Veikko Huuska

Saksan interventiosta kiistellään jälleen - ratkaisiko ulkoinen sotilasapu 1918?

Touko Perkon teos ”Haastaja Saksasta 1918. von der Goltz ja Mannerheim

sai näyttävän esittelyn kokeneen sotakirja-arvostelijan Vesa Karosen käsissä

(HS, su 11.3.2018; https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005595974.html )

*

Kumpi ratkaisi Suomen sisäisen sodan tuloksen:

Saksa ja von der Goltz vai talonpoikaisarmeija ja sen ylipäällikkö Mannerheim?

Aihe on vanha ja siitä on kiistelty niin sotilaallisesta, kuin valtiollisesta ja valtapoliittisesta näkökulmasta – unohtamatta kylmän asia-argumentoinnin ohella myöskään tulituimaa tunnekuohua.

*

”Suomen sisällissota oli kahden toisiaan panettelevan aatelisherran kilpajuoksu – sodan ratkaisi jämpti saksalaiskenraali, ei Mannerheim, väittää uusi tietokirja”.

Touko Perkon sujuva ja huolellinen historiateos nostaa von der Goltzin Manneimin ohi sodan ratkaisijaksi Suomessa, näin tiivistää Karonen paksun opuksen annin.  Melkoista pelkistystä ja valikoivaa näköä tämä tälläinen kieltämättä edellyttää. 

Onko nykypäivän keventävä läpiravi yltänyt jo tähänkin aihepiiriin?  ”Kenraalit kilpailivat.  Mannerheim luonnehti von der Goltzia ”poliittiseksi kenraaliksi” ja tämä Mannerheimia ”operettikenraaliksi”. 

*

No, rahtunen totta kummallakin, mutta eiväthän nämä kaksi sentään sotaa ratkaisseet. 

Suuri kuvio käytiin maailmansotaa käyvien romahtavien imperiumien, Venäjän ja Saksan välillä, ensin sitkeissä sotatoimissa, sitten melkein yhtä sitkeissä tulitauko- ja rauhanneuvotteluissa ja lopulta 3.3.1918 Brest Litovskin rauhansopimuksessa, joka antoi happea kummallekin lähelle nääntymispistettä päätyneelle suurvallalle.  Siinä pelissä ”Suomen vallankumous” oli sekundaarinen asia, ja sekundaarinen myöskin pikkuvaltion ”astinlauta”-asetelma.  Joskaan ei tietenkään merkityksetön.

Mutta sotaa kävivät myöskin ne aseissa olleet noin 90.000 – 100.000 ukkoa kummallakin puolella rintamaa, amatöörejä toki enin osa, mutta sotaviikkojen aikana sentään jonkinlaista kenttäkokemusta hankkinutta ja verihurmeissa karaistunutta, ”kotikontujensa” puolustajia ja vakaumuksensa puolesta ärhentäjää.

Siinä missä von der Goltz suurinpiirtein päivämarssi Hangon rataa pitkin kohden väsähtänyttä pääkaupunkia, ja piti sen kypärniekkavoitonmarssinsa 14.4. Mannerheimilla riitti hikisiä päiviä vielä huhtikuun lopulle saakka.

*

Vahvana vastapuheena otan tähän seuraavankaltaisen sotilaallisen kuvauksen aiheesta Tampereen taisteluista loppusotaan:

Kenraali Mannerheim saarsi sitten Tampereella viholliset myöskin eteläpuolelta, mikä juuri oli tärkeää, sillä jos Tampere olisi valloitettu, mutta vihollinen päässyt sieltä perääntymään (rautateitse), niin ei voitto olisi ollut suurenarovinen.

Etelä-Suomessa olisivat punaiset silloin olleet siksi voimakkaita, että Viipurin ja Lahden luona tuskin olisi voitu voittoja saavuttaa.

Hänen luja päätöksensä valloittaa Tampere väkirynnäköllä sai aikaan, että kaupungin valtaus tapahtui siksi hyvissä ajoin, että hän ehti lähettää tarpeelliset apujoukot Karjalaan.

Ja Tampereen valloituksen kautta punaisten johto ja parhaat joukot joutuivat pois pelistä.

*

Tampereen kukistumisen jälkeen kenraali Mannerheim lähetti kaikki joukot, joita ei välttämättä tarvittu Länsi-Suomessa vallattujen alueiden turvaamiseen, itään liittymään uuteen armeijaan, jonka oli katkaistava vihollisen yhteys Pietarin kanssa ja sitten valloitettava Viipuri.

Tämä toimenpide ja sotajoukkojen yleinen sijoittelu johti tuon lujan linnoituksen valtaamiseen.

*

Länsi-Suomessa hän aikoi ensin käytettyään lyhyen ajan joukkojen uudestijärjestelyyn lähettää osaston idästäpäin valtaamaan Hämeenlinnaa, pysähdyttämään lännestä tulevaa punaisten tulvaa ja hajoittamaan näiden joukot kahtia.

Tätä suunnitelmaa ei toteutettu ja tuskinpa sitä olisi ehdittykään suorittaa katsoen tapahtumain kehitykseen.

Hämeenlinnan valloituksen jälkeen kenraali Mannerheim lähetti osaston Haapamäen ja Mikkelin kautta Kouvolaan.  Jos punaiset olisivat onnistuneet murtautumaan lävitse Lahdessa ja Viipurin valloittaminen olisi viivästynyt, olisi tämä joukko muodostanut taemman turvamuurin estäen viholliset häiritsemästä Viipurin piiritysarmeijaa ja pakenemasta Kotkan kautta Venäjälle.

*

Ennen kuin tämä ryhmä oli ennättänyt täydellisesti asemapaikoilleen, oli Viipuri kukistunut ja Lahden voitto saavutettu.  Ryhmän tarvitsi senvuoksi vain suorittaa viimeistelytyöt ja sen oli sallittu, suomalaisin joukoin, vapauttaa laaja alue.

*

Mikä oli saksalaisten näyttelemä osa?

Brest-Litovskin rauhansopimuksen (3.3.) mukaan oli bolshevikkien siirrettävä laivastonsa pois Suomen vesiltä, millä määräyksellä oli mitä suurin merkitys.

Saksalaiset luovuttivat aseita ja olivat kouluttaneet suomalaiset jääkärit.

Ilman erinomaisten saksalaisten joukkojen apua olisi vapautustyö luonnollisesti ottanut enemmän aikaa ja pääkaupunki luultavasti saanut enemmän kärsiä.  Myöskään ei kai kylvöä olisi punaisten hallitessa tehty Etelä-Suomessa, mikä silloisissa oloissa oli hyvin tärkeä seikka (elintarvepula).

Saksalaisten antama avustus oli siis eittämättä suurimerkityksinen.

*

Mutta kuten lähettiläs Edvard Hjelt muistelmissaan lausuu ”ilman Suomen valkoisen armeijan suurtyötä olisi vieras apu tuottanut hyvin vähän hyötyä”.

Niin, itse asiassa lienee retkikunnan lähettäminen Suomeen Saksan valtiopäivillä riippunut yhdestä äänestä, joten tuskin on todennäköistä, että ilman valkoisen armeijan toimintaa olisi saatu vieraita apujoukkoja.

Mutta olisiko valkoinen armeija voinut suorittaa työnsä ilman Mannerheimia?

Olisiko jollain toisella miehellä ollut tarpeeksi älyä ja tahtia yhdistää yhteisiin ponnistuksiin suomea- ja ruotsiapuhuvat, jääkärit ja ruotsinmaalaiset, suomalais-venäläiset upseerit ja saksalaiset?

Olisiko joku toinen voinut rohkeuteen, taitavuuteen ja 8-vuotiseen sotakokemukseen yhdistää niin voittavan persoonallisuuden ja taidon löytää oikeat, ”sytyttävät” sanat.

*

Varmastikaan ei!

Ilman Mannerheimia olisivat Pohjanmaan ja Karjalan valkoiset varmasti jääneet vain saariksi punaisen tulvan keskelle.

Jos saksalaisia joukkoja yleensä olisi lähetetty Suomeen, eivät ne silti, jollei niitä olisi ollut paljoa enempää, olisi voineet miehittää kuin pienen kappaleen Lounais-Suomea.

Muuten ei ole mikään salaisuus kenellekään, joka on kuulunut kenraali Mannerheimin lähempään ympäristöön – mistä tässä yhteydessä mainittakon – että hän ajatellen Suomen tulevaa asemaa ehdottomasti vastusti aseellisen avun saamista vieraalta vallalta, mutta hänen täytyi mukautua tähän ”fait accompli”hin, johon hallituksen avunpyyntö oli johtanut.

Hindenburgille maaliskuun alussa lähettämässään sähkösanomassa, johon muistelmakirjallisuudessa on vedottu vastakkaisen käsityksen tueksi, pyysi hän sotamarsalkkaa H.M. Keisarille esiintuomaan Suomen talonpoikaissotajoukon kiitollisuuden ”fur die uns gesandte Unterstutzung” – s. o. aseista – ”ohne die wir jetzt nicht fest u. siegreich in Finnlands Freiheitskampf bestehen könnten” ja teki eräitä ehdotuksia, ”damit die Hilfe, die das deutsche Expeditionskorps dem Lande bringen wird, eine wirkliche und effektiwe werden möge”, mutta ei pyytänyt avustusta joukkojen muodossa.

Suomen vapautus on Mannerheimin eittämätön ansio.  Hänelle olisi sen vuoksi jokaisen annettava tunnustus, jokaisen – kuuluupa hän mihin puolueeseen hyvänsä – joka toivoo, että Suomi on vapaa, ja pitää etuna sitä, ettei tämä itäinen aallonmurtaja sortunut punaiseen vuokseen.” (tähän päättyy sitaatti)

*

(Niinpä lienee Mannerheim lähettänyt v.d. Goltzille pyynnön avustaa ennen kaikkea pääkaupunkia, Helsinkiä.

Tosiasiassa saksalaiset nousivat maihin Hangossa ja vasta sitten suuntasivat hyökkäyksensä Helsinkiin päin.

Kenraali v.d. Goltzin  muutamassa sanomalehdessä lausuman ajatuksen mukaan oli maihin astumisella täten, kun saksalaiset joukot pääkaupungin valtauksen jälkeen tulivat olemaan Suomen armeijaa vastaan taistelevien punaisten joukkojen selkäpuolella, paljon tehokkaampi vaikutus, kuin jos saksalaiset olisivat alkuperäisen suunnitelman mukaisesti astuneet maihin Raumalla, joten ne vain olisivat joutuneet vahvistamaan Suomen armeijan oikeaa siipeä.)

*

Kommentti¨

Näiltä riveiltä avautuu hieman moniselkoisempi ja kompleksisempi sodankuva, kuin siitä esittelystä, jonka saamme Helsingin Sanomien arviosta. 

Pitänee tarttua Touko Perkon teokseen sen selvittämiseksi, onko hänen selvityksensä ja satavuotispuntarinsa todella niin vahvasti vanhan preussilaisen kenraalin ja tämän esittämän panoksen puolella, vai saako vanha venäläinen kenraali, Mannerheim, edes rahtusen kunniaa osakseen.

*

PS.

Alaan perehtynyt lukija onkin jo tunnistanut, kenen tekstiä tuo edellä oleva kuvaus sodan etenemisen ehdoista on.

Hän on ruotsalainen eversti, sittempi kenraalimajuri Erns Linder ja hänen Muistelmia Suomen vapaussodasta (Otava, 1921).  https://fi.wikipedia.org/wiki/Ernst_Linder

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Mannerheimia harmitti, kun saksalaiset valloittivat Helsingin punaisilta.

Touko Perkon mukaan Saksan maihinnousu ratkaisi sodan Suomessa 1918 (Docendo, 2018. 431 sivua).

Linkki; https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005595974.html /Vesa Karonen

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tässä linkki sivustolle, jossa käydään dokumenttien valossa läpi apuretkikunnan lähettämistä edeltänyttä melko mutkikasta prosessia.

Linkki: https://vastavalkea.fi/2017/08/12/saksan-sekaantum...

Avaan tekstistä tähän keskeisen osion:

"Saksalaisten aseman vaikeutuminen

Brest-Litovskin rauhanneuvottelut olivat käynnistyneet uudelleen, ja Saksan ja Venäjän välillä oli solmittu rauhansopimus 3.3.1918. Nyt oli Hjeltin uudistettava sotilasapua koskeva pyyntö ja esitettävä avunpyynnölle uudet perustelut. Ei voitu enää esittää intervention perusteluksi venäläisten joukkojen siirtymistä punaisten puolelle. Neuvostohallitus vaati nyt, nojaten Brest-Litovskin rauhansopimukseen, Saksaa noudattamaan Suomeen nähden molemminpuolista puuttumattomuuden periaatetta.22

Ludendorffin mielestä saksalaisten joukkojen lähettäminen Suomeen ei ollut ristiriidassa Brest-Litovskin sopimuksen kanssa, ”koska saksalaisten sotavoimien käyttäminen Suomessa ei ollut suunnattu ainoastaan venäläisiä joukkoja vastaan”.23

Saksan hallitus ja sotilaallinen johto tekivät kuitenkin 12.3. yksimielisen päätöksen, että sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen oli lykättävä myöhäisempään ajankohtaan, koska rauhansopimus ei ollut vielä ratifioitu ja avunanto tuollaisena ajankohtana olisi saattanut olla epäedullinen Saksalle.24

Tämän jälkeen alkoi Ludendorff kiirehtiä ratifioinnin suorittamista, koska sen avulla voitaisiin saada toimintavapaus Suomen retkikunnalle.

Myös Saksan valtiopäivillä käsiteltiin maaliskuun lopulla Suomeen suoritettavaa interventiota. Silloin ei kuitenkaan ollut enää mahdollisuutta kieltää sitä, koska senaatin edustaja oli jo Suomen valtion puolesta allekirjoittanut sitoumuksen sotilasretkikunnan kustannusten suorituksesta.

Ainoastaan riippumattomat sosialistit esittivät vastalauseeen, jonka mukaan Saksan olisi vedettävä joukkonsa pois Ahvenanmaalta."

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kaija Olin-Arvola päätyy Vastavalkea-sivuston artikkelinsa "Saksan sekaantuminen Suomen kansalaissotaan" päätteeksi seuraaviin punkteihin, joilla oli merkitystä sodan lopputuloksen kannalta:

"Mitä saksalaiset sekaantumisellaan Suomen asioihin saavuttivat

Vastavallankumous varmistettiin jo sotavoimien lukumääräisellä enemmistöllä. Lisätekijänä oli se, että saksalaiset olivat vakinaiset armeijan hyvin aseistautuneita ja koulutettuja sotilaita, joiden sotilaallinen taso punakaartilaisiin verrattuna oli paljon korkeampi.

Toinen seuraus oli punakaartin sotilaallisen aseman voimakas vaikeutuminen intervention tapahduttua. Punaisten rintamalinja oli yli 400 kilometriä pitkä, ja nyt oli voimakas vihollisarmeija hyökännyt turvattomaan selustaan.

Kolmas seuraus oli moraalinen, ja sekin oli hyvin voimakas tekijä vähän sotilaskoulutusta saaneiden punakaartilaisten kysymyksessä ollessa. Aktivistien toimesta oli jo vuoden 1917 syksystä alkaen ylistetty saksalaisten sotilasmahtia ja näin saatu syntymään käsitys saksalaisten voittamattomuudesta.

Taistelurohkeuden aleneminen oli tosiasia, vaikkakin saksalaisiin kohdistunut pelko kuitenkin väheni ensimmäisten tulikosketusten jälkeen. Esimerkiksi Karjaalla ja Leppävaarassa käytiin kiivaita taisteluita heti saksalaisten noustua maihin. Tällöin saatiin huomata, että kuula pystyy myös saksalaisiin ja että ”Saksan kuuluisat sotilaat eivät olleet voittamattomia”.

Edellä esitetyn valossa voidaan todeta, että säännöllisen saksalaisen sotavoiman väliintulo ratkaisi todellakin kansalaissodan lopputuloksen valkoisten hyväksi."

Linkki:
https://vastavalkea.fi/2017/08/12/saksan-sekaantum...

Käyttäjän rakennusliikeerbau kuva
Pekka Iiskonmaki

''Suomi on vapaa, ja pitää etuna sitä, ettei tämä itäinen aallonmurtaja sortunut punaiseen vuokseen.''

Tähän istuu huonosti termi sisällissota.

Punaiset itse puhuivat vallankumouksesta ja punakapinasta.

Punaiset taistelivat venäläisten aseveljinä heidän antamillaan aseilla.

Suomen tarve vääristellä historiaa on vähintään erikoista.

Käyttäjän RaunoLintunen kuva
Rauno Lintunen

Ensin tapahtui työväen vallankumous. Se muuttui luokkasodaksi, kun Mannerheimin joukot ja Saksan keisarillisen armeijan Itämeren divisioona hyökkäsivät yksissä tuumin Suomen Kansanvaltuuskuntaa ja Suomen Punaista Kaartia vastaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset