*

Veikko Huuska

Liberaali demokratia ihmiskunnan huippusaavutuksena ja kehityksen loppu

Liberaali demokratia ihmiskunnan huippusaavutuksena ja kehityksen loppu

*

Vuodenvaihteen ja kotoisen kylyn terästämänä kirjoitin viime lauantaina pienen poleemisen kartan, jossa omasta näkökulmastani arvioin ja arvelin, mikä on tämä (länsimainen ja suomalainen) maailmanmeno tässä ja nyt, vuoden 2018 tultua jo hienokseltaan korkatuksi. http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/248745-liberaalin-demokratian-viimeiset-oljenkorret

*

Ilmiökokonaisuus, jonka eräistä pintakuohuista – joissa kuitenkin näyttää ilmenevän ikään kuin koko ajatus- ja tuntemusrakenteen ydin – kirjoitin, on nimeltään ”liberaali demokratia”. 

Tai siis siitä voidaan myös käyttää tuota nimitystä, enkä ole ainoa.  Tämä liberaali demokratia, kun on epäilemättä neutraalein kahden sanan kuvaus tästä ilmiöstä.  Muitakin, hieman monisanaisempia ilmauksia voisi käyttää, mutta sitten mennään jo joko leimaavan laputuksen puolelle, tai perusteellisemmassa muotoilussa esseen tai artikkelin puolelle.

Joten: liberaali demokratia.  Se olkoon nimi tälle aiheelle.

*

Liberaalin demokratian valtio-opillista ja poliittista rakennetta hahmottelee Wikipedian artikkeli tähän tapaan: https://fi.wikipedia.org/wiki/Liberaali_demokratia

Mutta tuo on ikään kuin käsitteen ulkoista, rakenteellista hahmotusta.  Puhukaamme nyt tajunnallisesta hahmotuksesta ja asemoinnista.  Siitä, miten ihmisinä ja yhteisömme, mikä se sitten kulloinkin onkin, jäseninä koemme itsemme.  Pelkistäen voimme kysyä: Mikä on oman aikamme ”ajan henki”, ihmiskäsitys, näkemyksemme hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä.  Näin tulemme siihen, mitä pidämme tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena, minkä taas toissijaistamme tai suorastaan hylkäämme?

Onko läntisen liberaalin demokratian esiinmarssi ja vahvistuminen merkinnyt henkisen elämän kohotusta ja kaikkinaisen valistuksen piiriin kuuluvan immateriaalisen lisääntymistä ja vahvaksi tuloa?

*

Professori Timo Vihavainen piti tänä jouluna, 25.12.2017, varsinaisen joulusaarnan, jota hieman siteeraan jatkossa, koska näen, että siinä esitetty ajankuva ja käsitys siitä, missä kollektiivinen liberaalidemokraattinen maailmankuva ja käsitys ihmisenä olemisesta, juuri nyt menee.

Vihavainen näkee selkeän taitekohdan noin viidenkymmen vuoden takaisissa 1960-lukulaisissa murroksissa, siis noin kahden sukupolven takana, jolloin laajeneva ja vahvistuva koulutus ja toisaalta kommunikaation lisääntyminen ja kansainvälistyminen loi ennenkokemattoman perustan sukupolvikokemukselle ja tietoiselle, väkevälle irtiotolle sotasukupolvesta, isistä ja äideistä.

*

Näin Vihavainen hahmotteli joulusaarnassaan tämän prosessin, uuden ihmisen synnystä (hän ei käytä tätä ilmaisua, mutta minä voisin sen tehdä, sillä niin perustavasta muutoksesta tässä on kyse myös yksilön, ei vain ”uuden maailman” mielikuvan suhteen, vh):

Vanhasta uusi polvi sanoutuikin pontevasti irti.

Tuossa vaiheessa tuo uusi maailma (siis mielikuvana) oli ennen muuta yhteiskunnallinen ja tarkemmin sanoen sosiologinen tai joukkokuntainen, käyttääkseni tätä suotta unohdettua termiä.

Asian merkittävä seuraus oli, että yksilöä alettiin ajatella ennen muuta viiteryhmänsä jäsenenä. Vastuu omasta elämästä ulkoistettiin abstraktioille, joita kohtaan yksilöllä ei ollut velvollisuuksia eikä mitään mahdollisuuksiakaan, vain vaatimuksia ja oikeuksia.

Tavallaan ihminen tässä hajosi kahtia, sillä hän yksilöllistyi ja atomisoitui samaan aikaan kun hän muuttui osaksi persoonattomien voimien leikkiä.

Joka tapauksessa olennaista tässä maailmassa ei enää ollut aktiivinen ja vastuullinen yksilö, vaan ne kehykset, joihin hän kuului.

Tuo yksilö siis koki olevansa vailla vastuuta ja velvollisuuksia kaikkia itseään suurempia yhteisöjä kohtaan. Niillä oli merkitystä vain yksilön oikeuksien toteuttajina. Metafyysisesti tämä merkitsi palaamista nollapisteeseen. ”Elämää suurempaa” oli olemassa enää kuvaannollisessa ja ironisessa mielessä, esimerkiksi potkupallojoukkueiden voitiin leikkiä olevan sellaisia.

Turha sanoakaan, että tuo tarpeeton olento tyhjyyden ja olemassaolon rajalla ei ollut uusi keksintö. 1800-luvun kirjallisuushan oli niitä täynnä.

Uutta oli ilmiön massamittaisuus. Venäläisen kirjallisuuden tarpeettomat ihmiset olivat uuden ajan harvinaisia, joskin tyypillisiä tuotteita. Massat elivät silloin toisessa maailmassa, ei heillä ollut herrojen ongelmia.

1900-luvun jälkipuoliskolla tilanne oli jo toinen. Uudet massat askartelivat intensiivisesti uusien ongelmiensa, oman problemaattisen merkityksensä parissa, mutta eihän siitä tullut sen selvempää. Enimmillään seurasi pelkkää älytöntä hässäkkää, kuten Pariisissa 1968.

Kun suuri lupaus mahdollisuudesta rakentaa Ranskaan ja vähän muuallekin tuo Kiinassa jo muka vallitseva utopia osoittautui pelkäksi lämpimäksi ilmaksi, voitiin hieman rauhoittua ja siirtyä uusfilosofien virkistävään seuraan.

Tuo nyt jo unohtunut etiketti tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että otettiin filosofia ja sen kohde ainakin hetken aikaa eli siis uudestaan vakavasti. Sensaatiohan se oli aluksi sekin, muistan hyvin.

Perinteisellä filosofialla oli toki aikoinaan ollut myös suuria patenttiratkaisuja ja pian voitiin todeta, että Hegel elää yhä ja on kaikkia elävämpiä elävämpi, aika pahasti sanottu itse asiassa.

Kyseessä oli tietenkin tuo kuuluisa historian loppu. Mikäli se voitiin ottaa vakavasti, oli käytettävissä absoluuttinen mittapuu kaiken arvioimiseen. Liberaali demokratiahan se oli se totuus, jolla ei enää ollut kilpailijoita eikä voinutkaan olla. Kuka muka ja miksi?”

*

Länsimainen kulttuuri, rationaalisuus ja todistamisen taakka

Jatkan Vihavainsen joulusaarnan valittuja paloja (vahvennukset vh:n):

Länsimainen kulttuuri kantaa suuressa määrin mukanaan rationaalisen ajattelun leimaa ja perinnettä. Sen piirissä on aina ollut hyvin tärkeää kyetä sekä loogisesti että empiirisesti osoittamaan kantansa oikeellisuus. Mielivalta, olipa kyseessä oletettu jumalallinen auktoriteetti tai tyrannin oikku, on ollut länsimaisen kulttuurin vihollinen sen taistellessa tietään kohti ihmisen vapautumista.

Tämä on tarkoittanut tiettyjen sääntöjen kunnioittamista niin tieteessä kuin lainkäytössä ja politiikassa. Yksilön oikut ja irrationaalisuus on perinteisesti kukistettu järjen asein. Verifioitavuusteesi on tunnetusti nykyisen tieteen kulmakiviä tai ainakin vielä äsken oli.

Tällä hetkellä enemmän ihmisiä kuin koskaan on siis siirtynyt rationaalisen ajattelun piiriin. Entzauberung der Welt, josta valistusfilosofit puhuivat, on merkinnyt askelta uuteen maailmaan, rationaaliseen tai vähemmän rationaaliseen logosfääriin, pois siitä tilasta, jota filosofien on ollut tapana nimittää naiiviksi.

Mutta onko kehitys enää viime vuosikymmeninä merkinnyt rationaalisuuden lisääntymistä ja tietoisempaa kulkua kohti entistä suurempaa vapautta?

Onko edes tämän päivän tiede rationaalista siinä merkityksessä kuin se oli joskus sata tai puolitoista sataa vuotta sitten?

Vastaus on epäilemättä kielteinen.”

*

Läntisen kristillisen kulttuurin tuhoutumisen lyhyt historia

”Sikäli kuin olen saattanut havaita, jo1960-lukuun liittyi myös irrationalismin paluuta, etenkin visuaalisessa esityksessä. 1900-luvun loppupuolella sitten olikin jo suorastaan komeaa briljeerata goottimuodilla ja kaiken maailman hirviöillä jotka vedettiin suoraan Hieronymus Boschin maailmoista.

Nykyajan lapset tuntevat Tolkienin ja Tähtien sodan, mutta eivät sen sijaan Vanhaa testamenttia tai kreikkalaisia jumalaistaruja. No, eipä täällä tunneta kirjallisuuden klassikkojakaan.

Mikäpä siinä. Ei tämä maailma voi pelkän rationaalisuuden varassa seistä. Sikäli kuin asia koskee länsimaista kulttuuria, sen toinen tukijalka oli myös irrationaalinen: kristinusko. Se oli kyllin järjen vastainen ja toisaalta kyllin konkreettinen mysteerikultti voidakseen tyydyttää vaativaakin adeptia.

Nyt kristillisyyden merkitys on (uskomattoman nopeasti!) romahtanut ja on yhä ilmeisempää, ettei edes paavi kehtaa tunnustautua uskovaiseksi kristityksi. Oman kirkkomme johtoa on turha mainitakaan.

Tämän asian ikävä puoli on, että tilalle on tunkenut villi kasvusto, jonka seasta on vaikea huomata mitään vähänkään korkeamman arvosanan ansaitsevia ilmiöitä. Irrationaalisuus on yhtä syvää kuin se on juuretonta ja tietämätöntä. Selvää lähinnä näyttäisi olevan se, että siinä palvotaan rumuutta ja raakuutta.”

*

Militantti antirationalismi ja laajeneva irrationalismi

”Tähänkö siis on tultu: kristinuskon ja valistuksen toisiaan täydentävän taisteluparin sijasta meillä on toisiaan tyydyttävät militantti antirationaalinen postmodernismi ja itsetyytyväinen irrationalismi, joissa molemmissa maailman keskipisteenä on ego.

Tällaisia selityksiä asiain tilalle luulin löytäväni, kun ihmettelin sitä tavatonta helppoutta, jolla häpeämätön irrationalismi nykyään tunkeutuu yhä uusille alueille. Noituus näyttää laatulehtien perusteella arvioiden olevan ihan kunnioitettavaa toimintaa.”

*

Kuin Orwellin maailmassa ikään, vapaus ja tasa-arvo venytetään tarkoittamaan milloin mitäkin asiaa, synnynnäisistä ominaisuuksista tehdään suuria ansioita tai sitten suuria ongelmia, joiden perusteella vaaditaan (mitä muuta nykyään osataan tehdäkään?) milloin mitäkin.

Erityistä huomiota herättää, että poliittisia perusoikeuksia ja vapauksia vaaditaan häpeämättä tukahdutettaviksi, etteivät vasta keksityt poliittiset tavoitteet kärsisi. Sitä paitsi tasa-arvon nimellä julistetaan ja pönkitetään eriarvoisuutta.

Ihmisiä ei enää edes arvioida tekojensa perusteella, vaan heidän motiivejaan ja tunteitaan halutaan kieltää tai palkita abstraktien kuvitelmien perusteella

Totalitarismin perusideoihin kuuluu elämän kaikkien tasojen politisoiminen. Se herätti aikoinaan määrätietoista vastarintaa, mutta nyt tuskin löytyy keskikokoisesta yliopistosta edes kahta vanhurskasta, jotka uskaltaisivat sanoa, että henkilökohtainen ei ole poliittista. Toki kyseessä on nimenomaan kaksi aivan erillistä olemisen tasoa, mikäli vielä vastustamme totalitarismia.

Uskon vielä sen verran länsimaiseen kulttuuriin, että pidän todennäköisenä nykyisen irrationalismin kuplan puhkeamista.”

Näin kirjoitti prof. Timo Vihavainen joulupäivän blogissaan, 25.12.2017.  http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2017/12/aikamme-ja-abstrahointi_25.html

Kuplien puhkeamisen uskossa ja toivossa käykäämme siis eteenpäin.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Kehityksen loppua ovat omalla tavallaan ennustaneet monet. Ei tarvitse mennä muinaisiin kreikkalaisiin eikä Britannian, Ranskan tai Saksan klassikoihin.

Viime vuosikymmeniltä tulevat mieleen Daniel Bellin The End of Ideology (1960) ja Francis Fukuyaman The End of History and the Last Man (1992).

No, Bell oli fiksuimpia sosiologeja ja Fukuyama on elävistä politologeista fiksuin. Kummankaan oma kehitys ei noihin kirjoihin pysähtynyt. Kaikkien sopisi lukea Fukuyaman uusin:

Political Order and Political Decay: From the Industrial Revolution to the Present Day. New York: Farrar, Straus and Giroux. 2014. ISBN 978-0-374-22735-7

Kaikkien synkkien konfliktien ja vaarojen keskellä kannattaa muistaa, että nälkäisiä on nyt vähemmän kuin koskaan; ihmiset elävät vanhemmiksi kuin koskaan, terveempinä kuin koskaan; yleinen ja salainen äänioikeus on usemmalla kuin koskaan. Uutiset ovat nopeampia kuin koskaan, mikä hämärtää sitä tosiseikkaa, että väkivaltaan ja sotiin kuolee vähemmän ihmisiä kuin koskaan.

Yksilö on keksitty monessa vaiheessa. Antiikin filosofitkin lienevät ajatelleet toisiaan sellaisina, mutta naiset ja orjat olivat tietenkin koneita. Eettinen ja metodologinen individualismi eivät edellytä toisiaan. John Stuart Mill ja Karl Marx pyrkivät molemmat vapaiden yksilöiden yhteiskuntaan.

Käyttäjän emailjuuso kuva
Juha Hämäläinen

Älynlahjani eli niiden puute estivät tajuamasta tekstiä.

Oma arvioni on tiivistetysti se, että ihmiskunta on yhteisö- ja yksilötasoilla täysin sekaisin ismeistä riippumatta. Liberalismi ja demokratia ovat erittäin kaukana yksilöiden elämästä. Ihmiset ovat enemmänkin globalismin ja kulutuksen orjia ilman todellista valinnanvapautta edes mielipiteidensä osalta.

Maailma muistuttaa sitä rottakoetta, jossa samassa tilassa annettiin rottien lisääntyä vapaasti. Ahtauden ja niukkuuden kasvaessa aggressio lisääntyi, sosiaalisuus katosi ja lopulta rotat söivät poikasensa.

Tässä oli myös tuo ihmiskunnan ja ismien visio.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Edellytyksiinsä nähden länsimainen liberaali demokratia on menestynyt viimeisimmän neljännesvuosisadan aikana yllättävän ja valitettavan huonosti.
Siinä missä Fukujama näki inhimilliset ja systeemiset vahvuudet, hän perustavasti erehtyi elämän dialektiikan ja kehityksen syklisyyden, elinkaarien ja sironnan suhteen.

Mikä on ollut Lännen paradigma since 1991?
Nyt puhutaan tietenkin päälinjan tasolla.
Muotoilemmepa paradigman miten tahansa, ylevästi, kriittisesti tai vaikkapa parodisesti, on teksti perin kornia juttua.
Miksi, emmekö parempaan pysty?

Sanomattakin on selvä, jos perusajatus on hukassa tai hajalla, miten tulos, kehitys, voisi olla järin kummoinen. Voisi tiivistää: Peräsuuntima.

Käyttäjän erkkilaitila1 kuva
Erkki Laitila

Lainasin myös Vihavaista uudessa kirjassani: Ideakirja yhteiskunnan pelastamiseen. Kerroin hänen kirjastaan Barbarian paluu vääristymän numero 1 kohdalla. Barbariassa on kysymys arvojen madaltumisesta.

Kun lukee Huuskan blogia, jää vaikutelma, että pelastamiseen ei ole mahdollisuuksiakaan. Kirjassani halusin 10 eri tavalla löytää ratkaisua, mutta tämä on lopulta eniten ihmisestä kiinni.

Kyllä USA ja Englanti alkoivat vajota Reaganin ja Thactherin aikoihin. Se on yksi juurisyy, trendi, mikä on saanut paljon pahaa aikaan.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Pelastususkonnot ovat sinänsä kiinnostava sosiologian kohde.

En kuitenkaan ymmärrä, miksi yksilönvapauden ja demokratian ilmeinen voittokulku on monille älyköille niin vaikea sietää.

Ainoa todellinen pelastusongelma on elämän suhde Maapallon resursseihin.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Jossakin päin maailmaa barbaria palaa väliaikaisesti, mutta jottei totuus unohtuisi:

https://www.nytimes.com/2018/01/06/opinion/sunday/...

Käyttäjän heke kuva
Heikki Paananen

Kiitos Veikolle, että toit esiin tuon professori Vihavaisen kirjoituksen. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa kaikille.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset