Mitkä kansat ja kansanryhmät ansaitsevat oman valtion?

Mitkä kansat ja kansanryhmät ansaitsevat oman valtion? 

Vainko ne, jotka onnistuvat ehkä sattumankin kautta sellaisen anastamaan tai taistelemaan? Pohdintaa valtiosta.

*

”Kansalliset itsenäisyyspyrkimykset ovat kiinnostavassa ristiriidassa myös nykyajan monikulttuurisuusaatteen kanssa.  Jos tshekit ovat liian erilaisia slovakeista, montenegrolaiset serbeistä, skotit englantilaisista ja katalaanit espanjalaisista voidakseen elää rinnakkain samoissa valtioissa, voidaanko luottaa siihen, että miljooniin kasvavat uudet vähemmistöt kaukaisemmista kulttuureista sulautuvat sujuvasti eurooppalaisten alkuperäiskansojen joukkoon?

Ajatusleikki on toistaiseksi teoreettinen.  Silti kysymys siitä, milloin valtioiden pilkkoutuminen on väistämätöntä, herää yhä uudelleen.  Selvää on, että nykyiset rajat eivät ole välttämättä lopullisia.  Kiveen piirrettyjä karttoja ei ole”.

Näin mielenkiintoisia pohtii tutkija Iivi Masso tuoreimmassa Suomen sotilas –lehdessä (”Yhdessä vai erikseen?”, 5/2017, ilmestynyt 1.11.2017).  http://www.suomensotilas.fi/

*

Ajatuksia herättävistä artikkeleistaan tunnettu Iivi Masso viittaa tuoreimman tekstinsä aluksi Euroopan viimeisimpiin itsenäistymistapauksiin:

”Baltian maiden vapautumisesta neuvostomiehityksen alta on kulunut reilu neljännesvuosisata.  Tshekki erosi Slovakiasta vuonna 1993.  Jugoslavian kivuliaampi hajoamisprosessi päättyi vasta Kosovon itsenäisyysjulistukseen vuonna 2008.  Siitä ei ole pitkä aika, mutta sen jälkeen on jo ehtinyt syntyä mielikuva, että valtioiden rajat olisivat nyt lopullisia.  Ellei maailmassa, niin ainakin Euroopassa.”

*

Me varttuneemmat poliittiset ihmiset muistamme, miten Urho Kekkosen suuren hankkeen, Euroopan Turvallisuus ja yhteistyökonferenssin (ETYK) tavoite, vuonna 1975, oli – sanotaan mitä sanotaan – turvata status quo, tuolloinen maailmanjärjestys Euroopassa.  Myöhemmin, kun mannerlaatat lähtivät liikkeelle, suomalaisten oli hieman pulmallista valita asenne jolla tuota kehitystä seurata. 

Nyt, kun Suomen valtiollisen itsenäisyyden julistamisesta, jos kohta ei sen varsinaisesta saavuttamisesta, pian tulee kuluneeksi 100 vuotta, mielellään näemme, että se, mihin ”me suomalaiset” tuolloin pyrimme, oli aivan oikein ja oikeutettu hanke. 

Sävähdämme loukkaantuneina, kun kuulemme, että entisessä tsaarinmaassa voidaan ajatella, että Suomen irtautuminen Venäjän helmoista oli paitsi väärin, suorastaan rikollinen toimenpide, - jossa kaiketi rikoskumppaneina olivat niin Suomen porvarit kuin työläisetkin, sekä Venäjällä 7.11.1917 vallan anastanut Lenin Bolshevikkipuolueineen.  Olipa siinä aika monenkirjavat rikoskumppanien kopla!

*

Iivi Masso kysyy perustavia asioita kun hän kirjoittaa:

”Mitkä kansat ja kansanryhmät ansaitsevat oman valtion?  Milloin valtioiden rajat ovat pyhiä, milloin eivät ole?  Milloin kansojen, kansanosien ja vähemmistöjen itsenäistymis- tai irtautumispyrkimyksiä on syytä tukea ja milloin ei?”

Kysymys on varmasti keskeisellä tavalla näkökulmasta.  Kuka kysymyksen esittää, ja minkälaisia intressejä hänellä tuossa tilanteessa kulloinkin on? 

Masso toteaa, että kansainvälinen laki erottaa tässä kolme ilmiötä:

Ensinnäkin on itsenäistyminen sinänsä.  Toisaalta on rajoitetumpi itsenäisyys: itsehallinto (self-government).  Ja kolmanneksi irtautuminen jostakin valtiorakenteesta (secession).

Itsenäistyminen tarkoittaa vapautumista vieraan vallan alta, kuten Suomen tapauksessa 1917.  Samoin Baltiassa, jossa ”vapautuminen epädemokraattisen valtiohirviön miehityksestä oli kansainvälisen oikeuden sekä yleisen oikeustajun kannalta melko yksiselitteistä”, Masso toteaa.

Nyt tapetilla oleva Katalonia ei kuitenkaan ole valloitettu maa, vaan Espanjan valtiosta irtautumaan pyrkivä autonominen maakunta.

Sama koskee oikeudellisesti Kurdistaniaa, vaikka kurdit ovatkin huomattavasti isompi kansa, joka vain ”unohtui”, kun I maailmansodan voittajat piirsivät viivottimillaan uusia valtioita Osmannien imperiumin raunioille satakunta vuotta sitten. 

Voidaan myös kysyä, onko kansainvälisellä yhteisöllä moraalisia velvoitteita erityisen kaltoin kohdeltuja kohtaan.

*

EU

”Tiivistyvän Euroopan Unionin kannattajat väittävät, että kansallisvaltioiden lyhyt historia on ohi”, Masso sanoo.  Monet julistivat jo  1990-luvulla, että ”nyt liikutaan kohti isompia yksiköitä, eikä kansallinen identiteetti ole enää etninen”.

Nykyinen kansallisvaltioiden Eurooppa syntyi kuin saman perheen lapset Suomen tavoin noin 100 vuotta sitten, maailmansodan ravistelemaan vanhaan maanosaan.  Suuri osa eurooppalaisista valtioista on kolmen ison imperiumin, Venäjän, Saksan ja Itävalta-Unkarin, perillisiä.

Kansallisvaltioiden merkitystä, rajoja ja identiteettiä on ravisteltu tai suorastaan pyritty murskaamaan kylmän sodan kylmimpien vuosien jälkeen, ja etenkin nykyisin yhä jatkuvan globalisaation aikana.  Samaan maaliin on pyrkinyt myöskin EU, johon kaikki sen jäsenet ovat ainakin näennäisesti vapaaehtoisesti liittyneet.

Mutta kun sanotaan noin, unohdetaan ne käydyissä kansanäänestyksissä toiseksi jääneet äänestäjät, joiden lukumäärä on useinkin ollut melko pienellä marginaalilla pienempi kuin vallitsevaksi muodostunut liittymispäätös.

Suoraan voi sanoa, että ainakin kolmannes kansanäänestyksen kautta Euroopan Unioniin liittyneiden valtioiden kansalaisista on vastustanut Unionia.  Viimeisten 10 vuoden kuohunta on osoittanut, että voimasuhteiden (EU:n puolesta tai vastaan) ratkaiseva heilahdus ei ole mahdoton, jossain tapauksissa se on suorastaan ”pienestä kiinni”.  Eli se siitä yksiselitteisestä ”unionismista”.

Mutta kuten EU:n kiivaimmatkin puoltajat ovat kauhukseen joutuneet havaitsemaan, että vaikka kansallisvaltioiden primääri merkitys ihmisille on markkinoiden avautumisen ja yleisen kansainvälistymisen oloissa liudentunut, ei valtio ole menettänyt merkitystään.  Eikä kansainvälisyys ole pystynyt pesemään ihmisiä pois lähtökohtaisista etnisistä sidoksistaan. 

Niinpä 2000-luvun alun suurimpia valtio-opillisia opetuksia onkin se, että etninen identiteetti on osoittautunut valtion rajoja vahvemmaksi.

Jos tänään vapaalla pöydällä vedettäisiin valtioiden rajoja, syntyvät uudet valtioiden rajat tulisivat monissa kohdissa kulkemaan toisaalla kuin missä ne nyt kulkevat.

*

Nykyisin emme pysty kuvittelemaan, mitä voimia ja pyrkimyksiä voikaan sisältyä nykyiseen vapaiden ovien politiikkaan.  Vaikka Masso ei viekään ”nykyajan monikulttuurisuusaatteen” avaamia näkymiä konkretiaan, on helppo jatkaa nykyisten Katalonian, Kurdistanin ym. tapausten versiointia tulevaisuuden Euroopassa.

Miten Ruotsi – tai Ranska, mahtaisi toimia tilanteessa, jossa maahan tulleiden islamilaisten pyrkimys omaan enklaaviin, etnis-uskonnolliseen valtioon valtiossa, vahvistuisi ja johtaisi sitten loogisesti sen itsenäistämiseen.  Tai ainakin taistelevan itsenäisyysliikkeen nousuun. 

Dynaamiset, isolationistiset voimat eivät katso, montako miljoonaa heitä on, eivät ainakaan silloin kuin lähimmät kumppanuusryhmät eivät löydy ”isäntävaltion” piiristä, vaan jostain etäämpää. 

Sitä kutsutaan verkottumiseksi.

Miten Iivi Masso totesikaan:

”Kansalliset itsenäisyyspyrkimykset ovat kiinnostavassa ristiriidassa myös nykyajan monikulttuurisuusaatteen kanssa.”

Niinpä, tai voisiko asian sanoa toisin:

”Nykyajan monikulttuurisuusaatteet ovat kiinnostavassa ristiriidassa myös kansallisten itsenäisyyspyrkimysten kanssa”.

*