Veikko Huuska

Edvard Gyllingin sota 1918 – alussa olivat maailmansota, kumous - ja Lenin

Edvard Gyllingin sota 1918 – alussa oli maailmansota, kumous – ja Lenin

Miten Gyllinistä tuli kapinan arkkitehti..

*

Aluksi: tähän suhteellisen laajaan pohja-aineistoon perustuu se esitys, jonka pidin Ikaalisten 1918-tilaisuudessa lauantaina 28.4.2018 Oma Tupa -juhlatalossa.  Tilaisuuden järjestivät yhdessä Oma Tupa ry sekä Ikaalisten seurakunta. Tilaisuuden juonsi vt. kirkkoherra Juha Aila. Kyröskosken Torvisoittokunta veti juhlavasti alkutahdit, tasapuolisesti.  Läsnä satavuotisteemaan liittyen sopivasti n. 100 yleisöä.

*

Motto:

"Sisäpuolelta tarkasteltuna historia on aina pimeässä ruuansulatusjärjestelmässä tapahtuva sekasotku, -  hyvin erilainen kuin se helposti tunnistettava lehmä, jota historioitsijat tarkastelevat kaukaa niityllä."                            - Dan Simmons -

*

Alussa olivat Ensimmäinen maailmansota, Venäjän bolshevikkien vallankaappaus – ja Lenin.

Siitä sitten joutui menoksi paljon asioita;

muun muassa Suomen itsenäistyminen,

Suomen sisällinen sota 1918 – ja

myös Edvard Gyllingin sota.

Tässä esityksessä etsin vastausta kysymykseen miten SDP kytkettiin punakaartien kumoushankkeeseen ja mikä oli Gyllingin rooli siinä.  Vastaus on jossain määrin yllättävä: Gylling ei ollut jarrumies vaan - arkkitehti.

*

Tämän tilaisuuden korkeat järjestäjät ovat määrännet minut puhumaan aiheesta ”Edvard Gyllingin sota”, ja niinpä minä kerron aiheesta Edvard Gyllingin sota

Mutta kerron hieman jostain muustakin.  Sillä Edvard Gylling ei sotinut yksin.  Hän ei lähtenyt sotaan yksin.  Eikä hän sotinut itsensä kanssa, vaikka painikin ankarasti, vähän niin kuin Jaakob paini enkelin kanssa, mutta Gyllingin enkelillä taisi olla mustat siivet.

Kysymys kuuluu:

Miten Kalmaan kartanon haltijoiden, Helsingiuksen ja Gyllingin sivistyssukujen, selväpäisestä komeasta pojasta, - joka pikkupoikana itki veneessä kun irrotti koukkuun jäänyttä ahventa, ja jonka perään Helsingin hienostoperheiden tyttäret loivat kaihoisia katseita, miten tästä vähintäänkin hopealusikka suussa syntyneestä maisterista ja tohtorista tuli kapinahallituksen jäsen ja sodan synnyttäjä? 

Miten pojasta, josta 91-vuotias Lyyli Virtanen (os. Alanen, Parkano) muisteli 1983: ”Tunsin Edvard Gyllingin kouluajalta.  Hän oli kaunis ja hieno mies, ja oli rakastunut tohtori Achrénin vanhimpaan tyttäreen Fanniin.  Fanni sairastui aikuisena tulirokkoon ja oli hyvin sairas.  Hän oli eristettynä kuusi viikkoa ja Edvardin sanottiin käyneen joka päivä hänen akkunansa alla.”  Miten tuollaisesta gentlemannista tuli kapinallinen ja  bolshevikki? -  NKP(b):n jäsen ja rajamaakunnan ”pääministeri”?

Siinä varsinainen kysymys.

Ja vielä tarkentaen:

Miten Edvard Gyllingistä tuli Suomen vuoden 1918 kapinan arkkitehti? 

*

Sillä sellainen hänestä tuli: kapinan arkkitehti 

Hän teki pitkän kapinapuljauksen tiimellyksessä mustan tammikuun 1918 hämärässä illassa ”kompromissiesityksen”, joka virallisesti ja lopullisesti nivoi Suomen Sosialidemokraattisen puolueen kiinni punakaartien ja Venäjän bolshevikkien liekkiin puhaltamaan Suomen kapinahankkeeseen.

Nämä ovat isoja kysymyksiä. 

Aivan liian isoja lyhyessä esityksessä läpikotaisin ja pohjamutiaan myöten käännettäväksi, mutta saamani ohjeen mukaisesti (ohjeita on noudatettava!) urhoollisesti isken lapioni tähän soppaan ja hieman kääntelen joitain pistoja siitä.

*

Tunnelmakuva

Otamme tähän aivan aluksi tunnelmakuvan.  Pyydän kuulijoita miettimään, kuka on tarinan kertoja, missä tapahtuu – ja milloin?

”Kävelin eräänä myöhäisenä iltana kaupungille päin pitkin Kaisaniemen puiston reunaa.  Tullessani Liisankadun päähän sattui edessäni samaan suuntaan kävelemään pari punakaartilaista kiväärit olalla.  Heidän kävelynsä oli vetelää ja huolimatonta ja kivääri pistimineen heilui kahden puolen, niin että heitä oli mahdoton sivuuttaa vaarantamatta itseään.  Tämä holtittomuus harmitti minua siinä määrin, etten voinut hillitä itseäni, vaan sanoin heille jotenkin tähän tapaan:

”Kun teille kerran on kivääri uskottu, niin antakaa sitä edes kunnollisesti ja sotilaallisesti, älkääkä noin ämmämäisesti.”

Tätä hyvää tarkoittavaa neuvoa ei kuitenkaan olisi saanut sanoa, sillä samassa hetkessä olivat molemmat miehet muuttuneet tarmokkaiksi järjestyksenvalvojiksi.  He kävivät minua kaulukseen kiinni ja alkoivat vaatia tulemaan komitea eteen.  Tietysti kieltäydyin ja sanoin olevani rauhallisella kävelyllä.  Jouduimme siinä hiukan rimpuilemaankin, ja silloin syöksähti paikalle useita miehiä, joista eräs piteli pistoolia otsani edessä ja huusi:

Asetutkos, senkin lahtari!”

Mikäs siinä, oli asetuttava.  Sitten uudistettiin vaatimus komiteaan lähtemisestä.  ”Mihin saakka?”

”Ratakadulle.”  - Sanoin asuvani Pitkän sillan toisella puolella ja ehdottelin mentäväksi Työväentalolle, jossa tiesin erään järjestyskomitean istuvan.  Ei, se ei sopinut. Heidän komiteansa istui Ratakadun poliisikamarilla.

Lopulta minun oli taivuttava, ja marssi Ratakadulle alkoi.  Kaksi miestä käveli rinnallani, mies kummallakin puolella, ja lisäksi käveli takanani vielä kaksi miestä, kaikilla kiväärit valmiina.  Ihmiset katselivat kadulla säälien tätä ”rikollisen kuljetusta”.  Eräässä kulmassa huusi meille pari partioivaa punakaartilaista: ”Oletteko saaneet saaliin?” – ”Olemme, ja aika tahko onkin”, vastasivat saattajani ylpeinä.

Tultiin sitten Ratakadun poliisikamariin ja minut vietiin komitean eteen.  Huone oli täynnä väkeä.  Erästä henkilöä tutkittiin paraikaa ja useita muita oli vuoroaan odottamassa.  Astuin saattajieni kanssa taustalle odottamaan vuoroani.  Jonkin ajan kuluttua havaitsin pöydän takana olleen kuulustelijan vilkuilevan minuun päin ja sen jälkeen kuiskailevan vieressään istuneen miehen kanssa.

Sitten hän yhtäkkiä kysäisi kovalla äänellä:

”Eiks se ole Tanneri?”

Myönsin olevani.

”No, kuinkas Tanneri on tänne joutunut?”

Selitin ryhtyneeni neuvomaan järjestysmiehille oikeata käyttäytymistä ja joutuneeni sen johdosta pidätetyksi.  Seurasi selittelyjä saattajaini  taholta, jotka koettivat vakuuttaa toimineensa ohjeiden mukaan. 

Oikea vastaus on siis: Väinö Tanner. – Hän joutui punakaartin pidättämäksi.

Ajankohta oli marraskuun suurlakon päivät, marraskuussa 1917 Helsingissä. 

Näin tannerilainen Tanner sai tuta punaisen kaartin järjestyksen kouran, vaikka itse olikin vetäytynyt politiikasta ja keskittyi voimainsa mukaan johtamaan Elannon toimintaa pahanlaisen elintarvikepulan vaivaamassa pääkaupungissa.  Mutta tämä pistinniekkojen pidätys oli pientä sen rinnalla mitä kypsyi ja muhi pinnan alla. 

Suomalaisen yhteiskunnan suuri jakolinja, juopa, joka jakoi kansakunnan kahtia, ei kulkenut puolueiden välillä, vaan suuren Sosialidemokraattisen puolueen sisällä.  Suuri jakaja oli kysymys vallasta, kysymys demokratiasta ja kysymys Suomen mallista. 

Sen suurempaa kysymystä ei olekaan. 

Näkemykset osapuolien kesken olivat suuret, epäselvät ja korjaamattomat

Siksi kapina, siksi sota, siksi valtava määrä kuolleita ihmisiä, kuolleita hevosia ja raunioituneita taloja. 

Paljon kaunista meni rikki siinä koitoksessa, ruman kautta.

Siitä seuraavassa.

*

Välihuomautus

Tanner oli syntynyt Helsingin kaupungin halvimmissa vuokrakasarmeissa köyhän rautatieläisen poikana 1881.  Kun tässä on enemmänkin puhetta Edvard Gyllingistä, niin voidaan todeta hänen olleen tuon etevän vuoden 1881 poikalapsi, kohtalaisen vauraaseen virkamiessukuun kuuluvassa Gylling-Helsingiusten suvussa. 

36 vuotta myöhemmin, kapinan aikaan, nämä miehet olivat saman puolueen miehiä, mutta Tannerista tuli parlamentaarisen demokratian ja rauhallisen rakennustyön edustaja, kun taas hopealusikka suussa syntynyt Gylling heittäytyi proletariaatin edustajaksi, sen etujoukon kärkimiehiin kuuluvaksi.

*

- mikä on poliitikon korkein auktoriteetti, oma järki, sydän ja moraali – vaiko kannattajien näkemykset?

*

*

Vanhan Työväenliikkeen teoreettinen perusta

SDP:n alkuvuosikymmenien historian kirjoittanut Hannu Soikkanen esittelee neljä erilaista opillista ryhmittymää puolueessa suurlakon 1905 jälkeen. 

Edvard Valppaan (”Siltasaaren paavi”) johtama Työmies edusti johtavaa oikeaoppista marxilaisuutta, jonka ainesosia olivat ajatus luokkataistelusta, tulevasta sosialistisesta yhteiskunnasta, totaalisesta ja vallankumouksellisesta muutoksesta, joka toteutuisi siirryttäessä sosialistiseen yhteiskuntaan; vääryydet, epäoikeudenmukaisuudet ja epätarkoituksenmukaisuudet oikenisivat. 

Käsitys väkivaltaisesta kumouksesta sisältyi mahdollisuuksien arsenaaliin (suurlakon 1905 kiihkeä hurmos loi sille pohjaa). 

Väkivaltaisen vallankumouksen ajatusta ruokkivat myös eräät ulkomaiset herätteet ja yhteydet (tähän palataan tapahtumavuoden 1917 myötä).  

Oikeaoppisten jyrkkä siipi koostui nuorista radikaaleista akateemisista, jotka ryhmittyivät Sosialistisen Aikakauslehden ympärille.  Heidän oppi-isänsä oli Karl Kautsky, ja he suhtautuivat suurlakon jälkeisinä aikoina hyväksyvästi väkivaltaiseenkin vallankumoukseen; tarkoituksenmukaisuussyyt saivat määrätä menettelytavat.  Johtaviin hahmoihin kuuluivat O.V. Kuusinen, Yrjö Sirola, Sulo Vuolijoki, Edvard Gylling, sekä Eero Haapalainen ja Väinö Vuolijoki (Vuolijoen veljeksiä lukuun ottamatta kapinan 1918 näkyviä hahmoja).

Toisena pääsuuntana Soikkanen näkee maltillisten porvarien kanssa yhteistyöhön valmiit revisionistit (marxilaisuuden uudistaminen).  Tämä suuntaus hylkäsi kokonaan ajatuksen voimakeinoin suoritettavasta vallan haltuunotosta; se vannoi yleisen äänioikeuden ja parlamentarismin sekä laillisuuden nimiin.  Vahvoja nimiä olivat J.K. Kari, Taavi Tainio, Yrjö Mäkelin ja Väinö Tanner.

Kolmas linja oli anarkistisen väkivaltaisen vallankumouksellisuuden linja, joka korosti yhteistyötä Venäjän vallankumousliikkeen kanssa.  Murrosaikoina syntynyt ja vahvistunut punakaarti oli radikaalien pesäpaikka, samoin kuin Viipurissa ilmestyvä Työ-lehti, jonka painossa tuotettiin venäläisten kumouksellisten lehtiä.

Neljäs Soikkasen hahmottama linja vanhan työväen liikkeen sisällä oli amerikkalaisesta syndikalismista paikanpäällä Atlantin takaa vaikutteita saanut ja niitä kotimaahan tuonut pienempi mutta pippurinen joukko, joka väheksyi eduskunnan merkitystä ja oli valmis ”suoraan toimintaan”.  Ikaalisissa esimerkin tästä suuntauksesta tuo Piiskurin aktivisti, valokuvaaja, Ikaalisen punakaartin komentaja Nestor Karlsson, joka teloitettiin Tampereella 1918, kuukausista julmimpana, huhtikuussa.

(Lähteet: Soikkanen, toisaalta Jari Ehrnrooth)

Oikeaoppiset marxilaiset ajoivat eristäytyvää ja omaehtoista politiikkaa, revisionistien kannattaessa yhteistyötä porvarillisten ryhmien kanssa.  Kun autonomian puolustaminen nousi vuoden 1908 valtiopäiviltä ((II sortokausi”) lähtien keskeiseksi  asiaksi eduskunnan työssä, jakautui sosialidemokraattinen ryhmä kahtia suhtautumisessa eduskunnan vastatoimiin.

Vuoteen 1917 tultaessa näkemykset jäykistyivät ja lopulta neuvottelut ja sovittelut olivat tarpeettomia.

*

Edvard Gylling ei ollut ideologinen teoreetikko, enemmänkin käytännönläheinen tutkija, konkreettisen sosiaalihistorian erittelijä ja maatalouskysymysten tuntija.

Saksalaisen teoreetikon Kautskyn ehdoton auktoriteettiasema Gyllingin ajattelussa näkyy selvästi hänen toimiessaan Marxin Pääoman I-osan suomennoksen primus moottorina.  Gylling taivutteli 1908 hankkeen ongelmia korostaneet vastustajat puolelleen, toimipa käännöstyön tarkastajana yhdessä ”Pikku-Kautsky” Kuusisen ja tri Eino Kuusen kanssa. 

Harrastuneisuus säilyi, sillä Gylling kirjoitti Pääoman I osan toisen suomenkielisen (korjatun) painoksen alkulauseen.  Tämä tapahtui 1933 Petroskoissa, vähää ennen kuin ”varjo lankesi Karjalan ylle”.

Tuolloin  (1908-1913) hän touhusi Kuusisen aisaparina toiminut puolueopiston käynnistäjänä ja keskeisenä luennoitsijana (marxilaisia analyyseja Suomen yhteiskuntataloudellisesta kehityksestä). 

Gyllingin laskelmien mukaan suomalainen sosialidemokratia oli ”maalaissosialismia”, siis mahdollisimman kaukana Marxin teoriasta  teollisen yhteiskunnan slummeista kapinallisuuden lähtöpesänä.  Ymmärrettävistä syistä Gyllingin puolueopiston kaikilla tasoilla ”maalaissosialismi” jäi vaille edustusta.  Paikalle löysivät kaupunkien kouluttautuneet järjestötyypit.

On sanottu Gyllingin päätyneen sosialismin syövereihin hänen tehdessään laudaturtyönsä kenttähaastatteluja Ikaalisten maatyöläisten parissa 1903 . 

Marxilaiselta kannalta Ikaalisten metsäpitäjän tilattoman väen elinolosuhteet eivät tarjonneet kovin vankkaa näyttöä sortojärjestelmästä ja pääomien keskittymisestä (kurjistumisteoria), - pikemminkin yleisestä niukkuudesta, elinolojen kehittymättömyydestä ja normiköyhyydestä. 
Gyllingin työ on sangen tarkka tilastollinen selvitys ”Ikaalisten taloudellisesta elimistöstä”: maatyöväen rakenteesta ja elinoloista sekä maatalouden työvoimatarpeen tyydyttämisestä  Tutkielman lopussa Gylling esittää ajatuksia maatyöväen olojen parantamiseksi viitaten muun muassa viljelyspakkoon, jota sosialidemokraatit myöhemmin pitivät esillä, sekä maatyöväen liikkeen edistämiseen (torppariliike).

Nähdäkseni vahvemmat sytykkeet hän sai opintomatkallaan Saksaan, jolloin hän seurasi alan keskeisiä edustajia ja sai vaikutteita.  Tukea tuli lukion aikaiselta luokkatoveri Otto Ville Kuusiselta, ylioppilaiden heräämisestä ja suurlakon 1905 villiksi käyneestä menosta Helsingissä (Gylling toimi työläismiliisin keskustoimistossa, ja koki siellä ”vallankumouksen hevosten” kuumehoureisen rynnistyksen.)

En Gyllingin suhteen usko niinkään porttiteoriaan, vaan enemmänkin emotionaalisesti säväyttäviin avainkokemuksiin, jollaiseksi lasken hänen kohdallaan suurlakon.  Olen lukenut hänen tuoreeltaan kirjoittaman kuvauksen Helsingin ruljanssista tuolloin, kuvaus on vaikuttava ja innoittunut.

Edvard Gylling väitteli tohtoriksi 1909 tutkimuksella ”Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsin vallan aikana”.

Myöhemmin hän työskenteli tilastomiehenä, ja hänen erityisalueikseen muodostuivat torpparikysymys sekä työväenvakuutukseen liittyvät kysymykset (tilastolliset perustutkimukset).

Sosialidemokraattisena kansanedustajana Gylling toimi valtiopäivillä 1908-1909 sekä 1911-1918.

Hänessä yhdistyi Karl Kautskyn suodattaman marxismin poliittinen teoreetikko, konkreettinen tilastomies ja valtiopäivien kansanedustaja – sekä äitinsä ja sisartensa hoitaman Kalmaan kotitilan etäältä Helsingistä ohjaileva ja neuvova maamies. 

Näillä valmiuksilla hänestä tuli ”ensimmäinen marxilaiselta pohjalta suomalaista historiaa tutkiva tiedemies” (Alestalo 1973; Heikkinen & Mauranen 1981).

Marxilaisuus Gyllingin katsomuksissa näkyi ennen muuta hänen tavassaan hahmottaa historiaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen kautta.  ”Tämä kautskylainenmalli, joka hyvin sopi darwinilaisvaikutteiseen kehitysajatteluun, oli Gyllingin lähtökohtana niin luennoissa kuin poliittisessa toiminnassa.  Ennen syksyä 1917 hänen suhdettaan ”vallan haltuunottoon”, siis enemmän tai vähemmän pakkokeinoihin turvautuvaan valtion valtaukseen oli melko flegmaattinen; jos vallankumous kypsyy niin siinähän kypsyy..

Käytännön tasolla elämäkertakirjoittajat Heikkinen ja Mauranen kuvaavat Gyllingin ”lähestymistapaa” (paradigma) kolmella määreellä:

¨Historiallinen, empiirinen ja tilastollinen”.

Näihin kolmeen peruskiveen nojasi Gylling – niin tutkimuksessa, luennoissa kuin politiikassa. 

Ja näillä eväillä hänestä kehkeytyi nopeassa henkilökohtaisessa prosessissa vallankumousvuoden 1917 ahjossa Suomen vuoden 1918 ”Kapinan arkkitehti” (Huuskan luonnehdinta).

*

Gyllingin sota 1918 käytiin toisin asein.

Gyllingin sota käytiin päässä, sydämessä ja omassatunnossa.

Gyllingin sodalle, jossa hän oli kenraali, kapina oli sisäisen pohdinnan jatkamista toisin keinoin.

Gylling oli kulkenut tiensä eduskunnassa loppuun jo ennen kapinaa.  Hän tiesi sen.  Hän oli ajautunut umpikujaan elämän ja teorian ristiaallokossa.

*

Suomen työväenliike jakautui tammikuuhun 1918 tultua Edvard Valppaan (eduskunnassa 9.1.1918) esittämän näkemyksen mukaan neljään suuntaan:

Yksi.Väkivallantekoja tekevät anarkistit; pietarinsuomalaiset bolshevikit, Rahjan veljekset, Adolf Taimi, Antti Kiviranta, joukko tuntemattomiksi jääneitä radikalisoituneita punakaartilaisia..

Kaksi.Venäjän mallin noudattajiin; Kuusinen, Sirola, Manner

Kolme.Kautyskylaisiin, joiden mielestä aika ei vielä kypsä, (Gylling, Turtia, Wiik

ja

Neljä.Revisionisteihin (parlamentarisuuteen ja laillisuuteen sitoutuneet; Tanner, Hannes Ryömä ym.).

Sosialidemokratian opillisen linjan vanha johtaja ja ”Siltasaaren paavi”, Valpas, ei ollut aivan kärryillä tammikuussa 1918.  Gylling ei silloin enää ollut kautskylainen, hän oli jo matkalla bolshevikiksi.  Tiheänä aikana ihmiset muuttuvat nopeasti.

Raja Venäjän vallankumousmallin kannattajien ja tilanteen kypsymistä vartoovien välillä (mallit 2 ja 3) oli häilyvä; niinpä nimenomaan Kuusinen hoiperteli näiden välillä, ja samaa oiretta on nähtävissä Gyllingin kohdalla, vaikka hän selkeämmin oli kautskylainen.

(Siltala: Sisällissodan psykohistoria, s. 51)

*

Työväenkaartien muodostumisesta

SAJ:n kaartinperustamisjulistuksessa (20.10.1917) puhuttiin ”itsepuolustuksesta” ja hallitukselle lähetetyssä mietinnössä elintarvikekysymyksestä syytettiin ”omistavia luokkia” siitä, että nämä ”sammumattomassa saaliinhimossaan” olivat ajaneet osan työväkeä ”ilmeisen nälkäkuoleman partaalle”. 

*

Paikallisen vallankumouksen malli

Kesän 1917 Valtalain ja sitä seuranneen Eduskunnan hajoituksen ja hävittyjen vaalien jälkeen poliittisella areenalla alakynteen jääneet sosialistit hakivat omaa toimintalinjaa edellä mainitun neljän suunnan kehikossa. 

Tälle suunnanhaulle oli ominaista puolueen parlamentaarisen enemmistön poliittinen halvaantuminen kapinakiihkoisen vähemmistön puristuksessa.

Mielenkiintoinen välimalli on Edvard Gyllingin sos.dem. eduskuntaryhmässä 9.11.1917 hahmottelema menettelyä. 

Gylling katsoi, että vallankumousta ei pitänyt alkaa ilman ”pakottavaa syytä”

Gyllingin mielestä oli paras antaa porvariston pysyä muodollisesti vallassa ja painostaa sitä.  Valta oli tyydyttävä ottamaan vain niillä paikkakunnilla, joilla työläiset sitä ”ehdottomasti vaativat”.  Niin menetellen ”vallankumouksellinen tunnelma ei laimenisi, saisi tyydytystä”. 

Tämänkaltaisessa ”paikallisessa vallankumouksessa”

”vallankumouksella tarkoitettiinkin enimmäkseen väliaikaista vallanottoa työväen haltuun, joka avulla porvaristolta ulosmitattaisiin historian mahdollistamat reformit ja varmistettaisiin vallankumoukselliset toimintaoikeudet jatkossa”.

 

Gylling hengenheimolaisineen tarkoitti (tuossa vaiheessa) vallankumouksella siis aivan jotain muuta kuin sotakommunistista terroria:

hän tarkoitti kunnalliseksi elimeksi järjestäytymistä, hallituksen syrjäyttämistä ulkoparlamentaarisella painostuksella tai valtuustojen kiristämistä. 

Siis tietynlaista ”työväenpolitiikkaan pakottamista” – väliaikaisella järjestelyllä.

Hahmoteltu ”pehmo-kumous”, tilapäinen vallanhaltuunotto, semirevoluutio, tai millä nimellä sitä ikinä kutsuimmekin, ei koskaan toteutunut, eikä ollut lähelläkään. 

Sen toteutuminen olisi merkinnyt samaa kuin:

Tulla raskaaksi, menettämättä neitsyyttään. 

Kokata munakas, rikkomatta kananmunia. 

Porvariston syrjäyttämistä, nujertamatta sitä, - ja

vallan haltuunottoa, likaamatta omia käsiään.

Tiukasti tarkastellen siinä ei puhunut poliittinen realismi eikä vastuullinen harkinta, vaan toiveajattelu ja utooppinen harha. 

Asetelmaan kieltämättä vaikutti Venäjän bolshevistisen kumouksen toteutuminen vain kaksi päivää aikaisemmin 7.11.1917.

Tämä episodi kenties paremmin kuin mikään Suomen kapinaruljansissa ilmentää sitä, miten paljon ajatus vallan haltuunotosta huimasi sosialistijohtajia.

Sirola koki haasteen ”raskaaksi”.  Kuusinen selitti vastuunkannon väliaikaiseksi olotilaksi.  Gylling esitti edelläkuvattua puolijauhoista tilapäisjärjestelyä.

SDP:n poliittisten johtajien itseymmärryksen mukaan oltiin tekemässä ”jotain suurta ja suurenmoista, josta ei kuitenkaan syntyisi peruttamattomia seurauksia” (Juha Siltala).

*

Ei ihme, että monet, mm. Risto Alapuro katsovat, että ”Suomi lopulta ajautui vallankumoukseen”.

Työväenliikkeen organisaation johtohenkilöt, Gylling mukaan lukien, epäröi vallanoton mahdollisuuksia 9.11.1917 lähtien, ja koki paineen ”alhaalta päin” vahvana:

työväki  – siis sen radikaali, äänekäs, sinänsä vähälukuinen teollisuuskeskuksiin painottunut osa – joka punakaartien riveissä ja nimissä vaati vallanottoa tietämättä oikein, mitä sillä tehdä, ja liikehti joka tapauksessa paikallisesti, aikaa myöten yhä väkivaltaisemmaksi käyden.  

SDP:n Me vaadimme –julistus , joka oli Gyllingin ja Kuusisen käsialaa, annettiin Eduskunnalle 15.11. ja siitä pidettiin - Venäjän vallankumouksen hengessä - sen jälkeen kiinni, koska muussa tapauksessa ”työläiset ampuvat meidät”, kuten Gylling pelkäsi.  Kapinan jälkiselvittelyissä pikaisesti kyhätyn julistuksen onnettomille takarivin allekirjoittajille langetettiin kuritushuonetuomioita tuon paperin kuittaamisesta.

Tässä tilanteessa puoluejohto joutui tunnustamaan, ettei mitään ylempää isähahmoa ollut täyttämässä valtatyhjiötä, vaan että se itse vallitsevissa oloissa voisi sen täyttää. 

Mutta siihen sillä ei ollut tahtoa eikä rohkeutta.  Lisäksi vastustus eri portailla oli kova.

Jo tuolloin ja myöhemmin Venäjän bolshevikkijohtajat, Lenin etunenässä, kritisoivat ja suorastaan pilkkasivat suomalaisia kumouksellisia poliitikkoja pelkuruudesta ja saamattomuudesta.

Mutta – Juha Siltalan sanoin:

Sosialidemokraatit antoivat tässä organisaatiokulttuurin ohjata: kunhan asiat hoidettaisiin järjestäytyneesti niin kuin järjestöorgaaneissa tapana oli, varmaan vallankumouksestakin tulisi ainakin auditointikelpoinen, ellei muuta. (Siltala: SSPH, s. 73-74).

Marraskuun 1917 jälkeen Suomen punaiset johtajat pelkäsivät enemmän omia raivoavia punakaartilaisiaan kuin porvareita ja näiden aseita.  Toiseksi eniten he pelkäsivät Venäjän kapinajohtajien tuomiota ja ivaa, sen suurempaa häpeää ei tuntunut olevan.

*

Valkoisen puolen perinteisessä tulkintamallissa valtakunnallinen suurlakko14.11.-21.11.1917 on ollut helppo nähdä bolshevikkikapinan kenraaliharjoituksena, jolla tietoisesti tähdättiin taloudelliseen vallankumoukseen. 

Vastakkaista tulkintaa edustaa Anthony F. Upton, jonka mielestä SDP:n ja SAJ:n johtomiehet vain vastahakoisesti taipuivat alhaalta ”kentältä” ja Venäjältä tulevaan aktionistiseen paineeseen. 

Upton kuvaa työväen vallankumousneuvoston kokousta 13.11.1917, sen päättäessä yleislakon julistamisesta alkamaan seuraavana aamuna:

”Aluksi neuvosto toimi totuttuun tapaan, jäsenet puhuivat lakkoon liittyvistä suurista vaikeuksista ja siitä, ettei työväenliikettä ollut asianmukaisesti valmennettu lakkoon.  Esitettiinpä sellainenkin huomautus, että koska SAJ:n edustajakokous (hetki sitten) ei ollut tehnyt muodollista päätöstä, vallankumousneuvostolla ei ollut oikeutta julistaa lakkoa.  Sitten mieliala muuttui, saivarteleva väittely päättyi ja ryhdyttiin toimimaan.  Suoritettiin kaksi äänestystä: äänimääri 19-4 päätettiin neuvostolla olevan oikeus julistaa lakko ja sen jälkeen äänimäärin 24-1, että lakko alkaisi Helsingissä samana yönä ja maaseudulla niin pian kuin siitä ehdittäisiin ilmoittaa.  K.H.Wiik pani merkille, että kun päätös kerran oli tehty, neuvosto joutui eriskummallisen riemastuksen valtaan.  Pietikäinen ja Elo alkoivat soittaa pianoa.  Tarpeelliset hallinnolliset päätökset syntyivät helpolla.  Tuo hetkellinen riemu oli ainoalaatuista Suomen vallankumouksen aikakirjoissa, mistä muuten kokonaan puuttui vallankumouksellista intomieltä. 

Suomen vallankumoukselliset olivat yleensä historian surkeimmat vallankumousmiehet.  He käyttäytyivät kuin omia hautajaisiaan pohtivat miehet.  Tässäkin tilaisuudessa sopii arvata Pietikäisen ja Elon soittaneen Lutherin virsiä.” (Upton I, 1980,  s. 286). (Lutherin virsiä: Jumala ompi linnamme, Enkeli taivaan...)

Upton näkee ulkopuolisena brittiläisenä hyvin tarkasti alkuperäislähteiden tekstin ja tunnistaa sieltä sen, mitä siellä on, häntä ei rasita vanha kertomaperinne ja sen luomat mielikuvat.

*

SDP:n ylimääräinen puoluekokous 25.-27.11.1917 velloi huonojen vaihtoehtojen välillä.

Tehtävänasettelultaan epäselväksi jäänyt suurlakko (14.-21.11.) oli saanut liikkeelle massat, jotka eivät tahtoneet asettua ilman jotakin ”tuntuvampaa”.

Vanha puolueveteraani Eetu Salin tiivisti, että vastakkain olivat hänen kaltaisensa ”revisionistit” ja työväen diktatuuria vaativat punakaartilaiset. 

Wiik, Taavi Tainio ja Anton Huotari eivät nähneet työväen voiman ollenkaan kasvaneen lakkohulinoissa.  Ainoastaan voima on oikeutta, mutta voimaa ei vielä ole, Tainio tunnusti. 

Ellei suurlakkoa kyetty ylläpitämän, miten sitten hallinnoitaisiin pysyvämpää vallanottoa?  Tuotannon pyörittäminen taas tuntui syndikaliastiselta utopialta.

Oskari Tokoi painotti, että kun vallanottoon nyt päädytään, sitä ei saisi tehdä ”pikku kopla”  Edvard Gylling puolestaan ”arveli vallankumouksen nousun tulevan, mutta ei ole syytä sitä tehdä”.

Gyllingin arvelussa kiteytyy kautskylaisen marxismin ydin:

vallankumous tulee, mutta se tulee sitten kuin aika on kypsä (riittävän kumouksellinen), eikä sitä voi ihminen tehdä

Se tulee kun tulee, - ja näin tullaan melko lähelle aitouskovaisten odotusta, Jeesuksen toista tulemista.

Myöhemmin jo tammikuussa kapinalliset, kansanvaltuuskunnan kärki, tunnusti, että kyllä ”valta olisi (sittenkin) pitänyt ottaa marraskuussa”, kun se oli tyrkyllä ja porvarillinen ja keskikenttä olivat vielä valmistautumattomat. 

Momentum oli ja meni.

Gyllingin vallankumousbarometri näytti aivan päin petäjää.

*

SDP:n maltillinen enemmistö toivoi suurlakon jälkeen punakaartien riisumista aseista, tottelemattomien erottamista puolueesta ja kaartien kotouttamista yhdeksi järjestöksi muiden joukkoon. 

Tämä taas ei käynyt laatuun suurten kaupunkien radikaaleille, jotka kansanvaltaisia reformeja puolustavan järjestön sijasta halusivat olla itsenäisiä, aseellisia painostusjärjestöjä vallankumouksen toteuttamiseksi.

Porvarien apuun turvautumista kaartin riisumiseksi aseista ei sentään kukaan tohtinut esittää.

*

Niin punakaarti jäi suurlakon jälkeen olemaan itsenäisenä voimana, joka vähitellen lähti muodostamaan omaa tahtoaan ohi puolue-elinten. 

Monet mielsivät sen vallankumouspaloa lietsovaksi kärkijoukoksi, joka oli valmis kuolemaan sosialismin puolesta.  Helsingin ja Turun kaartit alkoivat toimia keskusjohdosta riippumatta myös organisatorisesti. 

Puoluekokous ei yrittänytkään ottaa tilannetta haltuun.

Kuusisen mielestä puolue joutui menemään mukaan, tapahtui mitä tapahtui – kuripalautus muuttui toimeenpanovoimien puutteessa alistumiseksi vallankumoukseen, jonka teki luonnonvoimaksi vähemmistön alistumattomuus. 

Uusmaalaisen Selim Jalavan mukaan puoluejohto jätti paikallisten kaartien päätettäväksi, pyrittiinkö vallankumoukseen ja jos, niin millaiseen.

Tästä on pääteltävissä, että sosialidemokraattiset johtajat – Edvard Gylling mukaan lukien  eivät olleet vain joukkovoimaa vastaan haraavia byrokraatteja vaan myös jollakin tasollaan valtaa maistamaan päässeitä ja siitä huumaantuneita intellektuelleja.

(Siltala, s. 92).

Gylling, joka aikaisemmin oli puhunut ”paikallisista vallankumouksista”, joutui tammikuulle tultua ottamaan tämän ”tulikuuman kiven” syliinsä.

 

Puoluetoimikunta koki itsensä uhatummaksi omiensa kuin porvarien taholta. 

Turussa puhkesi joulukuu 1917 puolivälissä miliisilakko, jonka aikana ryöstettiin kauppaliikkeitä ja syntyi muita järjestyshäiriöitä.  Helsingin punakaarti valloitti 8.1.1918 kenraalikuvernöörin talon.  Nämä ja muuta punakaartien omavaltaisuudet ja väkivallanteot nostivat sosialidemokraattisen puolueen sisällä keskustelun huliganismin vastustamisesta.  Puoluetoimikunta keskusteli 20.12.1917 lähtien kolmen viikon aikana virallisen julistuksen antamisesta (!).  Evert Eloranta, Manner, Sirola ja Turkia laativat yhdessä ja erikseen ainakin kolme luonnosta, joista mitään ei hyväksytty. 

Kuusinen antoi mestarinäytteen toiveajattelun ja juristerian taidoistaan siirtämällä huliganismin porvariston teoksi. 

Gyllingin huomautettua hallituksen oikeudesta järjestyksen ylläpitoon huligaaneja vastaan Kuusinen tokaisi:

”Voihan sitä siksikin sanoa, mutta se olisi verenvuodatusta ja epäjärjestystä, juuri sitä mitä porvarit haluavat ja mitä minä tahdon välttää”.  Julistuksen sijasta tyydyttiin valistamaan huliganismia vastaan itsenäisyysjuhlissa.

Jälleen oltiin mieluummin tekevinään. (Siltala, 98.)

Loppuvuoden 1917 hulinat veivät muiden puolueiden luottamuksen sosialistien kykyyn ja haluun sitoutua yhteisiin tavoitteisiin.  Heidän kanssaan ei enää neuvoteltu.

*

Tammikuuhun 1918 tultaessa levottomuudet vain yltyivät eri tahoilla maassa. 

 

Kysymys ei ollut enää agitaattorien nostattamista hälinöistä ja työttömiksi joutuneiden sällien riehailuista. 

Tähän liittyi jo kaikkien kapinoiden väkevin voima, äitien liike.  Kun perheen ruokataloudesta käytännössä vastannut äiti toteaa, että kaappi on tyhjä nyt, ja käskee perheen miehiä toimintaan, ei sen pyhempää ja laillisempaa käskyä kapinaan enää ole.  Niinpä eräin paikoin, pahimpana Turussa, puhkesi todellisia mellakoita, joissa vuoti veri. 

Turun miliisipäällikkö, toimittaja William Lundberg ilmoitti SDP:n puoluetoimikunnalle, että jos ei puolue lähde kapinalippu kourassa johtamaan joukkoja, niin Turun punakaarti lähtee joka tapauksessa ja pistää homman sileäksi.  Jo miliisin palkoista riideltäessä hän oli uhannut vangita senaatin.

Lundberg kävi omia aikojaan Pietarin Smolnassa sopimassa asetoimituksesta kaartilleen Turkuun, ja törmäsi Suomen itsenäisyysjulistuksen tunnustusta Venäjän hallitukselta kärttävän porvarisenaatin lähettiläisiin, Enckelliin ja Idmaniin Smolnan tyttökoulun käytävällä..

Punaisen järjestyskaartin edustajakokouksen vähemmistö ei tyytynyt puoluetoimikunnan johtavaan asemaan, vaan Pietarista tulleen bolshevikki Adolf Taimen johdolla kokoontui 6. tammikuuta Helsingissä vallankumouksellinen oppositio; se perusti uuden kaartin, punakaartin joka oli riippumaton puolueen johdosta. 

Kaarti koostui Helsingin kaartien edustajista, ja sen johtoon nousi Viljakkalassa syntynyt puuseppä Antti Kiviranta – hänestä tuli kapinan alkaessa punakaartien edustajana Kansanvaltuuskunnan jäsen.  Kaartin synnytys oli kohtalaisen helppo, sillä kaartiyhtymän käytännön johtajana toimiva Kiviranta oli Taimin etevin oppilas Katajanokan sotatelakan bolshevikki-hautomossa.  (Peitenimellä hankittu passi edellytti Taimellekin, joka alunperin oli Vastén, alias-nimen ottoa, ja niinpä hän vetämänsä bolshevikki-taimiston mukaan otti nimen Taimi...  Kiviranta oli sen taimitarhan priimus-oppilas, vh).

Tämän kaartin piiristä oli läheiset yhteydet bolshevikkeihin, ja juuri Helsingin kaarti aloitti välittömästi toimenpiteet, jotka olivat askeleita kohti kapinaa.  Helsingin punainen kaarti Kivirannan johdolla miehitti 8. tammikuuta kenraalikuvernöörin talon ja Helsingin miliisi oli voimaton.  Puolueen johto yritti kyllä vaikuttaa kaartiin.  Joulukuun 20. päivä Sirola ja Tokoi olivat osallistuneet Helsingin punakaartin kokoukseen, jolloin he olivat yrittäneet puhua puoluejohdon määräysvallan puolesta,  mutta Sirola oli huudettu alas. 

Tällöin ainakin Sirolalle ja Tokoille (tuleville kapinahallituksen ministereille) oli tullut selväksi, ettei puolue hallinnut tilannetta, vaan sen oli pakko olla seurailija.

Hannu Soikkanen näkee, että Punakaartien liikkeellelähdön keskeinen organisoija oli Taimi, mutta että Punakaartin Helsingin piirin aktiivisuus alkoi saada myös puoluetta mukaan. 

Tilannetta voi kuvata niin, että jäsenistö ja ennen kaikkea se osa jäsenistöä, joka kuului punakariin, vei puoluejohdon vallankumoukseen.

*

Turun torimellakoiden johdosta tehtiin Eduskunnalle välikysymys.  Tähän liittyi kysymys sotalaitoksen voimaansaattamisesta, maassa ei ollut omaa armeijaa.  Tunnettu turkulainen asianajaja Antti Mikkola oli tehnyt tästä aloitteen.  Kysymystä käsiteltiin kaikkiaan neljässä istunnossa, ja se aiheutti laajan puhetulvan.  Vasemmiston taholta vastustettiin periaatteelliselta kannalta sotalaitoksen perustamista ja etenkin vasemmiston naiset vetosivat rauhanpyrkimyksiin.  He saivat yksittäistä tukea porvarien puolelta, rovasti Arokallio esiintyi voimakkaasti asevelvollisuutta ja kaikkea pakollista sotaan osallistumista vastaan. 

”Todellisuudessa vasemmiston vastustus aiheutui siitä, että sen taholla pelättiin sotalaitoksen joutuvan tukemaan porvarillisten piirien valtaa siinä yhteenotossa, jonka tulosta oltiin vakuuttuneita”, kuten Väinö Tanner kirjoittaa.

Kiihkeiden keskustelujen saattamana kysymys sotalaitoksesta lähetettiin valiokuntaan, josta se ei ennättänyt tulla valmiiksi ennen kapinan puhkeamista.  Sen käsittely oli joka tapauksessa suuresti kiihottanut mieliä. 

Aloitteen tekijälle kansanedustaja Mikolalle tämän asian ajaminen maksoi kansalaissodan alussa (1.2.) hänen henkensä.  Rauhan tekijöille ei ole majaa sotaan valmistuvassa kansassa.

Mutta jos näkemykset vahvasta vallasta ja sen järjestystä turvaavista sotavoimista olivatkin vielä hajallaan, ja jokainen saattoi vielä puhua ”sydämensä äänellä”, - hetkeä ennen kuin tosiasiat panivat osapuolet ”ampumaan rivit suoriksi” molemmin puolin, myös ihmiset hoipertelivat ajatuksissaan ja näkemyksissään.

Toinen, perustava, asia oli kysymys lujan järjestysvallan luomisesta, siis sisäisestä hallinnosta ja poliisista.  Senaatti esitti sisäministeri Castrénin toimesta, että eduskunta päättäisi oikeuttaa hallituksen ryhtyvän ”kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joita se katsoo tarpeelliseksi lujan järjestysvallan luomiseksi maahan”.

Katkeran keskustelun jälkeen, jota käytiin kolmessa istunnossa, eduskunta päätti äänin 97-85 oikeuttaa hallituksen ryhtymään mainittuihin toimenpiteisiin. 

Päätös – joka oli välttämätön, ja väistämätön – aiheutti eduskunnassa ennenkuulumattoman metelin.  Hallitusta syytettiin (vasemmisto) vallankaappauksesta.  Useita vastalauseita saneltiin pöytäkirjaan ja niitä säestettiin kättentaputuksin ja huudoin:

”Alas hallitus! Se olisi vangittava tänä yönä!”

Lopuksi eräs vasemmiston puhuja ehdotti, että porvaristo veisaisi: ”Syttynyt on sota julma.”

Tämä oli kulminaatiokohta.

*

Eri yhteiskuntapiirien välinen jännitystila oli viikko viikolta marraskuusta lähtien kasvanut ja niiden väliset suhteet kärjistyneet katkeamispisteeseen. 

Molemmin puolin epäiltiin toistensa puuhia ja varustauduttiin kaiken varalta.

Eduskunnan päätös hallituksen käytettävissä olevan järjestysvallan luomiseksi kiihdytti vasemmiston epäluuloja 

Se myös helpotti vasemmiston kumouksellisten ainesten ponnistuksia yliotteen saamiseksi puolueessa, ja joudutti purkausta. 

Edvard Gylling, jota historiankirjoituksessa yleensä on pidetty harkitsevana ja miehekkäästi linjassaan pysyvänä, oli valinnut puolensa.

Arpa oli heitetty.  Gylling oli astunut Rubiconin yli.  Paluuta ei enää ollut, korkeintaan teoriassa, mutta ei käytännössä eikä hänen elämässään.

Gylling oli vielä joulukuussa puolustanut hallitusta sen ”oikeudesta järjestyksen pitoon huligaaneja vastaan”, mutta tästä raivostuneen Kuusisen vierihoidossa hän oli kääntänyt itsensä, ja syytti nyt voimakkaasti  porvarisenaattia, ja eduskunnalle (15.1.1918) tekemässään epäluottamuslause-esityksessä syytti sitä ”väkivaltaisesta kaappauspolitiikasta”.

Kysymys vahvasta järjestysvallasta oli jakava voima, joka pakotti myös sosialidemokraatit, jotka tahollaan olivat hekin huolissaan huliganismista, myötäilemään radikaaleja punakaartilaisia, jotta työväen liikkeen yhtenäisyys väistämättömäksi katsotussa yhteenotossa olisi turvattu. 

Pelättiin kaartien lähtevän muuten liikkeelle itsenäisesti, jopa hyökkäävän eduskunnan kimppuun, niin kuin ne uhkailivat.

”Joukkojemme on säilytettävä luja yhtenäisyyden tunteensa, joka liittää työväenluokan lujaksi kokonaisuudeksi, kovaksi kallioksi, jota vastaan porvaristo on turhaan taisteleva”, julisti sosialidemokraattien eduskuntaryhmä ilmoittamatta mobilisaatiolle muuta päämäärää.

Positiivinen päämäärä olikin siis yksilöitä kannattelevan ryhmäkoheesion luominen: vain eteenpäin mennessään ryhmä on yhtenäinen, seisahtuessaan ja perääntyessään se hajoaa nopeasti.

*

Edvard Gyllingiä on pidetty yleisesti rauhanmiehenä. Hän on maineenhallinnan kannalta yksi etevimmistä koskaan.

Hänen on sanottu K.H. Wiikin ohella viimeiseen asti vastustaneen sotaa ja menneen kansanvaltuuskuntaan vasta helmikuussa myötätunnosta hanketta kohtaan ja havaittuaan siinä esiintyneitä ongelmia, joissa hän voisi olla avuksi.

Tämä ei pidä paikkaansa.

Tanner sanoo tästä:

”Puolueiden välistä erimielisyyttä jyrkensi edelleen edustaja Gyllingin ja parin muun vasemmistolaisedustajan tammikuun 15. päivänä eduskunnalle jättämä kirjelmä, jossa senaattia syytettiin monista laittomuuksista.  … Kirjelmässä asetuttiin sille kannalle, että (Svinhufvudin) senaatin toimenpiteet merkitsivät jatkuvaa vallankaappausta, ja vaadittiin sen vuoksi, että ”eduskunta asiaa tutkittuaan ja vaadittuaan senaatilta lausuntoa sen nyt kyseessä olevassa suhteessa tekemistä lainvastaisista teoista, päättäisi ryhtyä toimitetusta tutkimuksesta aiheutuviin toimenpiteisiin”.

Tämä on täyttä siansaksaa.

Edvard Gyllingin syyte Svinhufvudin senaattia, ”itsenäisyyssenaattia”, vastaan on ongelmallinen. 

 

Eduskunta oli 15.11.1917 päättänyt ottaa haltuunsa korkeimman vallan Suomessa.  Se oli nimittänyt kuun lopussa Svinhufvudin johtaman senaatin.  Senaatin laillisuutta ja sen toimivaltaa silloisen lainsäädännön, sovelletun vanhan lakijärjestyksen ja poliittisen järjestyksen mukaan ei kukaan asettanut kyseenalaiseksi.  (Itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki säädettiin heinäkuussa 1919). 

Kipukohta – ja paha kipukohta - oli kesän sosialidemokraattien voimin säädetty valtalaki, joka mitätöityi väliaikaisen hallituksen jätettyä vahvistamatta sitä, hajoitettua eduskunnan ja demarien menetettyä hajoitusvaaleissa suoran enemmistönsä. 

Nämä kaikki – kipeitä kohtia.  Samoin Pietarin tie, jota tramppasivat niin porvarit kuin sosialistit.  Mutta Pietari ei ollut tuolloinkaan mikään raastuvanoikeus, tietyt suuret asiat isossa politiikassa tehdään poliittisina ratkaisuina, ja sillä siisti.

Senaatilla ei epäjärjestykseen syöksyvässä maassa ollut ainoastaan oikeus, vaan suorastaan pyhä velvollisuus, järjestää maan sisäinen järjestysvoima. 

Senaatti ei yksinkertaisesti voinut kaapata valtaa itseltään, eikä keneltäkään muultakaan. 

Syytteet laittomuudesta ovat poliittisia. 

Olisi mielenkiintoista nähdä, miten tohtori Gylling perusteli vaatimustaan, että eduskunta tutkisi nimittämänsä senaatin laitonta toimintaa sen perustaessa välttämättömän järjestysvallan maahan, ja mihinkä toimenpiteisiin samainen eduskunta nimittämänsä senaatin ”laittomuuksista” mahtaisikaan ryhtyä.

Tämä kaikki siis tapahtui 15.1.1918.

 

Puoluejohdon yhä vitkastellessa joukko pääkaupungin punakaartilaispäälliköitä ilmoitti 15.1.1918 ”jos tilanne vaatii itse ryhtyvänsä johtamaan kumouksen toimeenpanoa”.

*

Tuolla kirjelmällään Gylling naulasi itsensä kapinahankkeeseen, ja syrjäytti itsensä – ja samalla puolueensa – niiden joukosta, jotka neuvottelivat keskenään valtiovallan toimista, järjestyksen ylläpidosta ja yleisen turvallisuuden vaatimista tehtävistä.

Minun nähdäkseni Edvard Gylling oli valinnut tiensä ja reittinsä jo paljon aikaisemmin, mutta varsinainen kapinamanifesti tuli julki 15.1.1918.

Ainut miehekäs piirre, mikä siihen liittyi, on se, että hän antoi sen itse henkilökohtaisesti, ja kaikkein keskeisimmällä paikalla, Eduskunnan istuntosalissa, täysistunnossa 15.1.1918.

Edvard Gylling ei vastustanut Suomen 1918 kapinaa. 

Hän ei koskaan, ei missään vaiheessa, eikä mitenkään olennaisin toimin, asettunut radikaalia ryhmittymää vastaan. 

Hän ei pannut tikkua ristiin tulossa olevan vakavan yhteenoton torjumiseksi, sitä kohden ajavien ristiriitaisuuksien loiventamiseksi tai ratkaisemiseksi.

Päinvastoin: hän esiintyi hyvin voimakkaasti eduskunnassa ja toimillaan jyrkensi erimielisyyksiä entisestään. 

Hän oli jyrkkä ja syytti porvareita, jatkoi toimintaansa radikaalissa rintamassa ja lopulta;

 

Hän oli se mies, joka nivoi Sosialidemokraattisen puolueen osalliseksi kapinaan.  Teko jota paralyysiin vajonnut parlamentaarinen puolue-enemmistö eniten karttoi, mutta ei pystynyt estämään.  Teko, johon radikaali kapinakuumeeseen kohonnut vähemmistö vielä tarvitsi, ja johon nämä viimeisten päivien piruetit keskeisesti tähtäsivät.  Asejunaa lämmitettiin jo Suomen asemalla Pietarissa, lastattu se oli jo 23. päivään mennessä.

*

Edvard Gylling esitti puoluetoimikunnan kokouksessa 21.1.1918 ratkaisemattomaan perätilaan (synnytys ei edennyt, mutta lasta ei saanut enää sisään) joutuneen toimikunnan laajentamista viidellä lisäjäsenellä, jotta hankala pattitilanne selviäisi. 

Kaikki esitetyt ja hyväksytyt lisäjäsenet edustivat puolueen – ja punakaartin radikaalia linjaa, ja lopputulos oli selvä. 

Puolueen puoluetoimikunnan enemmistö oli Gyllingin esityksen toteuduttua kapinallisten käsissä, ja he käyttivät sitä omiin, ennalta tiedettyihin, tarkoituksiinsa. 

Näin ”rauhanmies” ja kapinan vastustaja Gyllingistä tuli tosiasiassa kapinan arkkitehti, ja sen edistäjä.

*

Tunnetusti koko puolueen ja puoluetoimikunnan toimintaan liittyi suuria ja perustavia ongelmia, hiljainen ja tunnistettava enemmistö eduskuntaryhmässä ja puoluetoimikunnassa vastusti kapinaa, ja oli demokratian ja eduskunnan ja laillisuuden kannalla. 

Näin epäilemättä oli myös, ja erityisesti, SDP:n äänestäjien enemmistön parissa (ennen kapinan puhkeamista), vaikka siitä ei tuossa tilanteessa tietenkään saatu äänestystuloksia tai edes gallup-tietoja. 

Mutta suuri rauhantahtoinen enemmistö oli kyvytön, hajanainen ja vailla selkeää päämäärää. 

Niinpä pieni radikaali vähemmistö, joka oli näkyvä, äänekäs, raju, rohkea, siis hyvin ”dynaaminen”, ja jolla oli selvä päämäärä ja (melko) yhtenäinen tahto sen toteuttamiseksi, käveli enemmistön yli ja toteutti vähemmistön agendan. 

Ja se agenda oli kapinan synnyttäminen Suomessa ja valtiollisen vallan haltuunotto.

Näin toimii punakaarti.

*

Eduskunnan viimeinen istunto pidettiin perjantaina 25. päivänä tammikuuta 1918 tai oikeastaan: sinä päivänä pidettiin kokonaista kolme istuntoa, kaikki illalla.

Ja viimeiseksi asiaksi jäi – mikä kohtalon ironia! – osallistuminen rauhanneuvotteluihin (Venäjän ja Saksan välisiin rauhanneuvotteluihin, Suomen edustajina), aikaisemmin (nimettyjen] edustajien tullessa valituksi niihin.

Sen jälkeen ei enää tapahtunut muuta kuin riitelyä seuraavan istunnon ajasta.  Gylling olisi halunnut saada istunnon jo seuraavaksi päiväksi, esittämänsä hallituksen toimenpiteitä koskevan kirjelmän käsittelyä varten.  Kuusinen halusi täysistuntoa jatkettavaksi, vaikka kello oli jo yli puolenyön.  Päätettiin kuitenkin, että istunto pidetään vasta seuraavana tiistaina eli tammikuun 29. päivänä.

Päätöstä vastaan pani edustaja Gylling vastalauseen ”senjohdosta, että tällä tavoin estetään eduskuntaa käsittelemästä ja päättämästä sen hallituksen moninkertaisista laittomuuksista, oka kaiken muun lisäksi nykyisin provoseeraa ilmeistä kansalaissotaa.  Vastatkoon oikeisto seuraamuksista.”

Nämä olivat viimeiset eduskunnassa lausutut sanat ennen kansalaissotaa.  Sen jälkeen eduskunta ei kokoontunutkaan ennen kuin toukokuun 15. päivänä ja silloin aivan toisennäköisenä.

(Väinö Tanner: Kuinka se oikein tapahtui.  Vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen.  Helsinki, 1949) 

Nämä muistelmat Tanner kirjoitti sen jälkeen, kun hän 1948 oli vapautunut sotasyyllisyydestä tuomittuun kuritushuonetuomioon. 

Tuolloin Gylling oli maannut jo yli 10 vuotta Moskovan eteläpuolella sijaitsevan Kommunarka-teloituspaikan joukkohaudassa Nagantin reikä takaraivossaan.

 

Mutta laukaistessaan eduskunnassa sen viimeiset vuorosanat 25.1.1918 edustaja Gylling tiesi erinäisistä suunnitelmista, joita edellisinä päivinä oli valmisteltu.  (Hän oli ollut valmistelussa keskeisenä toimijana.)

Ratkaisevaksi muodostui tammikuun 19.-22. päivinä (lauantai-tiistai) pidetty puolueneuvoston kokous.  Se oli kiireellisesti kutsuttu käsittelemään hetken tilannetta ja sen vaatimia toimenpiteitä.

Kutsu oli ollut niin yhtäkkinen, ettei kaikille neuvoston jäsenille ollut voitu toimittaa kirjallisesti eikä alustuksiakaan ollut lähetetty kuten tavallisesti etukäteen, mistä moni osanottaja puoluetoimikuntaa moitti. (Kukaan ei kuitenkaan esittänyt kokousta laittomaksi, vaikka se sitä epäilemättä oli! vh) 

Kaikki neuvoston jäsenet eivät olleet voineet saapua kokoukseen.  Läsnä olivat silti, paitsi puoluetoimikuntaa, useimmat neuvoston jäsenet sekä lehtien ja piirien edustajat.  Huomiota herättää lähinnä se, ketä sieltä puuttui.  Poissaoleviksi saatiin merkitä Valpas, A. Siren, E Salin, A. Paasonen ym.

Kokouksen avasi Kullervo Manner ja varsinaisen keskustelukysymyksen alusti O.W. Kuusinen, joka kuvatessaan vallinnutta tilannetta luonnehti sen vallankumoukselliseksi ja piti varmana, että kamppailu ennen pitkää pakostakin alkaa.  Kaiken varalta oli varustauduttava. 

 

Kun puoluetoimikunta ei ollut tässä mielessä kokoonpantu, niin asioita valmistelemaan olisi asetettava erityinen vallankumouskomitea.  Siihen olisi valittava jyrkempiä aineksia, puoluetoimikunta kun oli kokoonpantu teoreetikoista ja parlamentikoista.  Ellei näin meneteltäisi, voisivat puolueen jyrkemmät ainekset, millä tarkoitettiin punakaartia, lähteä liikkeelle omin päin.  Eduskuntaryhmänkin olisi käännyttävä enemmän vasemmalle.  –

(Näin siis alustuksessaan Kuusinen.  Kun tietää, miten läheinen Kuusisen ja Gyllingin toiminta oli, voimme katsoa, että nämä vastasivat tarkoin myös Gyllingin näkemyksiä, mikä hänen tässä jo kerrottu toimintansa täysin todistaa.)

Yrjö Sirola kannatti pääasiallisesti Kuusisen ajatuksia, mutta asetti kyseenalaiseksi, olisiko mahdollista puolueen saaminen mukaan vallankumoukselliseen toimintaan, se kun oli enemmistöltään reformistista, sekä epäröi kun olisi tehtävä vallankumous demokratiaa ja eduskuntaa vastaan.

*

Heinolassa 12.1. riehunutta raivoisaa mellakkaa seurasi kokonaisen viikon kestänyt petollinen tyven.  Se todisti painokkaasti, miten harvat olivat ne, jotka halusivat voimakeinoin selvitä kriisitilanteen tai jotka oivalsivat kuinka lähelle kuilun reunaa Suomen yhteiskunta oli luisunut, toteaa Anthony F. Upton.

Säännöstelyjärjestelmästä keskusteltiin eduskunnassa (maassa oli yhäti paheneva keskitalven elintarvepula ja keinottelu rehotti: maailmansodan aikaan Suomessa tuotettiin maan käyttämästä leipäviljasta vain 20 % kotimaassa, loppu oli tuotu Venäjältä, ja vallankumouksen vuoksi toimitukset olivat seisahtaneet) 15.1.1918.  Aihe oli polttavan kipeä, ja entiseen tyyliin mentäessä siitä olisi noussut syyttelyjen tulva, mutta nyt keskustelu jäi laimeaksi ja innottomaksi.

Tokoi pani tämän merkille ja väitti sen osoittavan molempien osapuolten tosiasiallisesti katkaisseen suhteensa;

”Hallitus näyttää omaksuvan sen käsityksen, että sosialistit on jo työnnetty sivuun ja ettei tarvitse ollenkaan olla huolissaan heidän puheistaan.”

Gylling jatkoi henkilökohtaista hankettansa hallituksen kaatamiseksi syyttämällä sitä valtuuksien ylittämisestä ja vaatimalla eduskuntaa tutkimaan asiaa.

Hän uskoi voivansa vetää puolelleen riittävän määrän radikaaleja porvareita, joita harmitti Svinhufvudin autoritaarinen johtamistapa ai jotka olisivat valmiit mihin tahansa, joka tarjoaisi vaihtoehdon kansalaisten keskinäisille väkivaltaisuuksille. 

Hän muotoili kysymyksensä välikysymyksen muotoon, ja Svinhufvud vastasi 18.1., että kaikki hänen hallituksensa toimenpiteet olivat olleet sopusoinnussa hänen nimityksensä yhteydessä eduskunnalle esittämänsä ohjelman kanssa.

Väittely ei kuitenkaan nytkään virinnyt ilmiliekkiin, eduskunta jäi välinpitämättömäksi, ja Kuusinen ehdotit keskustelun asiasta lykättäväksi myöhempään istuntoon. 

Se, ettei eduskunnassa esiintynyt minkäänlaista kiireen tajua, otaksuttavasti johtui osaksi niiden leppoisasta huolettomuudesta, jotka eivät oivaltaneet kriisin vakavuutta – olivathan he lähes vuoden kokeneet päättymättömiä kriisejä -, osaksi niiden välinpitämättömyydestä, jotka tunsivat, ettei ratkaisuja enää voitaisi löytää eduskunnasta.

Hiekka tiimalasissa valui viimeisiään.  Kaikki toivo oli jo tosiasissa menetetty.

Gylling vain ärsytti vastapuolta toiminnallaan, aivan kuten Tanner asian tulkitsi.  Mutta kuinka moni osasi nähdä Gyllingin toiminnan taakse, tunnistaa hänen jääräpäinen syyttelynsä harhautukseksi, jonka tarkoitus oli harhauttaa – ja peittää se, mikä oli tulossa?

Se päättäväisyys ja empimättömyys, jota Gylling tosiasiassa osoitti sekä kapinan alla että sen jälkeen tukee oletusta, että hän (ja Kuusinen ja kumppanit) olivat jo tehneet ratkaisunsa.

Maineenhallinnan suhteen Gylling on meidän kaikkein onnistuneimpia poliitikkojamme, melkein Mauno Koiviston tasoa.

*

Puoluetoimikunnassa tuntemattomaksi jäänyt Rantanen kiteytti maltillisten kannan suorasukaiseksi arvioinniksi:

Tässä kokouksessa on kahta lajia osanottajia, sellaisia joilla on aseita ja sellaisia joilla on järkeä.”

Puolueen painavimmat nimet, jotka olivat eri mieltä kuin äkkijyrkät ja jotka olisivat voineet johtaa oppositiota näitä vastana, kieltäytyivät sitä tekemästä.

 

Voimme kysyä: Mikä on heidän vastuunsa tässä asiassa?

Voimme todeta:

Pieni määrätietoinen vähemmistö, joka tiesi mitä tahtoi, voitti riitaisan ja päättämättömän enemmistön.  Vähemmistö tahtoi kapinaa kapinan vuoksi.  Ja myös sai haluamansa.

*

*

Varsinaisena vallankumouksen kiihottajana esiintyi Jukka Rahja

(tunnettuja Rahjan pietarinsuomalaisia bolshevikki-veljeksiä, joka kunnostautui asejunan ja viljajunan toimittajana; veljensä Eino Rahja oli Leninin majoittaja, ja venäläisen bolshevikkivallan ytimessä, Leninin henkilökohtainen turvamies Smolnassa, joka operoi myös Suomessa, ja kävi tunnetulla tavalla pommittamassa Tampereelta käsin mm. Ikaalisten kauppalaa 19.3.1918; tiputti ainakin kolme käsipommia kauppalaan: yhden Vienolan lähelle, Edvard Gyllingin puolison, piirilääkäri Achrenin tyttären Fannyn nuoruudenkodin nurkille, toisen kirkon lähelle, Rahkolan ja Nurmen urheiluliikkeeen välin ja kolmannen Saurion tontille Alasenkadun varrelle; tuloksena matalat ”nauriskuopat” tonteille; ilmahyökkäys on ikuistettu Linnan Pohjantähteen: nyt lentää kivinavetat ilmaan, kun Eikka painaa..),

joka ahkerasti käytti kokouksessa puheenvuoroja (vaikka ei puolueneuvostoon kuulunutkaan, eikä omannut edes oikeutta istua paikalla; mutta mitäpä, istuihan saksalainen kenraali Suomessa, von der Goltz eduskunnan etualan pulpetissa mauser kupeellaan tynkäeduskunnan istunnossa, siitä on historiallinen kuva, toisin kuin Rahjan paikallaolosta, vh).  Hänen mielestään tilanne oli kehittynyt täysin vallankumoukselliseksi.  Suomen työväki on onnellisemmassa asemassa kuin monen muun maan työväki, kun sillä ei ole vastassaan aseistettua porvaristoa.  Siitä huolimatta täällä parhaat miehet vain kiistelevät eduskunnassa porvarien kanssa ja antavat näiden ajaa mielipiteensä päätökseen.  Nyt on alettava taistelu koko eduskuntalaitosta vastaan ja otettava valta työväen käsiin.  Turhat puheet politiikasta oli lopetettava ja pääpaino pantava taistelujärjestöjen luomiseen.  Mutta täällä on pelkuruutta, rohkeutta puuttuu.

Nämä puheet eivät kuitenkaan suurestikaan vaikuttaneet kokouksen osanottajiin.  Enemmistö puhui vallankumousta vastaan, vaikka myönnettiinkin, että epävakaat taloudelliset olot ja ennen kaikkea elintarvikepula olivat tehneet joukot levottomiksi.

Moitittiin puoluetoimikunnan siihenastista toimintaa ja tuomittiin punakaartin hurjastelut.  Aseellinen toiminta johtaisi meidät sellaiseen suohon, ettemme vuosikymmeniin siitä nousisi.  Vallankumous voitaisiin kyllä tehdä, mutta valtaa ei voitaisi pitää käsissä kahtakaan viikkoa.  (Puoluesihteeri Matti) Turkia varoitteli huomauttamalla, että vallankumous, joka rakennetaan vieraaseen voimaan nojaten, on onnettomuus.  Kunkin maan työväen täytyy tulla toimeen porvariston kanssa.

Mutta päättäväinen johto talutti entiseen tapaan ajattelevaa vastahakoista enemmistöä.

Ratkaisun hetkellä äänestysesitys, jonka muotoilu oli epäilemättä Kuusisen muotoilema, empivän Sirolan pohjalta:

”Onko tilanne maassa nykyään sellainen, että puolueen on ryhdyttävä erikoisempiin toimenpiteisiin?”

Vaikka monet huomauttivat kysymyksen olevan niin asetettu, että siitä oli vaikea äänestää, alistettiin se kuitenkin äänestyksen alaiseksi, jolloin siihen yksimielisesti vastattiin myöntävästi.

 

”Näin oli jouduttu kaltevalle pinnalle, jota myöten se luisui yhä pitemmälle”, sanoo Tanner, jonka kuvausta tässä on laajasti käytetty, se kun on paras tästä sekavasta ja vekslaavasta prosessista tehty, siinä kun avataan hävinneen osapuolen näkökulmasta koko arvoton näytelmä viiltävällä tavalla auki.

Kun täten oli myönnetty, että erikoisia toimenpiteitä tarvittiin, niin sen jälkeen oli päätettävä puoluetoimikunnan ehdotuksesta, että asioita johtamaan olisi valittava vallankumouskomitea.

Tätä vastustettiin yleisesti. 

Jo puolueen sääntöjen katsottiin olevan esteenä semmoisen valinnalle, koska sääntöjen mukaan puoluetta johtaa puoluetoimikunta.

Puoluetoimikunnan puolesta vaaditussa alustavassa äänestyksessä ehdotus hylättiin vähäisellä enemmistöllä ennen asian lähettämistä valiokuntaa.

Tämä puljaus on tarkkaan kuvattu muualla, joten ei ole tarvetta enempää kerrata sitä kaikessa arvottomuudessaan.

Mutta on kuitenkin vielä yksi näkökohta syytä katsoa. 

Kun asia palasi valiokunnasta laajan ponsilauselman muodossa, niin siihen sisältyi kappale, jossa lausuttiin, että;

 

”kun porvariston mustain taantumuspyrkimysten torjumiseksi ja työväen etujen valvomiseksi voi käydä välttämättömäksi, ehkä jo lähiaikoinakin, ottaa valta työväen käsiin, jättää puolueneuvosto Toimeenpanevan komitean tehtäväksi antaa järjestölle tarpeelliset ohjeet siitä, mitä tällöin on huomioon otettava”. 

Samalla selitettiin, että ”sos.dem. eduskuntaryhmän on nykyiseen hallitukseen nähden oltava leppymättömässä vastarinnassa, ahdisteltava sitä kaikilla parlamentaarisen toiminnan tarjoamilla keinoilla ja kiellettävä siltä varat.”

Ja huolimatta evästyskeskustelussa vaaditun äänestyksen tuloksesta (vaihtoehto hävisi) ehdotettiin, että päätettäisiin asettaa erityinen valtuuskunta, Työväen Toimeenpaneva Komitea, jolle olisi siirrettävä toimeenpaneva valta.

Valiokunnan vähemmistö esitti tätä vastaan, että puolueen jäsenten mielialan selville saamiseksi oli pantava toimeen puolueäänestys.  Vähemmistö ei hyväksynyt myöskään erillisen toimeenpanevan toimikunnan asettamista laillisen, sääntömääräisen puoluetoimikunnan rinnalle.

Wiik ehdotti, että jos vallankumouksellinen tilanne tulisi kaatumaan syliin, Puolueneuvosto oli tällöin kiireesti kutsuttava koolle päättämään toimenpiteistä, ”kuten ylimääräinen puoluekokous (marraskuussa 1917) oli päättänyt”.

Seurasi vielä sarja piruetteja.

Lopulta tilanne oli jälleen solmussa. 

Tuossa vaiheessa Gylling katsoi, että Puoluetoimikunta kantaa vastuun siitä mitä tehdään ja päätetään.  Kuusinen sen sijaan ajoi ”erityisen kiihkeästi” komitean asettamista, lausuen mm., että ellei semmoista aseteta, on valittava uusi puoluetoimikunta.  Tarkemmin jäi selittämättä, miten vanha saataisiin eroamaan, ellei se jostain syystä eroaisi omasta tahdotaan. 

Kuusisen paradigma tässä hetkessä oli:

”Olen aina ollut varovaisen politiikan kannalla, mutta nyt on varovaisinta se, että varustaudumme vallankumoukseen”. 

 

Kapinakuume saa miehen luomaan uhkakuvia, joissa vastustajan oletetut tai pelätyt toimet saavat reagoimaan, pahimman jälkeen, ja mikä parasta tuon ajattelun kannalta:

 

Siinä kaikki laiton muuttuu lailliseksi itsepuolustukseksi, syy vierähtää sukkelasti vastapuolelle.

Tilanne oli jälleen umpikujassa. 

Ne, jotka tiesivät, että kapinan hevoset olivat jo liikkeellä, kiirehtivät.  Heillä ei ollut aikaa, kapina menisi jälleen oli, ja he sivustakatsojiksi.  Näin tämä oli pelattu.

Silloin Gylling esitti, kompromissiksi naamioidun esityksen, jossa vastoin kaikkia järjestösääntöjä ja periaatteita, paljonpuhutun puoluetoimikunnan eli siis puolueen hallituksen jäsenmäärää kasvatetaan nimeämällä entisten seitsemän ”avuksi” viisi lisäjäsentä, taattuja radikaaleja: Taimi, Kiviranta, Haapalainen, Letonmäki ja Elo.

 

Väinö Tannerin näkemyksen mukaan

”puolueneuvoston jäsenten enemmistö ei varmaankaan aavistanut, miten kauaskantoisia päätöksiä se oli mukana tekemässä.  Jyrkkiin ponsiin oli siinä määrin totuttu, että tehdyt päätökset tuntuivat tavallisilta ohjeilta vastaista työtä varten.

Mutta ne, jotka tiesivät, tiesivät miksi tämä hätä ja kiire ja kaikkinainen messu.

*

Puolueen Puoluneuvoston kokouksessa 24.1.1918 puljattiin kapinaa;

”Uskomattomalla tavalla kompromissiksi tuli, että puoluetoimikuntaan valittiin Gyllingin ehdotuksesta kuusi uutta vallankumouksen kannattajaa.  Seuraavana päivänä Sirola esitti puoluetoimikunnassa toimeenpanevan komitean perustamista.  Siität päätettiin, ja siihen valittiin edellisenä päivänä puoluetoimikuntaan valitut vallankumoukselliset jäsenet.  He valitsivat puheenjohtajaksi Eero Haapalaisen, joka edellisenä keväänä ensimmäisten joukossa innostui todellisesta vallankumouksesta.”

Näin selkokielisesti tuon kimurantin veivauksen kirjoittaa auki Lasse Lehtinen – Risto Volanen tuoreessa ”1918 – kuinka valankumous levisi Suomeen” –teoksessa, ja jatkaa:

 

On mahdotonta sanoa, kuinka tarkoin sosialidemokraattinen puoluetoimikunnan kaappaajien ja järjestyskaartien yleisesikunnan toiminta oli koordinoitua, mutta ainakin ne pelasivat hyvin yhteen.  Esikunta määräsi eteläisen Suomen kaartit 25. päivästä alkaen liikekannalle suojaamaan radanvarsilla Pietarin asejunan tuloa.  Samana päivänä Sirola esitteli puoluetoimikunnassa ohjelman, jonka viimeinen kohta oli liikekannallepano.  Päätöksiä ei tehty, mutta seuraavana päivänä Ali Aaltonen kertoi ja päätetyn radanvarsien liikekannallepanon johtavan kapinaan.  Sirola jatkoi (toteamalla) maan olevan jo sisällissodassa.”

Sosialidemokraattien puoluetoimikunnan totuuden hetki koitti perjantaina 25. tammikuuta 1918.  Silloin todettiin, että puheet on pidetty ja ettei punakaartien mobilisointia voi enää peruuttaa.

Maanantaina 28.1.1918 Suomen Työväen Toimeenpaneva Komitea julkaisi ”Vallankumousjulistuksen Suomen kansalle”. 

”Kuusi päivää aikaisemmin sosialidemokraattien puoluetoimikuntaan oli valittu kuusi uutta jäsentä ja neljä päivää sitten heistä oli muodostettu puoluetoimikunnan toimeenpaneva komitea.  Nyt se oli Suomen korkein vallankumouselin, ja se julisti kumoavansa itsenäisen valtion demokraattisilla vaaleilla valitun eduskunnan ja hallituksen sekä asetti uuden hallituksen.”

Näin siis Lasse Lehtinen uunituoreessa kirjassa vuodesta 1918.

Emme unohda tätä:

Edvard Gylling esitti tämän menettely, muodollisesti ”kompromissiehdotuksena” kiperässä tilanteessa, mutta epäilemättä käytännössä Otto Ville Kuusisen kanssa etukäteen sopien ja harkiten.  Mikään kokoustilanteessa syntynyt spontaani väitysehdotus tuo ei voinut olla, koska lapsikin saattoi päätellä, että mainitut 5 (LL 6) lisäjäsentä tulisivat olemaan paineistetun puolen miehiä, eli punakaartien rajuja katujen miehiä.

Tuona päivänä, maanantaina 28.1.1918, JuhaniAho merkitsi päiväkirjaansa muistiin: ”Vallankumous on nyt todella puhjennut ja aikoo jatkua.  Ei ole epäilystäkään siitä, että arpa on heitetty, että he ovat astuneet Rubikonsa yli”.

Niin oli myös Edvard Gylling astunut Rubikonsa yli.  Joen, jonka takaa ei paluuta enää ole.

*

Polvinen toteaa (s.207);

”Näin puoluetoimikunnan enemmistö joutui äärimmäisyysmiesten käsiin, mikä merkitsi tärkeätä välietappia kohti aseellista kaappausta.  Edellä mainitut viisi punakaartilaisjäsentä, joista Adolf Taimi ENNEN valituksi tuloaan oli neuvotellut Helsingin bolshevikkikomitean kanssa, muodostivat puoluetoimikunnan piirissä TOIMEENPANEVAN KOMITEAN ottaen tehtäväkseen puoluejärjestöjen ja ASEELLISTEN joukkojen ohjaamisen 

Näin oli kiertoteitse tultu KÄYTÄNNÖSSÄ siihen vallankumouskomiteaan, miltä puolueneuvoston enemmistä alun perin halusi KIELTÄÄ suostumuksensa. 

Puoluetoimikunnan toinen osasto, johon kuuluivat mm. Edvard Gylling, Kuusinen ja Sirola, ryhtyi POHTIMAAN tilanteen aiheuttamia poliittisia ongelmia.

Huomattava kuitenkin on, että suoranaisia valtuuksia kumouksen tekoon puoluetoimikunta ei saanut sen enempää puolueneuvostolta kuin eduskuntaryhmältäkään, jotka marraskuu puoluekokouksessa 1917 oli määrätty päättämään sosialidemokraattien politiikan suunnasta.”

Näin siis Polvinen.

Mutta: vaikka ”suoranaisia valtuuksia kumouksen tekoon” ei tippunutkaan, Gyllingin ”kompromissiesitys”, johon oli leivottu ketun häntä, johti keskeisen puolueorgaanin, puoluetoimikunnan, joutumisen radikaalien käsiin. 

Näin tohtori Gylling ilmeisen vakaasti ja täysissä sielun voimissa nivoi puolueen punakaartien ja muiden radikaalien kapinahankkeeseen. 

Näin Gyllingistä tuli Suomen kapinan 1918 käytännöllisen toteutuksen keskeinen arkkitehti:

ilman puoluekytköstä punakaartit olisivat joutuneet ryhtymään kapinahommaan omin nokkinsa, jolloin hankkeen ”hartiat” olisivat olleet huomattavasti kapeammat. 

Toimenpiteillään Gylling kytki SDP:n vähintäänkin viikunanlehden kokoisena ”peitteenä” kumoukseen ja sai siten lisääntyvän määrän vasemmistolaisia liittymän kapinaan.

Siten Gylling lisäsi kapinan tuottamaa hävitystä, onnettomuutta ja surua.

*

25.1.1917: Kapinan kannattajissa tieto Jukka Rahjan Leniniltä hankkimista aseista kohotti mielialaa.  Niiden rautateitse Suomeen tapahtuvan kuljetuksen varmistamiseksi (aseet oli jo lastattu Pietarin Suomen asemalla) ja Trotskin sähkekehotusta noudattaen punakaartit julistettiin liikekannalle 26.1.1918.

Puoluetoimikunnan enemmistö katsoi, ettei joukkojen mobilisaation ja aseiden saapumisen jälkeen enää voitaisi pidätellä.  Viivys, jonka seurauksena valtaustoimet käynnistyivät vasta 27.1. aiheutti sen , että ensimmäinen vangittava ryhmä, Svinhufvudin senaatti, ehti painua maan alle ennen pidättäjien saapumista.

Gyllingin osuutta ja vastuuta ei hiukkaakaan kevitä hänen myöhempi ilmoituksensa, että hän aikanaan olisi asettunut toiselle kannalle, jos olisi tiennyt Pietarin asehankkeen kantavuuden.

*

*

Pohtiko Gylling koskaan osallisuuttaan ja syyllisyyttään vuoden 1918 kapinaan?  Siitä ei ole erityistä näyttöä.

Hän kirjoitti kesäkuussa 1918 Viipurista selvittyään Helsingissä, Tannerin avustuksella saamassaan kortteerissa kirjoituksen nimeltä ”Puolustuspuhe Helsingin Hovioikeudelle”. Se on enemmänkin meriselitys, syytekirjelmä porvarillista senaattia ja politiikkaa kohtaan, ja selittävien tekijöiden luettelointi, kuin katumuksen, syyllisyyden tai havahtumisen ilmaus.  Jälkimmäisiä siinä ei esiinny.

Kuten edellä havaitaan, Gylling oli läsnä ja osallistui toimintaan, sekä bolshevikkien tapaamiseen Helsingin neuvoston päämajassa (nykyisessä presidentinlinnassa) 8.1.1917 (päivä bolshevikkikaappauksen jälkeen), jossa venäläiset vaativat toimintaa, ja pitkien puheiden jälkeen Kuusinen lupasi, että sosialistit aikovat ottaa vallan haltuunsa vielä samalla viikolla.

Gylling oli läsnä ja kauskantoisella tavalla osallistui Puoluetoimikunnan kokoukseen 22.1., siihen jossa toimikuntaa ”kompromissin” nimissä laajennettiin radikaaleilla kaartilaisilla, tietäen mitä siitä seurasi.

Gylling oli Smolnassa 27.12.1917 muodollisesti pyytämässä venäläisiä tunnustamaan Suomen itsenäisyyden, mutta tosiasiallisesti saamassa ohjeita bolshevikeilta vallan haltuunoton toteuttamisesta. 

*

*

Kapinahommasta tietysti täysin irtisanoutunut ja sen kironnut Tanner arvioi entisten puoluetoveriensa edesottamuksia aika viileästi:

”Tämä (senaattorien pako) ja monet muut seikat osoittivat, että vallankumoukseen oli lähdetty hiukan avuttomasti.

Sitä ei ollut kunnolla valmistettu eikä sen toimeenpanoa organisoitu.  Elettiin nähtävästi siinä uskossa, että tarvittiin vain vallan näkyväisten tunnusmerkkien haltuunottaminen, jotta päämäärä olisi saavutettu.

Uskottiin ehkä myös, että sen jälkeen voitaisiin sanella porvaristolle ehdot, tarvitsematta ryhtyä niiden toteuttamiseksi käymään taisteluja.”

Tanner tuntee tilanteen hyvin. 

Tällainen osin ääneenlausuttu, mutta enimmäkseen ääneenlausumaton toiveajattelu leimasi kapinahallitusta.

*

Monesti ulkopuolisen kriitikon silmä näkee tarkimmin. 

Siksi lainaan vielä pätkän Tannerilta:

”Luonnollisesti lähdin kiireesti toimipaikkaani Elantoon.  Siellä olikin monenlaista järjesteltävää.  Vaikka muut pyörät seisoivatkin, ihmisiä ei voinut jättää ilman ruokaa.  Leipätehdas ja meijeri oli siis pidettävä käynnissä, myymälät ja ravintolat niin ikään avoinna.  …

Vähitellen tapasin ihmisiä, joilla oli tietoa tapahtumain kulusta.  Enimmin kiinnosti kysymys, ketkä kaikki olivat menneet mukaan.

Tiedettiin, että melkoinen osa sekä puoluetoimikunnan että eduskuntaryhmän jäsenistä oli kaiken aikaa harannut viimeaikaista kehitystä vastaan.  Olivatko hekin suostuneet menemään mukaan?

 

Siltä näytti.

Semmoisten kuin Kuusinen, Manner ja Sirola, jotka syksystä saakka olivat tähdänneet vallan ottamiseen köyhälistön käsiin Venäjän malliin, saattoi etukäteen olla varma.  Heidän nimensä olivatkin kansanvaltuutettujen (kapinahallitus) joukossa.

Mutta monet muutkin näkyivät uskaltautuneen kärkeen.  Heidän joukossaan oli mm. Tokoi, jonka tiesin pysytelleen pääasiassa Ammattijärjestön (SAJ) puuhissa.  Valpasta ei näkynyt tärkeimmillä paikoilla; hän olikin ottanut vastaan jäsenyyden vain Suomen ja Venäjän välisessä selvittelykomiteassa.

Sen sijaan oli Eetu Salin suureksi pettymyksekseni liittynyt joukkoon, vaikka hän tarmokkaimmin oli vastustanut kaikkea väkivaltaista toimintaa.  Kun tähän kuitenkin mentiin, kuului hän sanoneen: ”Kun minä olen enemmän kuin kaksikymmentäviisi vuotta työväen kanssa marssinut, kuinka voisin sen nyt jättää, kun se on tekemässä tyhmyyksiä”

Wiik oli mennyt johonkin vaatimattomaan hommaan, luultavasti kielitaitonsa vuoksi.  Mutta (Hannes) Ryömä, Hupli, Wäinö Wuolijoki, Heinonen, Voionmaa, Ailio ym. eivät olleet mukana.  Hyvä oli, ajattelin, eivät kaikki sentään olleet antaneet hulluuttaa itseään.

Nyt vasta kännyttiin minunkin puoleeni. 

Päivän parin päästä soitti minulle Jalo Kohonen, josta oli tehty rahaministeri, tiedustellen aluksi naiivisti, miltä tämä yritys ulkoa päin katsellen näytti. 

Vastasin suoraan, että se näytti varsin huonolta sekä että he siinä jutussa tulisivat taittamaan niskansa ja sitä paitsi saattamaan työväenluokan turmioon.

Hän kysyi, suostuisinko tulemaan mukaan ja kertoi olevansa valtuutettu tarjoaman minulle valtiokonttorin johtajan tointa tai, ellei se tuntuisi riittävän arvokkaalta, vieläpä sijaa Kansanvaltuuskunnan jäsenenä, arvattavasti finanssiministerinä.

Hän tarjosi ajatusaikaa, mutta ilmoitin, etten sitä tarvitse, vaan hylkään tarjouksen suoralta kädeltä.

Sen enempää ei asiasta keskusteltu eikä tarjouksiin myöhemminkään palattu.

Minun puolestani asia oli sillä selvä: olin jutun ulkopuolella ja myöskin pysyin sivustakatsojana ja arvostelijana.  …

Kansanvaltuuskunnan toiminta oli yleensä hapuilevaa ja päämäärätöntä. 

Oli helppo havaita, ettei se ollut selvillä omista pyrkimyksistään.  Siltä puuttui käytännöllisiin tehtäviin tottunutta väkeä.  Sen henkisenä johtajana oli O.W. Kuusinen.

*

Rauhanehdotukset

”Kaiken aikaa meitä sivullisia askarrutti kysymys siitä, eikö … voitaisi saada.. sotaa jollakin tavalla päättymään”, kirjoittaa Tanner.

Tanner soitti ilmeisesti helmi-maaliskuun taitteessa valkoisen puolen Ritavuorelle ja Lavoniukselle tiedustellen halusivatko he tulla keskustelemaan rauhan mahdollisuudesta.  Avoinna on, keitä muita neuvonpitoon ja kosketuksiin osallistui, mutta mihinkään tulokseen ei päästy. Lavonius korosti, että ratkaisu on kokonaan ylipäällikkö Mannerheimin käsissä, mutta ”Mannerheimiin saakka ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia jatkaa tunnusteluja”, Tanner toteaa.

Aivan oma keskusteluryhmä jo sodan alussa näyttää toimineen Wiik, Gylling ja liikemies Hörhammer.

8.4.1918 Edvard Valpas, joka oli pysytellyt sivussa ja hiljaa, julkaisi yksityiskohtaisen sovintoesityksen.  Esityksessään Valpas viittaa porvarien taholta tulleisiin tunnusteluihin, henkilöitä nimeämättä, mutta niissä lienee ollut mukana ainakin maalaisliiton Alkio.

10.4.1918 julkaistiin Hannes Ryömän ympärille kokoontuneella ryhmällä oli valmistelun alla tunnustelujen pohjalta laatima rauhanesitys  Kummassakin esitetään molemminpuolista anteeksiantoa ja tasaveroista neuvotteluasemaa.

10.4.1918 Työmies-lehdessä julkaistiin Tannerin kokoama oikeistodemarien ja maltillisten demarien yhteinen esitys sotatoimien lakkauttamisesta kansalaissodan kaikilla rintamilla.  Esityksen osapuoliksi mainittiin Kansanvaltuuskunta, Punakaartin yleisesikunta, Suomen Senaatti ja Valkoisen kaartin yleisesikunta.  Keskeinen, joskin täysin epärealistinen oli esitys molempien sotivien armeijoiden hajottamisesta heti rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. 

Ulkomaisten toimesta tehtiin esityksiä;

Maaliskuun alussa Helsinkiin saapui ruotsalainen ryhmä, Tukholman sos.dem. pormestari Lindhagen, sos.dem -puoluesihteeri Möller, ay-järjestöjohtaja Thorberg ja toimittaja Böhmer.  Lisäksi mukana oli tanskalainen toimittaja Wulff.  Möller sanoi: Jos tämä nyt on se sosialistinen yhteiskunta, niin kyllä minun mielestäni porvarillinen oli parempi.  Toimittaja Böhmer oli vielä jyrkempi: Ei armaankaan minkään maan työväenliikkeen johto ole ollut niin huonoissa käsissä kuin tällä kertaa Suomessa.  Heissä ei ole ainoatakaan  m i e s t ä.   Kaikki oat valmiit tunnustamaan minulle kahden kesken, että asema on toivoton, että kaikki menee hullusti, mutta yksikään ei uskalla sanoa sitä työväelle.  Lähetystö ei sinänsä saanut mitään aikaan Suomessa.

Ruotsalainen Z. Höglun kävi Suomessa samanlaisin neuvottelutarkoituksin, mutta tuloksetta.

Maalis-Huhtikuun vaihteessa julkaistiin Viipurissa ilmestyvässä kovanlinjan Työ-lehdessä kirjoitus sovinnon suotavuudesta, joskin kirjoittaja ei sanonut ymmärtävänsä, millä tavalla ja mitä tietä se olisi aikaansaatavissa.

Työmies-lehdessä sai joku O.K.-nimimerkkiä käyttävä kirjoittaja läpi kirjoituksen, jossa kehoitettiin rauhan ja sovinnon harrastajia kaikista puolueista astumaan esiin ja ryhtymään rauhan työhön.

Saksalaisten edettyä 10.4.1918 Leppävaaraan ja valmistautuessa rynnäköimään Helsinkiin, Ruotsin sotilasasiamies af Ekström toimi välittäjänä, jotta kaupungissa olevat punakaartin osasto antautuisivat ilman verenvuodatusta ja kaupungin tuhoilta vältyttäisiin.  Punakaartin eduskunnan ja saksalaisten joukkojen ylipäällikön kenraali von der Goltzin kesken oltiin jo pääsemässä sovintoon, kun Viipurista saapunut Kansanvaltuuskunnan lähetti, rintama-asioita hoitanut kansanvaltuutettu Antti Kivirata puhui punakaartien edustajat pyörryksiin ja Goltz aloitti välittömästi etenemisen Helsinkiin.  Kiviranta oli syntyisin Viljakkalasta, ja Gyllingin sukujuuret johtivat Ikaalisiin; voidaan siis sanoa Punakaartin kahden viimeisen vaikuttajan olleen tältä seudulta.  Punaisten johtajien luikkiessa Viipurista huhtikuun viime päivinä Venäjälle jäljelle ylijohdosta jäi vain Gylling, joka nimitettiin punakaartin esikuntapäälliköksi.  Viimeisenä virkatyönään Gylling yritti neuvotella Viipuriin hyökkäävien joukkojen rintamakomentajana toimineen saksalaisen kapteeni von Colerin kanssa.  Coler oli lähtöjään Berliinistä, ja Gylling oli harjoittanut jatko-opintojaan kaupungissa 1904.  Asiakirjat eivät kerro, tuliko tämä seikka esille tallella olevan, neuvotteluja koskevan keskustelupöytäkirjan ulkopuolella. 

Saksalaisten joukkojen yhdysupseeri Einar Böök kutsui Tannerin ja Wiikin saksalaisten joukkojen esikuntaan, hotelli Kämpiin, kohta saksalaisten sinne asetuttua.  Suomalaiset tapasivat siellä kapteeni von Karmanin, joka totesi, että heidän tarkoituksenaan ei ollut ”muka” millään tavalla sekaantua maan sisäisiin asioihin, ainoastaan rauhoittaa maa.  Jos tässä tarkoituksessa voitaisiin säästää ammuksia ja turvautua julistuksiin, he pyytäisivät apua.  Tuloksena oli aikanaan suurta huomiota herättänyt 25:n sosialidemokraattisen puolueen jäsenen 16.4.1918 allekirjoittama laaja julistus, jossa selvitettiin asemaa ja kehotettiin punaisia joukkoja luopumaan enemmästä vastarinnasta, josta aiheutuisi vain turhaa verenvuodatusta.  Allekirjoittajina olivat pääasiallisesti samat kuin edellä 21:n julistuksessa, lisää mm. Armas Paasonen, Eino Pekkala.  Julistus päättyi lihavilla kirjaimilla ladottuun kehoitukseen:

”Siis aseet alas kaikkialla ja palatkaamme länsimaisen sosialidemokratian taistelutapoihin, palatkaamme rakentavaan eduskunnalliseen työhön ja aseettomaan järjestötoimintaan.”

Kapinan alkupäivien kosketusten jälkeen ei Edvard Gylling ollut mukana rauhanneuvotteluja koskevissa yrityksissä.  Mahdotonta se hänen asemassaan olisi ollutkin.

*

Edvard Gyllingin sota käytiin ennen kapinan puhkeamista.  Se sota käytiin kesäkuun 1917 ja tammikuun 1918 välisenä aikana.  Kesä-heinäkuussa hän riitautui Tannerin kanssa sotalaina-asiassa, siinä käytiin samalla periaatteellinen taistelu, jossa Tanner-elämäkerran kirjoittajan Jaakko Paavolaisen selvityksen mukaan kumpikin oli tahollaan osittain oikeassa, mutta välit menivät poliittisesti poikki.  Samalla episodi ainakin osittain ohjasi Gyllingiä toisaalle, yhä edemmäs Tannerin reformipolitiikasta.

Gylling ja Tanner olivat paitsi puoluetovereita, myös työtovereita – ja ikätovereita, vuoden 1881 näkyviä hahmoja.

Tuo puolueen näkyvien hahmojen pitkä yhteenotto eduskunnassa kuvasi hyvin Jaakko Paavolaisen mielestä Tannerin jääräpäisyyttä valtiomiehenä.  ”Tosin hänellä oli vastustajanakin toinen samanlainen jääräpää ja työjuhta Edvard Gylling.  Mutta takapiruina esiintyivät selvästi Kuusinen ja Valpas, näin päättelee Paavolainen ja päättää

”Turnaus Tanner – Gylling merkitsi kyläkin samalla ensin mainitun ja koko puoluejohdon välillä vallinneen pitkäaikaisen ristiriidan kehittymistä entistä avoimemmaksi välirikoksi”.

Samalla siitä muodostui tekijä, joka paljolti selittää Tannerin asennoitumisen myöhemmin syksyn 1917aikanaja alkavassa kansalaissodassa. 

Tanner jäi käytännössä täysin sivuun. 

Hän ei vallitsevissa oloissa, ”politiikkaan kyllästyneenä”,  halunnut asettua syksyn hajotusvaaleissa eduskuntaehdokkaaksi nykyjohdon alaisuudessa.  Muistelmissaan Tanner toteaa:

”En myöskään katsonut voivani äänestää ketään Uudellamaalla asetettua puolueen ehdokasta, koska ne mielestäni olivat väärillä linjoilla.  Ainoan kerran koko parlamentillisen elämämme aikana vaimoni ja minä jäimme pois vaaleista”.

Tannerin suureksi rooliksi sodan päätyttyä tuli valkoisten vainoamien punaisten auttaminen.  Hän oli ensimmäinen joka Helsingissä auttoi maan alle tappion jälkeen kesäkuussa vetäytynyttä Gyllingiä, ja järjesteli hänelle matkareittiä Ruotsiin myöhemmin loppukesällä 1918. 

Samalla tavoin Tanner monin tavoin jeesasi Hella Wuolijokea, puoluerajan takaa.

Molemmille autettaville kommunisteille, niin Gyllingille kuin Tuomiojalle, oli leimaa-antavaa leppymätön viha auttajaansa, Tanneria, kohtaan.

*

Tanner kertoo, kapinan jälkeen:

Aluksi hän (Gylling) oli piileskellyt Viipurissa mitä oudoimmissa paikoissa, kerran viemärissäkin, kun oikein tiukalle oli ottanut.

Kun pahin etsintäkausi oli mennyt, hän oli saanut päähänsä lähteä Helsinkiin ottaakseen täällä yhteyden puoluetovereihinsa.

Matka oli tapahtunut aivan avoimesti junassa kuskin puku yllä.  Kun hän lisäksi oli vahvasti parroittunut, ei häntä kukaan ollut tuntenut.  Nyt hän oli saanut rauhallisen asunnon omine kamareineen ystävällisen isäntäväen hoivassa.

Gyllingin kanssa meillä oli uusiintuneita pitkiä keskusteluja, joissa pääasiallisesti pohdittiin siloisia oloja.

Hänellä oli omat suunnitelmansa puolueen tulevaisuudesta.

Hän myönsi avoimesti, että puolueen edellisen vuoden aikainen toiminta kaikkine kiristyksineen samoin kuin tarkoituksellinen vallankaappauksen johtaminen oli ollut suuri erehdys, josta hän ei tahtonut itseäänkään vapauttaa.

Todellisuudessa hän ei kuitenkaan ollut ollut koko sielullaan siinä mukana, minkä aikaisemmasta kokemuksesta tiesinkin.

Kun kansalaissodan aikana olin häntä joskus sattumoisin tavannut, hän oli aina hyvin kärsivän ja huonosti nukkuneen näköinen.

Nyt hänellä oli valmiina suunnitelma vastaiseksi menettelytavaksi.  Oli tehtävä kompromissi porvarillisten puolueiden kanssa ja pyrittävä rauhassa kehittämään maan asioita udella tiellä. 

Hän oli pannut nämä ajatuksensa paperille, kokonaista kymmenkunnan sivun laajuiseen muistioon.

Esitin vastaväitteitä ja hymähdin hänen suurelle optimismilleen kompromissin suhteen.

Meillä oli Helsingissä jo riittävästi kokemusta siitä, millaiseksi lähiaikojen politiikka ulisi muodostumaan. 

Kaikkinainen kompromissaaminen oli jo myöhäistä; meidän oli koetettava päästä eteenpäin vähimmän vastuksen tietä.

Tästä asiasta näytti hänen kanssaan olevan vaikea päästä yksimieliseen tulokseen.

 – Samalla oli keskustelua myös hänen pääsystään ruotsiin, ja lupasin tunnustella siihen mahdollisuuksia, kuten myöhemmin teinkin.

Sittemmin olen monesti ajatellut Gyllingiä ja hänen myöhempiä vaiheitaan.

Hän pääsi kyllä syksyllä 1918 Ruotsiin.  Siellä hänellä oli jo kokonaan toinen ääni kellossa.  Heti sinne tultuaan hän antoi Folkets Dagblad Politikenille haastattelun, jossa kuvaili Suomen oloja.  Hänen mielestään työväen keskuudessa vallitsee sanoinkuvaamaton katkeruus valkoisia kohtaan. ..

Jonkin ajan kuluttua hän antoi houkutella itsensä siirtymään Venäjälle.  Katuvainen mieliala ja kompromissihalu hävisivät siellä hänestä pian täydellisesti.

Hän lähetteli sieltä käsin usein kirjeitä ja pannajulistuksia entisille ystävilleen, moitti heitä sovittelunhalusta ja kirosi kaikki ne, joiden raskaana tehtävänä oli koettaa pelastaa, mitä aikaisempien tyhmyyksien jäljiltä oli pelastettavissa.

Eräs tämmöinen kirokirje saapui eduskuntaryhmälle niinkin myöhään kuin vuonna 1920.

Siinäkin ryhmää moitittiin sovittelunhalusta porvariston kanssa ja kehoitettiin kaikessa toiminnassa asettamaan päämäärät piakkoin alkavan maailmanvallankumouksen tähtäimen mukaisesti.

Kirje siirrettiin keskusteluitta asiakirjojen joukkoon.  Niin vaihtelevainen voi miehen mieli olla.

Samanlaisia kirjeitä lähetteli muuten Sirolakin.  Eräässä hän vaati toimittamaan puolueen kaikki rahavarat tietyllä osoitteella Ruotsiin.

Vaatimusta ei luonnollisesti noudatettu.

Näin puhui Tanner.

*

Suurlakkovuosi 1905 oli tuonut työväenliikkeeseen ns. maisterisosialisteja, joille tuotti tiettyjä vaikeuksia esiintyä uskottavina työläispoliitikkoina.  Asetelmaan liittyi kompleksinen suhde ”köyhälistön moraaliselle auktoriteetille”, joukkojen jakamattomalle oikeudelle nostaa ja tuhota myös omat johtajansa, etenkin ”ylhäältä tulleet”. 

Tutkija, ja itsekin poliitikko, Erkki Salomaa toteaa Yrjö Sirolasta, jonka elämäkerran Salomaa on kirjoittanut, että ”herraskainen syntyperä” vaivasi Sirolaa ”kompleksin tavoin” ja aiheutti jatkuvaa epäröintiä.  Sama vaivasi muitakin herrassosialisteja, maisteri O.W. Kuusista ja dosentti Edvard Gyllingiä.  Samoin Edvard Valpas puhui joutumisesta ”ideologisen hylkäämisuhan alle”. (Yrjö Sirola: ”Sosialistiherrasta herrassosialistiksi”, Kansan Lehti 28.2.1914/Juha Siltala: SSPH,

Myös SDP:n puoluejohdossa saatettiin kauhistella mukana olevia aineksia.

Puoluesihteeri Matti Turkian mielestä  venäläinen rappio oli edennyt Suomeenkin: Katajanokalla vaadittiin vain palkkaa, töitä ei tehty.  Kaupungin työt seisoivat Edvard Gyllinginkin mielestä.  Lumivuokon mielestä vanhemmat työläiset alkoivat ”tuskaantua” ja hän vaati selvää kannanottoa huliganismia vastaan.  Toistuva fantasia myös sosialidemokraateilla oli itsekurillisen minän irtiotto jostakin nielevästä, hallitsemattomasta ja uhkaavasta.

*

Tammikuun puolivälistä 1918 lähtien suojeluskuntalaiset ja punakaartilaiset olivat jo käytännössä sotatilassa keskenään, takavarikoivat toistensa aselähetyksiä ja pysäyttelivät junia, tekivät rangaistusretkiä ympäristöön ja ammuskelivat toisiaan kahakoissa.

Jussi T. Lappalaisen mukaan sotaa ei aloitettu kerralla vaan se eskaloitui tammikuussa vähitellen.

Eskaloitumista rajusti voimistava paikallinen tapahtumasarja oli myös Leninin järjestämä asetoimitus, joka riitti Etelä-Suomen punakaartien aseistamiseen  Asejunan häiriöttömän kulun varmistamiseksi punakaarti miehitti radan varren asemia jo 23.1. ja sitten Karjala ja Etelä-Suomi julistettiin yleislakkotilaan, 25.1. ensin Kotka ja viimeistään 26.1. muut paikkakunnat, jotta punakaartilaiset voisivat mobilisoitua vastaanottamaan aseet. 

Koska aseistetut punakaartilaiset tuskin enää lähtisivät kolmen päivän jälkeen töihinsä, tämä merkitsi faktista vallanottoa. 

”Kun ne (aseet) tulevat, alkaa yleinen kapina” tiesi Ali Aaltonen Helsingissä.  Sotilaana hän tiesi myös, että sotilaallinen operaatio synnyttäisi väistämättä vastatoimet.

Vallanottoon oli siis ryhdyttävä – loputtomista päinvastaisista valoista huolimatta – jotta napanuora Pietariin ei katkeaisi, totesivat sekä Wiik että Gylling selvitellessään itselleen kapinaan ajautumista. 

Myös Kuusinen lausui 25.1.1918, että nyt oli mentävä perille saakka eikä edes odotettava venäläisten tukea.  Valpas oli Tokoin mielestä ”luokkavihaa lietsova lainkuuliainen kansalainen”, joten hän jos kuka sopi hyvin yhdistämään vastakohtia.  Valpas oli kirjoittanut jyrkästi, mutta kääntyi kuitenkin arvostelemaan jälkikäteen harjoitettua politiikkaa, joka arkkitehtina hän ei enää saanut itse loistaa Kuusisen anastettua ideologin roolin. 

Edvard Gylling ei hänkään voinut kannattaa Wiikin ajatusta kunniallisen välirauhan neuvottelemisesta, vaikka oli myös antautunut toiveajatteluun kaavaillessaan vallanottoa parlamentaarisena epäluottamuslauseena tai kunnallisvaalien kautta tapahtuvana.

(Siltala, 113).

*

Järjestäytynyt ja järjestäytymätön väki(valta)

Kesäkuussa 1918 Helsingissä, pääosin kai Väinö Tannerin järjestämässä korteerissa majoittunut Gylling kirjoitti Turun hovioikeudelle selvityksensä, tarkoituksenaan antautui voittajille.

Meriselityksessään Gylling korostaa maaseudun tilattoman väestön, erityisesti torpparienvallankumouksellisuutta.

Kun torpparireformia ei eduskunnassa saatu aikaiseksi ja kun sotatilan aikana eduskuntaa ei saatu edes koolle, ”puolueen muutenkin kumouksellisen maalaisväestön kumouksellisuus nähtävästi kasvoi”, Gylling arvioi.  Puolueen johto yritti suunnata eduskuntapolitiikan huonoista tuloksista aiheutuneen tyytymättömyyden kärjen Venäjän keisarihallinnon sortopolitiikkaa vastaan.  Mutta vuoden 1917 tapahtumien kuluessa puolueeseen ”varastoitunut kumouksellinen aines” sai lopulta ylivallan.  Syndikalismi, siis suoran toiminnan aate, ei puolueessa eikä sanomalehdissä ollut saanut sanottavaa jalansijaa.

*

Niinpä Gylling näkee vallankumouksellisuuden taustalla erityisesti maalaistyöväestön ja ratkaisemattoman torpparikysymyksen.

Tämä Gyllingin selitys on perinteisesti otettu totena ja nielty pureskelematta.

Kuitenkin on sanottava lyhyesti ja suoraan:

Gylling valehtelee.

Hän puhuu vastoin parempaa tietoaan.  Vuoden 1918 kapina ei ollut maalaisköyhälistön kapina, ja vielä vähemmän torpparien nostama kapina.  Ei se ollut myöskään Sos.Dem.-puolueeseen ”varastoituneen kumouksellisen aineksen” kapina.

Käytännön poliitikkona Gylling tietää tämän: kapina nousi kaupungeissa, suurissa kaupungeissa, Helsingissä ja Turussa ja joillain muilla teollisuuspaikkakunnilla, joissa punakaartit radikalisoituivat ja hurmioituivat kumouskuumeeseen.

Ja tämä tapahtui nimenomaisesti puolueen ulkopuolella, ulkoa tulleiden järjestäytymättömien voimien, nuorten työttömien miesten, irtaimen urbaanin (ei agrarin) väen yhteenlyöttäytymisen tuloksena, puolueesta riippumatta ja sen pyristelyistä piittaamatta. 

Ulkoparlamentaarista vallankumouksellisuutta ei puolueessa koskaan hyväksytty, se tuli ulkoa.

Demarin entinen pakinoitsija Aimo Kairamo sanoi: Punakaarti oli Suomen ensimmäinen ja voimakkain spontaani kansanliike, ja sen tuhoja paikkaillaan eri puolilla yhä tänään.

*

Emil Saarisen (Luhtakanta) mukaan maaliskuun vallankumouksen 1917 jälkeen ”joukot ryhtyivät omakohtaisesti politikoimaan syrjäyttämällä sos.dem. puolueen”.  Puolueen oli joko vetäydyttävä sivuun (kuten esim. Väinö Tanner teki, hän ei asettunut enää ehdolle 1917 hajotusvaaleissa, eikä käynyt Lindan kanssa edes vaalipäivänä äänestämässä, ensi kerran sitten 1907 vaalien) tai kuljettava ”joukkojen mukana”. 

Myös Jaakko Paavolainen arvioi, että väkivaltainen radikaali vallankumouksellisuus kehittyi ennen muuta sos.dem. puolueen ulkopuolella. Työväenliikkeen ulkopuolelle (aiemmin) jäänyt massa käsitti sosialismin ”ennen kaikkea omien toiveittensa ja hetkellisten impulssien valossa”. 

Poliittisiin väkivaltaisuuksiin punaisella puolella syyllistyivät pääasiassa vasta vuonna 1917 tai maailmansodan aikana (v:sta 1914) puolueeseen liittyneet.

Vain alle 10 % Valtiorikosylioikeudessa murhasta kuolemaan tuomituista oli liittynyt työväenpuolueeseen ennen vuotta 1914.

Yli puolet tuomituista ilmoitti ammatikseen työmiehen ilman erittelyä.  (Torppareita oli kourallinen).

Paavolainen arvioi ryhmän koostuvan rakennus-, metsä-, satama-, tienrakennus-, varasto-, ym. töissä olevista miehistä, jotka ”verrattain usein elämänsä varrella joutuvat muuttamaan asuinpaikkaansa, ainakin nuorina, ja jotka ovat kaikkein altteimpia kärsimään työttömyydestä”.

*

Kansalaissodan sosiaalista taustaa tutkinut Viljo Rasila (1970) sai keskeiseksi punakaartilaisia koskevaksi tulokseksi sen että kaatuneista punaisista 78 % oli palkkatyöväestöä (teollisuustyöläisiä, maatyöläisiä, ammattityöläisiä, työläisiä itsellisiä, loisia, sekatyöläisiä ja käsityöläisiä).  Torpparikysymys ei Rasilan mukaan voinut olla vallankumousyritykseen johtanut ratkaiseva, eikä edes merkittävä tekijä, sillä maanvuokraajien (torpparit, lampuodit ja mäkitupalaiset) yhteinen osuus kaatuneista punaisista oli vain 13 %, ja valkoisella puolella torppareiden osuus oli lähes samaa luokkaa, 11 %.  Lisäksi Rasilan tutkimus osoitti, että punaisten kaatuneiden isätkään eivät olleet torppareita juuri tuota enempää.  Pikemminkin näytti, että pääosa punaisten uhreista oli lähtöisin ”kaikkein vähäväkisimpien joukosta”, siis torppareita alemmista ryhmistä.

Jo ennen Rasilaa oli Eino Jutikkala (1968) tähdentänyt, etteivät torpparien olot Suomessa vuosisadan alussa olleet mitenkään erityisen surkeat, maaseudun ”liikaväestö” ei juurikaan yltänyt torpparin asemaan ”siten torpparilaitos ei voinut olla sisällissodan tärkeä …syy”.

*

Ruotsissa suomalainen kapina laajasti tuomittiin.

Ruotsinkielisissä kuvauksissa korostui kapinan karnevaalimaisuus ja johtajien roolileikki.

”Poseeraava” Manner oli ”taulufiguuri”, joka oli liiaksi tuijottanut peiliin ja nähnyt itsensä historian sankarina;

”pöhöttynyt Tokoi”, joka oli ”pulpahtanut esiin tyypillisesti suomalaisen demokratian liejusta”;

Kuusinen, ”poliittinen morfinisti”, ”käyskenteli ympäriinsä rangaistavassa määrin itseensä tyytyväisen oloisena”;’

Sirola ja Gylling olivat olevinaan ”kulttuurihahmoja”, mutta luonteen puute vei heidät hävittämään kulttuuria.

Brutaalius, tekopyhyys, suggestiokyky ja näennäistieteellinen perustelutapa luonnehtivat heitä kaikkia. (Hbl, 21.4.1918).

 

”Kullervo den Sture”, ”Oskar den förste” olivat kapinan alkuajan ruotsalais/sveesivitsejä.

 

”Mikä verraton aarreaitta muuten tämä vallankumous ihmisine ja aatteineen jollekin tulevalle komediakirjoittajalla! Mitä ihania Eskoja ja Teemuja ja kraatari Aapeleita!  Valpas on ilmetty Mikko Vilkastus  Kuka kuvaa kerran tuusulalaisen etumies Kujalan?  Ollapa suuri nurmijärveläinen vielä tätä kaikkea näkemässä! Punakaartissa on varmaan hyvin runsas aines etelähämäläistä henkeä ja älytasoa, tämän rodun härkäpäisyyttä ja tappelupukarisuutta, sen ahdasta intelligenssiä ja naivia uskoa.  ”Veljekset” pääsivät onneksi itselleen ja yhteiskunnalle Impivaaran korpeen kasvatustaan täydentämään.”  Juhani Aho: Hajamietteitä kapinaviikolta I.

*

Ei pelkästään karikatyyrejä

Suomen kapinassa 1918 päti yleinen periaate: kaikkein kurjimmat ja alimmat eivät liity yhteen eivätkä  tee kumouksia.  Kumouksia tekevät ne, jotka siihen pystyvät, ja monessa tapauksessa sellaiset pystyvät näkyvään menestykseen myös rauhan töissä.  Tämä koskee myös kansanvaltuuskuntaa.  Oma ryhmänsä on sodan ja kuohuvan ajan esiin nostamat tyypit, jotka aina ilmaantuvat myrskyn iskiessä, sellaiset kuin Rahjan veljekset, Adolf Taimi jne.

                                                                                                                                        

Suomen Kansanvaltuuskunta esittäytyy;

Kansanvaltuuskuntaan

valittiin alussa 12 jäsentä ja prokuraattori.  Myöhemmin 6.2. valtuuskuntaa täydennettiin nimittämällä siihen Edvard Gylling, joka tosiasiallisesti oli ollut jonkinlainen integroitu kansliavaltuutettu alusta pitäen.  8.3. hallitusta täydennettiin nimittämällä siihen viisi uutta jäsentä.  Näin Kansanvaltuuskunnan kokonaisvahvuudeksi muodostui 19 henkeä, joista 2 oli naisia.

 

Suomen kapina oli tosiasiassa toimittajien kapina (10 toimittajaa); muiden ammattijakautuma oli: 3 ammattijärjestöläistä, 3 työmiestä ja 3 toimihenkilöä.  Kannattaa ehkä huomata, että joukossa ei ollut yhtään torpparia, eikä muitakaan ”maalaisköyhälistön” edustajaa.

 

Toisaalta se oli myös kansanedustajien kapina vaaleilla valittua eduskuntaa vastaan (14 edustajaa); vain 5 ei ollut kansanedustajia: Arjanne, Elo, Haapalainen, Kiviranta ja Taimi (pietarilainen bolshevikki).

 

Samoin voidaan sanoa, että sen enemmistö oli tulevan SKP:n jäseniä (13 jäsentä), ja näistä 5 henkilöä osallistui SKP:n perustavaan kokoukseen elo-syyskuussa 1918 Moskovassa (Gylling tosin ”etä-läsnäolevana”).

 

Kansanvaltuuskunnan 19 jäsenestä kapinan jälkimainingeissa Venäjällä menetti henkensä joko niskalaukauksen tai muiden vastoinkäymisten ja rasitusten jälkeen yli puolet eli yhteensä 11 henkilöä:

Airola, Eloranta, Gylling, Haapalainen, Karhinen, Kohonen, Lumivuokko, Manner ja Sirola; lisäksi Letonmäki teki paineessa itsemurhan ja Konstantin Lindqvist menehtyi 1920 Kuusisen klubin attentaatissa.

Kolme palasi Venäjältä Suomeen: Pärssinen (1919), Arjanne (1936) ja Turkia (1922/1927); heidät tuomittiin kuritushuoneeseen, mutta armahdettiin kohtalaisen nopeasti.  Heistä Hilja Pärssinen ja Matti Turkia palasivat vielä Suomen Eduskuntaan.

Tokoi meni Amerikkaan ja olisi viimein saanut viisumin Suomeen 1950-luvulla, mutta tyytyi vierailemaan täällä suurena isänmaan ystävänä. 

Emil Elo jäi Lontooseen. 

Kuusinen pysyi Moskovassa ja tuhkansa haudattiin Kremlin muuriin..

Ainoa Kansanvaltuuskunnan jäsen, joka kapinan jälkeen jäi Suomeen oli Viljakkalassa syntynyt helsinkiläistynyt puuseppä ja punakaartilaispäällikkö Antti Kiviranta, joka piilotteli etelä-Hämeessä peitehenkilöllisyyden turvin, sai apua valkokaartilaisilta, kirjoitteli lehtiin ja käväisi Tukholmassa (ilmeisesti tapaamassa Gyllingiä), mutta jäi kiinni 1920 kun erä pettynyt nainen paljasti hänet.  Kiviranta istui kuritushuonetuomion ja jatkoi siviilielämää.  Antti Kiviranta on koko Kansanvaltuuskunnan tuntemattomin jäsen, häntä ei tunne kukaan, ei edes täällä hänen syntysijoillaan, Viljakkalan naapurissa.  Hän oli – kuten Hannu Soikkanen sanoo – ”vuoden 1917 esille nostamia miehiä”, hänen mentorinaan Katajanokan sotasatamassa/-telakalla toimi porukan ainut ammattivallankumouksellinen, Adolf Taimi, ja näistä lähtökohdista tämä puuseppä kohosi Helsingin radikaalin punakaartin johtoon ja kapinan johtokuntaan.  Ja kuten sanottu, hän kävi talvella 1919-1920 Ruotsissa, Tukholmassa, ja tapasi epäilemättä kansanvaltuuskunnan aikaisen kollegansa, Edvard Gyllingin. Antti ei jatkanut enää politiikassa, mutta ”Eettillä” oli vielä edessään uusi elämä Karjalassa.

 

Kansanvaltuuskunnan jäsenyys oli vaarallinen virka.  Mutta sen ainoa ammatti-vallankumouksellinen oli pietarinsuomalainen bolshevikki Adolf Taimi: hän meni Venäjälle, palasi Suomeen maanalaiseen työhön ja jäätyään 1928 kiinni sai pitkän kuritushuonetuomion (jonka ansiosta hän säästyi Stalinin terrorilta); Talvisodan rauhanehtojen mukaisesti Taimi yhdessä Toivo Antikaisen kanssa  palautettiin Venäjälle, jossa hän nopeasti kohosi korkeisiin puoluevirkoihin ja kuoli 1955 luonnollisen kuoleman.

Kuusinen ja Taimi olivat porukan kovimmat pelurit ja saivat ehkä toivomansa elämän?

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Miksi revoluutio evoluution asemesta? Muistanet fanaattisen Strelnikovin Zhivagossa, joka halusi hukuttaa vanhan porvarillisen maailman vereen? Kyllä tuolloin vanha maailma saattoi tuntua läpimädältä, kauhistuttavalta sorron ja tappamisen orgialta, jonka hävittämiseksi pieni lisäteurastus olisi täysin oikeutettua.

Harmillista, kun Suomi olisi voinut suuresta teurastuksesta päästä, kuin koira veräjästä.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kun lähestyvän yhteenoton väistämättömyys oli jo selvä, tammikuun kolmannella viikolla, SDP:n puolue-elimet olivat koolla Helsingissä.

Tehtävänä oli, niin mikä? Maltillisten mielestä yritettiin yhä vain jatkaa passaamista ja ajanpeluuta, jotta räjähdystä ei tapahtuisi. Radikaalin vähemmistön kannalta kokousjanalla 19.1.-24.1.1918 oli vain yksi tavoite ja päämäärä: saada Puolue tekemään päätös kapinaan lähdöstä, niin että lähtökuopissaan vaahtoavat kovanlinjan punakaartit (Helsingissä, Turussa ja eräillä muilla radikalisaation keskuksissa) eivät lähtisi omia aikojaan. -

Tässä voi hyvin sanoa, stm Salon sanoja mukaillen: Pojat kertovat, että Turussa ja Helsingissä on punakaartilaisia jouduttu sitomaan lyhtytolppaan, etteivät lähtisi ennen aikojaan liikkeelle...

*

Varsin kiistattomasti puolueen riveissä enemmistö oli tavallisilla puoluekannattajilla ja toimijoilla, jotka eivät suinkaan olleet lähdössä kapinaan. Mutta heidän edustajansa, puolueneuvostossa ja puoluetoimikunnassa ja eduskuntaryhmässä potivat tietynlaista "turnausväsymystä" tai suoranaista enemmistön poliittista paralysiaa, halvauksenomaista kyvyttömyyden tilaa. Heillä ei vain ollut esittää enää mitään sellaista selkeää ohjelmaa tai toimintamallia, jolla olisi umpikujaan ajettu tilanne saatu radikaalia vähemmistöä tyydyttävällä tavalla asettumaan.
Puolueena SDP oli tuossa tilanteessa onnettomassa perätilassa, kapinan lapsi oli jo tulollaan, mutta "äiti-puolue" ei halunnut synnyttää sitä, se ei ollut sen lapsi, vaan äpärä, joka oli impattu puolueen sisään tai oikeastaan kylkeen kiinni. Muttei sitä enää saatu sisäänkään työnnetyksi ja poistettua.

Anthony F. Upton Suomen vallankumouksen historiassa tiivistää pulman mielestäni ehkä parhiten (ulkomuistista):

Kävi niin, että maltillinen enemmistö, joka oli hajanainen, riitainen ja vailla selkeää ohjelmaa ja tavoitetta hävisi selkeästi pienemmälle, radikaalille vähemmistölle, joka oli määrätietoinen, yhtenäinen ja jolla oli yksi ainoa tavoite: kapina kapinan vuoksi.
*
Mitkä olivat vaihtoehdot?
Nähdäkseni niitä oli (ainakin) kolme:

1.) Radikaalit punakaartit (Helsinki, Turku, ym.) olisivat nousseet 25.1. tai viimeistään 26.1. kapinaan ja sitten olisi katsottu ja nähty, miten ne nujerretaan. Niin monta kertaa niiden johtajat (Antti Kiviranta Hki, Willim Lundbert Turku...) olivat syksystä lähtien julistaneet, että ellei puolue johda kumousta, punakaartit lähtevät ja toteuttavat kumouksen omin päin.

2.) Puolue olisi hajonnut; radikaalit olisivat lähteneet liputtamaan maltittomien punakaartien mukaan. Olisi jäänyt nähtäväksi, mitä siitä olisi tullut. Kapina olisi lyöty, nopeammin ja vaivattomammin kuin 1918 tapahtui, mutta olisiko "loppulöyly" ollut yhtä tuima tai vielä tuimempi?

3.) nyt toteutunut malli, jossa Gyllingin ehkä osin vilpittömästikin ajama kompromissihaku toteutui rujolla puoluetoimikunnan laajennuksella, jossa siihen täysin kaikkien sääntöjen vastaisesti ympättiin puolenkymmentä lisäjäsentä, niin että kapinakuumeiset saivat niin tulisesti kaipaamansa enemmistön, ja saattoivat kaikkia puoluepäätöksiä (puoluekokous kesä 1917; puolueneuvosto marras 1917; puoluetoimikunta tammi 1918) vastoin toimien suorittaa omalaatuisen puoluevaltauksen ja luoda epämääräisen kapinaan liittyvän viikunanlehden, jotta puolue nivoutui tähän salto mortaleen.

4.) ehkä olisi ollut puolueen jo sovitun puoluekokouksen päätös lähteä, mutta kun se oli vasta viikkojen päästä tulossa, ja tapahtumien kulkua ei enää voinut mikään ihmisvoimainen tahto tai elin pysäyttää, eikä edes hidastaa: kapina tuli ja kapinalliset lähtivät soitellen sotaan, ilman mitään kunnon tavoitetta ja strategiaa, valmiuksia ja voimaa. Mutta hyvä niin.

*
Tunnetussa puolustuspuheessaan Turun Hovioikeudelle (aiottu, ei pidetty, päivätty 1.6.1918) Edvard Gylling kirjoittaa:

"Minusta oli kyllä selvä, että osa punakaartia joka tapauksessa tekisi kapinan, mutta olisi puolueelle ja maalle edullisempaa, että tästä aiheutuvat paikalliset kapinat kukistetaan, niin kuin todennäköisesti kävisi, kuin että koko puolue heitettäisiin seikkailupolitiikan uhriksi", mutta vaikka näin sanookin, hän toimi täysin toisin, eli teki sen "kompromissiehdotuksensa", jolla puolue nivottiin kaartien kapinaan.
Eli kuten Lasse Lehtinen - Risto Volanen: 1918 -teoksessaan nyt kirjoittavat:
"Uskomattomalla tavalla kompromissiksi tuli, että puoluetoimikuntaan valittiin Gyllingin ehdotuksesta kuusi (po. 5) uutta vallankumouksen kannattajaa".

Mutta, paradoksaalisesti, Gylling jatkaa äskeisen sitaatin jälkeen näin:

"JOs senaatti käyttäisi asemaa taantumukselliseen toimintaan, korjaisi puolue kyllä hedelmät siitä maaliskuun (1918) kunnallisvaaleissa. Näille mielipiteille en saanut kuin yhden kannattajan (= K.H. Wiik, vh).
Päätöksen jälkeen ilmoitin sen vuoksi, että eroan puoluetoimikunnasta ja etten vallankumoukselta tuli vastaanottamaan mitään luottamustointa."

No, mutta kun oli ensin "taidokkaasti" kytkenyt muka vastustamansa puolueen kytkemisen kapinaan, sitten jättää paikkansa esittämällään tavalla radikalisoidun puoluetoimikunnan riveissä ja ilmoittaa ei osallistuvansa kapinaan, mutta viikon päästä kuitenkin astuu finanssiministeriksi... Voi tätä ajatusten häränpyllyä, sanojen syömistä ja takinkääntämistä..
".

Käyttäjän lkkiiski kuva
Lauri Kiiski

Syntyjään Kuopion poikia oleva vallankumousjohtaja kuitekin tunnusti epälojiaalisuutensa vallankumousta ja kommunismia kohtaan v. 1938 ja sai niskalaukauksen Moskovan teloituskeskuksessa tämän tunnustuksen myötä.

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Gyllingiä kait syytettiin nationalismista. Väitetään, että Karjalais-Suomalainen tasavalta menestyi mmuhun SNTL:oon verrattuna oikein hyvin, sillähän oli muistaakseni oma jääkäri(sic!)prikaatikin.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

"Mytta kyllä kapinalla oli selvät, ihmishahmoiset aloittajansa ja heidän vastuutaan tapahtuneesta ei voi puhtaaksi pestä. Sama koskee niitä, jotka tehtailivat teloituksia oudon massahysterian vallassa. Kansa oli asialla, ei valta, joka olikin hajonnut kappaleiksi.
Vuoden 1918 sota, jos mikä oli kansanvaltaa, jarruttoman demokratian aiheuttama katastrofi.
Suomen poliittinen järjestelmä oli maailman demokraattisin, mikä usein unohdetaa."

- Vihavainen, 2.5.2018. -

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset