hyvinkäällä ja Orimattilassa oli tapahtunut samansuuntaisia julmuuksia, oli paikkakunnalle lähetetty rankaisuretkikunta, joka oli saanut osan syyllisiä vangituksi, olipa yksi heitä kahakassa kaatunutkin.  Hra G. arveli että hra Airoa, joka oli määrätty punakaartin asioita järjestämään, ”kentiesi” siinä vielä onnistuisi.

*

Lopuksi otin puheeksi Suomen Pankin asiat, kun kerran olin punaisten finanssipäällikön, pankkivaltuusmiesten puheenjohtajan ja pankin holveihin murtautumisessa mukana olleen miehen puheilla.  Sanoin m.m. että olin ihmeekseni kuullut, että edelleen painettiin seteleitä, varustettuina punaisten viralta panemien pankin virkamiesten allekirjoituksilla.  G. vahvisti että niin on asian laita ja lisäsi, että kai on samantekevä mitkä nimet seteleissä ovat kun ne päästetään liikkeeseen.  Rohkenin huomauttaa, että kriminaalisessakin suhteessa se ottaa perin raskaan vastuun päällensä, joka luvattomasti käyttää toisen nimeä setelissä.  Jos punaiset kirjoittavat omat nimensä seteleihin, on yleisö ainakin tilaisuudessa päättämään minkä arvon se heidän seteleillensä antaa.  Myöntäen, että kentiesi on syytä ottaa harkittavaksi kenen nimillä varustettuina uudet setelit tästä lähtien annetaan, hra G. lausui valittelunsa siitä että liikkeessä olevien setelien määrä nopeasti kasvaa kasvamistaan kun ei ole mainittavaa kiertokulkua.  Näytti siltä, ettei herra G:llä ollut mitään huomautettavaa sitä lausumaani johtopäätöstä vastaan että punaisten raha-asiain hoitokin osaltansa nähtävästi pian vie heidän järjestelmänsä nurin.

*

Omasta itsestänsä mainitsi hra G. keskustelun aikana, että hän ei heti alussa tahtonut astua ”kansanvaltuuskuntaan”, mutta liittyi sittemmin siihen, kun tuli siihen käsitykseen, että entinen hallitus oli tahallisesti saanut vallankumouksen aikaan.  Torjuen sellaisen mielettömän väitteen kysyin, miten hän sitä edes ajatellakaan hra Svinhufvudin-laisesta kansanvaltaisesta miehestä.  G. vastasi että ainakin Svinhufvudin hallitus on asiat siihen johtanut.

K.E.

*

Huomioita:

Kansanedustaja Antti Mikkola surmattiin Helsingissä 31.1.1918; eräissä lähteissä sen sanotaan tapahtuneen ”meren jäällä”, mutta mm. tapausta tutkineen toimittaja-kirjailija Jarkko Sipilän mukaan murha tapahtui Mikonkadulla.  Lue: Jarkko Sipilä: Senaattori Mikkolan poliittinen murha 1918/Murhapaikka; https://www.mtv.fi/uutiset/ekstra/artikkelib/senaattori-mikkolan-poliittinen-murha-1918-antoi-alkusysayksen-sisallissodan-terrorille-rikospaikka-kavi-lapi-kuohuttavat-tapahtumat-kaanne-kaanteelta/6789250#gs.Lj1uLws

Lääkäri Gösta Schybergson; Lue: https://fi.wikipedia.org/wiki/G%C3%B6sta_Schybergson & YLE: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/04/30/gosta-schybergsonin-muistoksi-saveltaja-jean-sibeliuksen-paivakirja-1918 &

Sakari Ylivuori kertoo: http://maammelaulut.blogspot.fi/2018/02/gosta-schybergsonin-murha.html

Yhteiskunnallinen toimimies Oscar Rosenqvist; Lue: https://fi.wikipedia.org/wiki/Oskar_August_Rosenqvist

Kuka oli artikkelissa mainittu kirjoittajan ystävä?; kapinan aikana pidätettiin Helsingissä lukuisa määrä ”epäilyksenalaisia” henkilöitä; kirjoittaja ei mainitse hänen nimeään, joten se jää myöhempien selttelyjen alaiseksi, kuka hän oli, vh.

Kuka oli HS:n kirjoituksen kirjoittaja, nimimerkki K.E.?*

*

Helsingin Sanomat 18.10.1918:

Sosialistiemme suunnitelmat.

Herra Edvard Gyllingin esityksen mukaan.

Yksi Suomen punakapinan pääjohtajista, valtiovarainpäällikkö heidän komisariohallituksessaan ja lopuksi punakaartilaispäällikkö Edvard Gylling on, kuten lehdessämme eilen kerrottiin, nyt hänkin paennut Ruotsiin.  Siellä hänestä arvatenkin tulee niiden henkiheimolaistensa johtaja, jotka sieltä päin kaikin keinoin harjoittavat yllytystä Suomen palautettua oikeusjärjestystä vastaan ja yrittävät nostattaa Suomessa uutta kapinaa ja sekasortoa.  Se haastattelu herra G:n kanssa, joka äsken on julkaistu Ruotsin vasemmistososialistisessa lehdessä, on jo sellaisenaan kuvaava agitatsioonikirjoitus.

Erityistä huomiota eivät ansaitse herra Gyllingin väitteet, että Suomen nykyinen järjestelmä muka on kovakouraisempi, kuin tsaarin aikainen hallitus – punakaartilaiskomennosta Suomessa tai bolshevikkihallinnosta Venäjällä, jotka todella ovat paljon julmemmat ja raaemmat kuin tsaarinaikainen kiristys, ei hra Gylling puhukaan, – ja että täällä muka työläisten keskuudessa (yleensä) vallitsisi kuvaamaton katkeruus valkoisia kohtaan.  Nämä tällaiset väitteet ovat näet tietenkin tarpeen asianmukaisen mielialan ylläpitämiseksi sekä Suomen että Ruotsin bolshevikeissa.  Sitä vastoin tarjoaa suurempaa mielenkiintoa herra G:n esitys Suomen sosialistien keskuudessa nykyisin vallitsevista mielipiteistä, aikomuksista ja suunnitelmista.

Niinpä hän kertoo, että yleinen mielipide mainituissa piireissä ei kannata parlamentaarista menettelytapaa, vaan ajattelee ja valmistelee se kai uutta väkivaltaista kumousta. 

Vallankumous on maksanut työläisille niin suuria uhreja ja tullut heille niin kalliiksi, etteivät he kärsi siihen kajottavan”, joka viimeksi mainittu sanonta merkinnee sitä, etteivät Suomen sosialistit ole luopuneet tästä hankkeestaan, vaan aikovat mahdollisista vastavirroista huolimatta uudistaa viimetalviset vallankaappausyrityksensä.  Tämä tapahtuu välttämättä ”niin pian kuin julkinen työväenliike on aikaansaatavissa”, siis heti, kun asianomaiset järjestöt koneistoineen taas on saatu kuntoon, ja herra G. vakuuttaa, että ”vähemmän radikaalinen kuin ennen siitä ei tule”.

Kerrotaan herra Gyllingin piileskelleen nyt kesällä ja syksyllä kuukausimääriä Viipurissa ja Helsingissä, ja on hän tietenkin silloin ollut kosketuksissa puoluelaistensa kanssa, joten hän tuntenee heidän sisäiset aivoituksensa.  Kenties herra G., joka tietää, ettei hän kapinajohtajana enää voisi olla mukana Suomen sosialistien parlamentaarisessa toiminnassa ja joka kai samalla tahtoo vaikuttaa kommunistisen suunnan hyväksi, vähän liioittelee tuota Suomen työväestön vallitsevaksi väittämäänsä mielialaa, mutta nähtävästi hän kumminkin esittää ainakin sen jonkun osan hiljaiset suunnitelmat.

Tiedämme siis nyt varsin ”pätevältä” taholta, mitä meillä on odotettavissa ”niin pian kuin julkinen työväenliike on aikaansaatu”, jos vain Suomen työväestö vieläkin lähtisi punakaartilaisen Gyllingin ja hänen hengenheimolaistensa komentoa noudattamaan.  Monet muut enteet, kuten pitkin maakuntia käyvä salakiihoitus, aseelliset valmistukset idän ja lännen puolella j.n.e., viittaavat samaan suuntaan.  Näin ollen asettuu hiukan omituiseen valoon ”Suomen Sosialidemokraatissa” ja saman tahon haastatteluissa äsken esitetyt väitteet, että vain 2 % kukistettuun kapinaan osanottaneista oli siihen todella syypäitä, että sosialistimme muilta osiltaan ovat seisoneet laillisen oikeusjärjestyksen kannalla, ja että he nyt, kunhan vain vangitut vapautetaan, järjestöt lasketaan toimimaan  ja kaikille tuomituille annetaan amnestia, asettuvat lakipohjaista parlamentaarisuuden kehitystä edistämään ja kannattamaan.

Herra Gylling väittää, että viimeksi mainittu olisi ”kenties” ollut mahdollista, jos ”porvarit olisivat sallineet työväenliikkeen uudelleen järjestyä aikaisemmin”, siis jo ennen kuin kapinanjälkeinen sekasorto maassa oli ulkonaisestikaan selvitetty.  Sitähän ei tiedä, ”kenties” olisi se ”yleinen mielipide” , josta hän puhuu, yhtä hyvin käyttänyt sekasortoista tilaa tehdäkseen jo heti uuden yrityksen.  Selvää meistä joka tapauksessa on, että nyt, kapinan kuohujen asetuttua, työväen yhdistysvapaus on palautettava voimaan ja siten ”julkinen työväenliike” laskettava toimintaan. 

Niistä edesvastuullisista aineksista, jotka sen johtoon joutuvat, silloin lähinnä riippuu, lähteekö tuo liike todella kulkemaan parlamentaarisuuden tielle, jota sosialistien täkäläinen uusi äänenkannattaja puoltaa, vaiko kumousten tielle, niin kuin herra Gylling ennustaa.

Joka tapauksessa on sen Suomeen palautetun järjestyksen edustajain, joka on ostettu kansamme sanomattomilla kärsimyksillä ja sen laillisuuden puolesta uhrautunen nuorison verellä, tarkoin valvottava, ettei täten hankittu vapautemme uudelleen sorru sellaisten kumousliikkeiden jalkoihin, jommoisten pikaista uudistumista herra Gylling ennustaa ja joiden puolesta hän hengenheimolaisineen harjoittaa yllytystä.

Herra Edvard Gyllingistä on lopuksi henkilökohtaisesti muistettava, että hänen avustuksellaan murrettiin kapinan aikana Suomen Pankin holvit, joista sen varat ryöstettiin, ja että hänen ollessaan valtiovarain komisariona, näitä varoja kymmenin miljoonin varastettiin pakenevien ”kansanvaltuuskunnan” jäsenten y.m. kapinoitsijain taskuihin.  Tämä olisi muistettava Ruotsissakin, jonka maan turvissa hän nyt harjoittaa kiihoitusta entisen isänmaansa laillista järjestystä vastaan.

*

Helsingin Sanomat, 23.10.1918:

”Kansankomisario” Gyllingin luovuttaminen.

Uudenmaan läänin maaheera anoo toimenpiteitä.

Sanomalehdissä näkyneiden tietojen mukaan on maasta karannut Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten entinen puheenjohtaja, fil. toht. Edvard Gylling, joka kapinan aikana teki itsensä syylliseksi Suomen Pankin varojen ryöstöön a hävittämiseen useampien kymmenien miljoonien markkojen edestä, sekä väärien setelien liikkeeseen laskemiseen, nyttemmin ilmaantunut Ruotsiin.

Kun toht. Gylling on Uudenmaan läänissä tehnyt itsensä syypääksi edellä mainittuihin erittäin törkeihin rikoksiin, on Uudenmaan läänin maaherra läänin korkeimpana poliisiviranomaisena anonut senaatin ulkoasiaintoimituskunnalta, että toimituskunta mitä pikimmin Ruotsin täkäläisen lähetystön kautta ryhtyisi tarpeellisiin toimiin tohtori Gyllingin luovuttamiseksi suomalaisille viranomaisille, että hänet voitaisiin täällä saattaa lailliseen edesvastuuseen tekemistään rikoksista.

*

Helsingin Sanomat, 23.10.1918:

”Socialdemokraten” leimaa sitä koskevan vaatimuksen julkeaksi.

(Hels. Sanomain kirjeenvaihtajalta)

Tukholma, lokak. 21. p. (M)

Julkeaksi vaatimukseksi nimittää ”Socialdemokraten” puhetta, että Edvard Gylling olisi kriminaalisena rikoksentekijänä luovutettava Suomen viranomaisille.  Ne toimenpiteet, joihin Gylling ryhtyi tai joita hän avusti punaisen hallituksen ”raha-asiain ministerinä” ollessaan, eivät voi leimata häntä kriminaaliseksi rikoksentekijäksi.  Silloinhan olisi vallankumousta sinään pidettävä kriminaalisena.  Sitä mielipidettä eivät kai toki edes valkoisten oikeusoppineet tahdo esittää.  Riittää se, että vallankumouksesta tehdään valtiollinen rikos.  Jos se olisi onnistunut, ei sitä ylipäätään olisi laskettu rikosten joukkoon kuuluvaksi.

Kansainväliseen lakiin vetoaminen on tässä tapauksessa niin ollen tolkutonta ja samoin siis myöskin Gyllingin luovuttamista ei suinkaan voi pitää velvollisuutena, sitä on päinvastoin pidettävä rikoksena turvapaikkaoikeutta vastaan.  Valkoisten halulla saada käsiinsä yksi Suomen työväenliikkeen parhaista miehistä, joka nyt on etsinyt turvapaikkaa maastamme, ei näin ollen liene mitään toiveita tulla tyydytetyksi.

*

Helsingin Sanomat, 19.3.1919;

Tuoreimmat tiedot

Maaseudulta.

Toht. Gyllingin vaimon vangitseminen.

STT ilmoittaa:

Viime viikon maanantaina pidätti Turun Humalistonkadun 15:sta etsivä poliisi nykyään Ruotsissa oleskelevan fil.toht. Edvard Gyllingin vaimon Fanny Elisabeth Gyllingin.  Pidättäminen johtui siitä, että erästä (höyrylaiva) Oihonnalla palvelevaa lämmittäjää epäiltiin väkijuomain salakuljetuksesta, jonka takia hänet pidätettiin ja löydettiin hänen taskustaan eräs rouva G:lle osoitettu kirje.  Kuulustelussa kävi selville, että miehellä oli ollut kaksi rva Gyllingille osoitettua kirjettä, mutta oli hän jo ennättänyt viedä toisen rva G:lle.  Kuulustelussa rouva Gylling myönsi vastaanottaneensa mainitun kirjeen, jossa hänen miehensä oli kehoittanut häntä siirtymään Ruotsin puolelle.  Sitä vastoin kielsi rva G. toimineensa Ruotsissa piileskelevien ja Suomessa oleskelevien punaisten salaisen kirjeenvaihdon välittäjänä, vaikka se mieshenkilö, joka Tukholmassa oli antanut mainitut kirjeet kuljetettaviksi Suomen puolelle, oli maininnut, että toinen kirje on rva Gyllingin tunnussanaa vastaan annettava sille henkilölle, joka sitä tulee noutamaan. 

Kuitenkin tunnusti rva G. saaneensa mieheltään useita kirjeitä ja lähettäneensä puolestaan miehelleen kirjeitä Tukholmassa asuvien henkilöiden kautta.  Kun kuitenkin on olemassa epäilyksiä siitä, että rva Gylling, kieltämisestään huolimatta, toiminut punaisten maanalaisen kirjallisuuden välittäjänä, tullaan häntä pitämään vangittuna siksi, kunnes tarkempi tutkimus asiasta on suoritettu.   Muuten kävi tutkimuksessa selville, että toht. Gylling oli kapinan kukistumisen jälkeen oleskellut Viipurissa ja Helsingissä, kunnes hänen syyskesällä (1918) onnistui jollakin tavalla päästä Turusta Tukholmaan. –

Rouva Gylling on asunut Turussa äitinsä luona Humalistonkadun 15:ssa.

*

Helsingin Sanomat, 21.3.1919:

Rouva Gylling vapautettu.

Keskiviikkona on rouva Fanny Gylling vapautettu Turun poliisivankilasta.  Saman asian yhteydessä on olut pidätettynä kaksi ”Oihonnan” lämmittäjää, Aarne Anttila ja Johan Lehtonen.  viimeksi mainittu vapautettiin myös samana päivän.  Kuulustelussa on Anttila, joka on edelleen pidätettynä, kertonut, että hänen piti viedä epäilyksiä herättänyt kirja rva Gyllingille.  Kirjeessä ei ollut osoitetta, mutta rouva G:n oli määrä noudattaa se tunnussanan avulla.  Rva G. oli selittänyt, että on täytynyt tapahtua erehdys, mutta myöntää olleensa kirjeenvaihdossa miehensä kanssa salateitse, kun he eivät tahtoneet antaa kirjeitään sensuroitaviksi  Rva G. väittää, että kirjeissä ei ole ollut mitään laitonta.  Poliisin käsiin joutuneessa kirjeessä on kuitenkin tietoja, joista selviää, että sen vastaanottaja on ollut yhteydessä Ruotsissa olevien suomalaisten kapinallisten kanssa.  Anttila ja Lehtonen tulevat pantaviksi syytteeseen, jotavastoin rva Gyllingiä ei tultane mistään syyttämään. – Hbl.

*

Helsingin Sanomat, 31.5.1919;

Eduskunta-keskustelusta;

(keskustelupöytäkirjan lehdiltä)

Ed. Lehtokoski, Aino (sos.) puhui suunnilleen samaa kuin edellinenkin puhuja. Yhtyi myöskin vastalauseeseen.

Ed. af Forsselles (r.) arvosteli niitä kohtia, joihin vastalauseen allekirjoittajat ovat perustaneet eri väitteensä.  Puhuja huomautti, m. m. väitteen johdosta, että valtiorikoksellisia tuomittaessa tuomiot ovat olleet varsin erilaiset, ettei tämä ole lainkaan kummeksittavaa.  Normaaliajankin tavallisissa tuomioistuimissa on mahdoton aikaansaada täydellisesti yhtenäisiä tuomioita. Vastalauseen allekirjoittajat ovat väittäneet, että valtion laitoksissa palvelleita kapinaan sekautuneita henkilöitä, olisi laittomasti erotettu viroistaan.  Tämän väitteen johdosta puhuja huomautti, että valtion laitoksista lain mukaan on oikeus erottaa henkilöitä, jotka katsotan toimeensa sopimattomiksi. Puhuja lausui vastustavansa amnestiaa, sillä ei voi ajatella, että hrat Manner, Tokoi ja Gylling saisivat palata tänne takaisin istuakseen täällä jonkun ajan kuluttua ehkä eduskunnan tai mahdollisesti hallituksen jäseninä.

Kannatti ed. Procopén ehdotusta anomusehdouken pöydällepanosta seuraavaan istuntoon.

*

Helsingin Sanomat, 17.6.1920;

Tuoreimmat tiedot.

Kauko-Karjala ja venäläisten hankkeet.

N.s. ”Kolmen miehen neuvoston” jäsenten entisyys- –

Tietoja Vienan Karjalasta.

Kuten eilisessä lehdessämme kerrottiin, aikoo Venäjän neuvostohallitus ruotsalaisten lehtien tietämän mukaan järjestää Kauko-Karjalan jonkinlaiseksi  Venäjän vaikutuspiirin alaiseksi itsehallintoalueeksi, jonka johtajana tulisi olemaan n.s. kolmen miehen neuvosto, jonka päänä ilmoituksen mukaan olisi oleva Ruotsissa nykyään oleskeleva bolshevikitohtori Edvard Gylling.  Neuvoston muina jäseninä mainitaan Jacques Miakiev (huom.: suomalaisittain yksinkertaisesti Jaakko Mäki, vh) ja Vasili Kudjev.

Kuten muistettaneen, oli Gylling mukana punakapinan aikana järjestelemässä Kauko-Karjalan asioita ja lienee hän suunnitellut Kauko-Karjalan irrottamista Venäjästä.  Tarkoituksena kai oli saada Karjala irroitetuksi Neuvosto-Venäjän yhteydestä sekä lähettää sinne suomalainen komisario, jonka käsiin olisi annettu koko Karjalan asiain hoito ja järjestely  Lieneepä silloisilla punaisilla  hallitusmiehillä ollut o verrattain tarkkoja suunnitteluja, näin lohkaistun alueen hoitamiseksi, päättäen siitä, että he vangitsemalla m.m. erään Karjalan asioita hyvin tuntevan henkilön olivat tältä tiedustellee tarkoin Karjalan oloista.  Punaiset neuvostoherrat olivat valitelleet sitä, että heillä ei ole käytettävissään sivistyneitä suomalaisia, jotka voisivat ryhtyä Karjalan asioita hoitamaan.  He olisivat kuuleman mukaan olleet hyvin halukkaat lähettämään sinne jonkun porvarin, jos sellaista olisi ollut saatavissa.

Gyllingin laskelmat menivät kuitenkin sekaisin, kun hän kävi Pietarissa neuvottelemassa Leninin ja Trotskin kanssa Karjalan kysymyksestä.  Sen sijaan, että Neuvosto-Venäjä olisi luovuttanut Karjalan Suomelle niin kuin oli ollut puhe, luovutti se Petsamon ja vaati sen sijaan itselleen Inon patterialueen.

Venäjälle paettuaan lienee Gylling salassa jatkaneen vehkeilyään Karjalaan nähden.  Aunuksen retken aikoina tiedetään Gyllingin olleen näkymättömänä yllyttäjänä bolsevikein puolella.  Hän on myöskin oleskellut Aunuksessa.  Petroskoita pohjoisemmaksi hän ei päässyt, sillä siellä alkoi legionalaisten ja Tokoin alue.  Tuntematonta sen sijaan on, missä määrin Gylling on Ruotsista käsin ollut mukana punaisten vehkeilyissä Karjalan asioihin nähden.  Mutta todennäköisesti hän on ollut salassa mukana johtamassa tuon tuostakin tapahtuneita bolsevikien hyökkäyksiä Karjalaan.

Uutisessa mainittu Miakiev (Mäki on suoraan sanoen Pohjanmaan miehiä, vh) ja Kudjev ovat karjalaista syntyperää. 

Heidän menneisyydestään mainittakoon, että he ovat molemmat olleet punaisten toimissa kaiken aikaa.  Kudjev on tunnettu suoranaisena roistona.

Mitä itse uutisessa mainittuun venäläisten hankkeeseen tulee, on meille asiantuntevalta taholta ilmoitettu, että se lienee aiottu vastapainoksi niille itsehallintopyrinnöille, joihin Karjalan valistunut kansallinen aines on maansa ja alueensa hyväksi ryhtynyt.

Itäisissä osissa pitkin Karjalaa ovat venäläiset harjoittaneet ahkerasti kiihoitusta, eikä olisi ihmeteltävää, jos he joissakin paikoin olisivat saaneet mukaansa karjalaista ainesta, varsinkin kun siellä ovat suomalaiset punaiset – Gylling ja kumppanit – olleet kiihoitusta johtamassa.

*

Helsingin Sanomat, 19.6.1920;

Karjalan työkommunin muodostaminen

Isvestija” kertoo, että aunuksen ja Arkangelin kuvernementtiin karjalaisten asumille seuduille muodostetaan karjalaisten asianomaisen komitean päätöksen mukaan paikallinen ”Karjalan työkummuni”.

Erityinen karjalaisten komitea, jonka jäseninä ovat Edvard Gylling, Mäki ja W. Kudnev, on saanut tehtäväkseen heti ryhtyä valmisteluihin Karjalan työkommunin neuvostojen edustajakokouksen koollekutsumiseksi. – Pol. Isw.

*

Helsingin Sanomat, 3.7.1920;

Uutisia.

Itä-Karjalan työläisneuvosto.

Vastaukseksi ulkoministerimme sähkösanomaan Itä-Karjalassa tapahtuneiden bolshevikihyökkäysten johdosta on neuvostokomissaari (ulkoministeri,vh) Tshitsherin äsken lähettänyt tänne sangen ylimielisen radiosanoman, joka ei tiedä mistään karjalaisten vapauspyrkimyksistä eikä heidän vetoomisestaan Suomeen ja selittää hyökkäykset Karjalan rauhallisen väestön kimppuun ”neuvostojoukkojen turvallisuustoimenteiksi”.

Pian on Karjalassa ”työläisneuvosto” pystyssä ja silloin muka sikäläisellä väestöllä hyvä olla, kehuu komissaari.

*

Jonkun pietarilaisen bolshevikilehden mukaan onkin täällä näinä päivinä kerrottu, että suomalaiset kapinajohtajat Gylling ja (Jaakko] Mäki ovat äsken Pietarin kautta matkustaneet – 25 miehen esikunta mukanaan – Vienan-Karjalaan, ottamaan Karjalan maan haltuunsa ja perustamaan sinne jonkinlaisen Venäjästä riippuvan bolshevistisen yhteiskunnan.  Karjalaisten vapaus pidetään siellä siten jo kokonaan menetettynä ja meidänkin Sosialidemokraatti (pää-äänenkannattaja] ilkkkui vahingoniloisena tälle tulokselle.

Tämän kautta on nyt käynyt selväksi, mihin Neuvosto-Venäjän peli pitkin matkaa on Karjalaan nähden tähdännyt.  Tuon väestön itsemääräämisoikeudesta – joka kumminkin on ollut bolshevikien keppihevosia – ei välitetä vähääkään, (vaan tarkoituksena on) saada neuvosto-järjestelmänsä väkipakolla toteutetuksi Karjalassakin, toisaalta se pyrkii kytkemään Karjalan edelleen kiinni Venäjään, josta karjalaiset itse kaikin voimin ovat pyrkineet eroon.  Tätä varten tehtiin pääsiäisen jälkeen ryöstävillä, aseellisilla punajoukoilla hävityshyökkäys karjalaisten kyliin ennen kaikkea heidän pääpaikkaansa Uhtualle (nyk. Kalevala, vh), josta väestö ajettiin pakosalle, ja nuo vieraat punajoukot pesittyivät silloin karjalaisten maille.  Väestön ollessa kotoaan pakosalla toimittivat bolshevikit sieltä jonkinlaisen omatekoisen, näennäisen lähetystön Moskovaan Leninin luo, ja tuon narrinpelin johdosta julisti Lenin silloin Karjalan eräänlaiseksi Neuvostofilialiksi, sekä rupesi hankkimaan sinne neuvostohallitusta. 

Suomalaiset punakapinoitsijat, Suomen pankin puhdistaja Gylling etupäässä, katsottiin täysin sopiviksi, ja Viron kautta matkusti tämä entinen kapinakenraali tyyssijoiltaan Ruotsista tuohon uuteen tehtäväänsä.

Se on tietysti tyypillinen sortajan tehtävä.

Koko neuvostovalta on kuten tietty kansanvaltaa polkevaa sortovaltaa, pimeämpää ja julmempaa, kuin mitä ihmiskunnan historia mistään muualta tuntenee.

Vapaa sana, vapaa ajattelu on tuossa valtakunnassa tyyten tukahdutettu, ei mitään sanomalehtiä saa siellä ilmestyä, joka puhuisi muuta kuin neuvostovallan suitsutusta, toisinajattelevia kidutetaan nälällä ja oikeudettomuudella, – kaikki muut kuin nuo harvat neuvostoherrat ovat siellä parias-luokkaa.  Tällä järjestelmällä tahdotaan nyt väkisin siunata Vienan Karjalakin, joka näihin asti on ponnistanut kaikkensa, pysyäkseen siitä erillään.  Kansan (?) sekoittamiseksi lienevät venäläiset tahtoneet suomalainen on pantu polkemaan miinoja ja järjestelmään kytkemään.

*

Contra

*

Edellä siis sanomalehdistön historiallisen arkiston antia: Helsingin Sanomien uutispalstoilta vuosilta 1918-1920 löydettäviä mainintoja tohtori Edvard Gyllingin toimista kapinan tultua tukahdetuksi.  Lisäksi HS:n haastattelu kansanvaltuutettu Gyllingin luona päivämäärällä 14.3.1918, jolloin kaikki toive punaisten suurhyökkäyksen menestyksestä oli jo valunut vetenä maahan.

Tässä rinnakkaisena – ja osittain vastakkaisena – hänen entisen puoluetoverinsa ja työkumppaninsa Väinö Tannerin muistelmissaan (1949) tekemiä muistiinmerkintöjä ja arvioita Gyllingistä

*

Kapinahommasta tietysti täysin irtisanoutunut ja sen kironnut Tanner arvioi entisten puoluetoveriensa edesottamuksia aika viileästi:

Tämä (senaattorien pako) ja monet muut seikat osoittivat, että vallankumoukseen oli lähdetty hiukan avuttomasti.

Sitä ei ollut kunnolla valmistettu eikä sen toimeenpanoa organisoitu.  Elettiin nähtävästi siinä uskossa, että tarvittiin vain vallan näkyväisten tunnusmerkkien haltuunottaminen, jotta päämäärä olisi saavutettu.

Uskottiin ehkä myös, että sen jälkeen voitaisiin sanella porvaristolle ehdot, tarvitsematta ryhtyä niiden toteuttamiseksi käymään taisteluja.”

Tanner tuntee tilanteen hyvin. 

Tällainen osin ääneenlausuttu, mutta enimmäkseen ääneenlausumaton toiveajattelu leimasi kapinahallitusta.

*

Monesti ulkopuolisen kriitikon silmä näkee tarkimmin. 

Siksi lainaan vielä pätkän Tannerilta kapinan alkuhetkiltä:

Luonnollisesti lähdin kiireesti toimipaikkaani Elantoon.  Siellä olikin monenlaista järjesteltävää.  Vaikka muut pyörät seisoivatkin, ihmisiä ei voinut jättää ilman ruokaa.  Leipätehdas ja meijeri oli siis pidettävä käynnissä, myymälät ja ravintolat niin ikään avoinna.  …

Vähitellen tapasin ihmisiä, joilla oli tietoa tapahtumain kulusta.  Enimmin kiinnosti kysymys, ketkä kaikki olivat menneet mukaan.

Tiedettiin, että melkoinen osa sekä puoluetoimikunnan että eduskuntaryhmän jäsenistä oli kaiken aikaa harannut viimeaikaista kehitystä vastaan.  Olivatko hekin suostuneet menemään mukaan?

Siltä näytti.

Semmoisten kuin Kuusinen, Manner ja Sirola, jotka syksystä saakka olivat tähdänneet vallan ottamiseen köyhälistön käsiin Venäjän malliin, saattoi etukäteen olla varma.  Heidän nimensä olivatkin kansanvaltuutettujen (kapinahallitus) joukossa.

Mutta monet muutkin näkyivät uskaltautuneen kärkeen.  Heidän joukossaan oli mm. Tokoi, jonka tiesin pysytelleen pääasiassa Ammattijärjestön (SAJ) puuhissa.  Valpasta ei näkynyt tärkeimmillä paikoilla; hän olikin ottanut vastaan jäsenyyden vain Suomen ja Venäjän välisessä selvittelykomiteassa.

Sen sijaan oli Eetu Salin suureksi pettymyksekseni liittynyt joukkoon, vaikka hän tarmokkaimmin oli vastustanut kaikkea väkivaltaista toimintaa.  Kun tähän kuitenkin mentiin, kuului hän sanoneen: ”Kun minä olen enemmän kuin kaksikymmentäviisi vuotta työväen kanssa marssinut, kuinka voisin sen nyt jättää, kun se on tekemässä tyhmyyksiä”

Wiik oli mennyt johonkin vaatimattomaan hommaan, luultavasti kielitaitonsa vuoksi.  Mutta (Hannes) Ryömä, Hupli, Wäinö Wuolijoki, Heinonen, Voionmaa, Ailio ym. eivät olleet mukana.  Hyvä oli, ajattelin, eivät kaikki sentään olleet antaneet hulluuttaa itseään.

Nyt vasta kännyttiin minunkin puoleeni. 

Päivän parin päästä soitti minulle Jalo Kohonen, josta oli tehty rahaministeri, tiedustellen aluksi naiivisti, miltä tämä yritys ulkoa päin katsellen näytti. 

Vastasin suoraan, että se näytti varsin huonolta sekä että he siinä jutussa tulisivat taittamaan niskansa ja sitä paitsi saattamaan työväenluokan turmioon.

Hän kysyi, suostuisinko tulemaan mukaan ja kertoi olevansa valtuutettu tarjoaman minulle valtiokonttorin johtajan tointa tai, ellei se tuntuisi riittävän arvokkaalta, vieläpä sijaa Kansanvaltuuskunnan jäsenenä, arvattavasti finanssiministerinä.

Hän tarjosi ajatusaikaa, mutta ilmoitin, etten sitä tarvitse, vaan hylkään tarjouksen suoralta kädeltä.

Sen enempää ei asiasta keskusteltu eikä tarjouksiin myöhemminkään palattu.

Minun puolestani asia oli sillä selvä: olin jutun ulkopuolella ja myöskin pysyin sivustakatsojana ja arvostelijana.  …

Kansanvaltuuskunnan toiminta oli yleensä hapuilevaa ja päämäärätöntä. 

Oli helppo havaita, ettei se ollut selvillä omista pyrkimyksistään.  Siltä puuttui käytännöllisiin tehtäviin tottunutta väkeä.  Sen henkisenä johtajana oli O.W. Kuusinen.”

Näin siis Väinö Tanner: Näin se tapahtui (1949).

*

Rauhanehdotukset

”Kaiken aikaa meitä sivullisia askarrutti kysymys siitä, eikö … voitaisi saada.. sotaa jollakin tavalla päättymään”, kirjoittaa Tanner.

Tanner soitti ilmeisesti helmi-maaliskuun taitteessa valkoisen puolen Ritavuorelle ja Lavoniukselle tiedustellen halusivatko he tulla keskustelemaan rauhan mahdollisuudesta.  Avoinna on, keitä muita neuvonpitoon ja kosketuksiin osallistui, mutta mihinkään tulokseen ei päästy. Lavonius korosti, että ratkaisu on kokonaan ylipäällikkö Mannerheimin käsissä, mutta ”Mannerheimiin saakka ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia jatkaa tunnusteluja”, Tanner toteaa.

Aivan oma keskusteluryhmä jo sodan alussa näyttää toimineen Wiik, Gylling ja liikemies Hörhammer.

 

8.4.1918 Edvard Valpas, joka oli pysytellyt sivussa ja hiljaa, julkaisi yksityiskohtaisen sovintoesityksen.  Esityksessään Valpas viittaa porvarien taholta tulleisiin tunnusteluihin, henkilöitä nimeämättä, mutta niissä lienee ollut mukana ainakin maalaisliiton Alkio.

10.4.1918 julkaistiin Hannes Ryömän ympärille kokoontuneella ryhmällä oli valmistelun alla tunnustelujen pohjalta laatima rauhanesitys  Kummassakin esitetään molemminpuolista anteeksiantoa ja tasaveroista neuvotteluasemaa.

10.4.1918 Työmies-lehdessä julkaistiin Tannerin kokoama oikeistodemarien ja maltillisten demarien yhteinen esitys sotatoimien lakkauttamisesta kansalaissodan kaikilla rintamilla.  Esityksen osapuoliksi mainittiin Kansanvaltuuskunta, Punakaartin yleisesikunta, Suomen Senaatti ja Valkoisen kaartin yleisesikunta.  Keskeinen, joskin täysin epärealistinen oli esitys molempien sotivien armeijoiden hajottamisesta heti rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. 

Ulkomaisten toimesta tehtiin esityksiä;

Maaliskuun alussa Helsinkiin saapui ruotsalainen ryhmä, Tukholman sos.dem. pormestari Lindhagen, sos.dem -puoluesihteeri Möller, ay-järjestöjohtaja Thorberg ja toimittaja Böhmer.  Lisäksi mukana oli tanskalainen toimittaja Wulff.  Möller sanoi: Jos tämä nyt on se sosialistinen yhteiskunta, niin kyllä minun mielestäni porvarillinen oli parempi.  Toimittaja Böhmer oli vielä jyrkempi: Ei armaankaan minkään maan työväenliikkeen johto ole ollut niin huonoissa käsissä kuin tällä kertaa Suomessa.  Heissä ei ole ainoatakaan  m i e s t ä.   Kaikki oat valmiit tunnustamaan minulle kahden kesken, että asema on toivoton, että kaikki menee hullusti, mutta yksikään ei uskalla sanoa sitä työväelle.  Lähetystö ei sinänsä saanut mitään aikaan Suomessa.

Ruotsalainen Z. Höglun kävi Suomessa samanlaisin neuvottelutarkoituksin, mutta tuloksetta.

Maalis-Huhtikuun vaihteessa julkaistiin Viipurissa ilmestyvässä kovanlinjan Työ-lehdessä kirjoitus sovinnon suotavuudesta, joskin kirjoittaja ei sanonut ymmärtävänsä, millä tavalla ja mitä tietä se olisi aikaansaatavissa.

Työmies-lehdessä sai joku O.K.-nimimerkkiä käyttävä kirjoittaja läpi kirjoituksen, jossa kehoitettiin rauhan ja sovinnon harrastajia kaikista puolueista astumaan esiin ja ryhtymään rauhan työhön.

Saksalaisten edettyä 10.4.1918 Leppävaaraan ja valmistautuessa rynnäköimään Helsinkiin, Ruotsin sotilasasiamies af Ekström toimi välittäjänä, jotta kaupungissa olevat punakaartin osasto antautuisivat ilman verenvuodatusta ja kaupungin tuhoilta vältyttäisiin.  Punakaartin eduskunnan ja saksalaisten joukkojen ylipäällikön kenraali von der Goltzin kesken oltiin jo pääsemässä sovintoon, kun Viipurista saapunut Kansanvaltuuskunnan lähetti, rintama-asioita hoitanut kansanvaltuutettu Antti Kivirata puhui punakaartien edustajat pyörryksiin ja Goltz aloitti välittömästi etenemisen Helsinkiin.  Kiviranta oli syntyisin Viljakkalasta, ja Gyllingin sukujuuret johtivat Ikaalisiin; voidaan siis sanoa Punakaartin kahden viimeisen vaikuttajan olleen tältä seudulta.  Punaisten johtajien luikkiessa Viipurista huhtikuun viime päivinä Venäjälle jäljelle ylijohdosta jäi vain Gylling, joka nimitettiin punakaartin esikuntapäälliköksi.  Viimeisenä virkatyönään Gylling yritti neuvotella Viipuriin hyökkäävien joukkojen rintamakomentajana toimineen saksalaisen kapteeni von Colerin kanssa.  Coler oli lähtöjään Berliinistä, ja Gylling oli harjoittanut jatko-opintojaan kaupungissa 1904.  Asiakirjat eivät kerro, tuliko tämä seikka esille tallella olevan, neuvotteluja koskevan keskustelupöytäkirjan ulkopuolella. 

Saksalaisten joukkojen yhdysupseeri Einar Böök kutsui Tannerin ja Wiikin saksalaisten joukkojen esikuntaan, hotelli Kämpiin, kohta saksalaisten sinne asetuttua.  Suomalaiset tapasivat siellä kapteeni von Karmanin, joka totesi, että heidän tarkoituksenaan ei ollut ”muka” millään tavalla sekaantua maan sisäisiin asioihin, ainoastaan rauhoittaa maa.  Jos tässä tarkoituksessa voitaisiin säästää ammuksia ja turvautua julistuksiin, he pyytäisivät apua.  Tuloksena oli aikanaan suurta huomiota herättänyt 25:n sosialidemokraattisen puolueen jäsenen 16.4.1918 allekirjoittama laaja julistus, jossa selvitettiin asemaa ja kehotettiin punaisia joukkoja luopumaan enemmästä vastarinnasta, josta aiheutuisi vain turhaa verenvuodatusta.  Allekirjoittajina olivat pääasiallisesti samat kuin edellä 21:n julistuksessa, lisää mm. Armas Paasonen, Eino Pekkala.  Julistus päättyi lihavilla kirjaimilla ladottuun kehoitukseen:

”Siis aseet alas kaikkialla ja palatkaamme länsimaisen sosialidemokratian taistelutapoihin, palatkaamme rakentavaan eduskunnalliseen työhön ja aseettomaan järjestötoimintaan.”

Kapinan alkupäivien kosketusten jälkeen ei Edvard Gylling ollut mukana rauhanneuvotteluja koskevissa yrityksissä.  Mahdotonta se hänen asemassaan olisi ollutkin.

*

Edvard Gyllingin sota käytiin ennen kapinan puhkeamista.  Se sota käytiin kesäkuun 1917 ja tammikuun 1918 välisenä aikana.  Kesä-heinäkuussa hän riitautui Tannerin kanssa sotalaina-asiassa, siinä käytiin samalla periaatteellinen taistelu, jossa Tanner-elämäkerran kirjoittajan Jaakko Paavolaisen selvityksen mukaan kumpikin oli tahollaan osittain oikeassa, mutta välit menivät poliittisesti poikki.  Samalla episodi ainakin osittain ohjasi Gyllingiä toisaalle, yhä edemmäs Tannerin reformipolitiikasta.

Gylling ja Tanner olivat paitsi puoluetovereita, myös työtovereita – ja ikätovereita, vuoden 1881 näkyviä hahmoja.

Tuo puolueen näkyvien hahmojen pitkä yhteenotto eduskunnassa kuvasi hyvin Jaakko Paavolaisen mielestä Tannerin jääräpäisyyttä valtiomiehenä.  ”Tosin hänellä oli vastustajanakin toinen samanlainen jääräpää ja työjuhta Edvard Gylling.  Mutta takapiruina esiintyivät selvästi Kuusinen ja Valpas, näin päättelee Paavolainen ja päättää

Turnaus Tanner – Gylling merkitsi kyläkin samalla ensin mainitun ja koko puoluejohdon välillä vallinneen pitkäaikaisen ristiriidan kehittymistä entistä avoimemmaksi välirikoksi”.

Samalla siitä muodostui tekijä, joka paljolti selittää Tannerin asennoitumisen myöhemmin syksyn 1917aikanaja alkavassa kansalaissodassa. 

Tanner jäi käytännössä täysin sivuun. 

Hän ei vallitsevissa oloissa, ”politiikkaan kyllästyneenä”,  halunnut asettua syksyn hajotusvaaleissa eduskuntaehdokkaaksi nykyjohdon alaisuudessa.  Muistelmissaan Tanner toteaa:

En myöskään katsonut voivani äänestää ketään Uudellamaalla asetettua puolueen ehdokasta, koska ne mielestäni olivat väärillä linjoilla.  Ainoan kerran koko parlamentillisen elämämme aikana vaimoni ja minä jäimme pois vaaleista”.

Tannerin suureksi rooliksi sodan päätyttyä tuli valkoisten vainoamien punaisten auttaminen.  Hän oli ensimmäinen joka Helsingissä auttoi maan alle tappion jälkeen kesäkuussa vetäytynyttä Gyllingiä, ja järjesteli hänelle matkareittiä Ruotsiin myöhemmin loppukesällä 1918. 

Samalla tavoin Tanner monin tavoin jeesasi Hella Wuolijokea, puoluerajan takaa.

Molemmille autettaville kommunisteille, niin Gyllingille kuin Tuomiojalle, oli leimaa-antavaa leppymätön viha auttajaansa, Tanneria, kohtaan.

*

Tanner kertoo, kapinan jälkeen:

Aluksi hän (Gylling) oli piileskellyt Viipurissa mitä oudoimmissa paikoissa, kerran viemärissäkin, kun oikein tiukalle oli ottanut.

Kun pahin etsintäkausi oli mennyt, hän oli saanut päähänsä lähteä Helsinkiin ottaakseen täällä yhteyden puoluetovereihinsa.

Matka oli tapahtunut aivan avoimesti junassa kuskin puku yllä.  Kun hän lisäksi oli vahvasti parroittunut, ei häntä kukaan ollut tuntenut.  Nyt hän oli saanut rauhallisen asunnon omine kamareineen ystävällisen isäntäväen hoivassa.

Gyllingin kanssa meillä oli uusiintuneita pitkiä keskusteluja, joissa pääasiallisesti pohdittiin siloisia oloja.

Hänellä oli omat suunnitelmansa puolueen tulevaisuudesta.

Hän myönsi avoimesti, että puolueen edellisen vuoden aikainen toiminta kaikkine kiristyksineen samoin kuin tarkoituksellinen vallankaappauksen johtaminen oli ollut suuri erehdys, josta hän ei tahtonut itseäänkään vapauttaa.

Todellisuudessa hän ei kuitenkaan ollut ollut koko sielullaan siinä mukana, minkä aikaisemmasta kokemuksesta tiesinkin.

Kun kansalaissodan aikana olin häntä joskus sattumoisin tavannut, hän oli aina hyvin kärsivän ja huonosti nukkuneen näköinen.

Nyt hänellä oli valmiina suunnitelma vastaiseksi menettelytavaksi.  Oli tehtävä kompromissi porvarillisten puolueiden kanssa ja pyrittävä rauhassa kehittämään maan asioita udella tiellä. 

Hän oli pannut nämä ajatuksensa paperille, kokonaista kymmenkunnan sivun laajuiseen muistioon.

Esitin vastaväitteitä ja hymähdin hänen suurelle optimismilleen kompromissin suhteen.

Meillä oli Helsingissä jo riittävästi kokemusta siitä, millaiseksi lähiaikojen politiikka ulisi muodostumaan. 

Kaikkinainen kompromissaaminen oli jo myöhäistä; meidän oli koetettava päästä eteenpäin vähimmän vastuksen tietä.

Tästä asiasta näytti hänen kanssaan olevan vaikea päästä yksimieliseen tulokseen.

 – Samalla oli keskustelua myös hänen pääsystään ruotsiin, ja lupasin tunnustella siihen mahdollisuuksia, kuten myöhemmin teinkin.

Sittemmin olen monesti ajatellut Gyllingiä ja hänen myöhempiä vaiheitaan.

Hän pääsi kyllä syksyllä 1918 Ruotsiin.  Siellä hänellä oli jo kokonaan toinen ääni kellossa.  Heti sinne tultuaan hän antoi Folkets Dagblad Politikenille haastattelun, jossa kuvaili Suomen oloja.  Hänen mielestään työväen keskuudessa vallitsee sanoinkuvaamaton katkeruus valkoisia kohtaan. ..

Jonkin ajan kuluttua hän antoi houkutella itsensä siirtymään Venäjälle.  Katuvainen mieliala ja kompromissihalu hävisivät siellä hänestä pian täydellisesti.

Hän lähetteli sieltä käsin usein kirjeitä ja pannajulistuksia entisille ystävilleen, moitti heitä sovittelunhalusta ja kirosi kaikki ne, joiden raskaana tehtävänä oli koettaa pelastaa, mitä aikaisempien tyhmyyksien jäljiltä oli pelastettavissa.

Eräs tämmöinen kirokirje saapui eduskuntaryhmälle niinkin myöhään kuin vuonna 1920.

Siinäkin ryhmää moitittiin sovittelunhalusta porvariston kanssa ja kehoitettiin kaikessa toiminnassa asettamaan päämäärät piakkoin alkavan maailmanvallankumouksen tähtäimen mukaisesti.

Kirje siirrettiin keskusteluitta asiakirjojen joukkoon.  Niin vaihtelevainen voi miehen mieli olla.

Samanlaisia kirjeitä lähetteli muuten Sirolakin.  Eräässä hän vaati toimittamaan puolueen kaikki rahavarat tietyllä osoitteella Ruotsiin.

Vaatimusta ei luonnollisesti noudatettu.”

Näin puhui Tanner.

*

veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu