Veikko Huuska

Kekkosen kolmetoista sanaa Koivistosta 1967-1973

*

Presidentti Mauno Koiviston poismenoon liittyen halusin tarkastella mitä hänen edeltäjänsä, presidentti Urho Kekkonen, oikeastaan kirjoitti ja kommentoi Koivistosta. 

Urho Kekkosen julkaistu kirjallinen tuotanto, doria.fi/ukk -tiedosto/Kansalliskirjaston sivuilla tarjoaa oivan tilaisuuden tähän tutkisteluun.  Löysin sieltä 13 Kekkosen artikkelia tai kirjettä, joissa hän tavalla tai toisella mainitsee ja arvioi Mauno Koivistoa, tuolloista valtiovarainministeriä, pääministeriä, Suomen Pankin pääjohtajaa tai muuten vain nousussa olevaa sos.dem. poliitikkoa.

Yleisenä havaintona näkyy, miten arvostavasti, neutraalisti ja jopa myönteisesti Kekkonen tuossa vaiheessa kirjoitti Koivistosta, vaikka ei suinkaan läheskään aina ollut samaa mieltä tämän kanssa, eikä ihan aina niin tyytyväinen tämän toimintaan.  Mutta arvatenkin Kekkonen jo tuolloin halusi ”kirittää” perintöprinssikseen mainittua moninkertaista ministeriä Ahti Karjalaista, ja muutenkin pelimiehenä ottaa ”kaiken ilon irti” tästä asetelmasta, jossa Koivisto varsin varhain julkisuudessa nimettiin potentiaaliseksi tulevaksi presidentiksi.

Joidenkin lukijoiden harmiksi en ole pätkinyt tähän otettuja Kekkosen kirjoituksia aivan niin niukoiksi torsoiksi, kuin olisi periaatteessa ollut mahdollista, sillä halusin hieman antaa tilaa kunkin hetken taustoitukselle, joltain osin nytkin näin ”leikattuna” teksti ei aina avaa läheskään optimaalisessa mitassa menossa olevan hetken poliittista ja toiminnallista tilannetta.  Mutta tuollainen puute voitaneen antaa anteeksi?  En ole mitenkään peukaloinut tai muokannut, saati referoinut Kekkosen tekstejä: uskon että ne toimivat tarkoittamassani mielessä parhaiten juuri tällaisina, leikattuina, mutta graaveina.

Useimmat tekstit ovat Kekkosen Suomen Kuvalehdelle Liimatainen-nimimerkin suojissa kirjoittamia poliittisia katsauksia, joilla oli sisäänleivottuna myöskin poliittisia motiiveja.  Liimatainen paljastui myöhempinä vuosina, mutta luulen että ensi kerran kuulin ja itsekin luulin Kekkosen olevan näiden nimimerkki-värkkäysten takana joskus vuoden 1969 aikoihin.  Ei kirjoittajan arvaaminen ihan niin vaikeaa ollut, kuin joskus on haluttu ymmärtää.

Kekkosen Liimatais-pakinat olivat UKK:n blogeja ja fb-päivityksiä, nasakoita ja osuvia, mutta niillä oli Kekkosen poliittinen agenda, minkä muistanemme.

Vuoden 1973 jälkeen - poikkeuslakijärjestelyjen ja kiihtyvän seuraajaspekulaation ym. vuosiin tultaessa - Kekkosella ei näytä enää olleen tarvetta mainita ja varsinkaan "nostaa" Koivistoa, ehkäpä pikemminkin päin vastoin.  Niinpä Koivisto ei enää esiinny Kekkosen "blogeissa" ja muissa ajankohtaispäivityksissä.  Rajansa kaikella!

Tekstit eivät ole orjallisen kronologisessa järjestyksessä. Luettavuuden ja tiettyjen painotusten esilletuomiseksi olen tummentanut joitain kohtia teksteistä, VH.

*

Kekkosen kolmetoista sanaa Koivistosta 1967-1973

*

Liimatainen, 2.3.1968:

Maa tarvitsee hallituksen 2

Arvoisa lukija

    ymmärtää tietenkin, kuinka nöyryyttävää on aloittaa kirjoitus anteeksipyynnöllä. Tämä on jo toinen kerta lyhyen ajan kuluessa, kun on pakko tunnustaa, että pieleen on mennyt.

    Arvoisa lukija

    vastannee, että niin se käy, kun liiaksi luottaa auktoriteetteihin.

    Ensimmäinen erehdys koski Vietnamia. Näiden palstojen toimittaja (nimim. Liimatainen eli presidenttin Urho Kekkonen, vh] todella uskoi, että maailmanhistorian voimakkain sotilasvaltio kykenee pitämään kurissa muutaman miljoonan köyhiä, kurjia ja arvatenkin likaisia vietnamilaisia. Mitä nämä ihmisparat mahtavat sellaiselle tuliylivoimalle, joka on amerikkalaisten käytössä? Mutta Vietkongilla on yhä edelleenkin aloite hallussaan kaikkialla maassaan, vaikka amerikkalaisilla on ollut lähes kuukausi aikaa vietkongilaisten yllättäjien tuhoamiseen. Kaikista amerikkalaisten voitonsanomista huolimatta on parasta ruveta tarkastelemaan Vietnamin sotaa oikeasta näkökulmasta. Sen mukaan USA:lla on kolme vaihtoehtoa: 1) hävittää maa ja tuhota kansa, jolle on tullut tuomaan amerikkalaisen demokratian siunausta; 2) pidentää ns. rauhoittamiselle asetettua määräaikaa muutamalla vuosikymmenellä; tai 3) luopua epäonnistumaan tuomitusta yrityksestä ja vetäytyä pois Vietnamista.

    Tämä siitä asiasta.

    Toinen erehdys tapahtui sos.dem. puolueemme pääministeriehdokkaan henkilön kohdalla.

    Tuli näet uskotuksi siihen, mihin kaikki muutkin uskoivat ja sen mukaan ennustetuksi, että puolue-elimet valitsevat uuden hallituksen pääministeriehdokkaaksi Rafael Paasion. Ennustus osoittautui virheelliseksi, sillä arpa lankesikin K.-A. Fagerholmille. Tämä erehdys oli sikäli anteeksiantamaton, että kyseessä oli kotimainen asia ja kukas niiden kohdalla on parempi asiantuntija kuin suomalainen itse.

    Tietenkin voidaan sanoa, että tätä valitettavaa erehtymistä lieventää se seikka, että ehdokkaaksi povattu Paasio oli pääministeriehdokkaan henkilöstä torstaiaamuna (22.2.) aivan samaa mieltä kuin näiden palstojen toimittaja. Jossakin välissä ennen puoluetoimikunnan virallista kokousta samana torstaiaamuna hän havaitsi olleensa väärässä, jonka takia hän asioiden hoidon helpottamiseksi kieltäytyi kunniasta. Saman tien hän osoitti näiden palstojen toimittajalle, että tämäkin oli ollut väärässä olettaessaan, että epävarma ja haluton puoluetoimikunta valitsee kuitenkin Paasion pääministeriehdokkaaksi.

    Tietenkin on selvää, että tämä juttu on julkisuuteen käsin hoidettu onnettomasti ja kömpelösti. Kun muutama viikko sitten pidetyssä puolueneuvoston kokouksessa Paasion vetämättömyys oli saanut osakseen voimakasta arvostelua, olisi se puolueen piirissä pitänyt ottaa huomioon ja lähteä todella etsimään kokoavaa nimeä hänen tilalleen. Se olisi pitänyt tehdä yhteisvoimin. Paasio jätettiin kuitenkin siihen käsitykseen, että hän voi jatkaa. Samaan aikaan asiasta kiinnostuneet porukat alkoivat kukin suunnallaan valmistautua jatkotoimenpiteisiin. Ja niin jouduttiin torstaina tilanteeseen, joka ei olisi kunniaksi millekään järjestölle. Puoluetoimikunta päätti yksimielisesti suositella hallituksen muodostajaksi entistä kaikkivaltiasta puoluesihteeriä maaherra Pitsinkiä. Eduskuntaryhmä päätti äänestyksen jälkeen (37-13) suositella hallituksen muodostajaksi pääjohtaja K.-A. Fagerholmia. Ja tämän jälkeen puoluetoimikunta päätti samana päivänä yksimielisesti suositella hallituksen muodostajaksi pääjohtaja K.-A. Fagerholmia. Siinä on karusellia tarpeeksi.

    On aivan turhaa ryhtyä erittelemään, mitkä voimat ovat ratkaisevasti vaikuttaneet näihin päätöksiin. Jos esim. Mauno Koivisto palaisi yliopistollisten tutkintojensa aihepiiriin, hän voisi väitöskirjansa hänelle antaman tiedon ja kokemuksen perusteella suorittaa mielenkiintoisen selvityksen sosiaalisista suhteista sos.dem. puolueen eliitin keskuudessa. Koiviston väitöskirja - kuten tunnettua - käsitteli sosiaalisia suhteita Turun satamassa ja tämän työn yhteydessä hän oli joutunut perehtymään ryhmien, ryhmittymien ja "jengien" syntymiseen ja toimintaan. Sos.dem. puolueen johdon piirissä on joidenkin tarmokkaiden henkilöiden ympärille kokoontunut pieniä henkilöryhmiä, jotka tähyilevät eteen avautuvia poliittisia pääsyteitä henkisen johtajansa etua ja etenemistä silmälläpitäen. Näiden ryhmittymien vaikutus edelläselostettujen päätösten syntyyn on ilmeinen. Ehkäpä joku tapausten keskuudessa oleva tekee asiaankuuluvat muistiinpanot ei vain omasta "jengistään" vaan muistakin, niin että tulevat polvet voivat saada kuvan politiikan arkipäivästä Suomessa 1968.

    Yleisesti ottaen voitaisiin sanoa, että kaiken taustalla on sukupolvien välinen taistelu. Paasion poistamisen syy on lähinnä tämä. Ristiriidassa tämän johtopäätöksen kanssa näyttää olevan se, että Paasiota vanhempi mies Fagerholm tuli yllättävästi kuvaan. Tietenkin on hieman hymyilyttävää, että Paasio perusteli kieltäytymistään sillä, että pääministerin paikalle tarvitaan nyt "vetreämpi" mies. Fagerholmissa on näet hyvin paljon sitä, mistä Paasiota on arvosteltu. Mutta ristiriitaisuus on vain näennäinen. Fagerholm on tässä vaiheessa ase nuorten sosiaalidemokraattien sisäisessä valtataistelussa.

    Kun puolueneuvoston maaseutuedustajat nostivat Pitsingin esille puolueen uutena pääministeriehdokkaana, se sai eduskuntaryhmissä olevat nuoret varuilleen. Oli näet luultu, että Pitsinki on onnellisesti siirretty sivuun, niin korkealle tuolille hallinnon piirissä, että hänestä ei ole enempää vaaraa. Nyt hän ilmoittautuu ensin presidentin valitsijamiesehdokkaaksi ja sitten häntä ruvetaan runnaamaan pääministeriksi. Asetelma on sen mukainen, että jos asia joutuu puolueneuvoston ratkaistavaksi, Pitsingillä on suuret mahdollisuudet saada siellä enemmistö.

    Kuvaan kuuluu lisäksi, että sos.dem. puolueen "nuorilla" ei ole vielä tunnustettua johtajaa. (Nuori on tässä lainausmerkeissä, koska heidän joukossaan on viime vaaleissa eduskuntaan tulleita, joista osa alkaa käydä seitsemättäkymmentään). Tarpeellisen lisäajan saamiseksi oli sen vuoksi turvauduttava Fagerholmiin. Hänen leveän selkänsä takana voisi nuori johtajapolvi sos.dem. puolueen sisällä selvittää sisäiset suhteensa ja nostaa esille todellisen johtajan. Jos Pitsinki olisi nyt ikäänkuin varkain tullut pääministeriksi, olisi peli ollut siltä osalta pelattu, eikä häntä olisi myöhemmin voitu nostaa pellolle, kuten Paasiolle tehtiin. Hän on näet poliittisessa pelissä sen verran kova mies, että tulokkaat eivät häneen pysty, jos hän on paikalleen päässyt.

    Tämän takia Paasion syrjäyttäminen oli osoitus sukupolvien välisestä taistelusta, ja Fagerholmin valinta eduskuntaryhmän toimesta on välivaihe nuorten keskuudessa käytävästä valtataistelusta.

    Mutta pelihän on vielä kesken.

    Kaikilla on vielä mahdollisuutensa, Paasiollakin.

Sen jälkeen kun kaikki ylläoleva oli ajateltu ja kirjoitettu tuli uusi yllättävä tieto: pääjohtaja Fagerholm on kotimaahan palattuaan kieltäytynyt pääministeriehdokkaan tehtävästä. Karuselli jatkaa siis pyörimistään.

    Onko nyt Paasion vuoro? Varmasti olisi, jolleivat hänen omansa olisi poistaneet häntä uloslyöntiajossa niin piittaamattomasti. Paasio on vuosien mittaan osoittanut sietävänsä hyvin paljon, mutta hänenkin maljansa on täyttynyt - raittiusmiehellekin se voi sattua ja juuri hänelle.

    Pitsinki? Aivan oikein, mutta äänestys eduskuntaryhmässä oli selvä mielenosoitus häntä vastaan. Puoluetoimikunta, joka aluksi oli yksimielisesti Pitsingin kannalla, voi palata uudelleen hänen ehdokkuuteensa, mutta eduskuntaryhmä ilmeisesti etsii jälleen uuden miehen Pitsinkiä vastaan. Eduskuntaryhmän omasta piiristä sitä ei vielä löydettäne, koska halukkaat ovat vielä epävarmoja voitostaan ja siirtävät sen vuoksi lopullisen taistelun mielellään muutaman vuoden päähän.

    Siis joku ulkopuolinen taas. Koivisto, Lindblom, Salonen, Viitanen. Nämä nimet on mainittu.

    Eduskuntaryhmän leijonat vastustanevat Koivistoa ja Lindblomiakin samasta syystä kuin Pitsinkiä: jos hän pääsisi tämän interregnumin aikana pallille, häntä olisi vaikea kukistaa sitten kun aika todelliseen välienselvitykseen olisi kypsä.

    Pahaksi on päässyt. Ja yhtenä syynä on ollut se, että ei ole vaivauduttu harkitsemaan seuraavaa siirtoa, jos päätetty valinta epäonnistuu. Tällainen laiminlyönti on kaatanut monen poliitikon.

Lähde: http://www.doria.fi/handle/10024/9417  Liimatainen: Maa tarvitsee hallituksen 2 (2.3.1968)

*

Pääministeri Mauno Koivisto                 7/1 1970

Hyvä Veli,

  Olen miettimästä päästyäni miettinyt Nordek-asiaa, ja olen päätynyt seuraaviin punkteihin (kuten Paasikivi tapasi sanoa):

  1. Suomi ei voi olla mukana EEC:ssä enempää täysjäsenenä kuin assosioituneenakaan, ei välittömästi eikä Nordekin kautta.

  2. EEC:n laajeneminen osan pohjoismaita käsittäväksi ei ole Suomen edun mukaista.

  3. Suomi voi jatkaa neuvotteluja Nordekin muodostamiseksi.

  4. Sen varalta, että jokin Nordekin suunnitelluista jäsenmaista aloittaa neuvottelut liittymisestä EEC:hen, Suomen tulee hyvissä ajoin esittää varaus, että Nordek-neuvottelut tulee viipymättä keskeyttää siihen saakka, kunnes neuvottelut ovat päättyneet.

  5. Jos neuvottelut EEC:n kanssa päättyvät siihen, että asianomainen maa liittyy EEC:hen, merkitsee se Nordek-hankkeen loppua.

  6. Jos neuvottelut johtavat siihen, että asianomainen maa ei pääse EEC:hen ja se yritys siten raukeaa, aloitetaan Nordekin perustamista koskevat neuvottelut siitä, mihin ne olivat pysähtyneet.

  Kun viime kerralla tavatessani esitin tämäntapaisen suunnitelman, se oli minulle itsellenikin vielä jollakin tavalla konturlös, kuten ruotsalaiset tapaavat sanoa. Nyt se on selventynyt ja kirkastunut. Mikä on erittäin tärkeä puoli on se, että Nordekin mahdollinen kaatuminen ei ole tämän jälkeen vieritettävissä Suomen syyksi; kaataminen jää niiden niskoille, jotka valitsevat EEC:n ennen Suomea.

Lähde: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/7772/TMP.objres.636.html?sequence=1

Presidentti Urho Kekkosen kirje pääministeri Mauno Koivistolle, 7.1.1970

*

Pääjohtaja Mauno Koivisto                 4/12 1973

Hyvä Veli,

  Toivottavasti olet toipunut puolivuosisataisesta* juhlasta. On se kumma, että ihminen voi näin energiapulan aikana saavuttaa noin korkean iän.

  Oli minulla muutakin asiaa. Kun viime viikolla keskustelin pääministerin virkahuoneessa Satasellusta, sain sen optimistisen kuvan, että asia on Suomen Pankin puolesta kunnossa. Viime tiedot puhuvat toista.

  Pyytäisin Sinulle kertoa, että kun jyrkästi vastustin rahan tuhlausta Pyhämaan jalostamoon, käytin kepulaisia vastaan Satasellua. Luulen, että pahin vastarinta Sköldvikiä vastaan voitiin tällä argumentilla poistaa.

  Jos nyt Suomen Pankki estää Satasellun nykyisessä muodossa, niin minun taivutteluargumenttini on yhtä tyhjän kanssa.

  Suomen Pankilla on tietenkin oikeus päättää kuten se hyväksi näkee.

Lähde: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/7673/TMP.objres.758.html?sequence=1

Presidentti Urho Kekkosen kirje Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivistolle, 10.12.1973

*) Koivisto on syntynyt 25.11.1923 ja hänen 50-vuotispäiviään oli vietetty.. (VH)

*

Kun millään ei ole mitään väliä

Liimatainen (30.3.1973)/Suomen Kuvalehti

Äskettäin puolivuosisataisensa täyttänyt ulkoasiainministeri Ahti Karjalainen intti itsensä valtiotieteen tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1959. Hänen väitöskirjansa nimi oli "Suomen Pankin rahapolitiikan ja talouden väliset suhteet vuosina 1811-1953 lähinnä likviditeettianalyysin valossa". (Suluissa sallittaneen sanoa, että turhaan Karjalaista syytetään huumorittomaksi mieheksi. Väitöskirjan koukeroiseen nimeen jo sisältyy leikkimielinen silmänisku, eikö totta?)

Karjalaisen väitöskirja herätti aikoinaan melkoista huomiota.

Nimenomaan se osa, jossa käsiteltiin Suomen Pankin suhdetta istuvaan hallitukseen suorastaan järkytti puhdas- ja oikeaoppisia kansantaloustieteilijöiden piirissä. Karjalainen lähti nimittäin siitä, että Suomen Pankin päätehtävä elikkä vakaan rahanarvon säilyttäminen voidaan toteuttaa yhteisymmärryksessä maan hallituksen kanssa. Tähän vastasivat kansantalousmiehet, että jos Suomen Pankin riippumattomuutta kaventaen lähdetään Karjalaisen suosittelemalle liukkaalle tielle jäisi kansantalouden tasapaino politiikan oikullisista tuulista riippuvaksi. Hallitushan haluaisi toteuttaa omaa taloudellista ohjelmaansa ja tekisi sen mielellään yhteistyössä Suomen Pankin kanssa. Pahinta tässä olisi se, että Suomen Pankki ei kykenisi täyttämään sille asetettua velvollisuutta vakaan rahanarvon säilyttämiseksi.

Karjalaisen käsitys oli, että valtionpankin klassillinen riippumattomuus maan hallituksesta oli taaksejäänyttä elämää. Sen puolesta ei kannattanut ponnistella. Sen sijaan tulisi pyrkiä siihen, että Suomen Pankki voisi toimia läheisessä ja luottamuksellisessa yhteistyössä hallituksen ja etenkin valtiovarainministeriön kanssa. Tässä yhteydenpidossa Suomen Pankin johto edustaisi kiinteämpää talouspoliittista jatkuvuutta kuin usein vaihtuvat hallitukset.

Tämä opillinen riita käytiin siis vuonna 1959. Sen jälkeen on samaan vastakohtaisuuteen Suomen Pankin lainmukaisten velvollisuuksien ja hallituksen talouspoliittisten ohjelmien välillä ajauduttu varsin usein. Hävinneenä puolena on yleisesti ottaen ollut Suomen Pankki. Vuoden 1973 alussa oli samaan probleemiin törmätty taas uudelleen. Hallitus oli valmistanut enemmän kalliin kuin suuren talouspoliittisen ohjelman Tornion jaloterästehtaan ja Pyhämaan öljynjalostamon rakentamiseksi ynnä niihin sullottujen kylkiäissuunnitelmien toteuttamiseksi. Tähän koriin koottujen hankkeiden toteuttaminen edellytti Suomen Pankin hyväksymistä. Vaikka Suomen Pankki - kuten tunnettua - on hallituksesta riippumaton, itsenäinen laitos, se joutui hyväksymään hallituksen kokoonkyhäämän nippuratkaisun. Asia oli sillä selvä.

Mutta ei aikaakaan kuin iloiselle antajalle tuli ns. hätä käteen. Suomen Pankin pääjohtaja Koivisto antoi nimittäin - turvallisesti tosin jälkikäteen - haastattelun, jossa hän mainitsi, että häntä hirvittää valtion rahanjakovauhti, joka on sitä laatua, että "millään ei ole mitään väliä". Valtion viime aikoina harjoittama holtiton taloudenpito on johtamassa kauhistuttavaan lopputulokseen. Toisella ilmaisulla Koiviston ennustelemaa tulevaisuutta voidaan nimittää katastrofiksi.

Pääjohtaja Koivisto on ilmeisesti oikeassa, sillä helmikuun viimeisen viikon päätökset yhdessä eläkepaketin ja yleisen avokätisyyden kanssa ovat johtamassa valtiontalouden yksiöiselle jäälle. Valtion raha-asiat ovat tänä päivänä varsin siedettävällä mallilla, mutta kun tähän mennessä annetut lupaukset kirjataan maksettavaksi, alkaa pian olla tosi ikenessä. Sitäpaitsi valtio ei ensi vuonna voi kaahia verovelvollisilta rahaa kuin lumilapiolla, sillä vanhat verotaulukot on uudistettava, niin epäoikeudenmukaisiksi ne ovat tulleet inflaation edistymisen kanssa. Ja kuinka kauan kunnat kestävät, jollei valtio ota vastatakseen osaa niiden menoista?

Koivisto sai vastustajakseen - yllättävää kyllä - teollisuusministeri Janssonin, joka osoitti Koivistolle tietä sanomalla töykeästi, että hallituksen päätöksistä aiheutuvat laskut on maksettava hampaita kiristelemättä. Tämäntapainen ojennus ei varsinaisesti olisi ollut Janssonin tehtävänä, sillä hän oli ministerinvirkaansa menestyksellisesti hoitaessaan aiheuttanut valtiolle arviolta yhden miljardin markan menon. Koiviston vastapuoleksi olisi pitänyt asettua valtiovarainministerin, jonka vastuulla on valtion talous, myös se, mistä rahat Janssonin puoltamaan ohjelmaan on otettava.

Valtiovarainministerin paikka on yleensä epäkiitollinen (vaikka aina sille on saatu mies houkutelluksi), sillä sen tehtävän hoitajan on yleensä vastustettava ministeritovereitaan. Kerrotaan, että Väinö Tanner aikoinaan määritteli valtiovarainministerin hallituksen toisten jäsenten luonnolliseksi viholliseksi raha-asioissa.

Lähde: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/7618/TMP.objres.2722.html?sequence=1

*

Todella suuri yritys

Liimatainen, 2.3.1968

Silloin kun viimeksi noin kuukausi sitten käsittelimme Suomen hallituskysymystä, oli neuvotteluissa päästy niin pitkälle, että sosialidemokraatit olivat taas mielityössään: etsimässä omaa pääministeriehdokastaan. Fagerholm oli juuri kieltäytynyt, puolueen sisällä vallitsi runsauden pula. Mutta miten ollakaan, leikki loppui odottamattoman lyhyeen, kun yllättäen havaittiin, että Mauno Koiviston merkeissä voidaan yhtyä - niinkuin sanotaan - yhteen.

    Koiviston johdolla hallitusneuvottelut sitten käytiin ja paikat jaettiin. Saiko kepu ohjelmaan liikaa omia käsialojaan ja kahmaisiko se paikoista parhaat palat, siitä tullaan kauan keskustelemaan. Mutta kieltää ei sovi, että miehitys on kova. Ei ole ollut meillä ennen eikä muuallakaan varmaan koskaan hallitusta, jossa on neljä pääministeriä: yksi hallitseva ja kolme entistä.

    Koiviston hallitus on aloittanut työnsä suotuisissa merkeissä. Hallitusohjelman voidaan pääosaltaan katsoa vastaavan ajan vaatimuksia ja jos siinä on löysää tekstiä, seuraa se siinä monen edeltäjänsä esimerkkiä. Tekojahan hallituksella ei vielä voikaan olla takanaan, mutta se saa alusta alkaen täysin määrin nauttia edeltäjänsä, siis Paasion hallituksen hyvistä päätöksistä. Tarkoitamme tällä tietenkin sitä Paasion hallituksen tekemää ratkaisua, jolla varatuomari Keijo Liinamaa määrättiin johtamaan tulo- ja palkkapoliittisia selvittelyjä ja neuvotteluja. Kun tästä asiasta kirjoitimme viime marraskuussa, rohkenimme kuvailla tätä Paasion hallituksen toimenpidettä arvaamattoman tärkeäksi, "jos se johtaa maan talouselämää uhkaavien järkytysten torjumiseen tai ratkaisevasti myötävaikuttaa tasapainon ja uuden nousun saavuttamiseen". Nyt voidaan todeta, että Liinamaan harras ja sisukas uurastus, jolle vain harvat rohkenevat ennustaa menestystä, on tuottanut ensimmäisen tuloksen: järjestöjen allekirjoittama sopimus tulo- ja hintapoliittisesta kokonaisohjelmasta. Sen takana ei vielä ole kaikkia asianomaisia järjestöjä, mutta hyvä alku on kuitenkin tehty. …

  Liinamaan "paperin" ja Koiviston hallituksen saama vastaanotto on ollut varsin myönteinen. Se johtuu tietenkin siitä että devalvoinnilla oli mieliä järkyttävä vaikutus. Se avasi ihmisten silmät näkemään, mitä taloudellisten takaiskujen tietä me jatkuvasti joudumme kulkemaan, jollei inflaatiokehitykselle pystytä asettamaan sulkuja. Liinamaan "paperissa" nähtiin rehellinen ja tasapuolinen yritys tällaisen sulun luomiseksi. Joku on kirjoittanut, että "paperi" ei ollut paras mahdollinen. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä "paperi" oli juuri paras mahdollinen. Teoriassa parempia vaihtoehtoja varmaan olisi ollut, mutta ne erittäin raskaat neuvottelut, jotka aiheuttivat muutoksia ehdotukseen miltei viime minuuteilla, johtivat tulokseen, joka olevissa oloissa oli paras mahdollinen.

    Kun näin pitkälle on päästy, voidaan todeta, että tämän talousohjelman vetäjä, pääministeri Koivisto on mies paikallaan. Arvostelematta Rafael Paasion aika häiriintymätöntä verkkaisuutta, on varmaa, että tuo ominaisuus ei olisi ollut paras avu Liinamaan "paperin" läpiviemisessä. Koivisto pääministerinä herättää luottamusta. Yleisesti tiedetään, että Koivisto on Liinamaan nimellä kulkevan ehdotuksen isä siinä kuin Liinamaa itse, sillä suunnitelma on neulottu yhteisymmärryksessä Suomen Pankin kanssa. Vaikein ja epäkiitollisin osa on kyllä ollut nuorella varatuomarilla, sillä hän on saanut neuvotella ohjelman kokoon työmarkkinajärjestöjen ja taloudellisten etupiirien kovapintaisten ja leppymättömien johtohenkilöiden kanssa. Sen onnistuminen on saavutus, joka omassa lajissaan on yhtä kunnioitettava kuin esim. Eero Mäntyrannan menestys kotimaisilla hiihtoradoilla. …

   Lopuksi vaatimaton kommentti hallituksen kokoonpanon tiimoilta. Pankkivaltuusmiehet myöntäessään virkalomaa pääministerille ja kahdelle muulle hallitukseen tulleelle Suomen Pankin johtokunnan jäsenelle ovat lausuneet, että tällainen järjestely ei ole onnistunut. He "edellyttävät, että asiaintila pankin johtokunnan osalta mahdollisimman pian tulee korjatuksi normaaliksi." Tähän voidaan yhtyä puolueeseen ja uskomukseen katsomatta. Korjaus on saatava aikaan. Mutta muistettakoon, että Koivistoa tarvitaan hallituksessa viemässä ohjelmaa läpi, jota hän on Suomen Pankille kuuluvia tehtäviä suorittaessaan ollut laatimassa. Hänelle on suotava tilaisuus olla siinä hengessä tehtyä ohjelmaa toteuttamassa hallituksesta käsin. Täten hän palvelee Suomen Pankille laissa Osoitettuja tehtäviä pääministerinä toimimalla.

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/9670/TMP.objres.1882.html?sequence=1

Liimatainen: Todella suuri yritys. 2.3.1968.

*

Kekkosen kirjeestä suurlähettiläs Max Jakobsonille Tukholmaan 30/9 1972

Puhut kirjeessäsi Nordekista. Palme on maininnut, että olisi ollut koko Pohjolalle onnellisempaa jos Nordek olisi allekirjoitettu. En osaa sanoa olisiko allekirjoittaminen ollut Pohjolalle onnellisempaa, mutta olen sitä mieltä, että Suomen kannalta katsoen olisi ollut parempi, että Nordek-sopimus olisi allekirjoitettu. Otin esille muistiinpanoni vuodelta 1970 vahvistaakseni muistikuvaani. Niistä havaitsin, että silloinen pääministeri Koivisto oli 23 päivänä maaliskuuta luonani Tamminiemessä ja esitti, että Nordek-sopimus jätettäisiin allekirjoittamatta. Olin toista mieltä. Käsitykseni mukaan sopimus olisi ollut allekirjoitettava, ei suinkaan sen takia, että se olisi johtanut Nordekin syntymiseen vaan sen takia, että me olisimme taktillisesti saaneet paremman aseman, kun Tanska olisi kohta tämän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen pyrkinyt virallisesti EEC:n jäseneksi. Tätä tapausta varten meidän ehdotuksestamme Nordek-sopimuksessa olikin määräys, että Suomi voi irrottautua Nordekista samana päivänä, jolloin yksikin toinen Nordekin jäsen hakee jäsenyyttä EEC:stä. Tätä näkökohtaa koetin Koivistolle esittää, mutta muistiinpanoni mukaan Koivisto asettui sille kannalle, että Nordekia ei ole Suomen puolelta allekirjoitettava, ja perusteluna hän esitti, niinkuin muistiinpanoihini olen merkinnyt, että se on rehellisempää. Nyt kyllä havaitsemme, että todella EEC jäsenyyden vastustajilla olisi ollut vahvempi pohja jalkojensa alla

  Sain juuri lukeakseni raportin, jossa kerrotaan, että Kosygin olisi eräälle ulkolaiselle diplomaatille kertonut, että Norjan kielteinen kannanotto johtui Suomen EEC:hen omaksumasta asenteesta. Kosyginin käsitys saattaa johtua siitä, että kun viime kesänä hänen kanssaan EEC-sopimuksestamme keskustelin, samalla mainitsin, että Suomi ei missään tapauksessa ota EEC-sopimustamme jatkokäsittelyyn ennen kuin Norjassa ja Tanskassa on pidetty kansanäänestykset. Tietenkin on sekin selvää, että meidän viivyttelymme EEC:tä koskevassa asiassa ei ole vaikuttanut norjalaisiin kannanottoihin. Mutta jos Kosygin näin olettaa, niin minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan.

  Arvostelet kirjeessäsi sitä, että en ole EEC:hen ottanut julkista kantaa nyt tapahtuneitten keskustelujen aikana. Tietysti on selvää, että nyt kun EEC:tä varten on asetettu toimikunta, en halua enkä voikaan esittää mitään kannanottoa. Mielipiteeni itse tästä asiasta on kyllä yleisesti tunnettu, ja varmaa on, että aikanaan joudun kyllä julkisestikin kannanottoni esittämään.

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/7541/TMP.objres.712.html?sequence=1

*

Liimatainen 7.1.1967

Entäpä jos on pakko

  Viime vuoden lopulla oli tilanne sellainen, että maksettavaksi erääntyneitä valtion menoja näytti siirtyvän tämän vuoden puolelle ainakin 300 miljoonaa markkaa. Tälle vuodelle hyväksytyssä menoarviossa ei ollut varattu määrärahaa niiden suorittamiseksi On ilmeistä, että jos olisi valittu helpoin tarjolla oleva tie ja annettu maksujen siirtyä tämän vuoden puolelle, olisi todennäköisesti jouduttu koko vuosi 1967 elämään ei suinkaan vain kädestä suuhun, vaan pitämällä "piikissä" maksamattomina 300 a 400 miljoonan laskut. Siinä olisi pari korkeapalkkaista virkamiestä saanut kokopäivätyön ratkaistessaan, suoritetaanko tänään pisimmän aikaa vuoroaan odottaneet laskut vai maksetaanko niiden asemesta strategisesti tärkeimmät.

  Pelastuksen toi Suomen Pankki myöntämällä valtiolle 300 miljoonan markan lainan. Se ei ole pitkäaikainen eikä suorastaan lyhytaikainenkaan; voisikohan sitä nimittää keskiaikaiseksi.

  Emme puutu tähän manipulaatioon, koska sitä on laajasti perusteltu, taitavasti puolusteltu ja kiivaasti arvosteltu. Saattaa kuitenkin olla paikallaan jo hyvissä ajoin tiedustella, onko todennäköistä, että tämä poikkeuksellinen apu tulee pelastamaan valtion maksuvaikeuksista tämän vuoden aikana.

  Julkisuudessa on näkynyt tietoja, että luvatulla 300 miljoonalla ei olisi kyetty suorittamaan kaikkia viime vuoden puolella erääntyneitä maksuja, vaan että niitä olisi sittenkin siirtynyt tälle vuodelle jopa 100 a 150 miljoonan verran. Jos näin on, niin alku ei ole hyvä. Mutta huonomminkin on uusi vuosi valtiolle alkanut ja kuitenkin on selvitty, niin että pulman pääpaino ei suinkaan ole tässä. Jos vuodelle 1967 vahvistettu talousarvio pitää kutinsa, ei noinkaan suuren "tuntemattoman" velkamäärän olemassaolo aiheuta voittamattomia vaikeuksia. Kaikki jää riippumaan siitä, voidaanko valtion menot pysyttää talousarvion edellyttämissä puitteissa.

  Siis voidaanko?

  Tässä ei ole tarkoituksena ryhtyä suorittamaan seikkaperäistä analyysiä, on tyydyttävä enemmänkin sormituntumaan, vaikka valtiovarainministeri Koivisto - aivan oikein - vaatii, että korvakuulolta soittaminen on lopetettava ja on alettava soittaa nuotista eikä nuotin vierestä. Mutta on asioita, joita ei ole ehditty viedä partituuriin, niitä nimittäin, joita ei ole vielä tapahtunut, mutta joita todennäköisesti ei voi väistää. …

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8686/TMP.objres.1536.html?sequence=1

*

Liimatainen, Suomen Kuvalehti 28.10.1967

Tuosta poikki - jukolauta

- Ystäväni kansanedustaja tuli viime kesänä luokseni ja kysyi: sano nyt oikein todella, tuleeko devalvaatio vai ei.

   -  Mitä sillä tiedolla teet?

   - Kerron sen ystävälleni tekstiilikauppiaalle, että hän voi tuoda ennen devalvaatiota ulkomailta tavaraa.

   Tällaisen keskustelun väitti ministeri Koivisto käyneensä.

   Täytyyhän vakaata miestä uskoa. Mutta tämä kansanedustaja? Varmaan hän on suuri humoristi, sillä eihän tosissaan ministeriltä voi moista tiedustella. Tai sitten hän on rajattoman naiivi, jota kansamme edustajasta ei kuitenkaan ja tietenkään saa luulla. Ehkä hän oli vain tekeytynyt hölmömmäksi kuin onkaan, mikäli siihen liikkuma-alaa on sitten ollut olemassa.

   Mutta kuinka on mahdollista, että valtiovarainministeri seurustelee moisen ääliön kanssa, vieläpä pitää häntä ystävänään? Voisiko selitykseksi kelvata seuraava anekdootti:

   Englannin pääministeri William Pitt nuoremmalta kysyttiin kerran, miksi hän keskusteli niin usein herra X:n kanssa. Pitt vastasi: Herra X on parlamentin tyhmin mies. Kun tiedän, mitä herra X ajattelee, tiedän myös, mitä kansa ajattelee.

   Tällaiset synkät ajatukset ovat nousseet mieleen, kun Suomen kansan on viikko devalvaation jälkeen vallannut setelinleikkauspelkohysteria. Kautta maan levisi kuin kulovalkean tavoin huhu - ei vaan varma tieto, että keskiyön aikana suuret setelit on leikattava kahtia, jolloin toinen puoli arvosta menee pakkolainana valtiolle. On turhaa yrittää sanoilla kuvailla sitä kiirettä ja kiihkoa, millä ihmiset pyrkivät pääsemään seteleistään irti. Lienee siinä joku tunnottoman nokkela tai nokkelasti tunnoton pankinjohtaja yllyttänyt heikkohermoisia tuomaan setelit hänen pankkiinsa talletettaviksi, näin ainakin kerrotaan.

   Kun aikoinaan luimme, että Orson Wellesin radio-ohjelma marsilaisten kuvitellusta hyökkäyksestä maapallolle aiheutti jättiläishysterian Amerikassa itsemurhineen, hulluuskohtauksineen yms., me täällä Suomessa nauroimme. Kuinka tuollainen massapsykoosi voi olla mahdollista? Tai, no Amerikassa tietysti voi tapahtua mitä tahansa. Mutta sen jälkeen, mitä Suomessa sattui, kun koko Suomen kansa ryhtyi pää kolmantena jalkana juoksemaan täysin perättömän setelinleikkaushuhun perässä, saamme säilyttää naurut itseämme varten. Opimme tästä, että huhu on kauhistuttava ase, varsinkin kun sillä uhataan ihmisten materiaalisia arvoja. Ei maailmanloppuhuhuissakaan ole pahinta ollut se, että henki menee, vaan kun menee omaisuus. Itse edestään.

   Tietenkin huhu sikiää ja leviää tietämättömyyden avulla. Niin tässä setelisouvissakin. Sille, joka kansalaiskoulun oppimäärän verran tuntee valtiollista järjestystämme, oli tietenkin selvää, että hallituksella ei ole oikeutta määrätä sellaisesta toimenpiteestä, mitä setelien puolittaminen merkitsee. Se voidaan tehdä vain lain perusteella, jonka kiireellisyys vaatii vähintään 5/6 kannatuksen eduskunnassa. Tiedossa piti olla myös, että hallituksen esitystä ei voida antaa salaisesti ja että eduskuntakäsittelyn on tapahduttava julkisesti. Mutta niin kaiketi asianlaita on, että hätääntynyt henki ei muista tosiasioita, vaikka ne tietääkin.

   Tämän traagisen ja koomisen jutun johtopäätökset eivät rajoitu tähän.

   Devalvaatiopäätöksen äkillisyys ja ne epävarmuustekijät, joita sen ympärille on syntynyt, ovat luoneet otollista maaperää levottomuudelle kansalaisten parissa. Ne miehet, joiden kannanotoista rahan arvon muuttaminen ensi kädessä riippuu, olivat kesän mittaan useissa yhteyksissä jyrkästi kumonneet ajatuksenkin devalvaatiosta, jyrkästi ja perustellusti. On uskottavaa, että he niin todistellessaan vielä silloin noin ajattelivatkin. Pienemmät profeetat taas, jotka uskoivat ja joiden tuli uskoa isokenkäisten vakuutteluja, puhuivat vielä devalvointipäivän aattona rahamme arvon huonontamista vastaan. Kun sitten päätös tehtiin kaiken tämän todistelun vastaisesti, joutui suuri yleisö ymmälle. Mihin voi enää luottaa, kun sana ei pidä?

   "Jukolauta - tuosta poikki", olisi ministeri Koivisto oman kertomansa mukaan vastannut, jos häneltä olisi aattopäivänä tiedusteltu, tuleeko devalvaatio. Näin hän varmaan olisi vastannut ja näin hänen olisi pitänyt vastata. Ja hän olisi tehnyt aivan oikein. Devalvaatioon kuuluu, että se suoritetaan odottamatta ja salaisesti valmistellen. Jos siinä ei onnistuta, on hanke surkeasti epäonnistunut jo syntyessään. Kun Suomi 1930-luvun alussa suoritti devalvaation, niinhyvin Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten arvossapidetty puheenjohtaja Lavonius kuin pankin pääjohtaja Ryti edellisenä päivänä päättävästi torjuivat huhut, että Suomella olisi aikomus devalvoida. Niin poikkeuksellinen toimenpide tuo devalvaatio on, että siitä päättävien miesten on kirkkain silmin valehdeltava, jos niin onnettomasti käy, että heidän on pakko vastata asiaa koskevaan kysymykseen. Kieltämättä kiero asema, mutta valhe on noissa oloissa valtakunnallinen välttämättömyys.

   Yleisradiota koskevan kinastelun yhteydessä näyttää todetun, että yksityinen ihminen saa valehdella, mutta virkamiehen osalta valhe on virkarikos. Kaikki totuudet ovat suhteellisia, sillä devalvointiaikeista tietäneiden virkamiesten kertoma totuus olisi ollut virkarikos, vieläpä törkeä.

   Mutta niin on, että devalvaatiokeskustelun yhteydessä esitetyillä väärillä vakuutteluilla on omat heijastusvaikutuksensa. Valhe tai totuuden salaaminen, niin hyvä tarkoitus kuin niiden takana on ollutkin, on ollut kuin tyyneen veteen heitetty kivi. Se on nostattanut renkaat veden pintaan, ne ovat yltäneet kauas. Setelinleikkuuhuhu oli yksi rengas ja kieltäytyminen uskomasta todisteluja, ettei seteleitä leikata eikä voida leikata, oli toinen rengas, edellistä pahempi.

   Molemmat renkaat yhdessä olivat kuin spontaani kansanäänestys. On mahdotonta sanoa, mikä oli se täsmällinen kysymys, josta äänestettiin. Varmaan siihen sisältyi aineksia kaikista niistä aiheista, joista maassa on viime kuukausien taloudellisessa keskustelussa puhuttu. Epäluuloja, pettymyksiä, pelkoja, kaunaa yms. yms. Ministeri Koivistolle on luettava suureksi kunniaksi, että hän rohkeni sanoa pitävänsä mahdollisena, "että huhun aikaansaama rahanvaihtovimma oli eräänlainen epäluottamuslause hallitukselle juuri devalvaation luomissa tunnelmissa".

   No, setelinleikkuuta ei tullut, rahanvaihto oli hyödytön ja tarpeeton toimenpide. Kansanäänestys oli tapahtunut olemattoman asian merkeissä. Vähitellen haetaan pankeista kiireellä talletetut setelit takaisin, vähän häpeillen kenties. Mutta herkkäuskoisuuttaan harmitteleville jää jonkinlainen turhauma mieleen.

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/10610/TMP.objres.828.html?sequence=1

*

Kekkosen kirje

E.A. Laasonen                         6/3 1968

Virolahti                  

  Kiitän kirjeestänne ja ehdotuksistanne. Minusta näyttää, että tri Koivisto saa hallituksen kokoon ja kun hän henkilökohtaisesti on sitä mieltä, että inflaatiokehitys on pysäytettävä, toivon, että hän pääministerinä siinä onnistuu.

  Ammattiyhdistysliikkeen eheyttämisen suhteen olen kanssanne samaa mieltä.

  Kun näkisimme sen ajan, että Euroopan sotaliitot ovat tarpeettomina lakanneet, olisivat edellytykset laajenevalle yhteistyölle Pohjois-Euroopassa - kuten esititte - olemassa.

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/9934/TMP.objres.579.html?sequence=1

*

Liimatainen 31.8.1968

Onnistuuko devalvaatiomme?

Ei sillä, etteikö aiheita olisi, mutta suorastaan ajankohtaiselta asialta näyttää palaaminen vanhoihin teemoihin. Kysymyksessä on devalvaatio.

    Viime vuoden kuluessa käsittelimme devalvaatioaihetta neljäkin kertaa: kahdesti toukokuussa ja kahdesti lokakuussa. Ensimmäisen artikkelin päällekirjoitus: "Jos devalvoitaisiin -  mitä se merkitsisi - kuka siitä hyötyisi" kertoo kaiken, mitä yritettiin todistaa. Kohta tämän jälkeen ilmestyi kirjoitus: "Sisyfoksen työtä". Sen sisältö voidaan kiteyttää kappaleeseen, joka kuuluu:

    "Mutta silloin kun lopullinen päätös siitä, onko palkkataso oikea, riippuu kansainvälisestä forumista, maailmanmarkkinahinnoista, silloin ei omatekoinen puoliväkisin-linjamme vie perille."

    Lokakuun lopulla, "jonakin devalvaation jälkeisenä arkipäivänä" kirjoitetun artikkelin otsikko oli: "Kuis se näin kävi". Siinä pohdittiin suoritetun devalvaation syitä ja seurauksia. Neljäs kirjoitus "Jukolauta - tuosta poikki" käsitteli devalvaatiopäätöksen tekemisen vaikeutta inhimilliseltä kannalta katsottuna.

    Devalvaatio tapahtui yöllä 11. ja 12. päivien välillä lokakuuta 1967 ja merkitsi sitä että ulkomaisen rahan arvoa suhteessa Suomen markkaan nostettiin 31,25 %:lla. ……

   Kun puhutaan devalvaation yhteiskunnallemme tuottamasta hyödystä, on tavallaan mieluisaa panna merkille, että ne piirit, jotka ovat vastuussa rahamme ulkomaisen arvon alentamisesta sekä devalvaation seurausten hallitsemisesta, ovat verraten varovaisia asiasta puhuessaan. Pääministeri Koivisto näyttää käyttäneen sellaisia ilmauksia kuin: alkuun on päästy; vähin erin olemme saamassa uudelleen vankempaa maaperää jalkojemme alle; ollut vaikeata pitää kiinni; kohtuullisissa puitteissa lähivuosina saavutettavissa; hyvistä yrityksistä huolimatta; näyttää johtavan vahvojen vahvistumiseen ja heikkojen heikentymiseen jne. jne.

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11043/TMP.objres.1887.html?sequence=1

*

Tuleva pääministerimme

LIIMATAINEN

20/3 1970

Mikä on eduskuntavaalien varsinainen tarkoitus Suomessa?

  Valitaanko neljäksi vuodeksi lainsäätäjäkunta vai valitaanko parlamentti, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että maassa on sen luottamusta nauttiva hallitus?

  Oikea vastaus on tietenkin sekä että. Mutta vaikka esimerkiksi hallitusasia vedetäänkin vaalitaistelun yhteydessä silloin tällöin ja alituiseenkin keskustelun piiriin, niin tämä kysymys yleensä ei tule vaaleissa esille niin konkreettisena kuin monessa muussa parlamentaarisen hallitustavan maassa. …

Kansaneduskunnan merkitys meillä on yhtä tärkeä hallituksen muodostamisprosessissa ja hallituksen toiminnan osalta kuin missä muussa maassa tahansa, mutta perin harvoin meillä vaalitaistelun aikana puhutaan tulevan pääministerin henkilöstä. Puolueolosuhteemme ovat olleet aina sen verran erikoislaatuiset, että on ollut käytännössä suorastaan mahdotonta esitellä tiettyä poliitikkoa tulevana pääministerinä, jos hänen puolueensa menestyisi vaaleissa. Mikään puolue ei voi yksikseen muodostaa hallitusta ja tulevien neuvottelujen vuoksi on ollut varovaisempaa ajaa vaalitaistelussa sammutetuin lyhdyin tältä osalta. Lisäksi on useimmiten tilanne puolueiden omassa piirissä ollut sellainen, että itseoikeutettua ehdokasta pääministeriksi ei ole ollut taikka kussakin puolueessa on ollut omasta mielestään niin monta itseoikeutettua, että vaalitaistelua ei ole voitu käynnistää tältä pohjalta tapahtuvaksi. Jos esimerkiksi nykyhetken tilannetta tarkastellaan, ei millään muulla puolueella ole oman puolueen piirissä vastaansanomatonta pääministerikandidaattia kuin Suomen Maaseudun Puolueella. Viimeisten puhdistusten jälkeen sieltä ei kuulu vastustelevaa vikinääkään.

  Tietenkin tällainen "kasvoton" vaalitaistelu on siitä hyvä, että mitkään yksilöpalvontaan liittyvät paheet eivät pääse puolue-elämässä rehottamaan. Mutta kieltää ei voida, etteikö vaalitaistelu muodostu hieman kalpeaksi. Esimerkiksi sosiaalidemokraatit ovat vaalipuheissaan korostaneet, että he johtavana hallituspuolueena ovat hoitaneet ne ja nekin asiat hyvin, suorastaan loistavasti ja sen vuoksi he vetoavat kansaan, jotta puolue saisi kannatusta voidakseen jatkaa hyödyllistä politiikkaa. Näin tietenkin tulee tehdä, mutta vaalirahvas varmaan olisi myös kiinnostunut tietämään, kuka on puolueen hyväksymä tulevan hallituksen päämies, jonka kykyihin ja kokemukseen äänestäjien on luotettava. Tällaista ratkaisua ei ole kuulunut; päinvastoin pääministeri Koivisto on kuin uhitellen sanonut, että kun hän tästä souvista pääsee, hän ei ota uutta kiinnitystä tulevalle teatterikaudelle.

  Paitsi nyt torstaina 12.3., kolme päivää ennen vaaleja. Sos.dem. puoluetoimikunta on radiouutisten mukaan juhlallisesti ilmoittanut, että mikäli vaalien tulos edellyttää sosiaalidemokraattista pääministeriä, puoluetoimikunta nimeää ehdokkaaksi nykyisen pääministerin, siis Mauno Koiviston.

  Tämä on oikeaa menettelyä parlamentaarisessa maassa ja oikeaa vaalitaktiikkaa.

  Kun tiedetään, että Koivisto erilaisten gallupien mukaan nauttii lujaa kannatusta yli puoluerajojenkin, olisi ollut mainion vaalimagneetin käyttämättä jättämistä, jollei edes viime hetkessä olisi esitetty ohjelmaa, kuinka pääministerin tärkeä paikka täytetään äänestyslippujen voimalla. Kun siis tiistaiaamuna vaalitulosten ollessa lopullisesti selvillä käydään pohtimaan hallituskysymystä on ainakin yksi kiintopiste olemassa: "Koiviston Manu ei viru eikä vanu."

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/9991/TMP.objres.1585.html?sequence=1

*

Liimatainen, 1970

Taas uusi hallitus.

… Kokoon saatu hallitus on numerollisesti katsoen varsin vahva enemmistöhallitus: 143-57. Näillä parlamentaarisilla voimilla pitäisi voida hallita neljä vuotta, seuraaviin lakimääräisiin vaaleihin saakka.

Mutta mutta. Vaikka hallitus siis on vankka, se on sisäisesti varsin hajanainen, mistä on todistuksena mm. poikkeuksellisen laaja ja yksityiskohtainen hallitusohjelma. Ei sellaista tarvita, jos vähänkin luotetaan kumppaniin, ja niistä taas ei ole sanottavaa apua, jos sovittamaton ristiriita hallituksen piirissä syntyy.

Parasta, mitä tältä hallitukselta voidaan odottaa, on taloudellisen rauhan turvaaminen ja taloudellisen kasvun varmistaminen. Kun objektiivisesti arvioidaan esimerkiksi Koiviston hallituksen työtä, niin sanottakoon mitä tahansa, se on ollut poikkeuksellisen tuloksellista taloudellisen kokonaiskehityksen kannalta. Että oppositio saavutti kaiken tämän jälkeen suuren vaalivoiton - mikä ei sittenkään merkinnyt kuin rapiaan neljännekseen pääsemistä eduskunnan paikoista - se on demokratian ja demagogian yhteensovittamisen tulos. Tietenkin Koiviston hallituksen aikana ja toimesta tapahtui virheitä ja vinosuuntausta, nimenomaan syrjäseutujen taloudellisissa oloissa. Siitä ovat todistuksena sadat hyljätyt pientilat, joiden ovien ja ikkunoiden peitoksi on lyöty rautaristikot - kuuden tuuman rautanauloilla, että kestäisivät. Entinen pääministeri näyttää närkästyneen, kun tutkimuksilla on osoitettu, että Suomessa ovat isojen ja pienten tulojen väliset erot kasvaneet. (Tätä kirjoitettaessa sanotun tutkimuksen suorittamisen ajankohdasta ei tosin ole täsmällistä tietoa.)

Yksityiskohtiin puuttumatta voidaan kuitenkin todeta, että maan talouden kokonaiskehitys on lujalla pohjalla. Kansainväliset näkymät talouselämän alalla eivät ole enää yhtä valoisia kuin tähän saakka, joten vaikeuksia on odotettavissa. Siksi on hyödyllistä, että maassa on vahva enemmistöhallitus ja vielä sellainen, joka voi luottamukselliseen yhteistyöhön nojaten neuvotella työmarkkinajärjestöjen kanssa. Taloudellinen kasvu, joka on vakauttamiskauden jatko ja palkinto, on voitava taata enemmistöhallituksen voimin. Siinä on nyt saavutetun hallitussopimuksen ja -yhteistyön tärkein merkitys. …

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8588/TMP.objres.3288.html?sequence=1

*

Nordek

Liimatainen 11.4.1969

…  Alussa kuvailimme sitä touhukkuutta, jolla Nordek-suunnitelmaa on valmisteltu. Asian ympärille on luotu kohtalonomaista dramatiikkaa, mihin tuskin on ollut mitään asiallista aihetta, koska näytelmän ainekset eivät ole siihen riittäneet. Norjalainen oikeistolainen sanomalehti Norges Handels- och Sjöfartstidende on kirjoittanut, että Norjassa on epävarmuuden tunnetta, koska ei enää tarkalleen tiedetä, missä kulkee raja selvitystyön ja varsinaisten sitovien neuvottelujen välillä.

Tämä asianlaita on hieman toisessa muodossa tunnettu Suomen osalta. Vaikka kaikissakin pohjoismaissa Nordekia koskeva selvitystyö tapahtuu pääministerien vastuulla ja suojeluksessa, ovat muualla sentään hallitukset kokonaisuudessaan seuranneet valmisteluja ja tehneet alustavia kannanmäärittelyjä yksityiskohdissa. Meillä selvitystyö on suoritettu siten, että hallitus tosin on tiennyt jotakin sellaista tehtävän, mutta ei ole ollut selvillä, mitä siellä tehdään.

Suomen osalta virkamiestasolla suoritettu valmistelutyö on ollut kuin sotapeli hiekkalaatikossa. Pääministeri Koivisto, joka ainoana hallituksessa on voinut yksityiskohtaisesti seurata virkamiesryhmän työtä, onkin äskettäin lausunut, että hän ei enää yksin jaksa kantaa vastuuta, vaan asia kokonaisuudessaan on saatettava sekä hallituksen että jossakin muodossa eduskunnan harkittavaksi. Tällöin vasta joutuvat niin hyvin taloudelliset kuin poliittisetkin arvioinnit niiden suoritettaviksi, jotka maan politiikasta vastaavat. Voidaan kyllä sanoa, että virkamiesten hiekkalaatikkopelistä ei ole voinut olla vahinkoakaan, sillä mitään siellä ei ole Suomen puolesta voitu lopullisesti ratkaista, vaan kaikki asiat ovat vielä alkutekijöissään.

Jos Norjassa ei tiedetä, missä kulkee raja selvitystyön ja sitovien neuvottelujen välillä, me puolestamme voimme todeta, että mitään sitovia neuvotteluja ei meidän osalta ole olemassa. …

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/10235/TMP.objres.1563.html?sequence=1

*

Liimatainen, 9.3.1968;

Kasvusta kasvuun vai kasvupakettiin

Rafael Paasion hallituksen suurtekoihin kuuluu ainakin yhden vuotuisennätyksen ja samalla urheilukansan eurooppalaisen kultamitalin hankkiminen: markan devalvoinnin eli arvonalennuksen ajoitus ja syvyys.

   Jatkotapahtumista merkittävintä oli, että devalvaatio hautoi yhdeksän päivää myöhemmin munasta poikaseksi erään kauniin suunnitelman, rahaston, joka heti sai poliittisesti mieliä kohottavan ja rohkaisevan nimen: "kasvupaketti". Sitä koskeva "Laki vientimaksuista" annettiin näet jo 20. lokakuuta. Siinä sanotaan Eduskunnan päätöksen mukaisesti, että kaikesta maastavietävästä tavarasta on suoritettava vientimaksua, jonka suuruus on 14 prosenttia. Sen alentamiseen annettiin valtioneuvostolle alueellinen ja ajallinen mahdollisuus.

   Näistä vientimaksuista syntyisi tuo mainio kasvupaketti, jonka suuruudeksi kuluvan vuoden tulo- ja menoarvioon merkittiin 600 miljoonaa eli 60 entistä miljardia markkaa, jolla olisi rakentanut vaikka kaksi Saimaankanavaa. Se on jättiläissumma, josta piti meille tulla työllisyyden, talouden, teollisuuden ja viennin mainio elvyttäjä mutta josta näyttääkin tulevan varojen sakkolaissiirtola. Ainakin sellaiselta tuntuu seuratessa toistuvien lähetystöjen raskasta sanomaa tai päivänpeilihaastatteluja vaikeuksista, ohi menneistä ulkomaisista tilauksista, mitä eilisillallakin kuuntelimme ennenkuin otimme kynän aamutunneilla käteen.

   Muuten "paketti" on kuluvan vuosikymmenen poliittistaloudellisia muotisanoja. Se on tuollainen käyttökelpoinen jälkiosa, jonka eteen voi iskeä melkein mitä vain nipussa kulkevaa asiaa.

   Näissä merkeissä sitä käytti jo 1962 Ruotsin valtiovarainministeri Gunnar Sträng puhuessaan tulo- ja menoarvion yhteydessä "veropaketista" (skattepaket). Tukholman maalikylässä esitettiin pian myös vientipaketti (exportp.), vakauttamispaketti (stabiliseringsp.) jne. jopa pakettiratkaisu (paketlösning), niin että nokkelasti ja joutuin juoksemme kielikuvinkin rikkaamman veljemme kintereillä, vaikka omassa kielikimpussamme olisi kyllin varaa vaikka ehkei samaa poliittista uutuuden hehkua

   Mutta miksi mainiosta kasvupaketistamme ei ole tullut eikä ole tulemassa työllisyyden ja viennin suurelvyttäjää, mitä Suomen Pankki, hallitus ja Eduskunta - Waris ja Koivisto - näyttävät siitä synnytysvaiheessa unelmoiden suunnitelleen?

   Vastaus piilee vientimaksulain seitsemännessä pykälässä.

   Siinä sanotaan täsmällisesti, minne kasvupakettiin kertyvät varat on parin vuoden kuluessa käytettävä. Lain mukaan rahat otetaan kovana lisäverona viejiltä, siis niiltä jotka kykenevät pitämään tämän maan elinhermoa, vientiä, elävänä ja toimintakykyisenä, ja suurelta osalta annetaan kotimaisille laitoksille, kuten rautateiden rakentamiseen - toisaalla niistä nuorimpiakin kannattamattomina jo riisutaan henkilöliikenteestä -, puhelimen ja lennätinlaitoksen sijoitusmenoihin sekä säiliötilojen rakentamiseen nestemäisten polttoaineiden varmuus- ym. varastointia varten. Summat ovat suuria.

   Miksi näihin otetaan varat vientiteollisuudelta?  …

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11356/TMP.objres.850.html?sequence=1

*

Seuraava teksti ei pääosiltaan liity Koivistoon, mutta toisaalta, parlamentarismin, presidentinvallan rajoittamistarpeen sekä yhden Koivisto-maininnan osalta kyllä, - ja siksi puoltaa paikkaansa tämän kompilaation päätösjaksona.

Kekkonen vastaa ja pohtii presidentin asemaa ja tehtävää:

Demokratia ja perusoikeudet (presidentin asema) – Urho Kekkonen, 1972 http://www.doria.fi/handle/10024/8244

PRESIDENTIN ASEMA

KYSYMYS:

*Muutamat vasemmistolaiset teoreetikot katsovat, että nykyinen HM on liian "monarkkinen" mm. siitä syystä, että se antaa tasavallan presidentille liian itsenäisen aseman. Toisaalta on mm. porvarillisella taholla esitetty, että olisi siirryttävä välittömiin kansanvaaleihin presidenttiä valittaessa, samalla kun on ehdotettu, että mahdollisuus valita sama henkilö presidentiksi usean kerran rajoitettaisiin kuten esim. USA:ssa on tapahtunut. Teillä on tähänastista laajin kokemus presidentin virkaan liittyvistä ongelmista Suomessa. Mitkä muutokset presidentin vaalitavassa ja asemassa olisivat mielestänne suotavia? (J.-M.J.)* (Jan-Magnus Jansson, vh]

VASTAUS:

Varsinainen poliittinen tietoisuuteni syntyi valtiomuototaistelun aikana. Olin luja ja ehdoton tasavaltalainen. Tästä arvatenkin johtui, että seurasin varsin perusteellisesti hallitusmuotoa koskevaa keskustelua. Olin yleensä sitä mieltä, että eduskunnalle oli perustuslaissamme varattava riittävän suuret valtaoikeudet. Kannatin tasavallan presidentin valitsemista eduskunnan toimesta. Olen ollut ja olen jatkuvasti samaa mieltä. Kirjoitin joskus 1940-luvulla maalaisliitolle lakialoiteluonnoksen presidentinvaalin siirtämiseksi eduskunnalle.

Vuoden 1918 valtiopäiville annetussa hallituksen esityksessä hallitusmuodoksi ehdotettiin, että presidentin valitsisi eduskunta. Siihen lukuisten kompromissien joukkoon, jotka edelsivät hallitusmuodon hyväksymistä, kuului myös kokoomuspuolueen vaatimuksesta presidentin vaalin toimittaminen 300 sitä varten valitun valitsijamiehen toimesta. Vuoden 1927 valtiopäivillä perustuslakivaliokunta hyväksyi yksityisen lakialoitteen johdosta valmistamassaan mietinnössä kannanoton, että tasavallan presidentin vaalin toimittaminen voidaan antaa eduskunnalle.

Tavanomainen väite eduskunnan suorittamaa presidentin vaalia vastaan on se, että valitsijamiesten suorittama vaali antaa presidentille itsenäisemmän ja lujemman aseman suhteessa eduskuntaan. Tällä perustelulla ei ole mitään arvoa. Ståhlberg oli eduskunnan presidentiksi valitsema, mutta hänen arvovaltansa ja itsenäisyytensä eduskuntaan nähden oli kaikkein korkeinta luokkaa.

Valitsijamiesten suorittama presidentinvaali on huono kompromissi.

Viime aikoina meillä on tullut tavaksi demokratian nimissä vaatia, että presidentin vaali on annettava kansan välittömästi suoritettavaksi. Periaatteessa ei tällaista ratkaisua vastaan ole huomauttamista. Mutta käytännössä on vaalista vaikeaa selvitä yhdellä kertaa, jollei asioita päästetä siihen, että eniten ääniä saanut esimerkiksi viidestä ehdokkaasta tulee valituksi, kuten asianlaita on eräissä latinalaisen Amerikan maissa. Jollei kukaan ehdokkaista saisi ehdotonta enemmistöä, olisi suoritettava toinen vaali. Vaalitoimituksesta tulisi varsin mutkallinen ja veisi kansakunnalta luvattoman pitkän ajan, joka olisi omistettu henkilöön kohdistuvalle politiikalle.

Mutta varsinainen epäilyni kohdistuu siihen, että tietyissä olosuhteissa voidaan häikäilemättömällä demagogialla saada lopputulos, joka ei ole maan edun mukainen. Kun vaikuttavin demagogia on varsin usein ulkopoliittista laatua, niin kansanvaali saattaa koitua maalle kohtalokkaaksi.

Toinen kysymys, jonka esititte vastattavakseni, koskee sitä, että mahdollisuus valita sama henkilö usean kerran rajoitettaisiin kuten esim. USA:ssa on tapahtunut. Tähän voitaisiin vielä lisätä, että useimmissa latinalaisen Amerikan maissa sama henkilö voidaan valita vain yhden kerran presidentiksi. Mutta tähän keskusteluun ei minunkaan mielestäni viittaus latinalaisen Amerikan valtiolliseen järjestykseen kuulu, sillä näissä maissa presidentit väärin käytettyjen valtaoikeuksiensa turvin ovat yhden virkakauden aikana rikastuneet niin paljon, että sama mahdollisuus on tarjottava muillekin.

Vastustan sitä käsitystä, että samaa henkilöä ei voitaisi valita useampaan kertaan tehtäväänsä. Olen lähtenyt siitä, että valinnan rajoittaminen saattaisi johtaa epäsuotuisiin tuloksiin. Jos tasavallan presidentti tietää, että kyseessä on hänen viimeinen virkakautensa, se voi vaikuttaa hänen vallankäyttöönsä. Kun Suomen tasavallan presidentillä nykyisen perustuslain mukaan on varsin itsenäinen asema - kuten toteatte -, voisi hän poliittisia seurauksia pelkäämättä tehdä päätöksiä, joita hän kaikin tavoin välttäisi, jos hän aikoisi uudelleen asettua ehdokkaaksi vaaleissa. Hän voisi monella tavalla jäädyttää yhteistyönsä eduskunnan kanssa, hän voisi jättää valtioneuvoston kannanotot huomiota vaille, hän voisi suorittaa tärkeitä nimityksiä ostentatiivisesti valtioneuvoston käsityksistä poiketen jne.

Minulla on tästä omakohtaista kokemusta. Kun vuoden 1970 valtalakia koskevien neuvottelujen aikana pääministeri Koivisto oli ilmeisesti vahingossa mennyt lupaamaan oppositiolle uuden vaalilakiesityksen, jota mm. hänen puolueensa vastusti ja joka minun mielestäni oli asiallisesti epätarkoituksenmukainen, annoin esityksen eduskunnalle vastoin valtioneuvoston enemmistön kantaa. Enemmistö oli syntynyt siten, että pääministeri oli äänellään ratkaissut esityksen sisällön. Sitä paitsi pidin parlamentaarisesti vääränä, että valtalain kaatamiseen kykenevä pieni vähemmistö oli vaatinut kompensaatiota asiassa, jolla ei ollut mitään yhteyttä vaalilain kanssa. Muistan hyvin, kuinka monille ystävilleni sanoin, että jos olisin aikonut asettua ehdokkaaksi seuraavissa presidentinvaaleissa, en kertomaani ratkaisua olisi voinut tehdä.

(Vaalilain uudistus 1969; aihetta sivutaan täällä, ks. tämän niminen jakso: http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235820-tuure-junnila-hengenheimolaisineen-ukkn-kiusana-1968-1972-osa-ii )

Toinen tapaus koskee ns. UKK-suositusta. Kun useista pyynnöistä olin suostunut työehtosopimusneuvottelujen karille ajauduttua yrittämään tehdä ehdotuksen kokonaisratkaisuksi, lausuin radiopuheessani, jolla esittelin ratkaisuehdotukseni, seuraavaa:

"Ne asiat, joista olen herroja pyytänyt tänne neuvottelemaan, eivät kuulu tasavallan presidentin valtiosäännönmukaisiin tehtäviin. Mutta olen kuitenkin kaiken varalta hankkinut selvyyden, että rikosoikeudelliseen vastuuseen ei minua tällaisesta ylitsekäymisestä voida asettaa. Järjestöille osoitettu kutsuhan ei ollut velvoittava ja saapuminen on ollut vapaaehtoista. En muuten usko, että tasavallan presidentti, joka havittelee tulevansa valituksi vielä seuraavaksi toimikaudeksi, rohkenisi tällaiseen yritykseen ja sen mahdolliseen jatkoon käydä, sillä se on sikäli hullumainen yritys, että siinä ei voi välttyä astumasta joidenkin varpaille. Jotakin on tehtävä, sillä asiat ovat jumissa."

Kun otetaan huomioon Suomen erikoislaatuiset poliittiset olosuhteet monine puolueineen, niin saman henkilön valitseminen useamman kerran presidentiksi kohtaa monia käytännöllisiä vaikeuksia. Ståhlberg olisi tullut vuonna 1925 valituksi toiseksi virkakaudeksi, jos olisi suostunut ehdokkaaksi. Relander ei vuonna 1931 päässyt oman puolueensa ehdokkaaksi. Ståhlbergiä, joka oli ehdokkaana vuonna 1931, ei valittu. Svinhufvud, joka vuonna 1931 oli voittanut Ståhlbergin, ei taas tullut valituksi vuonna 1937. Paasikivi valittiin eduskunnan toimesta vuonna 1946, ja tuli valitsijamiesvaalien jälkeen valituksi vuonna 1950, mutta ei tullut valituksi vuonna 1956, vaikka lieneekin antanut suostumuksensa vaalitoimituksen aikana.

Yhden myönnytyksen teen, joka koskee presidentin virkaa saman henkilön hoitamana usean kauden ajan. Hän voi saada niin suuren henkilökohtaisen vaikutusvallan, että se tuottaa hänen seuraajalleen kenties suuriakin vaikeuksia itsenäisessä viran hoitamisessa. Tähän seikkaan kiinnitti äskettäin huomiotani eräs maaseudulla asuva ystäväni. Hän oli aikaisemmin ajatellut, että presidenttikauteni tulisi päättyä vuonna 1974, mutta nyt oli muuttanut mielipidettään, osittain sen vuoksi - kuten hän ehkä leikillisesti, ehkä tosissaan sanoi - koska ei itse ole vielä valmis ehdokkaaksi ennen kuin vuonna 1980. Mutta silloin on henkilömuutoksen tapahduttava. Ja sen tulee olla niin perusteellinen, että minä en saa jäädä maahan, en käydä täällä edes tilapäisesti, en tavata suomalaisia poliitikkoja tai heidän emissaarejaan, enkä olla kirjeenvaihdossa poliittisista asioista. Siis: en saa millään tavoin esittää käsityksiäni Suomen politiikasta. Kaikin keinoin oli estettävä eronneen presidentin mahdollinen vaikutus ja turvattava hänen seuraajalleen itsenäisen politiikan toteuttaminen. Se oli myös kreikkalaiseen ostrakismukseen liittyvä suuri poliittinen viisaus, vaikka historiankirjat kertovat, että ostrakismus oli osoitus ateenalaisten kateudesta ja kostosta menestyneitä valtiomiehiä kohtaan.

[Ostrakismos; Ostrakismos otettiin käyttöön, jotta kukaan ei enää voisi Ateenaa 500-luvulla eaa. yksin­valtaisesti hallinneen Peisistratoksen tavoin kaapata valtaa itselleen. Se ei siis ollut rangaistus mistään, mitä karkotettava oli jo tehnyt, vaan sillä pyrittiin estämään epäillyt vallan­kaappaus­hankkeet jo ennakolta. Mitään todisteita tällaisesta hankkeesta ei tarvittu, vaan äänestys­päätös riitti.; Wikipedia https://fi.wikipedia.org/wiki/Ostrakismos ]

Palaan nyt kysymyksenne alkuun, jossa kerrotte, että muutamat vasemmistolaiset teoreetikot katsovat, että nykyinen HM on "monarkkinen" mm. siitä syystä, että se antaa tasavallan presidentille liian itsenäisen aseman. Kieltämättä HM:mme on luonteeltaan "monarkkinen", jos sitä huonosti soveltuvaa sanaa tässä halutaan käyttää. Ainakin se on "monarkkisempi" kuin skandinaavisten kuningaskuntien valtiosäännöt.

Myönnän, että HM:mme on mm. sen takia, että se tehtiin Suomen kuningaskunnan jälkitunnelmissa ja kansalaissodan herättämien epäluulojen vallitessa, suonut tasavallan presidentille prerogatiiveja, joita hän ei tarvitse. Esimerkiksi presidentille suotu lykkäävä veto-oikeus eduskunnan hyväksymien lakien suhteen on mielestäni vanhentuneena tarpeeton.

Periaatteelliselta ja käytännölliseltä kannalta kaikkein merkittävin presidentin valtaoikeuksista on oikeus presidentin esittelyssä tehdä päätös, joka on valtioneuvoston kannan vastainen. Tämä tulkinta perustuu K.J. Ståhlbergin kantaan, jonka hän puki tunnettuihin sanoihin: "Presidentti on siis sidottu vastuunalaisten ministerien myötävaikutukseen, mutta ei ole sidottu heidän mielipiteeseensä." Tätä oikeutta on varsin harvoin käytetty ja usein asioissa, joilla ei ole ollut suurta poliittista merkitystä. Yhden kerran presidentin päätös antaa korkolakiesitys vastoin valtioneuvoston kantaa aiheutti hallituksen eron (Sunila II 1932), mutta kysymyksessä oli hallituksen vakaa halu saada kaatua tähän korkokysymykseen ja presidentti Svinhufvud tahtoi auttaa hallitusta sen poliittisessa pyrkimyksessä.

Voidaan tietenkin esittää päteviä perusteluja sille mielipiteelle, että presidentillä on liian itsenäinen asema, kun hän voi tehdä hänelle valtioneuvoston toimesta esitetyssä asiassa valtioneuvoston kannasta poikkeavan päätöksen. Tällaista oikeutta, tai ainakin käytännöllistä mahdollisuutta, ei ole enempää Ruotsin kuin Norjan ja Tanskan kuninkailla.

Normaaleissa oloissa tällaiset valtioneuvoston kannan vastaiset ratkaisut ovat olleet varsin harvinaisia. Mutta tietenkin on selvää, että presidentti on päätösoikeutensa suomaa asemaa hyväksikäyttäen saattanut vaikuttaa siihen, että valtioneuvosto on taipunut hänen kantaansa ennakolta käydyissä neuvotteluissa.

Kuitenkin on pidettävä mielessä, että Suomi on joutunut elämään puolivuosisataisen itsenäisyytensä aikana niin vaikeita ja levottomia kausia, että presidentin itsenäinen kannanotto on maan edun nimessä ollut hyvin puolustettavissa. Ehkäpä kaikkein merkittävin oli tässä suhteessa presidentti Paasikiven valtioneuvoston enemmistön kannasta poikkeava päätös suostua Neuvostoliiton taholta vuonna 1948 tehtyyn ehdotukseen neuvotteluista, jotka sitten johtivat 6. huhtikuuta 1948 allekirjoitettuun ystävyys- ja yhteistyösopimukseen Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Julkisuudessa on usein mainittu argumenttina presidentin itsenäistä päätäntävaltaa vastaan esimerkiksi sotatilalain jatkaminen kevään 1940 rauhanteon jälkeen ja marsalkka Mannerheimin ylipäällikkyys rauhan aikana 1940-1941. Nämä olivat valtiosäännönvastaisia päätöksiä. Varsinainen syy ei kuitenkaan ollut sairastuneen presidentti Kallion vaan silloisen hallituksen, joka ei esittänyt sotatilalain ja Mannerheimin ylipäällikkyyden lakkauttamista.

Kun presidentti Risto Ryti allekirjoitti kesäkuussa 1944 Hitlerille osoittamansa kirjeen, jossa hän lupasi Suomen pysyvän sodassa Neuvostoliittoa vastaan Saksan rinnalla sekä sitoutui olemaan nimittämättä hallitusta, joka ryhtyisi erillisiin rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa, on siinä myös nähty presidentin itsenäisen päätöksenteon vaarallisuus. Tähän on kuitenkin sanottava, että presidentti Ryti lähetti kirjeen valtioneuvoston ehdotuksesta, mutta ilman valtioneuvoston jäsenen varmistusta. Lupaus oli valtiosäännön vastainen ja tosiasiassa nulliteetti. Presidentti oli valtioneuvoston suostumuksella ja ilman oikeuskanslerin huomautusta tehnyt päätöksen, joka kuului eduskunnan toimivaltaan. Rytin sotilaallisessa pakkotilassa tekemän toimenpiteen isänmaallisuutta ei silloisen tilanteen kannalta voi asettaa kyseenalaiseksi, mutta samalla se oli tietoisesti harkittu petos "aseveljeä", Suur-Saksan valtakuntaa kohtaan. Kysymys on siitä, mille näkökohdalle antaa suuremman merkityksen.

Jos tässä esitetyn tapaiset lainvastaiset päätökset olisivat tapahtuneet rauhan tai muutoin normaalien olojen aikana, olisivat ne saaneet osakseen julkisen kritiikin. Kritiikki olisi hyvinkin saattanut aiheuttaa hallituspulan tai presidentin eroamisen.

Olen usein puolustanut presidentin oikeutta poiketa valtioneuvoston esittelyssä tehdystä ehdotuksesta sillä, että jos syntyy perustuslaillinen ristiriita presidentin ja hallituksen välillä, presidentti vetää siinä lyhyemmän korren. Jos hallitus ei hyväksy presidentin poikkeavaa kannanottoa, se jättää eroanomuksensa. Jos presidentti ei saa eronneen tilalle hallitusta, joka nauttii eduskunnan luottamusta, eduskunta kaataa sen. Presidentti voi yrittää virkamieshallitusta, joka hajottaa eduskunnan. Mutta jos eduskunta ei senkään jälkeen anna luottamustaan millekään tämän presidentin hallitukselle, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tasavallan presidentin eroaminen toimestaan.

Niissä tulevaa valtiosääntöä käsittelevissä kirjoituksissa, joita viime aikoina on julkaistu, on esitetty tasavallan presidentin toimivaltuuksien supistamista mm. siten, että hänen oikeutensa hajottaa eduskunta lopetettaisiin. Eduskunnan hajottamisesta ennen varsinaisia vaaleja ja uusien vaalien toimeenpanemisesta päättäisi silloin eduskunta itse. Tähänastinen järjestelmä on nähdäkseni toiminut hyvin. Esimerkiksi presidentti Ståhlbergin päätös vuonna 1924 hajottaa eduskunta, koska se oli tullut vajaalukuiseksi kommunistiedustajien vangitsemisen jälkeen, oli poliittisesti oikea ratkaisu, jota eduskunta ei olisi tehnyt. Mutta tasavalta selviytynee myös sellaisen valtiosäännön voimassaollessa, jonka mukaan eduskunta itse enemmistöpäätöksellä ratkaisee elämänsä ja kuolemansa kysymyksen.

Lopuksi haluan esittää yhden keinon, joka ilman valtiosäännön presidentin valtuuksien kaventamista koskevia muutoksiakin voisi tehokkaasti vähentää presidentin valtaa. Jos eduskunta kykenee saamaan aikaan vahvan hallituksen ja jos tällä hallituksella on määrätietoinen pääministeri, niin tasavallan presidentin asema, merkitys ja valta vähenevät luonnollista tietä. Mutta ajatellaan hieman toista vaihtoehtoa: presidentin valtuudet on vähennetty minimiin, hän ei saa olla mukana hallituksen nimittämisessä, hänen oikeutensa ottaa osaa ulkopoliittisiin ratkaisuihin on lopetettu, hänestä on tehty vain edustuksellinen virkamies - representatiivinen figuuri, kuten Paasikivi tapasi sanoa. Ja samanaikaisesti eduskunta ei kykene luomaan vakavaa hallituspohjaa, vaan hallitukset kaatuilevat kuin keilat. Ja pääministeri lyhyen toimikautensa aikana osoittautuu heikoksi, päättämättömäksi, epäjohdonmukaiseksi, epäluotettavaksi.

Ei olisi hyvä tämäkään, vaikka HM olisi kirjoitettu kuinka tyylipuhtaasti tahansa.

Meillä HM sallii aikojen vaihtelun mukaan presidentille olosuhteisiin ja henkilöön sopivan vallankäytön. Ulkomaisten ja sisäisten vaikeuksien aikana, jos presidentissä on miestä, hän voi johtaa maata, vaikka hallitusvalta on tehoton. Jos taas maalla on vahva hallitus ja hallitseva pääministeri, presidentin tehtävä voidaan rajoittaa ja mielestäni on rajoitettava ensi kädessä "representatiivisen figuurin" sinänsä arvokkaaseen rooliin. Silloin toteutuisi myös K.J. Ståhlbergin määritelmä tasavallan presidentistä puolueettomana erotuomarina.

Avainsanat:

Rousseau, J. J.; Akateeminen Karjala-seura; demokratia; valtio; vapaus; liberalismi; tasa-arvo; diktatuuri; kommunismi; fasismi; sosiaalidemokratia; kansallisuuskysymykset; vaalijärjestelmät; kansallissosialismi; lapuanliike; oikeistoliikkeet - Suomi - 1930-luku; puoluejärjestelmät; perustuslait; omistusoikeus; valtarakenteet; presidentit - toimivalta

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Muistelen, että Juhani Suomi mainitsi erään 90-luvulla esitetyn TV-ohjelman yhteydessä Kekkosen joskus viimeisellä kaudellaan avautuneen hänelle Koivistosta jotenkin tähän malliin:

"Olen elämässäni tavannut vain kaksi älykästä miestä. Toinen oli Risto Ryti ja toinen on Mauno Koivisto. Ryti vei Suomen kohtalokkaaksi muodostuneeseen sotaan ja Koivistosta pelkään, että Suomi on hänen todennäköisen tulevan presidenttikautensa jälkeen konkurssin partaalla. Liika älykkyys ei ole hyvä asia."

Aivan sanasta sanaan tuo ei ole varmasti oikea sitaatti. Kirjoitin sen niin kuin muistan. Lisäksi on tietysti muistettava, että lausunto annettiin siinä vaiheessa, kun Kekkosen oma aivoverenkierto oli jo ongelmissa.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Mauno Koiviston älykkyyttä ei kai kukaan ole kyseenalaistanut, se olisikin vaikeasti todennettava seikka.
Mutta näen hänessä kaksi älykkään ihmisen ongelmaa:
Toisaalta tietyt mustat pisteet, joita asianomainen ei tunnista eikä tunnusta, ja niin ne vaivaavat pysyvästi kaikkea ajattelua.
Toisaalta tietyt empiiriset, elämänkokemuksiin liittyvä havainnot, jotka kivettyvät näkemyksiksi ja vakaumukseksi. Maunolle tapahtui jotain sodassa, paljon, hän jäi osittain juoksuhautaan.

Lisään vielä, että emme välttämättä tänään, kun emme tunnista kaikkia omaa elämäämme nyt varjostavia uhkia ja riskejä, kykene täydestä sydämestämme, emotionaalisesti, kokemaan toisen aikakauden ihmisten pelkotiloja. Koivisto-muistoissa kirjoitettiin oivallisesti, miten Koivisto eli sotien jälkeen vuosikausia tuskaisen levottomuuden ja suoranaisen pelon vallassa, ja sitten jotensakin (ulkomuistista vapaasti ilmaisten) "lakkasi pelkäämästä maailmanloppua vasta, kun kohtasi Tellervo Kankaanrannan".

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Pyydän kiinnittämään huomiota siihen, miten terävästi ja oivaltavasti Kekkonen kuvaa syksyn 1967 jättidevalvaation jälkeisen kansallisen hysterian syntymekanismin ja psykologisen taustan, erityisesti tuolloin äkkiä ryöpsähtäneen setelinleikkuu-huhun suhteen.
Muistan itsekin elävästi, miten olimme tulleet saunasta, kun kuulimme ensi kerran huhun, että "ensi yönä kello 24.oo kaikki Suomessa oleva käteinen setelikanta leikataan"...

Kekkonen, 28.10.1967:

"... Tällaiset synkät ajatukset ovat nousseet mieleen, kun Suomen kansan on viikko devalvaation jälkeen vallannut setelinleikkauspelkohysteria.

Kautta maan levisi kuin kulovalkean tavoin huhu - ei vaan varma tieto, että keskiyön aikana suuret setelit on leikattava kahtia, jolloin toinen puoli arvosta menee pakkolainana valtiolle.

On turhaa yrittää sanoilla kuvailla sitä kiirettä ja kiihkoa, millä ihmiset pyrkivät pääsemään seteleistään irti. Lienee siinä joku tunnottoman nokkela tai nokkelasti tunnoton pankinjohtaja yllyttänyt heikkohermoisia tuomaan setelit hänen pankkiinsa talletettaviksi, näin ainakin kerrotaan.

Kun aikoinaan luimme, että Orson Wellesin radio-ohjelma marsilaisten kuvitellusta hyökkäyksestä maapallolle aiheutti jättiläishysterian Amerikassa itsemurhineen, hulluuskohtauksineen yms., me täällä Suomessa nauroimme. Kuinka tuollainen massapsykoosi voi olla mahdollista? Tai, no Amerikassa tietysti voi tapahtua mitä tahansa.

Mutta sen jälkeen, mitä Suomessa sattui, kun koko Suomen kansa ryhtyi pää kolmantena jalkana juoksemaan täysin perättömän setelinleikkaushuhun perässä, saamme säilyttää naurut itseämme varten.

Opimme tästä, että huhu on kauhistuttava ase, varsinkin kun sillä uhataan ihmisten materiaalisia arvoja. Ei maailmanloppuhuhuissakaan ole pahinta ollut se, että henki menee, vaan kun menee omaisuus. Itse edestään.

Tietenkin huhu sikiää ja leviää tietämättömyyden avulla. Niin tässä setelisouvissakin.

Sille, joka kansalaiskoulun oppimäärän verran tuntee valtiollista järjestystämme, oli tietenkin selvää, että hallituksella ei ole oikeutta määrätä sellaisesta toimenpiteestä, mitä setelien puolittaminen merkitsee.

Se voidaan tehdä vain lain perusteella, jonka kiireellisyys vaatii vähintään 5/6 kannatuksen eduskunnassa. Tiedossa piti olla myös, että hallituksen esitystä ei voida antaa salaisesti ja että eduskuntakäsittelyn on tapahduttava julkisesti.

Mutta niin kaiketi asianlaita on, että hätääntynyt henki ei muista tosiasioita, vaikka ne tietääkin.

Tämän traagisen ja koomisen jutun johtopäätökset eivät rajoitu tähän.

Devalvaatiopäätöksen äkillisyys ja ne epävarmuustekijät, joita sen ympärille on syntynyt, ovat luoneet otollista maaperää levottomuudelle kansalaisten parissa. Ne miehet, joiden kannanotoista rahan arvon muuttaminen ensi kädessä riippuu, olivat kesän mittaan useissa yhteyksissä jyrkästi kumonneet ajatuksenkin devalvaatiosta, jyrkästi ja perustellusti.

On uskottavaa, että he niin todistellessaan vielä silloin noin ajattelivatkin. Pienemmät profeetat taas, jotka uskoivat ja joiden tuli uskoa isokenkäisten vakuutteluja, puhuivat vielä devalvointipäivän aattona rahamme arvon huonontamista vastaan.

Kun sitten päätös tehtiin kaiken tämän todistelun vastaisesti, joutui suuri yleisö ymmälle.

Mihin voi enää luottaa, kun sana ei pidä? "
...
*

(kappalejaon harvennus, VH)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Ainakaan Tuusulassa ei tuo setelien leikkaushuhu saanut kovinkaan paljon touhotusta aikaiseksi. Lähinnä sellaisesta huhusta kuultiin TV-uutisissa. Muistelen, että kerrottiin jossain Lapissa ihmisten asettaneen seteleitä leikattavaksi postilaatikkoihinsa yön aikana, mutta se kuulosti kyllä naurettavalta.

Devalvaatiothan joudutaan aina tekemään äkisti ja yllättäen. Niin Suomen Pankki kuin hallituskin joutuvat pakosta jopa valehtelemaan, jos asiasta kysytään. Muuta mahdollisuutta ei ole olemassa, koska seuraukset olisivat katastrofaaliset, jos suuresta devalvaatiosta tiedettäisiin varmuudella vaikkapa kaksi päivää aikaisemmin.

Räikeimmillään tällainen todellisuus kävi ilmi 90-luvun suuren laman aikana, kun valtiovarainministeri Iiro Viinanen löi TV-toimittajan kanssa suorassa lähetyksessa tuhat markkaa vetoa sen puolesta, että markkaa ei tulla devalvoimaan. Markka devalvoitiin saman päivän iltana.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Totta.
Vanha tuttuni Arvo Tuominen oli terävä ja kysyi tosiaan Iiro Viinaselta asiaa, tietäen ehdottoman vaikenemiskoodin:

""Tonni vetoa, että vielä tänä vuonna devalvoidaan"

14 marraskuuta 1991 toimittaja Arvo Tuominen haastatteli valtiovarainministeri Iiro Viinasta A-studiossa. Viinanen oli vakuuttunut ettei devalvaatioon päädytä ja Tuomisen haastaessa "tonni vetoa että vielä tänä vuonna devalvoidaan", Viinanen totesi vain tyynesti: "Ei devalvoida".

Jo saman illan uutisissa ilmoitettiin markan devalvoinnista ja Viinanen lupasi suunnata pankkiautomaatille nostamaan tuhat markkaa." - http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/07/25/mita-tulik...

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Kaikenlaista tulee mieleen meille, jotka ajat muistamme.

Sellainen täsmennys, että Liimataisen kirjoitus "Todella suuri yritys" on tietenkin huhtikuulta 1968, jolloin Koiviston hallitus oli jo astunut toimeensa.

Huvittaa muuten ajatuskin, että nykyajan Suomessa, tai missään Euroopassa, saataisiin kokoon näin pätevä hallitus:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Koiviston_I_hallitus

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

No, niinpä.
Taisin jollain mielenliepeellä kiinnittää kirjoitusta kootessani huomiota tuohon ajankohtaan, mutta sivuutin, kun Doria sinnikkäästi väitti, että 2.3.1968. Joku tallennusvirhe Dorialla.

Aikaisemmin oli varsin tavanomaista, että Suomen hallituksessa oli 2-3 tohtoria ja muuten muodollisesti pitkälle kouluttautuneita + tietysti sitten näitä työ- ja järjestöelämän konkareita.

Kekkonen kiinnitti huomiota, juuri mainitsemaasi pätevyyteen:
"Mutta kieltää ei sovi, että miehitys on kova. Ei ole ollut meillä ennen eikä muuallakaan varmaan koskaan hallitusta, jossa on neljä pääministeriä: yksi hallitseva ja kolme entistä."

Avataan sen verran että nimetään nämä 4 PM:iä;
hallitseva pääministeri Mauno Koivisto
kolme entistä:
Johannes Virolainen,
Ahti Karjalainen ja
Martti Miettunen

Tuollaista kööriä ei ole toista eikä tule!

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Yksi perusero noihin aikoihin verrattuna nykyään on poliittisen parlamentarismin korostaminen ja kaikkien valintojen tekeminen siltä pohjalta.

Nykyään pidetään itsestään selvänä, että pääministeriksi nousee vaaleissa suurimman puolueen puheenjohtaja ja muut hallituspuolueet sitten itsenäisesti valitsevat omat ministerinsä omalla harkinnallaan.

60-luvulla Kekkonen toki otti huomioon vaalien tuloksen, mutta hallituksen muodostajan valinta oli silti harkinnanvaraista eikä matemaattiseen malliin sidottua. Ja ennen kaikkea on muistettava, että esimerkiksi Koivistolla ei sosdem -puolueessa ollut oikeastaan "mitään virkaa". Hän ei ollut edes kansanedustaja.

Nuo kaksi tohtoria, Karjalainen ja Virolainen, olivat puolueensa ykkösmiehiä rinta rinnan 60-luvun puolivälistä lähtien aina vuoden 1982 presidentinvaaleihin asti. Käytännöllisesti katsoen aina kaikessa mukana, vaikka Väyrynen 70-luvun lopulla yllättäen alkoikin sekottaa jonkin verran kuvioita.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska Vastaus kommenttiin #8

Pari ikään kuin rakenteellista seikkaa vielä mainittava:

Koiviston kauteen saakka maamme hallituksia leimasi lyhytikäisyys, hyvä muistisääntö: 50 vuotta itsenäisyyttä, 50 hallitusta, eli keski-ikä 12 kk.
Vuodesta 1979 lähtien hallitukset ovat istuneet vaalikauden ja vaalikaudet ovat olleet täydet 4 vuotta. Tällä menolla ei ex-pääministereitä enää synny siihen tahtiin, kuin tuonne 60-70 -luvuille saakka.

Toisaalta puolueiden puheenjohtajat yleensä olivat vankkoja tapauksia; vähän joka puolueessa oli omat fraktionsa ja niiden kesken käytiin taistelua, mutta voittajaksi päästääkseen eli puheenjohtajan nuijan saavuttaakseen täytyi pystyä osoittamaan poliittista silmää ja yhteistyökykyä. Tällainen taistelu lähtökohtaisesti yleensä tuotti selkeämmin johtajatyyppejä puolueiden keulille, siihen nähden miten nykyisin voi julkisuuden tai järjestölinjan kautta nousta kokolailla sammutetuin lyhdyinkin puheenjohtajaksi. Nimiä mainitsematta.

*

Sinänsä olen sitä mieltä, että malli ei ratkaise kaikkea, vaan myös mallin tai menettelymuodon sisältö vaikuttaa myös.

Yleisesti ottaen on tietysti parempi, että parlamentaarinen monipuoluehallitus istuu koko eduskuntavaalikauden ajan, mutta ei tämä nykyinenkään malli ihan ideaali ole. Parin ensi vuoden aikana toteutetaan hallitusohjelman keskeiset hankkeet, - sikäli kuin saadaan toteutettua - ja sitten loput pari vuotta riidellään ja hinkataan tyhjää.

Lyhytikäisten 1-2 vuoden hallitusten suhteen tuo intensiivinen puhti-vaihe tuotti tuloksia - sikäli kuin tuotti, ei aina mutta usein. Sitten "eväät oli syöty" ja Kekkonen pisti uutta pökköä pesään.

Jos ihan yhteiskunnallisen kehityksen ja sen ohjailun kannalta asiaa katsotaan, eivät ne entisaikain pätkähallitukset mitään fiaskoja olleet.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset