*

Veikko Huuska

Presidentinvaalin 1956 ehdokasasettelusta, poikkeuslaista ja hieman muustakin

Paasikiven-Kekkosen linjat 1955-1956

 - Presidentinvaalin 1956 ehdokasasettelusta ja hieman muustakin

*

Tiivistelmä:

”Kaikki kuusi eduskuntapuoluetta valitsivat hyvissä ajoin ennen vuoden 1956 vaalia omat presidenttiehdokkaansa, joista jokainen oli ollut läheisessä yhteistyössä Paasikiven kanssa. Itse vaalikamppailu oli kaikkia sitä edeltäneitä repivämpi, kiivaampi ja kovasanaisempi eikä siinä kaihdettu myöskään puuttumista ehdokkaiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.”

 – Lähde: Wikipedia: Suomen presidentinvaali 1945 https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_presidentinvaali_1956

*

OSA I  KEKKONEN

22.11.1954

Kekkonen Maalaisliiton ehdokkaaksi

”Aloitteentekijöiksi nousivat jälleen kainuulaiset, kuten vuoden 1950 vaalienkin edellä.  Maalaisliiton Kainuun piirijärjestön kokoontuessa sääntömääräiseen syyskokoukseen 22.11.1954 piirin puheenjohtajana toimiva maanviljelijä Tauno Korhonen ehdotti jo avajaissanoissaan, että piirijärjestö esittäisi puolue-elimille Maalaisliiton presidenttiehdokkaan valitsemista jo kahden viikon kuluttua kokoontuvassa puoluevaltuuskunnan kokouksessa.  Puoluevaltuuskunnalle esitettäväksi ehdokkaaksi Korhonen nimesi Kekkosen.  Ehdotukset hyväksyttiin suoralta kädeltä yksimielisesti. …

Korhonen on myöhemmin kertonut, että taktiikasta oli sovittu jo edellisenä iltana piiritoimikunnan kokouksessa.

Lähde: Juhani Suomi: Kuningastie. Urho Kekkonen 1950-1956. s. 441-442.

*

9.12.1954

Maalaisliiton puoluevaltuuskunta kokoontui joulukuun 9. päivänä.

Esillä olivat kummankin sille esitetyn presidenttiehdokkaan nimet, Kalliokosken ja Kekkosen.  Keskustelu asiasta oli vilkas.  Itse ehdokkaisiin puututtiin kuitenkin vain ohimennen.  Lähinnä kiisteltiin siitä, tuliko päätös tehdä kokouksessa vai siirtää myöhemmäksi.  Kun yksimielisyyttä ei löytynyt, asiasta äänestettiin.  Äänin 54 – 26 ehdokasta päätettiin käydä valitsemaan välittömästi.

Seuranneessa lippuäänestyksessä Kekkonen sai 62, Kalliokoski 10 ja Sukselainen 3 ääntä.  Tuloksen selvittyä Kekkonen nimitettiin Maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi.  …

Näin lähdettiin alusta alkaen asetelmasta, missä Maalaisliitolla oli virallinen presidenttiehdokas sekä pienen vähemmistön esillä pitämä varaehdokas, jonka kannattajat vain odottivat Kekkosen kompastuvan edessä olevalla runsaan vuoden mittaisella taipaleella.  Hajaannuksen tuntua pyrki omalta osaltaan lietsomaan Uusi Suomi, joka kirjoituksissaan antoi ymmärtää, että Kekkosella oli vastassaan voimakas oppositio Maalaisliiton kentällä.  Näin lehti tavallaan toteutit Tuure Junnilan kokoomuksen puoluehallitukselle antamaa neuvoa, että Maalaisliiton riveihin oli lyötävä kiilaa mahdollisen Kekkos-opposition löytämiseksi.

Syntynyt asetelma säilyi jokseenkin muuttumattomana aina syksyyn 1955 asti.

Lähde: Suomi: emt. s. 443.

*

Pian vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen Helsinkiin oli perustettu Kerho-56 –niminen ryhmittymä, jonka tehtävänä oli muun muassa pohjustaa seuraavia vaaleja.  Sen taustalla toimi kokoomukseen, sosiaalidemokraatteihin, kansanpuolueisiin ja Maalaisliiton oikeaan siipeen lukeutuvia henkilöitä.  Joukon yhteisenä päämääränä oli Urho Kekkosen presidenttitien katkaiseminen. 

Lähde: Suomi: emt. s. 444.

*

Kerho 56 eli Kerho Ukkonen

Tässä Jorma Mellerin kirja-arvostelun myötä lisävaloa K56:een, osin fiktion mutta läheistietoon perustuvan faktankin varjossa: Lue lisää täältä

http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/224111-tohtori-keijo-alhon-tapaus?quicktabs_vapaavuoro_most_popular=1

*

Huhtikuu 1955

Kokoomuksen ehdokkaan asettaminen vei (pidemmän) ajan.  Alun alkaen lähtökohtana oli, että presidentiksi oli valittava porvarillista maailmankatsomusta edustava henkilö, mutta tämän tuli olla joku muu kuin Kekkonen.  Tavoitteeksi asetettiin sellaisen ehdokkaan löytäminen, jota kokoomus, kansanpuolueet ja Maalaisliiton oppositiovoimat voisivat kannattaa.

Myöhemmin tähän joukkoon lisättiin vielä sosiaalidemokraatit, kun Kekkosen uskottiin selviävän Maalaisliiton ja SKDL:n äänillä viimeiselle kierrokselle.  ”Meidän presidenttiehdokaskysymystämme on siis harkittava myös siltä kannalta, kenelle sosiaalidemokraatit ratkaisevassa viimeisessä äänestyksessä antaisivat äänensä ennen tri Kekkosta”, evästi Lauri Aho puoluevaltuustoa.

Toisaalta pohdittiin myös sitä mahdollisuutta, että vaalin viimeisellä kierroksella olisivat vastakkain Kekkonen ja joku sosiaalidemokraatti  Puoluesihteeri Honkalan mukaan kokoomuksen keskuudessa oli ”runsaasti sellaisia mielipiteitä, että mieluummin on valittava sosiaalidemokraatti, jos heidän ehdokkaanaan on esim. Tanner”.

Lähde: Suomi: emt. s. 444-445.

*

Huhtikuu 1955

Sen jälkeen kun kokoomus oli turhaan pyytänyt akateemikko A.I. Virtasen ja arkkipiispa Ilmari Salomiehen suostumusta, se valitsi huhtikuussa 1955 ehdokkaakseen puolueen mielipidemittauksessa hyvin menestyneen suurlähettiläs Sakari Tuomiojan.  Ratkaisu oli sikäli erikoinen, että Tuomioja ei ollut kokoomuksen, vaan edistyspuolueen raunioille syntyneen ja sittemmin kokoomusta lähestyneen Vapaamielisten Liiton jäsen.  Myös se asetti hänet ehdokkaakseen ja solmi sittemmin kokoomuksen kanssa vaaliliiton.  …

Lähde: Suomi: emt. s. 445.

*

Kokoomuksen puoluehallitus 27.5.1955

Kokoomuksen puoluehallituksen ensimmäinen presidentinvaalien vaalipropagandaa koskeva yleissuunnitelma.

Lähtökohtana on, että suuri osa äänestäjistä suhtautuu Kekkoseen kielteisesti.

Tälle rakentuva ”torjuntapropaganda”:

Hyödynnetään Maalaisliiton ehdokkaan (Kekkosen) heikkouksia ja rasitteita ohjenuorana:

”Kekkosen häilyvyydestä ja opportunismista (on) saatava kansantajuinen, iskevä yhteenveto”.

Alkuperäisen, alustavan torjuntapropagandasuunnitelman poimintoja:

Kekkonen esitellään julkisuudessa muun muassa: ”juopottelevana hotellitappelijana”, ”kielitaidottomana nurkkakuntapoliitikkona” ja ”hysteerisenä pyrkyrinä”.

Sylvi Kekkonen oli tarkoitus esitellä äänestäjille ”kansainvälisesti tunnettuna kommunistien myötäjuoksijana”.

Nämä kohdat pyyhittiin sittemmin suunnitelmasta yli, mutta perussävy säilyi.

*

SDP:n presidenttiehdokkaan valintaan liittyi paljon intrigejä.

Kesän 1955 puoluekokouksen lähestyessä aatemaailmaltaan hyvinkin erilaiset henkilöt ryhtyivät ajamaan Tannerin ehdokkuutta.  Päämääränä oli estää Kekkosen valinta, jos ei muuten, niin taivuttelemalla Paasikivi jatkamaan tehtävässään vielä pari vuotta.

Tässä Joukossa Kekkosta kuten myös SDP:n toisena kandidaattina mainittua Fagerholmia pidettiin liian myötäsukaisena Neuvostoliiton suuntaan.  Tannerin ehdokkuutta perusteltiin arviolla, että tämä saisi ratkaisevassa äänestyksessä taakseen myös ”porvarien enemmistön ehkä osan maalaisliittolaisistakin”.

Aktiivisimpiin tässä joukossa kuului Kekkosen ystävästä tämän katkeraksi vastustajaksi muuttunut Tauno Jalanti, joka ulkoministeriön jätettyään oli muuttanut liikemieheksi Pariisiin.  Muita puuhamiehiä olivat muiden muassa  professori Arvi Korhonen ja Poika Tuominen.  Tämä joukko painosti Leskiseltä lupauksen, että ”tämä painisi toimeen aktion Tannerin asettamiseksi presidenttiehdokakaksi”.

(Tanneria kannattavien) Tukijoukkoon kuului myös henkilöitä, joiden olisi odottanut toimivan toisen ehdokkaan, Tuomiojan, puolesta.  Tällaisia olivat esimerkiksi Aura ja Junnila.  Jalannin mukaan itse Tuomiojain oli vielä huhtikuussa- vain lopullista siunausta vailla olevana kokoomuksen ehdokkaana – ”varauksettomasti Tannerin kannalla”.

Lähde: Suomi: emt. s. 445-446.

*

SDP:n puoluekokous 3.6.-.6.1955

Fagerholmkin uskoi Tannerin tulevan valituksi puoluekokouksessa.  Toisin kuitenkin kävi.  Erittäin tasaväkisessä neuvoa-antavassa äänestyksessä Fagerholm sai yhden äänen enemmistön.

Kun Tanner oli asettanut oman valintansa ehdoksi huomattavan enemmistön kannatuksen, saattoi menettelytapavaliokunta siihen vedoten suosittaa – tosin äänestyksen jälkeen – Fagerholmin valitsemista. 

Ja niin riitainen puoluekokous nimesi hänet SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Lähde: Suomi: emt. s. 446.

*

Sensaatio – Sensaatio Uutiset

Antikekkoslaisen median äärimuodoksi ilmaantui Sensaatio-niminen ilmaisjakelulehti, jona nimi pian muuttui Sensaatio Uutiset.  Sen otsikot saavuttivat pian eräänlaisen suomenennätystason.  (Esim. ”Kekkosen luovuttava presidenttiehdokkuudestaan.  Hotellitappelut jatkuvat: raahasi naista korvarenkaasta”). Bensiiniä huhujen lieskaan löi Kekkonen itse.  Vahvimmaksi sellaiseksi muodostui niin kutsuttu Kämpin tappelu, josta riitti puheenaihetta pitkään. 

*

OSA II  Vanhan Paasikiven kärsimykset…

*

”Operaatio Perämies”

Junnila osallistui paitsi Kokoomuksen presidentinvaalivalmisteluihin – jotka ajautuivat varhaisen aloituksen jälkeen hiljaisempaan vaiheeseen – myös muutamiin luonteeltaan salamyhkäisempiin

hankkeisiin ja yhteenliittymiin, joiden tarkoituksena oli ennen muuta Urho Kekkosen presidentiksi pääsyn estäminen.

Eräs näistä konspiratiivisen presidenttipelin ilmentymistä oli ”Operaatio perämies”, jonka puitteissa etsittiin keväällä 1953 Kekkoselle sopivaa vastaehdokasta. Junnila oli mukana operaation

käytännön toteutuksesta vastanneessa työvaliokunnassa, jonka keskushahmo oli tohtori Keijo Alho ja johon kuului lisäksi ainakin nuoremman polven sosialidemokraatti Tauno Suontausta. Alho

kertoi ministeri Hjalmar J. Procopélle 16. maaliskuuta 1953 lähettämässään kirjeessä miten hän oli eräässä hiljattain pidetyssä työvaliokunnan kokouksessa ehdottanut Junnilalle ja Suontaustalle,

että ”hyväksyisimme kolme ehdokasta, joista isompi poppoo sitten valitsisi sen lopullisen”. Alhon ehdokkaat olivat vuorineuvos Paavo Viding, professori N. A. Osara ja kansleri P. J. Myrberg. Nämä eivät kuitenkaan kelvanneet Junnilalle ja Suontaustalle. Alho kertoo Suontaustan puhuneen Matti Virkkusen ehdokkuuden puolesta ja ”kun Tuure antoi hänelle sivustatukea, sovimme, että Tauno ottaa yhteyden eräisiin johtaviin sosialidemokraatteihin, ennen muuta Tanneriin ja Leskiseen, kuullakseen, mitä nämä arvelevat puolueensa suhtautumisesta Mattiin”.

Alho itse epäili, etteivät sosialidemokraatit aivan ilman muuta hyväksyisi sinivalkoisen pääoman lippulaivan kapteenia presidenttiehdokkaakseen ja Virkkusen ehdokkuus jäikin vielä odottamaan toteutumistaan.939

Hieman myöhempään ”Operaatio perämieheen” liittyneeseen neuvotteluun – josta puolestaan Junnila kertoi kirjeessään Procopélle 22. huhtikuuta 1953 – osallistui myös akateemikko A. I.

Virtanen, ”joka hyvin voimakkaasti esiintyi Tannerin puolesta katsoen,ettei hänen suhteensa enää ole samoja esteitä kuin hiukan aikaisemmin”. ”Jos näin olisi, se muuttaisi suuresti koko tilannetta

operaatiotamme ajatellen”, Junnila myönsi.

J. V. Stalinin äskettäisestä kuolemasta huolimatta Junnila epäili, että ”niin suurta muutosta

olosuhteissa tuskin kuitenkaan on vielä tällä hetkellä tapahtunut”,vaikka ”tapahtumat voivat tietysti nopeastikin kehittyä”.940

Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi – Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956.  s. 430-431. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/histo/vk/nummivuori/nuorikon.pdf

*

Kerho 56

Myöhemmältä ajalta ei ”Operaatio perämiehestä” enää löydy tietoja, mutta sen sijaan kylläkin Kerho 56:ksi ristitystä ryhmästä, jonka tarkoituksena niin ikään oli mitat täyttävän vastaehdokkaan löytäminen Urho Kekkoselle.

Keijo Alho oli tämänkin ryhmän – joka tunnettiin myös lempinimellä ”Kerho Ukkonen” – keskushenkilö.

Alho ryhtyi ideoimaan ryhmä 56:sta nähtävästi keväällä 1954. Alkuvaiheessa Alho oli yhteydessä Matti Virkkuseen, joka suostuikin mukaan hankkeeseen ja ehdotti lisäksi Junnilan ottamista ryhmään.

Tämän kolmikon lisäksi Kerho 56:een kuuluivat ainakin Tauno Suontausta, Kekkosen ankarana vastustajana tunnettu maalaisliittolainen patriootti E. M. Tarkkanen sekä Vapauden Akateemisessa Liitossa kannuksensa hankkineet Eero Hetemäki ja Jaakko Numminen.

Kerho 56:n taival katkesi kuitenkin alkuunsa, sillä ryhmä ehti kokoontua vain kaksi kertaa ennen kuin sen toiminta päättyi syksyllä 1954 dramaattisesti Alhon mielenterveyden hetkellisen horjahduksen aiheuttaman, yhden poliisimiehen kuolemaan ja toisen haavoittumiseen johtaneen ampumistapauksen seurauksena.941

Paasikiven sydänkohtaus loppuvuodesta 1952 ja sitä seurannut tilapäinen työkyvyttömyys olivat saaneet Kokoomuksessa, kuten muissakin puolueissa, aikaan pohdintoja koskien ennenaikaisten presidentinvaalien mahdollisuutta.

Presidentin voimien palauduttua pohdinnat kuitenkin jäivät ja pitkän hiljaisen vaiheen jälkeen Kokoomuksen presidenttiprojekti lähti todenteolla liikkeelle vasta syksyllä 1954.942

Puoluehallituksen kokouksessa 17. syyskuuta 1954 presidenttikysymystä käsiteltiin jälleen puoluesihteeri Honkalan toimiessa alustajana. Honkala toisti alustuksessaan pitkälti sen mitä oli sanonut jo vuonna 1952 ja korosti jälleen kolmen pienen porvaripuolueen yhteistyön tärkeyttä.

Alustuksen jälkeen puheenvuoron käytti Junnila, joka aloitti toteamalla, että ”pääasia on, miten saadaan estetyksi Kekkosen presidentiksi tulo”.

Mitä eri ehdokasvaihtoehtoihin tuli, oli Junnila sitä mieltä, että jos Kokoomus päättäisi lähteä vaaleihin omalla ehdokkaallaan, voisi ehdokas olla Arvi Ahmavaara, jolla oli ”poliittisesti kokemusta ja nuhteeton karaktääri”. Toinen asia oli kuitenkin se, ”mitenkä hänen nimensä vetää vaaleissa”.

Junnilan käsityksen mukaan Ahmavaaraa ei näet varsinkaan Länsi-Suomessa tunnettu riittävästi. Seuraavaksi Junnila nosti esille Sakari Tuomiojan nimen ja kysyi ”olisiko jo varhain neuvoteltava Tuomiojan ehdokkuudesta muiden kanssa”. Vaalien pääasiaa silmällä pitäen Junnilan heitti vielä ilmoille ajatuksen porvarillisen yhteisehdokkaan hankkimisesta ”maalaisliiton oppositiosta”, ts. vanhojen oikeistoagraarien piiristä.

”Maalaisliiton taholla katsotaan, että ainoa tällainen olisi Kalliokoski”, lopetti Junnila pohdintansa.

Seuraavaksi puhui Hetemäki, joka oli sitä mieltä, ettei ehdokaskysymystä saada ratkaistuksi ”yksinomaan omassa keskuudessa keskustelemalla, vaan ottamalla selvää, mitä kansa ajattelee”. Puheenvuoronsa

päätteeksi Hetemäki kysyikin puoluehallitustovereiltaan:

”Miten olisi, jos suoritettaisiin asiassa Gallup-tutkimus.” Kellään ei ollut esittää ”luonnostaan tarjoutuvaa” – Lauri Ahon termiä käyttääkseni – vaihtoehtoa Kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi, joten puoluehallitus päätyi yksimielisesti kannattamaan ajatusta Gallup-tutkimuksen tekemisestä.

Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi – Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956.  sivut 431-433. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/histo/vk/nummivuori/nuorikon.pdf

*

J.K. Paasikiven päiväkirja 11.2.1955:

Juuri (vaalilehti) Sensaation (n:o 1/1955, 21.1.1955) palstoilla kirjoitettiin ensimmäiseksi Kekkosen surmaamisesta, ja sittemmin Suojelupoliisilta kuluikin runsaasti aikaa erilaisten tappouhkausten selvittelyssä.

Paasikiveä tällaiset ilmiöt kauhistuttivat, ja hän kiiruhtikin korostamaan luottomiehelleen, Uuden Suomen päätoimittajalle Aholle, että ”Kekkonen on päätään pitempi kuin muut mainitut presidenttikandidaatit”.

*

Kevät 1955

Käydessään (presidentti) Paasikiven luona selvittämässä Kämpin tapahtumia Kekkonen myönsi olleensa Jalannin luona, mutta kiisti tappelun.  Samalla hän kertoi aikovansa pyytää Jalannilta oikaisua Hornborgin kirjoitukseen.  Presidentti piti ajatuta hyvänä ja varoitti oikeudenkäyntivaihtoehdosta, joka vain ”pilaisi” asian.

Kekkosen vakavaa suhtautumista Kämpin välikohtaukseen kuvaa, että hän tarjoutui vetäytymään syrjään politiikasta sen vuoksi.  Tämän myötätuntoisesti suhtautunut Paasikivi kuitenkin torjui antaen ymmärtää, että Kekkosella oli ainakin hänen tukensa.

Lähde: Suomi: emt. s. 459-460.

*

Päätään pidempi

Kekkosen tultua nimitetyksi Maalaisliiton ehdokkaaksi (9.12.1954) Paasikivi viestitti sekä SDP:n että kokoomuksen suuntaan Kekkosen olevan hänen mielestään päätään pitempi muita presidenttikandidaatteja (vaikka muita ei ollut edes nimitetty, vh) ja kaiken lisäksi ”parempi” myös ”venäläisiin nähden”

Myös suurlähettiläs Lebedeville hän korosti Kekkosen ylivoimaisuutta antaen näin tiedoksi omat sympatiansa.

Lähde: Suomi: emt. s. 466.

*

JKP - UKK

Paasikivi näyttä tunteneen jonkinlaista kohtalonyhteyttä pääministeriinsä.  Hän näki Kekkosen syrjäyttämisyrityksissä yhtymäkohtia vuoden 1944 tapahtumiin, jolloin Mannerheim avustajineen oli pyrkinyt pitämään hänet, Paasikiven, mahdollisimman syrjässä, mutta joutunut kuitenkin lopulta kääntymään hänen puoleensa.

*

Antoivat ymmärtää…

Mitä lähemmäs presidentinvaalit tulivat, sitä selkeämmin neuvostoliittolaiset antoivat ymmärtää, ketkä suomalaisista vaikuttajista olivat Suomen ja Neuvostoliiton välisen ystävyyden lujittajia ja ketkä sen vastustajia.

Edellisiin kuului Paasikivi ja Kekkonen, joiden merkitystä maiden välisille suhteille korostettiin – kuten aiemmin jo on todettu – eri yhteyksissä.

*

Moskova

Moskovassa ei kuitenkaan oltu varmoja, tulisiko Kekkonen valituksi.  Kun julkisuuteen kaiken lisäksi alkoi tihkua tietoja, joiden mukaan Tanner oli nousemassa presidenttiehdokkaaksi, Moskovassa reagoitiin nopeasti.

Paasikiven arvioitiin olevan ainoa, joka kykenisi kukistamaan Neuvostoliiton kavahtamat ehdokkaat. 

Niinpä Lebedev sai kesäkuun alussa 1955 tehtäväkseen kääntyä Paasikiven puoleen ja esittää tälle Tanneria koskeviin ”huolestuttaviin” huhuihin viitaten Neuvostoliiton vilpittömän toivomuksen, että Paasikivi suostuisi jatkamaan presidenttinä:

Lähde: Suomi: emt. s. 467.

*

Valmis

Ajatus ei ollut Paasikivelle itsellekään vieras.  Vaikka hän oli eri yhteyksissä korostanut Kekkosen avuja, oli häntä toisaalta loukannut se, ettei kokoomus ollut vaivautunut edes tiedustelemaan, olisiko hän mahdollisesti valmis jatkamaan presidenttinä.

*

Suuri enemmistö

Vielä helmikuussa 1955, kun Helsingin Sanomat ja Emil Skog olivat nostaneet jatkoajan esille, Paasikivi oli ollut vastauksissaan välttelevä ja antanut ymmärtää, että Maalaisliiton olisi oltava pyytäjien joukossa (huom. ML oli jo 9.12.1954 nimennyt tri Kekkosen ehdokkaakseen, VH). Mutta kuukauden verran asiaa pohdittuaan hän jo julkitoi ilmeisen kiinnostuksensa:

”Mutta jos hyvin suuri enemmistö valitsijoita kääntyisi puoleeni pyynnöllä, että ottaisin vielä vaalin vastaan, niin minun olisi vaikea olla harkitsematta asiaa.”

Tältä pohjalta Lebedevin (lue: Moskovan) pyyntö mairitteli.

Selvää vastausta kursaileva Paasikivi ei antanut, mutta korosti kuuluvansa sukupolveen, joka ei katso voivansa vetäytyä vastuusta silloin, kun sen palveluksia yleisesti pidetään välttämättöminä.

Kekkosen suuntaan asian saama käänne oli kuitenkin kiusallinen.  Siksi Paasikivi pyysi, että Eero A. Wuori informoisi tapahtuneesta pääministeriä.

Lähde: Suomi: emt. s. 468.

*

Minähän jo..

Niinpä Kekkonen kiiruhti vielä samana päivänä Linnaan ilmoittaakseen, että hän oli jo aiemmin ajatellut Paasikiven ”jäämistä presidentiksi”, ja asian hoitamista poikkeuslailla

Tällaista ratkaisua hän perusteli sillä, että ”2 à 3 seuraavaa vuotta tulevat olemaan tärkeitä asioiden järjestämiseksi venäläisten kanssa”.

Paasikivi myönsi, ettei hänellä ollut oikeutta torjua jatkoaikaa koskevia pyyntöjä ”niin kauan kuin terveyteni on kunnossa”.

Keskusteltuaan pari päivää myöhemmin Wuoren kanssa Paasikivi esitti yhteenvedon kaikista niistä syistä, joiden vuoksi hän ei voinut kieltäytyä. 

Niihin hän sittemmin vetosi aina tarpeen vaatiessa.

Lähde: Suomi: emt. s. 468.

*

Lebedev Kultarantaan

Tuomo Polvinen kokoaa prosessin tämän vaiheen tähän tapaan:

Moskovasta saamiaan ohjeita noudattaen suurlähettiläs Viktor Lebedev hakeutui 4.6.1955 presidentin puheille Kultarantaan, jossa hän myöntäen valtionpäämiehen vaalin Suomen omaksi asiaksi kuitenkin ilmoitti Neuvostoliitossa erityisesti toivottavan ( otshen hoteli ) Paasikiven jatkavan tehtävässään. Moskovassa oltiin huolestuneita ( bespokojatsja ) Tannerin tulemisesta valituksi.

Kiittäen luottamuksesta tyytyväinen ja imarreltu Paasikivi koetti rauhoittaa keskustelukumppaniaan mainitsemalla jo ilmoittaneensa sosiaalidemokraateille kielteisen kantansa Tannerin ehdokkuuteen nähden.

Toistaen vieraalleen halukkuutensa päästä jo lepoon presidentti antoi kuitenkin samalla ymmärtää pitävänsä velvollisuutenaan jatkaa maan palveluksessa, jos se hyvin yleisesti katsottiin välttämättömäksi. Toistaiseksi nimetyistä ehdokkaista Kekkoselle kuului hänen mielestään selvästi etusija.

Suurlähettilään poistuttua Kultarannasta Paasikivi otti viivyttelemättä asian puheeksi Kekkosen ja Wuoren kanssa. Jos hänen puoleensa käännyttäisiin "jokseenkin yksimielisesti", ja kun neuvostohallituskin oli tehnyt Lebedevin välittämän ilmoituksen, kieltäytyminen ei käynyt päinsä niin kauan kuin voimia suinkin oli jäljellä.

Itse hän välttäisi toimimasta millään tavoin valintansa hyväksi jättäen mahdolliset jatkotoimenpiteet Kekkosen ja Wuoren harkittaviksi.

Molemmat kuitenkin katsoivat, ettei sosiaalidemokraatteja ollut syytä informoida ennen heidän kesäkuussa pidettävän puoluekokouksensa päättymistä, koska Lebedevin viesti voitaisiin siellä tulkita ulkopoliittiseksi painostukseksi.

Presidenttiehdokasta valittaessa Tanner silti kärsi Sdp:n puoluekokouksessa ratkaisevan tappion Fagerholmille, vaikka huhut vanhan puoluejohtajan noususta myöhemmin esiin "mustana hevosena" eivät vielä lopullisesti kuolleetkaan.

Maalaisliiton presidenttikandidaatiksi jo nimetylle Kekkoselle tilanne oli kiusallinen Paasikiven merkitessä hänen kannaltaan pahinta mahdollista vastaehdokasta, minkä vuoksi kiirehtiminen ei nyt ollut paikallaan.

Parlamentin kesälomaan vedoten Kekkonen ilmaisi vasta 18.8.1955 presidentille aikovansa esittää eduskuntaryhmille Paasikiven valitsemista poikkeuslailla vielä yhdeksi kuusivuotiskaudeksi. Presidentti suostui mutta huomautti kuitenkin, että vaikka hanke toteutuisikin, hän tuskin jaksaisi hoitaa tehtäviään paria vuotta kauempaa.”

Linkki: http://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/1074167580/Paasikiven+kausi+paattyi+puoli+vuosisataa+sitten

*

Porkkalan maljat

Eduskunnan ollessa kesälomalla Kekkonen ei toistaiseksi ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.  Hän palasi asiaan vasta 18.8.1955 juhliessaan Paasikiven kanssa Kultarannassa tietoa Porkkalan palauttamisesta.  Kekkonen totesi silloin aikovansa esittää eduskuntaryhmille, että Paasikivi valittaisiin poikkeuslailla vielä yhdeksi kuusivuotiskaudeksi.  Presidentillä ei ollut mitään sitä vastaan.  Hän kuitenkin huomautti, että vaikka hänet kuusivuotiskaudeksi valittaisiinkin, hän tuskin jaksaisi hoitaa presidentin tehtävä kahta vuotta kauempaa.

Lähde: Suomi: emt. s. 469. + JKP:n pvk 18.8.1955.

*

Ei ota tulta

Kekkonen otti asian esille ensin Maalaisliiton keskushallituksen työvaliokunnassa.  Sen muut jäsenet (Sukselainen, Virolainen, Vieno Simonen, Korsimo, Pekka Silvola ja Eino Palovesi) vastustivat kuitenkin jyrkästi virallisen aloitteen tekemistä.  Tästä huolimatta Kekkonen ei jättänyt asiaa kesken.  Hän antoi muutamien läheisten puoluetovereidensa tunnustella epävirallisesti ehdotuksen läpimenomahdollisuuksia eri eduskuntaryhmissä.

SDP:n piirissä oli jo aiemmin tehty päätös, ettei puolue tulisi tukemaan Paasikiven uudelleenvalintaa.  Tästä huolimatta Skog ilmoitti, että sosiaalidemokraatit saattaisivat tukea poikkeuslakia, mikäli kaikki muut ryhmät sen hyväksyisivät.  Leskinen suhtautui ehdotukseen kuitenkin jyrkän torjuvasti ja ilmiotti hallitsemansa eduskuntaryhmän olevan samalla kannalla.

Junnila viestitti kokoomuksen puolesta, että ryhmä oli valmis hyväksymään Paasikiven sillä ehdolla, ettei Maalaisliitto asettaisi enää milloinkaan Kekkosta presidenttiehdokkaakseen.  Kun ehto torjuttiin, kokoomus asettui vastustamaan poikkeuslakia.

*

”Kekkosen kierros – mahalasku”

Loppujen lopuksi mikään ryhmä ei kannattanut Kekkosen ehdotusta.

Merkille pantavaa on, että sen torjumiseen vaikutti omien etulaskelmien ohella Kekkosta kohtaan tunnettu pelko ja antipatia (entä vaalidemokratia? vh).  Eri piireissä laskelmoitiin, että jos Paasikivi jäisi presidentiksi, seuraisi siitä, että Kekkonen jatkaisi pääministerinä.

Sitä taas ei missään tapauksessa haluttu, koska sen katsottiin johtavan iäkkään presidentin entistä enemmän Kekkosen vaikutusvaltaan.

*

Ukko harmistuu

Perustelut pitivät luonnollisesti paitsi poikkeuslakiin myös Paasikiven uudelleenvalintaan yleensä. 

Kekkonen kertoi lopputuloksesta Paasikivelle, joka ei onnistunut salaamaan harmistuneisuuttaan.

Poikkeuslaki oli rauennut, ja niin vaalivalmisteluissa palattiin Lebedevin yhteydenottoa edeltäneisiin asetelmiin. 

Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että Paasikivi olisi tyystin luopunut jakokautta koskevista aatoksistaan.  Hän antoi edelleen ymmärtää olevansa velvollinen suostumaan, mikäli suuri enemmistö sitä toivoisi  Tähtäin oli nyt vain siirtynyt itse (valitsijamiesten suorittamaan, vh) vaalitilanteeseen.

Lähde: Suomi: emt. 472.

*

Mitään en tiennyt

”Kaikki ryhmät olivat antaneet kielteisen vastuksen.  Ryhmillä oli eri perusteet. 

Junnila oli sanonut, että Kekkonen ei ole minun asiallani, vaan omalla.  Kokoomus voisi suostua ehdolla, että Kekkonen ei koskaan tule presidenttiehdokkaaksi. …

Asia raukesi.

Huomautan, että minulla ei ole mitään osaa tässä asiassa enkä ole siitä mitään tiennyt. (vert. edellä, vh).

Lähde: JKP:n päiväkirja, 29.10.1955.

*

(Väliotsikkojen laatija, VH)

*

Paasikiven ehdot

Presidentinvaalin toinen kierros

Tuomo Polvinen muotoilee:

”Tammikuun puolivälissä 1956 pidetyissä valitsijamiesvaaleissa Kekkosen vaaliliitto sai 88, Fagerholmin 72, Tuomiojan 57, Kilven 56, Törngrenin 20 ja Rydmanin 7 paikkaa. Vaalien tulos ei siten nostanut esiin ketään itsestään selvää voittajaa, jonka äänimäärät olisivat yksinään riittäneet lopputuloksen varmistamiseen. Näin kaikki vaaliliitot joutuivat suunnittelemaan taktiikkaansa erilaisten yhteistyöasetelmien varassa.

Valitsijamiesten kokoontuessa 15.2.1956 kaikki ryhmät "arvovaltasyistä" äänestivät aluksi omia ehdokkaitaan. Ensimmäisen ja toisen äänestyskierroksen välinen neljän tunnin aika käytettiin kiihkeisiin neuvotteluihin, joiden jatkuvasti vaihtelevissa pyörteissä otettiin yhteyttä myös Linnaan niin kokoomuksen, Rkp:n kuin Sdp:nkin taholta. Ilmaisten tyytymättömyytensä siitä, että hänen puoleensa käännyttiin näin viime tingassa samojen puolueiden toimesta, jotka syksyllä olivat torjuneet poikkeuslain, Paasikivi ilmoitti edellyttävänsä vähintään kahden kolmasosan kannatusta.

Ehdot eivät kuitenkaan täyttyneet Sdp:n päättäessä pysyä loppuun saakka oman ehdokkaansa Fagerholmin takana.

Periksi ei annettu myöskään Maalaisliitossa. Vaalin aattopäivinä Kekkonen ja hänen luottomiehensä Kustaa Vilkuna olivat onnistuneet vakuuttamaan KGB:n edustajat Mihail Kotovin ja Viktor Vladimirovin siitä, että Kekkosen tukemisen riski kannatti ottaa.

Kesken valmistautumistaan Nkp:n dramaattiseksi osoittautuvaan XX puoluekokoukseen Nikita Hrushtshev päätti 13.2.1956 KGB:n suosituksesta siirtää tukensa Paasikiveltä Kekkoselle, jonka politiikan ennustettavuutta lisäsivät hänen ylläpitämänsä luottamukselliset suhteet Tehtaankadulle. Kaikista ansioistaan huolimatta Paasikiven osakkeita neuvostoliittolaisten silmissä heikensivät hänen korkea ikänsä ja asemansa "tavoittamattomissa olevana yksinäisenä monoliittina", johon oli vaikea saavuttaa kosketusta.”

*

Kekkosen valta varmistuu (Kremlin käsiohjauksessa)

Illalla 14. helmikuuta - vajaata vuorokautta ennen vaalitoimitusta - Kotov ja Vladimirov näyttivät Hertta Kuusiselle ja Ville Pessille Molotovin allekirjoittaman sähkeen, jolla Skp määrättiin luopumaan Paasikivestä ja varmistamaan Kekkosen pääsy kolmannelle kierrokselle.

Käytännössä asia hoidettiin Vilkunan ehdotuksen mukaisesti jakamalla kommunistien äänet Kekkosen ja Fagerholmin kesken.

Tätä eivät Paasikiven kannattajat (kokoomus, Rkp ja kansanpuolue) etukäteen tienneet vaan arvelivat kommunistien äänestävän Moskovan ohjeiden mukaisesti häntä.

Putoaminen kolmannelta kierrokselta merkitsi iäkkäälle Paasikivelle joutumista varsin noloon asemaan, joka osittain pohjautui harhaanjohtaviin tilannetietoihin ja hänen asettamiensa reunaehtojen huomiotta jättämiseen.

Pettymys ja arvovaltatappio kirvelivät syvästi ja adjutantti Urpo Levo kertoikin myöhemmin Kekkoselle, ettei hän koskaan muulloin nähnyt presidenttiä niin vihaisena.

Juoksevia rutiinitehtäviä lukuun ottamatta Paasikivi luovutti valtakunnan ohjakset vaalit voittaneelle Kekkoselle heti seuraavana päivänä.

Virallinen presidentinvaihdos tapahtui 1.3.1956 vakiintunein muodoin eduskunnassa, jossa Paasikivi lopetti jäähyväispuheensa J.L.Runebergin krenatöörin toivotukseen: "Jumala synnyinmaata varjelkoon."

Seremoniat päättyivät eroavan presidentin ottaessa Linnan valtiosalissa jäähyväiset sinne kokoontuneilta valtioneuvoston jäseniltä, korkeimmilta virkamiehiltä, kenraalikunnalta sekä ulkovaltojen edustajilta.

Diplomaattikunnan puolesta sen vanhin, suurlähettiläs Lebedev piti ranskankielisen puheen, johon Paasikivi samalla kielellä vastasi.

Käteltyään läsnä olevia hän poistui ulkona odottavaan autoon, joka vei entisen presidentin hänen yksityisasuntoonsa. Yli puoli vuosisataa kestänyt ura valtion ja talouselämän johtotehtävissä oli päättynyt.

Lähde: Tuomo Polvinen: Paasikiven kausi päättyi puoli vuosisataa sitten. Turun Sanomat, 14.12.2006; http://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/1074167580/Paasikiven+kausi+paattyi+puoli+vuosisataa+sitten

*

Lisäopintoja:

Kimmo Rentola: President Urho Kekkonen of Finland and the KGB.

Lue täältä, esimerkiksi sivulta 277 eteenpäin: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10224/4054/kekkonen_and_kgb2008.pdf?sequence=1

*

Kekkonen’s special slice was career promotion. The main prize was reaped in the 1956 presidential elections. To stop any anti-Soviet candidate, the Soviets fi rst wanted President J. K. Paasikivi to continue, despite his advanced age (85 years); this was the offi cial Soviet line as late as fi ve days before the crucial electors’ meeting.30

Then, however, Kekkonen and Vilkuna sold their KGB contacts ( Kotov and Vladimirov) the idea that Kekkonen could also obtain a majority if the communists were given detailed orders on how to use their votes and if some additional measures were taken.

Khrushchev, who liked risky ventures, gave his nod on a dramatic day, when he delivered his secret speech to the 20th CPSU Congress. So, the Soviets abandoned Paasikivi, the communists were

given orders (the party leaders needed to be shown the actual Moscow cipher telegram to turn their heads), and Kekkonen was elected by the closest margin possible.31

Had it failed, the two KGB offi cers would have found themselves far away, but as winners they were fast on their way towards the rank of general. In 1957, at 41, Kotov was promoted to

deputy chief of foreign intelligence in charge of western Europe.32

PRESIDENT AND REZIDENT

A contradictory situation developed after 1956. On one hand, Kekkonen was a pro-Soviet politician with close contacts to the KGB, and these were continued. In 1958, he recorded eleven private discussions with the KGB rezident, and in addition there were phone calls, meetings with

others present, and the rezident’s private meetings with Kekkonen’s closest allies.

On the other hand, he was now the head of a state which had agencies that practised counter intelligence operations against the very same KGB. Tracking a high KGB offi cer, Finnish security police offi cials sometimes saw that the Finn the chekist was going to meet was

the President of the Republic himself.33 The KGB tried to fi nd ways to use this to their advantage. Immediately after the 1956 elections, Vilkuna travelled to Moscow to meet a senior Soviet foreign intelligence offi cial.

‘The guy’ wanted something in return for KGB support: the Finnish Ministry of Interior should be taken over by the Agrarian party, ‘to secure the security police and its surroundings keep appropriately to the right line instead of the present bias. Otherwise not possible to sleep in peace. [This is] no interference in Finnish internal affairs, but the actions of the other side [the West] must also be under decent control.’34

‘The guy’ asked for a lot. Kekkonen was able to deliver only after the further shock of the ‘Night frost’ crisis of 1958.35 After that, the Ministry of the Interior was headed by Agrarians for eight years36, and the security police controlled by the president.

But this did not mean cessation of Finnish counter-intelligence activities. The change consisted

of the fact that from that point on, everything was done quietly, in the dark. Emphasis was put on preventive action; espionage cases37 were usually not brought to court, double agents were no longer used to trap or provoke the KGB,38 no KGB diplomat was declared persona non grata.

Many were quietly asked to leave, sometimes by the president himself, when he was seeing his good friend, the local KGB chief.

When the president met the resident, between smiles and assertions of trust, crude raw truths were said, as if joking, and somewhere in the shadows their subordinates quietly clashed, and both knew that this was the case.

The most famous non grata case was that of a high-level political line offi cer, Albert Akulov, who was asked to leave in 1973, when he not only tried to recruit Finns, but also spied on the Japanese embassy.

Reportedly, Kekkonen said that this man would not be seen in Finland as long as he was the President of the Republic.

The Soviets took this literally.

Kekkonen knew which agency his Soviet friends served; he wanted the guys sitting as close to the Devil’s right hand as possible. But he was kept in the dark about the full extent of the activities of his friends. He did not ask, not liking being lied to.39

His best contact Mikhail Kotov, who used to show up in Helsinki to explain some unexcepted turns of events,40 was not available after the occupation of Czechoslovakia.

He was busy in Prague as the chief KGB foreign intelligence representative there. Back in Helsinki in 1971, he did not mention this komandirovka to Kekkonen.

Nor did V. M. Vladimirov say, showing up again in 1970, where had he been meanwhile. This British style gentleman had been the head of the KGB department responsible for sabotage, assassinations and the like.

Probably he told Kekkonen as much as he wrote in his memoirs: in the meantime, he had been involved in ‘some issues in Soviet-Chinese and Soviet-Czechoslovak relations.’

Most of the prominent Helsinki KGB hands worked almost their whole career in Finnish affairs. Many were involved with Finland for more than thirty years. The language effectively chained an offi cer to Helsinki.

Foreign intelligence insiders believed that members of their ‘Finnish mafi a’ looked like Finns, dressed like Finns, behaved like Finns.

They were reticent, phlegmatic, and slow, liked the sauna, skiing, hard drinking and even weather ‘almost as their own.’41 On some occasions it is plausible that KGB offi cers could see where the situation would lead to sooner and better than their superiors in the Kremlin.

When Finland’s free trade agreement with the EEC was negotiated, Kotov said to Kekkonen

that he ‘disagrees with the Soviet leadership’ and thinks that the offi cial (strictly negative) Soviet line was faulty.

He said he believed that in the end Moscow would allow the Finns to sign up with Brussels.42

And so on…

 

*

Wikipedian artikkeli “Suomen Keskusta” esittelee Kekkosen ajan seuraavin sanakääntein:

”Kekkosen aika

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi uuden ulkopoliittisen suuntautumisen vaihe. Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen oli sodan jälkeen useasti pääministerinä. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kekkonen, joka oli pääministerinä muun muassa luovuttanut Suomeen paenneen Viron vastarintaliikkeen jäsenen Neuvostoliittoon, sai suostuteltua KGB:n tukemaan häntä. Viisi päivää ennen valitsijamiesten kokoontumista Suomen kommunistit määrättiin äänestämään Kekkosta. Kommunistien äänillä Kekkonen yllättäen voitti vaalit pienimmällä mahdollisella marginaalilla. Kekkosen valtaa lisättiin noottikriisissä ja KGB:n vaatimuksesta Suojelupoliisi täytettiin maalaisliittolaisilla.[40] Kekkonen kohosi neuvostoystävyyttä korostavan linjan johtohahmoksi.

Presidentin valta vahvistui lähinnä idänpolitiikan (YYA-sopimus ja ETYK) ja länsi-integraation (EFTA:n liitännäisjäsenyys ja EEC-vapaakauppasopimus) turvaamiseksi, sillä samalla ei haluttu menettää Suomen ja Neuvostoliiton välistä bilateraalikauppaa. Tämä yhdessä SDP:n puoluehajaannuksen kanssa johti siihen, että presidentin voimakasta osallistumista alettiin lähinnä hänen sosiaalidemokraattisten vastustajiensa piirissä pitää ruoskaparlamentarismina. Myös oikeistosta nousi kriittisiä ääniä, kuten Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, jotka muodostivat Perustuslaillisen kansanpuolueen. Toinen näkyvä vastustaja oli entinen maalaisliittolainen Veikko Vennamo.

Puolueen sisälle muodostui idänpolitiikkaa, vasemmistoyhteistyötä ja Kekkosta tukemaan miltei puolueoppositioksi niin sanottu K-linja. Linjan sisältönä oli "mennä niin vasemmalle, että hirvittää".lähde? K-linjan edustajiin skeptisesti suhtautuneita alettiin kutsua mustaksi tusinaksi. Tällä annettiin ymmärtää, että puolueen sisällä on oikeistoryhmittymä.lähde?

Maalaisliitto käytti vuosina 1948−1958 hyvin tunnettua vaalijulistetta, jossa oli kuvattuna Raamattuun ja lakikirjaan nojaava talonpojan käsi ja teksti "Näihin nojaa Maalaisliitto".”

Linkki. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Keskusta

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Kekkonen on kuitenkin jatkosodan jälkeisen ajan suurin presidentti. Mannerheim ja Paasikivi edustivat aikanaan vanhaa jo taakse jäänyttä aikaa. Kekkosen seuraajat ovat ainakin tähän asti.... Kekkonen ei tietenkään ole virheetön. Hänkin osasi erehtyä.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kyllä näinkin.
Ennenkaikkea 1956 vaalikamppailu rajuudessaan ilmentää omaa aikaansa. Kylmän sodan jännitteitä ja jakolinjoja, omaa kansallista rikkonaisuuttamme, ja sopimusyhteiskunnan haparoivia alkuaskeleita.
Pitkä oli matka konsensukseen..

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset