*

Veikko Huuska

Miten sotahistoriaa tulee kirjoittaa?

kuin Miten sotahistoriaa tulee kirjoittaa?

Me elämme elämäämme eteenpäin, mutta me ymmärrämme sitä taaksepäin.”

*

Sisäntö*

George Herbert Mead sanoo, että vain nykyisyyttä on olemassa.  Tulevaisuutta tai menneisyyttä on olemassa vain nykyisyyden rakennustarpeina.  Itsenäistä, nykyisyyden ulkopuolella tapahtuvaa olemista ei menneisyydellä sen enempää kuin tulevaisuudellakaan milloinkaan ole.  ….

Mead haluaa korostaa erityisesti sitä, että koska menneisyydet ovat olemassa nyt, ne ovat muutettavissa.  Hän ei sen sijaan puhu Nykyisyyden (tai läsnäolon; The Philosophy of the Present) filosofiassakaan kovinkaan paljon tulevaisuudesta.  Hänen esityksensä logiikkaa noudattaen on kuitenkin pääteltävissä, että tulevaisuudet ovat nykyisyyteen sisältyvien menneisyyksien uusia yhdistelmiä.  ”Elävän henki vaatii elämä”… ”elävä henki viittaa taaksepäin”. (Pertti Julkunen: Julkisuus ja nomenklatuura.  Tutkielma keskustelun vaikeutumisesta ja väkivallan uhka. 1. nide. Tampereen yliopisto, 2005. s. 11 ja 13.)

*) Tarkoituksella tämä avanto ei ole johdanto, vaan sisäntö, johdatus sisältöön, sisäisesti nautittavaksi tarkoitettu.

*

Tutut miehet tuntemattomassa maastossa

Muistan, miten äidinkielenopettajani sanoi vuonna 1967, siis tasan puolivuosisataa sitten, että on ikävää ja rajoittunutta, että ”aina vaan” palataan Väinö Linnan tuntemattomaan sotilaaseen, kun sodasta – ja etenkin rauhasta – on kirjoitettu ”niin paljon muuta hyvää ja suorastaan nerokasta”.

Miten sitten on nyt, vuonna 2017?  ”Aina vaan” palataan Tuntemattomaan.  Aku Louhimiehen Tuntematon 3.o elokuva on saanut odotetusti suunnattoman suosion, ja paljon myös kriitikkojen kiitoksia.  Merkittäviä perustavia ratkaisuja siinä ovat olleet Rokan nostaminen keskushenkilöksi, itsetietoisen tappajan roolissa, sekä raakaa sotaa ”tasapainottavat” ja pehmentävät (?) kuvat Rokan kotoa Sakkolasta ja evakkopaikasta. 

Luunkova punaorpo Lehto ja hänen haavanlehtenä värisevä vastapoolinsa, yleisinhimillistä pelkoa tunteva ja pelkoaan peittelemään kykenemätön, Riitaoja on lähes poistettu elokuvasta. Linnan taitava moniäänisyys ja kriittisimmät äänet sodasta kärsivät. 

Samoin poliittiset vastapoolit, kommunisti Lahtinen ja pohjalainen Salo on upotettu tehokkaasti tapettiin.  Siviilijaksoihin on pakattu privaattia kaipausta ja kaihoa, familiaaria ja siten rajattua, missä on jatkosodan ristiriidat, karvaasti karkeat erimielisyydet ja viha, maanpetturien viides kolonna, on kysytty.

*

Kokemushistoria

Suurin muutos siinä, miten sotaa kuvataan, on 2000-luvun aikana ollut tämä niin sanottu uusi sotahistoria, jonka keskeinen elementti on kokemushistoriallinen lähestymistapa.  Painoa pannaan ihmisiin ja lähimpään elinpiiriin; miten se vaikuttaa ja näkyy henkilöissä, miten he toimivat tämän sosiaalisen laahuksensa kantajina?

Täysin uutta ja avaamatonta latua ei tämäkään oppisuunta kulje.  Jo viimeistään 1960-luvulla järjestettiin korsuperinteen keruuta asianmukaisine julkaisuineen, kokija-kirjoittajien korsu- ja taistelutanner kuvauksistahan oli toki saatu nauttia jo Onttoni Miihkalin teksteistä lähtien, kun Talvisodan lumet tuskin olivat sulaneet.  Sk-upseeri Erkki Palolammen maagisesti innoittuneesta Kollaa kestää –teoksesta nyt puhumattakaan.

Antti Tuuri haastatteli kumppaneineen 14.D:n veteraaneja sukupolvi sitten.  Kysymyssarjan ensimmäinen kysymys kuului: Missä olit ja mitä teit, kun sait liikekannallepanokäskyn?  Halkinainen alkuräjähdykseen liittyvä kysymys kytki siviilielämän ja sotapalveluksen taitavasti hetkeen ja paikkaan, toimintaan ja tuntoihin.

*

Viimeksi tutkija Jussi Jalonen on tähdentänyt soveltavansa kokemushistoriallista näkökulmaa merkittävässä tutkimustyössään, Summa (Summan tarina – Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia, 2017), jossa hän selvittelee sosiaalisista ja yhteiskunnallisista lähtökohdista Summan ihmettä ja sen syntymismekanismeja, jotka ovat yhtä mielenkiintoiset kuin yleiskäsite Talvisodan ihme, mutta vain paljon konkreettisempia, mieskohtaisempia ja siten todempia. 

Jalosen Summa-kirjaa voi suositella ainakin kahdesta hyvästä syystä: Siinä Kannaksen portin, Summan, torjuntataistelijoiden urakka avautuu aivan uudesta ja oivaltavasta näkökulmasta, ja toisaalta se loistavalla tavalla ilmentää relevantin tutkimusnäkökulman merkitystä kokonaistapahtuman käsittämisen ja sisäistämisen kannalta. 

Sitä paitsi teos on innoittuneesti ja taitavasti kirjoitettu, ja siinä voi nähdä erityisen henkilökohtaisen omistautumisen parhaat merkit. http://www.werstas.fi/event/jussi-jalonen-summan-tarina/

*

Kantaja, kokija ja tekijä

Uuden sotahistorian keskeisiä oivalluksia on armeijojen marssireittien ja divisioonien karttanuolten sijasta tarkastella ihimilliseltä korkeudelta sotaa: mitä miehiä, mistä he tulevat, mitä he henkilökohtaisessa ”repussaan” kantavat ja miten tsaikkaporukat toimivat.  Samoin mikä on heidän alueellinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja henkilöhistoriallinen taustansa ja miten tämä kaikki vaikuttaa siihen, mitä he ovat olleet rauhan askareissa ja nyt sitten sodan toimissa.

Tutkimuksen parissa tämä merkitsee yhteiskuntatieteen ja kulttuuritutkimuksen lähestymistapojen ja kysymyksenasettelun tuontia sodan kentille.  Inhimillisen toiminnan dynamiikka ja käsitteet otetaan täysimääräisinä tarkastelun kohteeksi, ja näin avartuu sodan tutkimuksen alue. 

Sielu ja sota

Näkyvimpiä varttuneemman polven psykohistorian tutkijoitamme, Juha Siltala, on esitellyt varhaislapsuuden äitisuhdetta painottavia psykohistorian selitysmalleja sodan väkivallan käsittämisen välineiksi.  Siltala katsoo, että ihmisen hämmästyttävää kykyä väkivaltaan sodan oloissa voidaan selittää paljolti ryhmäkoheesion kautta.  Ihminen selviytyy poikkeusoloissa paremmin ryhmän jäsenenä kuin yksinään, ja siksi ryhmässä säilymisen varmistaminen ja individualistisen toimintamallin hylkääminen on sotaoloissa mitä luontevin prosessi.  Toisaalta yhteiskunta ainakin vielä 1900-luvun oloissa perusti sodankäyntiä sopimukseen, jonka mukaan nuoret miehet piti ulkoisen uhkan torjumiseksi (tai valloitussodan tms. käymiseksi) ja yhteisön yhtenäisyyden takaamiseksi ”uhrata yhteiskunnan eteen”.

Louhimiehen Tuntemattomassa aks-läinen vänrikki Kariluoto laulaa antaumuksella soolona Kaunis on kuolla kun joukkosi eessää..

Kielletty tappaminen

Ville Kivimäki on SKS:n Korsuperinne- (koottu 1973) ym. aineiston avulla pyrkinyt ymmärtämään, kuinka osa taistelijoista koki tappamisen hyvin helppona ja jotkut käytännössä eivät kyenneet siihen laisinkaan.

Sodassa tappaminen oli monessa tilanteessa valinnaista: Kivimäki kertoo, kuinka osa sotilaista yksinkertaisesti jätti ampumatta kohti vihollista (vert. Rahikainen Tuntemattomassa, vh).  Toisaalta joillekin tappaminen oli suorastaan nautintoa.  Sotilaiden enemmistö kuitenkin joutui sodan aikana ja sen jälkeen etsimään tappamiseen jonkinlaisia etäännyttäviä merkityksenannon strategioita.  Muisteluissa nämä strategiat tulevat esiin siinä, miten vältettiin ”tappamisen” ilmaisemista suoraan.  Myös kohteesta käytettiin etäännyttäviä kielikuvia (Henrik Tala: arvio Tiina Kinnusen ja Ville Kivimäen (toim.) teoksesta Ihminen sodassa, 2006). 

Sodan jälkeen kokijoiden kirjo jatkui yhtä lailla monipuolisena: joillein taistelukokemusten muistelu toi saman hyvänolontunteen kuin sotakin.  Enemmistö kuitenkin halusi säilyttää entisen etäisyyden sodan kovaan todellisuuteen.  Pataljoonalääkärinä sotien aikana toiminut appeni ei koskaan halunnut palata kokemuksiinsa, jotka varmasti olivat ankaria ja sielua korventavia.

*

Kun elämä lyö

Mielestäni jotenkin tavattoman oivaltavasti henkilökohtaisen elämystapahtuman tuo esiin alempana siteerattava Lea Toivola, joka toteaa eräässä esittelytekstissään, miten ”Kohta, joka kosketti minua eniten, oli Aleksandr Solženitsynin Syöpäosaston kuvaus lääkäri Vera Gangartista, jonka nuoruudenrakastettu oli kaatunut sodassa. ”Ja siitä alkaen tuo sota saattoi olla mitä tahansa: oikeudenmukainen, sankarillinen, isänmaallinen tai pyhä – Vera Gangartille se merkitsi viimeistä sotaa. Sotaa jossa hänen sulhasensa mukana oli surmattu hänetkin.”

*

Talvisota

”Kun Venäjä marraskuun 30. salakavalasti hyökkäsi maamme kimppuun, tapasi se täällä yksimielisen kansan. Venäjä oli olettanut toista, se oli luullut, että täällä vallitsisi edelleen sama vastakohtaisuus, joka työväestön ja porvariston kesken oli ollut v. 1930 vaiheilla. Sen vuoksi se oli muodostanut Kuusisen johtaman suomalaiskommunistisen varjohallituksen, jonka avulla se toivoi voivansa hajoittaa vastustusrintamamme.

Mutta Suomen työläisten hallitus ei ollut Venäjällä vaan Helsingissä. He tunsivat omikseen ne miehet, jotka yli kahden vuosikymmenen ajan olivat johtaneet heidän nousuaan maahanlyödystä luokasta ensin sallituiksi ja sitten tunnustetuiksi, täysivaltaisiksi maan kansalaisiksi, ja jotka olivat sen joukkovoiman avulla, minkä työläiset olivat uskoneet heidän käytettäväkseen, valloittaneet työväestölle paikan valtiossa. Näiden miesten johdolla Suomen työläiset olivat valloittaneet itselleen isänmaan, jonka he vapaina naisina ja miehinä halusivat säilyttää itsellään. He seisoivat yhteisessä rintamassa jokaista vastaan, joka aikoi riistää isänmaalta vapauden.”

Näin kirjoitti tri Urho Kekkonen, nimimerkki Pekka Peitsen suojissa Suomen Kuvalehden palstoille vuonna 1942.  Annetaanpa Kekkosen jatkaa:

”Sodan luoma yhteistunto

Rintamalla, silmätysten vihollisen ja kuoleman kanssa, syntyi aseveljeys, joka ei kysynyt, missä leirissä vierustoveri oli aikaisemmin ollut. Päinvastoin, siellä opittiin tuntemaan toisensa ja panemaan arvoa toisilleen. Havaittiin huomaamaan, että monet entiset vastakohtaisuudet olivat perustuneet väärinkäsityksiin, opittiin ymmärtämään, että erilaiset elämänkohtalot, tarpeet ja toimeentulon edellytykset olivat olleet perustana niille todellisille vastakohtaisuuksille, joita oli ollut olemassa ja joita tulisi edelleenkin olemaan.

Mutta parasta, mikä oli saavutettu, oli rintaman synnyttämä luja keskinäinen luottamus ja yhteishenki. Sellainen yhteishenki, asevelihenki, voi syntyä ainoastaan silloin, kun vihollisen tulen alla yhteistä vaaraa torjuttaessa on tunnettu sydämien sykkivän samaan tahtiin.

Tolvajärven ja Ägläjärven vaikeissa mutta sankarillisissa taisteluissa kantoi raskaimman kuorman pääasiassa Tampereen tehdaskaupungin työläisistä muodostettu joukko-osasto, jonka urheus ja kestävyys ratkaisi tämän koko Laatokan Karjalan puolustukselle käänteentekevän kaksoistaistelun voitoksemme. Tuon joukko-osaston komentajana oli sama upseeri, joka kesällä 1934 suojeluskuntakomppanian etunenässä väkivaltaisesti riisti sosialidemokraattisen puolueen Tampereella pitämän puoluekokouksen juhlakulkueesta puolueen punaiset viirit ja liput.

Nyt olivat samat juhlakulkueen miehet ja heidän aatetoverinsa tämän upseerin komentamassa joukko-osastossa taistelemassa punaisen Venäjän valloitusarmeijaa vastaan oman isänmaan puolesta. Tolvajärvellä ja Ägläjärvellä tutustuivat sotamiehet komentajaansa, vaativaan mutta itseäänsäästämättömään, hurjanrohkeaan ja taitavaan päällikköön (kenraalimajuri Aaro Pajari), jota he oppivat kunnioittamaan ja ihailemaan. Ja komentaja puolestaan oppi miehistössään tuntemaan rohkeita, sisukkaan kovia suomalaisia, joihin hän saattoi luottaa. Komentajalla oli paitsi henkilökohtaista pelkäämättömyyttä myös siveellistä rohkeutta tunnustaakseen, että hän ei ollut aikaisemmin tuntenut suomalaista työmiestä, jonka isänmaallisuuden hän vasta talvisodassa oli oppinut ymmärtämään.”

Näin siis Urho Kekkonen jatkosodan alkuvaiheissa 1942.

*

Jussi Jalosen Summa

Äskettäin ilmestyneessä teoksessaan ”Summan tarina – Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia” tutkija Jussi Jalonen hyödyntää ja jalostaa uuden historiatutkimuksen parhaita menetelmiä, mikrohistoriallista lähestymiskulmaa sekö elinympäristön sosiaalisia suhteita ja yhteisöllistä kokemusmaailmaa havainnoivia huomioita.  Täältä ikään kuin tarkkaan tutkitun suppilon pohjalta hän rakentaa Talvisodan ratkaisutaistelun struktuurin: miten mies pysyi kasassa, miten ryhmä ja komppania, miten Summan lohkon rykmentit – ja lopulta miten syntyi Talvisodan henki, joka kannatteli koko valtakunnan olemassaoloa sen jouduttua rotkon reunalle.

Sotilaille Kannaksen kartta oli jo aikaa sitten kertonut, missä tuleva sota tullaan ratkaisemaan, - edellyttäen että pitkän itärajan muut rintamat pitävät.  Leningradin – Viipurin valtatie kulkee suorana jotoksena läntisen Kannaksen halki kohden maakunnan pääkaupunkia.  Tämän selvän painopistesuunnan puolustus rakentui olennaisesti suurten teollisuuspaikkakuntien, Porin, Rauman, Nokian, Turun, Hämeenkyrön, ym.

Jalosen perusaineistosta orgaanisesti nouseva havainto, Suomi jäi Talvisodassa yksin, toimii ja pätee.  Se ei tietenkään ole uniikki tutkimustulos, mutta uusintaa ja todentaa aiemman kokemuskäsityksen.  Kaikki jättivät, kaikki pettivät (Molotov-Ribbentrop –sopimus, O.W. Kuusisen Terijoen hallitus, Ruotsin penseys).  Länsi jätti Suomen susille (Puna-armeijan telaketjujen alle).

Täytinen kokemus siitä, että meillä ei ole muuta kuin toisemme.  Jos meikäläiset eivät pidä yhtä, kaikki menee.  Suomalaisten maahanmuuttajien kohtalot Neuvosto-Venäjällä tunnettiin, liian moni maanmies oli saanut sammuneiden silmiensä päälle vain kylmää multaa.

*

Miehisyys eli

Kaupunkilaispoika korpisodan kiroissa

Nuori mies asui Herttoniemessä, melko huomatussa osoitteessa, hän piti tiettyä etäisyyttä kuuluisaan isäänsä, ja vastoin tämän tahtoa liittyi suojeluskuntaan ja mustapaitoihin, istui kiihkeinä iltoina nuotiotulilla yhdessä mustanpastorin, Elias Simojoen kanssa.

Kun pelätty ja odotettu sota alkoi hänet määrättiin Herttoniemen ilmatorjuntaan, jossa hän oli jo YH:n ajan ollutkin.  Sodan alussa heidän patterinsa onnistui pudottamaan vihollisen koneen.  Presidentti Kallio kävi asemissa katsomassa.  Sitten kun isä sai huomattavan palkinnon ja lähti sitä noutamaan, ja alkoi tulla kylmiä poikia Helsingin rautatieasemalle, poika ei enää kestänyt.  Herttoniemestä oli niin helppo pistäytyä luvalla ja luvatta, kotona, aivan melkein naapurissa.  Mutta.  Velvollisuudentunto ja kunnia vaati lähtemään.  Hän meni kauas pohjoiseen ja liittyi muodostettavaan sissipataljoonaan, joka sitten helmikuun tulipalopakkasissa komennettiin Kuhmoon turvaamaan avoimena retkottavaa sivustaa.  Siellä hänen tulikasteensa hetkinä muuan aseveikko jäi haavoittuneena välimaastoon, josta häntä ei saatu pois.  Tuntien ajan tämä mies rukoili heitä ampumaan hänet, toivoa kun ei ollut.  Mutta vaikka ”emme me mitään lalluksia olleet”, ei kenenkään kantti kestänyt ampua omaa kaveria, ja niin haavoittunut paleltui kuoliaaksi ja löydettiin aamulla asepuvustaan riisuttuna.

Tässä Nobel-kirjailijan kaupunkilaispojassa kiteytyi paljon siitä miehenkuvasta, joka 1930-luvulla vaikutti Suomessa, piti vastata huutonsa ja piti toteuttaa velvollisuutensa, kysymys oli kunniasta, kysymys oli miehekkyydestä tai sen puuttumisesta.  Se sai monet venymään käsittämättömiin suorituksiin.

Esko Sillanpään Talvisota-ratkaisu on minulle kuvannut 1930-luvun mieskäsityksen käytännön toteutusta.  Se mitä on ajateltu ja mitä on puhuttu, lunastetaan teoin.

*

Näinkin voi kirjoittaa (Pohjantähden pohjalta)

”Suhtautuminen Neuvostoliiton vaatimuksiin (1939)

”Lokakuussa 1939 Voitto on suorittamassa asevelvollisuuttaan, Vilholle ja keskimmäiselle pojalle Eerolle poliisi tuo keskellä yöllä kutsun YH:hon. Samalla tavoin kuin Tolstoi Sodassa ja rauhassa Linna kuvaa, miten Koskelassa maailman johtajien ”suuret suunnitelmat aiheuttavat vähäisiä ja tavanomaisia tekoja: Leipää ja lihaa täytyi koota reppuihin. Vahvat sukat ja jalkineet oli otettava mukaan.”

Elinan veli, sosialidemokraattinen kansanedustaja Janne Kivivuori puhuu Pentinkulman työväenyhdistyksen kokouksessa tilanteessa, jossa rauhaa ja fasismin vastaisuutta korostanut Neuvostoliitto on tehnyt hyökkäämättömyyssopimuksen aatteellisen verivihollisensa Natsi-Saksan kanssa.

Useimmiten pragmaatikkona esitetty Janne vetoaa nyt periaatteisiin: ”Me emme luovu kansanvallasta, emme kansojen itsemääräämisoikeudesta emmekä sosialismin periaatteista.”

Samoja periaatteita ovat Jannen mukaan edustaneet vuonna 1918 kaatuneet ja teloitetut punaiset. Itse hän ei kapinaan osallistunut, mutta vastusti valkoista terroria ja nousi myöhemmin Lapuanliikettä vastaan.

Puheessaan Janne muistuttaa, että Suomen työväenluokkaa on sanottu epäisänmaalliseksi. Hän myöntää ettei sillä olekaan samanlaista isänmaallisuutta kuin Suur-Suomi-intoilijoilla.

Mutta työväestöllä on toisenlaista isänmaallisuutta, joka perustuu yleiseen periaatteeseen ihmisten ja kansojen vapaudesta: ”Tämän maan vapaus on meille pyhä siksi, että jokaisen maan vapaus on meille pyhä. Me emme piirtele rajoja Vienanlahdesta Laatokkaan, mutta emme myöskään Käkisalmesta Uuraaseen.”

Janne ei suoraan torju myöntymistä Neuvostoliiton vaatimuksiin, vaan puheen lopussa varaudutaan kahteen erilaiseen ratkaisuun: ”meidän on joka hetki toivottava ratkaisua, joka takaisi rauhan rajoillamme, mutta meidän on myös joka hetki oltava valmiit pahimpaan.” 

Akselille Janne puhuu selvemmin. Jos Neuvostoliiton vaatimuksiin ei myönnytä, todennäköisin seuraus on sota, joka voimasuhteiden takia johtaa varmasti tuhoon. Johtajat eivät voi mennä piiloon kansan mielipiteen taakse: ”Kansa on kyllä valmis taistelemaan, mutta kyllä se saataisiin myöntymään, jos toden teolla haluttaisiin.”

Väitteeseen, että myöntyminen johtaa uusiin vaatimuksiin, Janne vastaa: ”miksi ei sillä tiellä sitten tulisi ihmettä vastaan, jos se kerran voi tulla vastaan sotatielläkin?”

Jannen ajattelu on samanlaista kuin presidentti Kekkosen 70-luvulla.

Siinä missä Janne edustaa teoksessa järkeä, Akseli reagoi tapahtumiin tunteella ja ottaa asiat henkilökohtaisesti: ”Eikö silläkän perkeleellä sitä maata ole tarpeeksi… – –  Minä juur sain elämäni järjestykseen…” Puna-armeijan hyökkäyksestä Akseli suuttuu niin, että olisi kertojan mukaan valmis lähtemään rintamalle, jos hänelle olisi tarjottu reppua ja kivääriä.

Sen sijaan kommunisti Siukola, vaikka on antanut pojalleen evästä armeijaan, odottaa puna-armeijaa. Sitä hän ei voi sanoa ääneen, kun yleinen ilmapiiri on toisenlainen.”

Lähde: Lea Toivolan blogi; https://sotaromaanit.wordpress.com/2016/04/27/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla-3/

*

Psykohistoriallinen katse sotaan

Historiantutkimuksen nuorempana suuntana psykohistorian synty ajoittuu 1900-luvun alkuun.  Ranskan annalisteihin kuulunut LucienFebvre puhui ensimmäisten joukossa ”psykologisesta historiasta”, jota myös mentaliteettien tai sensibiliteetin historiaksikin mainitaan.

Amerikkalainen psykohistorioitsijapolvi 1950-luvulla tähdensi, että perinteinen historiantutkija näkee historian tapahtumat lian rationaalisesti joko individulistisena (suurmieshistoria), isntitutionaalisena (valtiohistoria) tai kollektiivisena käyttäytymisenä.  Konflikteja pidetään heidän mielestään liiaksi sosiaalisten ryhmien välisinä (esim. porvarit – työläiset) vaikka ristiriita syntyy usein nimenomaan yksilön ja yhteiskunnan välille.

Psykohistorioitsijoiden mukaan monet historialliset ilmiöt – kuten muun muassa Hitler ja natsismi – uhmaavat kaikkea rationaalista selitystä.  Niitä ei voi panna satunnaistekijöiden piikkiin, siis ”sattuman” tai ”onnettomuuden” tiliin. 

He korostavat alitajuisen imperatiivin olemassaoloa ja etsivät apua ongelmiin psykoanalyysista  Psykohistorioitsijat painottavat sitä, että yhteiskunnassa vallitsee konflikti intentionaalisen käyttäytymisen ja alitajunnassa esiintyvän antipatian , siis vaistojen ja realiteettien, välillä.

Erehdykset, epäonnistumiset ja onnettomuudet ovat tästä todisteita.  Lähtökohdaksi otettiin Freudin psykoanalyysi.  Sen mukaan ihminen ei ole synnynnäisesti tabula rasa, tyhjä taulu, johon ympäristö pystyy kirjoittamaan mitä tahansa.  Hänessä vaikuttaa biologispohjainen vietti, libido, joka on luonteeltaan lähinnä seksuaalista energiaa.  Tästä on seurauksena, että realiteetteihin pyrkivä ego joutuu jatkuvasti taisteluun vaistoja korostavan idin ja moraalia edustavan superegon välissä. 

Psykohistoria on saanut melkoisen kannattajajoukon, ja se on keskittynyt erityisesti eräitten historian merkkihenkilöiden biografioiden kirjoittamiseen.  Erittäin paljon on pohdittu mm. Hitler-problematiikkaa.  Hänen on nähty käyttäneen hyväksi mm. saksalaiselle perheelle ominaista auktoriteettijärjestelmää siihen liittyvine absoluuttisine kuuliaisuusvelvollisuuksineen.  Toisaalta häntä on pidetty autoritäärisenä saksalaisen kulttuurin ihailijana, joka ei pystynyt sopeutumaan Weimarin tasavallan demokraattiseen systeemiin.  Tämä lapsuuden kokemuksiin perustuva autoritäärisyys manifestoitui voimakkaassa rotuvihassa. 

*

Renvallin persoonallisuuspsykologia

Vähän ennen kuolemaansa julkaisemassaan kirjoituksessa historioitsija Pentti Renvalla toteaa:

”… on tärkeätä, että ihmistoiminnalla on tietyt psykologiset säännönmukaisuudet, joita voidaan objektiivisesti käyttää hyväksi”.

Tätä säännönmukaisuutta Renvall etsii selvästi ihmisen persoonallisuudesta.  Hänelle ihminen ei ole pelkkä instituution jäsen, vaan hän on siveellinen, teoistaan vastuunalainen olento. 

Renvallille historiallinen tapahtuma on aina ”eettisesti sähköinen”, vaikka hän tunnustaakin siveellisten normien suhteellisuuden ja aikasidonnaisuuden.  Renvall näkee koko inhimillisen elämän intentionaalisena toimintana, mutta samalla hän moittii Karl Popperia ankarasti siitä, että tämä pitää elämän todellisuutta liian rationaalis-kaavamaisena.

Renvallin mielestä ihminen toimii usein hyvin epärationaalisesti, mutta tämäkin käyttäytyminen voidaan ymmärtää mielekkäänä, se on osana kokonaisvaltaista toimintaa.  Renvallin mukaan motiivit eivät ole sellaisenaan havaittavissa, vaan ne on tulkitsemalla etsittävä.

Nämä ovat selitysehdotuksia, hypoteeseja, jotka on verifioitava siten, että kaikki muu kyseessä oleva toimintaan liittyvä  soveltuu yhteen sen kanssa. 

Rakenteiden pohjana on Renvallilla yksityisen ihmisen sielunelämä.  Ihminen ei hänen mukaansa koskaan sulaudu rakenteeseen vaan on siitä vain osa, ja tämä struktuuri määräytyy ihmisten ominaisuuksien, pyrkimysten, käyttäytymistapojen jne. perusteella.

He ovat sosiaalisen alkuperänsä mukaisesti osa perhettä, kielensä mukaan määrättyä kansallisuutta, asemansa puolesta tuotantorakenteessa yhteiskuntaluokkansa jäseniä, uskontonsa mukaan tiettyyn kirkkokuntaan kuuluvia jne.

Näillä rakenteilla on Renvallin mukaan tapana kangistua ja kovettua ja niiden päämääränä on säilyä mahdollisimman muuttumattomana.  Niillä itsellään ei ole mitään sisäistä dynamiikkaa.  Tässä tapauksessa on suoranainen onni, ettei ihminen koko persoonallisuudellaan sulaudu yhteen rakenteeseen.  Hän on kokonaisuus, joka voi siirtää toiseen rakenteeseen muista rakenteista saamiaan vaikutteita. 

Useimmiten tavallinen kansalainen ei pysty saamaan aikaan suuriakaan, mutta ”kun isossa joukossa ihmisiä tapahtuu samansuuntainen muutos” korostaa Renvall, ”saattavat rakennekokonaisuudet muuttua niin nopeata vauhtia, etteivät tapahtumahistoriaa edustavat poliitikot pysty näitä rakennekokonaisuuksissa syntyvä uusia probleemoja hallitsemaan”.  Renvall korostaa, kuinka rakennehistoria ajaa tässä tapauksessa ”vauhdikkaasti” ohi tapahtumahistorian.

Tässä valossa voimme todeta, että Leppäsen Preeti oli renvallilainen, kun hän Valten sankarihautajaisissa loihe toteamaan:

”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa…”

*

Raivohullu ihminen

”Eräskin ystäväni on vaarallinen raivohullu, mutta muuten peräti herttainen ja miellyttävä ihminen.

Haluaisin nyt kiinnittää huomion kahteen seikkaan. Toinen niistä on liikuttavan selvä, toinen kiistanalainen. Välitön virike aiheen valintaan on eräs, viimeksi karvalakki päässä nähty valtionpäämies, joka tuo mieleen sen polttavan kysymyksen, olivatko Saksan ja Neuvostoliiton ykkösmiehet viimeksi vietetyn maailmansodan aikana kliinisesti mielisairaita.

Jos vastaus on myönteinen, maailmalla on toivoa. Sangen monet psykoosi-tyyppiset sairaudet saadaan siedettävään tasapainoon lääkehoidolla, ja vaikka etenkin skitsofrenia lienee arvoitus (paitsi periytymisen osalta), myös sen oireisiin voidaan vaikuttaa.

Ajatus kiinnostaa minua. Pitäisikö kansainvälisen rikostuomioistuimen rinnalle perustaa kansainvälinen mielentilantutkimus ja ylikansallinen vankimielisairaala?

Nürnbergin oikeudenkäyntien yhteydessä 40-luvulla etenkin amerikkalaiset panostivat paljon syytteessä olleiden natsijohtajien psykiatriseen tutkimiseen.

Sellaiset sotapäälliköt kuin esimerkiksi Patton (USA) ja Montgomery (UK) ja kymmenet muut eritellään kaikissa alan kirjoissa. On kätevää, jos päällikkö on sekä narsisti että psykopaatti. En viitsi luetella nimiä, mutta esimerkiksi amerikkalaisista kenraaleista muutama päästi muistelmiinsakin maininnan ihmisen ampumisesta omin käsin suurimpana nautintona, jota elämällä on tarjota.

Ero on kuulkaa suuri. Dwight Eisenhower laukaisi tiettävästi tuliaseen vihan vallassa vain kaksi kertaa elämässään. Hän ampui rottaa Roomassa, hotellihuoneessaan, ensin ohi ja sitten onnistuen vain nirhaamaan otusta.

Kun siis käsityksemme mielen järkkymisestä on paljon biologisempi, kemiallisempi kuin kymmenen vuotta sitten, ja kun freudilainen psykoanalyysi on käytännössä kuollut, voisi esittää seuraavan kysymyksen.

Tähän on kimmoke epigenetiikasta, jossa näyttää osoitetun, että jokin (karsinogeeni) voi vaurioittaa solukkoa kajoamatta itseensä DNA:han mutta silti niin, että muuttuneet ”triggerit” saattavat periytyä.

En väitä ymmärtäväni tuosta asiasta kovin paljon, mutta kysymykseni on historiantutkijan kysymys – entä jos mielisairaus voisi olla joskus, jossain tilanteessa, ”tarttuvaa”?

Entä jos kunnon hampurilaisten satamamiesten käyttäytyminen SS Sonderkommandon murhamiehinä ei selitykään pelkästään sosiologisesti ja psykologisesti? Kyynikko sanoo, ettei siinä ole mitään selittämistä. Ihminen vain on sellainen.”

Linkki: Jukka Kemppinen: Vaarallinen raivohullu, blogi 28.2.2011.

*

”Talvisodan henki”

Lea Toivola kirjoittaa Pentinkulman yhteisöstä;

”Pitäjän miehet sijoitetaan aluejärjestelmän mukaisesti samaan yksikköön. Opettaja Rautajärvi toimii upseerina. Ensiksi kaatuu Leppäsen Aunen poika Valtu. Ketään tovereista ei naurata, vaikka tämän tavaroista löytyy valokuvasarja jossa on ”kuus hyvää asentoo”.

Kertoja lopettaa kohtauksen tiivistykseen: ”Näin oli alkanut sadan ja viiden kunnianpäivän raskas, katkera arki.” Sodan arki on toisenlaista kuin juhlapuheissa. Talvisodan rintamalla on niin kovat paikat, että Linnalle tyypillinen huumori ja ironia puuttuu.

Kotirintaman kuvauksessa ironiaa edelleen on. Talvisodan henkeä perinteisessä muodossa kokee nimenomaan pitäjän herrasväki, joka kokee jo YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikana ”voimakkaasti yhteisyyden ja veljeyden tuntoa, kun kohtalon musta siipi laskeutui kansakunnan ylle ja riisui sielun pienestä ja arkisesta. Pukeuduttiin ratsastuspukuun ja -saappaisiin ja mentiin sahaamaan puita jonkun eläkevaarin kanssa”.

Valtun kaaduttua tämän äiti Aune  ei osaa käyttäytyä kuin ”sankariäidin” pitäisi vaan ulvoo kuin eläin, jolta on viety pentu. Hän osaa myös käyttää hyväkseen suruaan, jonka ansiosta häntä kohdellaan ensimmäisen kerran tasa-arvoisesti.” (korostus VH).

Lue lisää: Lea Toivolan oivaltava blogi: https://sotaromaanit.wordpress.com/2016/04/27/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla-3/

*

Populäärikulttuurin Talvisotakuva

Tuurin/Parikan Talvisota on julkitulostaan lähtien edustanut vahvaa tulkintaa Talvisodasta ja Talvisodan miehistä.  Se on lähtökohdiltaan varsin paikallinen, Kauhavaan kiinnittyvä, maaseudun miesten ja heidän elinpiirinsä sosiaalisen rakenteen kuvaus. 

Iso osa miehistä on talollisia tai muita maatalouden parissa työskenteleviä, monilla on suojeluskunta-tausta, vanhimmilla jopa 1918 sotakokemusta tai tuntumaa heimosotiin. 

Muita orientaatioon vaikuttavia seikkoja ovat: asema kansalaissodan voittajan puolella, valkoisen Suomen perintö, Amerikan siirtolaisuus ja Lapuan liikkeen läsnäolo.  Heille sosiaalisesti ja poliittisesti sotaan lähtö edusti kutakuinkin pelättyä mutta toisaalta odotettavissa ollutta vaihtoehtoa.

*

Länsikannaksen halkaiseva Leningradin-Viipurin valtatie muodosti lähtökohtaisen hyökkäysuran kohden Suomen syvemmällä olevia kohteita päin. 

Summan lohkoa puolustaneiden rykmenttien ja pataljoonien miehet oli perustettu siinä ”toisessa Suomessa”, kaupunkien ja taajaväkisten asutuskeskusten nuorukaisista ja miehistä.  Teollisuuspaikkakuntien työläisistä, joille elämä kapinassa tappion kärsineen väestön parissa oli arkea, ja asemoiminen yhteiskunnan alempiin ryhmiin tuttua.

Tutkija Jussi Jalonen toteaa, että Suomen sodankuva on ollut ensisijaisesti metsien sotaa, joltain osin jopa ankaraa korpisotaa, mottisotaa, kuten Raatteen ja Kuhmon taistelut.  Mutta Talvisotaan mahtuu muunkinlaisia sotia: on kaupunkien pommituksia, ja sitten Kannaksella Mannerheim-linjan jäykän puolustuksen taisteluja sen ajan parhaalla insinööritaidolla rakennetuissa bunkkereissa ja pesäkkeissä.  Asetelmiltaan Summan taistelut tulevat varsin lähelle nykyaikaista kaupunkisotaa, jossa vankkoja asemia puolustetaan tiukan rumputulen alla.  Menetykset niin hyökkääjän kuin puolustajankin osalta ovat mittavia.

*

Hämeenkyrön miehet kuuluivat Talvisodassa eversti Paalun komentamaan 3.D:aan.  Kovimmat taistelut divisioona kävi helmikuussa 1940 puna-armeijan toista suurhyökkäystä torjuessaan.

Divisioonaan kuuluvista JR 7:n hämeenkyröläisistä kaatui miehiä Summassa jo hyökkäyksen ensi päivinä.

Helmikuun 6. päivänä venäläiset suorittivat  hyökkäyksen Marjapellonmäen kaistalla.  Summan kylän alueella venäläiset hyökkäsivät iltapäivällä leveällä rintamalla  Yritys päättyi venäläisille tavallista huonommin, hyökkäävän vihollisdivisioonan oli käännyttävä pakokauhun vallassa takaisin: suomalaisten tykistö ja konekiväärit tekivät siitä selvää jälkeä.

Taistelussa kaatui kaksi hämeenkyröläistä sotamiestä JR 7:n 9. komppaniasta.

Seuraavina päivinä taistelut jatkuivat  kiivaina.

JR 7:n komentaja eversti K.A. Heiskanen toteaa ajankohta käsittelevässä kirjoituksessaan useaan kertaan, että eniten huolta tuotti kuitenkin jatkuva unen puute, joka vähitellen teki lopun joukkojen taistelukyvystä.

Puoliaan lujasti pitävän JR 7:n joukoista kaatui neljä miestä, heidän joukossaan reservinkersantti rykmentin I. konekiväärikomppaniasta.

Tammikuun loppu ja helmikuun alkupuoli muodostui JR 7:n miehille tuhoisaksi.  Tuolloin käydyissä taisteluissa kaatui 27.1. – 14.2.1940 välisenä aikana Summassa 25 hämeenkyröläistä.

Yhteensä Hämeenkyrön miehiä meni Talvisodan summassa 33 miestä.  Noin 40 % kaikista pitäjän Talvisota-uhreista.

Samaan aikaan Suomussalmen suunnalla taisteleva JR 65 menetti helmikuun taisteluissa neljä miestä.  Taipaleessa ja Taipaleenjoella kaatui JR 19:n riveissä viisi hämeenkyröläistä ja JR 21:n joukoissa kaksi miestä. 

Hämeenkyröstä kaatui eri rintamilla ja eri joukko-osastoissa kaikkiaan 83 miestä, heistä 4 upseeria ja 9 aliupseeria.

*

Kumea hiljaisuus

Sitä en tunnusta, että kullakin sukupolvella olisi oma totuutensa, mutta sitä vastoin omat muistonsa ja subjektiivinen käsitys niistä, todenmukainen tai ei.

Jotkut tietämistäni tämän blogin lukijoista ovat oikeasti sotaorpoja.

Itse kävin naapurin pojan polkupyörän tarakalla hänen isänsä sankarihaudalla niin pienenä, ettei ruoho ollut kunnolla kasvanut.

Paikkakunnalla vallitsi sodasta kumea hiljaisuus, joka johtui myös siitä, että ympärillä oli niin paljon "sodassa hermonsa menettäneitä".

Kun olin oppikoulussa 50-luvulla, rituaalit olivat vakiintuneet.

Armeijan kävin asusteissa, joissa oli leima SA Int. 1942 (pussihousut, saappaat jne.)

Omassa ympäristössäni, joka oli etuoikeutettu, sotamuistoilla rehvastelua pidettiin hyvin pahana. Se tumpattiin pilkalla - tarkoitan toisia rintamamiehiä.

Muutos alkoi varmaan tapahtua 1980-luvulla. Kotoa Kauhavalta Antti Tuuri löysi kertojikseen mm. todellisen sotasankarin J.O. Pernaan, joka ei kai ollut asevelihenkinen eikä varsinkaan taipuvainen muistelemaan. Hänen nauttimansa arvonanto johtui siitä, että hän oli ollut molemmissa sodissa lääkintäaliupseereina ja kantanut puolen pitäjä miehet mahdottomista paikoista sidontapaikalle.

Toisin sanoen sotaan ja Neuvostoliittoon suhtauduttiin eri tavoin. Sota oli kipeä asia
.”

Jukka Kemppinen, kommentti 14.2.2008; http://kemppinen.blogspot.fi/2008/02/tuomiojan-pljys.html

*

Sodasta on kerrottu kaikki

Joskus tuntuu että kaikki on kerrottu, ei enää mitään pidäkkeitä, ei mitään tabuja.

Vain yksi tabu on ja pysyy.

Todelliset tapattajat.  Heistä ei kerrota, tai kerrotaan ohimennen, katkerasti ja nyrkkiä puristaen, mutta ei täydesti ja kattavasti.  Keitä he olivat, missä asemissa he toimivat: heitä oli kaikilla tasoilla ryhmänjohtajista Päämajaan.  Miten he toimivat, minkälaisia töitä teettivät, mitä tuhoa ja turhaa kuolemaa niittivät.

Tätä ei kerrota.  Se on viimeinen ja viimeiseksi puhkaistava tabu, mutta sen aika ei ole ollut, vaikka onkin ollut jo kohta 80 vuotta. Miksi?

Suomen paras elossa oleva sotakirjailija Jukka Kemppinen kirjoitti jo yli 12 vuotta sitten (5.11.2005):

Vihma oli yksi Talin - Ihantalan divisioonankomentajista. Hän oli aika tyypillinen kenraali, vanhan pappissuvun (Wichman) vesa, kuten Ruben Lagus. Laguksia oli 1800-luvulla puoli valtiokalenteria ja Helsingin yliopiston matrikkeleissa vaikka mitkä määrät. Einar Vihma oli kuitenkin mielenkiintoisella tavalla sielullisesti tasapainoton henkilö, joka jäi aikakirjoihin jo 1920-luvulla suorittamalla sotakorkeakoulun huonoimmilla arvosanoilla. Kurssin priimus oli toinen käyttäytymiseltään ajoittain jokseenkin kaoottinen mies, Paavo Talvela.

Jää nähtäväksi, ottaako kukaan nuorista historian tohtoreista selvittääkseen, oliko keskeisissä upseereissamme sellaisia "miesten tapattajia", joista on nyt puhuttu puoliääneen 60 vuotta. Jos oli, edellä nimeltä mainitut voisivat kuulua joukkoon. Sotilaspiireissä puhuttiin "kovista" johtajista tavalla, johon sisältyy arvostusta. Johtajan kovuus vain ei taida olla kovin yksiselitteinen asia. Tehtävä on ymmärtääkseni kuluttaa vihollisen elävää voimaa ja materiaalia, ja sen tehtävän suorittaminen edellyttää, että omat joukot pysyvät mahdollisimman hyvin ja kauan hengissä.

Turtola viittaa ajatukseen, johon olen itsekin viitannut lehtikirjoituksissa (Kanava). Nimittäin kukaties kesän 1944 katastrofi, joka kääntyi kaiken jälkeen juuri Ihantalassa maan pelastukseksi, olisi syy- ja seuraussuhteessa talvisodan ajoittain kovin huolettomaan tapattamiseen ja jatkosodan hyökkäysvaiheen 1941 suunnattomiin tappioihin. Talvisotaan tuotiin sekä varsinaisiin yhtymiin että täydennysdivisiooniin hyvin paljon miehiä, jotka oli eri syistä jätetty vaille sotilaskoulutusta 1920- ja 1930-luvulla. Viipurin ympäristössä ja Viipurinlahdella heitä kuoli paljon, todella paljon.

Jatkosodan alkuhyökkäyksissä 1941 tappiot olivat suuremmat kuin 1944. Vuosikymmenien jälkeen on vaikea ymmärtää, miksi Petroskoihin ja Karhumäkeen oli niin kauhea kiirre, ettei kaikin ajoin ehditty edes koukata, ja oliko kaikkien "tappokukkuloiden" valloittaminen todella sotilaallisesti perusteltua.

Tiedossa ei ole, että nämä kysymykset olisivat aiheuttaneet Vihmalle ongelmia. Vastauksia ei liioin löydy elämäkertateoksesta, eikä sellaisia kenties ole lupa odottaakaan. Mutta ongelma on avoin.

Kenraalin kuolema - kaatuminen Ihantalassa - on surullinen juttu, ja sotaolosuhteet huomioon ottaen varsin pitkälle "oma vika". Kenraali ja esikuntapäällikkö laittoivat itsensä syyttä suotta heitinten keskitykseen, vaikka heidän olisi kuulunut olla taempana johtamassa taistelua.

Silloin tällöin maailmassa käy niin että "murhattava pakenee kohti kirvestä".

Nykyisten liikemiesten ja pankkiherrojen kielenkäyttöön on pesiytynyt kaksi virheellistä taktistä sääntöä. On muka johdettava edestä ja tuleen ei saa jäädä makaamaan.

Joskus on johdettava edestä, joskus takaa. Tilanne määrää paikan. Johtajan on varmistettava paras mahdollinen liikkuvuus ja varma tietojen saaminen. Tuleen on joskus jäätävä makaamaan, jos rynnäkön jatkaminen merkitsisi vältettävissä olevia menetyksiä ja perääntymään ei pääse. On siis kaivauduttava. Kaivautuneen sotilaan selviytymismahdollisuudet tykistötulessa ja ilmapommituksessa olivat toisen maailmansodan oloissa lähes satakertaiset verrattuna pitkin pituuttaan maastoutuneeseen.”

Lähde: Jukka Kemppinen: Kenraalin kuolema, blogi; http://kemppinen.blogspot.fi/2005/11/kenraalin-kuolema.html

*

Miksi heinä-elokuussa 1941 kaakkoisrajalla niin monien, samaankin divisioonaan (esim. 15.) kuuluneiden rykmenttien piti hyökätä omilta kaistoiltaan kenttälinnoittautunutta vihollista pahki riti rinnan, kun perustava sotataito olisi edellyttänyt yhtä puhkaisua, sen varmistamista ja joukkojen syöttöä läpi ja levittäytyen ja – edeten.  Tätä kysyi parikymmentä vuotta sitten mm. mainitun divisioonan rykmentti-historiikin tehnyt upseerikirjoittaja.

*

Olen asiantuntevan sotilaslääkärin kertomana saanut kuulla, miten Vihma kuoli. Hänen lähettinsä haavoittui mutta huusi Vihmalle, miten kävi herra kenraali.  Lähistöllä ollut hämeenkyröläinen kersantti näki tilanteen ja ryömi paikalle ja yritti antaa apua Vihmalle, mutta mitään ei ollut tehtävissä.  Hän oli viimeinen ihminen, joka näki heikkenevän elonliekin uhkarohkean kenraalin silmissä, häntähän oli varoitettu, miehet tiesivät systeemin, jolla venäläinen ampui, mutta ukko halusi näyttää.  Ikaalislainen sotamies on kuvannut, miten illalla majapaikan pihaan ajoi autoja, ja arkkua kannettiin, siinä meni kenraali yöksi kellariin, aamulla matka jatkui.  Miten pienistä muistikuvista todellisuus, sota ja elämä, muodostuu, se alkaa jostakin ja välähtää ja sitten sammuu eikä sitä enää ole.

*

Verta ja verta

”Laurila menetti rykmenttinsä, JR 16:n. Jopa Heinrichs tuki jossain määrin Laurilan arvostelua liiallisesta miesten säästämisestä, liian neuvottelevasta asenteesta alaisiinsa johtajiin ja ”passiivisuudesta”.

Saksan jääkärien keskinäisistä väännöistä ei ole kovin paljon kirjoiteltu. Heinrichs kumminkin kuului ruotsinkieliseen herrasväkeen ja Laurila suomenkielisiin, koulutuksensa keskenjättäneisiin. Sangen vähälle huomiolle ovat jääneet seinästä reväistyt renkipojat, puhumattakaan Altonan kurikomppaniaan toimitetuista jääkäreistä.

Sotien ajan upseeriarvosteluissa ei koskaan moitittu sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi nuori Yrjö Keinonen, jonka polkupyöräkomppanian tappiot syksyllä 1941 olivat haavoittuneina ja kaatuneina 96 prosenttia vahvuudesta
.”

Lähde: Jukka Kemppinen: Laurilain työt, blogi 5.9.2008; http://kemppinen.blogspot.fi/2008/09/laurilain-tyt.html

Lue myös: https://maanpuolustus.net/threads/kumurin-riita-ja-kiteen-l%C3%A4pimurtotaistelu.4403/

*

Murhan kaksimielisyys: ainekset

Zygmunt Bauman sanoo, että muutama modernin yhteiskunnan tärkeimmistä tuntomerkeistä sisältyy vertauskuvaan, joka kertoo puutarhasta huolehtimisesta.  Vallanpitäjät ja varsinkin vallanpitäjän asemaa itselleen tavoittelevat ihmiset käyttävät mielellään tätä kuvaa ja vertaavat omaa kutsumustaan rikkaruohoja kitkevän puutarhurin tehtäviin.  Tietyt toiset ihmiset ovat niitä rikkaruohoja, sellaista ei-toivottua ainesta, jota velvollisuuttaan noudattava nykyaikainen puutarhuri kitkee pois.

Bauman sanoo, että puutarhanäkökulmasta katsoen natsien suorittamat joukkomurhat ja stalinistien toimeenpanemat massamittaiset puhdistukset eivät olleet modernin maailman häiriötiloja, vaan mieluummin sen keskeisten, hyvää tarkoittavien tendenssien tiivistelmä.  Bauman ottaa tehtäväkseen ymmärtää niitä moderneja tendenssejä, jotka saivat aikaan miljoonien ihmisten järjestelmällisen murhaamisen keskitysleireillä ja vankileirien saaristossa.

Baumanilaisen modernismikritiikin näkökulmasta holokausti ja gulagi olivat modernin puutarhurin luovaa työtä.  Ei-toivottujen ainesten rajoittaminen on eteenpäin katsovan modernin miehen tunnuslause.

Kasvimaapalstaansa rapsuttavan mummon ja ei-toivottuja aineksia poistavan modernin miehen välillä on kuitenkin baumanilaisen ajattelemistavan mukaan ainakin kaksi suurta eroa.

Ensinnäkin kasvitarhurin ja ihmistarhurin visioinnin tavat ovat erilaisia.  Baumanin mukaan  moderni sankari haaveilee tilapäisten ja toistuvien ratkaisujen asemasta lopullista ratkaisusta.

Hänellä on arkiset horisontit ylittävä visio paremmasta maailmasta, jonka toteuttamista ei-toivotut ainekset hidastavat. Kasvimaan hoitajan sosiaalista mentaliteettia sen sijaan konstituoi tieto siitä, että puutarhaa ei voi hoputtaa, sillä kaikki kasvaa toistuvasti omaa tahtiaan.

Lähde: Pertti Julkunen: emt. s. 478-479.

*

Nuoruus joka kohtasi tulen, joka poltti ja korvensi

Tarina tuntemattomasta runoilija Ilpo Kaijasta. https://fi.wikipedia.org/wiki/Ilpo_Kaija

Hänen ainoaa julkaistua runoaan ei ole painettu Suomen runottareen. Hänen tuotantoaan ei analysoida yliopistoissa. Hänen runonsa ei kuulunut Yrjö Jyrinkosken ohjelmistoon. Runoilija Ilpo Kaija on kuitenkin olemassa. Ilpo Kaija oli kuollessaan vain 23 -vuotias - lokakuussa vuonna 1944.

Vänrikki Kaijan painettu tuotanto rajoittuu yhteen (1) runoon, Rintaman kevät, joka on julkaistu vuonna 1943 kootussa rintamamiesten runojen antologiassa.  Toimituskuntaan kuulunut kuuluisa Olavi Paavolainen ojensi kokoelman ”rintamamiesten vaatimattomana” muistolahjana vankilasta lokakuussa 1944 vapautuneelle Hertta Kuusiselle, päiväyksellä 21.12.1944.  Tuo Hertan kirja on päätynyt omaan kirjastooni.

https://www.sotapolku.fi/henkilot/kaija_tuomas-ilpo_1921-06-01_helsinki/

Tuomas Ilpo Kaija (1. kesäkuuta 1921 Alahärmä – 30. lokakuuta 1944 Vuotso, Sodankylä) oli suomalainen vänrikki ja runoilija joka kaatui Lapin sodan aikana.

Kaija palveli tulenjohtajana Raskas Patteristo 14:ssä. Kaijan runo Rintaman kevät julkaistiin Olavi Paavolaisen toimittamassa runokokoelmassa Täältä jostakin – Suomen kenttäarmeijan runoja (WSOY 1943).

Kaija kaatui 30. lokakuuta 1944 Kaunispäällä suomalaisten hyökätessä Vuotsosta kohti Laanilaa. Hänen oli määrä päästä seuraavana päivänä siviiliin. Kaija on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.

Vuonna 2011 Yle Radio 1:ssä esitettiin Todellisia tarinoita -sarjassa Ilpo Kaijasta kertonut, Karviasta syntyisin olevan kirjailija Juha Seppälän oivaltava ja kirvelevän kirkas radiodokumentti Tuntemattoman runoilijan kuolema.

http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=8650&raportti=1

Mutta Ilpo Kaija elää Suomen runottaressa, sen proosan osiossa.  Jussi Talvi, hänkin samasta yksiköstä kuin Kaija, on ikuistanut hänet siinä vuoden 1954 ”toisessa tuntemattomassa sotilaassa”, joka narratiivinsa ja älyllisyytensä vuoksi oli tuomittu ikuisesti jäämään Väinö Linnan rehevän tuntemattoman sotilaan varjoon ja näivettymään siellä.

Jos ovellesi joskus tulevaisuudessa koputtaa mies, jonka nuoruus takertui piikkilankoihin ja hän kohtasi sodan liekin, joka kuluttaa, älä moiti… (ulkomuistista, vänrikki Kaijan kirjeestä ex-esimiehelleen)

Runopoika Ilpo Kaija, vänrikki ja sotilas, nuori mies, on Talven teoksen Ystäviä ja vihollisia, luutnantti Matti Honka, jonka saksalaisen tappajan räjähtävä luoti repii hajalle Kaunispäällä, Lapin sodassa. 

Toinen kertomaton tarina on kertomus luutnantti Mettomäestä, joka Ikaalisten lukion I luokalta lähti vapaaehtoisena sotaan, oman ympäristönsä ja tajuntansa vihollista Neuvosoliittoa vastaan, mutta joutui päättämään sotansa ja elämänsä Lapissa, Saksaa vastaan käydyssä taistelussa.  Jos Talvisota oli puhdas sota, viimeinen täysin oikeutettu ja jalo sota, ja jatkosota oli jatkokertomus, jossa entropia ja harha nousivat, niin entistä ystävää ja väliaikaista vihollista ja sitten ystävistä parhainta vastaan piti käydä pakotettuun sotaan.  Kun Pertti oli viimeistä kertaa kotolomalla, hän oli hieman poissaoleva ja hermostunut ja sanoi: Niin halusta kuin lähdinkin sotaan, tein sen ilolla, sillä silloin taistelin kaikella voimallani Venäjää vastaan, mutta nyt taistelen ystäviäni ja Saksaa vastaan, eikä siinä ole enää mitään mieltä.  Luutnantti Mettomäen, ensiluokkaisen sotilaan kohtalon on kuvannut eversti Wolf H. Halsti Lapin sota –teoksessaan, miten kokenut ja osaava sotilas ajoi miestensä keulassa polkupyörällä tiedusteluretkellä ja avoimesti tiellä, suoraan saksalaisten normatiiviseen väijytykseen.  Halsti katsoi ja näki tämän kaiken korkealta mäeltä ja kirjoittaa siitä sydänverellään, sillä hän ymmärsi ennen aikojaan väsyneen, vanhentuneen, illusionsa menettäneen nuorukaisen tuskan ja turtumuksen.

*

Miten sodasta tulee kirjoittaa?

 

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

"^Tappaminen on ihmisten välisen seurustelun vanhin muoto".

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Olipa pitkähkö mutta odella hieno avaus. Jaksoin lukea se jopa huolellisesti; parissa kohtaa jouduin kyllä poikkeamaan googlessa mutta jatkoin ajatuksella lukemista loppuun asti.
Hieno avaus.

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Olipa pitkähkö mutta odella hieno avaus. Jaksoin lukea se jopa huolellisesti; parissa kohtaa jouduin kyllä poikkeamaan googlessa mutta jatkoin ajatuksella lukemista loppuun asti.
Hieno avaus.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska
Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

Kiitoksia suosituksesta!

Ja kirjahan oli tosiaan myös henkilökohtainen, jonka jokainen voi kaatuneen isoisäni kotiinpaluuta kuvaavasta prologista huomata.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset