Veikko Huuska

Eurooppa-päivä ja toisen maailmansodan Voitonpäivä sopii kehnosti yhteen

Eurooppa-päivä ja toisen maailmansodan Voitonpäivä sopii kehnosti yhteen

*

Tänään on Eurooppa-päivä, ja liput liehuvat.

Mutta mikä Eurooppa-päivä ja miksi juuri 9.5.?

*

Miksi Eurooppa-päivä järjestetään?

Eurooppa-päivä (9.5.) on Euroopan rauhan ja yhtenäisyyden päivä. Kyseessä on Schumanin julistuksen vuosipäivä. Ranskan ulkoministeri Robert Schuman ehdotti Pariisissa vuonna 1950 pitämässään puheessa Euroopalle uudenlaista poliittista yhteistyötä, joka tekisi Euroopan kansakuntien väliset sodat mahdottomiksi.

Hänen ajatuksenaan oli luoda eurooppalainen elin, joka hallinnoisi yhteisesti hiilen ja teräksen tuotantoa. Tällaisen elimen perustamista koskeva sopimus allekirjoitettiin vajaa vuosi myöhemmin. Schumanin ehdotusta pidetään nykyisen Euroopan unionin alkuna.”

Näin runoilee EU – Euroopan Unioni kotisivuillaan: https://europa.eu/european-union/about-eu/symbols/europe-day_fi#miksi_eurooppa-päivä_järjestetään?

*

Wikipedia kertoo päivän nykysisällöstä:

Nykyään 9. päivästä toukokuuta on tehty Euroopan unionin symboli (Eurooppa-päivä), joka yhdessä yhteisen valuutan (euro), lipun ja kansallislaulun kanssa identifioi Euroopan unionin poliittisena toimijana. Eurooppa-päivä on tarkoitettu unionin kansoja ja kansalaisia yhdistävien juhlallisuuksien päiväksi.”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Eurooppa-p%C3%A4iv%C3%A4

*

Voiton päivä

Miten vain Eurooppa-päivän ajoitukseen on päädyttykään, voidaan sen sanoa olevan mitä onnettomin. 

Toukokuun 9. päivää vietetään Venäjällä – ja sitä ennen sen edeltäjävaltiossa Neuvostoliitossa – Voiton päivänä, ja nimenomaan Euroopan suurimman historiassaan kohtaaman onnettomuuden, Toisen maailmansodan voitonpäivänä, ja Stalinin sotilasmahdin muistojuhlana.

Jos puhutaan toisen maailmansodan kauhuista ja sen päättymisen jälkeisen ”Euroopan uudenlaisesta poliittisesta yhteistyöstä” – joka vieläpä tekisi ”Euroopan kansakuntien väliset sodat mahdottomiksi” niin miten ihmeessä tällaisen rauhantahtoisen ja yhteistyöhakuisen ajatuksen merkkipäiväksi on osattukin valita synkkä, muistoista rikas, mutta pelottava ja kamala päivä, 9.5.1945?

Ja miten 9.5. –päivämäärästä on ”tehty Euroopan Unionin symboli”, joka yhdessä yhden epäonnistuneimman Eurooppa-projektin, EUROn ”kanssa identifioi Euroopan Unionin poliittisena toimijana”.

On sinänsä rehellistä ja suorastaan poikkeuksellista, että EU on näin avoin ja vilpitön todetessaan, että Euroopan Unioni on paitsi ”poliittinen ratkaisu”, niin se samalla on – luonnollisesti – itsekin ”poliittinen toimija”.  Toki se on sitä(kin), mutta siis pelkästäänkö?  Eikö Euroopan Unionin tulisi olla myös – ja erityisesti – Euroopan kansalaisten yhteisö?  Eikö sillä pitäisi olla leimallisesti kansalaisten Unioni?

*

Eripariset

Kuinka huonosti nämä kaksi hyvin etäisesti toisiinsa liittyvää – mutta toki liittyvää – elementtiä, Toisen maailmansodan voittajavaltojen juhlat, ja erityisesti raskaimman sotataakan kantaneen NL/Venäjän sotilaallinen juhliminen, ja toisaalta ”Euroopan Unionin symboli”, Eurooppa-päivä, sopivatkaan yhteen!

Ne ovat kaksi erimitallista ja erisisällistä asiaa ja niin vieraat toisilleen.

*

Miksi Euroopan Unioni Eurooppa-päivän ajoituksella ylläpitää Toisen maailmansodan voittajavaltojen – osittain valheellista – gloriakuvaa, ja miksi se militanttis-maneerisella tavalla sortaa ja suorastaan solvaa ”häviäjävaltojen” ja niiden kansalaisten tunteita, identiteettiä ja historiallisia lähtökohtia?

Kummallisen tulokulman koko päivään tuo Eurooppa-päivän arvokas ideologinen ja sisällöllinen lähtökohta, yhtyneenä sitten synkeään voittajavaltojen sotaveljeyteen Stalinin Neuvostoliiton ja sen tappokoneen kanssa – kun taas toinen suuri Euroopan diktaattori, Hitler, juuri minkäänlaista kiveä kiven päälle jättäneenä manataan syvimpään hornaan.  Kuitenkin Stalin oli ihmisvihaajana ja tuholaisena samaa kaliberia kuin saksalainen kollegansa.  Lisäksi vielä Euroopan Unioni on melko uskoton lähtökohtaisille kaupanvapauden ja kansain välisen yhteistyön edespuhujana, kun se ylläpitää suhteettomia ja vain negatiivisia oheistuotoksia toteuttavia saktioitaan Venäjää kohtaa, kuitenkin samaan aikaan juhlien omaa syntyhistoriaan, kun Venäjä tahollaan marssittaa amisionejaan ja rautasaappaitaan Punaisen torin kivetyksellä.

Venäjän – joka kuitenkin on Eurooppaan kuuluva valtio – 9.5.-juhlinnan keskeinen ja likipitäen ainoa teema on ”Natsismista saavutetun voiton” juhliminen.  Sillä on siihen oikeus ja mahdollisuus, joten juhlikoon, mutta kun se on tehnyt sitä jo vuodesta 1945 lähtien, Euroopan Unionin tulee tarttua almanakkaansa ja etsiä Euroopan yhteistyön ja liittyneen Euroopan symboliksi, Eurooppa-päiväksi, jokin muu vuosikalenterin päivistä kuin nykyinen 9.5. –päivämäärä.

Kun natsismi voitettiin, mitä tuli tilalle?

*

Tässä marssivat ”Natsismin voittajat”

http://en.kremlin.ru/events/president/news/54467

Venäjän presidentinhallinnon sivuilla kuvia ja ilmoitus:

”(Venäjän Federaation presidentti] Vladimir Putin osallistui sotilasparaatiin, jota vietettiin Suuren isänmaallisen sodan 1941-1945 aikana saavutetun Voiton 72. vuotispäivän johdosta”.

(transl. VH).

Vaikka tätä on jauhettu jo puutumiseen asti:

Venäjällä toisen maailmansodan lasketaan alkaneen 1941, vaikka se yleismaailmallisen kalenterin mukaan alkoikin jo 1939, sen jälkeen kun Neuvostoliiton ja Saksan suuret diktaattorit tekivät tunnetun sopimuksensa, diilinsä.

*

Venäjän 9.5.

Kremlin mukaan Punaisen torin paraatiin osallistui tänä vuonna yli 10.000 sotilasta ja joukkoja kaikkiaan 114:sta sotilasmuodostelmasta.

Presidentti Putin puhui tänä Eurooppa-päivänä mm. näin:

Speech at military parade marking the 72nd anniversary of Victory in the 1941–45 Great Patriotic War

Venäjän presidentti Vladimir Putin:

Venäjän kansalaiset, veteraanit, toverit sotilaat ja matruusit, kersantit, pursimiehet ja korpraalit, komentajat, kenraalit ja amiraalit.

Onnittelen teitä Voiton päivänä. Hyvää lomapäivää, lomaa, jonka ansaitsivat ihmiset itsessään vertaansa vailla olevista ponnistuksistaan heidän taistellessaan vapauttaakseen isänmaan, ja heidän sankarillisesta ja ratkaisevan tärkeästä panoksestaan natsismista saavutetussa voitossa.n ja ratkaisevan panoksensa natsismin voittoon.

Voiton, tuo voitto kauheasta totalitaarisesta voimasta pysyy ikuisesti ihmiskunnan historiassa äärimmäisenä elämän voittona kuolemasta ja barbaarisuudesta.”

Lähde: Venäjän federaation presidentinhallinto 9.5.2017;

http://en.kremlin.ru/events/president/news/54467

*

Palasin juuri Puolasta, - yhdestä Euroopan ja koko maailman eniten toisessa maailmansodassa kärsineestä maasta ja toin Krakovasta mukanani pari aihetta selventävää piirrosta, jotka tänään haluan esitellä suomalaisille lukijoille.

Kuvien lähde: Schindlerin tehdasmuseo, Krakova.

Katso kuvat muun Puola-aineiston joukosta:

https://photos.google.com/share/AF1QipOeQokpiMsSEX4a_FK2dZnNW7dAxb_U850UZmyqIOeGgjpj56a8VuROpYwgDQdeFQ?key=SWlzci0wVmhBbDdmUHlPbEJHV1d4WndVVHhTTVFn

*

Kuva 1.:

Lähetys Lubliniin

Stalin julistaa: ”En sekaannu Puolan sisäisiin asioihin – kunhan annatte minun tehdä järjestelyjä”.

Stalinin paperissa: ”Memorandum Puolan hallitusjärjestelyistä”.

Marionetin paidassa: ”Kansallisen vapausarmeijan Komitea

Pilakuvan alateksti: ”Lähetys Lubliniin”.

(Käännös puolasta suomeksi: Veikko Huuska)

*

Kuva 2.:

Stalin runoilee kärsivän Puolan kansalle:

Olen vapahtajaanne, päästän teidät natsismin ikeestä”.

Pilakuvan teesi: ”Sirppi kurkulla”.

Käännös: Veikko Huuska

*

Lublinin komitea

”Miehitetyssä Puolassa toimi vastarintaliike ja pakolaishallitus (ensin Pariisissa ja myöhemmin Lontoossa). Sodan aikana noin 400 000 puolalaista taisteli itärintamalla neuvostojoukkojen mukana ja 200 000 länsirintamalla pakolaishallituksen alaisuudessa. Huhtikuussa 1943 Neuvostoliitto katkaisi yhteydet pakolaishallitukseen sen vaadittua Katynin tapahtumien tutkimista. Heinäkuussa 1944 puna-armeija eteni Puolaan asti ja Chełmissä perustettiin ”kansallisen vapautuksen puolalainen komitea” (Polski Komitet Wyzwolenia Narodowego, PKWN), joka pian siirtyi Lubliniin jolloin sitä alettiin kutsua ”Lublinin komiteaksi”.;

Lähde: Wikipedia, Puolan historia; https://fi.wikipedia.org/wiki/Puolan_historia

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Presidentti Putinin Voitonpäivän 9.5.2017 puhe Punaisella torilla, tallentena tässä.
http://en.kremlin.ru/events/president/news/54467

Puheen teksti englanninkielisenä linkin takana.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Minulta tiedusteltiin, liputinko tänään.

Vastaus: Nostin lipun salkoon.

"Tänään liputetaan Eurooppa-päivän kunniaksi – syy juontaa juurensa vuoteen 1950"
Ilta-Sanomat, 9.5.2017; http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005202622.html

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Menee hieman sivuun Europa-päivästä, ja kuuluisi jonnekin muualle, mutta linkataanpa nyt kuitenkin tämä. Olihan Mannerheim paitsi eurooppalainen, niin myös kosmopoliitti, joten...

*
Mannerheimin muistolaatta paljastettiin Latvian Aprikissa
Tiedote.
Julkaistu: 30.05.2016 klo 11:57
Julkaisija: Suomen Reserviupseeriliitto ry
Latviassa Aprikin kartanossa paljastettiin 28.5.2016 Carl Gustaf Emil Mannerheimin muistolaatta. Mannerheim omisti kartanon yhdessä vaimonsa Anastasia Arapovan kanssa vuosina 1901 - 1912. Mannerheim oli kiinnostunut kartanon kehittämisestä. Hän mm. kasvatti karppeja, pyrki tehostamaan karjataloutta ja perusti meijerin. Suunnitelmissa oli myös hevosten kasvatus.
Muistolaatan on tehnyt arvostettu latvialainen taiteilija Janis Strupulis ja sen kustansi Suomen Marsalkka Mannerheimin perinnesäätiö. Janis Strupulis paljasti muistolaatan yhdessä Suomen Latvian suurlähettilään Olli Kantasen kanssa.
Museossa Mannerheim -huone
Aprikin kartanon vanhimmat osat on rakennettu vuonna 1745. Kartanon torni rakennettiin 1800 –luvulla. Kartanossa on toiminut koulu 1920 –luvulta lähtien. Kartanon yläkerrasta löytyy myös pieni Mannerheim -huone.
Apriki sijaitisee Lazan kunnassa noin 60 km päässä Liepajasta. Lähin suurempi paikkakunta on noin 12 km päässä Aprikista sijaitseva Aizpute.
Lähde. https://www.epressi.com/tiedotteet/vapaa-aika/mann... Linkin takana 3 kpl valokuvia kohteesta.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
”Marsalkka Mannerheim Puolassa – tuntematon tarina”

Puolan Historiallinen Museo (Muzeum Historii Polski – MHP)) julkaisi 18.6.2013 sivuillaan artikkelin
”Marszałek Mannerheim w Polsce – historia nieopowiedziana” (Marsalkka Mannerheim Puolassa – tuntematon tarina”, jossa kerrottiin marsalkan Puolan-vuosista.

Artikkelin yhteydessä Museo julkaisi myös valokuvia, joista ensimmäisenä oli kenraali Mannerheimia esittävä valokuva vuodelta 1919. (Carl Gustaf Mannerheim w roku 1919)

Katso linkin takaa: http://muzhp.pl/pl/c/1107/marszalek-mannerheim-w-p...

Vertaamalla Museon julkaisemaa valokuvaa, näillä sivustoilla esitettyyn Keski-Puolassa sijaitsevan Dernalowiczowin palatsin Mannerheim-huoneessa olevaan isokokoiseen Mannerheim-muotokuvaan, voimme varsin nopeasti todeta, että palatsin Mannerheim-muotokuva on maalattu tämän 1919 vuodelta olevan valokuvan perusteella.

Katso Dernalowiczowin palatsin muotokuvaa: https://photos.google.com/share/AF1QipOeQokpiMsSEX...
(kuva: Veikko Huuska)
*
Ortodoksinen Pyhän Olga kylpyjä Warsaw - Pułkowa temppeli, alueella jossa toimineen yksikön komentajana Mannerheim toimi n. vuonna 1912.
http://muzhp.pl/pl/c/1107/marszalek-mannerheim-w-p...
*
Varsovan Metsästysseuran Klubi, nykyasussaan. Museon sivuilla, yllä olevan linkin takana.
http://muzhp.pl/pl/c/1107/marszalek-mannerheim-w-p...
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

LISÄÄ pohtivaa tekstiä blogin vilauttamasta teemasta;

Cultural Memories
https://is.muni.cz/el/1423/jaro2011/SOC788/um/MEUS...
*
Remembering for Whom? Concepts
for Memorials in Western Europe
Rainer Eckert
European Remembrance
Finland

SUOMI

The Hitler–Stalin Pact of August 23, 1939, placed Finland within Moscow’s
sphere of influence, and the country had to defend itself against Soviet aggression
(Rautkallio, 2004).
In July 1941 Finland launched an offensive known as the
Continuation War to reclaim lost territories, fighting alongside the Germans.
As a result, afterWorldWar II there was a debate on the need for the war, and quite a few
Finns agreed, for the sake of mutual understanding with their powerful neighbor,
that their state could and should have avoided it.

Only with the end of Communism in the Soviet Union could the question of responsibility for the war be made a public issue again. The unknown soldier and Finnish hero moved to the center of historic remembrance symbolizing the Finnish fight for survival. Their memory is kept in
countless monuments to heroes, memorials, remembrance days, works of art, and
memoires.
This form of remembrance culminates in the worship of Finnish Field Marshal Mannerheim.
Immediately after World War II, the Finns, who had remained unoccupied, did
not deal with the questions about resistance, collaboration, and liberation.

Instead, Finland was one of the few countries in which segments of society cultivated
theremembrance of the war and the relationship of brothers-in-arms with the Germans.
There was no in-depth analysis or criticism of Nazism.
Even before the collapse of the Soviet Union, the Finns set out to shed any feelings of guilt related to the war.
Instead of paying reverence to human suffering, the Finns chose to remember
a heroic tale.
Unsurprisingly, that narrative has drawn little attention to the Nazi
genocide. Finnish Holocaust literature in the last few years has not sprung from
discussion genuinely anchored in Finland but rather from a sense that it is necessary
for keeping in touch with the international discourse on this subject.

It was not until the autumn of 2003 that an examination of possible Finnish culpability in terms
of collaboration with Nazi Germany began, a debate brought on by the Finnish
surrender of Soviet prisoners to the Gestapo.

s.-s 159 -160,

https://is.muni.cz/el/1423/jaro2011/SOC788/um/MEUS...

*

OLIKO NEUVOSTO-KOMMUNISMI YHTÄLÄISESTI RIKOLLISTA?

Was Soviet Communism Equally Criminal?

There are good reasons to doubt whether bringing the Holocaust into the present in
this way is morally and ethically necessary and whether its instrumentalization for
contemporary ends has an effect in practical political terms. Now that the ban on the
denial of the Holocaust is binding, the question arises as to whether the denial of
Soviet communist crimes also deserves to be criminalized (see “MEPs ban”, 2005).
This topic constitutes the second circle of European memory. The Lithuanian members
of the European Parliament and the former head of the Lithuanian parliament,
Vytautas Landsbergis (1990–1996), have for the time being been unable to get
anywhere with a motion to this effect, having found barely any advocates among
western politicians. The central perspective of the Holocaust becomes problematic
when it is imposed as the matrix for dealing with communist state crimes and crimes
against humanity across the whole of eastern Europe. On the other hand, it is consistent
when states that formerly belonged to the sphere of Soviet rule (e.g., Poland)
give fines and even prison sentences as long as three years to anyone who contests
communist crimes and other politically motivated repressive actions carried out by
functionaries of Polish criminal authorities, the legal authorities, or persons acting
on their orders up to December 31, 1989.

The origins of the EU lie in its function as a market and as an economic community,
so it constantly strives to attain “harmonization.” It is not easy to carry
this principle over into political fields as symbolic as European history. The latter
is overshadowed by two interconnected, though not simultaneous, totalitarian
experiences that left millions dead or traumatized, with issues of legal and moral
“atonement” remaining poisonous today. Nationally minded Europeans wish to have
the national, regional, or local level control the form that these sensitive issues take
(the subsidiarity principle). Under no circumstances do they want to hand them over
to Brussels. However, the fact that the European Court of Human Rights has on
numerous occasions found it necessary to rule on the legality of sacking politically
tarnished public servants and on restrictions of voting rights in postcommunist
eastern Europe indicates a certain harmonization of the way history is dealt with.
If the denial of the Holocaust is punishable across much of Europe, then this
sanction quite logically encourages demands to deal with the horrendous aspects
of communism in an equivalent manner. Nations that used to be occupied by the
Red Army do not want to and will not celebrate May 8 and 9 as a liberation.
To them the end of the Nazi regime was the beginning of another totalitarian
regime that many contemporary representatives of central eastern Europe rank
as “equally criminal” (Kalniete, 2004). In other words, they suspect it of genocide.
The representatives of post-Soviet Russia have neither apologized nor paid
reparations for the mass deportations and murders, loss of freedom, and forced
Russification to which the eastern European satellite states had been subjected under
their communist governments. No one any longer seriously disputes that the formerly
occupied nations were victims of the Soviet empire. It would be controversial,
however, if those nations were to use that past to extenuate or conceal their participation
in the murder of the Jews. Attempts to offset one memory against the other occurred in the postwar era in the conflict over German history and served as propaganda
for the far-right fringe; the Jewish victims, it was alleged, had been awarded
an exclusive status, whereas the victims of the communist dictatorship had been
deliberately neglected (Kalniete, 2001/2006).
The fact that crimes were hushed up and offset against each other was primarily
due to the polemic constellations of the Cold War, which should have been overcome
but which in fact continue to exist. That survival is one reason why a shared
European memory and cross-border commemoration is still difficult. Nonetheless, a
collective form of commemoration does seem to have been at least partially achieved
(see Greiner, 2010) at commemorative sites such as Buchenwald or Sachsenhausen,
where in 1945 the Nazi concentration camps were immediately transformed into
“special camps” and used by the Soviet occupiers (some people even found themselves
imprisoned twice in the same place). Especially at Buchenwald, it has
been possible, after much negotiation, to find aesthetic architectural and historical,
didactic solutions that do not ignore anyone’s suffering and yet avoid false
generalizations.

If Europe has—or is developing—a collective memory, it is just as diverse as
its nations and cultures. Memory cannot be regulated mnemotechnically, let alone
through official acts of state or routinized commemorative rituals such as May 8
and 9 or January 27. The only facets that can be European are the way in which
the crimes are collectively remembered and the way in which the most cautious
of lessons are drawn for contemporary European democracy. Competition between
and ranking of what are contradictorily called “Holocaust memory” and “Gulag
memory” are probably the most important challenge (Troebst, 2010).

Detaching the
“Holocaust” from specifically German perpetrators and Jewish victims universalizes
it, and, in turn, reveals the superficiality to which both dogmatic singularization and
“undogmatic” globalization (or Europeanization) can lead (see Levy & Sznaider,
2001). By the same token, not every kind of violence may be brought into connection
with the Holocaust as an icon of the negative. Allowing comparison and
analogy to deprive that mass murder of its historical depth and turn it into an ethical
vaccination against genocide (via western popular mass culture) is just as problematic
as particularizing it and thereby placing it beyond the realm of historical process
and comparison.
Insofar as the goal is to arrive at a complete picture of the crimes committed
against humanity in the twentieth century, the Holocaust memory—the core
of western European memory—becomes a semicircle from the perspective of the
Gulag memory. These two memories join to form the totalitarian experience of the
twentieth century.

However, crude variations of the totalitarianism thesis quickly lead down the
slippery slope of relativizing or even justifying one’s own crimes by pointing to
another’s actions that were allegedly just as bad or even worse. The challenge
of European commemorative culture therefore lies in establishing what was singular
about the rupture to civilization constituted by the industrial, bureaucratic
annihilation of the European Jews, without in the process dogmatically rejecting
historical comparison or downplaying the systematic attrition of the “class enemy” and “enemies of people” in the Soviet sphere of influence. Speaking on the sixtieth
anniversary of the liberation of the Buchenwald concentration camp, Jorge
Semprún, once a member of the communist party and a prisoner at Buchenwald
from 1943 to 1945, formulated the hope that
at the next commemorative occasion in ten years’ time, the experience of the Gulag will
have been incorporated into our collective European memory. Let’s hope that by then
Varlam Shalamov’s Kolyma Tales will be sitting alongside the works of Primo Levi, Imre
Kertész, or David Rousset. For one thing, it would mean that we are no longer crippled
down one side; but it would also mean that Russia has taken a decisive step in the direction
of democracy. (Semprún, 2005)

“Eastern central Europe” as a single entity is a western fiction (see Schmale, 2008).
Troebst (2005) has distinguished four zones according to their memorial modes: (a)
In the Baltic states, Croatia, and Slovakia a clear anticommunist consensus predominates.
(b) In Poland, Hungary, the Czech Republic, and Ukraine, the interpretation of
communism is controversial (even increasingly so). (c) Bulgaria, Romania, Serbia,
Macedonia, and Albania share an ambivalence or indifference to the communist
past. And (d) Russia, Belarus, Moldova, and other countries in the Commonwealth
of Independent States exhibit a high degree of continuity in terms of elites and ideology.
In this final set of countries Stalin is often seen as the sole general of the “Great
Patriotic War,” an apologist view that sometimes even extends to his repressive and
murderous characteristics within Russia itself (Gudkov, 2005). The authoritarianism
latent in post-Soviet power structures reveals the extent to which an unaddressed
criminal past undermines the path to democracy. Not only is Russia’s possible selfexclusion
from Europe expressed in an affirmative and apologetic politics of history,
it may also have its deeper causes there.
I have identified three reasons for the asymmetry of European memory. First, the
assumption of the singularity of the Holocaust (above all from the German perspective),
combined with the acknowledgement of Russian suffering in World War II,
has caused a blindness to “red totalitarianism.” This effect includes the way the history
of the German Democratic Republic (GDR) has been addressed in Germany
(Sabrow, 2010), which partly clings to the foul antifascist consensus that the GDR
was antifascist, a notion that tends to extenuate the crimes of the Socialist Unity
Party (SED) just as was done with Nazi crimes inWest Germany after 1945. Second,
the asymmetry between the perception of the Gulag and that of the Holocaust can be
accounted for by the far greater visibility of the latter, the murder of the European
Jews. A comparable iconization of or media attention to the crimes of communist
regimes (which in China and North Korea have cost the lives of around 100 million
people since 1917) has clearly not resulted. To put it another way, the Nazi Germans
predominantly killed other people, the Communists in Russia and China predominantly
killed their own. Yet this account is also wrong if one is properly to take into
account the persecution of the populations of eastern central Europe, central Asia,
and Tibet by Russian and Chinese “colonial powers.” The third reason often cited
for the asymmetry of European memory is that this murderous experience remained
eastern European at its core. Yet western Europe cannot seriously claim to have been
unaffected by Stalinism; the sheer size of communist parties west of the Iron Curtain contradicts would contradict that denial. So would the identity-forming function that
anti-anticommunism had in western Europe for many years. Although it may have
provided the basis for the peaceful coexistence with the so-called people’s republics
and may have overcome the division of Europe, it did so, as is now clear, at the
expense of human and civil rights groups (see Brumlik, 2010).5
Expulsion as a Pan-European Trauma?
In the collective mind of Europe, the dominant memory (one kept alive by the
media) is of large-scale forced “population transfers,” the third circle of European
memory. Ethnic cleansings, mass expulsions, and genocides began with the collapse
of the major empires in the nineteenth century and provide the background
against which the Holocaust appears as an especially extreme and systematic “special
case.” The American historian Norman Naimark (2001) has referred in general
terms to “ethnic cleansing”6 that has occurred from the nineteenth century onward
wherever emergent nation-states have succumbed to the madness of believing that
political legitimacy and domestic and foreign sovereignty is attainable only on the
basis of ethnically homogenous national communities.
Democratic systems, too, have been susceptible to this irrationality. The particular
problem the Czechs have with the politicomoral recognition of the expulsion
of the Sudeten Germans from 1945 to 1947 may lie in the fact that the decree for
their expulsion was issued by a bourgeois democratic government under Edvard
Benes. Similarly, the biggest hindrance to addressing the catastrophe in the former
Yugoslavia as of 1991 might be that the authoritarian regime under Tito kept a better
grip on the historically fissiparous Serbs, Croats, Bosniaks, and Kosovo-Albanians
than did the illiberal democracies after Tito, which succumbed to an ethnonationalist
furor and religious war.
More than anything else, it is this legacy of ethnic cleansings and acts of genocide
that—often because they are not yet “over and done with”—obstructs the development
of a pan-European memory. A counterexample would be the Europeanization
of the subject of the expulsion of Germans at the end of World War II.

sivut 127 -
*

HOLOKAUSTI VERSUS GULAG

Holocaust Versus Gulag
Yet Halecki’s divisions do not fit all levels of European cultures of remembrance. In
March 2004, for example, just some weeks before the European Union’s major eastward
enlargement, a controversy arose in Germany and some other parts of Europe
about the relationship between a “Western” Holocaust memory and an “Eastern”
Gulag remembrance. In this case, the dividing line between “East” and “West” ran
parallel to the Iron Curtain of the Cold War—not to the EU’s new eastern border,
which, as noted above, is Halecki’s line between his “East Central” and “Eastern”
Europe. In a public speech entitled with a somewhat provocative reference to Donald
Rumsfeld’s 2003 remark “Old Europe, New Europe,” the former LatvianMinister of
Foreign Affairs and, at that time, Latvian EU Commissioner-to-be, Sandra Kalniete,
stated in Leipzig (i.e., eastern Germany), “the two totalitarian regimes—Nazism
and Communism—were equally criminal” (Kalniete, 2004). Accordingly, Kalniete
demanded that the victims of both regimes be remembered equally, too. In Germany,
her call prompted a vehement debate in which Kalniete was initially accused
of “illegimate comparison,” of “downgrading the Holocaust,” and ultimately of
“anti-Semitism” (Troebst, 2006a).
Whereas a certain rapprochement developed between Kalniete and her opponents
in 2005, the debate flared up again in February 2006. In another speech in
Germany, this time in Hamburg, Kalniete detailed her view on National Socialism
and Stalinism as being “equally criminal.” In doing so, she came up with death
counts for both regimes—94.5 million for the Soviet variety of totalitarianism and
56 million for the German one (Kalniete, 2006a; see also Bauer, 2006; Jeismann,
2006; Kalniete, 2005, 2006b)—thus implying that communism was the greater
evil. Despite the strong reaction from sectors of the German public, Kalniete has
managed to put the Gulag on the agenda of the politics of remembrance, at least
in Germany. The exclusive focus on the Holocaust as a negative “EU founding
myth”—the message of the 2000 Stockholm International Forum on the Holocaust
(Jeismann, 2000; see also Kroh, 2005; Levy & Sznaider, 2001, pp. 210–216; Probst,
2002)—is giving way to what is termed “multiperspectivity.” At the same time,
Kalniete’s views nicely fit a political tendency in Germany to move from selfperception
as a nation of perpetrators to self-perception as a nation of victims. The
Allied bombing of Germany, the expulsion of Germans from East Central Europe,
and other “revisionist” topics figure prominently in media and politics. Still, something
like a “Kalniete effect” is apparent in other European societies and publics,
too, as in France, where the publication of the Livre noir du communisme (Courtoise

Sivut; 149 – 150.
https://is.muni.cz/el/1423/jaro2011/SOC788/um/MEUS...
*

Käyttäjän ResCordis kuva
Veikko Savolainen

Isovenäläis-internatsistinen riekunta ja Eurooppa-päivä sopivat yhtä huonosti yhteen kuin Tallinnasta vierastaistelijaksi tuotu Pronssisoturi Finlandian kanssa. Tässä kuvassa Pronssimaturi virtsaa Sibeliuksen monumentille "voitonpäivän" 9.5. katupartisaani-iskussa, ks. http://rescordis.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri...

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

Itse liputin tänään lipputangossani Suomen lipulla Eurooppa-päivää. Kun nostin aamulla Suomen lipun taas kerran tankoon, muistelin taas kerran samalla niitä suomalaisia sotilaita, jotka taistelivat Suomen puolesta niin Talvisodassa kuin Jatkosodassa. Oma edes mennyt fajani oli yhtenä siellä mukana.

Ilman , että nuo silloin nuoret miehet ja naiset niin rintamalla kuin selustassa panivat enemmän kuin parastaan, ei minulla olisi ehkä nyt lippua, jonka voin nostaa tankoon aina kun haluan.

Esitän kaikessa ystävyydessä, mutta vailla vaihtoehtoja, että jokainen maa ja sen kansalaisten perustamat järjestöt kunnioittavat julkisesti omia veteraanejaan ja marssivat näiden puolesta omalla maaperällään. ( Vrt. Yle 1 TV uutiset 9.5.2017 klo 20:30 - ).

Toki haudoilla voidaan sodassa menehtyneitä neuvostosotilaita käydä kunnioittamassa. Mutta onko Porkkalan hautausmaalla sodassa kaatuneita neuvostosotilaita ? Siihen voi käydä jokainen tutustumassa ja katsoa hautakivistä kuolinpäivät.

Sen sijaan esimerkiksi Raatteen tien varrelle on haudattu neuvostoliittolaisia sotilaita, jotka kaatuivat taistellessaan suomalaisia vastaa pyrkiessään katkaisemaan Suomen kahtia Oulun tasalta. Siellä on myös taisteluissa kaatuneiden neuvostosotilaiden muistomerkki.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

"Esitän kaikessa ystävyydessä, mutta vailla vaihtoehtoja, että jokainen maa ja sen kansalaisten perustamat järjestöt kunnioittavat julkisesti omia veteraanejaan ja marssivat näiden puolesta omalla maaperällään. ( Vrt. Yle 1 TV uutiset 9.5.2017 klo 20:30 - )."

Näinhän sen pitäisi mennä, jos maata järjellä (ja selkärangalla) hallittaisiin.

Nyt on ikävä kyllä Suomella niin lepsu valtiovalta, ettei se enää kykene edes omien lakiensa toimeenpanoon (vrt. tuhannet laittomasti maassa oleskelevat "paperittomat"), saatikka suhtautumaan sirppiä ja vasaraa kantavaan kulkueeseen kuten suhtauduttaisiin kotkan ja vinon hakaristin kantajiin. Voitollinen diktatuuri on salonkikelpoinen.

Tämä uusi suomenvenäläisten järjestö on "the thin end of the wedge", kuten britit sanovat. Suomen yhteiskunnan manipulointiin on jälleen uusi työkalu, jota vain suvaitaan kuten Krimillä vihreitä miehiä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset