Veikko Huuska

Kapinahallituksen ministeri Antti Kiviranta pakoili Suomessa 1918-1920

Kansanvaltuuskunnan ainoan Suomeen jääneen jäsenen Antti Kivirannan muistelus

Miten minä selvisin kapinan jälkeisessä Suomessa piileskellen ja useinkin valkoisella puolella olevien avustuksella.

*

Kansanvaltuutettu Antti Kiviranta, s. 1886 Viljakkalassa, muistelee:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Antti_Kiviranta

 

Muistikirjani lehdet sisältävät joukon tapahtumia siltä ajalta, jolloin punikilla ei ollut hengen turvaa Suomessa.  Niiden todellisuutta muistellessa traagisuudestaan huolimatta, löytää muistiinpanoista aina sellaistakin, joka saattaa vain naurattaa ja johtaa hyvälle tuulelle siitä että asiat sentään ovat näinkin kuin ovat.

*

Lähtemättä tässä esittämään piileskelyni vaiheita kokonaisuudessaan edes suppeassa muodossa, kerron vain sattumasta, josta riippui, että vieläkin olen niiden kirjoissa, joita ei ole ammuttu, vaan on muuten annettu ”ansaittu palkka”.

Syksyyn mennessä 1918 olin toiminut maanviljelysharjoittelijana eräällä maatilalla Hausjärvellä, ja uskoin, että kaikki edelleenkin menisi hyvin sen onnen varassa, joka minua sattui suosimaan niissä monissa vaikeissa tilanteissa, joihin tuon tuostakin olin joutunut ja joita joka käänteessä sain varoa.

Ollessani perunannostossa satuin jollakin tavoin vilustumaan, josta mahdollisen tartunnan kautta seurasi n.s. espanjankuume, joka armottomasti vei vuoteeseen.

Inhimillinen isäntäni, joka huomattuaan tilani vakavaksi, kutsui lääkärin Riihimäeltä.  Tämä piti tilaani omaa olettamustani vaarallisempana, ja huomattuaan minut n.s. puolivillaiseksi ja kuultuaan nimitettävän pehtooriksi, antoi ankarat määräykset hoidon suhteen ja määräsi minut ensi tilassa toimitettavaksi sairaalaan Riihimäelle paareilla kantaen.

Niinpä kantoivat minut sitten  palvelustaloni työmiehet erään tuttavakseni lyöttäytyneen suojeluskuntalaisen avustaman Hikiän asemalle, josta edelleen paareilla maaten matkustin konduktöörinvaunussa Riihimäelle.

Peläten jonkun mahdollisen tuttavan katsetta Riihimäen asemalla, painoin hatun lujasti kasvojeni peitteeksi ja kuuntelin, mitä paarieni ympärillä hääräilevät arvelivat.  Asemamiesten vakavalla nostolla tulin siirretyksi vaunusta laiturille, josta sitten voimattomuutta ilmaisevalla vaappuvaisuudella lähdettiin lääkärin osoittamaan yksityissairaalaan.

*

Kun asemalla vallinnut hälinä oli häipynyt korvistani, otin hatun silmistäni nähdäkseni kantajani.

En tahtonut uskoa silmiäni, sillä kantajinani oli kaksi täydessä suojeluskunnan ”formussa” olevaa nuorukaista, jotka vaappuvista liikkeistään päättäen eivät olleet tottunet muuta kantamaan kuin kirjojaan Riihimäen yhteiskoululle.  Luultavasti kuuluivat he johonkin sanitääriosastoon, jonka jäsenyys oli velvoittanut heidät tällaisen tehtävän suorittamiseen. 

Kun asemalta oli sairaalaan noin kilometrin matka oli pojilla kannettavanaan 70 kilon painoinen punikki, täytyi heidän matkan varrella useasti levähtää. 

Lepohetkinä tein heille monenlaisia kysymyksiä, joihin auliisti vastasivat.  Kun täten sain myös tietää, etteivät he nauttineet mitään säädyllistä palkkaa tehtävistään, ja kun pojat ilmaisivat tulisen janonsa, annoin heille sairaalaan päästyäni 10 markkaa ”juomarahaa” palkkioksi tuudittelusta.

*

Sairaalassa otti minut hellästi vastaan hoitajatar, jonka nimi suomennettuna kuuluu Hampunkerääjä.  Hän huolehti sittemmin hoidostani päivisin ja yövuorolakin sikäli kuin aikaa riitti kenttäoikeuden tuomarin kanssa ”kurtiseeraamiselta”.

Kysyin varmuuden vuoksi lääkärin ja sairaalan omistajan nimiä ja sain kuulla, että lääkärini oli Riihimäen vankileirin lääkäri Stenbäck ja että sairaalan omisti Riihimäen synnytyslaitoksen johtajatar neiti Rantanen.

Vaistomaisesti vaivasi minua kiinnijoutumisen pelko lääkärin kautta samoin kuin tautinikin.  Kumpiakin täytyi minun torjua pitämällä yllä iloisuutta.  Lääkäri oli todennut minun potevan  kolmea eri tautia: espanjankuume, keuhkokuume ja oikean keuhkon tulehtuminen.

Hän olikin hoitajattarelle sanonut, että minusta kyllä pian päästään, kunhan vain nukun. 

Kuumetta olikin 41½ astetta.  Yöksi annettiin lopun lieventämiseksi 3 milligrammaa morfiinia.  Tulikipinäin säkenöidessä silmissäni ja verivaahtoa sylkien pysyttelin kuitenkin tahtoni lujuudella hereillä koko yön, tämän hoitajattareni vakuutusten mukaan ”jumalan säätämän” koettelemusten yön.

*

”Suojelusohranani”, joka piti huolta tilani omaisille tiedottamisesta, oli alinomaa puhelinyhteydessä sairaalan kanssa, joka yhdessä sen seikan kanssa, että omaiseni vielä sähkösanomalla kysyivät tilaani lääkäriltä, kohotti minut tarkasti hoidettavien joukkoon.

Sitä paitsi huolsi isäntäni kunnollisen ruuan riittävyydestä niin runsain käsin, että sitä oli yli oman tarpeeni, joka seikka oli omiaan varmentamaan käsitystä, että kysymyksessä oli todellinen pehtoori.

*

Menestyneestä uskottelusta huolimatta jouduin kuitenkin uutena hausjärveläisenä epäilysten alaiseksi tässä sairaalassa.

Huomasin sen johtuneen siitä, etten arvannut liehakoida hoitajatartani, jolta puuttui kaikki muu paitsi jesuiittamainen siveellisyys.  Hän johti nimittäin keskustelun aina uskonnollisille laduille ja piti tärkeänä, että sairas suorittaisi hänen edessään n.s. konfirmationin, ollakseen autuas jättämää tämän maailman.

Hänen fanaattisuutensa sanottiin johtuneen siitä, että hän oli tätä kouluuttamista harjoittanut vankileirillä ja oli niin ollen hänelle tottumuksen orjuutusta.  Vankileirillä oli hän myöskin oppinut ohranamaisen suhtautumisensa ihmisiin. Niinpä ensi aluksi hellä ja tehtävänsä mukainen suhtautuminen muuttui minuunkin nähden ohranamaiseksi, mikä sai alkunsa siitä, etten ollut halukas puhumaan uskonnollisista kysymyksistä.

Lopulta hän kysyi, tokko olenkaan luterilainen, johon vastasin olevani roomalais-katolinen.  Myöhemmin oli hoitajatar sitten muistanut väärin, nimittäin että olin sanonut olevani kreikkalais-katolinen, ja oli tämän kertonut heilalleen, kenttäoikeuden tuomarille.  Heidän otaksumaansa, että olisin venäläinen, oli omiaan vahvistamaan se, että kaikki karvani ovat hyvin mustat.

*

Eräänä iltana tultiin minulta vaatimaan papinkirjaa.  Kun arvelin, ettei vaatimus suinkaan ollut virallinen, annoin lompakostani puimakoneen piirustuksen, jonka hän kiidät tarkastettavaksi. Sen hän tietenkin toi heti takaisin ja vaati tiukasti oikeata.

Nyt työnsin neidille turvepehkulaskun, jonka hän niinikään vei tarkastettavaksi ja toi entistä nopeammin takaisin.

Nyt ymmärsin äänensävystä, että kysymys todellakin oli papinkirjasta.  Annoin papinkirjan, josta he pääsivät yhtä paljonperille henkilöllisyydestäni kuin puimakoneen piirustuksista tai turvepehkulaskusta, sillä se oli toisen henkilön, jonka nimeä olin päättänyt käyttää niin kauan kuin se suinkin onnistuisi.

Papinkirjaa pidettiin useita päiviä tarkastettavana, ja oli sitä kuulemani mukaan kuljetettu joissakin virastoissa, ja ennen sairaalasta lähtöäni kertoi eräs hoitajattarista kaiken sen, mistä johtui tällainen vaatimus, jota ei esitetty toisille potilaille.

*

Sairaalassaoloni oli melko turvallista, joten mielialani pysyi virkeänä, varsinkin kun muistelin, että suojeluskuntalaiset olivat kantaneet kansanvaltuutettua kuten herraa ainakin.

Toipumiselleni sitä vastoin oli haittana huoli siitä, miten onnistuisi Riihimäeltä poistuminen.

Tultuani vihdoin sen verran voimiini, että jaksoin pysyä pystyssä, päätin lähteä ulos varsinkin kuni sitä minulle suositeltiin.

Huolimatta pelosta, että joku sattui tuntemaan, kävelin vapaasti pitkin Riihimäen katuja.

*

Olin luonnollisesti hyvin huonon näköinen, aivan kuin ne tuhannet, jotka samaan aikaan kituivat vankileireillä.  Vastaantulijat katselivat säälien minua.  Pistäytyessäni eräässä kaupassa kysyttiin, olenko äskettäin laskettu vapaaksi, johon vastasin myöntävästi.  Kaupan neidit olivat inhimillisiä punikeille, koskapa tarjosivat minullekin yhtä ja toista ilmaiseksi.  Selitin silloin asian oikean laidan, nimittäin etten ollut vapautettu vanki ja kehoitin antamaan antimet jollekin sellaiselle, joka näyttäisi vapautuspassinsa.  En kuitenkaan ruvennut vakuuttamaan sitä, etteivät he suuresti erehtyneet luullessaan minua punikiksi, sillä olinhan vielä siihen aikaan mies, joka, jos olisi saatu kiinni, olisi armotta viety mäkeen.

*

Päästyäni jälleen palvelustalooni yllätti minut hauska näky pienessä matkakorissani.  Se oli pöyhitty, ikään kuin siellä olisi ollut ohrana tarkastuksella, ja kaikki pikkuesineet olivat poissa.

Tiedusteltuani niitä sain kuulla, että ne oli jaettu tyttöjen kesken muistoksi minulta, sillä kaikki olivat uskoneet lääkärin lausuntoon, etten enää tule toipumaan.

Neitoset olivat myöskin löytäneet liivini taskusta ikuisen uskollisuuden merkin, mutta se ei voinut vaimentaa heidän jakeluvimmaansa, vaan aiheutti luonnollisesti tiukan urkinnan siitä, missä mitassa suhteeni ovat merkissä mainittuun henkilöön.

*

Uteliaat olivat nyt mielestään päässeet salaperäisyyden verhon liepeeseen kiinni.

He järjestivät urkinnan, jota ”ohranani” tietämän mukaan johti paikkakunnan suojeluskunnan päällikkö. – Olin nuorenmiehen näköinen a esiinnyin nuoren – vieläpä itseäni muutamaa vuotta nuoremman -  miehen kirjoilla.

Urkkimaan tyrkyttäytyi nyt yksi kyläkunnan viehättävimmistä hempukoista, jonka teatraalinen esiintyminen herätti minussa epäluuloa. 

”Ohranani” kautta sain selville, että urkkijalauma oli suuri ja läheinen.  Esiintymiseni varmuus kukisti pian eroottisesti esiintyvän urkkijan, jopa siinä määrin, että hän ryhtyi purkamaan kilaustaan erään nuoren suojeluskuntalaisen kanssa, koska hän muka ihaili tolstoilaisia rauhanaatteen miehiä, jollaisena minäkin esiinnyin.

*

Tiedusteluvimma oli niin suuri, että paikkakunnan poliisille tehtiin kirjallinen ilmianto siinä mielessä, että minut olisi kuljetettu Helsinkiin kuulusteltavaksi.

”Ohranani” sai talosta, jossa kirje oli laadittu, käsiinsä sen konseptin ja toi sen minulle.  Kirjeen laatijat olivat niitä mellastavampia ”kuntalaisia”, joten heitä vastaan oli helppo toimia ja ohjata poliisi uskomaan, että sellaisilla on vain halua aikaansaada rettelöitä.

Oltuani poliisin puheilla tässä asiassa, tein häneen paljon luotettavamman vaikutuksen kuin ilmiantajat, ja heidän toimintansa minua vastaan osoittautui turhaksi.

*

Maatila, jolla piileksin ensimäisen vuoden, sijaitsi valtamaantien varrella.

Siten tulin usein tekemisiin osatovereitteni kanssa. Karkulaisia ja piileskelijöitä sain auttaa, minkä voin, sillä niitä tapasin melkein joka päivä.

*

Ilahduttavinta oli jokaiselta tuntemattomalta osatoveriltani kuulla, etteivät he olleet menettäneet uskoaan työväenliikkeen entistä luokkatietoisempaan nousuun, sillä aate oli nyt syöpynyt kaikille tämän koetuksen kautta vereen.

Kirj.  Antti Kiviranta.

*

Lähde:

Vankina valkoisen vallan, Muistelmateos. Kokoelma. Kustantaja M.V. Jalava, Helsinki. 1922.

Em teoksessa julkaistu: Palanen piileksijän vaiheista, Antti Kiviranta, ainoa Suomeen jäänyt Kansanvaltuuskunnan jäsen, lainsuojaton karkuri.  Kivirannan omakohtainen muistelus.

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/153359 sivut: 67-73.

*

Antti Kivirannan kuva;

https://www.finna.fi/Record/ta_ah.M011-1289271

*

Todetaan;

Häviöön jääneen Kansanvaltuuskunnan muut valtuutetut karkasivat ulkomaille, ainut Suomeen jäänyt kansanvaltuutettu, Antti Kiviranta, onnistui piilottelemaan esiintymällä sodan melskeissä kadonneen Ville Jokelan henkilöllisyydellä, ja toimi hänen nimellään paitsi pehtorina, myös jonkin aika Hausjärven nuorisoseuran puheenjohtajana.

Keväästä 1919 lähtien Kiviranta työskenteli Jokelan nimellä maatilalla Vesangalla, kunnes marraskuussa samana vuonna muutti tehdastyöläiseksi Vaasaan.  Hän kirjoitti sanomalehtiartikkeleita, joita julkaistiin ainakin Keskisuomalaisessa, ja onnistui myös käymään Tukholmassa tapaamassa Ruotsiin paenneita punaisia.

Kiviranta jäi lopulta kiinni Jyväskylässä maaliskuussa 1920, kun eräs nainen oli tunnistanut hänet.

Turun Hovioikeus tuomitsi Kivirannan 12 vuodeksi kuritushuoneeseen, mutta korkein oikeus alensi maaliskuussa 1921 kahdeksaksi vuodeksi.  Hän istui tuomiotaan Tammisaaren vankileirillä, mm. Sulo Vuolijoen, Eino Pekkalan ja Edvard Valppaan kanssa. 

Kiviranta pääsi ehdonalaiseen vapauteen huhtikuussa 1925.

Myöhemmin 1920-luvulla hän toimi muun muassa kommunistien kaappaaman Helsingin Jyryn puheenjohtajana.

(Wikipedia).

PS.

Kaiken järjen mukaan Antti Kiviranta, käydessään 1919 Tukholmassa, tapasi myös toisen kansanvaltuuskunnan jäsenen, Edvard Gyllingin, joka loppukesällä 1918 oli siirtynyt pääkaupungin kautta Tukholmaan. 

Gylling toimi Moskovassa elo-syyskuussa 1918 perustetun Suomen Kommunistisen Puolueen SKP:n Ruotsin-toimiston hoitajana.  Tässä tehtävässä hän suunnitteli uusia, toteutumatta jääneitä sotilaallisia operaatioita Suomen hallitusta vastaan; hänen lopullisena tavoitteenaan oli Skandinavian neuvostotasavalta, johon olisivat kuuluneet muun muassa Suomi ja Itä-Karjala. 

Gyllingin kaavailema ns. Pohjoinen suunnitelma vuodettiin julki, ja muutenkin maa hänen jalkojensa alla Ruotsissa alkoi polttaa.  Suomen ulkoministeriö esitti Ruotsille toistuvia vaatimuksia Gyllingin luovuttamisesta Suomeen oikeudenkäyntiä varten, mistä Ruotsin hallitus kuitenkin oli kieltäytynyt, vedoten näkemykseensä että Gylling ei valkoisessa Suomessa tulisi saamaan reilua oikeudenkäyntiä. 

Kansanvaltuutettu Antti Kivirannan jäädessä maaliskuussa 1920 kiinni Suomessa, paine Gyllingiä kohtaan myös kasvoi, ja niin hän huhtikuussa 1920 matkusti muodollisesti Leninin kutsusta Moskovaan, Suomen hallituksen luovutuspyyntöjen ulottumattomiin.

*

*

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kesällä 2017 Hausjärvellä selviteltiin ilmi tullutta merkitsemätöntä punaisten metsähautaa:
Poliisi selvittää vanhan metsähaudan vainajien tarinaa – punaisista sukulaisista ei haluttu kertoa, arvellaan Hausjärvellä
Vainajat ovat luultavasti teloitettuja punakaartilaisia. Hautaa on hoidettu, paikalliset sanovat
*
Metsähautaan liittyen KS kirjoitti:
Historiaa harrastava sivistystoimenjohtaja Markku Torttila Markku Torttilahttps://www.hs.fi/haku/?query=markku+torttila toteaa Hausjärven kunnantalolla, että hauta on mahdollisesti pysynyt pitkään salassa siksi, että punaisten omaisena olemisesta ei ole haluttu kertoa.

Vastakkainasettelu valkoisten ja punaisten välillä Hausjärvellä ei tosin ollut erityisen voimakasta.

Torttilan mukaan jo vuonna 1919 kunta¬kokouksen puheen¬johtajaksi valittiin tunnettu punainen, ANTTI KIVIRANTA.

Alueella on tiettävästi muitakin metsähautoja.

”Sanotaan, että Pietarin-rata on rakennettu ruumiiden ja luiden päälle 1800-luvun puolivälissä. Oli kulkutaudit, oli nälkävuodet.”
Lue: HS, 28.06.2017; (maksuportti) https://www.hs.fi/paivanlehti/28062017/art-2000005...
*
PS.
Vertaa Antti Kivirannan oma selostus piilottelustaan 1918-1920 täältä: ks. YLLÄ!
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/25327...
*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset