Veikko Huuska

Miksi Suomen paras pataljoonankomentaja jäi ilman Mannerheim-ristiä?

Miksi Suomen paras pataljoonankomentaja jäi ilman Mannerheim-ristiä?

Kapteeni Aimo Raassinan tarina Mauri Sariolan kertomana/Kansa Taisteli 4/1984

*

Mannerheim-ristejä myönnettiin kaikkiaan vain 191 kappaletta.  Tätä kunniamerkkiä arvostettiin kaikkein korkeimmalle, eikä sen saamaa arvonantoa ollut omiaan siihen hieman myöhemmin liitetty rahasumma, joka tiettävästi vastasi nuoren luutnantin vuosipalkkaa.

”Esityksiä tietysti tehtiin monin verroin enemmän (kuin myönnetyt 191).

Kun ne lähtivät liikkeelle, niin sanotusti ruohonjuuritasolta – sieltä, missä ruuti paloi – niistä karsiutui ylempien esikuntien paperiherrojen portaissa jo melkoinen määrä.  Kun näitten seulojen läpi oli päästy Päämajaan asti, kysymyksessä oli varmasti esitys todella ansioituneista sotureista.  Silti näistäkin esityksistä hylättiin kerrassaan 108.

Joskus kävi niinkin, että esitys saman miehen kohdalla – hänen kirkastettuaan  kilpeään lisää – pantiin vetämään toisen kerran ja silloin se meni läpi.

Tarkasteltaessa näitä kovan onnen kokeneita ritariesityksiä huomio kiinnittyy erikoisesti tapaukseen Aimo Raassina.  Tämä alun perin hämeenlinnalainen rikospoliisimies ansaitsee erikoishuomion valokeilan kahdestakin syystä”, kertoo kirjailija Mauri Sariola, Kansa Taisteli -lehti n:ossa 4/1984.

*

Ensinnäkin

Esitys Aimo  R a a s s i n a n   nimittämisestä Mannerheim-ristin ritariksi oli lähtöisin Siiranmäessä ankarat torjuntataistelut johtaneen, silloisen everstin, sittemmin jalkaväenkenraalin Adolf Ehrnroothin kädestä.  Sen oli iskevään kirjalliseen asuun pukenut silloin paikalla ollut rykmentin esikunnan upseeri, myöhemmin suomenkielen professorina ansioitunut Matti Kuusi.

Lisäksi on todettava, että Aimo Raassina oli tavattoman urhoollinen mies ja hyvä johtaja.  Sotatieteellisessä kirjallisuudessa hänen nimensä esiintyy tämän tästä, alkaen kenraali A-E Martolan  muistelmista, joissa hän arvostaa Raassinan erittäin korkealle.

Toiseksi

Kun sodasta on kulunut jo vuosia, Suomen itsenäisyyden ehdittyä 50-vuotiaaksi, Aimo Raassinasta aiottiin poikkeuksellisesti rauhan aikana vielä kerran tehdä ritari.  Tapauksen merkilliset vaiheet, julkisuudessa aikaisemmin kertomatta jääneet, selviävät jäljempänä”, näin siis Mauri Sariola keväällä 1984.

*

Luutnantti/kapteeni Aimo Raassinaa koskeva ritariesitys, perusteluja:

Nimitysesitys:

”Luutnantti Aimo Raassina sai johtoonsa heinäkuun alussa 1941 6./JR 7:n .  Rotevin, omaperäisin ottein hän muutamassa viikossa korjasi sairaalloisen ja aran edeltäjänsä aiheuttamat vauriot palauttaen joukon kurin ja taisteluhengen.”

”Laatokan luoteisrannikon puhdistustehtävissä 6./JR 7 mursi pelottomalla iskujoukkohyökkäyksellä Pajasyrjän motin, jota eräs pataljoona oli turhaan yrittänyt useaan kertaan laukaista.”

”Kannaksen taisteluissa luutn. Raassinan joukko kunnostautui lyödyn vihollisen takaa-ajossa ja saapui ensimmäisenä suomalaisena komppaniana 31.8.1941 varhain aamulla vanhalle rajalle Kivennavan Tonterissa.”

”Myös asemasodan aikana kapt. Raassina tunnettiin ”vahvana miehenä”, johon sekä esimiehet että alaiset ehdottomasti voivat luottaa.  Heinäkuussa 1942 hän johti ns. Puijon retken, missä vihollisen vahva tukikohta tuhottiin täydellisesti.”

”Raassina sai pidetyksi joukkonsa lujasti käsissään, iskukykyisenä ja omasata laadullisesta ylivoimastaan tietoisena iskuosastona, johon eräiden naapureitten paniikki- ja karkurimieliala ei tarttunut.”

”Ps-vaunujen tulesta huolimatta Raassinan osasto suoritti hyökkäyksen yhtäjaksoisena yli kilometrin pituisena huutorynnäkkönä, joka sanamukaisesti murskasi aleen 2 km:n syvyisen viholliskiilan.”

”19.6.(1944) aamuyöllä kapt. Raassinan pataljoona miehitti Äyräpään sillanpääaseman vasemman alalohkon.  Tämän epälukuisia taktillisia, huollollisia ja joukkopsykologisia vaikeuksia tarjonneen lohkon nopea varustaminen ja järkkymätön hallussapito 26.6. saakka, jolloin pataljoona siirrettiin reserviksi, oli sinänsä suoritus, joka vaati johtajalta poikkeuksellista tarmoa, harkintakykyä ja arvovaltaa.”

Lue Sariolan juttu täältä: http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1984/Kansa_Taisteli_04_1984.pdf

Näistä perusteluista ja kokonaissuorituksen korkeatasoisuudesta huolimatta kapteeni Raassinaa koskeva ritari-esitys hylättiin.

Syitä saattoi olla useita.  Jumittuiko esitys jonnekin armeijan ”rattaisiin”.  Kademielikö vaikutti?  Oliko Ehrnroothin rykmentti saanut jo ”liikaakin” prenikoita? 

*

Äyräpään sillanpääasema

Sariola tiedusteli Raassinalta, mikä oli Äyräpään sillanpääaseman karvain kokemus?

Raassina vastasi:

”Se oli ehdottomasti se kun näin miten meitä vaihtamaan tullut pataljoona (Er.P 25 , vh – olen siitä kertonut tässä blogistossa paljon, lue sieltä) järkyttyi vihollisen raketti- ja tykistötulesta, jätti suurelta osin asemansa ja juoksi suin päin Vuokseen.  Silloin näin miten kamala tauti pakokauhu on.  Lisäksi  sen on tarttuva.”

*

Pakokauhu – tarttuva tauti

Aimo Raassina kertoo Kansa Taisteli –lehdelle tarjoamassaan julkaisemattomassa artikkelissaan nasevasti pakokauhusta.  Hän näki miten pakokauhu villitsee ja saa juoksemaan joukot.  Tämä tapahtui elokuussa 1941, jolloin Raassinan komppania jatkoi Rukolan niemessä vietetyn lyhyen hengähdystauon jälkeen hyökkäystä Sortavalan suuntaan Laatikon rannikon tuntumassa.  Perääntyvän vihollisen takaa-ajo jatkui linjalla Kantolampi – Riitaoja, joka saavutettiin 18.8.1941 illalla.

Lentotiedustelu oli todennut vihollisen pyrkivän evakuoimaan saarrostusuhan alaisia joukkojaan Puutsaareen, jonka rannassa oli jo kuljetusaluksia odottamassa.  Vihollisen yhteyksien katkaisemiseksi sai Raassinan johtama komppania, 6./JR 7, tehtäväkseen koukata ja ottaa  haltuunsa Laatokan rannassa oleva Kaksperseenmäki. 

Kohti Kaksperseenmäkeä edettäessä jouduttiin kulkemaan Paskanotko-nimisen kanjonin läpi.  Paikalla oli lähes pystysuorat seinämät ja syvyyttä 20-25 metriä.  Pohjalla ei lintu visertänyt, mätänemisen löyhkä ja valon niukkuus loivat epätodellisen tunnelman, Raassina kuvaa.

”Kaksperseenmäkeä lähestyessämme voimme todeta, että evakuointi oli naapurin toimesta täydessä käynnissä.  … Koukkauksemme tuli viholliselle täydellisenä yllätyksenä ja siihen se matkanteko kuormastoilta jäi.  …

Kun naapuri huomasi, että Kaksperseenmäki oli hallussamme ja vetäytyminen sen vieritse kulkevaa tietä myöten mahdotonta, alkio täydellinen pakokauhu (vihollisen joukoissa).  Kuormastoista ei enää kukaan välittänyt, kaikki ryntäsivät kohti rantaa molemmin puolin mäkeä. 

Aika ajoin meillä oli täysi tekeminen ettemme olisi jääneet jalkoihin, mutta komppanian voimat riittivät sentään.  Jotkut meikäläisistä, jo vähän hermoilivat luullen vihollisen tosissaan hyökkäävän, mutta tajusivat sentään pian, että kysymyksessä oli vain rehellinen pakokauhu ja oman hengen pelastamisen halu.

Tilanteen teki kuitenkin alkuvaiheessa hankalaksi vihollisen suuri lukumäärä ja se vimma, millä henkiriepu yritettiin säilyttää.  Saimme hyvän esimerkin siitä, miten kavala ja nopeasti tarttuva tauti pakokauhu on.  sillä ei ole järjen kanssa paljonkaan tekemistä.

Eräs kaikkein epätoivoisimpia  oli kun muuan maastoauto, jonka lavalle oli asennettu nelipiippuinen it-konekivääri, yritti väkisin ajaa tien laidassa asemiemme läpi luottaen suureen tulivoimaansa.  Sen kk-ampuja oli hurjapäinen mies: rumasti irvistäen, suojautumattomana aseensa takana seisten hän antoi nelipiippuisensa laulaa ja vähällä oli etteikö yritys olisi onnistunut.  Tein hengessäni kunniaa uljaalle suoritukselle.”

Näin siis artikkelissaan kuvasi kapteeni Aimo Raassina vihollisen kokemaa pakokauhua ja sen vaikutuksia joukon sekä yksilöiden käyttäytymiseen.  Kuvauksesta näkyy upseerin terävä ammatillinen havaintokyky – ja myös kunnioitus sekä omien miesten kylmähermoisuutta kohtaan, myöskin arvostus vihollisen mieskohtaiselle rohkeudelle ja urhoollisuudelle.

*

Mannerheim-ristin ritariksi 1967?

Vielä ansaitsee tarkastella, miten eteni erikoislaatuinen yritys nimittää Aimo Raassina Mannerheim-ristin ritariksi Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 1967, kun itsenäisyytemme täytti 50 vuotta.

Mauri Sariola kirjoittaa Raassinan kertoman pohjalta:

”Puolustusvoimain komentajana ollessaan kenraali Yrjö Keinonen teki Tasavallan presidentille esityksen, että valtakunnan 50-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi tehtäisiin taannehtivasti kolme Mannerheim-ristin ritaria, yksi miehistöön, yksi aliupseeristoon ja yksi upseeristoon kuuluva.  Vaatimuksena oli, että asianomaisista oli sota-aikana tehty ritariesitys, joka ei ollut syystä tai toisesta mennyt lävitse. 

Mallin ehdotukseen Keinonen oli saanut Neuvostoliitosta, missä tehtiin jälkikäteen muutamia Neuvostoliiton sankareita.

Presidentti Kekkonen oli ensin vähän ihmetellyt Keinosen intoa, mutta ei ollut suoralta kädeltä ajatusta tyrmännyt, vaan sanonut jotain siihen suuntaan, että tehkää nyt sitten esitykset, tuleehan ainakin mielenkiintoista luettavaa.

Koska Keinonen on tämän kertonut julkisessa tilaisuudessa, voinen kertoa lopunkin.  Keinonen teki esityksen ja minulla oli ”kyseenalainen” kunnia olla ehdokas upseeriritariksi.

Muita ehdokkaita en muista (Raassina sanoi.  – Taatusti hän tiesi, mutta ei korrektiussyistä voinut kertoa, vh).

Onneksi esitykset eivät menneet läpi, koska ilmeni, että lakia olisi pitänyt muuttaa ja asia viedä eduskuntaan.  Kun Keinoselle sitten kävi niin kuin kävi, olisin kahden muun kanssa todennäköisesti tullut ristityksi ”Keinosen ritariksi”.  Siksi ”jalo" ihmismieli on, olkoonkin että Keinosella oli mitä rehdein tarkoitus.  Omalta osaltani koko asiasta oli seurauksena everstiluutnantti-ylennys ja se riitti minulle kovasti.” 

Näin siis kertoi Aimo Raassina vuonna 1984 Mauri Sariolan haastattelemana.

Lue Sariolan artikkeli täältä; (Sivut 3 - 8, painetun lehden sivut 112-117.)

http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1984/Kansa_Taisteli_04_1984.pdf

*

Suomen Sotahistoriallinen Seura on äskettäin julkaissut Kansa Taisteli –lehdestä pois jääneitä juttuja. Mukana on kirjailija Mauri Sariolan kirjoittama artikkeli ”Sodan ja rauhan ritarikandidaatin kohtalo” eli ”ainutlaatuinen tapaus Mannerheim-ristien historiassa”. 

Tuo kutkuttava otsikko tarkoittaa kapteeni Aimo Raassinaa ja hänen sotilasuraansa, joka lukemattomien sotahistorian harrastajien mielestä olisi ansainnut Mannerheim-ristin, mutta joka jäi saamatta erinäisistä syistä, joita Sariola ansiokkaasti selvittää.

Mauri Sariola hankki 1980-luvun alkupuolella henkilöhaastatteluin ja arkistotutkimuksin aineistoa teokseensa ”Viimeiset Ritarit”.  Tällöin hän törmäsi myös tapauksiin, joissa ritarinimitys oli lähellä, mutta ei kuitenkaan osunut kohdalle.  Erikoisen huomion ansaitsee juuri kapteeni Raassinan tapaus.

Häntä on useammassakin yhteydessä asiantuntijoiden toimesta kunnioitettu nimellä ”Suomen paras pataljoonankomentaja”.  Sellaiselle, jos kenelle, tuon kunniamerkin olisi suonut kohdistuvan.

Tässä Sariolan alkuperäinen käsikirjoitus Raassina-juttuun:   http://kansataisteli.sshs.fi/julkaisemattomat-kirjoitukset/kirjoitukset/js/Kirjoitus_1868.pdf

*

Kapteeni/evl Aimo Raassina:

julkaisematon artikkeli: ”Paskanotkosta Kaksperseenmäelle”, tapahtuma-aika elokuu 1941, Lahdenpohjan suunnalla. 

Raassina taustoittaa kertomustaan näin:

”Elokuussa 1941 eteni suomalaisten hyökkäys Laatokan luoteisrannalla reippaasti.  Vihollisen oli annettava periksi.  JR 7:n nuoret varusmiehet olivat elämänsä kunnossa.  Kesä oli kauneimmillaan ja niin luonto kuin paikannimetkin reheviä – anteeksi vain!”

Juttu on luettavissa oikoluettuna ja korjattuna versiona täällä, SSHS:n sivuilla: http://kansataisteli.sshs.fi/julkaisemattomat-kirjoitukset/kirjoitukset/hy/Kirjoitus_1809.pdf

*

Lue myös:

https://seura.fi/asiat/historia/huutorynnakolla-lapi-tykistosulun/

Huutorynnäköllä läpi tykistösulun

Jaa artikkeli | Jaettu (57)

Mika Kulju
Historia 28.3.2014 13:58

Kapteeni Aimo Raassinaa ei koskaan lyöty Mannerheim-ristin ritariksi. Siiranmäen ja Äyräpään kuuluisien puolustustaistelujen yhteydessä hänen nimensä tulee kuitenkin aina esille.

Raassina loi maineensa varsinkin kesäkuussa 1944, kun hänen komentamansa pataljoona (II/JR 7) oli avainasemassa puna-armeijan suurhyökkäyksen torjunnassa.

Erityisen kuuluisaksi nousi Raassinan Siiranmäessä johtama kilometrin kestänyt ”huutorynnäkkö”, joka murskasi alleen voimakkaan viholliskiilan.

Siiranmäessä Raassinan miehet onnistuivat livahtamaan tappioitta läpi tykistösulun, jolla venäläiset varmistivat läpimurtoaan. Samalla suomalaiset pääsivät vihollisen sivustalle.

Jääkärijoukkuetta johtanut vänrikki Eino Ripatti komensi Raassinan käskystä kärjen liikkeelle. Suomalaisten hurja sotahuuto yllätti venäläiset, jotka joutuivat paniikkiin ja jäivät alakynteen.

Vänrikki Ripatin haavoittumisesta huolimatta kärki ei pysähtynyt, vaan rynnistys jatkui aina venäläisten taisteluasemiin saakka. Huutorynnäkön aikana vihollisen hyökkäyskiila oli lyöty täysin hajalle.

Taistelun jälkeen Raassina sai huomiota poikkeuksellisesta tarmosta, harkintakyvystä ja johtajan arvovallasta. Vaikka häntä ei lyöty ritariksi, hän nautti arvostusta lopun ikäänsä – siitä pitivät huolen kollegat ja jälkeen jääneet sankaritarinat.

Alikersantista ritari

Siiranmäen jälkeen Raassinan komentama pataljoona pysyi horjumatta Äyräpään sillanpääasemassa, jossa se joutui erittäin kuluttaviin puolustustaisteluihin.

Pahimmillaan Jalkaväkirykmentti 7:n toista pataljoonaa yritti tuhota tieltään kokonainen vihollisen rykmentti.

Sodan jälkeen kyseinen JR 7 piirtyi vahvalla tavalla sotahistoriaan varsinkin sen komentajan Adolf Ehrnroothin ansiosta. JR 7:n käymien kuuluisien taistelujen yhdessä avainroolissa oli juuri Raassinan pataljoona.

Uroteot eivät jääneet vaille huomiota. Malliesimerkki oli jääkärijoukkueen alikersantti Väinö Hämäläinen, joka nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.  http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=29

Raassina on itse kertonut, että Äyräpään taistelujen katkerin hetki oli siinä vaiheessa, kun heitä vaihtamaan tullut pataljoona joutui paniikkiin. Miehet järkyttyivät vihollisen raketti- ja tykistötulesta. He jättivät osaksi asemansa ja juoksivat kohti Vuoksea.

Raassinakin joutui toteamaan, että pakokauhu oli tarttuvaa.

Dekkaritarinoiden kertoja

Aimo Raassina sai jo jatkosodan hyökkäysvaiheessa heinäkuussa 1941 näytönpaikan joutuessaan komppanianpäälliköksi haastavaan tilanteeseen.

Hänen edeltäjänsä oli kärsinyt sairasteluista ja arkuudesta, minkä seurauksena taisteluhenki oli rapistunut heti alkuunsa. Raassina onnistui valamaan miehiin uudenlaista uskoa hyvin omaperäisin menetelmin.

Hän ei harrastanut rajumpaa käskytystä, sillä hän huomasi nuorten sotilaiden jännittävän. Tämä näkyi myös joukkueenjohtajien toiminnassa.

Karjumisen sijaan Raassina otti tavakseen kutsua joukkueenjohtajat parikin kertaa päivässä komentopaikalle vähemmän muodolliseen puhutteluun.

Hän rauhoitteli joukkueenjohtajia käymällä yhdessä läpi tapahtumia, minkä jälkeen siirsi miesten ajatuksia pois käsillä olevasta tilanteesta tarinankerronnan avulla.

Raassina oli siviilissä rikospoliisi, joten hänellä riitti dekkaritarinoita elävästä elämästä. Niitä hän kertoili keventääkseen tunnelmaa. Ympärille kerääntyikin usein paljon kuulijakuntaa hyvien juttujen toivossa.

Yksi ”Keinosen ritareista”

Oman mausteensa Raassinan sankaritarinaan toi kirjailija Mauri Sariola. Hän kirjoitti Kansa taisteli -lehteen (4/1984) lennokkaan artikkelin, jonka mukaan Raassinalle puuhattiin Mannerheim-ristiä vielä 1960-luvulla.

Sariolan tarinan mukaan asialla oli silloinen puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen, joka esitti kolmea taannehtivaa ritariksi lyömistä Suomen 50-vuotisjuhlien kunniaksi. Yksi ”Keinosen ritareista” olisi ollut Aimo Raassina.

Aimo Raassina

Syntyi 1910, kuoli 1986.

Työskenteli sodan jälkeen komisariona.

Toimi myöhemmin Suomen Reserviupseeriliiton pääsihteerinä ja Suomen Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtajana.

Tämän osion lähde: Mika Kulju/Seura  28.3.2014 https://seura.fi/asiat/historia/huutorynnakolla-lapi-tykistosulun/

*

Kapteeni Aimo Raassinasta muualla:

Robert Brantberg: Äyräpää – Ehrnrooth ja Raassina

Puna-armeijan tykit moukaroivat ankarasti Suomen vetäytyviä joukkoja Karjalan kannaksella tiistaina kesäkuun 20. päivänä vuonna 1944. Suomalaiset ovat verisesti taistellen vetäytyneet venäläisten murskaavan ylivoiman alta viimeiselle puolustuslinjalleen, Viipurista Kuparsaaren kautta Taipaleelle johtavalle VKT-asemalle.

Tuosta päivästä tulee synkkä luku Suomen sotahistoriaan. Puna-armeijan panssarit vyöryvät päivän kestäneiden taistelujen jälkeen Viipuriin, jota eversti Armas Kemppi, Jalkaväkirykmentti 7:n entinen komentaja, on yrittänyt puolustaa aivan liian pienellä joukolla. Vänrikki Eelis Mäkinen laskee Suomen lipun Pyhän Olavin tornista kello 16.55. Viipuri on menetetty.

 Äyräpäässä ja Vuosalmella tuon synkän päivän ilta on kuitenkin rauhallinen, suomalaisten tykistö ja kranaatinheittimistö ovat toimittaneet periviholliselleen kunnon vastaiskun. Jalkaväkirykmentti 7:n komentopaikka on Paavilaisen talossa Lampelassa, vuolaana virtaavan Vuoksen pohjoispuolella, kahden ja puolen kilometrin päässä joen rannasta.

Vasta 39-vuo­tiaan komentajan, everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin, kenttäpuhelin pirahtaa. Langan toisessa päässä on vastarannalla olevan Äyräpään sillanpääaseman jämäkkä pataljoonankomentaja, kapteeni Aimo Raassina.

– Herra everstiluutnantti, täällä on hieman vaikeat paikat, Raassina aloittaa varovasti. – Miehet uhkaavat jättää asemansa. Nyt olisi komentajan paras tulla tänne.

Ehrnrooth kimmastuu, ei tällaista voi tapahtua maineikkaassa Tyrjän rykmentissä, olkoonkin, että kovasti harvenneet joukot ovat väsyneitä Siiranmäen kuluttavien torjuntataistelujen jälkeen.

– Mitä tämä oikein on, mistä on kysymys?

– Miehet sanovat, että tämä on huono ja epäedullinen asema, ettei tässä voi kukaan taistella.

 Ehrnrooth miettii vaihtoehtoja. Hänellä on omat käskynsä kenraalimajuri Armas-Eino Martolalta, 2. divisioonan komentajalta. Äyräpäänharju kuuluu pääpuolustuslinjaan, josta ei ole lupa luopua. Harju on parikymmentä metriä korkeammalla kuin Vuosalmen puoleinen vastaranta. Jos venäläiset saisivat harjun haltuunsa, he voisivat esteettä tähystää ja ampua tykistöllään vastarannalle parhaillaan ryhmittäytyviä suomalaisjoukkoja.

Everstiluutnantti Ehrnrooth voisi siis lähettää kapteeni Raassinalle kirjallisen käskyn, jossa hän määrää pitämään asemat. Tinkimättömänä upseerina Raassina täyttäisi käskyn ja Ehrnrooth saisi jatkaa kipeästi kaipaamaansa lepoa. Siiranmäellä hän oli valvonut neljä vuorokautta yhteen menoon. Mutta vastuun pakoilu ei sovi komentajan luonteelle.

– Tulen sinne heti, Ehrnrooth sanoo.

Lue koko artikkeli: http://brantberg.fi/Ehrnrooth.htm

*

Vuorossa Vuosalmi

Jääkärijoukkue hupeni silmissä. Hämäläisestä tuli 10.7. kersantti. Hänen lisäkseen porukkaan kuuluivat vain alikersantti Kauko Myöhänen ja kymmenen miestä, joukossa ”vanhat kasvot” Reino Kuitunen, Mauno Kemppainen, Kalevi Timola ja Eino Puurtinen.

Sillanpää oli menetetty. Nyt taisteltiin Vuosalmella. Tilanne oli sekava. Vihollinen hyökkäsi 9.7. Vasikkasaaren kautta Vuosalmelle. Silloin kapteeni Raassina antoi käskyn Hämäläiselle, joka nyt toimi joukkueenjohtajana: ”Nyt on vanja murtanut meidän asemat. En tiedä, missä asti se on tulossa, mutta menkää vastaan. Minä lähetän teille joukkoja avuksi!” 

Joukkue otti salamalähdön Vuosalmen kylästä ja kiiruhti kohti Vasikkasaarta Hämäläinen keulassa ja Myöhänen jälkipään valvojana. Pellolla leijaili usvaa, jonka seassa näkyi liikettä. Hämäläinen ehdotti, että mennään ruispeltoon kytikseen.

Samassa paikalle tuli luutnantti Kettunen osakomppanian kanssa. ”Menkää te tien oikeaa puolta, niin me painetaan vasenta”, komensi Kettunen. Näin tapahtui.

”Nyt meillä on tilaisuus”, selitti Hämäläinen miehilleen. ”Kun komppania hyökkää, kaikki huomio kiinnittyy siihen. Sillä välin jääkärijoukkueella on tilaisuus iskeä vihollisen kylkeen.” Näin tehtiin. Karmea huuto ja tulitus päälle. Isku sekoitti venäläisten pasmat. He lähtivät karkuun sekalaisena laumana - ne jotka pääsivät.

Taistelussa seurasi tauko. Ruispelto lainehti ja ruuti haisi.

Lopussa kiitos seisoo

Raju hyökkäys kyllä huomattiin. Naapuriporukasta kapteeni ja luutnantti kehuivat: ”En ole ikinä nähnyt niin reipasta suoritusta.” Toinen: ”Tää jääkärijoukkue on ihmeellinen. Se panee naapurin pataljoonia hajalle huutamalla."

Sen huutamisen he olivat kyllä oppineet naapureilta. Muuan erikoisuus joukkueella oli: siinä palveli kolme Mannerheim-ristin ritaria. Myöntämishetkellä he olivat sotamies Erkki Korpi, vänrikki Eino Juhana Ripatti sekä kersantti Väinö Hämäläinen.

Stm Korpi http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=59

Vänr. Ripatti http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=133

Vuosalmi taipui vaan ei taittunut. Vastustaja pysäytettiin siellä samoin kuin Ihantalassa, Tienhaarassa ja muualla Viipurinlahdella.

Lähde: Veteraanienperintö/Tapio Skog: Tyrjän jääkärijoukkue: Väinö Hämäläinen;

http://www.veteraanienperinto.fi/vepe/index.php/fi/ryhmia/148-ryhmia-6/k...

*

Suomen Reserviupseeriliitto, pääsihteeri Aimo Raassina/liiton fb

https://www.facebook.com/reserviupseeriliitto/photos/a.285324048185395.8...

*

Mannerheim –ristin ritari, kapteeni Arvo Ahola

Tyrjän Rykmentin, JR 7:n kotisivuilla http://www.jr7.fi/joomla/index.php?id=67

http://www.jr7.fi/joomla/index.php/marskin-ritarit.html

"Siiranmäen taisteluissa Aholan pataljoona oli 2. Divisioonan reservinä joutuen suorittamaan vastaiskuja kerran toisensa jälkeen, jolloin hän osoittautui jälleen taitavaksi ja pelottomaksi johtajaksi. Äyräpään sillanpääaseman puolustuksessa majuri Ahola kunnostautui jälleen. Hänen kylmäverisyyttään kuvaa se, että sillanpään taisteluitten aikana, kun krh.ammus räjähti hänen teltassaan tappaen tai haavoittaen kaikki muut teltassa olijat ja tehdessä hänet puolikuuroksi, ei hän menettänyt malttiaan vaan johti taistelun loppuun."

Arvo Ahola on upseeri ja Mies, joka ei koskaan halua tuoda itseään esiin. Jalkaväenkenraali Ehrnrooth sanoo hänestä näin: "Äyräpäässä ja Vuosalmella Arvo Ahola kesti ja antoi alaisilleen murtumattoman taisteluhengen."

Kun majuri Arvo Aholan komentama Er.P 12 viimeinkin 12.7.1944 irrotettiin Vuosalmella etulinjasta reserviksi Sintolanniemelle, oli pataljoonasta jäljellä komentajan itsensä lisäksi vänrikki ja 20 miestä. Näilläkin pataljoonansa rippeillä majuri Ahola piti sisukkaasti asemansa Vuosalmella 12.7. saamaansa irtautumiskäskyyn saakka.

Ylipäällikkö nimitti majuri Arvo Aholan Mannerheim-ristin ritariksi 21.12.1944.

Arvo Ahola itse kertoo kahdesta tuntemattomasta sankarista seuraavasti:

"Kapteeni Aimo Raassina teki 15.6.44 Siiranmäessä vastahyökkäyksen, joka oli mahdollinen vain tuntemattomiksi jääneiden korpraalin ja sotamiehen ansiosta. He pitivät hallussaan 200-300 metriä pitkää miehittämätöntä taisteluhautaa ja suojasivat siten Raassinan pataljoonan sivustan. Raassinan hyökkäyksen jälkeen näin nokeutunutta korpraalia kannettavan kuolleena taistelukentältä. Hän oli todellinen sankari."

Ritarisäätiön sivuilla esitellään Arvo Aholaa myös perusteellisesti. http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=2

*

Viimeinen ritari: Tuomas Gerdt

Vuoden sotakirja 2012: Tuomas Gerdt, Viimeinen Ritari

”Gerdtiin tutustuin enoni kautta vuonna 1983. Gerdt on todellinen vanhanajan herrasmies, jonka kanssa on aina ilo keskustella. Vuosien varrella tapasimme useinkin. Itse hän vähätteli tekemisiään rintamalla. Hänen mielestään Siiranmäen todelliset sankarit olivat sotamies Eero Seppänen ja kapteeni Aimo Raassina, jolle ristiä ei koskaan myönnetty. Esitettiin kylläkin? Seppo Porvali kertoo.

Tuomas Gerdt nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi syyskuussa 1942. Sodanajan korkeimman kunniamerkin saamiseen vaikutti muun muassa se, että hän kantoi keskellä ankaraa taistelua kuolettavasti haavoittuneen komppanianpäällikkönsä, kapteeni Caj Tofferin selässään turvaan haavoittuen myöhemmin myös itse. Toffer kuoli haavoihinsa, mutta kapteenin leski kävi sotasairaalassa kiittämässä Gerdtiä henkilökohtaisesti tämän uhrautuvasta teosta miehensä hyväksi.

Sota-aikana Gerdt haavoittui kolmasti, viimeisen kerran kesällä 1944, jolloin hän Siiranmäen ankarissa puolustustaisteluissa upseerina johti omaa jääkärijoukkuetta.

Viimeinen ritari on Seppo Porvalin 29 teos. Seppo Porvali on kirjoittanut paljon Mannerheim-ristin ritareista.

http://www.sotasankari.fi/sotakirja.php

*

Kuusamon nuoret miehet lähdössä rintamalle

Kurt­ti oli mu­ka­na kuu­lui­sas­sa Tyr­jän eli JR7-ryk­men­tis­sä, jo­hon kuu­lui muun mu­as­sa kol­me Man­ner­heim-ris­tin ri­ta­ril­la pal­kit­tua so­ti­las­ta (Nimi tu­lee Tyr­jän ky­läs­tä, ryk­ment­ti toi­mi mui­den suo­je­luo­sas­to­na). Kurt­ti osal­lis­tui tais­te­lui­hin syys­kuus­ta 1943 hel­mi­kuun lop­puun 1944 aseel­li­se­na ko­ne­pis­too­li­mie­he­nä. Pa­tal­joo­nan ko­men­ta­ja­na toi­mi kuu­lui­sa Ai­mo Raas­si­na ja ryk­men­tin ko­men­ta­ja­na Adolf Ehrn­rooth.

– Ehrn­rooth oli ker­ran erääs­sä, kor­sus­sa, kun saa­vuin sin­ne. Ve­nä­läi­set oli­vat al­ka­neet hyök­käyk­sen ei­kä meil­lä ol­lut pans­sa­rin­tor­jun­ta­pa­nok­sia. Nii­tä ti­lat­tiin poh­jois­rin­ta­mal­ta. Sa­mal­la siel­tä tuli mies, joka oli tai­ta­va pans­sa­rien am­pu­ja. Ehrn­rooth to­te­si­kin pu­he­li­meen, et­tä asi­at jär­jes­tyy, kun kau­hu (poi­ka) saa­puu. Hän tu­ho­si­kin usei­ta pans­sa­ri­vau­nu­ja ja hä­nes­tä teh­tiin Man­ner­hei­min-ris­tin ri­ta­ri.

https://www.koillissanomat.fi/uutisetkoillismaa/kuusamon-nuoret-lahdossa...

*

TOP 10

Iltalehti listasi Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti Jukka Kulomaan avulla jatkosodan taistelujen 10 sankaria eri aselajeista ja sotilashierarkian kaikilta tasoilta:

Artikkeli on julkaistu alun perin Iltalehden Jatkosota-lehdessä

Iltalehti, itsenäisyyspäivänä, 6.12.2014;

Rintamalinjojen suurimmat sankarit ovat useimmille lähes tuntemattomia

5. Jämäkkä Raassina

Legendaarisen Adolf Ehrnroothin Tyrjän Rykmentin eli JR7:n toista pataljoonaa komensi kapteeni Aimo Raassina. Siiranmäen taistelussa 15.6.1944 venäläiset aloittivat ennennäkemättömän rajun tulivalmistelun, mutta joutuivat pakokauhun valtaan, kun Raassinan pataljoona teki raivoisan vastahyökkäyksen juosten rynnäkkövauhtia ja hurjaa huutaen toiselle puolustuslinjalle saakka. Alle 6 tunnissa pääpuolustuslinja oli taas Suomen hallussa.

Lähde: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014120118882975_uu.shtml

*

Suku

https://www.geni.com/people/Aimo-Tapio-Raassina/6000000031618142105

*

Suomen Marsalkka Mannerheimin perinnesäätiö

Adolf Ehrnrooth pitkäaikaisin puheenjohtaja

Suomen Marsalkka Mannerheimin Perinnesäätiön ensimmäiseen hallitukseen valittiin seuraavat jäsenet: ensimmäinen puheenjohtaja oli kenraaliluutnantti A.E. Martola, muut jäsenet olivat kenraaliluutnantti Adolf Ehrnrooth, apulaisjohtaja, everstiluutnantti Ahti Haapaniemi, varatuomari, majuri Randall Nybom, pääsihteeri, everstiluutnantti Aimo Raassina ja kiinteistöneuvos, majuri Kalevi Toivonen. Kenraali Martola joutui miltei heti jättämään tehtävänsä YK-tehtävien johdosta. Silloin säätiön puheenjohtajaksi valittiin kenraaliluutnantti Adolf Ehrnrooth, joka hoiti tehtävää hyvin pitkään, aina vuoteen 1999 saakka. Tällöin puheenjohtajaksi valittiin kenraaliluutnantti R.W. Stewen, ja jalkaväenkenraali Ehrnroothista tuli kunniapuheenjohtaja.

http://www.mannerheiminperinnesaatio.fi/saatio/saation_historiaa

*

Äyräpään kirkon raunioiden viimeiset suomalaiset 7.7.1944

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/173608-ayrapaan-kirkon-raunioiden-viimeiset-suomalaiset-771944

*

Epilogi

”Kommenteissa mainitun Ehrnroothin (JR 7) turva oli todella pataljoonan komentajat + Aimo Raassina ja hänen ”vapaapalokuntansa”, jolla oli taito selvitä mahdottomista tehtävistä. Raassina muuten jäi ilman Mannerheim-ristiä. Syytä en tiedä. Mutta toinen turva oli A.E. Martola, 2. Divisioonan komentaja, joka vihelsi Ehnroothin useita kertoja pelaaja-aitioon – tämä ei malttanut nukkua eikä syödä. Martola oli menestynein rintamakenraalimme, eikä kukaan muista häntä. Jalkaväenkenraali, teologian ylioppilas, jääkäri, Hän veti Vuosalmen jälkeen U-aseman eli Nietjärven hiukan unohdetut taistelut, joiden merkitys oli samaa luokkaa kuin Ihantalan ja Vuosalmen.”

Omat menetykset

Minunkin käsitykseni mukaan Hj. Siilasvuo on paraatiesimerkki siitä, miten ei saa johtaa, ja minunkin mieliesimerkkinä on Kuhmo 1940. Erään arvion mukaan Siilasvuon johtamistapa ja outo päähänpisto yrittää murtaa kenttälinnoitettuja motteja maksoi ainakin tuhat "ylimääräistä" ihmishenkeä. Anteeksi. Tarkoitan suomalaisia taistelijoita. Neuvostoliiton todellisia menetyksiä mm. Kuhmossa emme tiedä. Eivät he itsekään tiennyt. Ei tarvinnut.

Jukka Kemppinen, 23.12.2010 Blogi  http://kemppinen.blogspot.fi/2010/12/vastalause-eiliseen-kirjoitukseen.html

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

8Suosittele

8 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän ToniRintala kuva
Toni Rintala

Yksi risti olis varmaan pitäny myöntää Hitlerille? Ilman häntä ei Suomi olisi Suomi.
Moni suomalainen ansaitsisi patsaan. Ainakin jonkun mielestä.
Joiltakin taas soisi ottaa pois annettuja tunnustuksia.
Jälkeenpäin on helppo pohdiskella.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tri Jukka Kemppinen on kirjoittanut toistuvasti fragmentaarisesti Aimo Raassinasta. Raassina on epäilemättä tehnyt syvän vaikutuksen Jukkaan. Häneenkin, kuten myös minuun.. muun muassa.>

Tohtori Otto Brusiin;

”Olin pudottaa silmäni. Kyllä, kirjoittaja on tämä sama Ilta-Sanomista eläkkeellä oleva Matti Rinne, jonka tunnen. Miten ihmeessä hän on ottanut laatiakseen pienoiselämäkerran viime vuosisadan juristeista vaikeaselkoisimman ja maineelta epämääräisimmän, oikeusteoreetikko, yleisradikaali, Valpon lyhytaikaisen johtajan Otti Brusiinin elämästä.

Luin kirjan tällaisena jännitysnäytelmänä, ja lopussa se selvisi. Jos Otto Brusiin vielä muistetaan, niin kenties siitä, että hän oli Kaarina Suonion ja Leena Brusiinin (Miss Eurooppa) isä ja rutirikkaan kartanonomistajasuvun jäsen. Kaarinapa on pitänyt paperit tallella. Lisäksi käy ilmi, mitä oikeusteoriaan sitten tulee, että koko kööri on kiitettyjen listalla: Aarnio, Kangas, Mähönen, Wikström…

Asia on nimittäin niin, ettei Brusiin itsekään lopulta ymmärtänyt omia kirjoituksiaan. Epäsuoraa valaistusta saa edellä mainittujen professoreiden kirjoituksista. Brusiinin 50-luvun Theoria Iuris –kerhosta jotkut ovat kuulleet; hyvin harvat ovat siitä lähemmin perillä.

Otto Brusiinista lukiessa tulee mieleen tyypillinen oikeustieteen professori. Pohjaton itsekeskeisyys yhtyy rannattomaan naiiviuteen.

Luullakseni Brusiinin ensimmäinen vaimo oli samoja Jyväskylän Raassinoita, joista etenkin Aimo Raassina saavutti sadunomaisen maineen sotasankarina. Juuri hänen kaltaisiin Brusiin joutui pidättämään Ratakadulle surtuaan itse B-miehenä talvi- ja jatkosodan ajan rakkaan flyygelinsä kohtaloa maailmansodan myrskyissä.”
Lähde: Kemppinen http://kemppinen.blogspot.fi/2012/04/tohtori-brusi...
*
”Väinämöisen soitto” on vanha tarina. Soittamalla tai laulamalla voi muuttaa kuulijan mielentilan. ”Taikahuilu” pani vihamieliset kimppuun kävijät tanssimaan. Paimenpoika Davidille aukesi sauma, kun hallitsija, kuningas Saul, rupesi kutsumaan häntä soittamaan huilua raskasmielisyyden karkottamiseksi. Tarina on Raamatussa. Soitto näyttää tehonneen. Ja esimerkkejä on loputtomasti.

Kai tuhansilla ja kymmenillä tuhansilla rokkifestivaaleilla kävijöillä on muitakin syitä innostua kuin toistensa seura ja hyvät eväät. Kansanmusiikissa huolilaulut ja ilolaulut kuuluvat eri osastoihin. Taitavimmat sepittivät niitä itse. Vähemmän taitavat toistivat oppimaansa. Jotkut valinnat olivat yllättäviä. JR 7:n hurjin pataljoonan komentaja Aimo Raassina (ppana) hyräile ”Hiljallensa kuin lammen laine” lähtiessään Äyräpäässä vastaiskuun. Monella suulla on todistettu, että suomalainen tango sai suosionsa ja vakiintui jatkosodan aikana rintamilla mm. Toivo Kärjen ja Olavi Virran toimin. Helppo ja uskottava selitys on jotain, mikä vie ajatukset mahdollisimman kauas. Aivan sama tavoite oli varmaan opereteilla, joita esitettiin tykkitulen kuuluvissa. ”Kreivitär Mariza” näyhttäisi olevan hyvin suosittu.
http://kemppinen.blogspot.fi/2016/11/paleotunteet....
Anonyymi kommentti:
Olisikohan se kuitenkin ollut Aimo Raassina? Mies, jota toistuvasti yritettiin kammeta pataljoonankomentajan tehtävistä, koska oli "vain" reservinupseeri. Martola divisioonankomentajana ja rykmentinkomentajina ensin Kemppi ja sitten Ehrnrooth olivat sitä mieltä, että tarjotut vaihtoehdot olivat huonompia, joten Raassina sai pitää vakanssinsa. Kesällä -44 tuskin kukaan oli Raassinaa enää korvaamassa.
*
Saatanpa kirjoittaa sotilasjohtajista siviilissä.

Toisin kuin luullaan, perkeleellisen hyvät reservin upseerit (ei kadettikoulua) kunnostautuivat jossain tapauksissa sodassa ja rauhassa. Esimerkkejä: Päiviö Hetemäki; piispa Jukka Malmivaara.

Käsitykseni mukaan everstitason henkilöiden sijoittaminen vakuutusyhtiöihin ja rahalaitoksiin oli erittäin harkittu turvallisuustoimenpide, ja olivathan sellaiset henkilöt kuin Halsti ja Magnusson aika huikeita johtajia. Toisaalta usea vuorineuvos kunnostautui sota-aikana ja sotakorvausteollisuuden aikana. Esimerkki: Kivinen.

Suomen paras yhtymän komentaja Aimo Raassina (JR 7 - Siiranmäki, Äyräpää, Vuosalmi), sijoiteettiin hoitamaan puolta Suomen kuorma-autoista Varsinais-Suomen ja Satakunnan Valion kuljetuspäälliköksi.
http://kemppinen.blogspot.fi/2007/05/derkkula-ii.html
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Heinäkuun viides päivä Äyräpäässä 1944

Raassina mainittu

http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1978/Kansa_Ta...

Sivut 6-10 (230-234)-
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Viha
21.10.1994

"Miltei aina ihmiset muuttuvat ikääntyessään isikseen tai äideikseen. Kuvat on saatava päällekkäin jotta ne tuhoutuisivat ja ettei mikään muuttuisi.
Tietysti olen pitänyt itseäni aina aggressiivisena henkilönä. En ole kaikin ajoin edes tiennyt, kuinka monta geetä aggressiivisessa on. Ilmavoimien normin mukaan 5,5 riittää sumentamaan tajunnan, ja pahimpia kaikista ovat negatiiviset geet.

Tämä on vihan teoria. Se aiheutuu kiihtyvyydestä. Syöksy lisää g-voimia, oikaisu syöksystä lisää niitä voimakkaasti. Toisaalta negatiiviset geet ovat lähes sietämättömiä siksi, että niitä esiintyy noususta äkisti oikaistaessa. En ole tuntenut monta merkkihenkilöä ja vain vähän korkeimman oikeuden jäseniä, jotka eivät olisi joutuneet negatiivisen geen valtaan päästyään usein pitkien ponnistelujen jälkeen tarkoitustensa perille ja jäseniksi tuohon laitokseen. Kun he sitten huomaavat lyöneensä pään kattoon, he ällistelevät tälliä ja sitten heille valkenee, ettei maailmassa voi päästä enää tämän ylemmäs. Geet korvaa tyhjyyden tunne, geettömyys eli painottomuus.
Korkein oikeus on esimerkki, koska tunnen sen. Esimerkkejä on muitakin.

Kaikkiaan toiveiden täyttyminen on se vaarallisin. Amerikkalainen hokema: never take a man his dreams. Päinvastainen on totta: jos asiaan voi vaikuttaa, ei koskaan pitäisi auttaa toista toteuttamaan haaveitaan. Niiden jälkeen ei jää mitään.

En tahdo aina ymmärtää, miksi ihmiset odottavat elämältä vastauksia. Miksi eivät kysymyksiä? Jos elämä onkin vastaus?
Kokemus kertoo, että sota ja muu yhteinen onnettomuus on ihmiselle suuri siunaus. Hän tietää, mitä vihata. Hän tietää, mitä toivoa ja odottaa. Mutta rauha on valju ja rauhan valo on rumaa.

Appiukko-vainaja sanoi joskus ryyppylasia kohotetaessa:
” Kaikki tai ei mitään, se on sydämen laki.”
Sitten hän kertoi - joka kerta itse asiassa, sillä hän oli vanha mies - että lääkärit tuntevat sydämen lain. Sydän toimii joko kokonaan tai ei ollenkaan. Todellisuudessa on tietysti vajaatoimintaa ja fibrillaatioita ja muuta. Hänkin kuoli kammiovärinään. Mutta tämä ajatus liittyy jollain tavalla lepäämisen vastustamiseen. Muutkin ihmiset kuin sotainkkarit toimivat sydämen lain mukaan.

Heitä oli sellaisia, joku Aimo Raassina, joka johti sata vastaiskua ja jonka Ehrnrooth heitti Siiranmäessä ja Äyräpäässä aina kaikkein mahdottomimpaan paikkaan pataljoonansa kanssa. Hänelle ei tullut Mannerheim-ristiä; ehkä se oli unohdus tai erehdys. Mutta siviilissä hän huolehti Valion kuljetuksista, eikä se ollut pieni asia organisoitavaksi, maitoautot ja maitolavat ja kaikki se, joka on nyt jo kadonnut.

Nämä jotkut ihmiset ovat heittäytyneet aina kaikkeen täysillä niin kuin taiteilijat. Ja sitten saaneet maksaa sen karvaasti ja kalliisti. Niin kuin taiteilijat.

Taide ja väkivalta ovat hyvin läheistä sukua toisilleen. Kirjoittamalla tapan asioita. Kirjoittaessani kirjoitan aina kuolemasta. Lyyrikko on revolverimies.

Minusta on täysin luonnollista harrastaa samanaikaisesti sotia ja korkeaa runoutta."

Kemppinen: https://sites.google.com/site/jktekstejkuvia/home/...
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Oma johto tapattajana
*
Klassinen malli;

Raassina kertoo tukikohta Puijon tuhoamisesta kesällä 1942:

”Vihollisen tukikohta Puijon tuhoaminen oli minun ideani.
Olisin halunnut suorittaa sen täydellisenä yllätyksenä. Aamuhämärissä suoritettu isku välimaastossa olevan lepikön suojissa oli mielestäni onnistunut.
Toisin kuitenkin kävi. Koska oli asemasotavaihe, meni näinkin pieni ”operaato” aina armeijakuntaan asti hyväksyttäväksi. Sieltä tuli käsky, että tuhoaminen oli suoritettava tykistövalmistelun jälkeen. Ehkä siellä pelästyttiin, kun kuulivat, että Puijolle oli pesiytynyt kokonainen viholliskomppania.

Kun tykistön eri patteri t ja lukuisat kranaatinheittimet kukin tarkistivat osumisen tälle suhteellisen pienelle mäelle, arvasi vihollinen totta kai, että jotain tulee tapahtumaan. Se raivasi yöllä vähää ennen atakkiamme lepikön, murrosti sen ja miinoitti maaston . Jouduimme näin ollen suorittamaan etenemisen ja rynnäkön läpi murroksen ja miinakentän ja tappiomme olivat sen mukaiset:

parisenkymmentä jalkainvalidia syntyi lyhyessä ajassa.

Olen jyrkästi sitä mieltä, että armeijakunnasta puututtiin väärin asioitten kulkuun. Kylmästi käskettiin eikä asiasta edes kysytty mielipidettä. Jälkiselvittelyssä ak:n tykistökomentaja puolustautui sillä, että tykistöllä oli tarkoitus ampua miinakenttä hajalle.

Teoriaa. Suomaastossa ammukset vain possahtelivat syvälle ja miina laukesi vain jos tuli täysosuma. Lisäksi laukausmäärä oli liian pieni, vaikka se olikin ohjesäännön mukainen. Yllätysisku olisi onnistunut, siitä olen varma, ja tappiot olisivat olleet pienet, jos niitä olisi tullut olenkaan. Töppäys oli puoleltamme oli paha.

Myönteistä Puijon atakissa oli se reipas henki ja hurtti huumori, joka oli siinä lähes 100-päisessä iskuryhmässä, joka tuhosi Puijon. Se oli JR 49:n poikien hienoimpia suorituksia asemasodan aikana.

Kertoja: Kapteeni Aimo Raassina. (Mauri Sariolan haastettelussa).

SA-Kuva: http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...
(Kuva: Tk-kuvaaja Pauli Myllymäki)

Kenraalimajuri Martola keskustelee osaston johtajan luutnantti Raassinan kanssa.
Riihiö 1942.07.13

Tekstissä mainitun ”Puijoksi” ristityn viholliskukkulan valtaaminen katsottiin niin tärkeäksi, että itse divisioonankomentaja, kenraalimajuri A.-E. Martola saapui etulinjaan seuraamaan operaatiota (oikealla sadetakissa kypärä päässä). Vasemmalla iskuosaston johtaja Aimo Raassina. Konepistooli pullottaa takin alta suojassa tihkusateelta. H-hetkeen on aikaa enää puoli tuntia.
*

Käyttäjän kosonenjuhapekka kuva
Juha-Pekka Kosonen

On luojan lykky, ettei Mannerheim-ristiä voida enää myöntää millään keinoin, koska tällöin poliitikot myöntäisivät niitä toisilleen mitäänsanomattomista ansioista tai jopa maanpetoksellisesta toiminnasta. Sankareitahan ei Suomessa ole ollut enää sitten vuoden 1944.

Itse olen jostain lähteestä lukenut, että ainakin osa nimityksistä tyssäsi siihen, ettei A.F Airo hyväksynyt palkittavaa henkilöä henkilökohtaisesti. Nimityksiin vaikutti täten myös pärstäkerroin.

Jäihän palkitsematta myös Rokan esikuva Viljam Pylkäs, joka sai tekosistaan saksalaisilta mm. rautaristin.

Pylkäs oli sodanaikaisen sotakoneistomme yksi tappavimmista yksilöistä ja esim. tuntemattoman sotilaan peltokohtaus, jossa Rokka nitistää yksin komppanian verran vihollissotilaita, on dokumentoitu yksittäistaistelu, ei fiktiota. Yhden konepistoolin tuleen kaatui yli 80 sotilasta ja jäljistä päätellen haavoittuneitakin pääsi pakenemaan kymmeniä. Pylkäs vaihtoi taistelun kestäessä mm. konepistoolinsa piipun sen kuumennuttua liikaa,

Vähemmästäkin sai Mannerheim-ristin.

Käyttäjän JpLehto kuva
Jp Lehto

Rokkahan ei pitänyt ristiä minkään arvoisena, paitsi rahallisen korvauksen osalta. Tiedä oliko esikuva samaa mieltä. Pärstäkerroinhan ratkaisee kaikessa tässä maailmassa.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

# 7. & 8.

Tunnetusti palkitsemiset kertovat vähintäinkin yhtä paljon palkitsijasta kuin palkituista.

Se, mitä mainitsitte raakattujen kohdalla, eräiden heistä, varmastikin toimi tuollainen pärstäkerroin- faktori.

Mauri Sariola kertoo ("paljastaa") Kansa Taisteli -lehden jutussa, että esimies pisti esityksen mappiin ja mapin kaappiin. Eli viivästytti käsittelyä, ehkä ratkaisevasti, niin että JR 7:n ristejä oli jo niin paljon, että Päämajasta vinkattiin, että ei kannata enää vaivautua, lisää ei tipu. Tasapuolisuus nääs.
Olihan tähän yhteen, Raassinan alaiseen joukkueeseen tullut kolme prenikkaa.. Mutta kun taitavan ja ammattitaitoisen johtajan joukoissa myös osaamista on yli normaalien rajojen, ja se pääsee toteutumaan ilman että johto kiristää sitä..

Ja jotta kuva vielä täydentyisi, niin voin mainita, että eräissä tapauksissa Päämajan ja ylipäällikön alkuperäisiä virhearvioita paikkailtiin myöntämällä kyseenalaisen sotatoimenpiteen, tai suoranaisen katastrofin jälkeen risti, jopa kuolemanjälkeinen. Näin toimii autoritaarinen organisaatio, jollainen armeija aina on, ja sen täytyy olla.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset