*

Veikko Huuska

Sippolan pojat - muuan huomionarvoinen veljessarja Pohjanmaalta

Sippolan pojat  -  tarina eräästä veljessarjasta Pohjanmaalla

”Nyt luodaan suurta.”

*

Prologi

Arkkiveisu

Kauhavalainen maanviljelijä, monitoimimies Matti Sippola (1848-1908) uskoi edistykseen ja valoon.  Jo nuorena miehenä, vuosina 1878-1880 hän julkaisi mieliaiheistaan arkkiveisuja.

Näistä arkkiveisuista kenties mielenkiintoisin on viisu ”Vaasan- Tampereen rautatiestä”, jossa Sippola luonnehtii rautatien taloudellista merkitystä (ja tulee kertoneeksi paljon muutakin):

”Sitäpä jo kansa on kaivannut, Vaasa se varsinki toivonut, Että se liikkehen vilpastaa, Kansan ja kaupungin vaurastaa. Tampereen tehtaiden tavarat, Löytää nyt maisemat avarat, Kauppa se käypi nyt vauhdilla, Pohjan lahdenkin rannoilla. Näin kasvaa Suomessa sivistys, Näin aineellisenkin edistys; -kansa ja kaupungit kilpaillen, Näin pyrkii muun Euroopan rinnalle”.

Lähde:

Kauhavan Alakylä-sivusto/kansliapäällikkö Jaakko Numminen: http://www.kauhavanalakyla.com/wp-content/uploads/2010/01/Matti_Sippola_perusti_nuorisoseuran.pdf

*

ISÄ

Alussa oli Kauhava, Nuorisoseura ja – Matti

Nuorisoseuraliike on 1880-luvulla Etelä-Pohjanmaalla syntynyt ja sieltä myös muualle Suomeen levinnyt nuorison kansansivistysliike. 

Ensimmäisen nuorisoseuran, Kauhavan Nuorisoyhtiön, perusti kauhavalainen Matti Sippola vuonna 1881. Saman vuosikymmenen lopussa liikkeen johtajaksi tuli Santeri Alko.  1890-luvun alkuvuosina toiminta levisi ylioppilasosakuntien välityksellä kaikkiin Suomen maakuntiin.  Nuorisoseurojen keskuselin, Suomen Nuorison Liitto perustettiin vuonna 1897.

Lähde:

Wikipedia: Nuorisoseuraliike

*

Matti Yrjönpoika Sippola

s. 17. lokakuuta 1848 Kauhava,

k. 28. heinäkuuta 1908 Kauhava,

oli Suomen ensimmäisen nuorisoseuran ja ensimmäisen rekisteröidyn työväenyhdistyksen perustaja.

Matti Sippola oli ammatiltaan maanviljelijä, lehtimies ja metallinkaivertaja.  Hän oli naimisissa Maria Josefina Silfverbergin (1856-1917, Ylistaro) kanssa ja heillä oli kaksitoista lasta:

 

Juho Wiljami, 1874-1938

Saima Katriina, 1876-1917

Yrjö Väinö, 1878-1946

Jalo Ilmari, 1880-1927

Toivo Oppi Onni, 1882-1962

AHTO Armas Ilo, 1885-1941 (vaimo Anne Neovius: heillä poika, Ahto KULLERVO Kaj S. 31.10.1914-13.6.1944 Siiranmäki),

Kalervo Kuudes VEIKKO, 1887-1955; vaimo Elina Emilia Pelin, 1915-1919 ero.

Matti VILKAS Tapio, 1889-1937

Ilmi Ilona, 1891-1938

Elma Sanelma, 1894-1906

Siro AARNE 1896-1919 sekä

Aimo URHO 1899-1918.

 

Matti Sippolalla oli kokemusta myös opettajana, sanomalehtimiehenä, pakinoitsijana, arkkiviisujen kirjoittajana ja ohjelmanikkarina.

Metallinkaiverruksessa hän oli erittäin taitava, useissa näyttelyissä palkittu ammattilainen.  Kaivertajan ammatin ohella Sippola ahkeroi maalarina, suutarina, puuseppänä, kalastajana, väliaikaisena kiertokoulun opettajana, tukkimiehenä ja kauppamiehenä.

*

Perhe

Matti Sippola ja vaimonsa Maria Josefina, os Silfverberg

http://halleforsnas.com/jarmos/suku/sukukuvia/mattisippola.html

Matti Sippolan ja vaimonsa Maria Josefinan elossa 1918 olevat lapset yhteiskuvassa:

http://halleforsnas.com/jarmos/suku/sukukuvia/mattisippolanlapset1918.html

Kuvien lähde:

Hälleforsnäs/Jarmo Haapamäki;

*

Yhdistysten perustaja

Matti Sippola perusti Suomen ensimmäisen nuorisoseuran Kauhavalla Kalan torpassa juhannuksena 1881.  Kauhavan Nuorisoyhtiön tunnuslauseeksi tuli ”valoa kansalle”.  Seuraavana vuonna Sippola perusti Vimpeliin sisaryhdistyksen ja vielä samana vuonna maakunnallisen Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran.  Sieltä aate levisi muihinkin maakuntiin.

Suomen ensimmäinen työväenyhdistys oli perustettu Helsingissä vuonna 1883.  Järjestyksessä toinen työväenyhdistys syntyi Vaasaan saman vuoden lopulla Sippolan aloitteesta. Yhdistyksen säännöille saatiin senaatin vahvistus helmikuun 26. päivänä 1884.  Siten Vaasan Suomalainen Työväenyhdistys oli ensimmäinen työväenyhdistys, jonka säännöillä oli senaatin vahvistus.

Ensimmäinen kaupunkinuorisoseura perustettiin Vaasaan vuonna 1885.  Senkin aloitteentekijänä oli Matti Sippola.

Lähde: Wikipedia: em. artikkeli. https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Sippola

Lue myös Kauhavan Alakylän sivuilta lisää isä-Matista; http://www.kauhavanalakyla.com/wp-content/uploads/2010/01/Matti_Sippola_perusti_nuorisoseuran.pdf

*

Valistuksen valoa nuorisolle

Runoilija J.H. Erkko ja maamies Matti Sippola nuorisoseura-aatteen soihdunkantajat

”Joulun alla 1898 Hra Maamies Matti Sippola sai korean postikortin Cannesista.  Siinä oli herrasväkeä pasteerailemassa palmujen reunustamalla rantakadulla.  Näin kaukaista postia tuli harvemmin Kauhavalle, ja monen välikäden kautta se kulkikin, ennen kuin oli Sippolan itsensä luettavissa:

”Veli, Matti.  Lehdestä luin, että äskettäin viisikymmentä täytit. Elä vielä viisikymmentä valolle ja nuoruudelle.  Afrikan aalloilta, etelätuulelta ja lakastumattomalta kesältä tervehtii Sinua pohjolaa kaipaava veljesi

J.H.E.”

Lähettäjä oli Matti Sippolan ikä- ja aatetoveri, runoilija J.H. Erkko, joka Ranskan Rivieralla käyskennellessään varmasti pihti omaa lähestyvää 50-vuotispäiväänsä tulevan tammikuun 16. päivänä.  …

Sippola oli matkoillaan tutustunut Alavuden kirkkoherran poikaan, Gustaf Laurentius Stenbäckiin, joka oli suomentanut nimensä Lauri Kivekkääksi ja joka toimi kotiseudullaan kansalaisaateen lietsojana järjestämällä muun muassa kansanjuhlia. …

Matti Sippolan toiminta yhteiskunnallisten uudistusten levittäjänä kansan keskuuteen on jo saanut valtakunnallista huomiota ja arvonantoa.  Hän piti tiiviisti yhteyttä Minna Canthiin ja toimi muun muassa tämän Vapaita aatteita –lehden asiamiehenä. …

Matti Sippola kuoli 1908 Kauhavalla, ja sai aikanaan hänkin patsaan haudalleen.

Lapsensa hän oli pannut opintielle. 

Kahdesta tyttärestä ja

neljästä pojasta tuli opettajia (Juho, Yrjö, Jalo, Toivo),

kahdesta pojasta rakennusmestareita (Ahto, Veikko),

kolmesta jääkäriupseereja (Vilkas, Aarne, Urho).

Hänen jälkeläisiään on seitsemännessä sukupolvessa jo neljättäsataa, kaukaisimmat Amerikassa ja Kanariansaarilla.

Lähde:

Anu Seppälä/HS, sunnuntaina 20. joulukuuta 1998; Jarmo Haapamäen sukusivut, verkossa.

Luettavissa HS-sivuilta (maksullisena), ja täältä: http://halleforsnas.com/jarmos/suku/artikkeleita/valistusta_nuorisolle.html

*

Nuorisoseuratyö

Suomen yhteiskunnalliseen ja sivistykselliseen elämään voimakkaasti vaikuttanut nuorisoseuraliike syntyi Etelä-Pohjanmaalla 1880-luvunalussa.  Tavoitteena oli aluksi nuorison tapakasvatuksen tehostaminen, mutta liikkeen laajetessa myös toiminta monipuolistui.

Keskeisiä työmuotoja ovat nykyisin(kin) opintokerhotyö, harrastajateatteri, musiikki, kotiseututyö, luonnonsuojelu sekä kansantanssit ja muu liikuntakasvatus.

Lähde: Spectrum, osa 8, Nuorisotyö. s 416.

*

Nuorisoseura ”ideaalisen elämän” kehtona

Talonpoikainen varallisuus kohosi sahojen myötä, mutta nuorisolle ei ollut tarjota mitään positiivista – vain kieltoja.

1870-luvulle tultaessa alkoi maaseudulla olla valistuneita isäntiä, jotka muutenkin kuin ylhäältäpäin tulleista vaikutteista kiinnostuivat sivistyksen kohentamisesta.  Säätyläistöön kuulumattomien oma-aloitteista sivistystoimintaa alkoi vähitellen esiintyä yhä enemmän.

Ruovedelle perustettu mieskonventti 1882 julisti pyrkivänsä kohottaman kaikki ”ideaalisen elämän” kannalle.  Pyrky ja noste kuuluivat yhteen. 

Laihialla puuhattiin 1879 kiertokirjettä, jonka allekirjoittajat sitoutuivat tulemaan jouluna viinatta toimeen ”miehukkaasti” ja hylkäämään vanhan ”pahan tavan”.

Kappalaisen pitämästä kirjastosta ja kiertokoulusta herätteensä saanut talollisenpoika Matti Sippola Kauhavalta muistelee spontaania ”puhdistusyritystä”, jossa muutamat nuorukaiset 187 puuhailivat seuranäytelmää ja koettivat ”tuon kunniallisen juoppouden saada häpeälliseksi”.

Kouluun pantu talonpoikaisnuori Juho Hietanen suomi laihialaisten tapoja: panostettiin julkisivuun ja vaatetukseen mutta ei puhtauteen.  Vanhojen työmenetelmien vuoksi raadanta valui maataloudessa hukkaan.  Huveihin kyllä törsättiin vaan ei valistukseen.

Nuorisoyhdistyksen tuli jalostaa huvit isänmaallisiksi pyrinnöiksi.  Kansan perhe-elämästä ja siveydestä oli kiinni isänmaan selviäminen.  (…)

Kauhavalle 1881 perustettu nuorisoyhtiö tahtoi sivistää kaikin hyvin harrastuksin yli 15-vuotiasta nuorisoa, joka ei syyllistynyt juoppouteen, haureuteen (haureus koski erityisesti naisia, vh) eikä raakoihin tapoihin.

Jäsenilloissa neulottiin, tehtiin käsitöitä, pidettiin luentoja kansankorkeakoulutyyliin, keskusteltiin kansallisista ja moraalisista kysymyksistä sekä harrastettiin tapakasvatusta.

Nuorisoseuraliikkeen sivistysohjelman hahmotti laihialainen kauppiaanpoika Santeri Alkio (1862-1930), joka oli nuorena joutunut vastuuseen isänsä kaupasta ja kristillisen äitinsä ja sisarustensa elatuksesta.  Alkio rakasti pestalozzilaisittain nikkarointia, pään ja käden taitojen yhdistämistä, muta mutta vieroksui rahvaan tapoja, etenkin yöstelyä ja juopottelua.  (…)

Hengen voittoa lihasta symbolisoi esimerkiksi nurmolaissyntyinen levyseppä Kustaa Harju, jonka jalat surkastuivat lapsihalvaukseen mutta ”yläruumis jäi terveeksi, hartiat olivat leveät, kädet voimakkaat ja pää kuin partaveitsi”  Hän joutui varhain orvoksi mutta pääsi kouluun ja luki minkä käsiinsä sai.  Kauhavan nuorisoseuran piirissä 1890-luvulla hän täytti käsinkirjoitetun Taimi-lehden kirjoituksillaan.  Hänestä kehittyi myös puhuja.  Hän hoiti Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran tehtäviä 1904-1912 ja kierteli ympäri maata toimintaa organisoimassa.

Lähde:

Juha Siltala: Valkoisen äidin pojat. s. 516-517, 526.

*

Kauhavan ruma vallesmanni

Kauhavan nimismies, kansanvalistaja Adolf Hägglund (1838-1903);

Adolf Hägglund muistetaan ”Kauhavan rumana vallesmannina”, joka taltutti Isontalon Antin ja Rannanjärven, kuuluisimmat 1800-luvulla Etelä-Pohjanmaalla riehuneista puukkojunkkareista.  Tehtävä oli vaikea, sillä Hägglundin aikana Lapualla tehtiin henkirikoksia väkilukuun suhteutettuna kolminkertaisesti 1980-luvun New Yorkiin verrattuna.

Hägglundin kasvanut main helpotti hänen kansanvalistustyötään, ja on suurelta osin hänen ansiotaan, että kansakoulu aloitti Kauhavalla toimintansa 1874. …

Kansalaisten kiitollisuus Hägglundia kohtaan oli suuri.  Kauhavan kunta lahjoitti hänelle ansioistaan hopeisen kahvipannun 1877, ja Ylihärmän kuntakokous luonnehti häntä 1880 – samana vuonna, jolloin kauan puuhattu kansakoulu vihdoin aloitti pitäjässä toiminansa – mieheksi, ”jonka toimen kautta niin sanomattoman paljo on pahuutta estetty ja hyvää vaikutettu näissä kunnissa”.

Kansansuosio on kuitenkin häilyvää ei vain kansan mielialojen vaan myös kohdehenkilön käytöksen muuttumisen vuoksi.  Paikkakunnan järjestystä rakastavat ihmiset hyväksyivät vielä sen, että Hägglund oli alkanut maineensa kannustamana ja ison kokonsa turvin käyttää estoitta pamppua niin kuulusteluissa kuin järjestyksenpidossakin.  Pahempaa oli se, että myös nimismiehen henkilökohtaiset kunnallishallintotason vastustajat saattoivat saada papusta vaikkapa keskellä kruunun maantietä. …

Kievarit muodostuivat pian pahimman lajin olutkapakoiksi.  Kun lehdet kirjoittivat nimismiehen laiminlyönneistä, tämä nosti Waasan lehteä vasaan painokanteen, joka johti 1889 aloitettuun oikeusprosessiin.  Syytettyjä, kauhavalaisia talollisia Juho Sippolaa ja Juho Jaskaria avustivat kaivertaja Matti Sippola (1848-1908), nuorisoseuraliikkeen perustaja, joka oli puuhannut seuraa 1881 Kauhavalle yhdessä nimismies Hägglundin kanssa, ja asianajaja, tunnettu fennomaani Lauri Kivekäs.  Näiden henkilöiden välityksellä prosessi sai virkavallan vastaisen luonteen.  Sitä tietä se myös siirtyi lehtien palstoille.

Hägglundia syytettiin paitsi kievarin alkoholinkäytön valvomisen laiminlyömisestä myös virheellisyyksistä silta- ja jahtivoudin kappojen perimisessä, pahoinpitelystä, virheellisten asiakirjojen laatimisesta ynnä muusta.

Prosessi eteni korkeimpaan oikeuteen eli senaatin oikeusosastolle saakka.  Hägglundin maine ilmeisesti koitui kuitenkin hänen edukseen.  Kantajat näet tuomittiin senaatissa 150 markan sakkoihin väärästä ilmiannosta ja nimismies Hägglund 50 markan sakkoon kruunaamattoman kapan eli epävirallisen mitan käyttämisestä veronperinnässä.

Lähde:

Kansallisbiografia: Adolf Hägglund, pienoiselämäkerta, kirjoittanut Heikki Ylikangas.

*

Jääkärit

Kolme veljestä

SIPPOLA, AIMO URHO,

s. 23.7.1899 Kauhava,

k. 30.3.1918 Kangasalan sotasairaalassa Kalevankankaan taistelussa 28.3.1918 saamiinsa haavoihin.

vanhemmat: maanviljelijä Matti Sippola ja Maria Josefiina Silfverberg.

Kävi 2 lk Lapuan ja kolmannen luokan Seinäjoen yhteiskoulua. 

Toimi laboranttina Kauppakorkeakoulussa.

Liittyi 27. Jääkäripataljoonan täydennysjoukkoon 19.6.1916 (16 v. !), siirrettiin 1. konekiväärikomppaniana 5.12.1916.  Otti osaa asemasotaan Riianlahden rannikkoasemissa sekä Aa-joen talvitaisteluissa.

Astui 11.2.1918 Suomen armeijan palvelukseen vänrikkinä ja saapui 25.2.1918 jääkärien pääjoukon mukana Vaasaan.  Toimi joukkueenjohtajana 2. Jääkärirykmentin konekiväärikomppaniassa.  Otti osaa Kalevankankaan taisteluun, jossa haavoittui 28.3.1918.

Kuoli 30.3.1918 – ollessaan 18-vuotias.  Haudattu Kauhavan sankarihautaan.

Ylennykset: vänrikki 11.2.1918 (Libau).

Kunniamerkit: VR 4 miekan kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera ja Jääkärimerkki.

Ks. myös;

https://fi.wikipedia.org/wiki/Urho_Sippola

*

SIPPOLA, MATTI VILKAS TAPIO,

s. 23.2.1889 Vaasa,

vanhemmat: maanviljelijä Matti Sippola ja Maria Josefiina Silfverberg.

Puoliso vuodesta 1921 Anni Matilda Lindfor.

Kävi kansakoulun ja Helsingin teollisuuskoulun teknokemiallisen osaston.  Toimi Kelhon tulitikkutehtaan toisena johtajana.

Liittyi 27. Jääkäripataljoonana 26.1.1916 (26 v.) ja kuului pioneerikomppaniaan.  Otti osaa asemasotaan Misse-joella ja Riianlahden rannikkoasemissa, Schmardenin hyökkäykseen ja Aa-joen talvitaisteluihin.

Ylennettiin hilfsgruppenfuhreriksi 1.10.1916.  Osallistui Libaussa 1917 auto- ja rautatienrakennuskursseihin.

Astui 11.2.1918 Suomen armeijan palvelukseen vääpelinä ja saapui 25.2.1918 jääkärien pääjoukon mukana Vaasaan.

Toimi joukkueenjohtajana XII Jääkäripataljoonan 2. komppaniassa.  Otti osaa Kalevankankaan taisteluun, missä haavoittui lievästi 28.3.1918 (huomaa: missä nuorin veljenä Aimo Urho haavoittui samana päivänä ja kuoli haavoihinsa 30.3.).

Määrättiin 1.4.1918 1. Jääkärirykmentin täydennyspataljoonaan ja 5.5.1918  2. Jääkärirykmentin XII pataljoonan adjutantiksi.

Siirrettiin 12.7.1918 koulutusaliupseeriksi Pioneerikoulutuspataljoonan 4. komppaniaan.  Määrättiin 16.5.1919 nuoremmaksi upseeriksi Pioneeripataljoona 1:een.

Erosi 22.10.1919.

Nimitettiin 1.4.1922 Asevarikko 1:n ammustarkastajaksi.  Toimi samalla Vallisaaren paikalliskomendanttina.

Kuoli tapaturmaisesti virantoimituksessa 3.6.1937

(Lähde: Suomen Jääkärienelämäkerrasto, 1938.  Myöhemmät lähteet kertovat näin; Suomen Jääkärien elämäkerrasto 1975 kertoo: K 30.6.1937; Wikipedia puolestaan kertoo: Vilkas Sippola, Sotaväestä hän erosi lokakuussa 1919, mutta palasi 1922, jolloin hänet nimitettiin Asevarikko I:n ammustarkastajaksi ja komendantiksi Helsingin Vallisaareen, jonka räjähdysonnettomuudessa 1937 menehtyi.  Haudattu Kauhavalle”.;

Vallisaaren räjähdysonnettomuus tapahtui 9.7.1937. vh.)

Ylennykset: vääpeli 11.2.1918, vänrikki 16.5.1919, luutnantti 22.10.1919, kapteeni 6.12.1936.

Kunniamerkit: VR 4 miekan kera, Vapauden mitali 1, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Preussin Rautaristi 2, Saksan Maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Ks. myös:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Vilkas_Sippola

(”Heinäkuussa (11. pnä) 1937 tapahtuneessa Suomenlinnan Vallisaaren räjähdysonnettomuudessa sai surmansa 12 ihmistä. Loukkaantuneita oli kymmeniä. Onnettomuuden syy oli ilmeisesti rannikkotykistön taistelupanosten varomaton käsittely. Varasto varastolta edennyt räjähdysten sarja jatkui koko päivän ja näkyi ja tuntui Helsingin keskustassa asti.”)

*

SIPPOLA, SIRO AARNE,

s. 12.9.1896 Kauhava.

k. 17.9.1919, haudattu Kauhavalle.

Vanhemmat: maanviljelijä Matti Sippola ja Maria Josefiina Silfverberg.

Kävi 2/8 lk Lapuan yhteiskoulua ja 2 vuotta Helsingin teollisuuskoulun kemiallista osastoa.

Liittyi 27. Jääkäripataljoonan täydennysjoukkoon 5.7.1916 ja siirrettiin 3. komppaniaan 5.10.1916.  Otti osaa asemasotaan Riianlahden rannikkoasemissa ja Aa-joen talvitaisteluihin.  Lähettiin 22.2.1917 Altonan työosastoon, josta 8.9.1917 laskettiin siviilityöhön.

Merkittiin 5.4.1918 Suomen armeijan luetteloihin vänrikkinä ja 2. Jääkärirykmenttiin kuuluvana. 

Palasi Suomeen 12.6.1918 ja ilmoittautui 8.7.1918 rykmenttiinsä, jonka nimi pian muuttui Poin jalkaväkirykmentti n:o 2:ksi.  Määrättiin 4. komppaniaan.

Sai 27.9.1918 sairaslomaa.

Siirrettiin 2.4.1919 Keski-Suomen rykmenttiin.

Kuoli sokeritautiin 17.9.1919.

Ylennykset: vänrikki 15.4.1918.

Kunniamerkki: Jääkärimerkki.

Ks. myös; https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4reist%C3%A4_S#Siro_Aarne_Sippola


*

Jääkäreihin kuului lisäksi edellä vallesmanni Hägglungin kanssa käydyn oikeusjupakan yhteydessä mainitun talollinen Juho Sippolan poika Edvin Abrahan Sippola, Kauhavalta.  Juho Sippolaa ym. avusti oikeusjutussa monitoiminen talollinen, maanviljelijä ym. Matti Sippola, tässä puhuttujen veljesten isä, jonka arvelen paremman tiedon ja oikaisun puuttuessa Juho Sippolan sukulaismieheksi, kenties veljeksi (vh).

 

SIPPOLA, EDVIN ABRAHAM,

s. 9.2.1893 Kauhava, maanviljelijä.

k. 13.4.1939.

Vanhemmat: maanviljelijä Juho Sippola ja Kustaava Sippola.

Puoliso vuodesta 1922 Rakel Alice Vesikari, puolison vanhemmat: konemestari Wilho Vesikari (ent. Westergren) ja Vilhelmiina Granath.

Lapset:

Pekka 1923 kenttäpäällikkö, luutnantti; Pirkko 1926 (Julku); Erkki 1928 ylivääpeli; Veikko 1931 opettaja.

Kävi kansakoulun.  Toimi maanviljelijänä.  Suoritti yksityisesti keskikoulun kurssin Iin yhteiskoulussa 1930.

Liittyi 27. Jääkäripataljoonaan 13.1.1916 (pari viikkoa ennen Matti Sippolaa, vh) ja kuului 4. komppaniaan.

Otti osaa asemasotaan Misse-joella ja Riianlahden rannikkoasemissa sekä Aa-joen talvitaisteluihin.  Ylennettiin Hilfsgruppenfuhreriksi 31.5.1917.

Astui 11.2.1918 Suomen armeijan palvelukseen varavääpelinä ja saapui 25.2.1918 jääkärien pääjoukon mukana Vaasaan.  Toimi vapaussodassa joukkuejohtajana 6. Jääkärirykmentin XVII pataljoonan 1. komppaniassa.  Otti osaa Viipurin valloitukseen johtaneisiin sotatoimiin.

Nimitettiin 1.1.1920 Parkanon suojeluskunnan paikallispäälliköksi, ehtien toimia tehtävässä kuitenkin lyhyen aikaa, sillä 10.7.1920 hänet nimitettiin Huittisten sk:n paikallispäälliköksi.

Ylennykset: varavääpeli 11.2.1918, vänrikki 29.5.1918, luutnantti 16.5.1928, kapteeni 9.12.1931.

Kunniamerkit: VR 4 miekan kera, Suomen valkoisen Ruusun suurristin 2. luokan mitali, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Lähteet:

Jääkärien tiedot Suomen jääkärien elämäkerrastot 1938 ja 1975.
*

Etelä-Pohjanmaa pysyy

Ensimmäinen palo-sk (palokuntasuojeluskunta) perustettiin Lapualle juhannuksen (1917) jälkeen, ja toisena seurasi Ylistaro.

Herätyksen tuojina olivat maisteri Jalmari Somppi ja lääketieteen kandidaatti Jussi Malkamäki.  Julkinen merkkisoitto kajahti sitten Lapuan-päivän maakuntajuhlassa, jota nyt (maaliskuun vallankumouksen jälkeen, vh) voitiin viettää sananvapautta rajoittamatta.  Kokouksen ponsiehdotus oli viikkoa aikaisemmin Ylistarossa koolla olleen meijeriliito ”Muurahaisen” edustajiston kannan mukainen.

Varsinaisessa alustuksessa korostettiin sitä, että maan vastainen asema oli turvattavissa ainoastaan kansainvälisesti taatun valtiollisen itsenäisyyden kautta.  Seuranneen vapaan sanan yhteydessä käytettiin lukuisia puheenvuoroja.  Jo ensimmäisessä niistä sanottiin: ”Ryssät pois maasta, palokunnat joka pitäjään, ja Suomelle täysi riippumattomuus!”  Erään eteläsuomalaisen lähettämän lausuman, joka sisälsi vihjeen järjestäytymisestä sosialisteja vastaan, eteläpohjalaiset torjuivat jyrkästi, vedoten yksimielisyyteen. 

(Aktivistien kannan mukaisesti pyrittiin sosialistit saamaan mukaan, vaikka monet isäntämiehet suhtautuivatkin ajatukseen penseästi punaisten Etelä-Suomessa harjoittaman mielivallan takia.  Alussa liittyi työväen johtomiehiäkin järjestöihin.  Mutta pian havaittiin heissä mielenmuutos…)

Viimeinen puhuja tehdessään yhteenvedon esitetyistä käsityskannoista viittasi vertauskuvallisesti tunnetun pohjalaisen tekijämiehen, Heikki Klemetin, peltonsa pientareelle pystyttämään kivipyykkiin, johon tämä oli kalkutellut lauseen:

”Pyykki on pantu ja pysyy!

Pysy lujana omalla maalla,

oma maa vielä sun kuntoas kysyy!”

Juhlan jälkeisenä päivänä pitäjien edustajat kokoontuivat kuulemaan Sompin alustusta palokuntahankkeesta ja panemaan sen alkuun.  Monet pitivät kuitenkin suunnitteluja kovin merkityksettöminä, jonkun jopa esittäessä ryhdyttäväksi heti suoraan toimintaan.  Nuijamiesveren kuohahdellessa näin kuumana katsottiin oikeaksi, ettei tilaisuudessa tehty mitään päätöksiä.

Uudessa kokouksessa Ylistarossa jaettiin huomattavimmat pitäjät Sompin, Malkamäen ja rakennusmestari Ahto Sippolan kesken.

Lähiviikkoina he sitten kiersivät alueillaan pannen alulle joitakin palo-sk:ia.  Tällöin kiinnitettiin huomio pääasiassa jääkäriliikkeen aikaisiin voimapitäjiin.  Muutamissa kunnissa ryhdyttiin touhuun omatoimisesti.  Ja Martti Pihkala puolestaan liikkui elo-syyskuussa järviseudulla, joka läänin itäiseen vaalipiiriin kuuluvana oli vielä hänen nostattamisaluettaan. …

Käänteentekevä merkitys oli Lapualla marraskuun 14 pnä 1917 pidetyllä kokouksella. …

Toimintaa johtamaan valittiin ”Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntien keskushallinto” ja sen sijoituspaikaksi määrättiin Lapuan kirkonkylä.  Hallinnon puheenjohtajaksi valittiin maisteri Jalo Lahdensuo sekä sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi Lapuan sk:n päällikkö, isännöitsijä Matti Laurila.  Muiksi jäseniksi valittiin mv. August Anttila Lapualta, agrologi Oiva Jääskeläinen Ilmajoelta, Artturi Leinonen Ylihärmästä ja Ahto Sippola Ylistarosta.  Seitsemäntenä jäsenenä kuuluisi hallintoon sotilaspäällikkö.  Varajäseniksi tulivat kauppias E. V. Leskelä ja mv. Kustaa Lahdensuo, molemmat Lapualta.  (…)

Kokouksen loppuvaiheessa tapahtui seuraava selvittely:

Leskelä totesi suunnitelmat tehdyiksi siinä toivossa, että sosialistit tulisivat mukaan. ”Mutta miten menettelemme siinä tapauksessa, että he liittyvät ryssiin”, hän jatkoi Laurilan puoleen kääntyen.

Syntyi vakava äänettömyys.

Laurilan ilme oli muuttunut tuiman totiseksi hänen vastatessaan: ”Siinäkin tapauksessa teemme juuri siten kuin tässä päättäneet olemme.”

Pyykki oli pantu!

Lähde:

Niilo V. Hersalo: Suojeluskuntain historia I, Puolustustahtoinen kansa. s.411-414.

*

Rahaa ja aseita

Monessa kunnassa saatiin kamppailla ankarasti vastustajien ja penseämielisten kanssa (kyse on Etelä-Pohjanmaasta, vh), ennen kuin asia saatiin kunnallista tietä myönteiseen ratkaisuun, eikä siinä kaikkialla onnistuttukaan.  Vuoden 1917 lopulle tultaessa kunnallistettiin kymmenkunta sk:a – ei siis puoliakaan -, se on kuntakokous hyväksyi säännöt, valitsi edustajansa esikuntaan ja suostui taloudellisesti tukemaan toimintaa.

Niinpä Ylistaron sk. sai 60.000 mk, Ilmajoen 50.000, Kuortaneen 20.000 ja Töysän 5.000 markkaa, ja jotkut muut kunnat takasivat pienemmän summan tai ”tarpeen mukaan”.  Mutta eräissä kunnissa avustus evättiin, ja muutamissa pitäjissä kunnallistaminen raukesi kerrassaan sosialistin ja näiden uhmalle korvansa kallistaneiden maanomistajien vastustukseen.

Kaiken syksyä vallitsi asepula, mihin toi avun Equityn lasti.  Mutta aluksi siitäkään ei näyttänyt liikenevän juuri mitään suomalaispitäjiin. (…)

Kun luvattuja aseita (aselaiva Equity´ltä) ei kuulunut, ryhtyivät jotkut sk:t hankkimaan niitä itse.  Niinpä kuortanelaiset ostivat kuusi kivääriä, à 700 mk, ja niihin 6.000 patruunaa.

Myös Ylistaron sk:n aseista oli suurin osa itse hankittuja.  Ensin ostettiin sotilailta 12 kivääriä 200 mk:lla kappale sekä joitakin salakauppiailta.  Sitten tammikuun 1918 puolivälissä murtauduttiin pariin otteeseen venäläisten varastoon, josta kähvellettiin 64 kivääriä.  (Ylistaron ”besorgauksen” kärkinimenä toimi epäilemättä Ahto Sippola, paikallinen tulisielu. vh)

Muutamat muutkin sk:t turvautuivat samaan keinoon, esimerkiksi lapualaiset ”puhalsivat” uudenvuoden yönä ainakin seitsemän kivääriä.

Lähde:

Niilo V. Hersalo: emt. s. 614, 616.

*

Koehälytys!

Suojeluskuntien valmius lisääntyi kuitenkin päivä päivältä.  Sitä ja silloisesta mielialasta kirjoitti kirjailija-aktivisti Kyösti Wilkuna kirjassa ”Kun kansa nousee” seuraavan kuvauksen jouduttuaan seuraamaan Ylistaron ja Isonkyrön suojeluskuntien koeälytystä Sylvesterin aattona, 31.12.1917:

”Ja katso: käden käänteessä kerääntyy, hevosilla täyttä laukkaa ajaen tai suksilla kiitäen, kahden pitäjän alueelta määräpaikkaan puolisen tuhatta miestä.

Ja kuinka pian ne ovatkaan järjestyksessä ryhmittäin ja joukkueittain. Näkee, että äällä on tehty työtä..

Mieltä ylentävä paraati syntyy, kun tuo uhkea joukko marssii läpi taajan kirkonkylän…

Ja kun joukko on pysähtynyt joen jäälle ja jotkut haltioituneet miehet puhkeavat puheita pitämään, leimahtaa heidän sanoissaan kirkas tuli ja kilahtaa silkka teräs…

Kuinka suuresti tuo joukko eroaakaan keinotekoisesti kiihoitetusta, räikein äänin esiintyvästä punakaartilaissakista.  Siinä on syvää hartautta, jaloa innostusta ja lujaa päättäväisyyttä.

Vihdoinkin on Suomen kansa, oikea, todellinen kansa, herännyt ja alkanut liikehtiä…”

Lähde:

Kyösti Wilkuna: Kun kansa nousee; via Hersalo: emt. s. 417.

*

Ylistaro varautuu

Ylistaron itsenäisyysmielisessä pitäjässä oli jo jääkärivärväyksen aikoihin haudottu taistelujärjestön aikaansaamista, ja siinä mielessä syntyi vuoden 1916 lopulla VPK.  Se muutettiin sitten palo-sk:ksi.  Päällikkönä toimi voimistelunopettaja Arvo Viluksela, joka oli johtanut vapaavalokunnankin harjoituksia.  Toiminnan etunenässä oli pitäjän napamiehiä, mm. Matti Malkamäki, Jakko Loukko, Vihtori Herttua, Jaakko ja Eliel Torkko sekä Ahto Sippola, jotenka sk:n kunnallistaminenkin kävi vaivattomasti.  Samalla myönnettiin sk:lle suurempi summakuin mikään muu kunta antoi.

Tilastoja:

Ylistaron suojeluskunta,

Vuoden 1917 Eduskunnan hajoitusvaaleissa (1.-2.10.1917) äänestäneitä: 2.700,

näistä porvarillisia ehdokkaita äänesti 2.206.

Sk:n perustaminen:

Palokunta-suojeluskunta 12.7.1917,

Suojeluskunta 9.11.1917,

Kunnallinen sk 12.11.1917.

Suojeluskunnan jäsenmäärä ennen sotaa 460 henkilöä,

Mukana sodan ensivaiheessa: 300 henkilöä (noin),

Kiväärejä: 150 kpl.

*

Vertailu:

Ikaalinen (kpla ja mlk):

1917 vaaleissa äänestäneitä: 3.633,

Porvarillisia äänestäneitä 1.502.

Suojeluskunta perustettu 25.8.1917.

Ylä-Satakunnan väkirikkaimmassa kunnassa Ikaalisissa hyväksyttiin järjestyskuntaan (jrk) jo elokuun viimeisenä päivänä 1917 yhteensä 131 a- ja 6 b-jäsentä.  Kunta jakaantui yhdeksään kyläosastoon äänestysalueittain.  Päällikkönä toimi komisario Otto Ivalo.  Muista johtohenkilöistä on erityisesti mainittava jrk:n alkuunpanija mv. Frans Salava sekä teknikko Paavo Granstedt. Sisäisen järjestyksen lujittamiseksi suoritettiin monia toimenpiteitä.  Asehankinnat eivät vain onnistuneet, ja harjoitustoiminta supistui vähiin.  Jämijärven ja Honkajoen kautta kunnostettiin viestilinja Siipyyhyn saakka.

Sk:n luonne (perustamisen tarkoitus): yhteiskuntarauhaa turvaava, järjestyskunnallinen (jrk).

Suojeluskuntalaisia vuodenvaihteessa n. 200.

Mukana sodan ensivaiheessa 130.

Kiväärejä: 1 kivääri ja 3 grafton-kivääriä.

Johtohenkilöitä:

Otto Ivalo (+), Lauri ja Paavo Granstedt (+), Frans Salava, V. Grönlund, O. Keskinen, K.F. Lindström, Kaarlo F. Saparfven, Mikko Ilkka, E. Autero, Juuso Tamminen.

Lähde:

Hersalo: emt. s. 418, 554, 574.

*

Vuodenvaihde 1917-1918

Tammikuun 1918 alussa päättyivät jääkärien johtamat Vimpelin taistelukurssit, jotka olivat kokonaan Uuden Metsätoimiston järjestämiä (MK – Militär Kommittee, Sotilaskomitea oli ”kuolleessa” vaiheessa, vh):

”Vimpelin kurssien menestys oli aivan yli odotusten; 2 viikossa pojat ovat oppineet tavattomasti”, Elmo Kaila raportoi kirjeessään 9.1.1918 Kai Donnerille.

Ongelmia oli jatkuvasti: varsinkin aseiden jakelu herätti edelleen napinaa, vihaisia purkauksiakin.  Uutta Metsätoimistoa haukuttiin vaikka oikea osoite olisi ollut MK ja (sen määräävä henkilö, vh) Hannes Ignatius.

Esimerkiksi Ahto Sippolan suojeluskunta Ylistarossa oli saanut aseita, mutta liian vähän:

Luuletteko te siellä Helsingissä, että miehet ovat täällä pakkasen keskellä niin jo järkensä menettäneet, että he voisivat uskoa esim. 38 pyssyllä (minkä me olemme armosta saaneet) tehdä loistavia sotaretkiä ja ajaa 1.000 miestä täysissä aseissa matkoihinsa?”,

Ahto Sippola kirjoitti Elmo Kailalle 15.12.1917.

Lähde:

Martti Ahti: Ryssänvihassa - Elmo Kaila, s. 84.

Ks. myös;

https://www.geni.com/people/Ahto-Sippola/6000000030365832005

*

Saaren Jallu

Jalmari Saari, murhaaja, talollinen (1873-1925);

Jalmari Saari oli Jämsän suojeluskunnan johtohahmoja vuoden 1918 sisällissodassa.  Suojeluskunnan esikunta valitsi hänet huolehtimaan vangituista punaisista, jotka vietiin Saaren taloon säilytettäväksi ja kuulusteltavaksi.  Osa vangeista lähetettiin eteenpäin, mutta monet vietiin teloitettavaksi läheiselle hautausmaalle.  Saaren arvioitiin olleen osallisena vähintään 57 teloituksessa.

Vaikka Jämsä ei ollut 1918 sotatoimialueella eikä siellä ollut toimivaa aseellista punakaartia, paikkakunnalla surmattiin kymmeniä punaisia raa´alla tavalla ja ilman kunnollista esitutkintaa.  Talolliset Jalmari Saari, Johannes From ja Veikko Sippola olivat keskeisessä asemassa näissä verisissä puhdistuksissa. 

Jämsän tapahtumista on kerrottu myös tarinoissa ja lauluissa, ja niiden kautta ”Saaren Jallusta” ja ”Rummin Jussista” on tullut myyttisi hahmoja kansan keskuudessa.

Lähde:

Kansallisbiografia: Jalmari Saari, pienoiselämäkerta, kirjoittanut Kaius Ervasti.

*

1918

Veikko

Rakennusmestari Kalervo Kuudes Veikko Sippola näyttää tulleen Jämsään ensin Paimelan etelähämäläisten mukana ja sitten uudestaan Jyväskylästä joskus helmikuussa (1918), jolloin hän myös jäi paikkakunnalle. 

Tämä harvinaisen röyhkeä ja väkivaltainen valkosoturi oli kotoisin Pohjanmaalta, mutta sodan aikana hänen kotipaikkansa oli Kärkölä.  Sippolan mainitaan olleen maaliskuussa Korpilahden suojeluskunnassa, mutta muuten hän oli kevättavella jonkinlainen sotapoliisi ja Jämsän komendantin käytössä.

Sippolasta tuli Johannes Fromin lähin esimies ja vakituinen kumppani.  Usein mukana liikkui vielä Lammilta (joidenkin lähteiden mukaan Pohjanmaalta) Jämsään ilmaantunut suojeluskuntalainen ja talollisen poika Tyko Iso-Lukkari, jota häntäkään ei moni muistele hyvällä.  Muut kolme lammilaista olivat Sutinen ja Olkkonen sekä eläinlääkäri Lauri Kantola, joka auttoi näitä miehiä puhdistamaan paikkakuntaa ja osallistui heidän ryyppäjäisiinsä.  Kantola osallistui Vilppulan taisteluun II Hämäläiskomppanian riveissä.  Kalle Isännäinen luettelee selvityksessään Jämsän suojeluskunnasta, että sotilaspäällysmiehinä olivat Otto Sovijärvi sekä luutnantit Sippola, Iso-Lukkari ja Kantola.

Lähde:

Jukka Rislakki: Kauhun aika, s. 65.

Ks. myös; https://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Sippola

*

Kuulustelu

Jämsän kommandoryhmän toiminta

Laskiaistiistaina 12 helmikuuta 1918 kansakoulunopettaja Kaarlo Isomäki oli kolme tuntia Veikko Sippolan vankina. Isomäki kertoo, että hänet suljettiin ensin Kansallistalon juhlasalin viereiseen kiväärimiesten vartioimaan vaatehuoneeseen.

Sitten hänet vietiin kuulusteluhuoneeseen.

”Te kuulutte Jämsänkosken punakaartiin!” ärjyy sängyllä lojuva vieraspaikkakuntalainen kuulustelija V.S. (Veikko Sippola)

”En kuulu.”

”Turha väittää vastaan! Kylä me tiedämme.  Te olette punakaartilainen! Kansakoulunopettaja!”

”Minulla ei ole mitään tekemistä aseellisten puuhien kanssa.”

”Ainakin olette työväenyhdistyksen jäsen.  Se on armaa!”

”En ole päivääkään kuulunut mihinkään työväenyhdistykseen.!

”Valehtelette! Hävetkää!” (Repliikit teoksesta: Kaarlo Isomäki: Henkipattona, Helsinki 1920, s.6.)

*

Jaakko Paavolainen kertoo samasta tilanteesta, että Sippola oli vuoteelta nousematta röyhkeästi ärjyen ”kuulustellut” Isomäkeä syyttäen häntä kuulumisesta punakaartiin, työväenyhdistyksen jäsenyydestä ja sekä osallistumisesta kokoukseen, jossa punaiset olivat muka päättäneet lähetä ryöstämään Seppolan kylän taloja

Kun Sippola jatkoi kuulustelua hänellä oli paperipalalla ”todistus”, että Isomäki oli ollut mainitussa kokouksessa.  Sippola suostui kutsumaan paikalle Isomäen pyytämät kaksi todistajaa, jolloin kaksi heistä jyrkästi kiisti nähneensä Isomäkeä.  Kolmas sanoi, että Sippola oli uhannut häntä revolverilla, jolloin hän oli lausunut: ”Jos opettaja olisi ehkä ollut oven suussa toisten joukossa”.  Nyt Sippolakin nolostui ja selitti liehakoiden Isomäelle, ”että en verran voi moisiin todistajiin luottaa, kun ne saa puhua mitä tahtoo”.

Lähde:

Jaakko Paavolainen: Valkoinen terrori, s. 246-247.

*

Kauhavalaisiin kohdistunut murhaterrori

Valkoisen mielivallan oloissa joutui kotipaikkakunnallaan terrorin kohteeksi kaksi kauhavalaista.  Heistä toinen, Jaakko Viktor ”Vihtori” Viitasalo, s. 6.5.1882, puukkoseppä, naimisissa, kaksi alaikäistä lasta, katosi käydessään kylällä kotoaan Vähäpassista.

Myöhemmin kävi selville, että hänet olivat suojeluskuntalaiset pidättäneet Ekmanin Aleksin luona tuona päivänä 12.4.1918 ja vieneet hänet esikuntaan.  Siellä oli kuulustelu tapahtunut ”erittäin raa´alla tavalla, lyöntien ym kera.  Yksi tutkijoista oli kuuluisa Veikko Sippola, joka kyllä osasi esiintyä maineensa mukaisesti täälläkin.

Puoli vuotta kului ilman mitään tietoja Vihtorista.  ”Kun Viitasaloa on Seinäjoelta tiedusteltu, on sieltä vastattu, ettei sen nimistä henkilöä ole sinne saapunut eikä hänestä siellä mitään tiedetä.  Ei ole myöskään kirkonkirjoihin annettu hänen suhteensa mitään tietoja”, päivitystieto 2.11.1918.  Huhuja kyllä liikkui hänen kohtalostaan.

Vasta keväällä 1919 tiedettiin kertoa, että Vihtori Viitasalo oli lähetetty Seinäjoelle ja siellä teloitettu.

Tarkemmin sanottuna huhtikuun 15. pä 1918 ”lähti Veikko Sippola viemään vangittua Vihtori Viitasaloa Seinäjoelle, ja sinne saavuttua Viitasalo murhattiin seuraavana, 15-16. päivän välisenä yönä”. 

Viitasalon tapausta ei Seinäjoella edes tutkittu.  Häntä oli syytetyt siitä, että hän oli ”punakaartin perustajia, aseiden hankkija ym. roskaa”.  Syytökset olivat täysin perusteettomia, ”sillä punakaartia ei edes keritty perustaa paikkakunnalle ja sitä paitsi Viitasalo ei edes ole ottanut osaa puoluetoimintaan vaikka lieneekin ollut puolueen jäsen” (lainaukset: Niilo Lehtinen: Kertomus huomattavimmista tapahtumista).

40 vuotta myöhemmin seinäjokiset veteraanit kertoivat, että Nurmon Paukannevalla ammutuista 21 vangitusta kaksi oli kauhavalaisia – Vihtori Viitasalo ja Aarne Hahtomaa – ja että ensimmäiset ampumiset siellä suoritettiin 13.4.1918, jolloin kaikki vangit ammuttiin takaapäin.

Jaakko Viktor ”Vihtori” Viitasalo oli kauhavalainen puukkoseppä, ja esimerkki vallan väärinkäytöstä.  Sekä Veikko Sippolalla että ilmiantaneilla isäntämiehillä oli ollut persoonallista riitaa Viitasalon kanssa. He käyttivät poikkeuksellisia olosuhteita hyväkseen ja kostivat.

Vihtori Viitasalon tapaus järkytti suuresti paitsi hänen omaisiaan myös Kauhavan koko järjestynyttä työväkeä.  Vainaja saatettiin arvokkaasti viimeiseen lepopaikkaan, saattoväen johdossa Kauhavan Työväenyhdistyksen soittokunta soitti Venäläistä surumarssia.

Viitasalon tapauksessa murhalle – kuka sen nyt viime kädessä tekikin – löytyi selvä motiivi.  Sitä on mahdoton löytää toiselle murhalle, uhrina Eemeli Ojanperä, s. 6.7.1891 Kauhavalla, naimaton.  Ojanperän Eemeli oli olut hetken vuonna 1910 Hirvijoen työväenyhdistyksen jäsen mutta erotettu näpistelyn takia.  Ojanperä oli sitten lähtenyt Kauhavalta, joutunut toistuvien varastelujensa takia Turun linnaan, jossa oli 4-5 vuotta myöhemmin mennyt sekaisin mieleltään ja sen vuoksi toimitettu Kauhavan kunnalliskotiin hoidettavaksi.

”Huhtikuussa (1918) haki pari suojeluskuntalaista … hänet Kauhavan kunnalliskodista; on murhattu, luultavasti huhtikuun 15-16. päivän vastaisena yönä Nuorisoseuran kentällä, niin kuin, kerrotaan, käsipommilla” ja suojeluskuntalaisten toimesta.

Kauhavan suojeluskunnan esikunnan harteita painoivat tiettävästi vain näiden kahden kauhavalaisen murhat  Yhteistä tapauksille oli, ettei kumpikaan uhreista kuulunut ”vapaussodassa” puhdistettaviin punaisiin ja että molemmat vangittiin ja surmattiin samoihin aikoihin joskin eri paikoissa ja lisäksi aikana, jolloin Veikko Sippola oli käymässä Kauhavalla.

Veikko Sippolan nimeen muuten liitettiin noina aikoina synkkä lisänimitys ”suurmurhaaja”.  ”Tämän valkoisen kauhunkevään häikäilemättömin työläisteloittaja on kerskunut itse surmanneensa 76 työläistä”, kirjoitti Suomen Sosialidemokraatti kevättalvella 1922, ”mutta on hänen omallatunnollaan todellisuudessa toistasataa törkeätä murhaa. 

Hänen läheinen apurinsa Nestori Juhola tuomittiin…tekemistään murhista elinkaudeksi kuritushuoneeseen.  Sitä vastoin V. Sippola, jonka määräyksestä Juholakin murhat teki, on toistaiseksi välttynyt rangaistukselta”.

Kauhavalainen Veikko Sippola oli juljennut nostaa kaksi vuotta aiemmin syytteen Työn Voimaa vastaan sen johdosta, että lehti oli kutsunut häntä suurmurhaajaksi.  Jyväskylän raastuvanoikeus kuitenkin kumosi 12.4.1920 kanteen, ”sillä oli tullut täydellisesti todistetuksi, että Sippola oli tehnyt itsensä syylliseksi kymmeniin murhiin ja niinollen on täydellisesti suurmurhaajanimityksen arvoinen”. (Vapaa Sana, 13.4.1920).

Kun sitten Veikko Sippolan juttuja oli sotaylioikeuden määräyksestä käsitelty parikin kertaa Keski-Suomen rykmentin sotaoikeudessa, alkoi maa kuumottaa Veikko Sippolan jalkojen alla ja hän pakeni Suomesta:

ensin Kanadaan jossa esiintyi salanimellä ja sieltä edelleen Yhdysvaltain puolelle, jossa hänet vuonna 1926 vangittiin syytettynä luvattomasta maahantulosta ja salanimellä esiintymisestä. (Työn Ääni, 24.9.1926).

Kun Suomen hallitus ei lähettänyt Amerikkaan luovutusvaatimusta, niin Yhdysvaltain viranomaiset yksinkertaisesti vapauttivat hänet  500 dollarin takuita vastaan. (Työn Ääni, 1.11.1926).

Veikko Sippolan tapaus kuvasi hyvin, miten paljon hirmutöitä Suomen valkoiset sallivat rangaistuksetta suorittaa ”laillisen järjestyksen palauttamisen” varjolla.

Lähde:

Anja Järvenpää: Lakeuden ylle tuuli sytyttävät sanat toi. Kauhavan työväenliikkeen historia I-osa, 1984. s. 181-183.

*

Etsintäpartioiden käytöksestä

antaa yhden kuvauksen juokslahtelainen maanviljelijä Usko Varmanen:

Eräänä helmilauantaina Sippola ja lapualainen Matti Laurila tulivat hänen kotiinsa väärän ilmiannon takia. Sippola tiukkasi, että Varmasella pitäisi olla taskuase  Tämä kiisti väitteen.

Sippola tempaisi taskustaan Browningin, ojensi sen Varmasta kohti ja kovisti: pyssy pitää löytyä.  Varmanen malttoi olla lyömättä häntä – onnekseen.  Kun asetta ei löytynyt, kiihtynyt Sippola vei miehen, joka oli alusvaatteillaan ja paljain jaloin, ulos lumiselle pihalle.  Sippola piti pyssyä ojennettuna Varmasen kasvojen edessä ja olisi tämän arvion mukaan ampunut, ellei kyytimies, joka tunsi Varmasen, olisi kuiskannut jotain Sippolan korvaan.

Vieraat lähtivät, mutta Sippola vei mukanaan Saarelle toisen juokslahtelaisen, irtolainen, sekatyömies Aleksi Helmisen (1893-1918), jonka paikallinen isäntä oli ilmiantanut.  Helminen ei milloinkaan palannut.

Lähde:

Kaarlo Mäkelä: Jämsän ryhmän huolto Tampereen operaation aikana, Sotilasaikakauslehdet vuodenvaihde 1959/60.; Rislakki, emt. s. 70.

*

Jämsäläiset kantelevat Mannerheimille

Opettaja Isomäki ja suurehko ryhmä muita Jämsän pidätettyjä kuljetettiin Jyväskylään, joka oli kuulustelukeskus ja etappi, mistä vankeja lähetettiin edelleen eteenpäin.

Tutkintotuomari, pormestari Åke Lund oli oikeusoppinut, jonka tiedetään paheksuneen mielivaltaisia teloituksia.  Lund valitti, että ”täysin arvostelukyvyttömät henkilöt” kaukanakin rintaman takana ampuivat aseen omistaneita ihmisiä jonkinlaisen kuulustelun jälkeen.  Päämaja pyysi siksi selitystä piiriesikunnalta.

Kuulusteltuaan Isomäkeä Lund olisi vapauttanut hänet ilman muuta, mutta ei vielä uskaltanut, koska Jämsän esikunnan kirjeessä luki: ”Esittänyt työnjohtaja Pohjolalle anarkistisia mielipiteitä, harjoittanut suurlakon aikana marraskuussa (1917) punakaartia”.  Lund lupasi jatkaa kuulustelua mutta jo seuraavana aamuna, 20. helmikuuta, Isomäki teljettiin kymmenien muiden vankien kanssa junaan. 

Matka Seinäjoen kautta Kokkolaan vei monta päivää, eikä vankeja välillä päästetty ulos.  He valittivat kylmää ja nälkää ja huusivat syyttömyyttään.  Varsinkin naiset parkuivat.  Järkensä menettänyt vanha ukko yritit matkalla riistää hengen itseltään.  Muut vangit saivat pian selville, että joukossa oli opettajakin, ja alkoivat piikitellä ”herraa” ja ”porvaria”, Isomäki kertoo

Jämsänkosken tehtaalla oli sillä välin pidetty kansalaiskokous, jossa Isomäen laiton vangitseminen oli tuomittu jyrkästi.  Lähetystö vei vastalauseen Jyväskylän suojeluskunnan esikunnalle.  Postitse Kokkolaan lähetetty kopio katosi matkalla.

Jämsän suojeluskunnan johto oli ilmeisen pettynyt siihen, ettei Isomäkeä ja muita jämsäläisvankeja heti teloitettu tai muuten tuomittu, ja ryhtyi ponteviin toimiin omin päin.

Varatuomari Ossian Procopé oli nimitetty helmikuussa 1918 päämajan tutkinto- ja poliisiasiain päälliköksi.  Tuntematon mies astui varhain aamulla 6. maaliskuuta 1918 yllättäen kapteeni Procopén hotellihuoneeseen Seinäjoella ja kysyi ”erityisen röyhkeään sävyyn”, mistä johtui, ettei tämä ollut pannut toimeen hänen käskyjään eräiden vankien teloittamisesta, jotka hän oli lähettänyt Jämsästä.  Ks. Ossian Procopé; https://fi.wikipedia.org/wiki/Ossian_Procop%C3%A9

Kysyttäessä mies ilmoitti olevansa Sippola Jämsän esikunnan tiedusteluosastosta.

Vihainen Procopé julisti olevansa se, joka päättää vankien kohtalosta, ja takaavansa, ettei ketään jämsäläisvangeista teloiteta Seinäjoella.

Sippola lähti ulos, mutta Procopé, joka tahtoi kuulustella häntä, kielsi häntä poistumasta paikkakunnalta.  Lupalappujen tarkastajille annetuista ohjeista huolimatta Sippolan onnistui kuitenkin matkustaa takaisin Jämsään.  (Jaakko Paavolainen: emt., s. 249-250.)

Jämsästä levitettiin nyt väitteitä, että Procopé olisi päästänyt jämsäläisvangit vapaalle jalalle.  Kokouksessaan 10. maaliskuuta 1918 Jämsän esikunta päätti yksimielisesti lähettää tikan kirjelmän itselleen Mannerheimille.  Sen allekirjoittivat varsinaiset jäsenet ja varajäsenet kauppias Artturi Arvio, kartanon isäntä Jarl Grönholm, tilallinen Armas Raitio, tilallinen Eino Reponen, Hjalmar Saari, kauppias Antti Saikkonen, pankinjohtaja Bruno Tahvanainen ja (sihteerinä) nimismies, pankinjohtaja, sotakamreeri Palmroth. Puhetta johti Grönholm.

Tämä saattaa olla juuri se kirje, jonka erikoislähetti vei keskisuomalaisten sotamuistokirjan mukaan maaliskuussa Jämsästä Mannerheimille.  Lähetti sai ”tärkeät paperit perille vaikka joutui Vilppulassa punaisten pommien ulottuville”.

Kirjeessä miehet ensin kiittivät itseään siitä, että he olivat uskaltaneet perustaa suojeluskunnan Jämsään, ”jonka asukasluku nousee lähes 15.000,joista suur enemmistö on sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kuuluvia ja niistä suuri osa punakaartin jäseniä”.  Esikunta kertoo edelleen, että sen ensimmäinen tehtävä oli ollut ”puhdistaa kunta punakaarttien ja vallankumouksen johtohenkilöistä…(nimiä), jotka kaikki vähitellen saatiin pidätetyiksi ja .. Seinäjoelle tuomittaviksi rikollisesta toiminnastaan”.

Mannerheim kirjoitti punakynällä kirjeen marginaaliin tälle kohdalle huomautuksen:

”Mitä tässä nimetyille punakaartilaisille on tehty ja mitä päätöksiä heidän suhteensa on tehty? M.”

Jämsän esikunta kertoi edelleen kuulleensa, että näitä pidätettyjä pidettiin Seinäjoella ”vähemmän vaarallisina” ja että he saivat olla vapaasti kirjeenvaihdossa ja hankkia itselleen herkkuruokia.  Kirjeen mukaan jopa huhuttiin, että miehet saisivat pian palata vapaina kotiin.

Esikunta vahvisti, että se oli lähettänyt yhden miehen (Veikko Sippola) Seinäjoelle tutkimaan asiaa ja hämmästynyt hänen tuomistaan tiedoista.  Kirjeen mukaan tutkintotuomari Procopé ja Nyyssölä eivät nauttineet jämsäläisten luottamusta tuomareina.

Kirjoittajat kääntyivät

Herra Kenraalin (ylipäällikkö Mannerheim, vh) puoleen pyynnöllä että Herra Kenraali suvaitsisi ottaa selkoa kerrotuista seikoista sekä määräämään että ne henkilöt jota ovat Jämsän Suojeluskunnan esikunnan toimesta vangitut ja säilytetään vankiloissa Seinäjoella tai muualla Pohjanmaalla edelleen pidettäisiin vankiloissa eikä millään muotoa laskettaisi vapaiksi ettei kaikki se työ vapauden ja oikeuden saavuttamiseksi mikä suurella vaivalla on toimeen saatu menisi hukkaan ja uusi myyräntyö pääsisi jälleen alkamaan. (..)

Me allekirjoittaneet vastaamme teoistamme, mutta kuka vastaa niistä seurauksista minkä tuonlaisten punaisten johtohenkilöiden vapauttaminen toimeen saisi (…)

Ilman mainitsemiemme henkilöiden vangitsemista emme olisi saanet punaisten etenemistä estetyiksi kuntamme rajain ulkopuolella siitä olemme itsetietoiset eikä armeijallakaan olisi sitä tukikohtaa mitä sillä nyt täällä ollessaan on. 

Toivomme varmuudella, että Te Herra Kenraali kallistatte korvanne tälle nöyrälle pyynnöllemme ja säästätte kuntamme siltä vaaralta minkä vangittumme toimeen saisi jos he vapautettaisiin.”

Päämajan tutkinto- ja poliisiasiain päällikkö Procopé joutui antamaan kirjelmän johdosta kirjallisen selvityksen.

Mannerheim vaati sitä punakynällä kirjoitetulla lauseella selvin sanoin:

”Stabchefen har att infodra förklaring av chefen för undersökningsväsendet och meddela detsamma”.

Procopé kiisti jämsäläisten syytökset ja kertoi, ettei vangeista ollut tullut mitään varsinaista kuulustelupöytäkirjaa vaan ainoastaan muutamia ”äärimmäisen puutteellisia todistuksia, joista ei ole lmennyt mitään erityisen raskauttavaa”.  

Procopén närkästyminen on sikälikin ymmärrettävää, ettei hän ollut mikään pehmeän linjan edustaja vaan kannatti tarpeen vaatiessa nopeita teloituksia punaisten ”rauhoittamiseksi”.

(Ylipäällikkö Mannerheimin luotettu) Rudolf Walden vuorostaan lähetti seuraavan niukan ja viileän vastauksen (Päämajasta) Seinäjoelta Jämsään 20. maaliskuuta 1918:

”Jämsän piirin nimismiehelle, Jämsä

Suojeluskunnan hallituksen pöytäkirjan johdosta t.k. 10. päivältä saan ilmoittaa, että siinä mainitut henkilöt vielä ovat vangitut, jotenka pöytäkirjassa mainitut epäilykset eivät pidä paikkaansa.

Vielä saan ilmoitta, että Ylipäällikkö on toiminut valtuuksiensa mukaisesti nimittäessään varatuomarit Procopé ja Nyyssölä toimiinsa.

Majuri R. Walden Etappipäälllikkö.”

Lähde:

Jukka Rislakki: emt. s. 114-119.

*

Tiukkaa

…Sippola kuulusteli Saaren ja Iso-Lukkarin seuratessa vieressä. Ensin kuulusteltiin kaikki neljä yhdessä, sitten erikseen.  Vihtori Mäkinen kertoo, että Sippola ojensi pistoolin hänen rintaansa vasten ja tiukkasi:

”Tunnustatko?”

Lähde: Rislakki: emt. s. 129.

*

Ahto Sippola – heimosoturi

Iisalmelaisen maanmittausinsinöörin ja sk-miehen, Urho Kainuvaaran aseveli Ahto Sippola oli usein mainitun ja teloituksistaan kuulun Veikko Sippolan kaksi vuotta vanhempi veli.

Vaikka hän ei yltänyt samansuuruisiin tappolukuihin kuin pikkuveljensä, hän syyllistyi Vienassa ainakin kahden henkilön teloitukseen. 

Ennen sisällissotaa hän oli menestyvä rakennusmestari Helsingissä ja kuului johtavien aktivistien piiriin.  Hän itse kuvaa, kuinka hän ennen maan itsenäistymistä yhdessä Elmo Kailan ja R. Sopasen kanssa suunnitteli Aunuksen ja Vienan yhdistämistä Suomeen.

Ahto Sippola toimi jääkärivärvärinä ja suojeluskuntien perustajana kotimaakunnassaan Etelä-Pohjanmaalla, sisällissodan syttyessä hänelle löytyi käyttöä valkoisen armeijan esikunnassa.

Luutnanttina hänet lähetettiin viimein Savon rintamalle, mutta Pieksämäen asemalla muuttuivat suunnitelmat.  Täällä hän kohtasi Välikankaan ja ratsumestari Malmin, joiden onnistui ylipuhua hänet osallistumaan suunnitteilla olevalle Vienan retkelle.  Ahto Sippola astui Malmin retkikunnan riveihin komppanianjohtajana ja osallistui epäonnistuneeseen Vienan Kemin valloitusyritykseen.

Usman kylässä hieman Vienan Kemin ulkopuolella hänen joukkonsa sai vangiksi kaksi vihollisen sotilasta, jotka osoittautuivat suomalaisiksi punaisiksi.  ´

Ahto Sippola asetti vangit Usmanankosken törmälle ja ampui heidät henkilökohtaisesti niin, että ruumiit putosivat veteen.

*

Raaka teloitus herätti vastalauseita, ja moitteita tuli retkikunnan päälliköltä Malmilta joka paheksui sitä, että vangit oli ammuttu pitämättä ensin kuulusteluja. 

Muistelmissaan Malmi ei kerro tapauksesta muuta kuin että Usmanan kylässä Sippolan ryhmä törmäsi yhdeksään suomalaiseen punaiseen, joista seitsemän kaatui ja kaksi pääsi pakoon.

Ahto Sippola taas ei mainitse omissa muistelmissaan sanallakaan teloituksia.  Jo … vienankävijä-kirjailija E. Kemppainen kertoo tapahtumasta kirjassaan, mutta varoo mainitsemasta, kuka vangit ampui, tai esittämästä kritiikkiä välikohtauksesta.  Sen sijaan Kemppainen pyrkii puolustamaan ampumisia vetoamalla syihin, joita voidaan hyvin pitää valkoisen puolen vakioselityksinä silloin kun valoista terroria jouduttiin jälkikäteen puolustamaan. (…)

*

Vienan Kemin valloitus päättyi suomalaisten kannalta kehnosti.

Kuuden tunnin taistelun jälkeen retkikunta joutui vetäytymän.  Taistelun aikana Sippola ilmeisesti menetti miestensä luottamuksen, ja näyttää siltä että hän olisi pyrkinyt pakoon.  Seurauksena oli että  Sippola riitautui täydellisesti ratsumestari Malmin kanssa.  Omien sanojensa mukaan hän erosi retkikunnan palveluksesta taitelun jälkeen ja lähti takaisin Suomeen.  Muiden osanottajien muistelmista käy kuitenkin ilmi, että Sippolan ”ero” oli hänen oma päätöksensä ja että sitä saatettiin pitää rintamakarkuruutena.  Malm kirjoittaa Sippolan syyllistyneen rintamakarkuruuteen (deserterade) ja herättäneen tällä suuttumusta sotajoukossa. 

Raportissaan Mannerheimille Malm kuvailee retkikuntansa edesottamuksia ja taistelutappioita, mutta mainitsee, että surullisin tapaus oli kuitenkin Ahto Sippola, joka oli osoittautunut täysin sopimattomaksi komppanianpäälliköksi.

Sitä, oliko Ahto Sippola sekaantunut vankien teliotuksiin Suomessa, ei ole tietoja.  Hän päättää (vapaussodan) historiakomitealle kirjoittamansa muistelmat sanoihin:

”Silloin tunsin tulta sielussani, oli intoa ja voimaa.  Kiitän Jumala, että sain olla silloin mukana.”

Ahto Sippola osallistui lapuanliikkeeseen ja liittyi myös rintamamiesyhdistykseen.  Rintamamiespiirit eivät kuitenkaan ottaneet häntä avosylin vastaan  Rintamamies-lehdessä selostetaan, kuinka Helsingin Rintamamiesyhdistyksestä on eronnut eräs rakennusmestari ja rintamakarkuri ja liittynyt kilpailevan veteraanijärjestöön, Vapaussodan Kenttäharmaisiin, eli samaan jossa hänen veljensäkin oli jäsenenä.  Piiritoimikunnille ja yhdistyksille tiedotettiin, että Helsingin Rintamamiesyhdistys on erottanut jäsenyydestään A. Sippolan, koska hänet on todettu kelvottomaksi ja arvottomaksi rintamamiesten joukkoon.

Lähde;                                                                                                                                 

Aapo Roselius: Teloittajin jäljillä.  Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. s. 274-277.

*

Eversti C.W. Malm; https://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Wilhelm_Malm

Vienan retkikunta; https://fi.wikipedia.org/wiki/Vienan_retket

*

Kuvateksti:

Suomalaiset kyläläiset venäläisten sotilaiden kanssa virolaisten sotilaiden kanssa [keskellä istuu Ahto Sippola (merkitty ristillä) ja Richard Rängman].

http://www.europeana.eu/portal/fi/record/08618/259065.html

*

Valkoiset tappajat ja amnestia 7.12.1918

7.12.1918 Svinhufvud junaili armahdusmanifestin, joka koski punaisten tekojen lisäksi myös valkoiseen terroriin syyllistyneitä.

”Korkeimman vallan haltijan päätös valtiorikoksiin syyllisten henkilöiden armahtamisesta.

Annettu Helsingissä, 7 päivänä joulukuuta 1918.”  Linkki; http://www.histdoc.net/historia/1917-18/165_1.html

Tämä joulukuun 1918 armahdusmanifesti vapautti kerralla vastuusta muun muassa omavaltaiset teloittajat ja melkein kaikki kuviteltavissa olevat valkoisen puolen rikolliset.

Armahduspäätöksessä sanotaan:

”Niitä henkilöitä ei ole asetettava syytteeseen, jotka laillista järjestystä vastana syntyneen kapinan kukistamisen yhteydessä taikka estääkseen kapinan laajenemisen tahi toimiessaan järjestyksenpalauttamiseksi ovat ylittäneet sen, mikä ensin mainitun päämäärän saavuttamiseksi oli välttämätöntä”.

Tämän jälkeen oikeuskansleri hylkäsikin kymmeniä hänelle tehtyjä kanteluja, joissa vaadittiin tutkimuksia ja syytetoimia valkoiseen terroriin syyllistyneitä vastaan.

Sen saivat jämsäläisetkin pian huomata.  Asioiden saama käänne herätti paljon arvostelua ja katkeruutta.

Esimerkiksi From ja Sippola eivät joutuneet milloinkaan tuomiolle teoistaan Jämsässä.

Riihimäen sotaoikeus kyllä ehti käsitellä syytettä muualla tapahtuneista murhista Veikko Sippolaa vastaan marraskuussa 1918, mutta tämä itse ei ollut paikalla sairauden vuoksi, ja viivyttelytaktiikalla juttua onnistuttiin venyttämään armahdukseen saakka.

Sippolan kerrotaan muuttaneen Amerikkaan.

Lähde: Rislakki: emt. s. 240-241.

PS.

Marraskuussa 1920 Tampereella vireille pannussa jutussa Isomäen ja muiden oikeudettomuuksien kohteeksi nostamaa kanneta käsiteltäessä, todettiin, ettei vastaajaa, ”työmies, salapoliisi” Fromia ole Jämsän nimismiehen mukaan tavattu, joten juttu raukesi hänen kohdallaan. 

Toimintakumppani Veikko Sippola esiintyi puolustuksen todistajana, mutta hänet todettiin esteelliseksi, koska hän oli itse syytteessä murhista.

*

Veikko Sippola arkkiveisujen kohteena

”Kauhun ajalta Jämsästä 1918

Jämsän pitäjästä on tää laulu suruinen,

jonka minä poikanen/tyttönen nyt tässä laulelen.

 

Ne kauhun ajat kamalat mun muistuu mieleeni,

ja monet teot katalat palajaa muistooni.

Silloin oli valta noilla valkohurtilla,

jotka kansaa piinasiat teoilla julmilla.

 

Päällikkönä heillä oli kuulu Sippola,

jonka nimen mainitseepi kansa kauhulla.

 

Hän se monen viattoman kuoloon tuomitsi.

Monen sydän viime kerran eessään sykähti

 

Oi kuinka suuri suru tuli moneen kotihin,

kun isät,veljet väkivalloin surmaan syöstihin.

 

jne. Yhteensä 45 säettä, tässä seikkaeräisessä viisussa.

Lähde:

Rislakki: emt. s. 261.

*

Rekilaulu:

Sippola ja kumppanit

 

Ei ole laulua laulettu

tuosta Veikko Sippolasta,

kuuluisasta valkoisesta

suuresta murhaajasta.

 

Sippolan Veikko oli ensimmäinen

ja kuuluisa Saari toinen,

Rummin Jussi Jämsästä

oli kolmas samanmoinen.

 

Paljonon lihaa hakattu

ja paljon on lihaa tehty,

lahtareista pahimmaksi

on Sippolan sakki nähty.

 

Sittenhän se piru sano Sippolan Veikko

jos minä punikkia pelkään

pyssyn perällä kuonon päälle

ja kiväärin kuulia selkään.

 

Kuulia kalloon ja sorakuoppaan

se ohjelmaksi on tullut,

kellot ja kukkarot taskusta

jos ei suojeluskuntaan kuulu.

 

Sellaisia ne on veijareita

että ei niille mitään mahda,

Helsingin katuja kävellessä

ei niitä kiinni saada.

 

Varokaa punikit joutumasta

valkoisten konnien koukkuun,

teitään varten viritettynä

on niillä rotan loukku.

 

Taitaa olla viisainta

jo lopettaa tämä laulu,

ettei mieliä järkyttäisi

se valkean vihan kauhu.

 

Tuntemattoman tekijän rekilaulu, julkaistu 1924. 

Sanat mukailtu melodiana käytetystä kansanlaulusta ”Iso-Antti ja Rannanjärvi”.

Lähde:

Rislakki: emt. s. 268.

*

Oman lihan leikkaaminen

Kapteeni Kalm julisti valkoisten ampuvan punaisia yhtä surullisina kuin ampuisivat ”oman vesikauhuisen koiramme”.  ”Luokkavihaan ja luokka-ylönkatseeseen perustuvat henkisen myrskyn saastuttamat taudin itiöt” piti kitkeä.

Kaikki myrkyttävät agitaattorit tuli puhdistaa pois.  Venäläiset, punakaartilaispäälliköt ja yllyttäjät luvattiin johdonmukaisesti teloittaa myös virallisissa julistuksissa.  Kyseessä oli johdonmukaisesti läpiviety ”etninen puhdistus” suomalaisten keskuudessa, jonka yhteydessä vastustajista konstruoitiin epäkansakunta.

Sotatranssi loi paineen, jossa kukaan sotaoikeuden jäsen ei Ilmari Kiannon havaintojen mukaan ensimmäisenä tohtinut ehdottaa poikkeamista normatiivisesta ankaruudesta ja dehumanisoinnista – esimerkiksi viattomien venäläisten tai punaisten lasten ollessa kyseessä.

Sirkka Arosalo on tilastollisten yhteisvaihteluiden perusteella todennut, että valkoisten väkivalta ei alueellisesti seuraillut punaisten väkivaltaa teollisuusseuduilla, vaan ratkaiseva tekijä näyttää olleen yöväenliikkeen korkea järjestäytymisaste.  Teloitukset ja tuomiot riippuneet niinkään aseellisesta toiminnasta kuin poliittisesta menneisyydestä.

Jyrkkä sosialismi oli tartuntateorian valossa murhaan yllyttämistä ja rikoksen organisointia.

Se selittää esimerkiksi sotatoimialueen ulkopuolelle jääneen Jämsän teollisuustaajaman poikkeuksellisen harkitun ja järjestelmällisen puhdistuksen:

Veikko Sippola, teloittaja, tiukkasi kuulusteltaviensa mielipidettä 8 tunnin työaikalaista!  Kyse oli isäntävallan väkivaltaisesta palauttamisesta ja enemmistövallan peruuttamisesta.  …

Lähde:

Juha Siltala: Sisällissodan psykohistoria. s. 325-326-

*

Vihan normatiivisesta toteuttamisesta

Tutkijat Marko Tikka ja Mirja Turunen kumoavat Jaakko Paavolaisen teesin punaisen terrorin harjoittajista epävakaina nuorina, joilla ei ollut järjestötaustaa.  He olivat vakaita aikuisia, suhteellisen hyvin toimeentulevia ammattimiehiä, jotka työttömyys radikalisoi tehtäviinsä.

Poikkeuksellisiksi teloittajiksikaan ei tultu sattumalta: jämsäläistä talollista Jalmari Saarta, jämsäläistä huutolaispoikaa Johannes Fromia ja rakennusmestari Veikko Sippolaa kalvoi jokaista sisäinen ristiriita, jonka ulkoistaminen toimintaan helpotti oloa. 

Saarta luonnehdittiin pikkuasioista itkeväksi ja riitatilanteissa alempiaankin väistäväksi, toisaalta tunteettomaksi ja kovaksi; mestaripainija saattoi pönkittää myös horjuvaa maskuliinisuuttaan Jämsän kellotapulissa ampuessaan.

Johannes Fromissa yhdistyi ylimmän aristokratian ja kulkurimustalaisen veri.  Lyhyt, 17-vuotias tyttöpoika joutui lentäväksi ratsumieheksi tilallisten käskystä, ja käskystä hän hienossa univormussaan alkoi myös teloittaa alkoholilla lohduttautuen.

Sippolan raa´an pätemistarpeen yhdeksi vaikuttimeksi voi arvella hänen toista ristimänimeään Kuudes, joka kielinee paitsi sisarussarja-asetelmasta myös uhkaavasta huonommuuden leimasta.  Kaikki he nauttivat tekemästään pelottavasta vaikutuksesta uhreihin elämän ja kuoleman herroina.

Oli vaikea erottaa strategista (terroria) emotionaalisesta terrorista – Hans Kalm edusti varmasti kumpaakin, Veikko Sippola ja Saaren Hjalmari olivat selvemmin emotionaalisia tappajia.

Majuri Hans Kalm, 29-vuotias virolainen maamieskoululainen, kuvataan sotilaaksi, ”jonka harmaiden silmien tuima, usein salamoiva katse ja ankaran käskevä ääni pakottivat alaiset välikappaleiksi hänen kädessään”.  Mies oli ”murtumatonta terästä”.  Vehkalahdella Kalm pidätti punaisten partion, josta ampui kaksi ja lähetti kolmannen kertomaan, ”että seuraavana päivänä hän tulee ja tappaa kaikki punaiset”. 

Lahtari-nimen täytyi saada kauhea kaiku raakuuden hinnallakin.  Kalmin rajuus esitettiin nuorekkaan uhmakkaana isäkapinana ja hänen sotilaansa Jyväskylä vapaaehtoisina nuorina.

Mutta mitä originellit (tuntemattomista tulleet, vh) ”irtisanomiskonsultit” tekivätkään, sen he tekivät myös taustaryhmänsä edustajina.  Sotatilan turvin paikkakuntalaisetkin pystyivät likaamaan kätensä: teloittajia oli ainakin 8.000.

Teloittaminen ei siis ollut poikkeavaa käytöstä.  Poikkeavaksi se muuttui, jos sama mies hääri liian ahkerasti sekä tutkijana että ampujana eikä byrokraattisesti lähettänyt tutkittua eteenpäin.

Poikkeuksellinen teloittaja siis teki normaalina pidetyt asiat niin, että kokonaisuus näkyi eikä sitä lohkottu ja dissosioitu neutralisoituihin suoritteisiin.

Poikkeavina alettiin tuomita toukokuun 22. päivän 1918 jälkeen omavaltaisiin rauhoitus- ja rankaisutoimiin ryhtyneitä – sitä aikaisemmat teot olivat erottamaton osa sotaa, jossa yksilön vastuu lakkasi.

Sotatilan aikana vastuun kantoi koneisto, joka koostui tavallisista kansalaisista.  He eivät tahtoneet poiketa ryhmästään ja jakoivat sen tunnelman: vastustaja ei ollut ihminen. 

Aika oli sellainen, että teloituksia piti tehdä.

Joku Veikko Sippola julisti olevansa lain yläpuolella, tuo poikkeushenkilö ajatteli samoin kuin enimmät ”oikeat” ihmisetkin siinä tilanteessa.

Lähde:

Juha Siltala: Sisällissodan psykohistoria, s. 337-338.

*

Lapuan ”valtiopäivät” 1.12.1929

Vierittääkseen vastuun pois koulupoikain harteilta Vientirauhan entinen piiriasiamies Kustaa Tiitu, Lapuan johtavia maalaisliittolaisia, otti yhteyttä Ilkka-lehden päätoimittajaan Artturi Leinoseen.  Tulkiten oikein yleisen porvarillisen mielialan he kutsuivat Lapualle joulukuun 1. päiväksi 1929 maakunnallisen kansalaiskokouksen pohtimaan ”kommunistien yhä yltyvää kiihoitustoimintaa”. …

Vain Ilkassa ja Vaasassa julkaistu kutsu kiiri ajan hermoon osuneena ympäri Suomen ja toi paikalle parituhatta osanottajaa, kaikki eivät mahtuneet suojeluskunta- ja nuorisoseurataloonkaan.

Kokous sujui melko rauhallisesti.

Enemmistö tahtoi vedota valtiovaltaan kommunismin tukahduttamiseksi, mutta jotkut suosittivat suoria otteita.  Monetkin ”vuoden -18 miehistä” olivat valmiit jälleen toimimaan ”ohi virallisen Suomen”, koska kansallinen olemassaolo oli joutunut ”orjuuden, ruton ja kuoleman” uhkaamaksi eikä ”itsekkäiden pyyteiden” sokaisema eduskunta kyennyt muuhun kuin ”juonitteluun ja lörpöttelyyn”, kuten herännäisaktivisti Vihtori Herttua Ylistarosta totesi.

Ylisummaan `valkoisen Suomen` kantajoukon sanoista kuulsi jäsentymätön katkeruus itsenäisyyden ajan sisäpoliittista kehitystä kohtaan.

Helsinkiläisaktivisti Ahto Sippola (Kauhava/Ylistaro, vh) kehotti kokousta marssimaan aseistettuna Helsinkiin.  Hänen mielestään tavalliset lähetystöt eivät auttaneet, kuten eivät Hilja Riipisenkään mielestä.  Martti Pihkala ehdotti suurta painostuskokousta Helsingissä.  Pankinjohtaja K.J. Varvikko julisti, että kommunismin nujertaminen painoi vaa`assa enemmän kuin hallitusmuodon säilyttäminen.

Kommunismi uhkasi kuolemalla, joten sitä vastaan oli tartuttava aseisiin…

Vaikka puheenjohtajaksi valittu Artturi Leinonen katkaisikin alkuunsa väkivaltaan ja hallitusmuodonvastaiseen toimintaan yllyttävät puheenvuorot, henki kokouksen enemmistönkin hyväksymistä (kompromissina, Tiitu muistelee) ponsista peitetty uhka.

Kokous vaati kommunistipuolueen kaikkien elinten ja toimintamuotojen ehdotonta ja lopullista lakkauttamista sisällissodan vaaran vedoten. …

Ponnet saattoi maan hallituksen tietoon 20-miehinen lähetystö Artturi Leinosen johdolla (itsenäisyyspäivänä, vh) 6.12.1929. Siinä oli mukana lukuisia Lapuan liikkeen myöhempiä vastustajia, seitsemän maalaisliittolaista ja yksi edistysmielinenkin.  Kyösti Kallion hallitus, presidentti Relander ja AKS ottivat lähetystön juhlavasti vastaan, samoin eduskuntaryhmät sosialidemokraatteja myöten.  Kommunisteja luvattiin ankarasti ahdistaa.

Lähde:

Siltala: Lapuan liike ja kuljetukset 1930. s. 53-55.

*

”Kansallinen hätävarjelu”

”Oli välttämätöntä rikkoa lakia, jotta laki saataisiin taas kunniaan.”

Lähde:

Siltala: Lapuan liike… s. 464. Sitaatti; kansanjohtaja mv Vihtori Kosola, puhe Laihialla 31.8.1930.

*

”Työn Äänen” vaientaminen (kirjapainon moukarointi) ja Vaasan mellakka 4.6.1930, jonka yhteydessä asianomistajana olevan kirjapainon oikeudenkäyntiavustaja, Hovioikeuden auskultantti, kommunistinen poliitikko Asser Salo ”kuljetettiin”. (…)

Kansalaissodan trauma sai Suomen yhteiskunnan ”kiemurtelemaan kuin painajaisunessa” ja ”ajoi järjen pakosalle”.

Historiaa filosofisen etäisesti tarkasteleva pankinjohtaja J. K. Paasikivi totesi Vaasan mellakan paljastaneen, ettei ”eheyttäminen” ollut tuottanut tuloksia.

Ulkomailta palannut Sasu Punanen aisti selvästi muutoksen: ”- - haisteltuamme ilmaa ja kuunneltuamme ihmisten melkein kuiskaamalla tapahtuvaa keskustelua yleisistä asioista, totesimme - - , että valtiovalta seisoi tyhjän päällä”.

Maassa oli nyt kaksi hallitusta, ja ”korkein näkyvä valta on tällä hetkellä Lapualla, jossa maalaisliittolainen isäntä Vihtori Kosola on suurempi herra kuin maalaisliittolainen isäntä Kyösti Kallio Helsingissä, vaikka viimeksi mainittua sanotaankin vielä pääministeriksi”.

”Varjoparlamentin epäluottamuslause´”

Suomen Lukon ja Vientirauhan yhteiseen päämajaan kokoontui 10.6.1930 kansanliikkeen edustajia pohtimaan tilannetta ja suunnittelemaan ulkoparlamentaarisen toiminnan laajentamista koko maahan.  Kokouksen avasi mv. Vihtori Kosola, minkä jälkeen Tampereen rintamamiesten edustaja luki maakuntien kansalaiskokouksilla hyväksytyt ponnet (kommunismi lopetettava ja eduskunta hajotettava, vh).

Presidentin (Relander) puheille lähetetty 25-miehinne delegaatio evästettiin uhkauksin: jollei vaatimuksia toteutettaisi kesäkuun 15. päivään mennessä ”ei enää voitaisi vastata tilanteen kehittymisestä”.  ”Oma-aloitteinen toiminta” jatkuisi entistä laajempana.

Lapualaisjohtajat olivat kutsuneet presidentin Helsinkiin Kultarannasta voidakseen asioida hallituksen ohi, koska ”sanansa syöneiden lehmänkauppiaiden kanssa ei kannattanut neuvotella”

Relander otti lähetit vastaan iltapäivällä 11.6., muttei voinut sitovasti luvat muuta kuin tukensa Työn Äänen lakkautusajan jatkamiselle.  Hän koetti osoittaa solidaarisuutensa puolueelleen ja taivutti lähetystön johtajan, tri Oskari Heikinheimon, käymään Kallion puheilla yhdessä toisen lapualais-kokoomuslaisen poliitikon, Erkki Perheentuvan kanssa.

Pääministeri Kallio ei salannut närkästystään osakseen tulleesta kohtelusta.  Hän ihmetteli, eikö kokousta lainkaan huolettanut lakien polkeminen ja käräjärauhan rikkominen (Vaasa).  Mitä vaatimuksiin tuli, niiden toteuttamiseen ei hallituksella ole valtuuksia, ja pääministeri puolestaan ”jättäisi henkensä” mieluummin kuin rikkoisi lakia.  Kaikesta päätellen hän pelkäsi vasemmistoa vielä ainakin yhtä paljon kuin kansanliikettä.

Lähetystön johtajia ryöpytettiin epävirallisesta neuvottelukosketuksesta hallitukseen.  Puhetta johtanut Kosola marssi ulos kokouksesta eteläpohjalaisten sekä helsinkiläisaktivistien Kai Donnerin ja Samuel Pentin saattelemana vastalauseeksi boikottipäätöksen rikkomiselle.

Myöhemmin pohjalaiset ilmoittivat, kokoukseen jääneen Ahto Sippolan sekä Gunnar von Hertzenin välityksellä hyväksyvänsä ainoaksi ratkaisuksi hallituksen eron.

Pohjanmaalla valmistauduttiin tekoihin.

Käänteen aikaansaamiseksi tarvittiin heidän mielestään ”vallankumous”, ”verellinen tai veretön”. (Ahto Sippolan lausunto kokouksessa 11.6.1930 klo 19, kokouspöytärkirjan mukaan, - kuten tyylistäkin jo saattaa tunnistaa. vh)

”Mieliala Pohjanmaalla on peloittavan kireä” raportoi Jalmari Finne EK:n päällikölle, Esko Riekille.

”Eräs tuttavani kävi Lapualla ja kertoi nähneensä, miten tunnissa saatiin koon kaksi tuhatta miestä ja viidessä tunnissa he vakuuttavat saavansa kymmenen tuhatta miestä aseisiin”.  Finne ennusteli, että ”ensi viikolla on meillä lievä diktatuuri jossakin muodossa tai sitten kaaos.  - - jos lähetystö ei onnistu Helsingissä, niin alkaa Tamperetta myöten itsenäinen hallitus toimia välittämättä vähääkään Helsingistä”. (´”Kansannousu teki(si) entisen olotilan palauttamisen mahdottomaksi” – näin kulki ajatus, vh).

Lähde:

Siltala: Lapuan liike ja kuljetukset 1930. s. 83-84.

*

Henkinen pitsinnypläys saa tuomion

”Vallankumoustilanne ja kansalaissota olivat todistaneet lain suhteellisuuden ja sidonnaisuuden voimasuhteisiin.  Historiankirjoituksen ja suojeluskuntapropagandan ihannoima itsenäisyystaistelun malli opetti ratkaisemaan ongelmat verellä ja raudalla ”henkisen pitsinnypläyksen” sijasta.

Hyökkäävä toiminnallisuus ja aseelliseen taisteluun valmentautuminen eivät kulttuuriaroina suosineet kompromisseihin perustuvaa, epätäydellisyytensä tunnustavaa kansanvaltaa.

Lähde:

Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. s. 439.

*

”Pyhä viha” 1930

”Pyhä viha on muutettava teoiksi”

Lapuan asemalaiturilla asteli maaliskuun 15. päivänä 1930 itsevarman näköisiä miehiä.  Oli alkamassa isänmaallisen liikehdinnän edustajien kokous. …

…Vanhan aktivistin Kai Donnerin johtama kokoustoimikunta ilmoitti, että tarkoitus oli neuvotella ”niistä toimenpiteistä joihin olisi ryhdyttävä kommunismin kitkemiseksi”.

Asetelma oli alusta lähtien selvä.

Kansanliikkeen (IKL) parissa käytiin kamppailua liikkeen radikalismin rajoista.  Toki radikaaleja puheenvuoroja oli käytetty jo liikehdinnän ensimmäisissä kokouksissa muutamaa kuukautta aikaisemmin.  Silloin radikaaleimmat, kuten rakennusmestari Ahto Sippola, joka oli vaatinut aseellista marssia Helsinkiin, olivat jääneet ehdotuksineen yksin.

Talven aikana jännitys oli kasvanut ja entistä useampi kallistanut korvaansa radikalismille.  Yleinen henki Lapuan seurahuoneella vaati nyt aktiivista kansalaistoimintaa hitaan ja vasemmistohenkisen eduskunnan painostamiseksi:

”Neljä kuukautta sitten syttynyt pyhä viha on muutettava teoiksi.”

Lähde:

Silvennoinen-Tikka&Roselius: Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet, s. 160.

*

Oma lapio

”Kansa, joka elättää vihollistaan, on oma haudankaivajansa!”

Lähde:

Fascisti -lehden reunaiskulause, 1930.

*

Konspiraation jäljet

Lapuan Liike – salattu liike

”Lähteitä ei ole tässä tutkimuksessa (Siltala: Lapuan liike ja kuljetukset 1930) voitu käyttää kokonaiskuvasta erillään naiivin totuusrealismin edellyttämällä tavalla.

Koska Lapuan liikettä koskeva tieto on muodostettu palapelinä, on jouduttu turvautumaan yksittäin tarkasteltuna toisen, kolmannen ja jopa neljännen käden lähteisiin niin kauan, kuin ne ovat sointunee kaikkien lähteiden yhdessä luomaan kuvaan.

Lapuan liike oli historian ”häviäjä”, joten arkistonmuodostajat eivät ole tahtoneet tärvellä mainettaan taltioimalla sellaisia tietoja, jotka olisivat tehneet heistä ”toisen vapaussodan” sankareita tai tukijoita, mikäli Lapuan liike olisi itsenäisyysliikkeen tavoin päässyt päämääräänsä (”voittaja”, vh).

Kun Etelä-Pohjanmaan aktivistijärjestö 1916 vakiinnutettiin lapualaisten, ylistarolaisten ja isokyröläisten jääkärivärvärien kokouksessa, komensi puhetta johtanut Ahto Sippola sihteeriä:

”Sinä kirjoitat sen päähäsi etkä mihinkään muualle, mutta niin, että se siellä pysyy.  Sillä nyt luodaan suurta”.

Näin selostaa muistitietopohjainen vapaussotateos (”Lapualaiset vapaussodassa”), jollaiset jäivät Lapuan liikkeeltä tekemättä.  Kun `Valkoisen Suomen` varjoparlamentti 1930 lähetti asiamiehensä organisoimaan suojeluskuntalaisten liikehdintää hallitusta vastan, katsoi kokouksen puheenjohtaja ”kaikkien kirjelmien olevan pahasta, sillä niissä ei voi sanoa sitä, mitä tarkoitetaan”; viestit voisivat helposti joutua ”syrjäisten tietoon”.

Lähde:

Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. s. 23.

*

Presidentti Ståhlbergin kyyditys

Jos Lapuan liikkeen voittokulun päättyminen täytyy pyykittää tiettyyn tapahtumaan ja päivämäärään huolimatta lapualaisuuden jatkumisesta monilla elämänaloilla, sopi presidentti Ståhlbergin ja hänen puolisonsa kyyditys Helsingistä Joensuuhun Tarton rauhan 10-vuotispäiänä 14.10.1930 sellaiseksi vedenjakajaksi.  Vaikka Lapuan liike sanoutui teosta virallisesti irti ja koetti selittää sen provokaatioksi, ilmensi tämä erillinen kyyditys liikkeen epämääräistä pyrkimystä jatkaa painostuspolitiikkaa huolimatta tavoitteiden ja keinojen selkiintymättömyydestä vaalien jälkeisessä tilanteessa; samalla se oli osoitus liikkeen jyrkimpien kannattajien poliittisen suhteellisuudentajun puutteesta ja kesän 1930 mullistusten yliarvioimisesta. …

Suomen yleisesikuntaupseerit olivat aina Mannerheimin ja aktivistien projektin, heimoretkien ja upseerikapinan päivistä saakka tottuneet ei-parlamentaariseen poliittisen vaikuttamiseen. ..

Yleisesikunnan päällikkö eversti K.M. Walleniuksen seurue pohti sopivia pelotuskeinoja ollessaan vaalituloslaskennan aikana tarkastusmatkalla Itä-Suomen varuskunnissa.  Ståhbergin vaalipuhe ja paluu politiikkaan kuohuttivat jääkäriupseereja erityisesti, ja hänen kyydityksensä katsottiin sopivaksi varoituseksi vasemmistorintaman rakentajille. 

Illanistujaisissa Sortavalan Seurahuoneella YE:n liikekannallepanotoimiston päällikkö everstiluutnantti Eero Kuussaari sitten humalapäissään soitti Walleniuksen nimissä Helsinkiin ja käski YE:n ja Lapuan johdon yhdysmiestä Mikko Jaskaria kyydityttämään Ståhdbergin Joensuuhun, mistä annettaisiin lähempiä ohjeita

Wallenius tulkitsi Kuussaaren ilmoituksen leikkipuheeksi, ja kun asianlaita sitten Joensuussa selvisi Jaskarin jatko-ohjepyynnön saapuessa sähkeitse, olivat peruutustoimet myöhässä.

Jaskari oli tosin epäröinyt täyttää Kuussaaren ”käskyä”, mutta Kosolassa oleilevat Vihtori Herttua ja Ahto Sippola olivat varmentaneet sen, luullen kaiketi, että takana olivat Helsingissä 11.10. kokoontuneet lapualaisjohtajat ja liikkeen epävirallinen ”diktaattorikandidaatti”.

(Välikäden kautta tuli professori Lauri Hyvämäen tietoon, että jääkärikapteeni Anton Eonsuu olisi kuolinvuoteellaan (k. 18.3.1965) kertonut tästä varmistuksesta.  Eonsuun tietoon asia olisi tullut hänen tyttöystävältään, joka sattui olemaan Lapuan sentaalisantra. JS)

Paradoksaalisesti juuri Lapuanliikkeen organisoimattomuus mahdollisti hyvin organisoidulta näyttäneen kaappauksen: sen toimeenpanivat nuoret Valvojan kerholaiset, jotka olivat organisoituneet Helsingin iskujoukon raunioille ja ilmoittaneet Jaskarille pari viikkoa aiemmin valmiutensa jatkaa hajonneen iskujoukon työtä.

Tällä tavoin syntyi erillisistä osatekijöistä ketjureaktio tilanteessa, jossa lapualaiset tahtoivat jatkaa rynnäkköään tietämättä kuitenkaan suunnasta.

Lähde:

Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. s. 189.

*

Porvarillisen oikeusvaltioihanteen haasteet

Porvarillinen demokratia perusti legitimiteettinsä kuvitelmaan vapaiden kansalaisten solmimasta yhteiskuntasopimuksesta, jossa yksilöt alistuivat tiettyihin normeihin tehdäkseen lopun kaikkien sodasta kaikkia vastaan, ”asettuivat lakien orjiksi voidakseen elää vapaiden miesten tavoin”.  …

Käytännössä lainopin puolueettomuudesta oli jo tingitty; kansalaissota ja sitä seuranneet valtiorikosoikeudet olivat kasvattaneet nuoremman juristipolven toisenlaiseen oikeuskäytäntöön ja toisenlaisiin oikeuskäsityksiin kuin heidän 1800-luvun vakaassa virkamiesparatiisissa sosiaalistuneet oppi-isänsä.

Rikoslaki tulkittiin venyvästi, jotta se olisi ”purrut” uusiin ilmiöihin.  Ulkoisen ja sisäisen uhan jatkuvasti kokevat epäilivät entisenkaltaista ”laillisuutta” aikansa eläneeksi. 

”Poliisin - - on ollut pakko edetä sidottuna kaikkiin länsimaisen oikeusjärjestyksen etikettisääntöihin taistelussa vihollista vastaan, joka itse ei ole ollut sidottu minkäänlaiseen hienotunteisuuteen ja joka taistelussaan yhteiskuntaa vastaan häikäilemättä on saanut esittää vaatimuksia etuoikeuksista, joita se itse voiton saavutettuaan ei edes ole uneksinutkaan myöntää  o m i l l e  vastustajilleen”, kirjoitti sittemmin Vientirauhan johtokunnan puheenjohtaja ja Lapuan liikkeen neuvonantajana toiminut P.H. Norrmén 1921, ensimmäisten kommunistijuttujen jälkeen.

Vuoden 1918 tapahtumiin ja niiden jälkiselvittelyihin näyttävästi näkyvästi osallistunut aktivisti Ahto Sippola valitti samaa:

”Miekkaa kantava esivalta saa katkaista vain hirviön pisimmät lonkerot, jolloin yhden sijaan kasvaa kaksi – mutta kommunismin ruumiiseen ei terä ulotu”.

Vaikka laaja porvarillinen mielipide piti kommunismia sinänsä jo rikollisena, perustuslaillinen mielipide esti luopumasta demokratian ja laillisuuden ideaaleista, joilla järjestelmä legitimoi itsensä.

Jyrkempiä otteita kannattavat puolestaan katsoivat, ettei porvarillinen järjestelmä voinut saavuttaa marxilaisten vilpitöntä kannatusta, vaikka nämä saattoivatkin taktisesti tukeutua laillisuuteen ja kansalaisvapauksiin.

”Varovaisen suunnan edustajain on turha liehitellä sosialisteja, sillä kyllä punakaartilaiset valtaan päästyään kaikilta porvareilta pään irti ottavat, joskin meiltä Lapuan miehiltä nirhaamalla”, dramatisoi näyttämöharrastuksistaan tunnettu Iivari Koivisto.

Lähde:

Siltala: Lapuan liike ja kuljetukset 1930. s. 438.

*

Miksi?

”Lapualaiset ihmettelivät ja kummastelivat, miksi porvarillisen järjestelmän kannattajien olisi pitänyt noudattaa moraalia ja suoda toimintaoikeus vastustajalle, joka itse heidän mielestään oli sanoutunut irti kaikkinaisista moraalisiteistä ja soi vastustajilleen ja ”toismielisille” ainoastaan ”nurkan Solovetskin vankihelvetissä tai kuulan otsaan”.

Lähde:

Siltala: Lapuan liike ja kuljetukset 1930. s. 456.

Sitaatti: Lapuan päiväkäsky 25.9.1931 n:o 2 ”Vitsakimppu” Liktori.

*

Että roikuu

Kun Suomen Sosialidemokraatti tiedusteli 15.9.1930 suojeluskuntajärjestön ylipäällikkö, kenraalimajuri Malmbergilta, mihin toimiin oli ryhdytty tai ryhdyttäisiin sos.dem. piirisihteerin puheen estänyttä Heinjoen sk:n paikallispäällikköä A.V. Palmua vastaan ei päällikkö sanonut tietävänsä asiasta mitään, mutta vakuutti siihen mennessä jopa erottaneensa joitakin rikoksiin syyllistyneitä suojeluskuntalaisia.  Väite oli lapualaisrikosten osalta harhauttava; eräitä iskujoukkolaisia oli kyllä ennen lapualaiskesää 1930 erotettu ja erotettiin sen jälkeenkin kuolemantuottamusten, väkivaltaisen esiintymisen, juoppouden tai laiminlyöntien vuoksi, mutta ei kertaakaan kyydityksen tai valtuustopuhdistuksen takia.

Pahamaineisen, opettaja Palmun kurittamisesta ei löydy arkistosta mainintaa.

Tampereen iskujoukon jäsen varastoapulainen Aarne Sairanen oli 1928 otettu takaisin suojeluskuntaan, josta neljä vuotta aikaisemmin oli erotettu huonon elämän vuoksi; Mäntsälän kapinaan osallistumisen jälkeen hänet erotettiin uudelleen.

Rakennusmestari Ahto Sippola, Lapuan liikkeen jyrkän siiven jäsen, tuomittiin 1932 kuolemantuottamuksesta ja joutui kurinpidollisten toimien kohteeksi. 

Turun iskujoukon jäsen passintarkastaja Hj. Bärlund ja eräät muut suojeluskuntalaiset joutuivat kuulusteltaviksi lipun ryöstämisestä NL:n lähettilään autosta.  Armas Korhonen sai muistutuksen väkivaltaisesta esiintymisestä muissa yhteyksissä.

Lähde:

Siltala: Lapuan liike.. s. 331, 586.

*

Katumattomat

”Itsenäisyytemme on liian kalliisti ostettu uhrattavaksi laillisuuden alttarille”.

Perustuslakivaliokunnan kommunistijäsenten Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön sieppaukseen ja kyyditykseen osallistunut agronomi Kaarlo Kivekäs-Stenbäck kieltäytyi Turun Hovioikeudessa katumasta tekoaan ja ilmoitti olevansa valmis uusimaan sen koska tahansa isänmaan joutuessa vaaraa.” (Aktivisti –lehti ilkkui, että Pekkalalle jäi muistoksi Suomen parlamentista vain Säätytalon ovenripa – valiokunnan kokous nimittäin pidettiin säätytalolla, ja Pekkala rimpuili kyydittäjiään vastaan)

Lähde:

Juha Siltala: Lapuan liike… s. 466.; Turun HO:n pöytäkirja 26/1931 TMA.

Lue myös:

http://www.hs.fi/ihmiset/art-2000002922297.html

*

Punamulta pellolle! Talvi 1938

Vapaussodan Rintamamiesten Liiton (VRL) hallituksen kokouksen edellä hallituksen jäsenille jaettiin paperilappua, johon oli monistettu teksti:

”Vanhojen aktivistien ja suojeluskuntalaisten olisi tällä hetkellä pyrittävä siihen, että SVR-liiton halitukseen 15.5.1938 saataisiin valituksi sellaiset miehet, jotka tajuavat tilanteen vakavuuden ja tahtovat noudattaa rivimiesten toivomusta; kantaa punamulta pellolle”

Tarvittaisiin mies, joka kokoaisi vapaussodan valkoiset voimat yhteen.  Sellainen onkin jo löytynyt Herttua keskusteluissa jääkäripiirien kanssa:

”Tämä tieto on niin hirvittävän arka asia etten minäkään saanut tietää kun - - ainoastaan sen että se on jääkärieversti”, Vihtori Herttua kirjoitti Vietti Nykäselle.  Herttuan mukaan ”nyt on oltava äärimmäisen hiljaa, kuoleman hiljaa, muuten menee asiat piloille”,

Harras toive!

Paria päivää ennen vapaussodan (20 v.-) juhlapäivää istui helsinkiläisessä ravintola Kosmoksessa selvästi päihtynyt joukko.  Seurueeseen kuuluivat toimittaja Eino Tanninen, rakennusmestari Veikko Sippola, tämän veli Ahto Sippola ja agronomi Carolus Penttilä. 

Puhe kääntyi Helsingin poliisilaitoksen mellakoiden varalta hankkimaan panssariautoon.  Veikko Sippola puheli, että vapaussodan paraatin aikana sillä mentäisiin valtaamaan yleisradio; miehetkin li tätä varten jo valittu.

Sippola uhosi, että Nykäsellä oli viisituhatta luotettua miestä, joiden avulla kaupunki pantaisiin järjestykseen.

Ahto Sippola käski isoveljensä olla hiljaa, ”sanoen, ettei Nykäsen hommista tule mitään”.

Lähde:

Silvennoinen-Tikka & Roselius: emt. s. 274.  https://books.google.fi/books?id=0995CwAAQBAJ&pg=PT182&lpg=PT182&dq=ahto+sippola&source=bl&ots=jz0U9iYkKU&sig=OU_ZkK8UVBdNkgnDnEgZQIbpmm0&hl=fi&sa=X&ved=0ahUKEwi0m4XLw5zWAhVrEpoKHfKQCQQ4ChDoAQhXMAw#v=onepage&q=ahto%20sippola&f=false

*

Veikko Sippola

Veikko Sippola muutti Pohjanmaalta ilmeisesti rakennusmestari-veljensä AhtoSippolan perässä Helsinkiin. Siellä hän toimi rakennusmestarina, ilman suurempaa menestystä.  Hänen työmaillaan sanottiin jatkuvasti olleen työrettelöitä. 

Vuonna 1914 Sippola muutti Etelä-Hämeeseen Kärkölään ja ryhtyi maanviljelijäksi.  Vuotta myöhemmin hän meni naimisiin Elina Emilia Pelinin kanssa, ja vuonna 1916 perheeseen syntyi poika.  Perheonnea ei kuitenkaan kestänyt pitkään, ja avioero tulivoimaan jo vuonna 1919. (…)

Kun Etelä-Suomen taistelut olivat (huhtikuussa 1918) päättyneet, vapautui myös Pelinien perhe

punaisten vankeudesta. 

Veikko Sippolan appi, kauppaneuvos Johan Pelin, omisti Helsingin pitäjässä sijainneen Hämeenkylän kartanon.  Koti oli sodan aikana punaisten toimesta ryöstetty.  Valkoisen vallanpalattua ryhtyi Pelin selvittämään, ketkä olivat olleet ryöstelyssä mukana.  Avuksi hän sai kuulusteluissa mainetta niittänen vävynsä Veikko Sippolan.  Muistitiedon mukaan Sippola käytti kuulustelujen tehostamisen pyöreäksi punottua koiranremmiä, mutta ruumiita ei tällä matkalla ilmeisesti tullut.

Sippola joutui eräistä teoistaan sotaoikeuteen, mutta se hylkäsi pitkään asiaa käsiteltyään kaikista syytteistä vedoten Svinhufvudin armahdusasetukseen (7.12.1918).

Sotaylioikeus, jonne erään uhrin lapset jutun veivät, vaati syytettyä vangittavaksi ja palautti jutun Keski-Suomen rykmentin sotaoikeuteen (VS oli sk:n palveluksessa osan syytteessä mainituista töistä tehdessään). 

Sippolaa ei kuitenkaan vangittu, vaikka tähän olisi ollut mahdollisuus.  Vielä vuoden 1920 lopulla Sippola oli nähty Helsingin Rautatientorilla vahvasti juovuksissa.  Hieman tämän jälkeen Sippola

hankki väärennetyt paperit ja katosi ulkomaille.

Tunnetuin valkoisen terroriin syyllistynyt henkilö pääsi karkuun ja vasemmistolehdet olivat raivoissaan.

Sippola matkusti joulun ja uudenvuoden 1920 välillä Pohjois-Amerikkaan, hän oleskeli San Franciscossa ja toimi kertomansa mukaan rapparina rakennuksilla. Vasemmistolehdet ilmoittivat Sippolan olleen San Franciscossa ”valkosuomalaisten” johtomiehiä.

Kaliforniassa hän meni naimisiin Anna-Liisa Jalavan kanssa, puoliso oli kaupungissa toimivan Suomen konsulin vaimon sisar.  Avioliitosta syntyi 1929 poika. 

Välttääkseen kyttääjien nuotat Sippola käytti tekaistuja nimiä, mm. Paul Silver, ja pidätyshetkellä syyskuussa 1926 nimeä Jalo Anttila.  Yhdysvallat ilmoitti miehen pidätyksestä Suomeen, mutta Suomen viranomaiset eivät reagoineet mitenkään. Näin Sippola pääsi vapaalle jalalle 500 taalan takuita vastaan.  Hän suuntasi Kanadaan, Brittiläiseen Kolumbiaan. 

Vuoden 1930 – ”Lapuan vuoden” – lopulla Sippola palasi yksin Suomeen.  Hän joutui nyt K-S:n rykmentin SO:een, mutta vapautettiin lopulta.

Vuonna 1946 Veikko  Sippola avioitui kuusikymppisensä vielä kolmannen kerran.

Valkoisen terrorin tunnetuimpiin hahmoisin kuuluva Veikko Sippola kuoli Helsingissä 68-vuotiaan 9. maaliskuuta 1955.

Lähde:

Aapo Roselius: Tappajien jäljillä. s. 185-211.

*

Mannerheim-ristin ritari n:o 86

Kullervo

Ahto Kullervo Kaj (Ahdonpoika) SIPPOLA,

Rakennusmestari, isännöitsijä, luutnantti 16.9.1942.

Osakas rakennusalan perheyrityksessä, Sippolan kiinteistöjen isännöitsijä Suomenlinnassa.

Kullervo Sippola keksi muun muassa automaattikiväärin 1937 ja palamattoman paperin 1939.

Sotahistoriallisen aikakauskirjan (n:o 24) mukaan Sippola oli myös yksi neljästä "Molotovin cocktailin" kehittäjästä.

s. 31.10.1914 Helsinki,

kaatui 13.6.1944 Siiranmäki, haudattu: Hietaniemen sankarihauta, Helsinki.

vänrikki, joukkueenjohtaja 14.K/JR 28.

RITARI numero 86, nimityspäivämäärä 31.8.1942.

Vanhemmat: rakennusmestari AHTO Armas Ilo Sippola ja Anne Neovius.

*

Kullervo Sippolan sukujuuret olivat Kauhavalla; hänen isoisänsä Matti Sippola oli nuorisoseuraliikkeen perustajia, Sippolan isä oli rakennusmestari ja tullut aikoinaan Helsinkiä rakentamaan.

Kullervo Sippola syntyi Helsingissä 31.10.1914.  Hän oli sotinut talvisodan helsinkiläisessä Ässärymentissä (JR 11), käynyt välirauhan aikana reserviupseerikoulun ja oli jatkosodan syttyessä joukkueenjohtaja Jalkaväkirykmentti 28:n panssarintorjuntakomppaniassa.  Rykmentti kuului 2.Divisioonaan, joka oli sodan alussa puolustuksessa  Parikkalassa ja lähti hyökkäämään vasta heinäkuun lopussa 1941.  Suuntana oli Laatokka, jonne Parikkalasta oli linnuntietä vain 30 kilometriä.

Rykmentti, johon Sippola kuului, joutui heti rajalta edetessään koviin taisteluihin Tyrjän kylän pohjoispuolella, eteni Akkaharjuun ja siitä kohti Sortavalaa.

Kullervo Sippola tuhosi Akkaharjussa neljä venäläisten hyökkäysvaunua, ampui tuleen kaksi vihollisen kuorma-autoa ja rykmentin edetessä kohti Mikrilää, tuhosi panssarintorjuntatykillä kuusi venäläistä konekiväärikorsua ja avasi hyökkäävälle pataljoonalle tien eteenpäin.

Hänelle ehdotettiin Mannerheim-ristiä jo syyskuussa 1941, mutta kesti vuoden, ennen kuin se myönnettiin. (…)

Asemasodan aikana Kullervo Sippola komennettiin perustamaan kenttäsahaa, puuhiiliuunia ja tervekeitintä Kivennavalle, jossa hän sitten suurimmaksi osaksi toimi asemasodan ajan.

Kesällä 1944 venäläisten suurhyökkäyksen ollessa käynnissä Kullervo Sippola oli Siiranmäessä eversti Ehrnroothin komentamassa Jalkaväkirykmentti 7:ssä.

Kesäkuun 13. päivänä hän lähti etulinjan tukikohtaan, jonka päälliköksi hänet oli määrätty, ja häneen osui venäläisten ampuma luoti.

Sippola kuoli heti.”

Lähde:

Antti Tuuri:

Mannerheim-ristin ritarit. Ritari numero 86; Kullervo Sippola. Paasilinna, 2013. http://paasilinna.fi/kirjat/mannerheim-ristin-ritarit/   &  https://yle.fi/uutiset/3-6846141

Ks. myös:

http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=149

*

Huimapäinen vänrikki

JR 28:n komentajan, everstiluutnantti T. Kotilaisen 9.9.1941 allekirjoittamista ja adjutantin poissa ollessa, luutnantti Jussi Lappi-Seppälän varmentaman uusinaesityksen perusteluista:

”Yleensä missä huimapäistä pst-johtajaa on taisteluissa tarvittu, on vänrikki Sippola aina ollut altis palvelukseen.”

*

Kullervo Sippola, Wikipedia; https://fi.wikipedia.org/wiki/Kullervo_Sippola *

*

Veteraanien perintö – Itsenäinen Isänmaa

Lue vielä:

Ylipäällikkö Mannerheim ojentaa Mannerheim-ristin n:o 86 vänrikki Kullervo Sippolalle Mikkelissä päämajassa 15.9.1942. Onnitellessaan Suomen marsalkka kysyi, miksi vänrikillä ei ole kunniamerkkinauhoja. Tähän Sippola vastasi tulleensa suoraan etulinjasta, missä ei ole turvallista kantaa upseerivyötä tai kunniamerkkinauhoja. Lisäksi hän mainitsi komennuksen tulleen niin odottamatta, ettei hän ehtinyt muuta kuin lähteä Mikkeliin.

Kun viimeinen kutsu saapui, Sippola oli paremmin varustautunut: hän kaatui Mannerheim-risti rinnassaan.

http://www.veteraanienperinto.fi/vepe/index.php/fi/ryhmia/kertomuksia-10/481-kertomukset-32/i5-33/382-kekselias-ritari /Tapio Skog.

*

Kullervo Sippolan sankarihauta

https://www.findagrave.com/cgi-bin/fg.cgi?page=gr&GRid=154170194

Sotapolku:

https://sotapolku.fi/henkilot/sippola_ahto-kullervo-kai_1914-01-31_helsinki/

*

*

Antti Tuuri – Kauhavan tuntija

Kirjailija Antti Tuuri on kirjoittanut monipuolisesti Kauhavan pitäjän ja ihmisten elämästä.  Viime aikoina hän on keskittynyt vuoden 1918 ja 1930 aikakausiin. 

Kauhavan/Ylistaron Sippolat esiintyvät, nimillään ja elämällään monella tapaa Tuurin tuotannossa.

Lue lisää ja – katso elokuvia:

https://yle.fi/uutiset/3-9420614

*

Kemppisen blogissa – prof. Jukka Kemppinen on Kauhavan poika – ja kommenteissa on joskus kirjoitettu aiheesta Kauhavan Sippolat;

Kemppinen arvioi Tuurin ”Tammisunnuntai 1918” –teosta 4.9.2017;

http://kemppinen.blogspot.fi/2017/09/tammisunnuntai.html

https://www.goodreads.com/author_blog_posts/15664363-tammisunnuntai

Siitä tehty elokuva tulee elokuvateattereihin soon;

https://www.vapaussotaeppy.fi/tammisunnuntai-dokumentti/

http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002911657.html

https://yle.fi/uutiset/3-9483895

 

http://kemppinen.blogspot.fi/2006/02/sotasurma.html

 

Tuuri-Annila_Röhr –tuotannon Ikitie-elokuva tulee näytölle perjantaina 15.9.2017:

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/555646-stalinin-tapattamien-1-200-suomalaisen-muisto-heraa-eloon-ikitie-elokuvassa-heista

https://www.ilkka.fi/mielipide/p%C3%A4%C3%A4kirjoitus/p%C3%A4%C3%A4kirjoitus-ikitie-kuvaa-tapahtumia-jotka-heikensiv%C3%A4t-suurvaltaa-ehk%C3%A4-ratkaisevasti-1.2378743

AL, 10.9.2017; Tämä on vuoden vaikuttavimpia kotimaisia elokuvia: Fantasiasta ja kauhusta tunnettu AJ Annila heittää meidät keskelle Stalinin vainoja 1930-luvulla Ikitie todistaa, että AJ Annila on kasvanut huippuohjaajaksi ja humanistiksi

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/tama-on-vuoden-vaikuttavimpia-kotimaisia-elokuvia-fantasiasta-ja-kauhusta-tunnettu-aj-annila-heittaa-meidat-keskelle-stalinin-vainoja-1930-luvulla-200381027

*

On noi kovia noi Kauhavalaaset!”

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (11 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Sivuhyppäyksenä mainittu Ikitie -elokuva tulee siis valkokankaalle ensi perjantaina 15.9.2017.

https://www.youtube.com/watch?v=3tAUchPdBMs

Sivuaa blogin aiheistoa..

Käyttäjän HeikkiSantala kuva
Heikki Santala

Veikko;

kiitos tuhdista paketista; välillähän se on aika verinenkin.

Joka tapauksessa nostalgia nousi pintaan: kyse on lapsuuteni maisemista.

Kansakouluni oli 50 metrin päässä puukkojunkkarien rähinöimästä kuuluisasta Pernaan sillasta, ja Matti Sippolan syntymäkoti on sillan kupeessa joen toisella puolella. Sippolaisia oli luonnollisesti koulukavereina.

Kalan torppaan oli kotoani pari kilometriä.

Antti Tuurin elokuvissa ja kirjoissa kauhavalaiset ovat aidoimmillaan: "Pohjanmaa" on kauhavalaisten tuntematon sotilas. Niin aito kuin olla voi.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kiitos.
Minusta tämä on kova juttu. Siinä on jotain niin komeaa ja väkevää, että jotenkin tuntuu väistämättömältä että se joltain kulmalta lyö yli, mutta tekee senkin sitten viimesen päälle roimasti ja karheesti.
Mutta jos ei peljästy liikaa niin on tässä mukana maku, Niinkuin sanonta kuuluu, ei pätkääkään haaleeta, vaan äärtä ja voimaa, kylmää ja kuumaa!
Mielielokuviini kuuluu Pohjanmaa, ja ihan poikaiän iskemänä Poikia Härmästä kymmenen: joltain kannalta ylittämätön.
Saas nyt nähdä, millainen tuo Annilan ohjaama Ikitie oikein on. Ovat kehuneet, kutka jo nähneet.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kauhava kiinnostaa.

Kauhavan Alakylän -sivuilla
Asekätkennästä eli aseiden hajavarastoinnista tositarinaa:

http://www.kauhavanalakyla.com/wp-ontent/uploads/2...

Kaivo kätköpaikkana... hm., hieman olisin miettinyt, mutta kyllä se Kauhavalla sujuu kaivoonkin kätkien!

Pohjanmaa-elokuvassa Hakalan pojat räplää kätkö-kp:n kanssa, niin ja ikimuistettava kansakoulunkynttilä.

Meilläpäin, esim. isäni evakkopaikassa isäntä laittoi rautaa tuvan seinään, verhouksen alle. Viimeiset ampuumit kävi Niinisalon pioneerit purkamassa pois "tilanteen rauhoiteuttua" - siis joskus 1990-luvun alkuvuosina. Pääsin jututtamaan vanhan isännän hänen ollessa vielä miehuutensa terässä. Oli muuten lautamiehenä samaan aikaan kuin minä haaste- .

Käyttäjän HeikkiSantala kuva
Heikki Santala

Veikko,

niin, tuo "kaivo", johon ilmeisesti viittaat, oli avoin saviprunni, eli monttu josta oli kaivettu savea pelloille. Niitä oli joka puolella.

Kätkijöille tuli ilmeinen kiire päästä kymmenistä aseista eroon; ne vain heitettiin saviprunniin, ja käytiin onkimasssa myöhemmin parempaan talteen. Poliisillekin riitti kätköstä osansa ja Sippolan pojille sen jälkeenkin.

Pääkätkijä oli hyvinkin tuttu, ja kova puuhamies muutenkin. Julkisuutta ja rapsuja tuli.

Ja onhan kylä historian saatossa ollut muutenkin vieraitten huomion kohteena; esimerkiksi kasakoiden toimesta. Äitini kertomukset siltä ajalta karmivat mielessä vieläkin.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tuo edellä merkkaamani linkki ei näköjään toimi, mutta tämä kylläkin;

Kauhavan Alakylän historiaa.
Tämän linkin takaa:
Asekätkentää -otsikon takaa: http://www.kauhavanalakyla.com/about/alakylan-hist...

"Sippolan korvella, noin puoli kilometriä Lapuan rajasta, Veli ja Paavo Sippolan maiden rajalla,
Lapuan tien vieressä on savikaivo, joka on osoittautunut varsinaiseksi kätkentäaarteeksi.
Vasta äsken tuli tietoon, että syksyllä 1945 illan hämärähetkinä naarasivat Erkki ja Eero
Sippola ko. kaivosta parikymmentä kivääriä, mallia –91, elikkä Suojeluskunnan käytössä
olleita aseita. Miehet ehtivät kätkölle päivää ennen kuin Kauhavan poliisit. Tieto asekätköstä
oli tullut miehien korviin juuri sopivasti oikealla hetkellä.
Seuraavana päivänä poliisit saivat saaliikseen saman verran aseita, mutta hekään eivät
tyhjentäneet koko varastoa, vaan jättivät työn kesken. Talvella tuli Vaasasta sotilasryhmä,
joka jatkoi työtä. Itsekin pääsin näkemään, kun tämä sotilasryhmä työskenteli. Aseet oli
heitetty kaivoon sulan veden aikana. Sotilaitten työ oli varsin hankalaa, kun vähävetinen kaivo
oli paksussa jäässä ja työ piti tehdä jäähän hakatuista avannoista. Kahden viikon aherruksen
tuloksena miehet saivat esille parikymmentä kivääriä. Tähän kaivoon heitetyt aseet oli hylätty
hävittämistarkoituksessa, sillä alunapitoinen vesi syövyttää kyllä terästäkin...." Jatkuu..

Nyt kyllä ymmärrän savikaivon käsitteen, mietinkin sitä, että onko se jonkinlainen runni vai jollain tavoin levähtänyt "kaivo". Hyvä kun tarkensit. Mainio selostus a-kätkennästä kaikkiaan.

Käyttäjän HeikkiSantala kuva
Heikki Santala Vastaus kommenttiin #9

Veikko,

kiitti linkistä ja palautteesta.

Hyvin ja kattavasti katettu blogisi historian nouto-pöytä on - taas kerran - kympin arvoinen: lukija pääsee historiaan helpolla!

Meillä kauhavalaisilla, ja pohjalaisilla yleensä, on lisäksi etuoikeus "omia" parikin eturivin alan kirjailijaa; Antti Tuuri ja Heikki Yli-kangas. Melkein tässä ylpistyy.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Dokumentti

Vänrikki/Ltn Kullervo SIPPOLA (1914-1944)
on ELONT- Kansallisfilmografia –tiedoston mukaan esiintynyt yhdessä elokuvassa: Puolustusvoimain katsaus 21 (1941)
Puolustusvoimain katsaus 21 (1941)
sisältää dokumenttiaineistoa:
Talvisotaa Itä-Karjalassa. Tykistö tukee joukkoja. Kaiutin välittää propagandaa. Kaukopartio iskee. Mottisota kaataa venäläisiä. Suomalaisjoukkoja Muurmannin radalla.
Tarkkasilmäiset katsojat erottavat tulevan Mannerheim-ristin ritarin kuvista. Ristiä esitettiin hänelle jo hyökkäysvaiheen elo-lokakuun 1941 tekojen perusteella, mutta uusintaesitys meni läpi noin vuotta myöhemmin 1942.
Katso: Puolustusvoimain katsaus 21 (1941); http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...
Kesto: 12:50 min.
*
Sisältöselostus:
Sotilaita lumisella kylätiellä. Itäkarjalaista kyläraittia, suurtalon koristeellinen pääty. Kuormasto etenee lumisella tiellä, mm. hevosvaljakon vetämä tykki.
9.-10.11.1941 Uunitsasta pohjoiseen: kuormastomies ja hevoset, heinäsäkkejä täytetään, hevoset vetämässä kuormarattaita ja tykkiä.
Viestimiehet vetävät puhelinlankoja puihin. Miehistökorsua viimeistellään. Piikkilankaestettä rakennetaan. Lumeen jäädytetään portaat rinteeseen. Tykinammuksia lastataan rekeen. Tykkiä puhdistetaan.
07.11.1941 Uusikylä: kovaääninen kannetaan (kovaäänispropagandaa) kukkulan laelle, lähikuvia johtokelasta ja pyörivästä äänilevystä, eräs luutnantti puhuu mikrofoniin, sotavanki puhuu mikrofoniin.

06.-12.11.1941 UUUNITSASTA POHJOISEEN: ylikers SIPPOLA*) saa evl B IKOSELTA ohjeet PARTIOMATKAA varten, partiomiehen varustusta, mm. kranaatinheittimen ammuksia olkapäällä kannettavina. Sotilasjono tarpoo lumisessa metsässä.
AJASSA: 5:45 – 7:45 MINUUTTIA.

17.10.1941 Äänislinna: lähikuvia puhelaitteiston korjauksesta. Sotilaita tupakkatauolla. Sotilaita lumisohjoisessa metsässä.
07.11.1941 Käppäselän asema: (Muurmanskin) rautatiekisko räjäytetään kiskoon kiinnitetyllä panoksella -harjoitustilanne.
AJASSA 7:50 – 8.40 MINUUTTIA

Tulenjohtopaikka korkean männyn latvassa. Kranaatinheitin toiminnassa. Lähikuvia erilaisilla käsiaseilla ampuvista.
Kasvohaavaa sidotaan.
07.11.1941 Käppäselän asemalla Muurmanskin radalla mottiin jäänyt venäläinen panssarijuna.
Kylänäkymiä, tuhottuja panssarvaunuja.
*

*) Filmissä mainitaan ja esiintyy (ajassa 5:45) ylikersantti Sippola; p.o. vänrikki Sippola; onko kyse vihollisen harhautuksesta: upseeri esiintyy ryhmänjohtajana?

Dokumentin krediiteissä kuitenkin selkeästi mainitaan, että kyseessä on Ahto Kullervo Kaj Sippola:

”Näyttelijät
Esiintyjät
Ahto Kullervo Kaj Sippola
Eversti Bertel Ossian Ikonen ”(1899-1990)

*
*
Ritari Sippola; http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmi...
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

SA-kuva -verkkoarkistossa:

Vänrikki Ahto KULLERVO Kaj Sippola, juuri Mannerheim-ristillä palkittuna.

Ensin mies "kotikentällään" eli Siiranmäen puuhiilipolttimolla 4.9.1942

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

ja

Mikkelissä, päämajan pihamaalla muiden saman aikaisesti nimettyjen ritarien kanssa. Ylipäällikkö Mannerheim kättelee uudet ritarit.
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

Kuvasarja (14 kuvaa):

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_carousel1bbn&lang...

Vielä uusintana tämä: Mannerheim kättelee Sippolaa ja kysyy, missä vänrikin kunnimerkkinauha on?

http://www.veteraanienperinto.fi/vepe/index.php/fi...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Aiheeseen liittyen:

Tampereen Vapaudenpatsas:

Virallinen tuoteseloste:

Tampereen valtauksen muistomerkkikilpailun uusintakilpailun voittivat kuvanveistäjä Viktor Jansson ja arkkitehti Wäinö Palmqvist luonnoksellaan Victor. Teos kuvaa korkean graniittijalustan päällä seisovaa alastonta nuorta miestä. Oikeaan käteen on kuvattu koholla oleva miekka, vasen käsi puristuu nyrkkiin nuorukaisen katseen suuntautuessa oikealle. Teos tuo mieleen kreikkalaisia urheilijoita esittävät veistokset.

Tampereen vapaudenpatsaan mallina on ollut teologian opiskelija Elias SIMOJOKI, joka oli osallistunut vuonna 1918 sisällissotaan valkoisten puolella. Viktor Jansson löysi hänet mallikseen Helsingin yliopiston voimistelulaitokselta.

Kaupunginvaltuusto julisti kilpailun sankarihautapatsaasta joulukuussa 1918. Kyseessä oli viimeinen valtuusto, jonka jäsenet oli valittu varallisuuden perusteella. Seuraavan vuoden alussa uusi kunnallislaki, joka perustui yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, nosti vasemmiston kaupunginvaltuuston enemmistöksi.

Vasemmisto yritti keskeyttää patsashankkeen ja asia vietiin kahdesti Korkeimpaan Hallinto-oikeuteen asti. Vasemmistovaltuutetut pitivät muistomerkkiä sorron ja laittomuuden symbolina. Oikeisto puolestaan näki veistoksen muistomerkkinä isänmaan vapauttamisesta venäläisten ikeestä.

Lopulta teos sai jäädä paikalleen Korkeimman Hallinto-oikeuden siunauksella vuonna 1923.
Katso; https://www.tampere.fi/ekstrat/taidemuseo/patsaat/...
*
Lisäys

Teologian opiskelija, pastori, Kiuruveden vt kirkkoherra ym. Elias ”Palava pensas” Simojoki oli yksi aikansa tuote, kireälle viritetyn isänmaallisuuden ja kristillis-sosiaalinen yhteisömies ja erakko, Heinäsaareen havittelija ja ilomielinen ankeuttaja – näin ristiriitaisinkin epiteetein häntä voidaan kuvata.

Hän itse julkaisi muutamia puhekokoelmia, ja hänestä on tehty kaksi elämäkertateosta, Sakari Virkkusen uraauurtava 1970-luvulla,
ja nyt tuore, äskettäin ilmestynyt Miika Siirosen teos:

(esittelyjä)

ks.: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/...
http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005098508.html
https://yle.fi/uutiset/3-9472329
http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Miika-...
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005086454.html
https://www.satakunnankansa.fi/kulttuuri/arvio-eli...
http://jussiniinisto.fi/index.php/2010/11/elias-si...
*
Kommentti

”Kansan” suussa tämä miekkaa ”heristävä” hahmo nähtiin toisin. Väitettiin sen haukankatseen kohdistuneen Hämeenpuistossa hieman edessäpäin (etelän suunnassa) seisovan Työväentalon seinään. Tuon kivitalon edeltäjässä kohtasivat 1905 Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen maankiertäjä-agitaattorit Uljanov(Lenin) ja Tshugasvili(Stalin) toisensa ensi kerran.

Itse patsas sai kitkeriköiltä kutsumanimen ”Rummin Jussi”, jolla viitattiin blogissakin esillä olleisiin Jämsän tapahtumiin 1918, ja kolmikon From-Saari-Sippola yhteen osanottajaan.

*

Patsashan on itsessään komea, ja Simojoki "hyväkruppinen", mutta eräs seikka jutussa.
Kun näköispatsas on korotettu korkeuksiin, ja sitä paljon joudutaan katsomaan suht jyrkästä alakulmasta, tulisi taiteilijan huomioida tämä tulokulman vaikutus, ja kompensoida se vartalon suhteita muokkaamalla, niin ettei syntyisi ns. persjalkaisuus-syndroomaa. Esimerkiksi Michelangelo oli nero - tässäkin suhteessa.
Tietysti siten etäämpää katsoen Elias - no, tai "Jussi" - näyttäisi kovin pitkäsääriseltä, mutta väliäkös tuolla..

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset