Veikko Huuska

Poika Kansanvaltuuskunnassa – äiti ja sisarukset tulilinjalla Ikaalisissa 1918

Poika Kansanvaltuuskunnassa – äiti ja sisarukset tulilinjalla Ikaalisissa 1918

Edvard Gyllingin kapina Helsingissä - ja perheen tragedia Kalmaan sukutilalla Ikaalisissa

*

Rouva ”insinöörskä” Eugenie Gylling (o.s. Helsingius, s. 1859- k. 1945):

”Muistoksi kokemuksistamme sisällissodan aikana 1918”

*

Johdanto

Ikaalisten idyllisen kauppalan lähistölle, Kalmaan niemessä sijaitseva Helsingius-suvun (sittemmin Gyllingien omistama ja viljelemä) Kalmaan tila joutui vuoden 1918 kapinan aikana Ikaalisten rintaman taistelutantereeksi, jossa paikan omistus vaihteli taistojen tuoksinassa. 

Kalmaan isäntä, Eugenie ja Uno Gyllingin toiseksi vanhin lapsi, tohtori, kansanedustaja, tutkija ja poliitikko Edvard Gylling (1881-1938) päätyi vuonna 1905 käynnistyneen radikalisoitumisprosessinsa tavallaan luonteenomaisena päätöksenä vuoden 1918 kapinan osalliseksi, kapinahallituksen eli Suomen kansanvaltuuskunnan aktiivijäseneksi ja sen viimeiseksi vastuunkantajaksi. 

Edvard Gyllingistä; https://fi.wikipedia.org/wiki/Edvard_Gylling  &  http://hiski.genealogia.fi/hiski/8svok4?fi+0114+vihityt+7961

Gyllingin kotiväki, leskirouva Eugenie Gylling hoiti tuolloin suvereeniin tapaan Kalmaan tilaa, ja tilalla asui perheen naimaton tytär Margit ja mentaalisia pulmia potenut Ossian, juristikoulutuksen saanut poika.  Monilapsisen perheen muut jäsenet olivat tuolloin muualla, ja isä¨, rautateiden rakentamiseen erikoistunut piiri-insinööri Uno Gylling oli menehtynyt sairaskohtaukseen jo vuonna 1899, perheen muuttaessa Jyväskylästä Ikaalisiin kotitilalleen.  Tilalla on kaksi päärakennusta, vanha päärakennus ja isän kuoleman jälkeisessä varain puutteessa hieman keskentekoiseksi jäänyt ”uusi pytinki”.

Kansallisesta sodasta on usein sanottu, että siinä joutui veli veljeä vastaan, ja sisko siskoa vastaan.  Tässä tapauksessa oli niinkin. 

Mutta myös niin, että poika asettui äitiään – ja koko sukuaan - vastaan, ja seuraavaksi kuulemme ja luemme äidin kuvauksen siitä, mitä oli olla tulilinjalla, kun oma perheen yhteinen koti joutui kirjaimellisesti ”ristitulen alle”. 

Ja oma rakas (rakkainkin kaikenlisäksi) poika oli siellä toisella puolella, päällikköihin kuuluvana.

Linkki: Kuvia Gylling-suvun haudoista, Ikaalisten eteläinen hautausmaa, mukana myös Nordensvan-hauta. kuvat: VH. https://get.google.com/albumarchive/113679801467129695575/album/AF1QipNSg3L33zmDTX5T9U6nwr0s0uyCiXdNWgGPSwiz

*

Johdanto

Ikaalisten Luhalahteen sijoitettujen punakaartilaisten esikunnan muodostivat jämijärveläinen Frans Mäki, Eino Hakala Huopiosta, Nestor Karlsson kirkonkylästä, Matti Rautiainen Kilvakkalasta, Juho Särkijoki Höytölästä ja kansanedustaja Juho Lautasalo (Vatulasta), joka oli lähtenyt Helsingistä sisällissodan puhjettua ja eduskunnan toiminnan keskeydyttyä.  Muonituspäällikkönä toimi Erland Jokinen ja muonituslähettinä Juho Helin.  Esikuntapäälliköksi nimitettiin aluksi Frans Mäki, mutta kun hänet ennen helmikuun loppua valittiin koko rintaman rahastonhoitajaksi, tuli uudeksi esikuntapäälliköksi Juho Lautasalo, epäilemättä kansanedustajana nauttimansa arvovallan vuoksi;

Lautasalo kuului eduskuntaryhmässään niihin, jotka vastustivat kapinaan ryhtymistä samoin kuin Edvard Gylling, joka helmikuun alkupäivinä valittiin vallankumoushallituksena toimineen kansanvaltuuskunnan raha-asiain toiseksi valtuutetuksi.

Elintarpeet ja muut tavarat hankittiin (punakaartille) pakko-ottamalla niitä talollisilta ja antamalla niistä kuitit, joita vastaan tavaroista olisi tulevaisuudessa saanut maksun.  Jonkin verran niitä nähtävästi maksettiinkin, mutta suuri osa jäi lopulta korvaamatta, ja se ja monien pakko-ottoon osallistuneiden röyhkeä ja uhkaava käytös saivat luovutukset tuntumaan ryöstämiseltä. 

Elintarpeiden lisäksi talollisilta otettiin myös vaatteita ja jalkineita, joilla täydennettiin kaartilaisten ja heidän omaistensakin puutteellisia talvivarusteita.  Hankinta oli melko järjestelmällistä; helmikuun kahden ensimmäisen viikon aikana se kohdistui Helteen, Juhtimäen, Iso-Röyhiön, Leutolan, Läykkälän, Sipsiön ja Vähä-Röyhön kyliin.  Samassa yhteydessä etsittiin taloista ampuma-aseita, joita joskus löytyikin. 

Kotietsinnät ja takavarikot, joiden yhteydessä talojen miesväkeä toisinaan vangittiin, saivat monen isännän lähtemän kotoaan pakoon joko kauppalaan, Parkanoon tai muualle pohjoiseen päin tai johonkin syrjäiseen metsätorppaan. 

Emännät, lapset, naispalvelijat ja talon vanhukset jäivät yleensä kotiin, eikä punakaartilaisten tiedetä tehneen heille mitään pahaa; kuulusteluja varten toisinaan pidätettyjä naisia kohdeltiin hyvin.

Miesten asema oli vaarallisempi; punaiset houkuttelivat Luhalahdessa mukanaan Heiskalan talon rengin Janne Kiviojan (1] joka kesällä 1917 oli kieltäytynyt osallistumasta maatalouslakkoon, ja vähän myöhemmin hänet löydettiin ammuttuna metsästä. 

Talollinen Iivari Hirvikoski, joka tunnettiin innokkaana suojeluskuntalaisena, vangittiin 20.2.  Ilmeisesti häneltä yritettiin kiduttamalla puristaa tietoja valkoisten toiminnasta; hänen ruumiinsa löydettiin Viljakkalan puolelta metsästä vasta heinäkuussa.

Punakaartin hankinnat (Ikaalisissa) kohdistuivat tietysti myös Luhalahden  kylään, ja helmikuun puolivälissä siellä mm. tyhjennettiin Heiskalan kauppa kankaista, napeista ja rullalangoista. 

Joku vei sieltä aamulla 16.2. kauppalaan tiedon, että punaiset ryöstävät parhaillaan Luhalahdessa, jolloin suojeluskunnan päällikkö Otto Ivalo otti mukaansa kaksi ryhmää parhaiten aseistautuneita miehiään ja ajoi joukkoineen Kyrösjärven yli Luhalahteen. 

Syntyneessä taistelussa kaatuivat suojeluskuntalaisista Otto Ivalo ja Kalle Mäkelä.  Väinö Ylimyllymaa kuoli myöhemmin haavoihinsa ja useita muitakin haavoittui, mutta parin tunnin ammuskelun jälkeen lukumäärältään ylivoimaiset punaiset vetäytyivät Kyröskoskelle (jossa oli heidän rintamatukikohtansa).

Lähde: Terhi Nallinmaa-Luoto: Ikaalisten entisen emäpitäjän historia IV-osa, s. 308-310.

Katso myös; http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=12136

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=12140

*

Eugenie Gylling kirjoittaa:

Suurimman ajan helmikuuta (1918) oli Ikaalisissa levotonta.

Punaisten joukkoja kuljeskeli kauppalan lähiympäristön kylissä ja suoritti kotietsintöjä.  Alinomaa kuului puhetta: nyt ne ovat Luhalahdessa, nyt Röyhiössä, Kolkolla (2], Kallionkielessä, ja pahoja yhteenottoja tapahtui.  Minun ei ole tarpeen kertoa niistä, huhut ovat sen jo tehneet. 

Minä kerron vain meidän omista kokemuksistamme.  Margit ja minä asumme toisessa rakennuksessa, mutta palvelija ja Ossi toisessa.  Siellä asuu myös voudin perhe.  Rengit, kolme kappaletta, asuvat pirtissä.

Eräänä päivänä helmikuussa tuli kaksi talonpoikaa Sikurin Kolkolta, Esko ja Laaja nimeltään, ja pyysivät, että saisivat olla meidän kanssamme.  He pelkäsivät, että punaiset tulevat.  Vaimot ja lapset olivat jääneet kotiin.  He olivat muutamia päiviä ja menivät sitten yhtenä päivänä katsomaan kotia.  Punaiset olivat olleet siellä, ottaneet lihaa ja leipää.  Eskon isäntä asui sitten pari viikkoa meillä, mutta kävi silloin tällöin kotona katsomassa.

 

*

Eräänä päivänä tuli muuan emäntä ajaen täyttä vauhtia.  Punaiset olivat asettuneet Sikuriin, lähelle heitä, ja hän näki joukon tulevan.  Hän pelästyi niin, että valjasti oitis hevosen ja jätti päistikkaa pienet lapsensa palvelustytön hoiviin, mutta hänen täytyi pian kiiruhtaa takaisin kotiin, minne hän sitten jäi.  Punaiset olivat kyllä uhkailleet, että koska hän niin kovin pelkäsi heitä, hänen ei enää huolinut palata kotiin.  Kylien tilalliset lähtivät kodeistaan ja asettuivat asumaan kauppalaan, mutta lapset ja emännät pysyttelivät kotosalla. 

Jonain päivänä tuli talonpoikia myös Hämeenkyröstä, pistäytyivät täällä Kalmaalla ja ajoivat kauppalaan.

*

Helmikuun 16. päivä Margit näki muutamien hevosten ajavan jäällä.  Ne olivat matkalla ensimmäiseen Luhalahden taisteluun.  Sitten kello 9:n aikaan palasi muutamia miehiä.  He olivat kaksi valkoista haavoittunutta. Miehet näyttivät totisilta.  Me menimme rantaan ja tapasimme Laukkalan isännän (3], joka oli joutunut punaisten vangiksi, paennut ja oli nyt matkalla kauppalaan.

Kauppalasta tuli samassa muutama rekimiehiä, joiden piti mennä viime tingassa apuun Luhalahteen, mutta ne jotka tulivat sieltä, varoittivat: ylivoima on liian suuri. 

He lainasivat meiltä hevosen ja menivät kuitenkin mutta palasivat pian.  Yhteenotossa kaatuivat Ivalo ja Mäkelä. (Lisäksi haavoihinsa pari päivää myöhemmin menehtyi Väinö Ylimyllymaa; http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=12137

*

Kallin tilalla oli asemissa vartiomiehistö, luullakseni noin 20 miestä.  Useimmiten vahdissa oli kaksi miestä kerrallaan, ja jos joku tuli jäällä tai kauppalan suunnasta, vahti tuli ja otti selvää, minne oli pyrkimys.

Eräänä päivänä menimme Margit ja minä varsalla Seläntaakse (Kyrösjärven itäpuolelle, vh) nähdäksemme paikan, mistä otettiin suoruuppaa.  Kun tulimme sieltä, tapasimme meidän mäellä poliisi Tuomijoen (4], joka kysyi, olimmeko nähneet punaisia.  Punaisten joukko lienee ollut Vähäröyhiössä juuri silloin, mutta me emme heitä nähneet.

*

Niin jännitys päivä päivältä lisääntyi.

Kun mentiin kauppalaan, kuultiin aina joitain uutta.  Nyt ryöstävät kylissä (milloin missäkin kylässä) ja lähestyvät (sanottiin). 

Kauppalassa oltiin peloissaan.  Nukuttiin yöt vaatteet päällä.  Me Kalmaalla olimme aika rauhallisia, mutta pari yötä olivat vaatteet valmiina, että voitaisiin paeta, jos punaiset tulisivat.  Vaikka me olimmekin päättäneet, että emme pakene.

Luulen, että oli 26. helmikuuta, kun rouva Granstedt (5] tuli Erämaasta (naapurimme) ja sanoi, että nyt he aikovat jättää Erämaan talon ja asua jonkin aikaa kauppalassa.  Hän itki.  Heidän toinen poikansa kaatui samana päivänä Kallionkielen kylässä järven itäpuolella käydyissä taisteluissa. Myös Kallista lähetettiin lapset pois.

*

1.3.1918

Ensimmäisenä päivänä maaliskuuta olivat meidän hevosemme auttamassa kuljettamaan viljaa Vähä-Röyhiöstä viljaa kauppalaan.  Lähetettiin sana, että me seuraavana aamua veisimme kauppalaan 5 hehtolitraa perunoita. 

Niin tuli 2. maaliskuutta.  Se oli lauantai.  Kaksi meidän hevosista käskettiin ajamaan ajoreki perässä kauppalaan.  Ne menivät.  Samana aamuna lahdattiin suojeluskunnan laskuun lehmä.

*

Äkkiä kello 12 kuulimme voimakkaita kiväärinlaukauksia ja kuularuiskun äänen.  Ensimmäisen kerran kuulimme näitä ääniä niin läheltä, enkä voinut pidättää kyyneleitä, kun ajattelin, että veli ampuu veljeä.

Se tuntui niin surulliselta.

Saimme kuulla, että taistelut jatkuvat Viljalassa.  Kello 2 valjastimme hevosen, ja Margit ja minä ajoimme kauppalan esikuntaan saadaksemme kuitin (teurastetun lehmän) lihoista. 

Koko matkan kuulimme laukaustenvaihtoa.

Kun kuljimme pappilan ohi, seisoi hevonen ja reki rappujen edessä tiellä.  Rovasti Mannström (6] ja muutamat muut herrat keskustelivat innokkaasti.  Me ajoimme edelleen kauppalaan.  Näytti epätavallisen hiljaiselta.  Emme tavanneet ketään, jolta olisimme voinet saada kuitin.  Liha punnittiin kauppias Eräsellä ja meidän täytyi lähetä kotimatkalle. 

Tapasimme maanmittari Kristian Nordensvanin (7], joka kysyi, olimmeko muuttaneet kauppalaan.  Sanoimme että emme, vaan olimme asioillamme, mutta emme olleet nähneet ketään, joka antaisi meille kuitin.  Hän lupasi huolehtia asiasta mutta näytti kalpealta ja muuttuneelta ja kertoi, että heidän ainoa kuularuiskunsa (konekivääri) oli mennyt epäkuntoon. 

Ammunta kiihtyi.  Rupesi kuulumaan kanuunankuulien (shrapnellien) vonguntaa.

*

Lähdimme kotitielle.

Silloin kertoi joku, että ”Sarkkilan pojat” –vartio oli paennut.  Kun tulimme Hakalanmäkeen, kaksi valkoista pyysi saada tulla mukaamme.  Lupasimme, mutta sanoimme, että meidän pian täytyy poiketa kohti Kalmaata.  Kun tulimme tienhaaraan, kysyimme, toivoivatko he meidän vievän heitä pitemmälle isoa tietä (Sikuriin johtavaa, vh).  He eivät tahtoneet.  Me menimme Kalmaalle, ja he jatkoivat isoa tietä. 

Samassa kuulimme voimakasta huutoa ja ulvontaa.  Katsoimme isolle tielle.  Kaksi suojeluskaartilaista kaatui maahan ja näimme sitten ihmisiä juoksevan kauppalaan päin (8].

 

*

Ajoimme edelleen ja tulimme lähteen luona olevalle Ruusin tuvalle (9], missä täti Hanna asui.

Minä menin sinne sisälle asioilleni.  Myös Margit tuli sisään, mutta hänen täytyi mennä ulos hevosta katsomaan.  Yhtäkkiä kuulimme voimakkaan tykinlaukauksen ja Margit ryntäsi sisään ja käski minua kiiruhtamaan kotiin.

Menimme kovaa kyytiä.  Koko ajan ammuttiin tykeillä, kuularuiskuilla ja kivääreillä. 
Kauppalan pommitus oli alkanut.

*

Me kolme olemme yksin, kaikki poissa luotamme, Kalli autiona, samoin Granstedt (Erämaan talo).

Voi, kuinka tuntuu synkältä ja kauhealta. 

Hirveä kuularuiskujen rätinä kuuluu läheltä, niin että kukanlehdet tärisevät huoneessa.

Otamme leipää ja voita ja maitoa ja menemme vanhalle puolelle.  Kuulia putoilee pihalumeen.  Syömme ja istuudumme ja luemme vähän ja jätämme itsemme Jumalan käsiin.

Voi, kunpa väki sittenkin palaisi, sanomme toisillemme.  Mitä nyt tapahtuu.

Yhtäkkiä näemme Neron, joka juoksee kieli riippuen, ryntää pihalle ja ylös uudenpytingin rappuja.

Margit menee ulos ja huutaa sen luoksemme, se tulee hengästyneenä ja peloissaan ja piiloutuu tuolin alle.

Aika kuluu vitkaan.  Kello tulee 1.  Emme juuri uskalla mennä pihalle, sillä ammunta on hirveää.

Margitin täytyy mennä talon etuselle ja huolehtia varsasta.
Yhtäkkiä hän tulee huutaen ja huitoo.
Kiirehdin ikkunaan.
Aurinkoisella jäällä tulee pitkänä jonona mustanpuhuvia tyyppejä.
Meihin iskee kauhu... Voimmeko me enää jäädä?
Valjastammeko varsan ja riennämme kauppalaan!

Ah, ei.  Avoin tie kauppalaan on täynnä vaaroja ja metsän läpi kulkeva talvitie puolestaan on sohjolla – meidän on jäätävä.
Mutta se tuntuu hirveältä.  Ammunta käy yhä rajummaksi.  Kuularuiskut räiskivät ja kanuunan kumahduksia kuuluu.  Puimme talvitakit yllemme. 
Hyppäsimme ulos ikkunasta ja heittäydyimme syvään lumikinokseen ja ryömimme "ison kiven" taakse, lähellä pihakuusta.
Luoteja lenteli viheltäen ylitsemme.  Mutta meidän tuli kylmä.
Ossi käy kärsimättömäksi "En välitä maata täällä, minä menen sisään”, hän sanoo, emmekä pysäytä häntä, ja me itsekin päädymme seuraamaan häntä.
Huoneet tuntuvat kylmiltä.
Kello oli noin kaksi.
Ossi halusi sytyttää tulet, mutta kielsimme "jos he näkevät savun, he tulevat tänne”, sanoimme hänelle, mutta hän oli itsepäinen ja meni ja sytytti tulen.

Istuimme ja odottelimme ja kauheimmalta tuntui meidän yksinäisyytemme täällä tässä aseiden paukkeessa.
Yhtäkkiä huutaa Margit: "nyt he tulevat"
Katselemme ulos ja näemme miehen, joka tulee ladon tykö ja menee aittaan.
Hänen jälkeensä tulee toinen, sitten kolmas ja yhdessä he pian tulee koko porukka rappusille, tutkien ensin kuistia.
Sitten he tulivat tupaan.
He olivat tummiin pukeutuneita, aseistettuja ja heillä oli punaisia ruusukkeita tai muita merkkejä.

Onko kauppalassa paljo lahtaria, kysyvät he Margitilta.

”En tiedä, sanoo hän, kai siellä on tuhat tai pari kolme tuhatta.”

*

Tuli 2.3. iltapäivä, ja ammunta lisääntyi.

Meillä oli vieras eukko apunamme.  Tunnin kuluttua tuli rouva Tuomijoki ja myös Koiviston vaimo lapsineen.  He aikoivat etsiä suojaa meiltä.  Tuomijoen emäntä lähi kuitenkin tunnin päästä pois.  Kallin isäntä lähti samoin pois kotoa, emäntä ja lapset olivat paenneet jo aikaisemmin.  Luulen, että heidän palvelusväkensä myös pakeni.

Olimme lämmittäneet saunan ja yritimme saunoa, mutta kaikki tuntui niin kauhealta, ettemme uskaltaneet. 

Tuli pimeä.

Palvelijoiden piti mennä saunaan, mutta kun he menivät sinne, kuultiin niin voimakasta ampumista Kallinkorvesta, että hekään eivät uskaltaneet jäädä saunaan, vaan juoksivat sisälle.  Istuimme kaikki vanhassa keittiössä ja juttelimme.

Päätimme jättää itsemme Herran haltuun.

*

Rannalta kuului ampumista.

Margit, Ossi ja minä söimme ilta-aterian.

Sitten menimme vanhalle puolelle.  Minä otin kultakellon ja sen perät, kukkaron ja käsilaukun mukaan. 

Olimme täysin pukeutuneita ja minä vähän torkahdin.  Mutta Margit ei saanut lainkaan unta.  Yöllä kuulimme joitakin laukauksia, nousimme ylös ja herätimme Ossin.  Otimme turkistakkimme ja menimme ruokasaliin, missä istuimme tunnin tai toista.  Mutta siellä tuli kylmä, joten palasimme takaisin.  Torkuimme vähän.

Niin tuli aamu (3.3.) ja Margit katsoi ulos.

Siellä seisoo hevonen, sanoi hän ja huomasi samalla, että se on yksi omistamme, joka oli tullut (omia aikojaan) kotiin Viljalan taisteluista.

Nousimme ylös.  Kaikki oli hiljaista eikä ammuntaa kuulunut.  Margit meni kartanolle. Minä menin toisen rakennuksen (”uuden pytingin”) keittiöön ja panimme kahvipannun tulelle. 

Näimme Kallin palvelusväen olevan menossa lypsylle ja hoitamaan eläimiä.

*

Äkkiä kuulimme terävän laukauksen ja näimme Kallin palvelusväen kovaa vauhtia kiiruhtavan ohi.

He huusivat meidän väelle:

Pelastautukaa pian, punaiset tulevat!

Näimme neljä vartiomiestä, joilta Margit hetki sitten oli kysynyt: onko parempi olla täällä vai kauppalassa?  Tähän he olivat vastanneet: Kauppalasta ei pääse mihinkään.

Näimme heidän (palvelusväen) menevän kovaa vauhtia kauppalaan, mutta Tapiolaan päästyään he heittäytyivät maahan, sillä alkoi kauhea tykkien, kuularuiskujen ja kiväärien ammunta.

He ryömivät kohti metsää ja katosivat sinne.

*

Margit juoksi sisään. 

”Nyt he valjastavat hevoset. Paetaan!”

Miehet valjastivat hevoset kauhusta lamautuneina.

”Nyt on valmista; mitä teemme?”, huusi Margit.

”Herrajumala, me emme voi”, vastasin, ”mutta mene nyt ja katso Ossia, onko hän niin valmis, että voisimme kuitenkin”.

”Ei, hän on paitasillaan”.

”Mene sitten huutamaan väelle, että painavat kovaa kyytiä portin kautta”.  (Portti oli kauppalan suunnalla, punaiset tulivat Kallin ja Kyrösjärven rannan välistä vastakkaiselta suunnalta, vh)

*

”Meidän täytyy mennä ulos portaille, etteivät he löydä meitä täältä sisältä”, arveli Margit, ja niin menimme ulos.

Kun punaiset näkivät meidät, he tulivat heti luoksemme.

”Meitä on täällä vain kolme henkilöä”, sanoin päällikölle, ”ja tämä tässä”, viittasin Ossiin, ”on mielisairas” (sinnesjuk).

”No, kuinka te uskallatte sitten olla hänen kanssaan?”, kysyi hän.

”Hän on rauhallinen”, minä sanoin.  Keskustelumme käytiin suomeksi. (Gyllingeillä, kuten useimmilla säätyläisillä Ikaalisissa, kotikieli oli ruotsi, vh).

Missä ovat palvelijat?, he kysyivät.

He menivät karkuun, sanoimme me.

Mitä he meitä niin pelkäävät?

Minä en tiedä.  Ihmisille vaan tulee joskus pakokauhu, sanon minä.

Onko hän tosiaan mielisairas, kuului yksi ja toinen kysyvän Ossin ympärillä, mutta toiset totesivat, että kyllä sen huomaa.

Kysyin, mistä he olivat kotoisin. 

Turuust, he vastasivat.

*

Sitten he selittivät, että punakaarti ottaa rikkailta ja antaa köyhille jne.

Sitten he sanoivat, että he aikovat majoittua tänne, ja niin he astuivat sisälle huoneisiin.

Pikku Nero-koira pelästyi ja alkoi haukkua.

Tänne mahtuu parisataa, he arvelivat.

Kaksi meni ja tutki uutta pytinkiä.  Mitä te siellä niin kauan teette? huusi päällikkö.  Hän arvasi hyvin, että he yrittäisivät varastaa jotain.

He (punakaartilaiset) sanoivat meille, että voisimme olla rauhallisia, mikäli ”ette ampumista pelkää?”.

Me menimme sitten uudelle puolelle ja ampuminen kiihtyi.  Margit määräsi, että meidän piti mennä terassin taakse järven puolelle, ja me mennä kahloimme sinne, mutta kun kuulia alkoi putoilla lähellämme lumeen, tulimme pois ja menimme keittiöön.

Nyt panemme pannun hellalle ja keitämme kahvit, me sanoimme.  Sisään tuli joitain miehiä ja kaksi meni saliin ja katseli ympärilleen.

Saammeko juoda vähän vettä? miehet kysyivät, ja kun annoimme heille ämpärin, he pelkäsivät, että me olimme panneet myrkkyä veteen, ja niin he menivät ulos.

*

Nyt meidän pitää mennä navetalle sillä aikaa kun kahvi kiehui, ja niin menimme kaikki sinne.  Ossi kantoi heiniä lehmien eteen ja Margit lypsi.

Punakaartilainen tuli mukanamme navettaan.  Hän oli oikein ystävällinen ja sanoi, että meillä on nyt vaikeaa, koska emme muka ole tottuneita tähän työhön. 

Ja hän jatkoi:

Kylläpä on aika, kun rehellisen työmiehen pitää kiväärillä itsensä elättää.

Margit sai neljä lehmää lypsettyä, kun ammunta alkoi kauhealla menolla.  Tuli jyrinää ja rätinää.  Me heittäydyimme kaikki kolme navetan lattialle.  Kun olimme maanneet ehkä tunnin, tuumi Margit, että olisi parempi mennä ulos lantaluukusta ja maata hiljaa kivijalkaa vasten.

Me ryömimme ulos kaikki kolme ja paneuduimme kivijalan viereen.

Punakaartilaiset ampuivat kivääreillä ja Kallinvuoresta (Kukkukalliolta, vh) ammuttiin takaisin.  Täällä me makasimme.

Alkoi tulla kylmä.

Puistatus toisensa jälkeen ravisteli meitä.

*

Me kysyimme muutamilta miehiltä, jotka seisoivat navetan nurkalla, onko tämä turvallinen paikka.

He (punakaartilaiset) arvioivat, että rannalla olisi turvallisempaa.

Mutta koska ammunta jatkui keskeytyksettä, emme uskaltaneet mennä sinne.  Vihdoin ammunta hiukan harveni.  Me juoksimme silloin rantaan.  Koska punaisilla oli siellä hevosia ja sairaanhoitajia, pyysimme saada asettua rekeen, ja siellä me sitten istuimme heinissä, mutta Margit oli paljain päin – pakkasta oli 20 astetta.

Hän oli pudottanut myssynsä navettaan. 

Hän sitoi esiliinansa päähänsä.

*

Siellä menivät punaiset ja hyppivät ja löivät käsiään yhteen kylmästä ja kiroilivat.

Jälleen ammuttiin ja kuulia tuli sinnekin. 

He puhuivat hieman Ossin kanssa ja hyppivät kylmästä.

Kuultiin jonkun kysyvän häneltä: Onko kauppalassa monta lahtaria?

Ossi luuli heidän tarkoittavan tavallisia lahtareita (teurastajia) ja vastasi:¨

Taitaa olla neljä.

*

Pimeni, tähtikirkas ja kylmä vain lisääntyi.

Huomenna tulee kova päivä, he puhuivat, huomenna tehdään ruumiita.

Mietin, miten meidän pitäisi menetellä pahimmassa tapauksessa.  Kalmaasta on tullut sodankäyntipaikka, ja täällä rannassa me kuolemme kylmyyteen.

Eikös voitaisi viedä meidät toiselle puolelle järveä? kysyin heiltä.

Ehkä, kun päällikkö tulee, vastasi joku.

Ratsastava päällikkö tuli ja minä kysyin jälleen.

Ehkä, vastattiin.

Sitten kuulimme pimeydessä äänen, joka kysyi:

Onko insinööriskä täällä?

Se oli Väinö Lindeman (10], joka nyt näytti olevan jonkinlainen päällikkö.  Me pyysimme häntä antamaan hevosen, jotta me pääsisimme Vähäröyhiöön.

Sinne en voi, vaan Luhalahteen, sanoi hän.

Emme tahto Luhalahteen, sanoin, vaan Vähäröyhiöön, siellä on tuttuja emäntiä.

Minä kammoksuin Luhalahtea.  Siellä olivat he ryöstäneet ja siellä oli paljon punaisia. 

No Isoonröyhiöön voimme viedä teidät Riekkolan pihaan, hän lupasi.

Olkaa iin kiltit ja noutakaa vaatteemme vai saammeko itse tulla ylös (taloon) ja etsiä?, kysyimme.

Ei, jos pihalle tulee vieraita, niin ne ampuvat teidät, hän sanoi.

Pyysimme häntä noutamaan myös pienen Neromme.

Hetken päästä tuli mies ja hevonen ja antoi kulkuluvan.  Me istuimme rekeen ja ajettiin jäälle, mutta ei tavallista tietä.

Niin, hän (luvan antaja) sanoi kuljettajalle: vie heidät, ei Riekkolaan vaan Isoiidulle. 

Tuntui surulliselta jättää koti ja eläimet.

Oli kuitenkin hyvä olla poissa kauheasta taistelusta. Monenlaisia kiemuraisia teitä ajettiin. (epäselvä rivi)

*

Vihdoin tulimme Isoröyhiöön.

Pysähdyimme portilla.  Saattajamme koputti ovelle, joka avautui, ja me astuimme rauhalliseen ja lämpimään eteiseen, jossa oli useita ihmisiä.  Isäntä sytytti valon, kello oli 12 yöllä.  Tytär nousi ylös, petasi meille viereiseen huoneeseen vuoteen ja sanoi, että he avaavat oven tupaan, niin saamme lämmintä.  He olivat kovin ystävällisiä.  Isäntä haki meille lampun ja tuli sisään jutellakseen vähän.  Kerroimme kohtaloistamme.  Hetken kuluttua hän meni ulos ja paneuduimme nukkumaan.  Pian heräsin ulkopuolelta kuuluviin ääniin. Emäntä sanoi miehelleen: Niitä tulee yhtä mittaa, ja minä kuulin rekien kitisevän.

Nukahdin uudelleen ja heräsin siihen, että kuulin kahvikuppien kilisevän.

Tytär tuli sisään ja tarjosi meille kahvia sänkyyn.

Margit sanoi, että hän on ollut hereillä kello neljästä lähtien, koska rakennus oli aivan maantien vieressä, ja hän katsoi ulos ja näki parikymmentä hevosta ja aseistettujen miesten tulevan kyydissä.  He tulivat Kalmaan puolelta.  Mitä kuuluukaan sieltä: yksi, kaksi, kolme – kuulemme voimakasta tykinjyskettä, kiväärien yhteislaukauksia ja kuularuiskuja.

Nousimme ylös ja menimme tupaan.

*

Siellä istui joitakin punaisia.

Nyt kauppalaa valloitetaan, he sanoivat.

Nyt on kauppalan viimeinen päivä.

Kaikki kuului niin selväsi, oli vain 5 tai 6 kilometriä Kalmaalle.  Voi, kuinkahan ovat meidän elikkomme turvassa?  Ne ovat varmaan kuolleet.  Täällä olemme me itse kuitenkin turvassa.  Isäntäväki oli kilttiä ja vieraanvaraista. 

Kyllä me maksaisimme oleskelustamme täällä, sanoimme me, jos vain pääsisimme elävinä.

*

Koko päivän oli laukaustenvaihtoa.

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, mutta kylmä.  Usein näimme punaisten seisovan vartiossa ulkopuolella ja pitävän huolta tuvasta.  He puhelivat talonväen kanssa ja kertoilivat, kuinka nyt käy huonosti kauppalalle.  Söimme aamiaista, jonka he (talon ihmiset) toivat meille siihen huoneeseen, jossa asuimme.  Isäntäväki oli keski-ikäisiä.  Heillä oli viisi tyttöä kotona.  Yksi poika heillä oli myös.  Hän oli valkokaartissa.  Vanhin tytär oli juuri viikko sitten tullut Tampereelta punaisten rintaman kautta.

Heillä oli tavattoman suuri ja viihtyisä tupa.

*

Kun joimme kahvia, tuli joitakin punaisia sisään.

Yks kaks tyhjensi emäntä sokeriastian taskuunsa.  Punaiset pyysivät kahvia, mutta eivät saaneet.  Usein me näimme kuinka punaiset ajoivat naapuritaloihin ja ottivat viljaa.  Myös Iitulta olivat punaiset jo ottaneet ja ottivat myös nyt pussin kaurajauhoja.  He pyysivät aatteita myös sieltä, mutta eivät saaneet.

Usein emäntä huokaili: Joo, joo.  Kuinkahan kauan tämä kestää?

*

Kieltäydyimme menemästä pihan ulkopuolelle.

Ossi käveli kuitenkin vähän ja myös me käväisimme maantiellä.  Keskeytyksettä kului tykinjyrinää ja kuularuiskujen ääntä kauppalasta ja Kalmaan puolelta, ja me olimme peloissamme.  Portilla seisovat vartijat puhuivat ja vastasivat kysymyksiimme.  Ossi mankui tupakkaa, mutta koska isäntä ei polttanut, ei sitä talosta löytynyt. 

Niin tuli jälleen kaksi punaista.  Toinen oli Savisto Nikolai (11].  He tulivat – nähtyään meidät ikkunasta – katsomaan.  He polttivat.  Ossi tuli ja pyysi heiltä tupakkaa.  Savisto antoi koko laatikon.  Minä halusin maksaa, sillä Margitilla oli joitain markkoja mukanaan, mutta hän ei ottanut millään ehdolla.  Hänet ammuttiin myöhemmin vakoisten vankina, ja meidän rengit olivat itse nähneet hänen ja seitsemän muun ruumiin.  Heidät oli ammuttu räjähtävillä kuulilla ja ainoa mitä Saviston kasvoista oli jäljellä, oli leuka.

Hän oli nätti poika.

*

Niin alkoi ilta, maanantai 4. päivä maaliskuuta, ja me näimme roihuavan iltataivaan kotimme suunnalla.  Pelkäsimme, millaista sillä mahtoi olla, ja uskoimme kaiken Jumalan haltuun.

Paneuduimme makuulle.

Emme olleet puoliksikaan riisuutuneet, koska odotimme pahinta.  Olin juuri nukahtamaisillani, kun kuului hirveä ääni.  Ryntäsimme tupaan ja herätin väen, sillä luulin, että sota oli päällämme.  Myös isäntä heräsi.  Pian kuulimme useita samanlaisia pamauksia.  Mutta me rauhoituimme: se oli tykki kauppalasta.

Vähitellen kaikki hiljeni, ja me nukahdimme

*

Ensimmäinen, mitä seuraavana aamuna kuulimme, oli jälleen tykin jylinä ja muuta sodan jyskettä.  Me pukeuduimme, joimme kahvia ja aloimme jälleen uuden päivän.  Talonväki leipoi, ja me saimme hyvää leipää aamiaiseksi: Jos me pääsemme elävinä täältä, niin me maksamme oleskelumme teille, sanoimme.

Emäntä lähti kuittiensa kanssa esikuntaan Luhalahden koululle saadakseen maksun siitä, mitä punaiset olivat ottaneet.

Samaan aikaan tuli jälleen punaisi sisälle lämmittelemään.  He kertoivat, että kauppala tai useita taloja siellä ja kirkko oli perusteellisesti tuhottu yms.  Eräs heistä, mylläri Saarinen (11], otti hyvin tärkeilevästi esiin kiväärinsä, ruuvasi auki pistimen ja puhdisti sen.

He juttelivat hetkisen ja menivät ulos.

*

Me olimme huolissamme kotona olevista eläimistämme. 

Kuinka niiden käy, jos ne eivät saa ruokaa eikä kukaan lypsä niitä?  Silloin tuli isäntä kotiin, ja kun hän kuuli huolemme, hän pystyi menemään esikuntaan Luhalahteen ja pyysi lähettämään jonkun hoitamaan eläimiä.

Kyllä kirkko seisoo vielä paikallaan, hän kertoi.  Hän oli ollut korkealla vuorella ja nähnyt sen.  Tuumimme hetken.  Pitäisikö meidän nyt mennä kauhealle Luhalahden koululle? ajattelimme.  Kello oli melkein puoli 5, ja kuuden jälkeen ei enää saanut liikkua ulkona.  Mutta jos nyt menemme, silloin olemme tehneet eläimille, mitä voimme.

Ryhdistäydyimme ja lähdimme.

*

Oli ihana iltapäivä 5. maaliskuuta.

Nautimme ulkona liikkumisesta.  Kun tulimme teitten risteykseen, tuli kaksi vahtia.  Näytimme lappua, jonka olimme saaneet aikaisemmin Kalmaan rannassa, ja saimme mennä.

Tie oli kaunis, mutta koko ajan kuultiin vielä ammuntaa ja tykinjyskettä.  Hetken kuluttua tuli vielä vartiopaikka ja sitten vielä joitakin, mutta me saimme kulkea ohi, kun näytimme lupalappuamme.  Matka oli noin 4 kilometriä, ja pian näimme puiden ympäröimän kansakoulun.

Menimme mäkeä ylös ja tulimme pihamaalle.

*

Joitakin miehiä askarteli siellä, mutta me menimme sisään ja kysyimme, missä esikunta on.  He osoittivat meille käytävän päässä olevan huoneen.

Siellä istui pöydän ääressä neljä tupakoivaa miestä.  Heidän joukossaan oli Karlsson.

Me olemme Kalmaalta, ja pyytäisin teidän olemaan hyviä ja lähettämään jonkun hoitamaan eläimiämme.

Tuli hetkeksi hiljaista, sitten Karlsson sanoi:

Jaa, Kalmaa on nyt lahtarien käsissä.

Sitten sanoi eräs toinen pieni mies:

Kyllä punakaartilaiset hoitaisivat elikoita, vaan emme tiedä, josko lahtarit hoitaa.

Ja sitten hän kuvaili lahtarien julmuuksia.  Karlsson sanoi, että hän juuri tuli Kallista.  Koska kello oli jo paljon, pyysin lupalappua takaisin Iitulle.

Se annettiin.

*

Me lähdimme pois ja ulos pihalle.

Sinne oli sillä aikaa kerääntynyt joukko miehiä, ja kun meidän piti mennä ohi, he kielsivät meitä menemästä.

Minä sanoin silloin, että meillä on teidän esikuntanne lupalappu ja otin sen esiin näyttääkseni.

Jaa, täällä ei yks ja kaks määrää, he sanoivat, se on koko kansa, kun määrää, ja te olette urkkijoita eikä teitä lasketa pois.

Me sanoimme, että me emme ole vakoilijoita, mutta he tulivat yhä ärsyttävämmiksi ja sanoivat, että esikunta on aikaisemminkin päästänyt vakoilijoita vapaaksi.  He tulivat uhkaaviksi ja karjuivat, että te olette lahtarin naisia, te olette 400 vuotta olleet lahtaria, ja että lakon aikana te ojensitte meitä kohti revolverin, jne.

Pelästymme kauheasti, vaikka emme uskaltaneet sitä osoittaa, ja minä sanoin sitten, että me mennään sitten kysymään esikunnasta. 

Ja niin me menimme sisään.  Siellä sanoimme esikunnalle:

Teidän miehenne kieltävät meitä menemästä pois.  Tulkaa nyt ja puhukaa heidän kanssaan.

*

He tulivat sitten ulos, ja siellä syntyi paha riita.

Karlsson sanoi, että meidän olisi mahdotonta paeta Iitulta, koska siellä oli vartioita kaikkialla, mutta kansa tahtoo, että me pysyisimme täällä.

Mutta täällähän ei ole tilaa.  Tehän tiedätte itse, kuinka ahdasta täällä on.

Mutta miehet eivät antaneet periksi. 

Tulin kauhean surulliseksi.  Pysyä nyt täällä julmassa paikassa näiden kiroilevien miesten kanssa tässä likaisessa paikassa.  Ei, me emme voi jäädä tänne.  Eräs nainen pistäytyi sisään ja kuiskasi minulle:

Jääkää vaan tänne.

Ei, ei, sanoin minä.  Iitulla Ossi huolestuu, jos me pysymme poissa.

Me voimme lähettää hänet luoksenne sieltä.

Minä protestoin vielä, mutta he sanoivat, että täällä me emme voi olla, mutta me voimme viedä Heiskalaan, ja kyllä he lähettävät Ossin.  Muuan Bonsdorff (11], epämiellyttävä mies, tuli kuitenkin ja oli ystävällinen ja sanoi, että hän lähtisi hakemaan Ossia.

Tuomari tuntee minut, hän sanoi.

Hän ei kuitenkaan lähtenyt (vaan joku toinen).

*

Niin me siten menimme kolmen aseistettua punaista seuranamme pois koululta.

Ajattelin itsekseni: näkisipä joku omista ihmisistä meidät

Menimme kappaleen matkaa portaita ja tulimme maantielle.

Pian olimme punaiseksi maalatun talon luona, missä punaiset jyskyttivät oveen ja meidät päästettiin sisään.

He jättivät meidät sinne ja menivät pois puhuttuaan isäntäväen kanssa.

*

Kolme nuorta tyttöä tuli sisään ja tervehti meitä. 

He olivat sööttejä ja miellyttäviä.  Sitten tuli eräs vanha herra ja meni pian jälleen pois.  Ja sitten tuli hänen poikansa.  Anteeksi nyt, että me tulemme ja vaivaamme teitä, sanoimme, mutta emme voineet vaikuttaa tähän.

Sitten kerroimme heille, mitä olimme kokeneet. 

Heidän poikansa sanoi:

Luin jonkin aikaa sitten kirjoituksen Puolasta; siinä kirjailijatar kertoo kohtaloistaan sodan aikana, ja nyt tapahtuu samankaltaista meidän maassamme.

Ja samaan aikaan kun joimme kahvia, hän kertoi heidän (Heiskan) kohtaloistaan:

Eräänä päivänä helmikuussa tuli joukko punaisia heidän taloonsa, piiritti sen ja alkoi ryöstää heidän kauppaansa.  Talon isäntä oli kauppias.  Punaiset ottivat kangasta ja kaikkea muuta monta kuormaa ja lähtivät pois ne mukanaan.

Sitten 16. helmikuuta aamulla he näkivät aamunsarastuksen aikaan joidenkin miesten tulevan kauppalan puolelta jäällä.  Kun he lähestyivät, huomattiin, että miehiä oli 7 kappaletta ja he olivat tuttuja.

He tunsivat veljensä, nuoren konttoristi Heiskalan, joka oli valkokaarissa, poliisi Ivalon ja muutamia muita.

Nämä lähestyivät kiireisin askelin.  Heiskalat pelästyivät.  He tiesivät, että monta sataa punaista oli majoittuneena kautta kylän.  Yhtäkkiä ammuttiin laukaus niitä seitsemää kohti, jotka olivat aivan Heiskalan lähellä.

Ilma oli pian harmaana kuulista ja savusta, ja perheparan täytyi nähdä poikansa kaatuvan ja jäävän makaamaan haavoittuneena.

Muuan mies kuoli (talon) ulkopuolelle (Kalle Mäkelä?) ja (valkoisten) päällikkö Ivalo kaatui halkopinon viereen.  Ivalon koti oli siinä lähellä.

He eivät voineet tehdä mitään.  Heidän täytyi vain katsoa, kun hän makasi ja vuoti verta.  Eräs valkoisista makasi samoin siinä ja ampui kohti ylivoimaista vihollista, ja yhtäkkiä he näkivät hänenkin päänsä vaipuvan maata kohti, eikä hän enää liikkunut.  Hän oli kuollut.

Puolen tunnin kuluttua taistelu oli lopussa.

Haavoittunut Elo Heiskala ja muuan toinen vietiin erääseen torppaan sidottavaksi.  Hänen veljensä sai auttaa sitomisessa. 

Punaiset lähettivät hakemaan Hämeenkyrön lääkäriä, joka ohjasi heidän siirtonsa Kyröskosken sairaalaan.

Vanhempiaan ja sisariaan Elo ei saanut tavata.

*

Toisenkin kurjan tapauksen perhe (Heiskala väki) oli saanut kestää.

Heillä oli uskollinen palvelija Janne Kivioja (1], vanhan Esterin poika.  Esteri oli aikaisemmin palvellut Kalmaalla.  Jannen luo tulivat punaiset samana päivänä (16.2.) ja vaativat, että hänen tuli hankkia tietoja jostakin Viljakkalan tai Juhtimäen suunnalta.  Hän ei tahtonut lähteä heidän mukaansa, hän itki.

Mutta Heiskalan väki ei ymmärtänyt, että hän oli vaarassa, vaan vain rohkaisivat häntä menemään.  Punaiset ajoivat sitten tämän raukan kanssa ja vähän päästä tulivat takaisin reki tyhjänä.  Jannen ruumis löytyi pian läheltä metsästä.

He olivat ampuneet hänet.

*

Niin me istuimme ja juttelimme kaikesta a alkoi tulla pimeä.

Silloin ajoi pihaan reki ja Ossi siinä.  Hän oli oikein tyytyväinen ja iloinen ja sanoi, että ”nuorukaiset” olivat olleet ystävällisiä häntä kohtaan ja tarjonneet paperossia.  Meille katettiin hyvä illallispöytä.

Silloin erä tumma nuorimies, punainen, tuli ja pyysi anteeksi, että miehet olivat olleet niin julmia kansakoulun pihalla.  Hän sanoi, että ulkomailta oli tarkkailtu punaisia ja että he eivät saa soittaa julmuutta.

Hän kysyi, olinko tohtori Gyllingin äiti.

Ja kun hän kuuli sen, hän sanoi, että sellainen nyt on maailma ja että hänen isänsä ja veljensä ovat valkokaartissa. 

Tämä nuori mies oli Kalle (Toivo) Mansolahti (12].

Voisin kertoa hänen surullisesta kohtalostaan.  Hänet vangittiin Tampereella ja tuotiin tänne (Ikaalisiin).  Hänelle oli annettu erittäin kova vankilatuomio, sillä hän oli kiihkeä ja pois suuniltaan (utom. sig).

Eräänä kauniina kevätaamuna (16.5.1918, vh) hänet vietiin 6 tai 7 muun kanssa ja ammuttiin vanhassa kirkkopihassa Jämijärvellä (tark.: Lauttakankaan vanhalla ristimaalla, Ikaalisten ja Jämijärven rajan tuntumassa, vh).

Hän oli ollut heikko eikä tahtonut jaksaa ja he löivät häntä pyssynperällä. 

Hän oli pyörtynyt useita kertoja, mutta tämä raukka pakotettiin ylös jälleen, kunnes he saapuivat perille ja heidät ammuttiin.

*

Sitten kun jo oli pimeä, tuli eräs nuori mies, joka esittäytyi Bergrothiksi.

(Tämä Bergroth oli sittemmin …epäselvä).  Hän tuli ja kysyi, kuinka me voimme ja että he olivat pahoillaan siitä, että väet kansakoulun pihalla olivat olleet sellaisia meitä kohtaan.

Sitten hän jutteli hetken ja niin hän meni.

Ystävälliset Heiskalan tytöt tulivat ja petasivat meille vuoteen ja sanoimme isäntäväelle hyvää yötä ja paneuduimme nukkumaan.

Isäntäväki joutui nukkumaan sohvalla, herra, rouva, vanhempi ja nuorin poika, pieni vielä, samassa huoneessa.

*

Me nukuimme hyvin.

Seuraavana aamuna tuli vanhin tytär sisään kahvin kanssa.  Me nousimme, pukeuduimme ja peseydyimme ja kysyimme, kuuluiko tykin ääntä kauppalan suunnalta.

Nyt kuuluu vähän, he vastasivat.

Mutta me olimme sopivan kaukaa, ja korkeat vuoret ja kalliot estivät, ettei kuulunut.  Menimme ikkunaan ja katselimme ulos näköalaa, joka oli hyvin kaunis: syvä lahti ja korkeita metsän verhoamia niemiä ja saaria.  Sitten oikealla kukkula, missä koulu sijaitsi.  Vasemmalla oli myös korkea kukkula, Rintalanmäki, josta jyrkkä maantien mäki johti Heiskalaan yli sillan.  Heiskala oli aivan tien vieressä tien risteyksessä, missä Röyhiöstä tuleva tie jatkuu Inkulaan, ja juuri Heiskalan ulkopuolella alkava porttitie johtaa Jutimäkeen. 

Portilla seisoi kaksi punakaartilaista vartiossa.

Isäntäväellä oli kaksi vahtia tuvassaan.  He pitivät silmällä nyt myös meitä.

*

Isäntäväki tuli sisään ja jutteli.

Mietimme yhdessä, kuinka kauan tämä kestäisi ja kuinka kävisi.

Vanha herra sanoi:

Kyllä se näyttää niin mahdottomalta, kun näitä punakaartilaisia on niin hirveen paljo.

Punaisia ajoi ja kulki edestakaisin kiväärit olalla.  Me pidimme verhoja edessä, sillä emme halunneet heidän näkevän meitä.

Aurinko paistoi ja oli ihana ilma 6. maaliskuuta 1918.

*

Rouva Eugenie Gylling jakaa tekstiä vuoden päästä;

2. maaliskuuta 1919:

Nyt on vuosi siitä, kun kaiken tämän olen kirjoittanut, ja tänä iltana vuosi sitten tuntui aivan kauhealta.

Kerron nyt meidän vankeudestamme Luhalahdessa.

Sitä kesti 11 päivää ja minä olin kirjoittanut jokaisesta päivästä (päiväkirjaani).

Ne olivat toistensa kaltaisia, ja kuitenkin nähtiin joka päivä panttivankina, mitä tapahtui (epäselvä kohta):

Oli kylmiä öitä.  Nousimme ylös ja katselimme, kun porttivahdit huurteisina öinä löivät käsiään yhteen.

Mutta sitten aurinko paistoi niin lämpimästi päivällä.  Me istuimme ja katselimme, kuinka vahvasti aseistetut punaiset ajoivat ja kulkivat ohi.  Punalippu vietiin pian liehumaan kansakoulun katolle.

Meidän ystävällinen isäntäväki antoi meille hyvää ruokaa, ja meillä oli kaikin tavoin hyvä olla, mutta oli levottomuus kodista ja tietty pelko punaisista ja sitten epävarmuus, kuinka kauan tämä kaikki kestäisi ja kuinka päättyisi.

Söimme ilta-aterian ilman valoa, sillä tämä oli kielletty.  Niin tuli isäntäväki sisään ja me istuimme ja juttelimme.

Niin meni päivä toisensa perään ja tuli yhä keväisempää.

*

Eräänä aamuna sano Sanni Heiskala, että nyt yksi paha vahti, Viitala, sanoo, että me saamme liian hyvää ruokaa ja että hän tulee sisään ja katsoo, mitä meillä on ruokana pöydässä.

Nopeasti hän (Sanni) otti pois voirasian, ja aivan oikein, Viitala astui sisään.

Me istuimme hiljaa ja katselimme häntä.  Hän tarkasteli pöytää hetken, mutta tuli sitten ikään kuin hämilleen, tervehti ”hyvää huomenta” ja meni ulos.

Viitala ammuttiin sittemmin.

Kun valkoiset tulivat Luhalahteen, piti hänet viedä vankina kauppalaan, mutta ”pohjalaiset” olivat sitä ennen hänet ampuneet.

*

Niin tuli 14. maaliskuuta.

Huomattiin levottomuutta punaisten joukossa.  Heitä tuli huomattavan paljon, karvari Mäkisen piha oli täynnä hevosia ja väkeä.  Sinne ajettiin keskeytyksettä.  Mutta me emme tienneet mitään Kalmaalta, emmekä mitään kauppalasta, kuten eivät Heiskalatkaan.

Oli ihana auringonpaisteinen päivä.

Lumi Heiskalan pihalla alkoi sulaa ja pihaa lakaistiin.  Keli maantiellä alkoi näyttää huonolta.  Eräs vartijoista oli sanonut, että jos heidän täytyy peräytyä, he vievät vangit mukanaan.  Paneuduimme nukkumaan kuten tavallisesti.  Yöllä heräsimme pari kertaa siihen, että teillä ajettiin.  Margitilla oli tapana ettei hän täysin riisuutunut. 

Hän pelkäsi, että tulee taistelu, eikä hän ehdi pukeutua.

*

Seuraavana aamuna, 15. maaliskuuta, oli jälleen kaunis ilma, mutta alkoi kuulua kaukaista laukaustenvaihtoa, joka silloin tällöin taukosi.

Vähitellen laukaukset enenivät.  Vanha herra Heiskala alkoi puhua, että jos taistelu lähenee, meidän täytyy piiloutua kellariin.

Huomasimme aseistettuja miehiä, jotka kokoontuivat Lindgrenin mäelle ja Rientolan mäelle, ja Simulanmäen luona näimme joukon aseistettuja miehiä lähtemästä.

*

Niin kului aika suunnilleen kello viiteen iltapäivällä.

Silloin alkoivat kuulat vinkua.

Vartijat katosivat. 

Heiskalan, karvari Mäkisen ja muutamien muiden perheiden väki, ja me, suunnilleen 16 henkeä, pelastauduimme kuulasateessa kellariin, joka oli pienen matkan päässä rakennusten yläpuolella.  Se oli sementoitu perunakellari.  Osa miehistä ryömi suureen perunalaariin, me muut istuimme jonkin laudan päällä, mitä sattui löytymän.

Mutta lämpöä tuli siellä väestä niin paljon, että huurre suli ja alkoi tippua katosta.

*

Ampuminen lisääntyi taukoamatta.

Se oli yhtä rätinää.  Me istuimme siellä pimeässä, mutta ei tarvinnut olla peloissaan.  Eräs Heiskalan tytöistä kuiskasi, että täytyy olla varovainen puheissaan, sillä siellä oli joitakin punaisia tyttöjä joukossamme.

Kuulimme myös jonkun puhuvan ja kiroilevan.

Ossi ei tahtonut pysyä sisällä vaan alkoi yhtä mittaa mennä rappuja ylös ja ulos, mutta se estettiin.

Tunnit kuluivat, ja ympärillämme oli jatkuva rätinä, mutta kellari oli hyvä ja turvallinen.

Me juttelimme toistemme kanssa ja jotkut nuokkuivat välillä.

Niin kuulivat tuon kauhean yön tunnit, mutta koska meitä oli niin monta, se ei tuntunut niin hirveältä.

*

Aamu (16.3.) alkoi sarastaa ja ammunta vähän vaimentua.

Margit ja yksi Heiskalan tytöistä hiipivät ylös ja katsoivat ulos.  Ihana kevätaamu.  He näkivät kahden aseistamattoman punakaartilaisen hiipivän pois, ja ne kaksi punaista tyttöä, jotka olivat olleet kellarissa, hiipivät pois, heittivät punaiset rusettinsa ja katosivat.

Päätettiin, että me kaikki menisimme ylös rakennukseen kahvia keittämään.

Lähdimme kaikki pois kellarista, ja hetken kuluttua saimme kahvia ja voileipää.  Nuori herra Heiskala ei ollut ollut kellarissa  Hän oli koko ajan ollut sisällä heidän tuvassaan.

Yön pimeydessä hän riisui aseista erään punakaartilaisen, joka tuli sinne ja sitten katosi.

*

Kun olimme syöneet ja juoneet, alkoi kiväärituli uudelleen.

Kaikki ryntäsivät kellariin ja ottivat mukaansa leipää, voita ja maitoa, jota palvelija oli lypsänyt, ja vällyä ja lampun, joka sitten sytytettiin. 

Ammunta tuli aika kiivaaksi ja kesti useita tunteja.

Kello oli suunnilleen 5, kun olimme ylhäällä ja joimme kahvia.  Aikaa kului ja ammunta loppui.

Nuoret menivät toinen toisensa jälkeen ylös ja katsoivat ympäriinsä.  Kellarin ympärille tuli väkeä, ja me kuulimme heidän pyytävän eitä kaikkia tulemaan ulos.

Menimme.

Insinööri Vilho Stenroos oli ensimmäinen, jonka näimme.  Oli kuin kaikki olisi muuttunut kerrasta.

Punaisista ei näkynyt jälkeäkään.

Valkoiset komppaniat seisoivat ja menivät ympäriinsä.  Insinööri Stenroos tarjosi hevostaan mennäksemme sillä kotiin.  Kello oli suunnilleen puoli 5, kun tulimme kellarista.  Heiskalat sanoivat, ettemme saa lähteä syömättä ja kiireessä he kattoivat meille pöydän.

Sitten kiitimme hyvää, ystävällistä Heiskalan väkeä ja sanoimme heille sydämellisesti näkemiin ja lupasimme tulla maksamaan niin pian kun ehdimme, ja niin lähdettiin kotia kohti.

Meidän reenjalaksilla seisoi Inkinen, poika, joka oli ollut kauan punaisten vankina ja sitten ollut kanssamme kellarissa.

*

Oli ihana kevätilta, länsitaivas hohti iltaruskon loisteessa.  Ajoimme läpi Isoröyhiön, ohi Iitun pihan, ja yli jään kohti Kalmaata.

Kello 7 olimme Kalmaalla.

Annoimme kuskin ajaa pois ja jäimme pihalle.  Kurkistimme navettaan.  Siellä lehmät seisoivat lehmät rauhallisina, ne olivat pelastuneet. 

Kaikki oli muutoin autiota ja hiljaista kartanolla. 

Kaikki oli lukittu ja ikkunat säpäleinä.  Emme voineet jäädä sinne yöksi.

Lähdimme kohti kauppalaa ja päätimme pyytää saada olla poliisi Tuomijoella, jos siellä paikat olisivat kunnossa.  Astuimme sisään.

Siellä oli kaikki kunnossa ja järjestyksessä.  Sota ei ollut ulottunut sinne, mutta joka tapauksessa he olivat jättäneet kotinsa ja asuneet kauppalassa ja käyneet vain päivittäin ruokkimassa eläimet.  He olivat samana päivänä muuttaneet kotiin.  He olivat hyvin ystävällisiä meitä kohtaan.  He keittivät teetä ja petasivat meille sängyt sekä hakivat palvelusväkemme, joka asui vielä kauppalassa, jotta saisimme kuulla heidän kohtaloistaan.

Niin menimme sänkyyn ja heräsimme vain pari kertaa ohi ajaviin, jotka tulivat Luhalahdesta tai Röyhiöstä.

*

Seuraava päivä (17.3.1918) oli ihana kevätaamu.

Kuultiin kova tykin ääntä, mutta se oli Kyröskoskelta (Mannanmäeltä ja Kostulasta), missä taistelut jatkuivat.

Pukeuduimme ja menimme kotiin.  Palvelusväkemme tuli myös ja toi mukanaan pienen koiramme, Neron, jonka olivat löytäneet Kalmaalta kaivautuneena rakennuksen alle.

Menimme huoneisiimme.  Siellä oli kauhea sekamelska.

Kaikki arvokas – vaatteet, hopea- ja kulta- ja talousesineet – poissa.

Aloimme siivota ja järjestää, mutta huoneissa oli kylmä, koska kaikki ikkunat olivat rikki, paitsi parissa huoneessa.

*

Taustaksi

Viiteitä/lisäyksiä:

(1] Janne Kivioja, Heiskalan talon renki, joka kesällä 1917 oli kieltäytynyt osallistumasta maatalouslakkoon, ja vähän myöhemmin hänet löydettiin ammuttuna metsästä.  Rouva Eugenie Gylling kertoo hänestä; Heiskalan talon ”uskollinen palvelija Janne Kivioja, vanhan Esterin poika.  Esteri oli aikaisemmin palvellut Kalmaalla.  Jannen luo tulivat punaiset samana päivänä (16.2.1918) ja vaativat, että hänen tuli hankkia tietoja jostakin Viljakkalan tai Juhtimäen suunnalta.  Hän ei tahtonut lähteä heidän mukaansa, hän itki.

Mutta Heiskalan väki ei ymmärtänyt, että hän oli vaarassa, vaan vain rohkaisivat häntä menemään.  Punaiset ajoivat sitten tämän raukan kanssa ja vähän päästä tulivat takaisin reki tyhjänä.  Jannen ruumis löytyi pian läheltä metsästä.

He olivat ampuneet hänet.” 

Janne Kivioja ei esiinny Sotasurmat 1914-1922 –matrikkelissa, eikä myöskään Boströmin suhteellisen kattavassa matrikkelikirjassa.  Kyseessä on Ikaalisten Isoröyhiön kylässä 26.4.1871 syntynyt vuokramies Zefanias Johansson Piikapään ja vaimonsa Ester Thomasdottirin, synnyttäessään 40 v., poika, Johan Evert.  Niinpä hänet löydämme kansallisarkiston matrikkelista nimellä Juho Eevertti Kivioja, naimaton valkoinen  työmies, kuolinpäiväksi merkattu 5.3.1918; onko se surmapäivä, vai vain arvio, jää varmistamatta.  Rouva Gyllingin mukaan Kivioja vietiin vielä samana päivänä jona Luhalahden kahakka tapahtui eli 16.2.1918, ja ”vähän päästä tulivat takaisin reki tyhjänä”, mikä tarkoittaisi neljättä kuolinuhria päivämäärälle 16.2.  Ottaen huomioon, että Eugehie Gylling oli uhrin äidin entinen työnantaja, ja Gylling toisaalta vietti päiväkausia Heiskalassa, eli Jannen työpaikkana toimineen talon perheen parissa, voisi uskoa, että tieto murhasta 16.2.1918 pitää paikkansa. 

Katso myös: HisKi, Ikaalisten seurakunta, kastetut: http://hiski.genealogia.fi/hiski/8socsd?fi+0114+kastetut+29922 sekä Sotasurmat 1914-1922; http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=12147

*

(2]  Kolkko; Ikaalisissa oli vanhastaan kolme ”kylmää kylää”, Kalma, Kelmi ja Kolkko. 

Niiden nimiin liitettiin kansanperinteessä kolme veljestä tai muuten vain onnettomia tapauksia.  Kolkon kylä sijaitsee noin 6-7 kilometriä Kyröskosken suuntaan Ikaalisten kauppalasta.  Kyröskosken tehdasyhdyskuntaan oli keskittynyt Tampereen luoteisen suunnan, punaisten Läntisen rintaman, Ikaalisten lohkon, merkittävä iskuvoima. Sieltä käsin punaiset tekivät tunnustelu, etsintä ja takavarikointiretkiään Ikaalisten pitäjän alueelle ja Viljakkalaan. 

Näin ollen Sikurin-Kolkon seudun talollisten – Eskon ja Laajan - huoli omasta turvallisuudestaan ja kotiensa koskemattomuudesta oli vähintäänkin ymmärrettävä ja täysin aiheellinen.

*

(3] Talollinen Kalle Efraim Iisakinpoika Laukkala, s. 1849, Isoröyhiö, Ikaalinen.

*

(4] Poliisikonstaapeli Tuomijoki, ja muut laillisen virkavallan edustajat, jotka olivat vastuussa järjestyksestä ja turvallisuudesta: otan tähän hieman pitemmän kappaleen pitäjähistorain sivuilta, tarkoituksella valottaa Ikaalisten kapinatapahtumien taustaa, sekä mentaalisesti että sosiaalisesti:

Konstaapeli Juho V. Tuomijoki (ent. Häggström), Ikaalisten poliisikunta, Ikaalisten-Parkanon Puhelin Oy:n perustajäsen 1913. 

Venäjän maaliskuun vallankumouksen sankarivainajien muistojuhlassa 30.3.1917 Ikaalisissa; Tarkoitus oli kokoontua kauppalan Seurahuoneella, mutta kun sinne ei olisi mahtunut puoltakaan noin 3.000 henkeä käsittäneestä yleisöstä, siirryttiin torille, jonne työväenyhdistykset marssivat punaisten lippujen liehuessa ja Riitialan torvisoittokunnan puhaltaessa Työväen marssia, Marseljeesia ja Porilaisten marssia.  Puheita pidettiin. 

Juhlien jälkeen Seurahuoneella sos.dem. kansanedustaja Juho Lautasalon johtama kansalaiskokous, jossa päätettiin kieltää miedon mallasjuoman myynti pitäjässä, kehotettiin kruununvouti Saarioista ja poliisikonstaapeleja Tuomijoki ja Wilenius eroamaan toimistaan, koska he eivät nauttineet kansalaisluottamusta, sekä antaa varoitus nimismies Sparfvenille.  Juhlista palatessaan jotkut seläntakaiset näkivät (Kyrösjärven yli johtavalle jäätielle kuljettiin tilan päärakennuksen sivuitse, vh) Kalmaan talon katolla puolitangossa olevan sinivalkoisen lipun, kiipesivät katolle ja kiskoivat sen alas.  Lipusta oli heidän silmissään tullut porvarillisuuden eikä suomalaisuuden tunnus.

Sunnuntaina 15.4.1917 Ikaalisten sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö piti kauppalan torilla kansalaiskokouksen, johon osallistui noin 350 työväenyhdistysten jäsentä sekä kuuntelijoita ja katselijoita muista puolueista.  Enemmistö päätti vähemmistön vastustaessa, erottaa mm. kruununvoudin, nimismiehen ja kolmen poliisikonstaapelin viroistaan.  Tuomijoen ja Wileniuksen lisäksi erotettiin Luhalahden poliisi Otto Ivalo.  Kokouksen enemmistö valitsi erotettujen tilalle ”kansan valitsemiksi miliisimiehiksi” valokuvaaja Nestor Karlssonin (Tuomijoen sijaan) ja kauppias Tuure Nybergin Vahojärveltä, kun sen sijaan Luhalahden poliisi Otto Ivalo sai jäädä virkaansa miliisimiehenä.  Nämä toriparlamentin järjestelyt raukesivat, mutta jättivät osaltaan jälkeensä ”kynimättömän kanan”.

Yhteenotot vain tuimenivat kesän 1917 maatalouslakkojen yhteydessä, ja päädyttiin jo mieskohtaisiin otteluihin, joissa nyrkit ja mailat puhuivat:

Ikaalisten maatalouslakko, jota johti kirkonkylässä asuva valokuvaaja Nestor Karlsson, kesti 10 päivää ja toteutui vain osittain, mutta kiristi silti tavattomasti mielialoja molemmin puolin ja oli vähällä johtaa verenvuodatukseen.

Riitialan työväki pysytteli kokonaan lakon ulkopuolella, sillä opettaja Vilho Korhonen, työväenyhdistyksen henkinen johtaja, varoitti lakosta sanoen, että siihen ryhtyminen keskellä pahenevaa ruokapulaa aiheuttaisi vain kovan nälän lakkolaisillekin.

Pitäjän johtava työläisjohtaja, valokuvaaja Nestor Karlsson (1883-1918) oli Jämijärven Vähä-Vihun talon poika, joka oleskeli Yhdysvalloissa 1910-luvun alussa ja omaksui siellä sosialistiset aatteet, joita hän Ikaalisiin muutettuaan julisti ja sovelsi käytäntöön.  Hänen kirkonkylään Piiskurille, rakennuttamaansa taloa sanottiin amerikkalaismalliseksi.  Nestori Karlsson perusti syksyllä 1917 Ikaalisten punakaartin, ja hänet teloitettiin keväällä 1918 Tampereella.

Tilanne lakkolaisten ja ”rikkureita” käyttävien talollisten välillä kärjistyi huippuunsa Kartun jääkäri-Kauppilan tilalla 17.7.1917, kun lakkovahdit yrittivät häätää miehet pois heinäpellolta, mutta lähtivat pois maanviljelysharjoittelija Vihtori Hiekan haettua talosta kiväärin. 

Sittemmin lakkolaiset turhautuneina yrittivät ajaa kauppalassa insinööri Nordensvanin palvelijattaren pois pyykiltä, ja kun konstaapeli Otto Ivalo puuttui asiaan, häntä alettiin uhkailla ja heitellä kivillä, kunnes Ivalo paljasti revolverinsa ja uhkasi ampua päällekävijät. 

Paikalle saapui myös nimismies Sparfven, joka veti aseensa a yritti turhaan saada noin 150 -päisen väkijoukon hajaantumaan, mutta joutui lopulta luovuttamaan aseensa.  Joku oli onnistunut hälyttämään Kiviniemestä paikalle teknikko J.E. Granstedtin ja hänen kaksi poikaansa, Paavon ja Laurin, Pietarin asetehtaalla työskennelleet teknikot, joilta miesjoukko kuitenkin väkivoimalla onnistui riistämään kiväärit.  Nyrkkitappelun jälkeen vangittiin kaikki kolme Granstedtia ja Otto Ivalo, jotka vietiin Karlssonin taloon, pantiin siellä Rantopään sepän laittamiin vankirautoihin ja luovutettiin vanginkuljettajalle, joka lukitsi heidät yöksi vankikoppiin.

Kaksi lakkolaista tarkasti nimismiehen talon kruununvoudin ja konstaapeli Juho Tuomijoen kanssa, mutta ei löytänyt suureen seinäkelloon piilotettuja ampuma-aseita. 

Rähinöinti asettui sillä kertaa, mutta itse lakko saatiin päättymään vasta 21.7., kun senaatin sovittelijoiksi määräämät kansanedustajat Eriksson ja Juho Peura saapuivat Ikaalisiin sitä sovittelemaan.

Myöhemmin keväällä ja kesällä 1918 Ikaalisten suojeluskunnan esikunnassa antoivat lausuntoja punaisen puolen vangituista henkilöistä ainakin nimismies Sparfven, konstaapeli Tuomijoki, Valto Pajunen ja V. Grönlund. Varsinkin punakaarin johtomiesten ja takavarikointeihin sekä edellisen kesän ja marraskuun suurlakon aikaisiin ”lakkometeleihin” osallistuneiden arviointipapereihin kirjoitettiin helposti suositus: ”Ehdottomasti ammuttava”. 

Lähde: Terhi Nallinmaa-Luoto: Ikaalisten entisen emäpitäjän historia, osa IV.)

(Henkilölausuntojen antajista ainakin osa oli osallisen jäävejä, kuten edeltä havaitaan; toisaalta, voisi Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaanin kenttäoikeuden tuomarin tapaan kysyä: Mistä te tässä maassa löydätte jäävittömät henkilöt?, vh)

*

(5] Granstedtin perhe menetti kaksi poikaa: Paavon ja Laurin:

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=16566  sekä

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=16621

*

(6] Kirkkoherra Karl Oskar Mannström, joka oli lähtöisin Turun suunnalta, toimi Ikaalisten kirkkoherrana 1906-1926.  J.V. Snellmanin 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi 12.5.1906 hänen lapsensa suomensivat nimensä Mannerkoskeksi

Mannström osallistui aikansa säädyn tavoin lukuisiin paikallisiin hankkeisiin.  Peltoviljelyn tehostamistoimiin liittyen alettiin navettojen hakosontaan jo 1880-luvulta lähtien sekoittamaan suomultaa eli ruuppaa siellä, missä sitä oli kohtuullisen matkan päässä saatavissa. 

Luujauhoa alettiin käyttää apulannoitteena maan kasvuvoiman tehostamiseksi ja alettiin edistää turvepehkun käyttöä navetan kuivikkeen kuusenhavujen sijasta. 

Ikaalisten Vatsiaisten kylässä perustettiin 9.1.1906 Lahdenpohjan Turvepehku-osuuskunta.  Perustajina keskeiset pitäjän napamiehet, maanviljelijät Taavetti Kalli ja Kaarle Rahkola, kirkkoherra Kaarle Mannström, kappalainen Julius Vuorio, nimismies Kaarlo Sparfven sekä kauppiaat K.F. Lindström, J.E. Järvinen ja K. N. Eränen.  Osuuskunnan esimiehenä toimi maanviljelijä Vihtori Talonen. 

Ikaalisten telefooniyhtiön perustava kokous pidettiin kauppalan Seurahuoneella 28.3.1913 ja siihen osallistuivat, Ikaalisten Yhteiskoulun rehtori W.R. Hietalahti, asioitsija K.A. Saurio, rovasti K.O. Mannström, kappalainen Julius Vuorio, insinöörit V. Stenroos ja Kristian Nordensvan, kultaseppä A. Helander, kelloseppä V. Grönlund, kauppias J.F. Turenius, kirjailija Mikko Ilkka, konstaapeli V. Tuomijoki, seppä V. Kalliomäki ja maanviljelijät K. Rahkola Kirkonkylästä, K. Kauppila Kartusta ja Vihtori Hiekka Viljalasta. 

Historian kohtalo saattoi heidät lähes mies mieheltä vastuullisiin tehtäviin Ikaalisten kauppalan valkoisen puolen puolustajina muutamaa vuotta myöhemmin.

*

(7] Maanmittari Kristian Hugo Nordensvan, (1866-1924).  Kristian Nordensvan ehdotti 1910 Ikaalisten kauppalan järjestysoikeudelle Hämeenkyrön Sähköyhtiö O/Y Hierun innoittamana, että kauppalaan olisi saatava sähkö- ja vesijohtolaitos, meni kuitenkin pitkään ennen kuin nämä toteutuivat.  Hän oli mukana 1913 kehittelemässä paikallista puhelinyhtiötä. 

Ikaalisissa asuneita Bonsdorffin, Grönhagenin, Nordensvanin ja Ranckenin sukujen jäseniä edustivat aatelissäädyssä näiden sukujen päämiehet.  Kesän 1917 maatalouslakkojen aikaan lakkolaismielenosoittajat yrittivät ajaa insinööri Nordensvanin palvelijattaren pois pyykiltä kauppalan pyykkilaiturilta, ja kun konstaapeli Otto Ivalo puuttui asiaan, häntä alettiin uhkailla ja heitellä kivillä, kunnes hän paljasti revolverinsa ja uhkasi ampua päällekävijät.

Kapinan syttyessä Porin suojeluskunta lähti 28.1.1918 Kankaanpäähän, ja Ikaalisten kauppalassa asunut maanmittausinsinööri Kristian Nordensvan sai serkultaan, Satakunnan suojeluskuntien ylipäälliköltä kapteeni Kaarle Nordensvanilta puhelun, jossa käskettiin myös Ikaalisten suojeluskuntalaisten lähteä sinne.  Monet näistä istuivat vielä kaikessa rauhassa kuntakokouksessa, jossa päätettiin alkaa Toivolansaaren ja Kartun mantereen välisen sillan rakennustyöt (työllisyystöinä, vuodenvaihteessa Ikaalisten pitäjässä oli kirjattu 1.170 työtöntä, vh), mutta saatuaan joltakin lähetiltä salaisen lähtökäskyn noin 25 suojeluskuntalaista matkusti seuraavan yönä pienissä ryhmissä Jämijärven kautta Kankaanpäähän, jossa suurin osa heistä sijoitettiin 2. komppaniaan yhdessä hämeenkyröläisten kanssa. – Lähteä vaiko jäädä, siinä paljon pohdintaa ja ristiriitoja aiheuttanut kysymys, niin Ikaalisissa kuin Hämeenkyrössäkin: miksi antaa kenttä taistelutta ja vastarinnatta punaisille? 

Ikaalisten suojeluskunnalle valittiin järjestäytymisen yhteydessä esikunta, johon kuului Otto Ivalon ja Paavo Granstedtin lisäksi Paavo Eränen, maanmittari Nordensvan, kirjailija Mikko Ilkka ja saarnaaja J.A. Varski.  Päällikö ryhtyivät järjestämään puolustusta Seurahuoneelle perustetusta päämajasta käsin ja harjoittivat ahkerasti suojeluskuntalaisia, jotka marssivat Kyrösjärven jäällä kauppalan ja Kilvakkalan välillä haulikot tai heinäseipäät olalla.

Maaliskuussa, valkoisten suurhyökkäyksen valmisteluun kuului Ikaalisten paikallisen esikunnan uudistaminen, jonka Satakunnan rintaman esikuntapäällikkö K.J.M. Collan suoritti 9.-11.3.1918.  Tällöin Ikaalisten aluepäälliköksi tuli insinööri Kristian Nordensvan, jonka alueeseen kuuluivat myös Parkano, Jämijärvi, Hämeenkyrö ja Viljakkala.

Ikaalisten suojeluskunnan sisäisistä jännitteistä, mm. jälkipuhdistusten ym. suhteen kertoo se, että Ikaalisiin saapuivat etappitoimintaa lakkauttamaan ja suojeluspataljoonan järjestämistä hoitamaan agronomi Vihtori Hiekka ja metsänhoidonneuvoja Vihtori Viitaniemi, jotka pitivät komendantti Mikko Ilkalle tai aluepäällikkö Kristian Nordensvanille asiasta ilmoittamatta kokouksen suojeluspataljoonan henkilöstön nimeämiseksi.  Ehdokkaita löytyikin, mutta Ikaalisten komendantin- ja etappikanslia lopetti toimintansa vasta 10.6., jolloin kokouksen toimeen ehdottama opettaja (Ikaalisten rintamalla joukkueenjohtajana toiminut) Juuse Tamminen nimitettiin Ikaalisten suojeluskunnan pitäjänpäälliköksi.

Ikaalisissa linja-autoliikenteen aloittivat toukokuussa 1923 maanmittausinsinöörit Vilho Stenros ja Kristian Nordensvan, joiden hankkima Ford liikennöi päivittäin kauppalasta Tampereelle ja takaisin.

Kuva: https://asiakas.kotisivukone.com/files/merjamatomaki.kotisivukone.com/tiedostot/kristian_hugo_nordenswan.htm  &  https://gw.geneanet.org/strang?lang=fi&n=nordenswan&p=kristian+hugo

*

(8] Sotasurmat 1914-1918 –tiedoston mukaa Ikaalisten kirkonkylässä ei kuollut valkoisen puolen sotilaita 2.3.1918, vh)

*

(9] Ruusin tupa; Punainen mökki Kunnansairaalan luota Kalmaalle menevän tien varrella, Salon puutarhaa vastapäätä; Iivari Mattilan taloa ennen.  Opettaja Mattilan toisen pulison Ruusin Saiman mökki, josta nimi tuli.

*

(10] Väinö Lindeman; Monilla paikkakunnilla, niin myös Ikaalisisissa työväenkaarti, jota aluksi nimitettiin järjestökaartiksi, sai alkunsa kevään ja kesän 1917 maatalouslakkoliikehdinnän aikana syntyneistä lakkovahtiryhmistä.  Ikaalisissa tämä työväenkaarti, myöhemmin punakaartisi nimitetty rakenne, syntyi nähtävästi elokuussa 1917 (paperit kadoksissa, tuhottu tai salattu, vh).  Sen johtaja oli heinäkuun maatalouslakkoa johtanut valokuvaaja Nestor Karlsson, ja päälliköiksi ja harjoitusmestareiksi valittiin työmiehet Väinö Lindeman ja Erkki Salonen, jotka ryhtyivät harjoituttamaan kaartia.  Aseita kaartilla oli parikymmentä haulikkoa sekä muutama revolveri ja Winchester-kivääri.

Väinö Lindemanin komppaniaan kuuluneet osastot saivat helmikuun alkupäivinä käskyn lähteä Pohjankankaan kautta Hämeenkyrön kirkolle, jossa se majoitettiin nuorisoseuran talolle ja suorittivat sen jälkeen vartiopalvelusta Raipalassa.  Pietarista lähetetty asejuna saapui Tampereelle 2.2., ja noin kaksi viikkoa myöhemmin Ikaalisten punakaartilaisia sekä Hämeenkyrön kirkolta että Kyröskoskelta lähetettiin Tampereelle hakemaan kiväärejä.  Muuttaman päivän kuluttua heidät komennettiin Luhalahteen, jossa he majoittuivat aluksi työväentalolle ja katkaisivat puhelinlangat sekä koululta että lähitaloista. – Ikaalisissa sekä punaiset että valkoiset pystyivät kuuntelemaan toistensa puhelimia, joten huhukampanjaa tehostettiin soittelemalle rehvakkaita puheluita.

Osaran kartanoon (Kyröskosken ja Sikurin välillä sijaitseva huomattava maatila) poikkesi13.2. pari valkoisten puolelle etelästä pyrkivää mistä kysymään tietä, ja kun heidän käyntinsä tuli punaisten esikunnan tietoon, saapui kartanoon useita Ikaalisten punakaartilaisia, jotka pidättivät kartanon isännän, maatalousneuvos A.G. Hildénn ja veivät hänet kuulusteltavaksi ensin Viljakkalan esikuntaan ja sitten Järvenkylän Nuutille.

Sieltä komppanianpäälliköt Väinö Leppänen ja Väinö Lindeman veivät hänet Kyröskoskelle, ampuivat hänet ryöstivät ruumiin ja heittivät sen koskeen, josta se keväällä löytyi.

Leppästä ja Lindemania epäiltiin toisestakin samana päivänä Hämeenkyrössä tehdystä murhasta, ja Hämeenkyrön, Viljakkalan, Ikaalisten ja Jämijärven punakaartien esikunnat asettivat heidät syytteeseen ryöstöstä ja murhista ja kuulustelivat heitä Kyröskoskella 20.2.

Syytetyt myönsivät Hildénin murhan, mutta Tampereen ylempi vallankumousoikeus armahti heidät.  Luhalahden punakaartilaiset erottivat kuitenkin Leppäsen komppanian päällikkyydestä ja valitsivat hänen tilalleen suutari Arvo Lilius-Kivimäen Iso-Röyhiöstä.

Ikaalisten rintamalla punaisten suurhyökkäys alkoi 2.3. yhtä aikaa sekä Vatulasta että Sikurista.  Viljalaan hyökkäsi runsaat 400 miestä siurolaisia ja hämeenkyröläisiä, ja Sikurista Sarkkilaan noin 250 turkulaista ja kiskolaista.  Jälkimmäisessä joukossa oli nähtävästi miehiä myös Lindemanin ja Liliuksen ikaalislaiskomppanioista. 

Punaisten hyökkäys Sarkkilan suunnalta jatkui aamulla 3.3.

Päivän kuluessa ammuttiin Sarkin talon luo Sarkkilan kylään sijoitetulla tykillä 124 laukausta kohti kauppalaa ja valkoisten asemia, jotka ulottuivat uudelta (eteläiseltä, vh) hautausmaalta Hakumäen talon eteläpuolitse Tuulimyllynmäelle (Myllymäki) ja sieltä Tuomiojan talon kautta Kalmaan niemelle.

Punaiset valtasivat taistelujen jälkeen Kallin ja Kalmaan talot, joista palvelusväki pakeni, majoittivat parisataa miestä Kalmaalle ja sijoittivat sinne muonituskeskuksensa.

Valtaukseen osallistui myös 75 miestä Väinö Lindemanin komppaniasta, josta Vihtori Nurmnen kaatui.

Edvard Gyllingin äiti Eugenie Gylling, hänen tyttärensä Margit ja poikansa Ossian jäivät keskelle taistelua, jonka jaloista joku punakaartilainen vei heidät komppanianpäällikkö Väinö Lindemanin luvalla turvaan Iso-Röyhiön Isoiidulle. 

Sarkkilasta punaiset etenivät Palomäen kylään (Läykkälä, vh) noin 600-800 metrin päähän valkoisten linjoista ja yrittivät hyökätä niitä vastaan, mutta Juuse Tammisen joukkueen kiivas tulitus eteläisen hautausmaan suunnalta torjui yritykset. 

Hautausmaan-Palomäen taistelulinjalla kaksi päivää myöhemmin, iltahämärän laskeutuessa, valkoiset ampuivat ilmeisen erehdyksessä Kamraatin talon kartanolla liikkuneita talon sukuun kuuluneita karjaa hoitaneita kohden, jolloin 8-vuotias Sylvi Perttula sai osuman ja menehtyi.  http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=16813

Taistelujen riehuessa laajalla alueella Ikaalisten kauppalan ympäristössä valkoisten puolustustaistelun sitoessa paljon miehiä, etappikanslian neljästä naisvirkailijasta osallistui ainakin Impi Frang ja Tyyne Juhola kivääri kädessä etuvartiopalvelukseen, mutta taisteluihin ei heidän tiedetä joutuneen.

Viimeisiin taisteluihinsa Väinö Lindemanin komppanian miehet osallistuivat päällikkönsä johdolla Pispalassa maalis-huhtikuun taitteessa.

Tampereelle paenneen Väinö Lindemanin komppanian miehet saivat uudeksi päällikökseen erään Hämäläisen, joka oli ollut sotapalveluksessa Venäjällä, mutta kun hän muutaman päivän kuluttua haavoittui, uudeksi komppanianpäälliköksi tuli Oskari Salonen, oka sodan jälkeen laski osallistuneensa 15 taisteluun.

Väinö Lindeman teloitettiin ampumalla Tampereella 10.4.1918.  Muistitiedon mukaan Ikaalisten piirilääkäri Henrik Holmströmin poika tapasi hänet Tammerkosken sillalla ja vei ammuttavaksi.  -  Muuten hyvä tarina, mutta Torsten Holmström sai surmansa Messukylän kirkossa jo 25.3.

Muistitietoa punaiselta puolelta koonneen toimittaja Onni Lautasalon mukaan Väinö Lindemanin ruumis tuotiin Ikaalisiin joukkohautaan.

*

(11] Nikolai Savisto.  Osa Tampereella vangituista Ikaalisten punakaartilaisista lähetettiin Hämeenkyröön Lintolan vankilerille, jossa heitä 9.6.1918 oli vielä jäljellä 11.  Mutta Tampeerella vangitut ikaalilslaiset Frans Favorin, Nikolai Savisto ja Erkki Vähäsilta teloitettiin Hämeenkyrön Vaiviannevalla Osaran pehkusuulilla; Favorin 11.4., Savisto 17.4. ja Vähäsilta 18.4. Sekä Jaakko Bonsdorff joko Hämeenkyrössä tai Ikaalisissa 20.4.  Arvattavasti heidätkin on tuomittu jonkinlaisessa kenttäoikeudessa.

Kenttäoikeus lienee istunut myös Ikaalisissa, sillä täällä ammuttiin Juho Kivinen ja Tampereella vangittu Juho Ojanen 15.4. sekä Eenokki Saarinen-Viitala 20.4.

*

(12] Kalle Toivo Mansolahti.  Hämeenkyrön rintamaoikeus siirtyi Ikaalisiin (toukokuun toisella viikolla), jossa sen istuntoihin määrättiin viran puolesta osallistumaan myös konstaapeli Juho Tuomijoki.  Oikeus istui täällä 14.5.-15.5.1918 ja tutki kaikkiaan 40 Ikaalisten sotilasvankilassa säilytettyä vankia.

Oikeuden pöytäkirjoja ei ole säilynyt, joten emme tiedä, keitä kuultiin todistajina ja mitä he sekä vangitut itse kertoivat (Ikaalisten suojeluskunnan esikunnan diariokirjasta on kyseisen ajankohdan kiinteät sidotut lehdet revitty ilmeisen tarkoituksella irti ja tuhottu, vh).

Joka tapauksessa rintamaoikeus tuomitsi kaksi jämijärveläistä sekä kuusi ikaalislaista, Toivo Mansolahden,  Tuomas Lamminperän, Kalle Alasen, Feliks Lehdon, Heikki Salmen ja Sven Harjun ammuttaviksi.

Tampereella vangiksi joutunut ja sieltä kotiinsa karannut taas yritti turhaan vaikuttaa kohtaloonsa lähettämällä Ikaalinen-lehteen kirjoituksen, jossa hän arvosteli punaisten johtajia taistelutilanteiden välttelystä ja luvattujen palkkarahojen maksamatta jättämisestä.  Seitsemän vaarattominta vankia tuomittiin 12 ja kaksi 6 kuukauden pakkotyöhön, loput pidettiin edelleen vangittuina.  Oskar Mattlar ja Herman Hautanen lähettivät 15.5. Ikaalisten komendantti Mikko Ilkalle ilmoituksen kuolemantuomioista kehottaen häntä ryhtymään ”asian vaatimiin toimenpiteisiin”; oikeuden pöytäkirjat olisi tullut ensin lähettää Satakunnan rintaman piiripäällikölle tai alueen ylimmälle sotilasviranomaiselle – nähtävästi siis Satakunnan  piiripäällikkö, majuri Kaarle Nordensvanille – tuomioiden vahvistamista varten, mutta ilmeisesti näin ei tehty. 

Valkoisen armeijan päämaja oli jo 11.5. kieltänyt panemasta toimeen teloituksia, mutta kun Porin piiriesikunta ilmoitti asiasta Ikaalisten komendantille 16.5., se muutti kiellon muotoon, ettei sotavankeja saanut ampua ilman sotaoikeuden päätöstä.

Niinpä teloitusjoukkue marssitti kuolemaantuomitut yötä myöten Jämijärven Lauttakankaalle, jossa heidät ammuttiin ja haudattiin aamuyöstä 17.5. 

Laittoman joukkoteloituksen täytäntöönpanopäivänä, 16.5.1918, oli Helsingissä suuri voittajien juhla, Valkoisen armeijan voitonparaati kaikkine kukituksineen.

*

Täyd.: (vh)

Myöhemmin Eugenie Gylling menee kauppalaan hoitaman erinäisiä korvaus- ym. asioita. Hän kertoo, miten hän tulee Piiskurille, ja näkee valokuvaaja Nestor Karlssonin kauniin ateliere-kodin täysin hävitettynä, ovat on lyöty pois sijoiltaan, ikkunat särjetty, tapetitkin hirsiseiniltä revitty ja tuhannet lasinegatiivit raivolla hakattu tuhannen pirstaleiksi.  Talo on kylmillään, leski ja lapset ajettu ties minne.  Itse talon isäntä, paikallisen punakaartin perustaja ja komentaja Karlsson, jonka rouva Gylling oli tavannut Luhalahdessa maaliskuussa, oli Tampereella otettu kiinni.  Muistitiedon mukaan viimehetkellä hänet oli tunnistettu hänen yrittäessään paeta viimeisellä junalla etelään.  Karlsson oli teloitettu siinä samassa.

*

Tämä rouva Eugenie Gyllingin ruotsinkielisiin päivittäismerkintöihin perustuva kirjoitus ”Muistoksi kokemuksistamme sisällissodan aikana 1918” sisältyy hänen tyttäriensä Evan ja Margitin jäämistöön, jonka eri osia on heidän luovuttamanaan ollut muun muassa asessori Arvo Ylä-Rakkolan haltuun päätyneissä ja sota-arkistolle luovutetuissa aineistoissa, samoin kuin maisteri Aamu Nyströmin allekirjoittaneelle luovuttamissa kopioiduissa papereissa.  Julkaisuoikeudet tekstiin on antanut taannoin edesmennyt Nyström, jonka kanssa usein kävimme läpi Ikaalisten Gyllingien vaiheita, ja erityisesti Venäjälle siirtyneen tri Edvard Gyllingin elämää, ja suhdetta Kalmaan kotiväkeen.  Tämän tekstin käännöksessä on huomattavassa määrin hyödynnetty Sinikka ja Jaakko Koskelon tammikuussa 2003 Aamun luvalla kääntämää versiota, jonka tiettyjä kotia olemme Nyströmin kanssa tarkentaneet.  Lisäksi olen huomautusviitteisiin taustoittavina tietoina ja huomioina, käyttänyt Terhi Nallinmaa-Luodon Ikaalisten entisen emäpitäjän historian IV osaa, sekä Juuse Tammisen korvaamatonta Ikaalisten rintamalla –teosta, sekä yleisesti saatavilla olevia muita lähteitä, sekä omaa kotiseutuaineistoani.

*

Hahmoja:

Vihtori Hiekka, maanviljelijä, huomattavan maatilan omistaja ja toimintojen kehittäjä. Kuului Ikaalisten Osuusmeijerin perustajiin ja toimi sen hallituksen puheenjohtajana 1905-1938.  Käytyään vuosisadan alussa perustettua Ikaalisten 5-luokkaisen keskikoulun, Vihtori Hiekka suuntasi 1909 Tyrvään yhteiskoulun lukioon, siellä hänen luokkatovereinaan olivat Eino Pöllö (myöhempi Salmelainen, teatteriprofessori, ohjaaja) sekä Katri Tiirikka, kaikki lähtöisin Ikaalisten talonpoikaiskodeista.  Aktiivisesti mukana useissa kunnan, seurakunnan ja eri yhdistysten luottamustehtävissä.  Oli jo 1895 luomassa meijeritoimintaa Ikaalisiin, luovuttamalla maapalstan Salmen Höyrymeijeri Osake-yhtiön meijerikiinteistölle Sammin rannassa.  Hiekka kuului Ikaalisten Säästöpankin isännistöön vuodesta 1898 alkaen.  Maanviljelijät Vihtori Hiekka , J.K. Pantti ja V. Vira sekä kauppias Evert Hjelm perustivat 1908 Wiljalan kylän Telefooni yhtiön, joka sai luvan vetää yhden johdon Viran keskuskoneesta Ikalisten Telefoni Oy:n keskusasemalle, joka oli perustettu jo 1892 kauppalassa varsin pienimuotoisena. Vuonna 1913 perustetun Ikaalisten, Parkanon ja Jämijärven Telefooni-Osakeyhtiön hallitukseen hän kuului vuosina 1913-1925.  Ikaalisten Palo-apuyhtiön (vakuutusyhtiö) johtokunnan puheenjohtajana Hiekka toimi 1914-1929.

Todettakoon vielä, että Ikaalisten Suomenmielisten seuran perustamiskokous pidettiin kauppalassa Seurahuoneella 23.1.1906, ja kokouksen puheenjohtajana toimi opettaja Vilho Korhonen Riitialasta ja kirjurin asiamies Johan Häggström.  Säännöiksi hyväksyttiin Helsingin Suomalaisen Keskusseuran säännöt ja päätettiin liittyä Suomalaisen puolueen keskusseuraan.  Johtokuntaan valittiin opettaja Korhonen sekä maanviljelijät Vihtori Talonen Vatsiaisista, Vihtori Hiekka Sammista, Frans Viljakka Heittolasta ja Vilhelm Vänni Kartusta, kunnallislautakunnan esimies Toivo Kalli, kelloseppä Rikhard Granlund, josta tuli johtokunnan puheenjohtaja, sekä asiamies Johan Häggström.  Varajäseniksi valittiin maanviljelijät K.S. Rahkola, Frans Hakumäki ja Frans Tuuri sekä kauppalanvouti K.G. Lehtonen.  Keskeisiä Ikaalisten nimiä; heistä mainitaan Eugenie Gyllingin 1918-muistoissa Toivo Kalli, Gyllingien naapuri.  Opettaja Korhonen joutui poikansa kanssa 1918 vangiksi Pohjanmaalle ja kaltoin kohdelluksi.  Isännät olivat järjestään Ikaalisten suojeluskunnan keskeisiä hahmoja ja toimijoita. 

Frans Tuurilta meni yksi poika Sikurin taisteluissa 1918, Frans-niminen hänkin.

*

Edellä useasti mainitun Kalmaan talon naapurin, Kallin talon, myöhempi isäntä Toivo Kalli on kertonut 1918-muistojaan minulle vuosituhannen alussa. 

Lue täältä:

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/250169-montako-venalaista-kuoli-ikaalisissa-vuoden-1918-kapinassa

Maanviljelijä Toivo Kalli kertonut kirjeessään Veikko Huuskalle 1.4.2003.

*

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Gyllingin tasavallastahan on väitetty, jotta se oli onnistuneimpia sosialismin kokeiluja, mitä historia tuntee. Hauska yksityiskohta, että sillä oli oma jääkäripataljoona.

Kirjoita joskus punaisten puolelle siirtyneistä jääkäreistä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_autonominen...

Käyttäjän juholaatu kuva
Juho Laatu

Hyvä kuvaus pohjoisen rintaman tapahtumista. Kiitos myös lyhyistä lisäselvennyksistä, jotka auttoivat laittamaan tapahtumat paremmin Ikaalisten kartalle. Tällainen kansalaisten tuntojen kuvaus antaa hyvän tuntuman siihen, mitä Suomessa noihin aikoihin tapahtui, ja mitä ihmiset noista tapahtumista mielessään ajattelivat. Tällaisista oppii enemmän kuin kuivista juhlapuheista.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset