Muuan neropatti Viiliäinen Nurmeksen metsäkylien kätköistä

Muuan neropatti Viiliäinen Nurmeksen metsäkylien kätköistä

*

Elias Lönnrotin kolmas runonkeräysmatka Karjalaan vuonna 1832

Matkamuistelmia

Halusit viime syksynä, että antaisin sinulle muutamia tietoja viime kesänä Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa tekemästäni vaelluksesta, ja tämänhän lupasin, vaikken tähän asti mitenkään ole voinut ja nytkin ainoastaan osaksi voin täyttää lupaukseni.

Aioin Pohjois-Karjalassa olevasta Nurmeksen pitäjästä kulkea yli rajan Aunuksen kuvernementissa sijaitsevaan Repolan pitäjään ja sieltä ylös Vuokkiniemeen ja muihin Arkangelin kuvernementin pitäjiin, jos aikani ja muta asianhaarat olisivat sen sallineet.  Nurmeksen kirkolta on ainakin 6 peninkulmaa Jonkerin kylään, joka on Nurmeksen äärimmäisessä sopukassa, Repola toisella ja Kuhmon kappeli toisella puolella.  Huonot polut johtavat vaihdellen milloin soiden, milloin matalien ylänköjen yli, jotka yhdessä muodostavat äärettömän, jylhän erämaan.  Puolitiehen asti tapaa kuitenkin täällä jonkun metsätalon, mutta matkan jälkitaipaleella ei ollut, lukuun ottamatta erästä huonoa torppaa, ainoatakaan asuttua paikkaa.

*

Meillä oli aluksi oppaana muuan Pekka Viiliäinen, joka oli koko nero.  Lapsuudestaan alkaen hänellä oli ollut suuret tuumat ja laajat yritykset, jotka vielä siihen määrään kummittelivat hänen aivoissaan, että olivat ainakin puolesi karkottaneet niistä niin sanotun tavallisen järjen.

Paitsi useissa Suomen kaupungeissa hän oli moneen kertaan käynyt Pietarissa ja Tukholmassa.  Joku aika sen jälkeen kun Suomi oli yhdistetty Venäjään, oli hänellä ollut se armo, että sai korkeanautuaalle Keisari Aleksanterille näyttää omituiset sotavaunut, jotka itse oli keksinyt, sekä ojentaa esiin kaikkein alamaisimman anomuskirjeen, jossa pyysi että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa armoissa suvaitsisi solmia ikuisen rauhan kaikkien kristittyjen valtojen kanssa sekä yhdessä niiden kanssa rangaista Suur-Turkkia sen jumalattomuuden vuoksi.  Että hänen sotavaununsa, mitä jälkimmäiseen kohtaan tuli, erittäin soveltuisivat Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, sen hän itse parhaiten ymmärsi, ja juuri sen tähden hän oli vaivannut itseään niiden keksimisellä. –

*

Kaikki tämä kerrotaan lähemmin hänen äskenmainitussa anomuskirjeessään;

siitä sain kunnian ottaa kopion, joka nyt kuitenkin muutamien muiden muistiinpanojen seassa on Helsingissä. 

Tämän kirjeen alkuperäistä alustelmaa sekä itse vaunujen piirustusta Viiliäinen alati säilyttää luonansa. 

Jos oikein muistan, hänen sanotaan määränneen että nämä tärkeät asiapaperit hänen kuoltuaan olivat suljettavat hänen mukanaan hautaan. 

Vaikka siis luultavasti tulee olemaan sangen vaikeata jonkun ajan kuluttua saada niitä käsiinsä, laiminlöin, paha kyllä, itse piirustusten kopioimisen.

*

Mikäli minulle selveni, piirustus kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja, jotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltiset, linnanmuotoisen katoksen alla.  Tämä peitti ne joka taholta ja oli ainoastaan maata kohden avoin.  Se oli edestä suippo, mutta takaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun tasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä ja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli tarpeellista, jotta joltisestikin niistä saattoi nähdä ja ampua.  Etuosassa ja sivuilla oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt niihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta.

Jokainen saattaa nyt helposti kuvitella, mitä kauheata tuhoa nämä vaunut saattoivat aikaansaada Suur-Turkin riveissä, jos istuen niissä suvaitsi karauttaa keskelle vihollista ja ajaa siellä muutaman kierroksen, minkä kyllä saattoi tehdä ajanvietteekseen tai vallan kuten tavallisen ajeluretken, ajaja kun itse peltilinnassaan oli suojassa kaikelta vaaralta.  Jos joku pelastuisi leikkautumasta kahtia terävien viikatteiden iskuista, niin saattoi pienistä aukoista helposti ampua pakolaisen kuoliaaksi.

Tämä verraton mestariteos inhimillisen neron tuottamien keksintöjen joukossa lienee erittäin suuresti huvittanut Keisari Aleksanteria, koska hän lienee määrännyt keksijälle, tuolle kunnon Viiliäiselle, 500 ruplan palkkion.

Ei ollut kummallista, että Viiliäinen näin loistavan menestyksen ja rohkaisun jälkeen sekä hereillä ollen että nukkuessaan tuumi uusia keksintöjä.  On vaikeata tietää, kuinka pitkälle hän olisi voinut edistyä; ehkäpä hän lopuksi olisi löytänyt tien ainakin kuuhun, jos ei juuri muihin kiertotähtiin, ellei hän onnettomuudekseen olisi tullut hieman mielenvikaiseksi. –

*

Tämän perin ikävän sattuman jälkeen hän ei enää voinut ryhtyä rohkeisiin yrityksiin, kuin esim. kuuhun pyrkimiseen, sillä hän tietää, ettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.

Kuitenkin hänellä sittemmin alati on ollut pienempiä tuumia ja yleishyvän edistämispyrkimyksiä.

Näistä voi mainita, että hän omalla kustannuksellaan ja omin käsin oli Nurmeksessa Ylikylän ja Saramon välillä kasvavaan metsään hakannut uuden tien, koska vanha, jota hänen usein täytyi kulkea, kulki monessa mutkassa eikä siis sopinut niin suurituumaiselle miehelle.

Tässä kohdin häntä kuitenkin kohtasi esteitä, joita hän hyvän ja epäitsekkään tarkoituksensa vuoksi ei suinkaan olisi ansainnut. 

Vanha polku, jota Viiliäisen isä ja isoisä sekä heidän esivanhempansa ammoisista ajoista olivat käyttäneet, oli tarpeeksi kova ja tasainen, mutta uusi sitä vastoin, vaikka olikin suora oli nurmen, sammalen ja kivien piettämä jonka vuoksi saramolaiset yhä edelleen käyttivät vanhaa polkua, jokikinen heistä, paitsi Viiliäinen itse, joka tietysti kulki omaa tietänsä.

Luonnollisesti häntä harmitti, että kaikki muut hänen työtänsä, johon hän kuitenkin oli käyttänyt suurimman osan kesää, niin ylenkatsoivat, etteivät edes panneet jalkaansakkaan hänen puolelleen.

Tämän oikeutetun harminsa kiihottamana hän eräänä päivänä kuljetti kaikki lähistöltä saatavilla olevat puut vanhan polun suulle, siten tukkiakseen sen.

Tämän olisi luullut nyt auttavan; mutta miten kävikään?

Eräänä lauantaina, jolloin saramolaiset olivat kirkolle menossa, he näkivät korkean puupinon tiensä sulkuna.  Jos heillä olisi ollut vähänkin arvostelukykyä, heidän olisi pitänyt huomata, mitä se merkitsi, nimittäin että heidän tuli tottua uuteen polun.

Mutta kaikkea muuta!

He raivasivat pois puut ja mikä ikävämpää oli, tulivat sattumalta viskanneeksi ne Viiliäisen tielle. 

Kuka tahansa saattaa asettua Viiliäisen kannalle ja arvata, minkä närkästyksen tämä tahallinen solvaus, sillä muuna Viiliäinen ei voinut sitä pitää, hänessä kaiketi herätti.  Mutta sellaisen palkan ansiokkaat teot yleensä saavat.  Hän näytti jo olevan niin tottunut sentapaisiin nöyryytyksiin, että ilmaisematta mitään närkästystä suostui seuraamaan meitä vanhalle polulle, jonka, armottomasti kyllä, valitsimme hyläten hänen hakkaamansa uuden tien.

Matkalla hän kertoi, mitä minulla juuri on ollut kunnia kertoa, mutta hän ei ikinä tahtonut uskoa, että saramolaiset olivat sattumalta viskanneet ne puut joilla hän oli tukkinut heidän tiensä, hänen omalle tielleen, vaan luuli että he sen olivat tahallaan tehneet ivatakseen häntä ja hänen tietään.

*

Paraikaa Viiliäinen hautoi mielessään kahta suurta tuumaa, jotka lakkaamatta pitivät hänen järkensä jäännöksiä pyörteisessä liikkeessä.

Toinen koski muutamia malmivuoria, joista ottamiaan useita näytepalasia hän antoi katseltavaksemme.  Niitä hän alati kantoi toisessa taskussaan, toisessa taas yllämainittuja asiapapereita.  Hän aikoi mitä pikimmin lähteä Pietariin esittääkseen ne Keisari Nikolailla.

Hänellä oli myös suomeksi tehty kirjoitus, jossa kaikkein alamaisimmin anoo, ettei Keisari koskaan sallisi sotajoukkojen törmätä yhteen näillä vuorilla. 

Todisteena Viiliäisen suuresta epäitsekkyydestä saatan mainita, että hän, vaikka hänellä löytämistään rikassuonisista malmivuorista oli odotettavissa varma ja melkoinen palkinto, kuitenkin 50 pankkoruplasta olisi luovuttanut minulle omistusoikeuden kaikkeen, huostassaan olevat näytepalat siihen luettuina. Tilapäinen rahapula esti minua käyttämästä edukseni hänen jalomielistä tarjoustaan, ja kun asiaa lähemmin ajattelin, olin siihen sangen tyytyväinen, sillä olisin vastedes voinut saada tunnonvaivoja siitä, että toisen kustannuksella olisin rikastunut. –

*

Viiliäisen toinen tuuma ei tarkoituksiltaan ollut valtiota vähemmän hyödyttävä.

Se näet tarkoitti vapaakauppaoikeuksien hankkimista Oululle.  Kauan, niin hän väitti, rahvas näillä seuduilla oli valittanut sitä, että heidän täytyi Oulussa myydä tavaransa, etenkin terva, polkuhintaan.  He selittivät tämän johtuvan sopimuksesta sikäläisten kauppiasten kesken, joiden sanottiin edeltä asettavan talonpoikien tavaroille määrähinnan, mitä korkeampaa ei kukaan saanut tarjota.

Poistaakseen tämän epäkohdan Viiliäinen oli hankkinut Sotkamon, Hyrynsalmen, Paltamon, Nurmeksen ja Pielisjärven pitäjäläisten allekirjoitukset; he näet kaikki toivoivat muutoksen tapahtuvan tässä asiassa.

Yhdessä näistä pitäjistä pitäjänkirjuri kuitenkin oli kirjoittanut seuraavasti:

”Pitäjäläisten mielipiteet kysymyksessä olevan asian suhteen näyttävät olevan yhtä sekavat, kuin esityksentekijänkin, minkä vuoksi niistä ei ole voinut saada mitään lopullista kokonaiskäsitystä.”

Nämä allekirjoitukset muassaan Viiliäinen alkoi lähteä Pietariin, mutta sitävarten hän luuli tarvitsevansa Ruotsin ja kenties myös Englannin kuninkaan puumerkit, joita hän ei vielä ollut ehtinyt hankkia.

Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut välttämätöntä, mutta hän oli kerran saanut sen päähänsä eikä siitä luopunut.

Hänen tuumansa mainittujen vapaakaupunginoikeuksien suhteen oli muuten seuraava:

Kerta vuodessa, joka syksy, oli Oulun kaupungille myönnettävä 3-4 viikkoa kestävät vapaamarkkinat, joiden aikana talonpojalla oli oikeus myydä ulkomaalaisille tavaroitaan kädestä käteen.

Niin hän luuli koko asian olevan autetun, eikä hän muuta aikonutkaan anoa Keisarilta.

*

Kuten minulla on ollut kunnia aikaisemmin mainita, oli oikeus ja yleishyvän edistäminen jo nuoruudessa Viiliäisen lempiharrastuksia.

Ei siinä kylliksi, että hän pidättäytyi tekemästä toisille pienintäkään vääryyttä, hän vaati samaa muiltakin, silloinkin, kun asia ei vähääkään liikuttanut häntä.

Samankaltaisesta asiasta hän oli aiheuttanut asianomaisille ilmiantamaan erään sotakomisariuksen eli tavaranhankkijan, jonka oli kuullut kruunulta kiskoneen liikoja rahoja siten, että tilinteoissa oli kruunulta kantanut maksua muutaman sadan sotamiehen elatuksesta, joita ei ollenkaan ollut olemassa, vaan jotka koreilivat ainoastaan hänen toimikirjoissaan ja laskuissaan.

Kukapa nyt ihmettelisi, että rehellinen Viiliäinen, jolle huhu moista kertoi, siitä kovasti suuttui ja että hän rauhoittaakseen herkän omantuntonsa mitä pikimmin ilmoitti asian tutkittavaksi!

Tämän kautta hän kuitenkin tuotti niskoilleen vallan odottamattoman ja kovin ikävän jutun, josta ei mitenkään voinut vetäytyä pois.

Hänet näet velvoitettiin todistamaan ilmiantonsa ja väitteensä.

Hän todisteli todistelemistaan monta vuota perätysten, kunnes hänen tilansa, joka ennen oli ollut sangen hyvässä kunnossa, joutui rappiolle ja oli luovutettava toiselle.

Viimein asia ratkaistiin siten, että oikeus määräsi Viiliäisen maksamaan melkoiset sakkorahat ja oikeuskulut sille, jota oli syyttänyt, ja tämä saattoi hänet kokonaan vararikkoon.

Yllämainitulla 50 ruplan rahapalkkiolla hänen olisi pitänyt voida jossakin määrin korjata huonoja raha-asioitaan. 

*

Hän olikin lujasti päättänyt tehdä sen ja palkkasi sitä varten joukon miehiä, joiden avulla kaatoi ison metsän kaskeksi.

Seuraavana vuonna hän jäljellä olevilla rahoilla osti rukiita, ja kylvi kasken.

Kaikki onnistui tähän asti hyvin, ja hän aikoi perustaa uudisasunnon siihen paikkaan, johon kaski oli kaadettu, mutta pieni seikka muutti vähässä ajassa kaikki ja petti häntä sangen pahasti laskuissaan.

Hän oli huomaamattaan tullut kaataneeksi kasken toisen maalle, joka seikka vähää ennen elonleikkuuaikaa hänen suureksi hämmästyksekseen tuli ilmi.

Se, jonka maalla kaski oli, korjasi koko melkoisen sadon, ja muutenkin kovaonninen Viiliäinen vielä sakotettiin päälle päätteeksi.

Vaikka hän olikin alati tyyni ja itseään hillitsevä, ei hän voinut muistella tätä tapausta ilman että se karvaasti kävi hänen mielelleen.

Tämän kasken ainaiseksi muistoksi hän kutsui maata, johon sen oli kaatanut, Riikinahoksi.  Tällä nimellä hän luultavasti tarkoitti sen syntyneen hänen yllämainittujen valtion hyödyksi keksimäinsä sotavaunujen johdosta.

*

Jos kohta Viiliäinen nyt oli huonoissa oloissa, hän ei ollut vielä heittänyt kaikkea toivoa.

Paitsi suuria tuumiaan hänellä oli useampia vähemmän tärkeitä.  Hän oli esim. huomannut kotiseutunsa viidenkymmenen vuoden kuluessa siten muuttuneen, että siellä, missä maanmittari ennen oli löytänyt järviä, soita ja vuoria, jotka tietysti olivat arvotonta aluetta, nyt oli oivallisia metsiä ja että siis tarjoutui tilaisuutta niityn ja yleensä viljelykseen kelpaavan maan perkaamiseen.  Tätä havaintoaan hän kerran aikoi käyttää hyväkseen ja, ensin selvitettyään tärkeämmät asiat, uudelleen yritti uutisasunnon perustamista.

*

Jos Viiliäinen olisi saanut pitää kaiken järkensä loukkaamattomana, hän epäilemättä olisi aikaansaanut suuria maailmassa.

Järkensä jätteilläkin hän ajatteli ja puheli usein paljon järkevämmin kuin monet, joilla on koko järkensä tallella. 

Mainitsenpa tästäkin esimerkin.  Rahvas pelkäsi näinä aikoina kaikkialla, että Merkurius-tähden yhteentörmäys auringon kanssa, jonka piti tapahtua Aasiassa ja almanakan mukaan sattua toukokuun 5. päiväksi, jonkun tärkeän esiytyneen esteen johdosta oli lykkäytynyt toistaiseksi, ja että, kun se kerta oli toteutuva, oli pelättävä, jos ei juuri auringon täydellistä häviötä, niin ainakin muita suuria muutoksia. 

Moni luuli todella, että Merkurius saattoi räjähyttää rikki auringon, joka sitten voi sadella alas pieninä sirpaleina ja polttaa poroksi koko maapalon. 

Kysyin mitä Viiliäinen tästä asiasta arveli, ja hänellä oli heti selvillä, että koska aurinko ei ollut suvainnut näyttäytyä sinä päivänä, Merkurius kaiketi ei ollut niin pian voinut sitä löytää, vaan mennyt tiehensä, sillä kun ei ollut paljon aikaa hukata.

Hän piti siis kaikkea pelkoa tämän asian suhteen nyt enää vallan aiheettomana.  Muuten hän arveli ettei hänellä ollut mitään tekemistä auringon eikä Merkuriuksen kanssa, kunhan ne vaan eivät ruvenneet estämään hänen ruumiansa, jota eivät siihen asti vielä koskaan olleet tehneet. 

*

Kaiketi arvelet, että liiaksi kauan olen puhunut ystävästämme Viiliäisestä, mutta nyt jätänkin hänet, ja tuossa tuokiossa olemme Jonkerissa, jonne meillä on ollut kuljettava 6 peninkulmaa erämaan halki.  Jonkeristahan muutama kymenkunta vuotta sitten lapsia tuli hiihtäen Nurmeksen kirkolle itseään kastattamaan. 

Viivyimme yön eräässä talossa, sitten kuljimme ylemmäksi Saunajärvelle, missä erosin vaelluskumppaneistani, hiellä uin ei ollut aikomusta lähteä Venäjän puolelle.  Tunnin matkan jälkeen, jonka suoritin ensin vesitse sitten maitse, saavuin Niskavaaraan, niin läpimärkänä kovasta rankkasateesta kuin jos olisin koko päivän loikonut vedessä.

Lähde:

Elias Lönnrot: Matkat 1828-1844. &

Juminkeko; Lönnrot, matkat: http://www.juminkeko.fi/lonnrot/matkat/m3kl.html

*

Viiliäisen ideasuonesta purkautui myös hanke hakea Oulun kaupungille vapaakaupungin oikeudet.

Niinpä Viiliäinen keräsi Pohjois-Karjalan ja Kainuun talonpoikien nimet hankkeensa taakse.

Erään pitäjänkirjurin kirjoittamat sanat kertovat kuitenkin, ettei hanketta kenties oltu mietitty loppuun saakka:

”Pitäjäläisten mielipiteet kysymyksessä olevan asian suhteen näyttävät olevan yhtä sekavat kuin esityksentekijänkin, minkä vuoksi nimistä ei ole voinut saada mitään kokonaiskäsitystä.”

*

Konkreettisempi tulos Viiliäisen aloitteellisuudesta oli Saramolta Nurmekseen johtaneen mutkaisen tien oikaiseminen; tätäkin hanketta naapurit vastustivat loppuun saakka.

Poikkeuksellisena persoonallisuutena Pekka Viiliäinen ja hänen tarinansa kiinnosti Lönnrotia siinä määrin, että hän julkaisi kertomuksensa seuraavana vuonna Helsingfors Morgonbladetissa

Sieltä se löysi tiensä pietarilaisen älymystön julkaisemaan venäjänkieliseen aikakauskirjaan Sovremennikiin ja näin tämä suomalaisen alkuperäisajattelijan pohdinnat saivat huomiota laajemmaltikin.

Lähde:

Pekka Laaksonen: Se pyörii sittenkin – Suomalaisia keskijäoriginelleja.

*

Timo Vihavainen kertoo suomalaisesta Venäjän stipendiaatista Eric Gustaf Ehrstömistä, josta myöhemmin tuli Pyhän Katariinan ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherrasta Pietarissa.  Ehrström piti aikoinaan päiväkirjaa, jossa hän kuvasi kokemuksiaan Moskovassa vuona 1812, jolloin Napoleonin joukot saapuivat kaupunkiin ja se syystä tai toisesta syttyi palamaan.

Ehrström kertoo vedenalaisesta laitteesta, joka ei nyt ihan sukellusvene ollut, mutta hieman vastaavanlainen vekotin.  Muuan auditööri Winster kokeili Moskova-joessa tätä ”hydrostaattista” laitetta, vai oliko päiväkirjan kirjoittaja itse koekaniina. 

Masiina painui veden alle, mutta tuuman veran siitä jäi sen yläpuolelle.  Kone siis toimi myös käytännössä, kuten Ehrström saattoi todistaa.

Mutta tälle Winsterin laitokselle tuli kilpailija.

Muuan uudesta Suomesta eli siis Suomen puolelta kotoisin oleva räätäli oli kehittänyt myös oman vedenalaisensa, ja sillä oli tarkoitus toimia kokonaan pinnan alla.

Tähän laitteeseen kuului messinkihattu, johon mies työnsi päänsä.  Se kiinnitettiin sitten vesitiiviisti jonkinlaisella taikinalla.  Silmien tasalla oli ikkuna ja kypärästä johti nahasta tehty letku, jonka toinen pää oli sijoitettu messinkiseen pikku veneeseen, joten ainakin periaatteessa henkilö saattoi vapaasti liikkua veden alla.

Koeajoa suorittaessaan räätäli kuitenkin töytäisi pikku messinkiveneen nurin.  Vesi tunkeutui kypärään ja hukkuminen oli lähellä.

Mutta neuvokas keksijä nousi silloin joesta ja särki kypärän lasin taskussaan olleella kivellä. 

Kuvauksen mukaan hän oli vehkeeseensä kovin tyytyväinen ja korosti sitä, että sen oli tehnyt räätäli.  Jostain muistan lukeneeni, että miekkosen nimi oli Viiliäinen, kertoo Timo Vihavainen.

*

Tämä Viiliäisen keksintö ei ratkaissut sotaa Napoleonia vasaan, eikä siitä todennäköisesti edes sodassa käytetty. 

Keksijä jatkoi joka tapauksessa toimintaansa ja suunnitteli myös eräänlaisen hyökkäysvaunun.  Siinä hevoset olivat suojassa pellitetyn lautakatoksen alla ja sieltä käsin voitiin vihollista ampua olematta itse vaarassa.

Elias Lönnrot kertoo tästä keksinnöstä, jota kuulemma oli myös suositeltu Aleksanteri-keisarille.

Ei sekään tainnut maailmoja mullistaa ja sitä paitsi vastaavanlainen guljai-gorod oli ollut Venäjällä käytössä jo keskiajalla.  Ehkäpä se oli suotta unohdettu. 

Hyökkäysvaunu jäi tekemättä, mutta Viiliäinen kuuluu saaneen 500 ruplan palkkion, mikä ei ollut vähän.

Joka tapauksessa suomalainen nero ja uskollinen alamainen tarjosi ideaansa jalolle keisarille ja liitti mukaan vielä poliittisen neuvon: Turkki olisi kukistettava.

Myös ilma-aseesta puhuttiin paljon vuonna 1812 ja sen mainitsee myös Leo Tolstoi Sodassa ja rauhassa.  Kyseessä oli Franz Leppichin aerostaatti, jonka piirustukset muuten löytyvät keisarillisen kanslian papereista.

Kyseessä oli kalan muotoinen valtava ilmapallo, jonka piti oleman ohjattava.  Se saattoi siis periaatteessa kuljettaa muistaakseni komppanian verran miehiä, mutta hirmuisinta oli, että se saattoi heittää taivaista alas kreikkalaista tulta, joka tuhosi maata pahemmin kuin mitkään pommit.  Sitä voitiin myös ohjata ja kun se toimi soutuvoimalla, se saattoi liikkua myös vastatuuleen.  …

Viiliäinen ei taida tässä yhteydessä nousta Leppichin rinnalle, mutta hänen esimerkkinsä osoittaa, että kyllä sitä meilläkin oli ns. yleisvaltakunnallista ajattelua ja taisipa olla vielä kalavelkoja Napoleonille, joka oli myös entisen kuninkaamme ja Ruotsin vihollinen.

Lähde:

Timo Vihavainen: Salaiset aseet ja vetenalaiset vehkeet. Blogi, maanantai 8. tammikuuta 2018. http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2018/01/salaiset-aseet.html

*

Viimeisessä Turun almanakassa vuodelta 1832 on sellainen erikoisuus, että Argelander selostaa siinä tarkasti Merkuriusen kulkua Auringon editse Suomessa näkyvien auringon- ja kuunpimennysten puuttuessa.  Almanakassa olevasta lauseesta ”Asiasa näkyy se Aurinkoon sisälle mennesä ja Amerikasa ulostullesa” aiheutui kansan keskuudessa sellainen väärinkäsitys, että Aasiassa Merkurius törmää Aurinkoon.

Lönnrot kertoo kolmannesta matkastaan vuonna 1832:

”Rahvas pelkäsi näinä aikoina kaikkialla, että Merkurius-tähden yhteentörmäys auringon kanssa, jonka piti tapahtua Aasiassa ja almanakan mukaan sattua toukokuun 5. päiväksi (1832), jonkun tärkeän esiytyneen esteen johdosta oli lykkäytynyt toistaiseksi, ja että kun se kerta oli toteutuva, oli pelättävä, jos ei juuri auringon täydellistä häviötä, niin ainakin muita suuria muutoksia.

Moni luuli todella, että Merkurius saattoi räjähyttää rikki auringon, joka sitten voi sadella alas pieninä sirpaleina ja polttaa poroksi koko maapallon. 

Kysyin mitä Viiliäinen tästä asiasta ajatteli, ja hänellä oli heti selvillä, että koska aurinko ei ollut suvainnut näyttäytyä sinä päivänä, Merkurius ei ollut kaiketi niin pian sitä voinut löytää, vaan mennyt tiehensä, sillä kun ei ollut paljoa aikaa hukata.  Hän piti siis kaikkea pelkoa tämän asian suhteen nyt enää vallan aiheettomana.”  Lähde: Elias Lönnrot: Matkat, Helsinki, 1902, s. 145.

Merkkien selityksistä kannattaa huomata se, että mukana ovat myös pikkuplaneetat Ceres ja Uranus. (Observatorio).

Lähde: http://www.helsinki.fi/astro/vaiheet/13.html

*

Tästä tarinasta miten Merkuriuksen pelättiin törmäävän aurinkoon kello 10:29 juuri 5. toukokuuta 1832 ja maahan satavien sirpaleiden polttavan poroksi koko maapallon.

Lue täältä:

Punainen Turku: SimoTuomola: http://punainenturku.blogspot.fi/2017/05/maailman-tuho.html

*

Saramon suunnalla mainitaan Pekka Viiliäinen sankratekojen miehenä: https://sites.google.com/site/saramolaiset/nuorisoseura/kylae-1900-luvun-alussa

*

Saramon jotos – elvytysyrityksiä

Lönnrotilla oli kolmannella runonkeruumatkallaan Nurmes – Kuhmo välillä persoonallinen opas Pekka Viiliäinen. Lönnrot julkaisi ainutlaatuisen opas- ja opastustarinan aikanaan Helsingfors Morgonblandissa (http://www.juminkeko.fi/lonnrot/). Suomennos tarinasta löytyy oheisesta linkistä. Lönnrotin tarinan mukaan Viiliäinen oli omaperäinen ajattelija, pieleen menneiden ideoidensa ideanikkari ja tsaarilta keksinnöstään 500 ruplan palkkion saanut mies, jonka tarinasta voisi löytyä uusi merkittävä juonne vaikkapa ”Saramon jotoksen” henkiin herättämiselle. Jos Nurmeksen matkailu tarttuisi valmiiksi dokumentoituun tarinaan lähtemällä kehittämään ”Viiliäisen-Lönnrotin” kulttuurireittiä kaikkine niine sivupolkuineen, mitä hän vajaa 200 vuotta sitten ideoi, voisi Bombakin saada uutta eloa Kuhmon Kalevala-kylästä nyt puhumattakaan.

Lähde: http://via-kalevala.com/fi/epaonninen-kuhmon-kalevala-kyla/

*

Kesän 1832 retkestä:

Keväällä 1832 Lönnrot saa lääketieteelliset opintonsa päätökseen ja lähtee kolmannelle retkelleen pyrkimään uudelleen kohti Vienan runokyliä. Neljän promootiotoverinsa kanssa hän matkustaa aluksi Laukkoon, jossa on paikalla kaikkiaan seitsemän tohtoria, mutta iloinen elämä parin päivän ajan ”varsin vähän lääketieteen mukaista”. Eikä kolmannen runonkeruumatkan alkukaan tilannetta paljoa paranna. Hän saa matkakumppaneikseen Ritariksi kutsumansa ylioppilaan, Juhana Törngrenin Laukosta, sekä opiskelutoverinsa J. E. Wirzénin. Tampereen, Kurun, Ruoveden, Jyväskylän, Laukaan, Rautalammin, Kuopion ja Nilsiän kautta Nurmekseen kulkenut yhteinen vaellus kestää viisi viikkoa eikä tutuissa paikoissa pysähdellyt kolmikko tainnut juuri selvää päivää nähdä: ”Minulla oli repussani koko joukko pieniä kirjasia, jotka tosin oli vaihdettava rommi- ja väkiviinapulloihin. Toverieni reput olivat näet myös täynnä pulloja eivätkä he halunneet edes kuulla mistään vaelluksesta ilman niitä. Se tila, mikä reppuihin vielä jäi, sullottiin täyteen sokeria ja tupakkaa.”

Nurmeksessa he viipyvät sateisen viikon ja pelaavat menestyksellisesti korttia nurmekselaisherrojen kanssa. Sitten he saavat matkaoppaakseen paikallisen originellin Petter Viiliäisen. Suuret tuumat ja laajat yritykset olivat kummitelleet siinä määrin miehen aivoissa, että ne olivat Lönnrotin mukaan ”puoleksi karkottaneet niistä niin sanotun tavallisen selvän järjen”. Nurmeksessa Lönnrot viimein jättää kumppaninsa ja vaeltaa yksin yli rajan aluksi Kolvasjärvelle ja sieltä Repolan kylien kautta Akonlahteen.

Käynti Vienan puolella kestää vain viisi päivää, mutta Lönnrot saa nyt kuitenkin ensi tuntuman vienalaiseen kulttuuriin ja kuvaa sitä yksityiskohtaisesti. Kolerapelon takia häntä tosin epäillään Repolassa aluksi kaivojen myrkyttäjäksi. Samasta syystä talonpojat olivat edellisenä kesänä tappaneet Salmissa nimismies Neiglickin. Lönnrotia viehättää karjalaisten ystävällisyys, vilkkaus ja talojen siisteys. Hän kiinnittää huomion vanhuskoisten, raskolnikkien, tarkkaan ruokakomentoon omien ja vieraiden astioiden käytössä, jopa vierasuskoisten hevosta ei saanut päästää samalle avannolle juomaan. Lönnrotia huvittaa suomalaisen hevosmiehen lausuma tokaisu: ”Anna hevosen juoa, yksi usko meiän hevosilla on kun teiänki”.

Vaikka kolmannen retken alku olikin huviretken luonteinen, retken tuloksena oli kuitenkin 3000 muistiinmerkittyä säettä.

Lähde: Kalevalaseura; http://www.kalevalaseura.fi/kaku/sivu.php?n=p4a1&s=p4a1s4s1&h=hp4a1&f=fp4s

*

Viiliäis-suvusta

http://www.tuomas.salste.net/suku/nimi/viiliainen.html

*

veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu