Veikko Huuska

Hylkysyrjä – mikä ihmeen Hylkysyrjä?

Hylkysyrjä – mikä ihmeen Hylkysyrjä?

Nils Torvaldsin TV-tentissä ehdokas nosti esiin hieman oudon käsitteen Hylkysyrjä.  Hän selvitti, ehkä hieman hämäräksi jääneellä tavalla, mitä tarkoitti käsitteellä Hylkysyrjä.  Tuon ehkä päiväperhoksi jäävän käsitteen vekslaaminen jääköön siitä kiinnostuneille.

Minäpä kerron tässä, mikä on se oikea Hylkysyrjä.  Hylkysyrjän kylä jossain kaukana, metsässä.

Mieleeni Hylkysyrjä on jättänyt lähtemättömät jäljet.  Nämä tuntojäljet syntyivät kun 13-vuotiaana 60-luvulla luin Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun.

*

Olavi Paavolainen kuvaa jatkosodan alkuvaihetta:

1.7.1941

Joensuu.  Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla.  He lienevät saapuneet pitkien matkojen takaa.  Aamutyhjä kaupunki.  Hautausmaalla säpsähdyttää vuoden 1918 sankaripatsaan runosäkeistö:

”Tule ei vaivatta vapaus, eipä kuorman kantamatta, eipä uhrin antamatta. Valloille elon ja kuolon itseuhri on ihanin.”

Avuttoman mystillinen sana ”itseuhri” jää soimaan mielessäni.  Mitä se tarkoittaa?  Koko itsenäisyyden ajan on Suomen kansalle korostettu uhrautumisen merkitystä.  Und Setzet ihr nicht das Leben ein, nie wird euch das Leben gewonnen sein.  Mutta entä tuo outo käsite ”itseuhri”…  Onko uhraus jo muuttunut itsetarkoitukseksi?  Onko uhrautumisesta tullut ihanne   s i n ä n s ä ?

Komppaniamme (TK) kokoontuessa tyttökoulun helteiselle pihamaalle saamme kuulla että tunnettu AKS-läinen sotilaspastori Heiskanen on kadonnut jollakin tiedustelupartiomatkalla Enson lähellä.  Koko tapahtuma on vielä salaperäisyyden peitossa.  Uutinen tekee kaikkiin oudon pahan vaikutuksen.  Muistamme Heiskasen ensimmäisenä iltana Vilppulassa pitämän sympaattisen yksinkertaisen kenttäjumalanpalveluksen.  Jokaisella meistä on kuin huono omatuntu.  Tajuamme vasta nyt, että toverimme muissa komppanioissa ovat jo täydessä toiminnassa.

Ankaraa lähtökiirettä.  Saan hankituksi suojeluskunnan varastosta karttalaukun, ja Joensuun torihallin matamit luovuttavat auliisti ”sotaanlähtijöille” makkaraa ja juustoa.  -  Ihana, raikas matka Ilomantsiin kuorma-auton lavalla.  Tien varrella uutuuttaan loistavia tankkiesteitä ja – kaivantoja.  Pohjois-Karjalan kuulut vaarat!  Näköalat varsinkin Heinävaaralta ylittävät kaikki odotukset.  Heti sen sivuutettuamme tulevat vastaan ensimmäiset saksalaiset autoissaan.

On tuo aika vuodesta, jolloin ihminen tarvitsee niin vähän unta ja jolloin auringon voima niin salaperäisesti tuntuu vaikuttavan hänen elimistöönsä läpi yön.  Ilomantsi yllättää uudenaikaisuudellaan, kuten kaikki erämaiden keskelle syntyneet suuret asutuskeskukset.  Luterilaisessa kirkossa on vanha suomalainen kirkkoarkkitehtuuri puhjennut mitä kauneimpaan kukkaan.  Juhani Viiste on entisöinyt kirkon tyylikkäästi, ja värityksen naiivi kirjavuuskin on täällä Raja-Karjalassa jos missä paikallaan.  -  Luterilaisen pappilan katolla piirtyy ilmavartiotornin hahmo kalpeata yöllistä taivasta vasten…  Katolta aukeaa huikea näköala yli vaarojen, nauhamaisten Mekrijärven sekä Sonkajan soiden; ja kesäyön valossa näkyvät tänne saakka Ignoivaaran ja Vehkavaaran  talojen niin aidon rajakarjalaiset kotikuuset.  Läheisellä pellolla näkyy kasteisen nurmen keskellä pari tuoreuttaan hohtavaa pommikuoppaa.  Ilomantsin rauha vaikuttaa melkein luonnottomalta, sillä onhan muutamista paikoista Moskovan rauhan rajalle vain muutama kymmenen kilometriä.

Yhtä vaikuttava kuin luterilainen pyhättö on kylästä aivan erillään  matalien lahtien takana kohoava kreikkalaiskatolinen kirkko.  Monine torneineen se muistuttaa ientä luostaria.  toisaalta tuovat sen sirot ja kapeat barokkityyliset tornit mieleen Salzburgin näkymät.  Temppelistä on jo viety pois kaikki kalleudet alttaritaulua myöten.  …

Olen täynnä ”vastaanottamisen” halua.  Kaikki karjalaisuus minussa tuntuu täällä ryöpynneen pinnalle. Onhan sitä paitsi jo annettu ymmärtää, että minusta propagandamiehenä odotetaan nimenomaan Karjalan kuvaajaa.

Suunnilleen puolimatkassa molempien kirkkojen välillä sijaitsevat Ilomantsin sankarihaudat.  Niitä vastapäät kohoaa runonlaulajien muistokivi.  Vaikuttava asetelma: karjalaisuutta ylevimmässä muodossaan.

Mutta yhtä voimakkaasti vaikuttavat talvisodassa kaatuneiden kotikylien nimet.  Niistä puhuu erämaan ja karjalaisten vaarojen riipaisevan surumielinen runous: Patsinvaara, Haukivaara, Hattuvaara, Piilovaara, Lehtivaara, Pihlajavaara, Kuuksenvaara, Ontronvaara…  Kouraisevimmalta vaikuttaa kuitenkin valkoisen ristin teksti ”Sotamies Väinö Kettunen, Hylkysyrjä”.  -  Hylkysyrjä… Voisiko enää keksiä ”taiteellisemmin” kurjaa ja erämaiden viiltävän lohdutonta elämää kuvaavaa nimeä!  Kaikkiaan on talvisodassa kaatuneita 81.  Mutta värähtäen näen, että näiden ristirivien taakse on jo ruvettu kaivamaan   u u t t a   sankarihautaa… Ja kuitenkaan ei sota vielä ole edes kunnolla alkanut!  Mitä mahtavat rintamalle menossa olevat miehet ajatella nähdessään tätä hautaa jo ennakolta kaivettavan?  …

Kuin oudon lumouksen vallassa jatkan retkeilyäni edelleen.  Ja kuten aina jokaiselle uudelle seudulle tullessani, hakeudun täälläkin taas hautausmaalle.  Ilomantsin vanha kalmisto ei sijaitse millään rajakarjalaisella ”kuolemansaarella”, vaan petäjää kasvavalla, vesien syleilemällä niementöyräällä.  Kuiva kangasmaa on valkoisena metsätähdistä ja oravanmarjoista.  Pursuja kasvaa vanhojen ristien välissä.  Hopeaiset pajut kiertävät rantaa vesikivien lomassa.  Järven suuri, sammunut selkä hohtaa hopealta – rantakivet ja vanha venekota hohtavat hopeaa.  Pohjoinen yö itse tuntuu säteilevän valoisaa hopeaa.  Hopeaisena hohtaa myös kivinen patsas, jonka tekstistä luen: ”Itkuvirsien taitaja Irinja Arhipoff + 1934”.  -  Katsele sammuvalle, hopeaiselle järvelle, Irinja!  Katsele kauas yli Sonkajan ja Ignoinvaaran hopeaisten kyläsiluettien ja pyhien kuusikkojen!  Katsele vieläkin kauemmas – yksinäisiin erämaakyliin, joissa pyhät harmaat tsasounat uneksivat ikivanhassa maisemassa!  Eilen tulitettiin lentokoneesta viereistä rantaniittyä… Nyt ui hopeaisessa, sammuneessa vedessä yksinäinen silkkikuikan pää.  Valoisassa yössä näkyy kreikkalaiskatolinen kirkko lehtevällä kunnaallaan hautausmaan mäntyjen takana kuin salaperäisen monasterin hahmo. …

Kohta tämän jälkeen kuuntelen kahden pikku pojan kanssa kasteisella nurmikolla vähäisen tuvan edessä radion selostusta Japanin lehtien uskosta Suomen aseiden voittoon.  No, jopa on löydetty!  Hopeanharmaan aidan takana nuokkuu kasteisia sinilatvoja; niiden takana häämöittävät vastarannan vaarat nukkuvine kylineen.  -

Istuin pitkän tovin satamarannassa.  Kuu painuu punaisena kuin miekka, historian verinen miekka, veteen.  Idässä punertaa jo aamurusko ja kuuluu lentokoneen surinaa.  Tuvasta on tullut mies paitahihasillaan ja tuijottaa sammuneelle järvelle.

Kello neljä aamulla alkavat tykit jyskyä Parissavaaran takana, jonka uudet, valkoiset, talvisodan jälkeen rakennetut ruotsalaiset lahjatalot loistavat yössä tänne asti.”

*

Näin siis mainitsee Synkän yksinpuhelun kirjailija Olavi Paavolainen kylän nimeltä Hylkysyrjä, ja sen kylän uhrin Talvisodan päiviltä.

En tiedä mitään esteettisesti huipumpaa suomen kielellä koskaan kirjoitetun, kuin tämä ja paljon muuta, joka on lähtenyt Paavolaisen kynästä.

Muistan, miten kihlajaismatkamme suuntautui, kuinka ollakaan, Ilomantsiin, joskus kauan sitten, ja siellä Ilomantsin syrjäisen ortodoksisen kirkon tienoille, Iljan praasniekan keskelle.  Muistan…

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

MEP Torvalds on epäilemättä lukenut tämän:

Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä. Nuorten elämänraameja ja tulevaisuudenkuvia harvaanasutulla maaseudulla
Päivi Armila, Terhi Halonen ja Mari Käyhkö (toim.)

Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä on kirja nuoruudesta, jota eletään itäsuomalaisissa syrjäkylissä, kaukana kouluista, harrastuspaikoista ja kavereista. Tarkastelun lähtökohta on alue-, tasa-arvo- ja nuorisopoliittisesti kriittinen: reuna-alueilla nuorten mahdollisuudet osallistua esimerkiksi koulutukseen, harrastuksiin tai kansalaistoimintaan ovat selkeästi niukemmat kuin kaupungissa. Ydinkysymykseksi nousee liikkumisen vaikeus, julkisen liikenteen puute, jonka vuoksi nuorten arki on monella tavalla työlästä ja rajoitettua.

Hylkysyrjässä elämästä kuitenkin tehdään elettävää rakentamalla arkea ja tulevaisuutta omatoimisesti ja tiiviiden sosiaalisten verkostojen varassa.

Hylkysyrjä voidaan sijoittaa kartalle ja nähdä maantieteellisesti. Sen voi kuitenkin määrittää myös henkiseksi olemiseksi, mielentilaksi, jossa ihminen saattaa kokea olevansa sivussa täysivaltaisesta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta kansalaisuudesta. Henkistä hylkysyrjäisyyttä on mahdollista kokea vaikkapa Kolmen sepän patsaalla, mutta kahden hylkysyrjän loukku – mentaalinen ja maantieteellinen – on arkista totta vain syrjäkylillä, siellä, missä kilometrit eristävät konkreettisesti. (Esko Hartikainen)

2016.
Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 178, sarja: Liike
ISBN: 978-952-7175-05-7
ISSN: 1799-9219
sivumäärä: 159
ulkoasu: nidottu
julkaisukieli: suomi

http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisut/verkk...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Paavolainen tapailee Schillerin aforismia:

"Ja jos et uhraa elämää, elämä ei koskaan tuo voittoa sinulle."

Muistaakseni Schillerin Wallensteinista..

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tässä vielä Ilomantsin Väinö Kettusen sotauhri, Hylkysyrjän lunnas:

http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=502...

Muitakin oli, täyskaimoja..

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Katso lisää Hylkysyrjästä, siitä ihan oikeasta:

http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/kuvat/ve...

Hylkysyrjä on myös mielentila…

Tämä on kirja Hylkysyrjästä, sen historiasta ja sen ihmisistä toiveineen,
unelmineen ja arkisine elämänkehyksineen. Kirjassa tarkasteltua arkea
on eletty ja eletään itäsuomalaisessa kylässä, jonka voi katsoa sijoittuvan yhteiskunnalliseen kaksoisperiferiaan: monien sosiaalisten ongelmien vaivaamalle maantieteelliselle reuna-alueelle ja sen sisällä niin sanottuun harvaan asuttuun maaseutuun.
Tällaisia syrjäisiä asuinseutuja on suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa ja palvelutarjontaa
suunniteltaessa opittu tarkastelemaan erityisesti vanhuuden elinympäristöinä.

Näin syntyy ”ikänäköistä” maaseutupolitiikkaa, jossa kyseisistä
seuduista puhutaan gerontologian termein (esim. Tedre & Pulkkinen
2010). Näillä paikkakunnilla asuu kuitenkin myös nuoria ihmisiä, joiden
elämään kyseinen asuinympäristö tarjoaa omanlaisensa mahdollisuusrakenteet (vrt. Paju 2004).

Tutkijavierailujemme kohteina olleet Hylkysyrjä ja sen asukkaat ovat
metodologisesti rakennettuja tyyppejä, empiiristen aineistojen perusteella konstruoituja tutkimusten tuotoksia.1 Monet kirjassa esille tulevat erisnimet, myös Hylkysyrjä, ovat pseudonyymejä.
Tyyppihylkysyrjämme on konkreettinen paikka ja asuinympäristö, mutta se on myös diskursiivisesti tuotettu elämänkehys.

Hylkysyrjä on myös mielentila, enemmän vetäytymistä ja sivuun asettumista kuin keskuksiin ja niiden sykkeeseen
pyrkimistä. Se voi olla myös halua päästä pois reunojen tuottamasta
sosiaalisesta etäisyydestä.

Hylkysyrjä ei kuitenkaan, nimestään huolimatta, ole vain apatian, kurjuuden ja tulevaisuudettomuuden kotipaikka:

Hylkysyrjästä halutaan usein pois ja monen on sieltä lähdettävä, mutta
siellä myös nauretaan, rakastutaan, matkataan kouluun ja takaisin, tavataan ystäviä, perustetaan perheitä ja hoidellaan lapsia.
Ajatus kirjan kirjoittamisesta syntyi jokunen vuosia sitten.
*
Mutta yhtä voimakkaasti vaikuttavat talvisodassa kaatuneiden kotikylien nimet.
Niistä puhuu erämaan ja karjalaisten vaarojen riipaisevan surumielinen runous:

Patsinvaara, Haukivaara, Hattuvaara, Piilovaara, Lehtivaara, Pihlajavaara, Kuuksenvaara, Ontronvaara... Kouraisevimmalta vaikuttaa kuitenkin valkoisen ristin teksti ”Sotamies Väinö Kettunen, Hylkysyrjä”. – Hylkysyrjä... Voisiko enää keksiä ”taiteellisemmin” kurjaa ja erämaiden viiltävän lohdutonta elämää
kuvaavaa nimeä! (Paavolainen 1946/1963, 85.)

”Synkän yksinpuhelun” myötä suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin
päässeen tekstin kirjoitti Olavi Paavolainen talvisodan sankarihaudoilla
Ilomantsissa jatkosodan alussa heinäkuussa 1941. Hylkysyrjä on sittemmin
pysäyttänyt ja lumonnut lukuisat lukijasukupolvet, ja sen voi asettaa
kaukaa ihasteltavaksi kauniin kurjuuden kotipaikaksi, jolle on käyttöä
tämänkin päivän yhteiskunnallisissa keskusteluissa.

Alkujaan Hylkysyrjä on ollut niin sanottuun luovutettuun Ilomantsiin
kuuluneen Lokanlahden kylän kulma tai talonpaikka. 1800-luvun loppupuolella kerätyn perimätiedon mukaan Hylkysyrjä oli ollut talo, jonka ensimmäinen asukas oli hylännyt ”alinomaisten, petojen tuhotöiden
tähden”.2

Vaikka Hylkysyrjä oli vaikea asuinpaikka, siellä asui ihmisiä.
1780-luvulla Heikki Ikonen muutti Haisevanvaaran talonpaikalle
Hylkysyrjään. (Björn 1991, 120.) 1800-luvulla Hylkysyrjä oli patruuna
Arppen perillisten omistama ja lampuodin viljelemä tila. Ensimmäinen
lehdistä ja kirjallisuudesta löytämäni merkintä Hylkysyrjästä on vuodelta
1903, jolloin Ilomantsin runomaita samoileva Iivo Härkönen päätti
matkakertomuksensa näin:

”Oinassalmelta lähden kartan ja kompassin ja neuvojen avulla kulkemaan kautta vaarojen, salojen ja soiden kohti Korpiselän ja Suojärven maantietä, ja on sitä taivalta 60–70 kilometriä.

Hylkysyrjän kohdalla synkällä salolla kulkee Kuopion ja Viipurin läänin
raja kohden itää, ja tässä jätän Ilomantsin – ja tähän päätän myös nämä
muistelmani” (Päivälehti 4.12.1903).

Härkönen oli yksin, syrjässä, pimeässä ja rajalla mutta toiveikkaalla mielellä.

Elämä Hylkysyrjässä on aina ollut jonkinlaista kamppailua. Kylä jäi
myös jatkosodan historiakirjoihin taistelupaikkana. 1990-luvun lopulla
kiskolainen Tapani Haarjärvi muisteli kahta viikkoa Hylkysyrjässä, kun
hänen pataljoonansa oli määrätty heinäkuussa 1944 Ilomantsin seudulle:
Ilomantsissa oli silloin suuret keskitykset. Ryssällä oli siellä kaksi divisioonaa ja suomalaiset panivat niitä mottiin.

Mutta ennen kuin ehdimme sinne, oli motti jo lauennut, emmekä joutuneet kuin turhan verran olemaan siellä motin reunassa.

Paikka oli nimeltään Hylkysyrjä. Se oli oikein täyspimentometsää.
Kun menimme Hylkysyrjään, näimme perunamaan matkalla. Päivän parin jälkeen komppanian päällikkö sanoi: ”Pojat, muistatte, missä perunamaa oli. Menette sinne, otatte ämpärin mukaan, haette perunoita ja keitetään.” Perunan varsi oli pitkää ja kukkivat hyvin, mutta ensin emme löytäneet yhtään perunoita. Ne olivat mustia perunoita, jotka vaikuttivat ihan kiviltä. Pelkkä suola ja perunat maistuivat
tosi hyvälle siihen aikaan. Muutaman päivän päästä menimme toisen kerran,
mutta kulmissa oli konepistoolimiehet vartiossa. Sinne ei ollut enää mitään asiaa.

Hylkysyrjässä oli toimintaa sen verran, että mm. väliaikainen komppanianpäällikkömme kaatui siellä. Myös muutama muu kaveri kaatui tai haavoittui. Se oli niin synkkää paikkaa, että kun olin lähettinä ja komppaniasta määrättiin ottamaan yhteyttä pataljoonaan, niin piti kulkea pitämällä tapsista kiinni ja kaksi yhdessä mennen. Toinen piti tapsista kiinni ja toinen oli turvallisuussyistä mukana. Ilman tapsia ei olisi löytänyt perille.

Siellä olimme vain parin viikon verran, kun tuli siirto Tolvajärvelle, luonnonkauniille paikalle. (http://www.salonseudunsotaveteraanit.fi/muistelmat....
htm.)

Sotilaat olivat Hylkysyrjän viimeiset suomalaiset asukkaat. Hylkysyrjä
on kuitenkin yhä olemassa, ainakin metsänä, maana ja vetenä, kartalla,
venäjäksi. Kenties kylässä asuu tänä päivänä joku tai joitakin Venäjän
kansalaisia, kenties kylässä liikkuvat vain rajavartijat, marjastajat, sienestäjät ja karhut, mutta joka tapauksessa yhtä lailla kuin

Hylkysyrjä on yhä konkreettinen paikka, se on alueella asuneiden muisto menetetystä
kotipaikasta.

Metaforisesti, kuten tässä kirjassa, Hylkysyrjä voi olla myös mikä
tahansa taloudellis-sosiaalisesti vähäväkinen alue. Yleensä se kuitenkin on
keskuksista kaukana. Poliittisessa keskustelussa hylkysyrjiksi mielletään
taloudellisesti ja kulttuurisesti ”luovutetut” alueet, joihin päättäjät eivät suuntaa voimavaroja.

Pogostan Hilikka eli ilomantsilainen toimittaja
Hilkka Kuusela (1990, 145), yksi niin sanotun kehitysalueen ihminen,
kirjoitti seuraavaa Suomen historian taloudellisesti parhaimpina vuosina
1980-luvun lopulla:

Luovutetun alueen Ilomantsissa sijaitsi paikka nimeltä Hylykysyrjä eli Hylkysyrjä. Sana hylkyhän tarkoittaa muun muassa hylättyä tai hyljittyä, halveksittua ja heitteillä olevaa.

Teonsana höynäyttää tarkoittaa hullaannuttaa, mutta täälläpäin sillä tarkoitetaan myös hyväuskoisten ihmisten narraamista.

Jotenkin minusta on alkanut tuntua täällä susirajalla asuessani, että me ilomantsilaiset kaikki olemme sellaisia Hylykysyrjän höynäytettäviä.

Näin eduskuntavaalien alla sentään tännekin joku ministeri tai kansanedustaja eksyy vaalikarjaansa kaitsemaan.
Puheissa kyllä luvataan tukea tätäkin kolkkaa Suomesta, mutta puheet ovat
toiset kuin teot. Eikä täältä Pohjois-Karjalan vaalipiiristä lähteneen seitsemän kansanedustajan yhteinenkään ponnistelu paljon vaa’assa paina.

Viimeisimpiä surullisia uutisia oli postiautoliikenteen eräiden vuorojen lakkauttaminen.
Lisää vuoroja kuuluu olevan vaaravyöhykkeessä.
Toivosta tappioon
Hylkysyrjien syntyminen oli ja on yhä tiettyjä alueita etenkin Itä- ja
Pohjois-Suomessa koskeva taloudellis-yhteiskunnallinen prosessi, rakennemuutos,
joka alkoi 1960-luvun puolivälissä. Hylkysyrjien muodostuminen
on hyvinvointivaltion syntymisen aikalaisprosessi. Kyseisillä alueilla
se on merkinnyt taloudellis-yhteiskunnallisen kehityksen hiipumista ja
sitä myötä yhteiskunnallisen toivon rapautumista. Hylkysyrjäytyminen
tarvitsi kuitenkin lupaavan eilispäivän. Jälleenrakentaminen ja asutustilojen
raivaaminen kylmään korpeen merkitsivät sodan jälkeen vahvan
yhteiskunnallisen toivon viriämistä: katastrofi oli takana ja parempi
huominen edessä. Peltoalat laajenivat, tarvittiin myllyjä ja kauppoja, ja
perheisiin syntyi paljon lapsia, joille tarvittiin opettajia, kerhoja ja kouluja.
Eino Säisä (1971/1981, 278) tallensi yläsavolaisen toivon maiseman
seuraavalla tavalla:
Missä äsken oli totuttu näkemään metsää, siinä saattoivat olla peltolämpäre jota
reunustivat nokiset juurikkoröykkiöt. Se oli vasta alku suuremmalle viljelmälle
– kuvittele vain lisää! Metsä pois tuolta ja tuolta! Ojat siihen, latokin. Tunsi
väkevän raiviosavun, sen hajuun nenä oli kesän mittaan saanut tottua.
Se oli elämänriemun, elämänuskon, voimantunnon hajua. Yökaudet kytevistä
nuotionrippeistä sitä levisi niittyjen ylle ja metsän varjostoihin, se asettui kiemurtavan
puron päälle kuin usvanauha. Se oli nenässä aina, se oli hyvä haju.
*
http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/kuvat/ve...
*

Käyttäjän TaruElkama kuva
Taru Elkama

Kiitos kaikenkattavasta tietopaketista.

Unto Ikonen

Hei,
Olen Hylkysyrjässä asuneiden Ikosten jälkeläinen. Hylkysyrjä sijaitsee Ilomantsin luovutetulla alueella n. 14 km Nehvonniemestä itään (Suomen puolella), lähellä silloista Viipurin läänin rajaa. Sijainti kartalla lev 62.509878 pit 31.433626 Hylkysyrjä kuului Ilomantsin Lokanlahden kylään nro 1 Hylkysyrjä, vanhoissa kartoissa myös nimellä Anttila ja Syrjävaara. Aina talvisotaan asti Hylkysyrjässä asui Ikosen jälkeläisiä, viimeksi Väinö Kettunen ja vaimo Anna o.s. Palviainen ja Kaarlo Tenhunen ja vaimo Hanna o.s. Ikonen. Väinö Kettunen (Ikosten jälkeläinen) kaatui talvisodassa 31.1.1940 Impilahden Uomaalla. Kaarlo ja Hanna Tenhunen asuivat myöhemmin Polvijärvellä jonne myös heidät on haudattu

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset