Veikko Huuska

Kansanvaltuutettu Antti Kiviranta esti Helsingin rauhansopimuksen 11.4.1918

Kansanvaltuutettu Antti Kiviranta esti Helsingin rauhansopimuksen 11.4.1918

Järkkymätön vallankumouksellinen?

*

Tervetuloa opintopiriimme.¨

Tänään opintojemme kohteena on mies nimeltä Antti Kiviranta.

Henkilötiedot.
Syntyi 30.7.1886 Viljakkalan pitäjässä – kuoli 26. lokakuuta 1948 Helsingissä.

Puuseppä, muutti 1910-luvun alussa Tampereelta Helsinkiin, jossa osallistui Sosialidemokraattisen Nuorisoliiton ja Puutekijäin Liiton toimintaan.  Oleskeli Pietarissa 1913-1914.  Suomeen palattuaan toimi maailmansodan aikana puuseppänä Port Arthuriksi kutsutussa Katajanokan sotasatamassa. Toimi aktiivisesti Helsingin työväenkaartissa kohoten sen keskusjohdon puheenjohtajaksi, ja vuoden 1917 nostamana aina SDP.n laajennetun puoluetoimikunnan jäseneksi ja pian myös kapinahallituksen, kansanvaltuuskunnan jäseneksi, jossa hän toimi nimellisesti oikeusasiain.

Katso lisää: Wikipedia: Antti Kiviranta. https://fi.wikipedia.org/wiki/Antti_Kiviranta

*

Helsingin valtaus

Itämeren divisioonan uhkaamassa Helsingissä punaisten puolustuksen johto epäröi.  Kansanvaltuuskunta oli siirtynyt 9. huhtikuuta Helsingistä Viipuriin, ja vastuu toiminnasta jäi paikallisille punakaartin päälliköille. 

Maltilliset sosiaalidemokraatit ja porvarilliset johtajat taivuttelivat punakaartin päälliköitä antautumaan.  Ruotsin sotilasasiamiehen kapteeni Sigurd af Ekströmin välityksellä punaiset neuvottelivat myös saksalaisten kanssa.

Kaartin päälliköiden kokouksessa 10. huhtikuuta taistelun jatkamista pidettiin toivottomana.  Helsingin paikallisen esikunnan päällikkö Johan Fredrik Edvard Johansson, paikallisen esikunnan työasiain päällikkö Robert Hurskainen ja järjestyspäällikkö Edvard Nyqvist laativat kokouksessa julkilausuman antautumisesta:

”Koska Helsingin kaupungista nykyään ei löydy puolustusjoukkoja, kehoitetaan verenvuodatuksen välttämiseksi täkäläisiä punakaartilaisia olemaan ryhtymättä vastarintaan, kun saksalaiset joukot, jotka ovat jo aivan Helsingin lähistöllä ja Ruotsin konsulaatin antaman vakuutuksen mukaan tekevät  n. 40 000 miestä, astuvat Helsinkiin.”

Antautumisjulistus oli määrä painattaa yön aikana ja jakaa seuraavana aamuna joukoille.

Helsinkiin saapui kuitenkin kansanvaltuuskunnan edustaja Antti Kiviranta, joka vaati taistelun jatkamista.

Työmiehen aiempien kirjoitusten mukaisesti Kiviranta väitti saksalaisten maihinnousujoukkojen koostuvan todellisuudessa vain muutamista sadoista saksalaisiksi pukeutuneista valkoisista.  Kivirannan onnistuikin saada aikaan uusi päätös taistelun jatkamisesta.

Lähde: Sisällissodan Pikkujättiläinen. toim. Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu. WSOY, 2009. s. 203.

*

Antti Kiviranta CV

Joulukuun 1917 alkupuoliskolla Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta ja kaarti valitsivat jäseniä paikalliseen kaartin johtavaan toimikuntaan.  Eduskunta valitsi lasinhioja A.R. Aarnion, Ilmari Kotijärven ja F.F. Lindroosin, kaartin kokous taas E.J. Majaenmäen, Antti Kivirannan ja L.S. Hyvärisen.

Lindroosin mainitaan olleen vääpeli.

Vajaa kaksi kuukautta myöhemmin Antti Kivirannasta tuli sen työväen toimeenpanevan komitean jäsen, joka viime kädessä päätti punaisella puolella kansalasisodan aloittamisesta.

Muutama päivä myöhemmin hänestä tuli punaisen kansanvaltuuskunnan jäsen.

Lähde: Marja-Leena Salkola: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaarteiksi 2-osa. VPK, 1985. s. 160-161.

*

Antti Kiviranta (1886–1948) oli kansanvaltuuskunnassa vankeinhoidosta vastannut valtuutettu. Puuseppänä työskennellyt Kiviranta oli kuulunut punakaartin johtoon, ja oli radikaali vallankumouksellinen. Hän jäi sisällissodan jälkeen piileskelemään Suomeen ja jäi kiinni 1920. Kiviranta sai vankeustuomion.

Kuva: http://itsenaisyys100.fi/persons/kiviranta-antti/

*

Finna.fi –sivuston/Työväen Arkisto, kuva ja kuvateksti:

Antti Kiviranta oli vasemmistopoliitikko ja puuseppä, Kansanvaltuuskunnan jäsen ja oikeusasiainvaltuutettu v. 1918 kansalaissodan aikana. Pakeni sodan loppuvaiheessa Venäjälle. Kuvassa Kiviranta (vas.) puuseppä Väinö Sahtisen (oik.) kanssa. Kuvan takana on maininta siitä, että Kiviranta ja Sahtinen ovat molemmat olleet "Portussa" suursodan aikaan - tämä tarkoittanee Portun pataljoonaa Helsingissä. ; https://www.finna.fi/Record/ta_ah.M011-1289271

*

Helsingin punakaartin radikaalit

Puoluetoimistossa vanhan vuoden puolella pidetyssä kokouksessa aluekomitean miesten kanssa, aluekomitean puheenjohtaja I.T. Smilga painotti venäläisen sotaväen merkitystä Suomen työväestön kamppailulle ja kehotti ottamaan vallan sen  vielä ollessa Suomessa:

”Sitten voimme hyvin (lähteä) hyvällä omallatunnolla.  Voimme jättää aseita muistoksi, 20 000 kivääriä.”

Varsinainen suunnitelman teko näyttää vielä täsmentymättömältä kaartien johdolta jääneen.  Kaartien edustajakokouksen jälkeen uudelleenorganisointi sitoi voimat.

Tammikuun 11. päivän kokouksessa puoluetoimikuntaa edustivat Sirola, Manner ja Turkia; Adolf Taimi oli lähinnä bolshevikkien edustaja; Helsingin punakaartia edusti Taimen lisäksi Antti Kiviranta sekä ”puolueen kaartin” yleisesikuntaa I. Manninen ja J.V. Holm.  Vielä tuolloin tyydyttiin punnitsemaan vallankumouksen yleisiä mahdollisuuksia.  Aktiivisuuteen kehottanutta Taimea lukuun ottamatta kokouksessa oltiin yleisesti sillä kannalla, että kumous tulisi itsekseen keväällä.  Puolueen oli asetuttava johtoon ja hankittava tarkka selvyys tilanteesta ja vahvuuksista.

Lähde: Jussi T. Lappalainen: Punakaartin sota 1. VKP, 181. s. 30.

*

Kaartien kumouksellisuudesta

Tammikuun 11. päivän 1918 kokouksesta;

Puoluetoimikunnan ja yleisesikunnan edustajien tavoitteena oli saada Helsingin kaarti alistumaan työväenliikkeen johdon määräyksiin.

Taimen mukaan kaartia ei saatu järjestykseen, ellei se itse saanut hyväksyä omia sääntöjään.  Taimi esiintyi kokouksessa yhteiskunnallisen vallankumouksen puolesta ja vaati suomalaisia seuraamaan venäläisten bolshevikkien esimerkkiä.

Antti Kivirannan mukaan tiedustelu kaartin keskuudessa – ilmeisesti Helsingissä – osoitti, että noin neljännes kaartilaisista oli maltillisia.  Tämän mukaan siis kolme neljästä pääkaupungin kaartilaisesta oli tässä vaiheessa jo kumouksellisia.

Kivirannan mukaan nämä olivat valmiit toimimaan, jos he saisivat takeet kansalliskokouksen kokoontumisesta. 

Sekä Taimi että Kiviranta moittivat puoluetoimikuntaa toimettomuudesta.  Taimi oli vakuuttunut, että venäläiset avustaisivat luokkataistelua nyt paremmin kuin ”viimeksi” eli yleislakon aikana marraskuussa 1917.

Lähde: Salkola: Emt. s. 360-361.

*

Antti Kiviranta SDP:n historiassa

Tammikuun 11. päivä (1918) puoluetoimikunnan Helsingin punakaartin ja työväen järjestyskaartin edustajat neuvottelivat tilanteesta.  Puoluetoimikuntaa edustivat Sirola, Manner ja Turkia, jotka alkoivat kallistua vallankumouksen välttämättömyyden kannalle. Kuitenkin he epäilivät tässä neuvottelussa.  He viittasivat vallankumouksen synnyttämiin ongelmiin, mm. ulkopoliittisiin vaikeuksiin.

Järjestyskaartin edustaja olivat suunnilleen samalla kannalla, mutta Helsingin punakaartin Taimi ja Antti Kiviranta puhuivat varauksettomasti vallankumouksen puolesta ja heidän mielestään siihen oli lähdettävä nopeasti. He viittasivat mahdollisuuteen, että punakaarti tekisi sen yksin.  Järjestyskaartin edustajat taas vaativat puoluetta johtoon.

Lähde: Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa 1 vuodet 1899-1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. 1975. sivu 259.

*

Punakaartin separatistisen toiminnan lakkauttamisesta

Kullervo Manner ja ilmeisesti Yrjö Sirola  neuvottelivat 13. tammikuuta kolme tuntia kaartien edustajien kanssa, ensin Helsingin punakaartin edustajien Adolf Taimen ja Antti Kivirannan, sitten järjestyskaartin yleisesikunnan edustajien Ilmari Mannisen ja J.V. Holmin kanssa.  Neuvottelujen jälkeen Manner totesi olevan hyviä toiveita siitä, että Helsingin punakaarti luopuisi separatistisesta politiikasta.

Kompastuskivenä olivat säännöt.

Ilmeisesti Helsingin punakaarti asetti ehdoksi omatoimisuudesta luopumiselleen sen, että punakaartin säännöt hyväksyttäisiin myös järjestyskaartin säännöiksi. 

Mannerin kommenttien mukaan, jotka K.H. Wiik on tallentanut päiväkirjaansa, punaisen kaartin säännöissä oli oleellista se, että punakaarti itse valitsi korkeimmat päällikkönsä.

Kuten olen jo todennutkin punakaartin sääntöjen mukaan puoluetoimikunnalla ja SAJ:n toimikunnalla oli oikeus yhdessä yleisesikunnan kanssa raskauttavien syiden perusteella erottaa ylipäällikkö, jos paikallisen kaartin jäsenistä enemmistö sitä kannatti.  Virasta pidättämien saattoi yleisesikunta tehdä kaartin miehistön suostumuksella. Jos kaartin ylipäällikön paikka tuli avoimeksi, asetti yleisesikunta kolme ehdokasta, joista piiriesikuntien enemmistö kannatuksen saanut tuli valituksi toimeen.

Lähde: Salkola: Emt. s. 363.

*

Helsingin äkkijyrkät

Kun (SDP:n) puoluetoimikunta 13.1.1918 sai yleisesikunnalta ilmoituksen, että Helsingin punakaarti nyt oli suostunut keskustelemaan sovinnosta ja tapaamaan komitean, johon kuuluisi kaksi jäsentä SDP:stä kaksi SAJ:sta ja kaksi yleisesikunnasta, se hanakasti tarrasi tilaisuuteen.

K.A. Wiik huomautti, että ”tässä tapauksessa tilanne voitaisiin hallita, muuten ei”.  Sellaisessa tilanteessa, jossa johdon enemmistö tiennyt mitä tehdä, oli vähemmistöllä, joka tiesi mitä tahtoi, tie avoinna aloitteen kaappaamiseen”, ja juuri näin tapahtui.

Keskustelu Helsingin äkkijyrkkien, Taimin, Mannisen, Holmin ja Kivirannan, kanssa kesti kolme tuntia.  Sirola aloitti myöntämällä, ettei parlamentaarinen toiminta ehkä riittänyt, ja sanoi, että jos porvaristo hyökkäsi punakaartia vastaan, tämän olisi taisteltava eikä alistuttava.

Työväenliikkeen olisi pakko tukea sitä, ”silloin voisimme aloittaa!”  Hän väitti kuitenkin, ettei punakaarti vielä ollut valmis ja että sen pitäisi malttaa mielensä  Äkkijyrkät väheksyivät odottamisen puolesta esitettyä näkökohtia.

Taimi julisti:

”Minä en optimistisesti odota eduskunnan vallankumousta.  Täytyy seuraa Venäjän menettelytapaa, tehdä yhteiskunnallinen vallankumous.”

Antti Kiviranta väitti, että vain neljäsosa työväenliikkeestä kannatti maltillista linjaa, enemmistö vaati Helsingin punakaartin keralla ”radikaalia toimintaa… kumotkaa hallitus, hajottakaa eduskunta”, ja Taimi lisäsi: ”Venäläiset avustavat luokkataistelua.  Ovat luvanneet paremmin avustaa kuin viimein.”  …

Sitten seurasi antautuminen, puoluetoimikunta esitti puolueneuvoston kokousta, jossa ehdotettaisiin kolmikantaelimen (puolue, ammattiyhdistykset ja punakaarti) perustamista, sekä uuden puoluekokouksen  valitsemista.

Tällä tavoin oli pieni määrätietoinen joukko alistanut tahtonsa alaiseksi huomattavasti voimakkaamman, mutta päättämättömän ja hajanaisen enemmistön.

Mitään epäilystä ei ole siitä, että SDP:n, SAJ:n ja virallisen punakaartin yhteinen kannatus oli huomattavasti suurempi kuin Helsingin äkkijyrkkien, joilla omien riviensä ulkopuolella ei ollut muita tukijoita kuin Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta ja eräiden suurten kaartien samanmieliset vähemmistöt.

Maltillisia ei voitettu – he luopuivat taistelutta.

Lähde:  Anthony F. Upton: Vallankumous Suomessa 1917-1918 I-osa, Kirjayhtymä 1980.  s. 444-445.

Lisäys;¨

Monet (SDP:ssä) olivat varmoja siitä, että vallankumous päättyisi työläisille tuhoisasti.  Omista mielipiteistä kiinni pitäminen pirstoisi kuitenkin työväenliikkeen, ja vaikka heidän olisi ollut mahdollista harkita tätä, he eivät voineet hyväksyä siitä seuraa seuraavaa johtopäätöstä, että heidän oli pysyteltävä syrjässä ja jätettävä radikaalit kostonhimoisen porvariston armoille. 

Niinpä maltillinen, hiljainen vähemmistö ei noussut kapinaan kumouksellista vähemmistö vastaan.

Muutamat harvat menettelivät kuten Tanner Huttunen ja Paasivuori ja vetäytyivät passiivisina syrjään, mutta useimmat maltilliset eivät nähneet muuta vaihtoehtoa uin mennä tovereiden mukana.  Tämän tunteen vallassa Wiik merkit tammikuun 22. päivän jälkeen päiväkirjaansa:

”Olen siis vielä kerran lähtenyt mukaan, vaikka ehdotukseni hylättiin enkä tiedä mihin suuntaan voisin toimia.”

Samana päivänä Viipurissa toteutui paikallisen punakaartin kaupungin suojeluskunnan varustautumista kohtaan tuntema pelko.  Viipurilainen tehtailija M. Pietinen oli antanut tehdastilojaan käytettäväksi aseiden varastoimista ja käsikranaattien valmistamista varten; tehtaalle oli sijoitettu salainen suojeluskunnan vartiosto.  Punakaartin ja suojelusosaston välille syntyi yhteenotto, rakennus vallattiin kaartin ja venäläissotilaiden ryhmän voimin, yksi suojeluskuntalainen sai surmansa. Seuraavana päivänä punakaarti isännöi Viipurissa ja sillä oli seitsemänkymmentä kansalaista panttivankinaan.

*

Tosi vallankumouksellinen Kiviranta

Helsingin omatoiminen punakaarti lähetti heti puolueneuvoston kokoonnuttua sille tiedonannon (20.1.).

Siinä punakaartin esikunnan puheenjohtaja Antti Kiviranta ja sihteeri Oskari Sippola ilmoittivat, että ”sikäli kuin mielipiteitä tunnemme” punainen kaarti oli valmis valitsemaan vallankumouskomiteaan oman edustajansa, mikäli komitealle tulisi ”tosi vallankumouksellinen” ohjelma.

Lähde: Salkola: Emt. s. 376.

*

Vääntö vallankumouksen tielle lähtemisestä

SDP:n puolueneuvosto kokousti kiihkeästi 19.1.-23.1.1918

Puolueneuvoston kokouksessa 19.1.918 alusti O.V. Kuusinen ja ehdotti erityisen vallankumoustoimikunnan perustamista puoluetoimikunnan rinnalle ja pitämään yhteyttä järjestyskaarteihin.  Kuusisen mukaan komiteaan piti valita ”jyrkempiä, joilla oli parempi usko vallankumouksen onnistumiseen”.  Hänen mielestään siinä ei tarvittu ”teoreetikkoa” eikä ”parlamentaarikkoja”.  Hän ei kuitenkaan asettanut vallankumousta tavoiteltavaksi päämääräksi, vaan puoluejohdon oli mentävä mukaan, koska puolueen jyrkemmät lähtisivät liikkeelle omin päin.

Puolueneuvosto hyväksyi Kuusisen, Mannerin ja Sirolan ehdotuksen, ett tilanne oli vallankumouksellinen, mutta se ei hyväksynyt Kuusisen ehdotusta, että oli asetettava vallankumoustoimikunta.  Ehdotus hylättiin äänin 18-15. 

Kun puolueneuvoston enemmistö oli kieltäytynyt asettamasta vallankumouksellista toimikuntaa, puoluejohtoon kuuluvat ja vallankumoukseen menon väistämättömyyttä tähdentäneet Kuusinen, Sirola, Manner ja Eloranta sekä puoluesihteeri Turkia kieltäytyivät puoluetoimikunnan jäsenyydestä.  …

Kuusisen, Mannerin, Sirolan ja Turkian painostus avasi portin vallankumousyritykselle.

Puolueneuvosto 22.1.1918:

Puoluetoimikunnan merkittävien jäsenten vetäytymisuhka nostatti aluksi suuttumuksen myrskyn.  Mutta sitten Gylling teki ehdotuksen umpikujasta pääsemiseksi.  Sen mukaan puoluetoimikuntaan oli valittava vallankumousmiehiä edustavia lisäjäseniä ja tällä tavoin varmistettava puolueen auktoriteettia joukkojen piirissä. 

Kysymys puolueen koossapitämisestä nousi taas keskeiseksi ja sen varjolla Sirola ehdotti lisäjäseniksi Taimen, Antti Kivirannan, Lauri Letonmäen, Eemil Elon ja Eero Haapalaisen.

He olivat kaikki punaisen kaartin johtopaikoilla.  Emil Elo oli marraskuun lakon aikana ollut innokas työväen diktatuurin kannattaja ja oli saanut Amerikassa ollessaan vaikutteita syndikalismista.  Hänen ja niinikään Amerikasta tulleen kaartin päällikön Wesleyn asemasta kai johtuu, että useissa yhteyksissä kansalaissodan syntymiseen nähtiin vaikuttaneen ”anarkosyndikalististen” oppien.

Lähde: Soikkanen: emt. s. 263, 265.

*

Arpa on heitetty 21. tammikuuta 1918

Puolueneuvosto keskusteli ehdotusten johdosta 21.1.

Rahja väitti, että, että ”tällaisen komitean tehtävä olisi olla sotakomiteana, joka määräisi miten on vallankumouksen puhjettua meneteltävä”.  Sirola vati, että Toimeenpanevan toimikunnan tuli olla ”täysivaltainen”, mutta Gylling halusi ylimmän päätösvallan jäävän olemassa olevalle puoluetoimikunnalle, ja äänestyksessä tämä maltillinen kanta voitti.

Tällä hetkellä olisi maltillisen pitänyt astua esiin ja tarttua asiain johtoon, mutta ainoastaan Harjula oli valmis vastaamaan haasteeseen ja huomautti, että ”jos eivät halua olla, niin menkööt.  Muutamat puoluetoimikunnan jäsenet ovat esittäneet keinotekoista hajottamispolitiikkaa.  Valittakoon muutamia työmiehiä puoluekomiteaan, ellei herra halua toimia”

Neuvosto ei kuitenkaan rohjennut näin tehdä.

Turkia katsoi eroavien olevan ”työkykyisiä jäseniä”, Wiik ja Gylling myönsivät, ettei johto, josta nämä olivat poissa, saisi luottamusta osakseen.

Näin ollen kiristys onnistui, kuten suurlakon aikana 16.11.1917, mutta tällä kertaa suunta oli päinvastainen ja enemmistö antautui.

Wiik ryhtyi neuvottelemaan kompromissista, joka esiteltiin neuvostolle 22.1.  Sen mukaan SDP:n puoluetoimikunta toimisi edelleen, mutta siihen lisättäisiin viisi uutta jäsentä, kaikki punakaartille mieluisia äkkijyrkkä, nimittäin Taimi, 36 v, Antti Kiviranta 31 v., Haapalainen 37 v., Letonmäki 31 v. ja E. Elo 38 v.

Jos uudet jäsenet olisivat yhteistoiminnassa neuvostoon jo kuuluvien radikaalien kanssa, näillä olisi puoluetoimikunnassa 9 ääntä 3 ääntä vastaan. 

Puoluetoimikunta oikeutettiin myös jakautumaan jaostoihin, joten voitiin perustaa vallankumouksellinen jaosto, joka voisi ottaa mielensä mukaan lisäjäseniä.

Tämä ”kompromissi” oli sen vuoksi täydellistä antautumista radikaalien ja äkkijyrkkien edessä.

Lähde: Upton: Emt. s 467-468.

*

Toimeenpaneva Komitea panee toimeen

Varsinaisen vallankumouspäätöksen teki kokouksessaan Helsingin työväentalolla tammikuun 26-27. päivinä 1918 Toimeenpaneva Komitea.  Sen aiemmin tuntematon pöytäkirja on julkaistu Soikkasen SDP:n puoluehistorian I osassa 1975.

Kyseinen lähde on Valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkistossa Valtionarkistossa/Kansallisarkisto.

Toimeenpaneva Komitea syntyi siten, että ankaran painostuksen jälkeen SDP:n puolueneuvosto 21.1.1918 valitsi (Edvard Gyllingin ehdotuksesta . ja siis tosiasiallista vallankumouspäätöksen hyväksymistä markkeeraten, vh) puoluetoimikuntaan lisäjäseniksi punakaartin päällystöä.

Näistä lisäjäsenistä (Taimi, Antti Kiviranta, Letonmäki, Elo ja Haapalainen) muodostui Sirolan laatimaa suunnitelmaa noudattaen Toimeenpaneva Komitea, joka – kuten Komitean pöytäkirjasta voi päätellä – teki varsinaiset käytännölliset vallankumouspäätökset tammikuun 26.-27. päivien välisenä yönä.

Tammikuun 24. päivänä muodostetun komitean puheenjohtajana oli Haapalainen ja sihteerinä Letonmäki.

Lähde: Soikkanen: emt. s. 267.

*

Maltilliset radikaalien panttivankeina

Turun (punainen) miliisipäällikkö sorvaaja William Lundberg, joka ei kuulunut puolueneuvostoon, uhkasi kokouksessa julkisesi, että Turussa aloitettaisiin vallankumous yksin, ellei Helsinki sitä tekisi.  Uhoaminen lienee ollut vain taktikointia, sillä yksityisesti hän oli aiemmin sanonut, ettei näin tapahtuisi, vaan että Turku odottaisi Helsingin merkkiä. Kun vaiheikkaan kokouksen lopussa valittiin lisäjäseniä puoluetoimikuntaan, juuri Lundberg näyttää olleen ainakin yhtenä lopullisen listan ehdottajana.  Kun puoluesihteeri Matti Turkia, joka katsoi opposition kohdistuvan häneen henkilökohtaisesti, halusi tässä vaiheessa vetäytyä syrjään, mm. Taimi halusi K.H.Wiikin tältä osin hieman hämärän päiväkirjan mukaan nimenomaan Turkian jäävän paikoilleen.

Kaikki tämä osoittaa, että vallankumouksellisille oli tärkeää saada keulakuviksi ja maltillisten mukaan vetäjiksi tutut nimet.

Vaikka kautskylaisittain joukkojen piti lähteä itse liikkeelle, bolshevikit pelkäsivät tähän sisältynyttä anarkismin vaaraa vähintään yhtä paljon kuin puolueen maltilliset.

Lähde: Jussi T. Lappalainen: Punakaartin sota 1. VKP, 1981. s. 22.

*

Asejuna 24.1.1918 yllätti monet

SDP:n puolueneuvoston ollessa koolla 19.1.-23.1.1918 kehitteillä oli asejuna ja sen tuloon liittyvän suojaamissuunnitelman laadinta, mutta asejunasta ei neuvostolle hiiskahdettu mitään.

Sen sijaan ”kolmeksi päiväksi järjestetty mobilisointi” paljastui puoluetoimikunnalle keskiviikkona 24.1.

Aseitten tulosta ilmoittaessaan SPK:n ylipäällikkö Ali Aaltonen totesi, että niiden saavuttua alkaisi yleinen kapina.  Tieto näyttää täysin yllättäneen puoluetoimikunnan enemmistön.

Nousi ankara kiista, saisivatko aseet tulla vai eivät.

Elo katsoi asejunan ilman muuta merkitsevän sotaa.  Haapalainen kehitteli ajatusta, että suunniteltu mobilisointi merkitsisi suurlakkoa, joka voisi johtaa hulinana, kun työläiset eivät tyytyisi kolmeen päivään  Koko yritys voitiin hänen mielestään vetää takaisin.

Aaltonen otti junan tulon vastuulleen ja oli vihainen, kun puoluetoimikunta halusi sotkea hyvän yrityksen.  Hän jopa uhkasi epäselvästi, että ellei puoluetoimikunta lähtisi mukaan, hän aloittaisi sitä ilman.

Adolf Taimi – joka luultavasti oli aselähetyksestä jo perillä – ei pitänyt Aaltosen tavasta tehdä vallankumous.  Silti hän hyväksyi aseitten tulon, koska ne mahdollistivat taistelun sen ajan tultua.

Taimen kantaan yhtyivät Antti Kiviranta ja Matti Turkia, ja toimikunta jätti lopulta asian sikseen Mannerin vain toivoessa, että asia vietäisiin läpi mahdollisimman täsmällisesti.

Toimeenpaneva Komitea sai samaan päivänä tarkemman tiedon Aaltosen suunnitelmasta.

Lähde: Lappalainen: Emt. s. 31.

*

Taimen ja Aaltosen valtataistelu 24.1.

Tiedot työväenliikkeen johdon neuvotteluista 24. tammikuuta puhuvat sen tulkinnan puolesta, ettei Helsingin punakaartin päällikkökunnan 15. tammikuuta julkaistun julkilausuman tarkoituksena ollut ensi sijassa vallankumouksen jouduttaminen, vaan yritys saada punakaartille johtoasema työväenliikkeessä.

Kysymys oli tuolloin Ali Aaltosen Pietarista järjestämistä aseista ja niiden vastaanottamisesta.  Adolf Taimi syytti ylipäällikköä siitä, että tämä halusi tehdä vallankumouksen.  Taimen mielestä vallankumouksen iti saada syntyä luonnollisista syistä, niin kuin marxismin mukaan oli oikein.

”Antaa aseiden ensin tulla, ja kun me sitten olemme aseistettuja, niin tulkoon sitten taistelu, jos porvarit ovat (niin) uhkarohkeita”, Wiik on pannut Taimen sanomaan.

Keskustelu Adolf Taimen ja Ali Aaltosen välillä on nähtävä ennen kaikkea valtataisteluna.  … Taimi, joka oli pari päivää aikaisemmin valittu laajennettuun puoluetoimikuntaan, katsoi tässä vaiheessa valtataistelussaan tarkoituksenmukaiseksi syyttää Aaltosta sellaisesta, johon tähän asti oli syyllistynyt nimenomaan Helsingin omatoiminen (Antti Kivitalon johtama) punakaarti, ei Aaltonen.

Wiikin tallentamasta keskustelusta kuvastuu myös Ali Aaltosen ja Adolf Taimen erilainen suhtautuminen vallitsevaan tilanteeseen.

Matti Turkian repliikki käydyssä keskustelussa tukee käsitystä, ettei sosialidemokraattinen puoluejohto – eikä ilmeisesti ylipäällikkö Ali Aaltonenkaan – katsonut asevaunun tulon merkitsevän välttämättä vallankumouksen alkua.

Turkian mukaan aseiden tuloa ei voinut lykätä, mutta se ei merkinnyt kuitenkaan vallankumousta  Laajennettuun puoluetoimikuntaan pari päivää aikaisemmin valitun Helsingin punakaartin puheenjohtajan Antti Kivirannan käsitys sen sijaan oli, ettei joukkoja voitaisi pitää kurissa sen jälkeen kun taisteluvälineet tulisivat.

Kiviranta katsoi, että aseet piti ottaa vastaan – muuten venäläiset ajattelivat, etteivät suomalaiset sosialistit uskaltanet ottaa niitä vastaan.

Lähde: Salkola: Emt. s. 366, 367.

*

Realisti Antti Kiviranta

Puoluejohdon keskustelu 24. päivän aselähetyksestä ja liikekannallepanosta oli samanlaista jahkailua kuin usein ennenkin.  Tammikuun 24. päivän tilanteessa, jolloin kaartin joukkojen liikekannallepanosta jo oli annettu määräys, monet työväenliikkeen johdossa toivoivat vielä, ettei vallankumousta tulisi.

Ilmeisesti myös Adolf Taimi siirryttyään oppositiosta vallankumousliikkeen johtoon eli laajennettuun puoluetoimikuntaan toivoi työväen voittavan porvarilliset vastustajansa myönnytyksiin pelkästään painostamalla, pelottelemalla.

Puoluesihteeri Turkian mielestä vallankumoukseen ei oltu vielä valmiita, joten oli toivottavaa, ettei sitä tulisi.

Sosialidemokraattisen puolueneuvoston kokouksessa puoluesihteeri oli todennut skeptisesti, että jos vallankumous olisi suoritettu yleislakon aikaan (marraskuussa 1917), silloin pystytetyn hallituksen olisivat työväenliikkeen jyrkät jo kukistaneet.

Realisteja, jotka katsoivat tapahtumien edenneen 24. tammikuuta jo niin pitkälle, ettei yhteenottoa enää voitu välttää, olivat Ali Aaltonen ja Antti Kiviranta.

Aaltonen tajusi selvästi myös sen, ettei Pohjanmaan työväellä ollut mahdollisuuksia muuhun kuin itsensä suojeluun.  Siksi hän oli jo 20., tammikuuta neuvonut näitä olemaan hiljaa.

Lähde: Salkola: Emt. s. 384.

*

Toimeenpaneva Komitea nimitti kansanvaltuuskunnan 28.1.1918

Työväen toimeenpaneva komitea nimitti 28. tammikuuta 1918 Suomen vallankumoushallituksen, kansanvaltuuskunnan.

Kansanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi valittiin Kullervo Manner, ulkoasiainvaltuutetuksi Yrjö Sirola, sisäasiainvaltuutetuksi Eero HAAPALAINEN ja Adolf TAIMI.

Oikeusasiainvaltuutettuina olivat toimittaja Lauri LETONMÄKI ja puuseppä Antti KIVIRANTA, molemmat vuoden 1917 esille nostamia.

Valistusasiainvaltuutettuna oli O.W. Kuusinen, työasiainvaltuutettuna J. Lumivuokko, maatalousasianvaltuutettuna Evert Eloranta, elintarvikeasiainvaltuutettuna Oskari Tokoi ja liikenneasiainvaltuutettuna Konstantin Lindqvist.  Posti- ja tiedotusasiainvaltuutettuna oli maalari ja toimittaja Emil ELO ja raha-asiainvaltuutetuna kansanedustaja ja maisteri Jalo Kohonen.  Hänen rinnalleen kansanvaltuuskunta kutsui 6. helmikuuta toiseksi valtuutetuksi Edvard Gyllingin, joka oli tehnyt ratkaisun mukaanlähdöstä.

Lähde: Soikkanen: emt. s. 276-277.

Kommentti:

Näin voimme todeta, että Toimeenpanevaan Komiteaan 22.1.1918 valitut viisi miestä myös hoitivat toimeenpanotehtävänsä siten, että ensinnäkin vallankumous laskettiin valloilleen, ja heille itselleen siunaantui kansanvaltuutetun posti vallankumoushallituksen riveistä. 

Myös kohtalokkaan, mutta jo etukäteen lopputulokseltaan selvän, lisäjäsenten nimittämis-ehdotuksen tehnyt Edvard Gylling löysi itsensä pienen muodollisen (taktisen) empimisen jälkeen kumoushallituksen riveistä.

*

Ali Aaltosen tilanteenarviointi 30.-31.1.1918

Etelä-Suomen tärkeimmissä keskuksissa suoritetun kiireisen vallanoton jälkeen Suomen Punainen Kaarti lähti luomaan varsinaista rintamaa rasituksenaan useita epävarmuustekijöitä.

Ylipäällikkyydestä syrjäytetty Ali Aaltoinen omistautui tammikuun 30. ja 31. päivänä kokonaan laatimaan kuuluisaa tilannearviointiaan, jollaista jo aiemmat suunnitelmat olivat edellyttäneet.

Aalosen papereissa  Mahdollinen mobilisointipiiri kulki:

pohjoisrajana Merikarvia – Kankaanpää – Jämijärvi – Ikaalinen – Ruovesi – Längelmäki – Kuhmoinen; etelärajaan Laitila – Pöytyä – Karinainen – Riihimäki.

Aaltosen saamaan koulutukseen ja hänen tilannetietoihinsa nähden arviointia on sen jäsentymättömyydestä ja ylimalkaisuudesta huolimatta pidettävä kohtuullisena saavutuksena.  Aaltonen ei haihatellut eikä ollut liiaksi hermostunut valkoisten esiintymisestä pääkaupungin lähellä. 

Aaltosen arviointi tuli kansanvaltuuskunnan käsiteltäväksi tammikuun viimeisen päivän kokouksessa.

Kukaan kansanvaltuutetuista ei näytä olleen tapahtumien tasalla, ja asia lykättiin jaostolle, jonka piti tehdä Aaltosen esityksen pohjalta käytännön suunnitelma.

Jaostoon tulivat Turkia, Lumivuokko ja Kiviranta.

Suunnitelma ei liene koskaan valmistunut.

Helmikuun alkupuolelta vielä kovin vajaasti säilynyt punaisten arkistoaines ei anna minkäänlaista kuvaa siitä, millaisia ohjeita Helsinki rintamille antoi.

Käskyt ovat todennäköisesti menneet lähettien mukana tai puhelinsanomina. 

Kuten tuonnempana useassa kohdassa käy ilmi, sotaa käytiin alkuvaiheessa Ali Aaltosen ajatusten pohjalta.

Lähde: Lappalainen: Emt. s. 67, 72.

*

Kansanvaltuuskunnan vatuloinnit ja jamppasut

Kansanvaltuuskunta ei kollegiona esiintynyt kovin määrätietoisesti periaatteellisissa sotilaallisissa kysymyksissä.  Erityisesti aivan alussa Haapalaisen tai yleensä sisäasiain osaston esitykset menivät läpi sellaisinaan.  Tämä ei sinänsä poikkea normaalista hallintokäytännöstä.  Sen sijaan epäröintiä osoittaa, että usein valmiit esityksetkin työnnettiin erilaisiin komiteoihin, josta ne aina eivät palanneet valtuutettujen yhteisharkintaa.  Komiteaan lykättyjä asioita olivat esimerkiksi Ali Aaltosen tilanne arvio ja suunnitelma 31.1., kaartin käytännön järjestelyt 3.2. ja 14.2., kaartin palkkaus ja väkivallanteot 7.2., sotilaallinen asema 25.3., työvelvollisuus 2.4. sekä tilanteen vaatimat toimenpiteet 3.4.

Paikalliset ongelmat ratkaistiin usein lähettämällä erityisvaltuutettuja.  Tällaisia olivat esimerkiksi Sirolan lähettäminen 9.3. Turkuun rauhoittamaan saksalaisvaarasta, ym. … sekä Kivirannan määrääminen 3.4. pohjoiselle rintamalle huolehtimaan joukkojen siirroista ja evakuoinnista.

Väistämättä syntyy kuva, että sotilaallisissa asioissa kansanvaltuuskunta toimi lähinnä postikonttorina.

Lähde: Lappalainen: Emt. s. 126.

*

Punainen yleisesikunta

Yleisesikunta periytyi jo sotaa edeltävältä ajalta ja peri myös kollegiaalisia toimintamuotoja.  Järjestyskaartin joulukuisten sääntöjen mukaan jäseniä piti olla viis.

Tällaisena yleisesikunta ennen sotaa oli toiminutkin.  Sodan alettua järjestyskaartin esikunnasta siirtyivät Suomen Punaisen Kaartin yleisesikuntaan Kallio, Hyrsky, Soisalo ja Holm.  Viides eli I. Manninen kävi myöhemmin yhdessä kokouksessa. Myöhemmin rakennetta vahvistettiin SAJ:n ja puoluetoimikunnan toimesta neljä lisäjäsentä.  Uudet virolaissyntyiset jäsenet Hausen, Kiiman, Triip ja mahdollisesti Kulm lienevät kaikki tulleet mukaan bolshevikkeina Taimen ehdotuksesta.

Epävirallisesti mukaan lyöttäytyi innokkaita taustavoimia. 

Kolmantena ryhmänä tuli 15.2.1918 arvovaltainen joukko, jossa oli mukana mm. neljä kansanvaltuutettua. 

Esikunta täydensikin kolme päivää myöhemmin itseään Elorannalla, Letonmäellä ja Kivirannalla.

Kun prokuraattori Turkia vielä uuden esikuntapäällikön Wesleyn ja Elorannan ohella nimitettiin erityiseen toimeenpanevaan neuvostoon, hänkin tuli asiallisesti jäseneksi.

Lopulta neljäs ryhmä muotoutui yleisesikunnan myöhäisjäsenistä sekä vallankumousjohdon uusista edustajista, joiden osallistuminen jäi (sic!] vähäiseksi.

Lähde: Lappalainen: emt. s. 130-131.

(Todettakoon tästä ”monen kokin sopasta”, että Yleisesikuntaa helmikuun puolivälistä lähtien johtanut August Wesley kukistui huhtikuun alkupäivinä omaan puuhakkuuteensa sekä osaksi myös alkoholiin. vh)

*

Kiviranta suostuttelee miehet jatkamaan taistelua

Huhtikuun 11. päivänä 1918, jolloin saksalainen Itämeren divisioonan komentaja kenraali von der Goltz valmisteli hyökkäystä Leppävaaran asemiin, Ruotsin konsuli toi punakaartin lähetystön hänen puheilleen.  Tälle ilmoitettiin antautumisehdot ja myönnettiin lyhyt tulitauko, jotta se voisi selostaa ehtoja punakaartilaisten kokoukselle. Tämä sopi Goltzille, koska hän saattoi häiritsemättä valmistautua hyökkäykseensä.

Sekä Nyqvist että Johansson, jotka tiesivät heillä (Hgin punakaarti) olevan vain noin 2500 taistelukelpoista miestä, puhuivat nyt antautumisen puolesta, mutta uusi Viipurista tullut asiamies Antti Kiviranta ilmestyi kokoukseen ja suostutti miehet jatkamaan taistelua.

Konsuli toi tästä Goltzille tiedon, ja tämä kävi oitis rynnäkköön Leppävaaran asemia vastaan ja valloitti ne, missä häntä melkein varmasti auttoi paikallisten punaisten päälliköiden poistuminen kaupunkiin.

Lähde: Upton:emt. II-osa, s. 386. & http://www.wikiwand.com/fi/Antti_Kiviranta

Seuraavana päivänä kenraali Goltzin komentamat saksalaiset joukot etenivät Helsinkiin kohdaten vain hajanaista ja vähäistä aseellista vastarintaa.

*

Lopputaistelut Helsingissä

Saksalaisen Itämerendivisioonan päävoimien ryhmittyessä torstaina 11.4.1918 hyökkäykseen maalinnoitusta vastaan ruotsalainen konsuli, kapteeni K.F.S. af Ekström lähti vielä kerran neuvottelumatkalle.

Tällä kertaa aloite oli tullut sosialidemokraattien oikealta siiveltä, joka edellisenä iltana oli pyytänyt välitystä.

af Ekström, tulkki ja kaksi punaisten edustajaa ajoivat autolla Leppävaaraan ja pääsivät kenraali von der Goltzin puheille.

Keitä punaiset ”siltasaarelaiset” olivat, ei ole selvinnyt.

Pyydettyään turhaan nähdä kenraalin valtakirjaa Suomen sotatoimia varten neuvottelijat saivat aikaa klo 16:een: elleivät valkoiset liput sitä ennen nousisi varustusten ylle, alkaisi saksalaisten hyökkäys – joka siihen asti muutoinkin vaati valmisteluja.  Neuvottelijat ilmoittivat aselevosta maalinnoituksessa olleille joukoille ja palasivat.

Joko senaatintalossa tai työväentalossa pidetyssä 80-100 hengen kokouksessa useimmat olivat aluksi neuvottelijain kehotuksen mukaisesti antautumisen kannalla.

Viipurista tullut kansanvaltuutettu Antti Kiviranta oli kuitenkin tätä ennen yrittänyt tiivistää rivejä ottamalla määräämisvallan ja käskemällä palauttaa Helsinkiin kaikki yleisesikunnan sekä piiri- ja paikallisesikuntien jäsenet. 

Hän sai punakaartilaisen velvollisuudesta puhumalla joukon huutamaan neuvottelija alas.

af Ekström palasi konsulaattiinsa ja soitti klo 15.40 von der Golzille yrityksen tuloksettomuudesta.¨

Saksalaisten eteneminen alkoi suunnitelman mukaisesti klo 16.

Lähde: Lappalainen: Emt. s. 178.

*

Punakaartin viimeiset päivät Viipurissa

Kansanvaltuuskunnan ja työväen pääneuvoston 12.4.1918 Viipurissa julkistetussa virallisessa lausunnossa julistettiin, että Mannerilla oli täydet valtuudet ja kehotettiin luottamaan häneen, sillä ”työväen vallankumouksen suuri asia on hänelle kallein maailmassa”.  …

Uusien järjestelyjen tuloksena olikin sodan voimakkaampi ja keskitetympi johto.

Uusi esikunta perusti ”sotatoiminnan (operatiivisen) osaston” edesmenneen yleisesikunnan tilalle.  Sen toimivat jäsenet, joiden päällikkönä oli Svetsnikov, olivat kaikki venäläisiä ja virolaisia, ja vain sihteeristössä oli suomalaisia, J. Railo, Tuure Lehén ja Aimo Aaltonen. 

Edvard Gylling, mahdollisimman epäsotilaallinen mies, ei ollut oikealla paikallaan esikunnan päällikkönä.

Huhtikuun 17. päivänä todettiin, etteivät Manner, Eloranta, Taimi ja Antti Kiviranta voisi osallistua kansanvaltuuskunnan kokouksiin, koska sodanjohtotehtävät vaativat heidän kaiken aikansa.

Jonkin aikaa saksalaisten maihinnousun jälkeen oli laadittu strateginen suunnitelma – sen laati todennäköisesti Svetsnikov – uuden länsirintaman vakiinnuttamiseksi Toijalan – Helsingin – Hämeenlinna linjalle; päämaja sijaitsisi Riihimäellä. 

Lähde: Upton: emt. s. 401-402.

*

Epilogi

Miten radikaaleja kapinan päättäneet punakaartilaisradikaalit olivat?

Tieto, jonka mukaan kaikki laajennetun puoluetoimikunnan viisi lisäjäsentä olisivat todella olleet punakaartilaisradikaaleja eli äkkijyrkkiä, on virheellinen, jos punakaartilaisilla ymmärretään omatoimisia kaartilaisia.

Myös julkisuuteen annettu määritelmä, jonka mukaan uudet jäsenet olivat kaikki työväenkaartien luottamusmiehiä eri paikkakunnilta, tulee käsitellä väljästi.

Kaikki laajennettuun puoluetoimikuntaan valitut uudet jäsenet tulivat sodan puhjettua kuulumaan punaiseen hallitukseen kansanvaltuuskuntaan.

Siellä helmikuun puolivälissä ”sabotoivien tehtaiden” sosialisoimisesta keskusteltaessa kaikki nämä ”lisäjäsenet” paitsi Eero Haapalainen kannattivat jyrkempää kahdesta ehdotetusta menettelytavasta.

Tämä oli Paasivirran mukaan ”punakaartilasiradikaalien sanelema teoreettisen marxilaisuuden viitoittama linja”.

Asia voidaan myös sanoa niin, että tammikuussa puoluetoimikuntaan valitut olivat kansanvaltuuskunnassa kokemattomampia kuin maltillisempaa menettelyä kannattaneet ja siksi valmiita radikaaleihin toimiin.

Rinta-Tassin mukaan sodan aikana kansanvaltuuskunnassa pyrki selvimmin sosialismin toteuttamiseen Lauri Letonmäki.

*

Mies nimeltä Antti Kiviranta

Kansalaissodan päätyttyä tammikuussa puoluetoimikuntaan valituista viidestä lisäjäsenestä neljä – Emil Elo, Lauri Letonmäki, Eero Haapalainen ja Adolf Taimi – pakeni Venäjälle.

Elokuussa 1918näistä kolme – Letonmäki, Haapalainen ja Taimi – oli perustamassa Moskovassa Suomen kommunistista puoluetta.

Elo oli mukana Venäjällä perustamassa Muurmannin suomalaista legioonaa.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Elo siirtyi Englantiin, missä hän eli lopun elämäänsä koristemaalarin töitä tehden.  Hän ei liene osallistunut siellä poliittiseen toimintaan.

*

Antti Kivirannan sopivuutta laajennettuun puoluetoimikuntaan tammikuussa 1918 lisäsi varmasti se, että hän oli oleskellut vuosina 1913-1914 Pietarissa ja osasi todennäköisesti ainakin jonkin verran venäjää.  Joka tapauksessa hänellä oli Pietarin kävijänä paremmat mahdollisuudet hoitaa suhteita venäläisiin vallankumouksellisiin kuin sellaisella, joka ei ollut Venäjällä käynyt.

*

Antti Kiviranta oli nuoriso- ja puutyöntekijöiden liiton aktiiveja, kuulunut muun muassa nuorisoliiton liittotoimikuntaan.  Hänen nuorisoliiton edustajankokouksissa käyttämänsä puheenvuorot eivät viittaa ”punakaartilaisradikalismin” tapaiseen jyrkkyyteen.

Kansalaissodan alettua Antti Kivirannasta tuli kansanvaltuuskunnan oikeusasioiden valtuutettu.  Hän oli kansanvaltuuskunnan jäsenistä nuorin, 31-vuotias, Rinta-Tassin mukaan myös värittömin.

Kun sota oli jo lopullaan ja saksalaiset nousseet maihin, Kiviranta matkusti Viipurista Helsinkiin tavoitteenaan saada punakaarti jatkamaan yhä taistelua.

*

Sodan jälkeen Antti Kiviranta ei paennut Venäjälle.  Hän piileskeli Suomessa eri paikkakunnilla kirjoitellen mm. porvarillisiin sanomalehtiin.

Hän siirtyi Ruotsiin 

Sen jälkeen kun Kiviranta oli tullut pidätetyksi, hän tuomioistuimen edessä 1920 kielsi syyllistyneensä 1918 maanpetokseen, mutta myönsi syytteen valtiopetoksesta.

*

Antti Kiviranta kuoli Helsingissä 1948 toimitusjohtajana.  Poliittiselta kannaltaan hän oli tuolloin lähinnä sosialidemokraatti – ainakin kuolinilmoitus julkaistiin Helsingin Sanomain lisäksi Sosialidemokraatissa.

Lähde: Salkola: Emt. s. 378-379.

*

Yksi on poissa

Nahanluonti

Suomalaiset pakolaisjohtajat eivät tyytyneet olemaan (Venäjällä) pelkkä pakolaishallitus, joka huolehtisi maanmiestensä aineellisesta ja henkisestä ravinnosta.

Jo kansanvaltuuskunnan toiminnan lopettaminen ja sosiaalidemokraattien ulkomaisen järjestön keskuskomitean perustaminen viittasivat pyrkimykseen esiintyä puolueena.  Se oli luonnollisempaa Sdp:n entisille johtajille. Yrjö Sirola puhui puolueen tarpeesta jo toukokuun 1918 alussa.

Pyrkimys muuttui käytännöksi, kun joukko suomalaisia pakolaisia aloitti elokuun 25. päivänä 1918 kello 16 Moskovan hengellisen seminaarin juhlasalissa Vanhan Boshedomskajakadun varrella Venäjällä olevien suomalaisten sosiaalidemokraattien neuvottelukokouksen.

Käytännössä siirtymistä kommunisteiksi osoittivat Venäjällä olevien suomalaisten keskuuteen ainakin Pietarissa ja Permissä perutetut kommunistiset klubit.

Osallistujien ytimen muodostivat kansanvaltuuskunnan palveluksessa olleet.

Kansanvaltuutetuista poissa olivat vain Suomeen jääneet Edvard Gylling ja Antti Kiviranta, Venäjälle paenneet mutta Muurmannilla englantilaisten mukaan sotkeutuneet Oskari Tokoi ja Emil Elo sekä muualla Venäjällä olleet Hanna Karhinen ja Hilja Pärssinen.

Lähde: Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923. KSL, 1996. s. 7, 38.

*

Tämä on ainoa maininta Antti Kivirannasta Suomen Kommunistisen puolueen historiassa.

Siinä hänen todetaan olevan ”poissa”.

*

PS.

Lue myös tämä.  Osoittaa, että kynämies, tämä Antti Kiviranta, myös.

  • ”Palanen piileksijän vaiheista”, Vankina valkoisen vallan : muistelmateos, s. 67–73. Helsinki: M. V. Jalava, 1922. Teoksen verkkoversio (PDF).

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/153359 sivut 67-73.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kuva:
https://www.finna.fi/Record/ta_ah.M011-1289269

Kuva on osasuurennos puuseppien edustajakokouksen ryhmäkuvasta 1916-1917.

Lähde: Linna.fi/Työväen Arkisto.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Sotasurmaprojektin matrikkelihaulla näyttää Helsingissä kuolleen 12.4. - 13.4.1918 yhteensä 278 henkilöä, enin osa on kirjattu kaatuneeksi.

Vaikea konstruoida vakavaa laskelmaa, miten monta henkeä olisi säästynyt, jos 11.4.1918 klo 16.00 mennessä aselepo ja käytännössä antautuminen olisi vahvistettu ja toteutunut.

Edellämainitusta luvusta, 278, puuttuvat vielä 11.4.1918 klo 16.00 jälkeen illalla surmansa saaneet.

Luvun voinee pyöristää noin 300 henkilöön. Moniko heistä olisi aselevon toteutuessa säästynyt? Puolet? 150 henkeä?
Kolmannes. 100 henkeä?
10 % eli 30 henkeä?
Kenpä tietää.
Sotimisen ääretön keveys..

Käyttäjän lkkiiski kuva
Lauri Kiiski

Suurin vastuu on niillä kaikilla, jotka ottivat osaa päättäjinä SDP:n ylimääräiseen puoluekokoukseen v. 1917 msrraskuun 24. Päivästä lähtien.

Tällöin suuri maltillinen sDzp:n enemmistö antoi vallan avaimet vallankumouksellisille bolsevikeille Stalinin ja Kollontain rohkaisemina.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon venäläisten bolsevikkien ohjausta Helsingissä oli ? Yhteistyötähän oli aivan varmasti enemmänkin jo v. 1917 syksyllä punapäällikkö Kaljusen v. 1918 tammikuun panssaroidun asejunan lisäksi.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Ulkoinen vaikutus ja paine oli merkittävä. Stalin marraskuussa Helsingissä, Lenin eri eri yhteyksissä, Trotski ylimielisesti. Lenin vielä prässäsi tammikuulla Halilan parantolassa Kannaksella.
Mutta varsinaisen jalkatyön tekivät pietarinsuomalaiset bolshevikit Rahjat, Taimi jne.
Vastaanottavaisinta sakkia tuntuivat olevan Helsingin punakaartien joukot, juuri ne, joiden keulilta kapinantekijäksi ja kapinahallitukseen nousi tämän tarinan päähenkiö, Antti Kiviranta.

Kiviranta oli tyypillinen radikalisoitumisvuoden 1917 esiin nostama nuori hahmo, joka ilmeisesti olennaisimmillaan erosi muista kuohunnan nostamista älynsä vuoksi.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset