*

Veikko Huuska

K.J. Ståhlberg ja C.G.E. Mannerheim – päämiesten jäykkä suhde

K.J. Ståhlberg ja C.G.E. Mannerheim – päämiesten jäykkä suhde

 - eli vuoden 1919 presidentinvaalin voittaja ja häviäjä 1930-luvun kuohuvassa Suomessa

*

Motto:

”Mannerheim – ja hänellä ei silmissäni ole mitään hohtoa. Hän ei tee minuun pienintäkään vaikutusta.  Tiedän liikaa hänen juonitteluistaan vuosien varrella.”

Ester Ståhlberg, kirjailija, presidentin puoliso. Päiväkirja, 6.3.1931.

*

*

Henkilöt:

K.J. Ståhlberg, ”John”: lakimies, presidentti; vuoden 1919 presidentinvaalin voittaja – ”melkein ruumis”.

C.G.E. Mannerheim: aatelinen, valtionhoitaja; vuoden 1919 presidentinvaalin häviäjä – ”melkein diktaattori”.

Ester Ståhlberg; kertoja, ensin mainitun toinen puoliso, päiväkirjan pitäjä 1926-1934.

*

Prologi

Kesä 1930

Ester, entisen presidentin puoliso: Uskotko sinä että tulee diktatuuri?

Jukka (Juho Ståhlberg, s. 1907-k. 1973), entisen presidentin poika:

En voi sanoa, mutta hyvin mahdollista, mutta ei missään tapauksessa persoonallista lajia (diktaattoria).

Ester: Eikö mainita nimiä?

Jukka: Minähän tapaan niin vähän ihmisiä, en ole kuullut.

Ester: Voisi siis tulla hallitusdiktatuuri – presidentin ja hallituksen yhteinen ilman valtiopäiviä.

Jukka: Se ei huonointa olisikaan.

Ester: Sanotaan kuulemma Lapualla päin, että on yhdentekevää, mitä nämä valtiopäivät sanovat – täytyyhän ne näön vuoksi kutsua kokoon.

Jukka: Siinä täytyykin tapahtua ihmeitä, ennen kuin tässä kansassa kunnioitus parlamenttia kohtaan palautuu.

*

Aamiaisella

17.4.1930, kiirastorstai

Ester: Minkälaiset välit sinulla on presidentti Relanderin kanssa?

Johan (K.J.): Suhteemme on aivan neutraali.

Ester: Mutta et erikoisesti välitä seurustella heidän kanssaan.

Johan: Juuri sillä tavalla suhteemme onkin neutraali.

Ester: Niin mutta miksi?

Johan: Olen minä tänäkin keväänä ollut rouvan (Relander) vastaanotolla.

Ester: Niin mutta minusta on epäkohteliasta, ettemme ole kertaakaan kutsuneet heitä luoksemme päivälliselle, tai muuten.

Johan: Eihän Mannerheimkaan koskaan kutsunut.

Ester: Niin, no hänhän ei koskaan ottanut edes kutsua vastaan meiltä – mitäpä hänestä – teidän keskenhän oli ikävä suhde.

Johan: En minä koskaan ole moittinut häntä siitä, ettei hän minua pyytänyt, ainoastaan siitä, ettei hän koskaan tullut Linnaan.

*

Talonpoikaismarssi

7.7.1930 sunnuntai

https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19731119_44431

Ester:

Tänä aamuna lähdin kiireellä kaupunkiin, koska Pohjoismainen lastensuojelukongressi alkoi tänään klo 10.  Olin aika vastahakoinen lähtemään – pääsenkö edes kotiin koska tahansa, vai tuleeko levottomuuksia.  Sanoin Johnille (K.J.) hyvästit.  Hän oli juuri Lapuan Liisan hierottavana.  Ja luki vuoteessa hartaasti aamulehteä.  He tulevat hyvin toimeen keskenään.  Liisa on körttiläinen, mutta ei ainakaan hyväksy tätä nykyistä tilannetta.

Tulin hyvissä ajoin Vanhalle Ylioppilastalolle, missä aamulla oli myyty lippuja lapualaisten juhlin Pallokentälle ja Senaatintorille.

Kaupunki oli aivan entisellään.  Ei mitään erikoista.

Salissa tuli Annie Furuhjelm vastaan ja tarttui käteeni: Olisipa nyt presidentti Ståhlberg istunut peräsimessä, ei tätä olisi lainkaan tapahtunut, näin sanoo moni muukin.

-Ei varmaankaan, ainakaan tässä muodossa. …

Sitten seurasi professori Liliuksen esitelmä aiheesta nuorison kehittyminen.

Tämän jälkeen ilmoitettiin, että ohjelmaan oli tullut muutos, että saataisiin riittävän pitkä tauko seurata talonpoikaismarssia.  Tunkelo, joka istui sihteerin pöydän takana – hän on pääsihteeri – teki pienen, tyytyväisen päännyökkäyksen jollekulle salissa. 

Jaettiin 100-200 lipua Nikolainkirkon (nyk. Suurkirkon) portaille.  Erityisesti ulkomaalaiset ryntäsivät tiehensä.  Luonnollisesti.

Kaksi tanskalaista tiedusteli minulta, että onko nyt aivan varma, että Venäjä ei sekaannut tähän asiaan.  Minä vakuuttelin, että se olisi mahdotonta.  Tämän jälkeen heillä ei ollut enää arveluita vaan lähtivät kadulle.

Annie Furuholm ja minä päätimme, että emme me mene.  Pitäkööt nyt mielenosoituksensa, mutta kyllä he ovat tehneet tilanteesta äärimmäisen kriittisen.

Kello 1.30 tulimme Ylioppilastalon portaita alas.  Tilanne oli ulkona aivan tavanomainen.  Raitiovaunut kulkivat.  Kansaa oli vain vähäsen.

Kävelimme Esplanadille ja sitä pitkin kunnes tulimme Kappeliin.  Tilasimme kahvit.  Ei minkäänlaista tungosta.  Ja kadut kutakuinkin tyhjät.  Sitten näimme, että kulkue ohitti meidät. Hiljaa, ilman musiikkia – ei ääntäkään.  Ellei marssivia joukkoja olisi nähnyt olisi tuskin tiennyt koko asiasta.

Toinen kulkue meni pitkin Esplanadia toinen Unioninkatua ja yhtyivät Senaatintorilla.

Koko kaupunki liputti. Presidentti, hallitus, yliopisto.  Smolna – kaikki, joilla sananvaltaa on.  Myös jotkut yksityiset talot.  Kansa seisoi parvekkeilla ja heilutti nenäliinoja.  ON tätä nähty ennenkin – ei tehnyt erityisempää vaikutusta.

Kaupunki siis vastaanotti Lapuan liikkeen innolla.

Kyllähän me tiesimme, että Senaatintorilla tasavallan presidentti ja hallitus seisoivat ja että Mannerheim oli tullut paikalle muutama minuuttia aikaisemmin – erityisesti kutsuttuna – ja että häntä oli erityisesti juhlittu.

Kuva:

Museovirasto: Talonpoikaismarssin esikunnat Suurkirkon rapuilla yhdessä valtiovallan edustajien kanssa. Kuvan keskellä Mannerheim, hänen takanaan pääministeri Svinhufvud ja Mannerheimista oikealle presidentti Relander; https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19750622_30

*

Mikä tässä oikeastaan oli tarkoituksena?

Sitä emme tosin tienneet, että presidentti (Relander) tervehtisi Lapuan miehiä a ilmoittaisi maan olevan heitä kohtaan solidaarinen.

Sen me näimme, että Lapuan miehillä oli kaikilla hihassaan sinimusta nauha.  Mitä se nyt sitten tarkoitti?  Sininen oli meidän oma värimme, mutta entä musta?  Se väri kuului Italian fasisteille.

No, me nyt istuimme kahvimme ääressä.  Ja kun se oli juotu, lähdimme.  Seisoin hetkisen Unioninkadun kulmassa mennessäni Kulosaaren vaunuun ja näin kulkueen lopun. 

Miehet olivat kansanmiehiä, he näyttivät vakavilta.

He uskoivat asiaansa.  Ja oikeahan asia onkin.  Kommunistit olivat saaneet liian monia mahdollisuuksia kansankiihotukseen ja häiritsivät yhteiskuntaelämä.  Heidän oppinsa oli myrkkyä. Talonpoikaismarssi oli oikeutettu ja hyväkin, jos asia päättyy tähän.

*

Kerroin Johnille (K.J.) saamani vaikutelmat.  Hänestä oli suuri helpotus se, että kaikki oli sujunut aivan rauhallisesti.  Mutta hän ei näytä uskovan että näin on, epäilee, että jatkoa seuraa.

Se, mitä Annie Furuhjelm sanoi oli hänelle mieluista.  Hän on niin yksin tällä hetkellä, että on hyvä saada edes jonkun myötätuntoa.

Minä kerroin lisäksi Böökistä, jonka kanssa olin pienen hetken Ylioppilastalolla. Hänkin piti tilannetta kriittisenä ja arvaamattomana.  Siitä voisi seurata melkein mitä tahansa.  Eikä tiedä, vaikka Lapualla olisi puolellaan sekä sotaväki että suojeluskunta – silloin heillä olisi valta – jonkin aikaa ainakin, kunnes kansa havahtuisi.

Mikäli tämä nyt sitten menee niin pitkälle.

Tällä hetkellä ainakin ollaan varovaisia ja noudatetaan laillisia muotoja niin pitkälle kuin mahdollista.  Mutta eivät kaikki talonpoikaismarssin osanottajat tätä tiedä.  Ja minä puolestani toivon, että tämä on vain mielikuvituksen tuotetta minun päässäni.

Mutta tiedän senkin, että John (K.J.) uskoo tällaisen mahdollisuuden olevan olemassa.

On mahdollista, että John (K.J.) jonkin ajan kuluttua on hyvinkin yksinäinen mies. …

*

Johan: Sääli, etteivät lapualaiset muodosta puoluetta.  Nauraa.  Olisi saanut nähdä, mitä panevat ohjelmakseen.  Ja keitä heillä on takana.  Kyllä lyhyeen loppuisi se mahtipontisuus.

Ester: Mutta Kokoomus tietysti pelkää…

Johan: Tietysti. Ovat saaneet heidät luopumaan.  Maalaisliitto myös.  Olisivat menettäneet ääniä.

Ester: Mutta ajatteles, kun eräs suojeluskuntalainen oli Kisselle oikein tosissaan sanonut ja kerskannut, että nyt se lähtee liikkeelle se Kosolan armeija ja sitten tehdään puhdasta jälkeä niin, että tulee hoidetuksi loppuun se, mikä vapaussodassa jäi kesken.

Johan: Sellaisiahan ne ovat.  Kyllä minä olen sen ennenkin kuullut.¨

Ester: En voi käsittää, että kukaan ihminen…

Johan: Se on sitä vanhaa hapatusta….

Ester: Mutta kyllä ihmiset ehkä piankin tulevat järkiinsä.

Sinervo sanoi, että jo ovat erimielisiä.  Lapuan hallituksella on siipi sekä Suonenjoella että Helsingissä ja ne vetävät eri köyttä.

John vaikeni, mutta oli sen näköinen kuin sanoisi: Sitähän olen odottanut. 

Ja sitten sanoo:

Huomenna heillä on kokous hallituksen kanssa, ja lähettävät taasen ukaasin.

Ester: Tämä muistuttaa tosiaankin pian Venäjän aikoja.

Hakkilan juttua (Eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila kyyditettiin Kuortaneelle 18.7.) on seurattu.  Mutta se tuntuu niin mahdottomalta, että se miltei vapauttaa. 

Lontoosta, interparlamentaarisesta kokouksesta  ovat 16 maan sosialistit lähettäneet Svinhufvudille paheksumislauseensa Hakkilan kyyditsemisen johdosta.  Hakkila oli äskettäin Suomen ainoana edustajana Islannin juhlissa – on eduskunnan varapuhemies, Tampereen pormestari ynnä muuta, ja sitten – tällainen uutinen hänestä menee maailman ympäri.

Häpeällistä, mutta ehkä ne täällä kotona hätkähtävät.  …

Ester:

Miten he nyt saavat kommunistit estetyksi tulemasta eduskuntaan?

Johan: ”Väkivallalla tietysti ei muuten. 

Terrorilla. 

Kai he jatkavat, jo psykoosi jatkuu ihmisissä.  Saa nyt nähdä.”

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Talonpoikaismarssin-kuuma-kes%C3%A4/598364

*

Kommunistiarmahdukset

28.9.1930

J.R. Danielson-Kalmari oli pitänyt puheen, jossa pontevasti tuominnut Suomen ensimmäisen presidentin, K J. Ståhlbergin.

Ester: Hän (J.R.D-K.) nojasi arvionsa niin ajantakaisiin perspektiiveihin, että meni antiikkiin saakka.  Onko tämä aika todella yhtä mullistava kuin oli antiikin kuolinaika.  En ole sitä sellaisena pitänyt.

Ja meidän kansamme suhtautuminen kommunismiin ja sosialismiin niin maailmanhistoriallinen.

Ja kommunistiarmahdukset, - jotka aloitti Svinhufvud (1918) ja (jatkoi 1919) sitten Mannerheim (jota nyt ei lainkaan muisteta) olisivatkin olleet Suomen ensimmäisen presidentin (Ståhlberg) kauheita erehdyksiä.

En ymmärrä, kuka oli oikeassa kuka väärässä.

Onko jumaloimani Richard Danielson-Kalmari puoluekiihkon sokaisema?  -  https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19420425_396

*

Presidentin kyyditys

14.10.1930 (Tarton rauhan 10-vuotispäivänä)

Presidentti Ståhlberg ja puolisonsa kidnapataan kävelyreitiltä ja kuljetetaan (muilutetaan) Joensuuhun.

*

Ståhlbergia vainotaan

Loppiainen, 6.1.1931

Ester: On omituista, että vaikka vahti koirineen (turvamies, vh) yöt päivät on muistuttamassa, että aika on rauhaton ja vaarallinen, ja vaikka lehdet joka päivä ottavat K.J.:lta kansalaiskunnian ja parjaukset vuotavat kuin laavavirta ylitsemme – ja vaikka ihmiset vihaavat meitä niin katkerasti kuin vihata voi ja parjaavat meitä kaikissa ompeluseuroissa ja päivälliskutsuissa puhuen käsittämättömiä valheita ja uskoen niihin- sivistyneet ihmiset – ja vaikka yöllä soitetaan joskus ja lähetetään varoituksia ja uhkauksia Johnille (K.J.) – niin kuitenkin yhä vähemmän välitän tästä kaikesta.  Rauhani vain kasvaa.

John on täydelleen kaiken yläpuolella j ase tietysti minuunkin vaikuttaa.  Mutta minulla on varmuus siitä, että kohtalomme on suuren Minän kädessä.

*

Muiluttaja vapaalla jalalla

10.2.1931

John (K.J.) huomautti siitä, että (yksi muiluttajistaan, Etsivässä Keskuspoliisissa palvellut monttööri, Johan) Janné on vapaa.  EK:n päällikkö Esko Riekki olisi voinut panna hänet kiinni.

Ester: Hän on sellainen mies, että jos hän saa käskyn niin hän tulee ja ampuu kuulan sydämeen.

-Sellainen mies hän kyllä on.  Hullu mies.

*

Presidentin valitsijamiehet suorittavat vaalin 16.2.1931: https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19670603_19809

*

Presidentin vaihdos

2.3.1931

https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19670603_19816

Ester:

Kuljin hitaasti portaita alas tavatakseni Johnin (K.J.), välikerroksessa kohtasin neiti Rautian eduskunnan kansliasta, Johnin suuren ihailijan.  Hän tarttui molempiin käsiini sydämellisellä tavalla

ja sanoi:

”Olen ollut äärettömän onneton, mutta samalla onnellinen, sillä jos hän (Ståhlberg) olisi tänään presidenttinä niin varmaan eivät väsyisi, ennen kuin sala-ampujan kuula hänet lävistäisi”.

Ester: Uskotteko niin?

Rautia: En usko ”kuppiin” (tarkoittanee coup d'état, vallankaappausta), muta jokin Tandefelt olisi uhrinsa löytänyt.

(Tandefelt ampui ministeri Ritavuoren 1922).

*

Uuden Eduskuntatalon vihkiäiset, alustunnelma

6.3.1931

Ester:

Huomenna on minulla suuri julkinen esiintyminen – uuden eduskuntatalon vihkiäiset.  Tulen istumaan paikalla numero 102 arkkipiispa Ingmanin vieressä.  Hänen vieressään istuu Mannerheim.  Käytävän toisella puolella tulee istumaan rouva Svinhufvud jne (uuden presidentin puoliso).

Koko diplomaattikunta ylhäällä aitiossaan.  Paikalla on koko loisto.

Minua inhottaa mennä sinne.

Se kaikki on niin onttoa kuin olla voi.

Nyt John (K.J.) on vuoteenomana yskässä, jonka hän on saanut influenssa jälkitautina.  Hän ei tule mukaan huomenna.  Enkä luule, että hän murehtii sitä taikka tätä.  Päinvastoin.

Nyt tule Svinhufvud esiintymään tasavallan presidenttinä.  Mutta tuskin kukaan tietää meitä paremmin, millä keinoin hän on sinne päässyt.  Alhaisimmilla mahdollisilla.  Uhkauksilla, väkivallalla, juonittelulla, rikoksilla – lopulta hänen kannattajiensa täytyi julkisesti uhata Johnin (K.J. Ståhlberg) murhalla estääkseen hänen valintansa presidentiksi.

Se kiihko – hänen häpeämätön leimaamisensa maan itsenäisyyden viholliseksi – kommunistien ystäväksi – maanpetturiksi -. 

Valheilla, tietoisilla ja uskomattomilla, vainoilla ja kaikella minä viha voi keksiä ja lopulta yrityksellä saattaa hänet kukaties hengiltä.  Kaikkeen tähän ovat he turvautuneet saavuttaakseen tämän voiton.

Ja kaikista niistä, jotka nyt istuvat siellä kanssani tuskin kukaan on korottanut ääntään puolustaakseen häntä.

Tällainen on valtiovallan johto.

*

Suuri Eduskunnan vihkimispäivä

7.3.1931

Ester:

Mannerheim tuli ja istuutui minun viereeni – niin, että jäi yksi paikka väliin.

Hän tervehti kohteliaasti ja alkoi puhua talon kauneudesta ja muusta sellaisesta.  Niin paljon en ole ennen puhunutkaan Mannerheimin kanssa, koska hän ei koskaan ottanut vastaan kutsuja Linnaan meidän aikanamme enkä muutenkaan tavannut häntä.

Hän ikään kuin vältti kaikki ne tilaisuudet, joissa me olisimme olleet läsnä.

Ensi kerran tulin hänelle luonnollisesti esitellyksi Tanskan kuninkaan päivällisillä Linnassa, jolloin Svinhufvud vei minut pöytään. 

Minua hymyilytti se, että vihdoin Mannerheimin oli pakko minua tervehtiä, vaikka samalla harmitti, että ns. maailmanmies oli vuosikausia voinut olla suorastaan epäkohtelias, jos hyvin lievää sana käyttää, meitä kohtaan.

Nyt hän oli ihmisiksi – ei kai voinut muuta kaikkien ihmisten nähden.  Ja oli ehkä lauhtunut siitä, että K.J. Ståhlbergille oli tällä kerralla käynyt kuten hänelle 1919, jos kohta ainoastaan viimeisiä uhkakeinoja käyttämällä.  Mutta sentään.

Hän oli sangen rakastettava – tai kohtelias.

Eero Järnefelt tuli ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.  Mannerheim teki epätoivoisen liikkeen kädellään – kääntyi puoleeni ja kertoi, että Gallen-Kallela oli kuollut samana aamuna Tukholmassa.  Keuhkokuumeeseen.

-En storartad människa (suurenmoinen ihminen).

Uutinen levisi lehterillä miehestä mieheen. Se oli järkyttävää.

Olin juuri kuullut Laina Cajanderilta, että Arthur Hjelt oli saanut edellisenä iltana vaikean halvauksen eikä ollut herännyt tajuihinsa.  Mannerheim tiesi läheisestä sukulaispiiristään tapauksen, jossa joku oli voinut herätä eloon taasen.  Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Hjeltiä koskeva uutinenkin lähti kiertämään parvekkeella.

Arkkipiispa Ingman saapui ja istuutui Mannerheimin ja minun väliin. Hän tervehti molempia joviaalisella tavallaan.  Kiitin häntä (juhlajumalanpalveluksen) saarnasta jotain sanoakseni ja hän kuiskasi vastaan: - Täytyyähän kirkon päämiehen toki uskaltaa kansalleen moraalista puua – eihän hän muuten kirkon päämies olisikaan.

-Niin, kyllä, mutta ovat kaikesta niin arkoja nykyään.

- Sen suurempi syy antaa heidän kuulla totuuttakin joskus.

Ellei olisi ollut suuri juhlatilaisuus, olisin kysynyt, miten kirkon päämies oli voinut vaieta silloin, kun maan ensimmäistä presidenttiä avoimesti uhattiin murhalla.  Mutta jätin sen toistaiseksi.  Tekisi mieleni joskus kysäistä.

https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19670603_1436

*

Mutta sitä ennen oli soitettu Finlandia.

Minun joviaalinen arkkipiispani oli juttutuulella, jutteli miltei koko ajan Mannerheimin kanssa kaikenalaista, jota en selvään kuullut.  Toisten istuessa hiljaa juhlaa kunnioittaen, nämä juttelivat kuin koulupojat rukouksissa. 

Väliin Ingman kääntyi minunkin puoleeni, muta hänellä oli huonompi korva minuun päin niin, että se tuli epämukavaksi, sitä paitsi vastasin kirkon päämiehelle ainoastaan pään nyökäyksellä.  Hän lyhensi aikaansa parhaimmalla tavallaan huonokuuloisena ja luultavasti epämusikaalisena aina musiikkinumerojen aikana.  Ja Mannerheim teki samoin.

Professori Järvinen (valtiovarainministeri) nousi puhumaan. Ingman kääntäen minuun paremman korvansa:

-Nyt tulee pitkä puhe.

-Onko hera arkkipiispalla sellainen kokemus hänestä?

-Hänen isänsä oli pappi, ja siitä kai hänellä on se pitkäveteisyytensä.

Se oli aitoa Ingmania.

Mutta puhe ei ollutkaan pitkä, mikä hiukan ihmetytti ennustajaa. Puheen lopussa puhuja ojensi jotakin presidentille.  Ingman, joka ei kuullut mitään:

-Mitä mitä hän hänelle antaa?

Minä: Pietarin avaimia taivaan valtakuntaan – nimittäin tähän eduskuntataloon.

Se nauratti minun vierustovereitani.

Ohjelma jatkui.

Odotettiin tasavallan presidentin puhetta.  Se oli oleva juhlan huippukohta.  Kaikki nousivat, mutta Ukko-Pekka sanoi gemyytlisesti: - Pyydän teitä istumaan, hyvät herrat.

Sitä ei ole ennen tapahtunut.  Valtion päämies puhuu suuressa salissa ja – istutaan.

Joviaalisesti kuin juttutuvassa tai maalaistuomari pöydän ääressä hän alkaa kertoa, miten oli silloin, kun muutettiin palokunnan taloon ja sieltä Heimolaan.  Miten oli palokalut alakerrassa ja oli tanssittu yläkerrassa – ja miten Heimolassa oli sellainen veto, että vanhempien herrojen oli vedettävä kalotit päähänsä.  Ja nyt meillä on mukava, kaunis ja avara talo, jossa voi työskennellä.

Sama ruotsiksi.

Ja kun oli puhunut, niin poimi tavaransa kokoon, silmälasinsa, nenäliinansa ym. ja istuutui.

Mannerheim ja arkkipiispa naurahtivat.

Olipa todella onni, että sitä puhetta ei oltu seisoaltaan kuunneltu.

No niin, ulkomaalaiset toivat tervehdyksensä.  Kaikki tekivät tehtävänsä hyvin ja arvokkaasti – paitsi tasavallan presidentti.

*

Varjokirjoittajat

9.3.1931

Olin vähän aikaa Gerda Rytin luona yhdessä rouva Kallion, rouva Erkon, rouva Vennolan ja rouva Mantereen kanssa.

Puhuttiin ajan tapahtumista.  He olivat kovin vähän luottavaisia.  Hullusti oli käynyt heidän mielestään.

Kun oli puhe Svnhufvudin huonoista puhelahjoista, kertoi rouva Vennola, että Relander, vaikka oli mahdollisesti hyvä puhuja, antoi adjutantti Heikki Kekonin kirjoittaa puheensa.  Kuten Mannerheimkin aikoinaan.

*

Gallen-Kallelan haudalla

20.3.1931

Eilen oli Gallen-Kallelan hautajaiset – suurenmoiset.  Suurmies.  Taiteilijoistamme suurin.

Ihminen, jolla on ollut suuret mittasuhteet.

Mutta minä en halunnut mennä hänen hautajaisiinsa.  Olisin voinut mennä niin kuin muutkin, en kukkia laskemaan, vaan olemaan läsnä kunnioittamassa hänen muistoansa.  Kunnioitan sitä mieluummin kotona, itsekseni.

Aika on ollut sellainen, että haavat eivät ole menneet umpeen.  Hänhän i ole ollut näissä viimeisimmissä vaiheissa mukana, mutta oli välillisesti mukana niissä entisissä, Mannerheimin aikaisissa.  Joskaan ei suoranaisesti mitään ilmaisten, niin kuitenkin intohimoisena vastustajana.  Silloin, kun taistelu kävi presidentinarvosta (1919, vh) ja K.J. Ståhlberg voitti.

Sitä hän varmaan ei voinut koskaan sulattaa.

Ja minä en tämän Lapuan vuoden jälkeen voi sulattaa Johnin (K.J. Ståhlbergin) intohimoisia vihamiehiä – en edes heidän hautansa partaalla.

*

Ruotsin kruununprinssin juhlat

17.1.1933

Ruotsin kruununprinssin juhlassa, jonka kaupunki (Helsinki) hänelle piti, ja jolloin istuin Mannerheimin vieressä, näin diplomaattien joukossa tumman, paksuniskaisen, suuren miehen ja kysyin: Kuka tuo on, joka juuri kääntyy kyljittäin ja puhuu vierustoverinsa kanssa?

Mannerheim vastasi, että hän on Tamaro italialainen, oikein mukava mies – suuri fascisti ja Mussolinin ihailija, totisesti hauska ihminen, minä idän hänestä kovasti.

Ja sen minä uskon.

Ja minut Mannerheim jättää täysin kylmäksi, nähköötpä hänet muut minkälaisena charmöörinä tahansa.  – (Viron Helsingin-lähettiläs) Hans Rebane sanoi pöydässä tästä Tamarosta, että hän seurustelee nykyjään neuvostolähettilään kanssa, se kuuluu Italian politiikkaan. Minä ajattelin: Huh miten vihaan tätä tyranniaa – oli se sitten Neuvostoliitto tai Mussolinin Italia.

Minun vanha Italiani on luonnollisesti täysin muuttunut.  Suruttomuus tipotiessään.  Mahtaako siellä kauneus ja ilo viihtyä?

*

Kaappaus taas

Toukokuu 1933 –

Ester: Toisena pääsiäispäivänä, kun tulin kirkosta ja tapasin johtaja ja rouva Granfeltin kirkon ulkopuolella, lähdimme yhtä matkaa kotiinpäin.  Johtaja pyysi minua kertomaan Johnille (K.J.), että salaa puhutaan kaappauksesta 16. toukokuuta (Vapaussodan päättymisen 15. vuosipäivä).

Oli löydetty joku päiväkäsky, joka koski muonitusta ja varustuksia, lisäksi oli löydetty joku suunnitelma utopistisesta Suur-Suomesta, sen arvelleen olevan myöhemmin vuorossa.  Hän, johtaja, tiesi varmasti, että erästä hänen tuttavaansa, suojelukuntalaista, oli kaksi kertaa pyydetty liittymään lapuanliikkeen ”stormavdelningarna”, iskuosastoihin, joita ollaan kouluttamassa ja liittämässä niihin mukaan suojeluskuntia.

Kerroin tämän kotona. John kertoi sen edelleen Cajanderille ja hän edelleen hallitukselle.

Silloin, vähän myöhemmin, edistyspuolueen ryhmällä oli istunto Konservatoriossa, sinne tulivat myös Kivimäki ja Linna (ministereitä).  John kertoi sitten, että ryhmä oli vaatinut heitä olemaan varuillaan, ettei mitään voisi tapahtua, he olivat ryhtyneet varotoimenpiteisiin ja tulisivat vastaamaan järjestyksestä.

No hyvä, jos he vain siihen pystyvät.

Mutta asia ei ole antanut minulle rauhaa.

Ajatella, jos kaikesta huolimatta tulisi kaappaus. Saksalaiset natsit ovat liian houkuttelevia esimerkkejä  Nyt oli Mäntsälässä esiinnytty uniformuissa hakaristein ja vastaavin varustettuina.  Myös täällä Helsingissä riippui pari hakaristilippua ja näkyi natsipukuisia miehiä.

Kokoomus on lähes yksimielisesti sitä mieltä, ettei tällaista saa kieltää.  Ei myöskään sotilaallisia yhdistyksiä, ja lapualaiset ja Kalsta-lapualaiset ovat julkisesti julistanet, että he ovat sotilaallisesti järjestäytyneet.

Mihinkä muuhun tällaista tarvitaan kuin terroriin tai vallankumoukseen?

Mutta nyt minä en enää usko toukokuun 16. päivän uhkaan.  Sitä on huudettu liian kauan, ett se voisi toteutua. Se oli kyllä heidän tarkoituksensa, mutta se tuli ilmi liian aikaisin.

Ja minä en enää näe mielikuvituksessani sitä, mikä joskus vieläkin minua seuraa:

nähdä John (presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg) ammuttuna – tai yhtäkkiä villien roistojen kyyditsemänä.

Ja minä yritän pysyä lujana ja rauhoitella itseäni.  John on horjumattoman rauhallinen.  Jos hänen täytyisi kärsiä marttyyrikuolema tämän kansan kesyttömyyden takia – niin – minä en voi ajatella sitä ajatusta loppuun…

*

*

1937

Vuoden 1937 presidentinvaalin tulos julistetaan.

https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19670603_16238

*

*

Epilogi

Ehkä..

Viimekädessä taistelussa oli kysymys kansanvallan ja yksinvallan välisestä historiallisesta taistelusta, jossa lopputulos on tulkinnanvarainen, ja saattoi olla, että voiton vei ”kolmas tie” – markkinavoimat.

Tässä yksi tulkinta, siinä(kin) keskushenkilöt samat kuin edellä olevassa kompiolaatiossa, nimittäin Ståhlberg ja Mannerheim.:

”Presidentti Ståhlberg nimitti "seikkailupolitiikaksi" vapaussodan voittajan Mannerheimin suunnittelemaa hyökkäystä Pietariin, jossa ratkaistaisiin Punaisen Venäjän kohtalo. Ohikiitävän hetken ajan Suomella olisi ollut maailmanhistorian avaimet käsissään.”

http://www.valtakunta.eu/suomi/historia.shtml

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Toimittaja emeritus Unto Hämäläinen/HS su 17.9.2017,
kirjoitti näistä ”veljeksistä”:

”Poliittinen historia:

Kun ensimmäistä presidenttiä valittiin, Ståhlberg ja Mannerheim suhtautuivat ehdokkuuteen torjuvasti.

VALTIOMIESTEN PITKÄ MYKKÄKOULU

Mannerheim ja Ståhlberg joutuivat välirikkoon vuonna 1919 ja puhuivat toisilleen vasta vuonna 1945.”

Lähde:
Helsingin Sanomat, sunnuntai 17.9.2017, sivut C8 – C0.
http://www.hs.fi/paivanlehti/17092017/art-20000053...

*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Unton Hesari-artikkeli on vallan mielenkiintoinen, mutta se ei ole mitenkään toiminut herättäjänä tai edes vauhdittaajana tämän oman kompilaationi synnylle. Satuin vain parina sateisena sadepäivänä lukaisemaan rouva Ester Ståhlbergin päiväkirjojen jälkimmäisen niteen, ja löysin siitä runsaasti ajankohtaan (1926-1934) liittyvää henkilö- ja ilmiökuvausta, joka syyttä suotta on jäänyt poliittisen historian kuvauskäytännöissä sivuun.
Mieheensä nähden Ester S. on tottakai osallinen henkilö, ja siten muodollisesti jäävi, mutta nähdäkseni ja muuhun luettuun suhteutettuna hänen päiväkirjansa antavat todella rikkaan ja monessa suhteessa ansiokkaan valokulman 1930-luvun Suomeen.
Mannerheimia hän kuvaa ilman "silmälaseja", eikä kuva ole "kummoinen". Luulen että monessa suhteessa realistisempi ja todempi kuin lukuisat apoteoosit.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*

Ester Ståhlberg, pvk 8.1.1931;

”Kaskinen oli eilen täällä. Hän oli ollut Maakunta-pankin johtokunnan kokouksessa, sen puheenjohtajana, ja siellä oli myös Haarla. Ajatella, että Haarla istuu siellä jäsenenä tämän Kaskisen – talonpojan – toimiessa puheenjohtajana. Heidän keskustellessaan on Haarla sanonut, että jos Ståhlbergista tulee presidentti (vaalipäivä oli 15.2.1931), niin suojeluskunnat hajoitetaan heti. Johon Kaskinen oli suuttuneena vastannut: Mistä kauppaneuvos Haarlalla on sellaiset tiedot? Ei ollut sellaisesta puhettakaan niinä kuutena vuonna, jolloin Ståhlberg oli presidenttinä (1919-1925). Silloin niitä vain lisättiin joka puolella maata. Siellä oli myös Clas Collankin, eikä hän näkynyt olevan lapualainen, vaikka kai aikaisemmin on ollut.
Tuuli on joka puolella kääntymässä (Ståhlbergien muilutus oli käännekohta, vh). Paasikivikin oli jossain pankkikokouksessa lyönyt nyrkkinsä pöytään ja kironnut Lapuan tuhmuuksia, jotka ovat vieneet maan häviön partaalle.
Eilen illalla oli täällä ensi kertaa professori A.M. Tallgren. Olin kutsunut hänet jo silloin, kun hän kirjoitti artikkelin Aamuun marraskuussa.
Nyt hän tuli. Vakava, tumma, laiha mies, eurooppalainen. Hiljainen, hillitty, puhuu yksitoikkoisesti, mutta sivistynyt sormenpäitään myöten. Oikein nautin. Hän on minun tyyppiäni. Olen sellaisia kaivannut seurapiiriini, jota en ole saanut olla itse valitsemassa. Perheeni yleensä pelkää heille vierasta ainesta ja rakastaa vain omaansa.
Puhuttiin enimmäkseen politiikkaa. Mutta se tapahtui eräänlaisen elämänfilosofian yhteydessä. Hän näki sivistyneistön liittymisen lapualaisuuteen vuoden 1918 tapahtumien valossa.
Mutta miksi tämä luokka niin kauttaaltaan ihailee diktatuuria. Onko se niin läpeensä väsynyt kansanvaltaan.
Vai onko se pelkkää vallanhimoa? Tuumimme pääsemättä tulokseen.
Hän koettaa selvitellä syitä.”

*
http://itsenaisyys100.fi/persons/stahlberg-ester/

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Oliko kaiken takana nainen?

*
Tässä yksi tulkinta Mannerheimin ja Ståhlbergin välien tahneuteen;

Tiesitkö? Tämä presidentin vaimo hiersi Suomen valtionpäämiesten välejä

https://www.studio55.fi/vapaalla/article/tiesitko-...

Käyttäjän mmarttila kuva
Markku Marttila

Melko sekalainen sikermä; osittain asiallistakin asiaa, mutta paljolti eriasteista 'höpinää'. Suur-Suomi linkki sekoitti pakan lopullisesti.

Maamme on tarvinnut kriittisillä hetkillään sellaisia voimahahmoja ja kansankunnan yhdistäjiä kuten esim. Svinhufvud, Mannerheim ja Kallio.

Yritykset heidän syyllistämisekseen, vaikkei blogisti siihen kaiketi pyrkinytkään, ovat turhaa horinaa.

Olemme kansakunnan puolustajille velkaa kunnioituksen ja kiitollisuuden. Myös pulinat ja höpinät sallittakoon. Sehän kuuluu ilmaisunvapauteen. Ja onhan historian tutkailu eri näkökulmista aina mielenkiintoista. Kiitokset Huuskalle.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kiitos, perusteltu kommentti.
Kirjailija Ståhlbergin aikalaiskommenteissa näen varsin paljon myös ihan oikeutettua kritiikkiä. Eurooppalaisten valtioiden diktatoristuminen oli ajan henki ja virtaus; mielestäni Suomen asema tässä eurooppalaisessa valtavirrassa oli perin mielenkiintoinen. Tiettyjä, aivan reaalisia uhkia ole olemassa, ja on hyvä käytännöllisten havaintokuvien valossa miettiä, mitkä tekijät lopulta pysäyttivät tämän kallistuman, niin että siinä vaiheessa kun Saksan todellinen nousu Euroopan ykkösmahdiksi alkoi ja vauhdittui, eli noin 1935-1937, Suomi jo souteli aivan eri vesillä. Saksa militarisoitui, otti Italian ohella vahvasti osaa Espanjan sisällissotaan, testasi koneitaan ja sotalaitostaan siellä; tiettyjä portti-vaiheita kohden eskaloituvaa haltuunotto-vaihetta, ja lopulta 1939 syyskuuta.

Tällaisessa valossa nähtynä, todellakin, mielestäni on kiinnostavaa nähdä ja kuulla ihan sisältä, ex-presidentin vaimon silmin ja tunnoin, nuo vuodet.
En ole ehtinyt vielä lukea Lasse Lehtisen tuhtia Väinö Tanner -elämäkertaa, mutta lehtiarvoissa sieltä on jo poimittu ainakin tämä (ulkomuistista) repliikki:
Tanner: (Ståhlbergien kyydityksestä) Eipä ole toista propagandakiertuetta tehty niin tehokkain lopputuloksin!
(nyt vain kiertueen tavoitteiden vastaisesti, eli presidentin kaappaus ja kyydistys kaatui kaappaajien kynsille).

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset