Veikko Huuska

Tuure Junnila hengenheimolaisineen UKK:n riemumarssin häiritsijänä

Tuure Junnila hengenheimolaisineen UKK:n riemumarssin häiritsijänä 

Osa III

Katkelmia Kekkosen ja poliittisen päävastustajansa sitkeästä sodasta

Lähde: Juhani Suomi: Liennytyksen akanvirrassa.  Urho Kekkonen 1972-1976. Otava, 1998.

(Väliotsikot, vahvennokset ja kappalejaon osittainen keventäminen, VH:n)

Kirjoitussarjan aiemmat osat I-II löytyvät tämän blogin varhemmista tallennuksista.

*

1972

Poikkeuslaki

”Molemmat kansanpuolueet suhtautuivat poikkeusjärjestelyihin (UKK:n uudelleenvalinta ilman säännönmukaisia presidentinvaaleja 1974, VH) torjuvasti.  Eniten ongelmia niitä koskevat kaavailut virittivät kuitenkin kokoomuksen piirissä.  Puolueen johto osoitti varovaista valmiutta poikkeuslakimenettelyyn.  Se – nimenomaan tuore puheenjohtaja Harri Holkeri – oli kuitenkin pahemman kerran puun ja kuoren välissä.

Toiselta puolelta ahdisti puolueen oikeisto, joka näkyvästi propagoi poikkeuslakia vastaan uhkaillen kansanedustaja Tuure Junnila etunenässään, että kaikki lakia koskevat esitykset tultaisiin torpedoimaan eduskunnassa määrävähemmistöllä.

Tälle joukolle itse asiassa jo pelkkä Urho Kekkonen oli punainen vaate, josta haluttiin lopultakin päästä eroon, kuten muun muassa Die Weltin kautta julkisuuteen saatetuista näkemyksistä oli pääteltävissä.

Lähde: Juhani Suomi: Emt. s. 17.

*

Eläkelait

Tuossa tilanteessa kompromissilinja oli vietävissä läpi enää ”vain törkeätä lievempään henkiseen väkivaltaan” turvautumalla  Juuri siihen Kekkonen katsoi syyllistyneensä: ”Vai miksi on määriteltävä se, että tasavallan presidentti tunkeutuu puhumaan kepun valtuutetuille ja suosittelemaan kompromissia.  Teko oli niin poikkeuksellinen, että valiosääntöasioissa muuten niin herkkä lehdistö on tyytynyt haukkomaan henkeään.  Jos menettely oli väärin, sitä ei tee oikeaksi, että se onnistui”. …

Kuvaavia olivat Kepun puolue-elimissä esitetyt katkerat vuodatukset:

Kekkosen pitäisi ilmoittaa, ettei vahvista eläkelakeja ja että hän tässä yhtyy Ehrnroothin ja Junnilan kantaan”; ”Tasavallan presidentin olisi pitänyt mennä SAK:n kokoukseen puhumaan kansanvallan puolesta eikä keskustapuolueen puoluevaltuuskuntaan, joka puolustaa kansanvaltaa”.

Suomi: Emt s. 64.

*

EEC-ratkaisu ja Kekkosen poikkeuslakivalinta

Tiedotusvälineiden mielenkiinto kohdistui nimenomaan niihin puolueisiin, jotka olivat selkeimmin vastustaneet poikkeuslakia.  Liberaalit olivat tehneet niin vielä puoluekokouksessaan, mutta jo 16.12.1972 puoluehallitus velvoitti johdon toimimaan (pääministeri) Sorsan koolle kutsumassa yhteisneuvottelussa niin, että Kekkosen valinta ”saadaan varmistetuksi”.

Myös toinen kansanpuolue korjasi kurssiaan.  Rkp:n keskushallituksen käsitellessä 15.-16.12. tilannetta puolueen johtohenkilöt kytkivät korostetusti EEC-ratkaisun Kekkosen uudelleen valintaan: mikäli jälkimmäinen jäisi toteutumatta, ei edellisestäkään tulisi mitään.  Mieluummin poikkeuslaki kuin vapaakauppasopimuksen kariutuminen, yksinkertaisti (kauppa- ja teollisuus)ministeri Kristian Gestrin vaihtoehdot.

Käännöstä perusteltiin myös tarpeella varmistaa puolueen pysyminen hallituksessa.  Tältä pohjalta syntyi lähes yksimielinen päätös, jolla puoluejohto sai valtuudet neuvotella muiden puolueiden kanssa ”kriisinomaisen” tilanteen ratkaisemisesta.  Samana päivänä kokoontunut puolueneuvosto siunasi kannanoton, tosin vasta äänestyksen (49-12) jälkeen.  Vähemmistöön jäivät puolueen äärimmäistä oikeistosiipeä edustavat, joista Ehrnrooth väläytti jo puolueen hajoamista.

Tämän joukon kokoomuslaiset hengenheimolaiset tulkitsivat Rkp:n päätöstä niin, että puolueen johto oli saanut vapaat kädet kannattaa Kekkosen valintaa myös poikkeuslailla.

Suomi: Emt. s. 123.

*

EEC ja UKK

Tiukimmalle muuttuneen tilanteen käsittely otti kokoomuksen piirissä, missä eduskuntaryhmä 19.12.1972 asiaa käsitellessään ajautui lähes ilmiriidan partaalle.  Ryhmän puheenjohtaja Ilaskivi ja Holkeri menettelivät juuri siten, kuin olivat aiemmin Tamminiemessä käydessään kertoneet: he pyrkivät vielä toistaiseksi lykkäämään lopullisen kannan ottamista poikkeuslakiin.  Mutta samalla kumpikin korosti tarvetta ottaa ”myönteinen kanta” Kekkoseen, koska tämä tarvitsi vahvaa selkänojaa matkalleen Moskovan, missä EEC-ratkaisu kuitenkin tulisi nousemaan esille.  Selkeimmin asiat kytki toisiinsa Holkeri, joka totesi, että lopullinen päätös poikkeuslaista tulisi tehdä vasta Moskovan-matkan jälkeen: ”Jos silloin todetaan, että UKK pysty hoitamaan EEC-kysymyksen, tulee poikkeuksellinen menettely uuteen valoon.”

Tältä pohjalta eduskuntaryhmä hyväksyi kireissä tunnelmissa kannanoton, jossa se totesi pitävänsä suotavana, että Kekkosen toimikausi jatkuisi vielä vuoden 1974 jälkeenkin, ja edellytti, että ”puolueiden ja ryhmien kesken jatkettaisiin neuvotteluja, jotta presidentti Kekkosen uudelleenvalinta voidaan turvata”.

Kaksitoista ryhmän jäsentä – kaikki äärimmäiseen oikeistosiipeen lukeutuvia – sanoutui irti julkilausumasta; näyttävimmin Kullervo Rainio, joka julkisesti repi perustuslain vastaiseksi luonnehtimansa kannanoton.

Junnila puolestaan tähdensi, ettei kokoomuksen presidenttiehdokkaan nimi saanut olla Kekkonen.  Vähemmistöön jääneet puhuivat avoimesti aktiivisen kansalaisjärjestön perustamisesta ”sosialismin pysäyttämiseksi”.

Suomi: Emt. s. 123-124.

*

Esitys laiksi tasavallan presidentin ”nykyisen toimikauden jatkamisesta”

Mitä nimenomaan poikkeuslakiin tuli, teki sen hyväksymisen helpommaksi se seikka, että Paasikivikin oli aikoinaan ollut valmis sellaiseen omalta osaltaan suostumaan.

Katalysaattorina kannanmuutokselle toimivat puhtaasti inhimilliset syyt, Kekkosen tapa reagoida siihen ”uskomattoman kiihko- ja vihamieliseen tapaan”, jolla vastustajat häneen suhtautuivat: ”Kyllä minua on monesti siepannut viime aikoina, mutta sitten on tullut mieleen, että kiusallakin minun on vielä oltava mukana.  Ei kärsi antaa iloa niille, jotka sydämestään toivovat minusta päästävän.”  …

Eduskunta ryhtyi käsittelemään esitystä vielä samana päivänä (9.1.1973).  Jo lähetekeskustelu paljasti, missä merkeissä se tulisi tapahtumaan.

Värikkään keskustelun aikana äänessä olivat lähinnä esityksen vastustajat, jotka pyrkivät parhaansa mukaan viivyttämään asian käsittelyä, moittivat poikkeuslain kannalle asettuneita – Junnila leimasi heidät fasisteiksi- ja hyökkäsivät voimakkaasti Kekkosta vasan; hänen henkilönsä oli monille puhujista paljon vastenmielisempi kuin konsanaan voimassa olevista säädöksistä poikkeaminen.

Sama linja jatkui perustuslakivaliokunnassa, missä Junnila, Procopé, Vennamo sekä sosialidemokraattien mukaan ”kaikkein hysteerisimmin esiintynytEhrnrooth aloittivat jarrutusnäytelmän, joka yleisesti tuomittiin myös asianomaisten omien puolueiden – SMP:tä lukuun ottamatta – ja lehdistön piirissä.

Jarrutuksen vuoksi muut lakiesitystä vastustavat alkoivat ottaa etäisyyttä näihin äärimmäisyysmiehiin, joiden toiminnan ainoana pontimena näytti olevan silmitön Kekkos-viha.

Esimerkiksi valiokunnan puheenjohtaja Juuso Häikiö, joka itse lukeutui lain vastustajiin, tuomitsi jarruttajien esiintymisen terrorina.

Suomi: Emt. s. 141.

*

Siviilirohkeutta

Tasavallan presidentin ja kokoomuksen johdon välisissä suhteissa poikkeuslakitaistelu aloitti tavallaan uuden ajanjakson.  Omalla tavallaan sitä ilmensi Kekkosen puheenjohtaja Holkerille lähettämä arvostava viesti:

Käytän tilaisuutta hyväkseni lausuakseni kunnioitukseni tässä erittäin vaikeassa asiassa osoittamasi pelottoman päättäväisyyden johdosta.  Se on ollut sen luokan siviilirohkeutta, jolle annan korkean arvon.”

Tuota siviilirohkeutta Holkeri oli tarvitseva vielä kosolti siinä mittelössä, jota kevään mittaan käytiin kokoomuksen sisällä puolueen pestessä poikkeuslakiratkaisun jälkipyykkiä.

Lakia ja nimenomaan Kekkosta loppuun asti vastustaneet aikoivat panna Holkerin maksamaan tapahtuneesta.  Oivan viitteen siitä, miten pahoin mielialat puolueen oikealla laidalla olivat tulehtuneet, antaa Kälviän kansallisseuran puolueen puheenjohtajalle myöhemmin lähettämä sähke:

Vedä vittu päähäsi ja pakene vuorille punavihreittesi kanssa.”

Toisaalta jotkut remonttimiehistä olivat kyllästyneet siihen, että Junnilan ja hänen hengenheimolaistensa sallittiin yhä hämärtää kokoomuksen ukoista kuvaa, ja myös tässä ryhmässä käynnistettiin toimet puheenjohtajan vaihtamiseksi.  Tämän hankkeen torpedoi viime metreillä Ilkka Suominen.

Suomi: Emt. s. 145.

*

Jälkipyykkiä

Samanlainen pyykinpesu suoritettiin Rkp:n piirissä, tosin vaatimattomammissa puitteissa.  Puolueen äärimmäisen oikeistosiiven muodostama Pohjoismainen perusta alkoi etääntyä puolueen toiminnasta.  Osin tämä tapahtui vastalauseena poikkeuslakiratkaisulle, osin erimielisyyksien syyt olivat vanhempaa perua.  Puolueen johdon asetettua toisinajattelijat valintatilanteeseen osa Pohjoismaisen perustan jäsenistä erosi Rkp:stä.

Tässä vaiheessa Kekkos-vastainen rintama kuitenkin hajosi:

Procopé jäi puolueeseen, mutta Ehrnrooth lähti ja siirtyi kokoomuksen puoluekokouksen jälkeen perustetun Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen henkiseksi johtajaksi.

Hänen luotsaamanaan ja Junnilan sivustatuella uudesta puolueesta kehittyi nopeasti tyytymättömyyden ja Kekkos-vastaisten mielialojen ehtymätön ahjo.  Ehrnroothin entinen puoluetoveri Jutta Zilliacus piirtää tässä suhteessa osuvan kuvan:

”…Ehrnroothilla on paikkansa meidän kirjavassa poliittisessa elämässämme, ainakin hänellä on terapeuttinen funktio.  Hän on tasapainottomien ja pettyneiden ihmisten ukkosenjohdatin… Urho Kekkosen aikaan oli monen mielestä varmaankin vapauttavaa, kun Ehrnroothin tahtipuikon suojassa saattoi syyttää jokaisesta vastoinkäymisestä ja henkilökohtaisesta epäonnistumisesta presidenttiä, josta Ehrnrooth teki kaiken pahan alun koko universumissa”.

Suomi: Emt. 146.

*

Junnila

Kansanedustaja Tuure Junnila.  Kokoomuksen puoluejohdon päänsärky.  Oman puolueensa nuorison ankarasi kritikoima.  Älykäs ja teräväkielinen kirjoittaja ja puhuja, jolle Kekkosen ja tämän ulkopolitiikan vastustamisesta tuli elämäntehtävä.  Tämä päämäärä hallitsi lopulta hänen toimintaansa siinä määrin, että se saneli myös käytetyt joskus arveluttavakin keinot.

Suomi: Emt. s. 181. (Juhani Suomen muotoilema henkilömääritys).

*

Kirjoittelun kriminalisointi

Suomalaisen puolueettomuuskeskustelun kääntöpuolen muodosti oikeistovoimien aikaansaama vaaran sekä nk. neuvostovastaisten lehtien ja kirjojen ympärillä käyty polemiikki.

Sen keskus oli äärivasemmalla.  Hallitusta vaadittiin toistuvasti puuttumaan lisääntyneisiin oikeistolaisiin ilmiöihin – puhuttiin myös äärioikeistolaisuudesta – joiden väitettiin pyrkivän muuttamaan Suomen ulkopolitiikan peruslinjaa.

Toiminnan päämääränä nähtiin Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisten suhteiden horjuttaminen ja Suomen sitominen yhä tiiviimmin lännen vaikutuspiiriin.  Tämänkaltaisia pyrkimyksiä oltiin näkevinään joissakin reserviläisjärjestöissä ja asevelikilloissa sekä sellaisissa oikeistohenkisissä järjestöissä kuin esimerkiksi Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ja Itsenäisyyden puolesta.

Tulilinjalle joutuivat myös sellaiset uskonnolliset yhteisöt, joiden toiminta suuntautui itärajan yli (esim. Stefanus-Lähetys). 

Merkittävä osuus idänpolitiikan horjuttamisyrityksissä nähtiin erilaisilla oikeistolaisilla julkaisuilla, joiden joukko ulottui Uudesta Suomesta ja Uudesta Maailmasta (päätoimittajanaan Jussi Talvi, vh) aina Nootti- ja Express-lehtiin.

Tämänkaltaisia syytöksiä – joissa osin oli perääkin – eivät esittäneet ainoastaan kommunistit ja kansandemokraatit.  Samankaltaisia ajatukset toistuivat esimerkiksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan julkilausumissa.  SMP:n puheenjohtaja Vennamo vaati Neuvostoliiton ”valheellisen herjaamisen” estämistä, ja samalla asialla olivat itse asiassa ne SDP:n kansanedustajat (mm. Tellervo M. Koivisto, Erkki Liikanen ja Ulf Sundqvist), jotka yhdessä kommunistien kanssa ryhtyivät vaatimaan Neuvostoliittoa vastaan suuntautuvan kirjoittelun kriminalisointia.

Suomi: Emt. s. 257-258.

*

Historiankirjoitus

Oikeistossa Kekkosta syytettiin historian uudelleen kirjoittamisesta, mikä samastettiin itänaapurin nöyristelyyn. …

Onneksemme kuitenkin maallamme on ollut valtiomiehiä, jotka silloisissa olosuhteissa pystyivät tekemään päätöksiä, joiden seurauksena maamme n vieläkin itsenäinen valtakunta (suosionosoituksia)”, julisti kokoomuksen puoluejohtajan paikasta kamppaillut Gunnar Laatio talvisotaan viitaten.

Arvovaltaiselta taholta on pantu alulle ns. uusi historiankirjoitus… joka levitessään täydellisesti raunioittaisi isänmaan rakkauden perustan tästä maasta, erityisesti sen nuorison keskuudessa”, kritikoi puolestaan kansanedustaja Rainio.  Kumpikin puheenvuoron käyttäjä – kuten monet muutin – näki Kekkosen esiintymisessä uuden todisteen siitä, miten täydellisesti harhaan osunut poikkeuslakiratkaisu oli ollut. …

Myös ne arvioijat, jotka menevät pisimmälle arvostellessaan silloista (1939) Suomen halitusta – Paasikivi muistelmissaan ja Jakobson aiemmin ilmestyneessä kirjassaan – eivät ole syyttäneet Suomea sodan aloittamisesta eivätkä myöskään kategorisesti väittänet, että talvisota olisi voitu välttää. 

Mutta presidentti tekee kuitenkin nyt näin.” (Aamulehti).

Suomi: Emt. s. 267.

*

Kremlissä 1974

Oikeistolaisten kuppikuntien olemassaoloa ei edes yritetty kiistää.

Kun SDP:n valtuuskunta vuonna 1974 vieraili Moskovassa ja keskusteli NKP:n edustajien kanssa, Sorsa totesi, että oikeistoryhmittymään kuului ulkopolitiikan alueella Perustuslaillinen kansanpuolue, SMP ja osa kokoomusta. 

Kuinka pitkälle ulkopolitiikan rikkaruohojen kitkemisessä oltiin valmiita menemään, osoitti kansanedustaja Erkki Liikanen eduskunnassa esittämä kysymys, oliko ”YYA-sopimus 25-vuotta” –kirjanen (jota UM:ssä oli työstetty kieli keskellä suuta) sisällöltään sovelias käytettäväksi kouluissa, koska siinä oli käsitelty konsultaatioartiklaa tavalla, jota Neuvostoliitto ei hyväksynyt.

Suomi: Emt. s. 273.

*

1973

Uusi Suomi – ”jatkuvalla sotajalalla tasavallan presidenttiä vastaan”

Kekkonen ei odottanut lehden linjassa tapahtuvan muutoksia, ei etenkään sen jälkeen, kun Tuure Junnila nimitettiin Uuden Suomen hallintoneuvostoon, mitä koskevan uutisen Kekkonen varusti peräti kahdella huutomerkillä.

Kuinka toivottomaksi hän tilanteen tässä suhteessa koki, osoitti hänen kommenttinsa lehden otettua kantaa Chilen vallankaappaukseen:

Räikeämpää väkivallan ja fasismin puolustamista ei nykypäivän Suomessa juuri ole esiintynyt virallisen puolueen äänenkannattajassa.”

Suomi: Emt. s. 373.

*

Beljakov

Erityisesti Kekkosta ärsytti se, että edesvastuuttomalla kirjoittelulla tarjottiin Neuvostoliitolle tarpeettomasti tilaisuuksia painostaa Suomen poliittista johtoa sekä hyödyntää kannanottoja muuten omien tarkoitusperiensä ajamisessa. 

Oivan esimerkin tätä tarjosivat lehtien välityksellä julkisuuteen levinneet kansanedustaja Lattulan väitteet, joiden mukaan Neuvostoliitto oli lähettänyt suurlähettiläs Beljakovin Suomeen johtamaan kommunistien vallankaappausta.

Kuultuaan asiasta Kekkonen kehotti Karjalaista kutsumaan Holkerin luokseen ja esittämän tälle jyrkän vastalauseen Lattulan esiintymisestä, joka osui EEC-ratkaisua ajatellen pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan.  Näin tapahtuikin.  Puheenjohtaja Holkeri sanoutui julkisesti irti puoluetoverinsa esittämistä ajatuksista ja korosti, etteivät ne vastanneet kokoomuksen ulkopoliittisia näkemyksiä.  Samoin menetteli puoluehallitus, joka valitti, että Lattula oli perättömillä spekulaatioillaan saattanut maan ulkopoliittisen linjan arveluttavaan valon. 

Oulun kansallisseuraa kehotettiin ryhtymään ”asianmukaisiin toimiin”.  Se ei kuitenkaan erottanut Lattulaa, kuten oli odotettu, vaan päinvastoin antoi tälle luottamuslauseen ja kiitteli tämän toimintaa, mikä jälleen kerran osoitti ulkopuolisille, että kokoomuksesta löytyi ulkopolitiikan osalta ainakin kahdenlaista ilmaa.

Suomi: Emt. s. 374-375.

*

Kemiaa

Se, mikä koski Uutta Suomea, koski käytännössä myös kokoomuksen oikeata laitaa, jota nimenomaan Kekkoseen ja Suomen ulkopolitiikkaan kohdistuvassa kritiikissä symbolisoi kansanedustaja Tuure Junnilan hahmo.

Hänen monikymmenvuotista jyrkkää Kekkosvastaisuuttaan on vaikea selittää muulla kuin syvällä henkilökohtaisella antipatialla.

Ulospäin Kekkosen ja tämän politiikan vastustamista perusteltiin väitteillä, että Kekkonen otti toiminnassaan huomioon Neuvostoliiton toivomukset ja että hän käytti niitä hyväkseen ja antoi niiden vaikuttaa myös sisäpolitiikkaansa  Sillä, että väitteille ei löydy todistuspohjaa, ei ollut niinkään merkitystä.

Suomi: Emt. s. 376.

*

Koirat oksennuksella

Tämän päivän näkökulmasta tarkasteltuna asetelma oli irvokas: mitä tahansa tasavallan presidentti tekikin tai lausui, heti Junnila kumppaneineen riensi paikalle ikään kuin hajuvietin johdattelema koiralauma kaluamaan jätöksiä.

Kuvaava oli Junnilan puuttuminen presidentin uudenvuodenpuheeseen 1972. 

Kekkonen oli päättänyt sen lainaamalla Paavo Haavikon runosäkeitä siitä, miten fasismi meni maailmassa huvin kaupaksi.

Junnila tulkitsi asian eduskuntakeskustelussa niin, että presidentti oli väittänyt Suomessa esiintyvän fasismia ja pyrki näin vetämään maton tämän jalkojen alta:

ellei herra sisäministeri voi vahvistaa, että maassa todellakin esiintyy parhaillaan varteen otettavassa määrässä fasistista liikehdintää, on pakko tehdä sellainen johtopäätös, että tasavallan presidentti on tehnyt epäasiallisia, perusteettomia, provosoivia viittauksia, toisin sanoen erehtynyt menettelyyn, joka ei ole tasavallan päämiehen aseman ja arvon mukaisia”.

Reunahuomautuksena todettakoon, että Suojelupoliisi totesi myöhemmässä katsauksessaan oikeistoradikalismia esiintyvän maassa useammassakin eri muodossa ja toiminnan selvästi aktivoituneen.

Toisen kuvaavan esimerkin tarjosi Junnilan YK:n pääsihteeritaistoon kohdistama kritiikki ja vaatimus, että ”ulkopoliittisen johdon olisi tullut neuvotella etukäteen Neuvostoliiton kanssa asiasta”.

Kommentoidessaan Junnilan ja kumppaneiden toimia Kekkonen totesi:

Mutta se, jolla on karsas silmä Suomea kohtaan, tekee mielikuvituksessaan minkälaisia johtopäätöksiä tahansa.  Valitettavasti hän löytää Suomestakin jonkun sanansa uskovaisen. Sillä on olemassa sellaisia kotimaansa oloihin – syystä tai toisesta – tyytymättömiä ihmisiä, jotka suurella tyydytyksellä lukevat asiantuntemattomien ulkomaalaisten arviointeja, kuinka huonosti asiat Suomessa ovat ja kuinka huonosti meille sen vuosi käy.

Sekös hivelee näiden suomalaisten mieltä.”

Tämänkaltaisen kritiikin ja tyytymättömyyden ahjoksi muodostui sitten vuoden 1917 lopulla perustettu Express-lehti, jonka Junnila, Georg C. Ehrnrooth ja Victor Procopé polkaisivat pystyyn, kun eivät mielestään muuten saaneet ääntään riittävästi kuuluville oikeistolehdissä.  Lehti ilmestyi KOP: pääjohtajan Matti Virkkusen ja eräiden muiden pankkien taloudellisella tuella.

Suomi: Emt. s. 376.-377.

*

Puoluekokouksen puntari

Kokoomuksen virallinen johto irtisanoutui toistuvasti Junnilasta ja tämän hengenheimolaisista.  Karjalainen kertoi Kekkoselle Holkerin jopa toivovan, ”että Junnilan porukka eroaisi kokoomuksesta, mutta ne tuskin lähtevät.  Tosin hankitaan nimiä uutta perustuslaillista puoluetta varten”. 

Välienselvittely tapahtui kevään 1973 puoluekokouksessa, jonne oikeistosiipi marssi poikkeuslakiratkaisun katkeroittamana ja vakaasti päättäneenä heittää Holkeri syrjään puheenjohtajan paikalta.   Se ei kuitenkaan onnistunut, vaan oikealle tiukasti rajalinjaa vetänyt Holkeri voitti vastaehdokkaansa yllättävän selvin numeroin (745-88).  Tappiolle jääneet purkivat katkeruuttaan sivaltelemalla Kekkosta tavalla, josta eräs puoluejohtoa tukenut kansanedustaja sai aiheen todeta: ”Vähemmistöön jääneiden puheet ovat eräänlaista kiukuttelua siitä, että he eivät pystyneet estämään nykyisen tasavallan presidentin toimikauden jatkamista”.  Joillekin pelkkä kiukuttelu ei riittänyt; esimerkiksi kansanedustaja Salme Katajavuori erosi puolueesta väittäen kokoomuksen politiikan edistävän sosialisoimista.

Suomi: Emt. s. 378.

*

Erotettava

Puolueen vasemman laidan remonttimiehille puoluekokouksen loppuratkaisun kaltainen tulos ei riittänyt.

Heidän mielestään oli ajettava niin kovaa, että ”paska putoaa rattailta”, toisin sanoen Junnila kumppaneineen oli heitettävä ulos puolueesta.

Kun Holkeri ei ollut siihen halukas – olihan Kekkonenkin varoittanut häntä siitä – Vikatmaan ohjailema joukko alkoi syrjäyttää Holkerin samassa puoluekokouksessa kuin oikeistosiipi.  Viime hetkellä yritys peruttiin, mutta käsityksistään remonttimiehet eivät luopuneet.

Suomi: Emt. s. 378.

*

1974

Kokoomuksen tuki Kekkoselle

Ottaessaan keväällä 1974 kantaa Uuden Suomen toimittajien esittämään väitteeseen, että kokoomus oli muuttanut suhtautumistaan ja käynyt julkisesti tukemaan presidenttiä, Kekkonen vastasi repliikillä:

kuka tukee, kuka ei.

Edellä esitetyn perusteella vastaus oli ymmärrettävää.  Aina ei näet ollut helppo päätellä, minkä puolueen ryhmittymistä voitiin katsoa puhuvan kokoomuksen äänellä.  Jos se oli puolueen virallinen johto, kuten olettaa sopi, tekivät Junnila kumppaneineen sekä toisaalta Vikatmaa tukijoineen kyllä parhaansa antaakseen sen kannanotoille epäluotettavan leiman.

Suomi: Emt.s s. 379.

*

Purnari ja hengenheimolaiset

Junnila ärsyttää ja riistää pohjan muiden kokoomuslaisten pyrkimyksiltä saada aikaan ulkopoliittista luotettavuutta, totesi Kekkonen vuoden 1972 alussa kokoomuksen vaikuttajille, jotka olivat liikkeellä rakentaakseen henkilökohtaista yhteyttä presidenttiin. 

Hän varoitti kuitenkin lähtemästä puolueesta erottamisen tielle, mitä Holkeri kertoi kaavaillun. 

Pari vuotta myöhemmin tilanne oli Tamminiemen näkökulmasta katsottuna jo toisennäköinen.  ”Uusi Suomi on pahin, sitten tunnetut purnarit”, Kekkonen arvioi luokseen saapuneille Holkerille, puoluesihteeri Erkki Tavastilalle sekä kansanedustajille Erkki Huurtamo ja Antero Salmenkivi, jotka näyttävät työskennelleen aktiivisimmin puolueen ulkoisen kuvan muuttamiseksi.

Suomi: Emt. s. 380.

*

Ei mikään ”representatiivinen figuuri”

Presidentti Kekkosen neljä vuotta kestävä (kolmas)jatkokausi alkoi 1.3.1974, jolloin eduskunnassa järjestettiin koruton tilaisuus, missä Kekkonen antoi juhlallisen vakuutuksen. …

Seremoniat kestivät muutamia minuutteja.  Skandaalinkäryiseksi ne teki poikkeuslain 12 vastustajan mielenosoituksellinen poisjättäytyminen tilaisuudesta. 

Tämän lehdistön varsin yksimielisesti tuomitseman protestin järjestivät SMP:n eduskuntaryhmä sekä Kekkosen oikeistolaiset vastustajat, sellaiset kuin esimerkiksi Junnila, Ehrnrooth, Procopé, Rainio jne.

Kuvaavaa Kekkosen asemalle oli, että samaan aikaan hänet leimattiin Kansan Uutisissa ”taantumusporvaristolle” suuria palveluksia tehneeksi mieheksi, johon kommunisteja kehotettiin arvioiman suhtautumisensa uudelleen.

Suomi: Emt. s. 404.

*

Presidentin suitset

Lähes ensi töikseen Kekkonen joutui ottamaan kantaa valtioneuvoston asettaman valtiosääntökomitean 5.4.1974 julkistamaan välimietintöön, jossa komitean enemmistö asettui kannattamaan valtiosäännön muodollista ja asiallista kokonaisuudistusta.

Puolta komitean paikoista hallussaan pitävän vasemmiston tavoitteena oli eduskuntakeskeinen järjestelmä, minkä katsottiin edellyttävän presidentin valtaoikeuksien lähes täydellistä riisumista.  Myös komitean porvarillisella puolella olivat jotkut presidentin vallan suitsimiseen tähtäävät pyrkimykset tavanneet ymmärtäväistä kaikupohjaa jäseninä olevien Kekkosen vastustajien (Ehrnrooth, Vennamo, Veli Merikoski) piirissä.

Suomi: Emt. s. 404.

*

1975

TIME

Aika ajoin suuret amerikkalaislehdet kaivoivat esille vanhat tutut suomettumissyytökset, useinkin lähinnä palvelemaan omia tarkoitusperiään.  Esiintyipä hapatusta kokemattomien suurlähettiläidenkin keskuudessa.

Pisimmälle meni kuitenkin konservatiivinen aikakauslehti Time, joka helmikuussa 1975 luonnehti Kekkosta Moskovan juoksupojaksi ja antoi ymmärtää suomalaisten olevan tinkimässä rajoitetusta itsenäisyydestään ja lähes matelevan neuvostoliittolaisten edessä.

Tähänkin kirjoitukseen päti sama, mikä oli havaittu aiemminkin: kun artikkelin kirjoittajalta kysyttiin, millaisiin tietoihin hänen esittämänsä pohjasi, hän mainitsi tavanneensa suomalaisia, joita nimesi erityisesti Junnilan ja Ehrnroothin.

Suomi: Emt. s. 444.

*

Ajopuu vai koskivene

Kekkonen piti välirauhansopimuksen 30-vuotisjuhlassa 1.10.1974 puheen, jossa kiukkua herätti tapa, jolla presidentti ruoti Suomen joutumista jatkosotaan. …

Eikä suuttumuksen aalto rajoittunut vain Suomeen.  Die Weltin mahtava kustantaja Herbert Kremp lähes repäisi vaatteensa moisesta ”historian uudelleenkirjoittamisesta”, jossa oli tyystin unohdettu ylevän vastarinnan hengen vaaliminen.  Miten kauan Suomi voi enää säilyttää sisäisen vapautensa, kirjoittaja parahti teatraalisesti.  Amerikkalaisdiplomaatit kertoivat lähettäneensä ”historian uudelleenkirjoittamisesta” Washingtoniin ”mustan raportin”, jonka perustana olivat olleet joidenkin suomalaisten  kanssa käydyt keskustelut.  Nämä olivat luonnehtineet presidentin puhetta jopa ”maanpetturuudeksi”. 

Voi vain arvata, mistä piireistä nämä arviot, jotka ovat nähtävästi värittänet myös amerikkalaisten käsityksiä, ovat lähtöisin”, totesi suomalaisdiplomaatti, jolle amerikkalaiset olivat asiasta kertoneet.

Suomi: Emt. s. 478.

*

Pölkkypäisyys ja päänsärky

Kekkosen puheen kolmas keskeinen elementti käsitteli Suomessa yhä vaikuttavia vastavoimia, jotka Kekkonen jälleen – ilmeisesti aivan tarkoituksella – esitteli vähättelevässä valossa: (mm.)

Ne ns. argumentit, joilla nämä vanhoissa muistoissa piehtaroivat henkilöt vastustavat Suomen ja Neuvostoliiton välille syntynyttä luottamuksellista yhteistyötä, ovat niin avuttomia ja elämälle vieraita, että monikaan ei katso aiheelliseksi tähän toimintaan kiinnittää huomiota.  Mutta näitä ilmiöitä ei saa jättää tarkkailua vaille, sillä asian laita on tässäkin sama, minkä ruhtinas Suvorov ilmaisi lyhyesti: ”Pölkkypäisyys aiheuttaa paljon onnettomuutta”.”

Suomi: Emt. s. 479.

*

Välirauhansopimus uusi itsenäisyyspäiväkö?

Aivan kuin vahvistuksena Kekkosen esittämälle Finlandia-talossa järjestettiin joitakin viikkoja myöhemmin ”itsenäisyysjuhla”, jonka pääpuhujina esiintyivät hänen tutu vastustajansa Junnila, Ehrnrooth, Procopé, Rainio, Heikki Eskelinen, Martti E. Miettinen ja Manne Kallio. 

Puheissa hyökättiin välirauhansopimusta vastaan ja luonnehdittiin sen vuosipäivän viettämistä orjasieluisuudeksi.  Suomen korostettiin olevan luisumassa kohti sosialismia ja liittämistä Neuvostoliittoon.

Suomi: Emt.s .s 479.

*

Ruusulähetystö

Paasio, Sorsa, Helle ja Koikkalainen kävi 23.4.1975 Tamminiemessä pyytämässä Kekkosta ryhtymään SDP:n presidenttiehdokkaaksi

Kokoomuksen puoluekokouksessa 23.5.1975M

Voimasuhteet mitattiin heti puoluekokouksen alussa, kun (Kekkosen ehdokkaaksipyytämis-)hankkeen vastustajat esittivät, että presidenttikysymys jätettäisiin pöydälle seuraavaan puoluekokoukseen.

Asiasta äänestettiin, jolloin käsittelyn jatkamisen puolesta annettiin 529 ääntä ja pöydällepanoa kannatti 101.

Näin puolueen kanta oli jo käytännössä ratkennut.

Jäljellä oli enää katkeruuden purkaminen puolin ja toisin.  Tuure Junnila leimasi päätöksen maan ja puolueen kannalta onnettomaksi: se merkitsi ”vaarallisen presidenttidiktatuurin” jatkumista ja kylvi ”tarpeettomasti riidan siemeniä” kokoomuksen keskuuteen.

Junnila myös vihjaisi, ettei Kekkonen ehkä enää kykenisi hoitaman virkaansa edes vuoteen 1978 asti.

Kun Junnila katsoi puolueen langenneen ”yleiseen presidenttihysteriaan”, meni Kullervo Rainio vielä pidemmälle ja väitti kokoomuksen langenneen juoneen, jonka SDP oli sitä varten virittänyt.

Suomi: Emt. s. 612-613.

*

Kokoomuksen koheesio

Puolueen merkittävimmät lehdet, erityisesti Uusi Suomi, aiheuttivat johdolle jatkuvasti ongelmia.  Vaikka (erotetut, vh) Ilaskivi ja Rainio sitten palasivatkin takaisin eduskuntaryhmään, ei se sopua juuri edesauttanut.

Ja miten olisikaan.  Lupasihan Rainiokin palatessaan ”tulla tukemaan niitä vajaata puolta ryhmän jäsenistä, jotka ovat joutunet kärsimään pienen enemmistön junttauksesta”.  Rainio myös vakuutti olevansa mukana ”taistelemassa kokoomusta kokoomuslaisemmaksi”.

Tämä taistelu näkyi muun muassa ankarina eikä edes puhtain asein suoritettuina yrityksinä vaihtaa ryhmän puheenjohtajaa.  Vuonna 1975 Ilaskivi sitten palasikin aiemmalle paikalleen, mikä tulkittiin yleisesti oikeistosiiven voitoksi.

Suomi: Emt. s. 624.

*

Silmätikut

Sekä puolueen johdon että nuorten silmätikkuina olivat puolueen lehdet sekä eräät lähinnä perustuslaillisina pidetyt julkaisut (mm. Express, vh), joita esimerkiksi Junnila ja Rainio tiiviisti avustivat.  Mutta vaikka näitä lehtiä kritikoitiin, terävästikin, ei niiden kirjoitteluun onnistuttu vaikuttamaan.  Ne jatkoivat, kuten siihenkin asti, presidentin ja noudatetun ulkopolitiikan hammastelua ja kritiikkiä.  Keväällä 1974 Holkeri myönsikin avoimesti, ettei puolue voinut Uudelle Suomelle mitään.  Kekkonen uskoi sen johtuvan lehden taloudellisista kytkennöistä: ”… Niin kauan kuin Matti Virkkunen hallitsee US:ea, ei tarvitse kuvitella yhteistyöstä mihinkään suuntaan.  Vikatmaa: Kokoomus on KOP:lle suurissa veloissa, se merkitsee poliittisestikin.

Suomi: Emt. s. 625.

*

IKL:n jälkeläiset

Levikkiinsä nähden runsaasti ongelmia aiheutti leimallisesti äärimmäistä oikeistoa edustava Express-lehti, jota Juha Vikatmaa luonnehti vuonna 1974 ”vakavimmaksi kirjalliseksi ilmentymäksi maan virallista linjaa vastaan”.  Kauko Kareen Nootti oli siihen verrattuna vain ”pikkuherhiläinen”:

Express on vakava asia kahdesta syystä. 

Ensinnäkin siinä hyökätään avoimesti Neuvostoliittoa ja sen pyrkimyksiä vastaan. Paikka paikoin tätä ei vaivauduta edes tekemän vihjailevasti.  Ääni on aivan sama kuin IKL:n äänenkannattajilla 30-luvulla. 

Toiseksi lehden takana on jokaisessa demokratiassa vakavasti otettavia voimia: kansanedustajia.

Mikään maa tai puolue ei voi aivan helposti sanoutua irti kansanedustajiensa mielipiteestä.

Tilannetta ei muuta se seikka, että Express-lehden ympärillä askartelevat kansanedustajat ovat olleet tunnettuja mielipiteistään jo vuosikausia ennen tämän lehden ilmestymisen aloittamista.”

Suomi: Emt. s. 625-626.

*

Kuurot korvat

Tältäkin osin nuorten, remonttimiesten ja puolueen johdon näkemykset yhtyivät.

Puoluehallitus kääntyi toistuvasti lehteä aktiivisesti avustavan Junnilan puoleen ja pyysi tätä lopettamaan kirjoittelunsa, jonka korostettiin vahingoittavan kokoomuspuoluetta. 

Kehotukset kaikuivat kuuroille korville.  Junnila neuvoi, että mikäli puolueen johto halusi lopettaa Expressin kokomusta vastaan suuntautuvan kirjoittelun, sen tuli aloittaa läheisempi poliittinen yhteistyö Suomen perustuslaillisen kansanpuolueen kanssa.

Suomi: Emt. s. 626.

*

Epidemia

”Samanlainen kirjoittelu näyttää leviävän kovin helposti muihinkin lehtiin. Takana ovat usein samat tahot, vaikka se ei näy.  Näin saadaan aikaan kuva ko. mielipiteen laajasta kannatuksesta, vaikka kysymyksessä on vain muutaman poliitikon ja kynäniekan touhuilu”, Vikatmaa kuvaili noudatettua taktiikkaa.

Samaa käytettiin jonkin verran soveltaen ulkomaiseen lehdistöön.

Jotkut tahot” kuvailevat ensin vierasmaalaisille lehtimiehille Suomen politiikkaa mahdollisimman synkin värein ja käyttävät sitten tältä pohjalta syntyneitä lehtikirjoituksia sisäpoliittisina aseina, todisteina siitä, miten jo vieraatkin pitävät Suomea suomettuneena.  Näin menetellessään he itse asiassa vain siteeraavat itseään, Holkeri kritikoi suomettumisväitteisiin puuttuessaan.

Juuri tällä tavoin kävi esimerkiksi talvella 1975, kun amerikkalainen aikakauslehti Time julkaisi laajan Suomen politiikkaa ja presidenttiä suomivan artikkelin, johon Kekkosen oikeistolaiset vastustajat sen jälkeen mieluusti vetosivat.  Artikkelin kirjoittaja paljasti sittemmin keskustelleensa aineistoa kootessaan Junnilan ja Ehrnroothin kanssa.

Suomi: Emt. s.626-627.

*

3R

Kesään 1975 saavuttaessa kokoomus oli jakaantunut kolmeen varsin selväpiirteiseen ryhmään.  Vasemmalla laidalla oli puolueen nuoriso, keskellä puoluejohto, jolla esimerkiksi puoluekokouksessa oli takanaan selvä enemmistö; oikealla reunalla taas oli ryhmä, jonka kantavana voimana olivat eduskuntaryhmän vanhoilliset, leimallisesti Kekkos-vastaiset jäsenet.  …

Aika ajoin tämä vastakohtaisuus heijastui laajemmalle ja tavallaan varjosti presidentin suhteita siihen osaan kokoomusta, johon ne itse asiassa oli jo normalisoitu.

Näin kävi esimerkiksi keväällä 1975, kun eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ilaskivi pyysi Kekkosta juuri presidenttiehdokkuuden kynnyksellä esittelemään ryhmälle näkemyksiään Suomen ulkopolitiikasta.

Kekkosen vastaus oli hänen kokoomus-suhteittensa kannalta paljon puhuva:

”Esitelmän pitämisellä tulisi kuitenkin olla jokin mielekäs tarkoitus.  Olen varma, että Tekin olette sitä mieltä, että minun pitämälläni Suomen ulkopolitiikkaa koskevalla puheella ei ole mielekästä tarkoitusta, kun kuulemassa ovat sellaiset avoimesti vastustavan kantansa esittäneet herrat kuin Junnila, Rainio, Lattula.  Ja monet muut.”

Suomi: Emt. s. 628.

*

Työteliäät myyrät

Yhtä vähän kuin Kekkonen saattoi hyväksyä ulkomaisen valtamedian tarkoituksellista loanheittoa, saattoi hän hyväksyä sitä, että ”omasta toimestamme yritetään lännen demokratiat saada vakuuttuneeksi siitä, että Suomi on idän kontrolloima epäitsenäinen satelliitti ja lisäksi luisunut jo niin pitkälle ”suomettumisessa”, että se on suorastaan kommunistisen vallankumouksen partaalla.”

Tällaisesta myyräntyöstä hän syytti muun muassa Junnilaa sekä pääjohtaja Matti Virkkusta, joka oli antanut julkisuudessa ymmärtää Suomen saattavan ajautua vasemmistodiktatuuriin.

Suomi: Emt. s. 628.

*

Eräänlaiseksi siunatuksi lopuksi todettakoon, että tri Juhani Suomen järkälemäisen Urho Kekkonen –elämäkerran päättävä osa ”Umpeutuva latu.  Urho Kekkonen 1976-1981”, Otava, 2000, sisältää vielä Tuure Junnilaa koskevia henkilöviitteitä kaikkiaan 16:lle sivulle, mutta koska ei liene järkevää nyt nähtyä enempää rasittaa mahdollista lukijaa näillä jo jossain määrin tutuiksi ja kertauksenomaisiksi muodostuneilla lainauksilla ja tekstisitaateilla, tyytynemme tässä vain siteeraamaan viimeisen Junnila-sitaatin tuosta ”umpeutuvan elämäkerran” massiivisesta sisällöstä.

Sitaatti on täten kuuluva.  Se osoittaa, miten loppuun asti Kekkonen pysytteli valitsemassaan tyylilajissa:

Vuoden 1979 eduskuntavaalit

”Vielä marraskuussa (1978) Kekkonen oli uhannut, että jos oikeisto voittaa vaaleissa, hän ”poistuu näyttämöltä”. …

Mutta huolestunut Kekkonenkin toki syntyneestä tilanteesta oli .  Hänen pessimisminsä näyttää kuitenkin juontuneen lähinnä siitä, miten uusi hallitus olisi muodostettavissa niissä oloissa.

Vaikka hänen ajatuksensa askartelivatkin kokoomuksen hallitusroolissa, ei hänellä ollut minkäänlaisia harhaluuloja ratkaisuun liittyvistä vaikeuksista.

Ei ollut kulunut pitkääkään aikaa siitä, kun Junnila oli syyttänyt häntä puuttumisesta eduskunnan työhön.  Junnilan mukaan hän oli lähettänyt perustuslakivaliokunnalle viestin, ettei Sorsan nk. Salora-lahjoja tulisi viedä valtakunnanoikeuden käsittelyyn.

 

Taas alkaa haukkumisen kausi.  Milloinkahan minun on sanottava:

mitä ne minulle voivat. 

Tappaa eivät tohdi ja tiineeksi eivät saa”,

 

Kekkonen purki turhautumistaan päiväkirjaansa.

Juhani Suomi: Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976-1981, sivu 458-459.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Otetaanpa tähän vielä Jyväskylän yliopistossa 2004 kirjoitettu pro gradu/
Tero Karjalainen:

”Vuoden 1973 poikkeuslakikeskustelun retoriset ulottuvuudet
eduskunnassa”

Tutkielman yhteenvedossa tutkija toteaa:

”10.3 Junnila ja Vennamo lain vastustajina
Tuure Junnila ja Veikko Vennamo olivat täysipäiväisiä poliitikkoja.

Max Weberin luonnehdinnan mukaan on ihmisiä, jotka elävät politiikkaa varten ja ihmisiä, jotka elävät politiikasta. Politiikkaa varten elävät nauttivat vallasta ja politiikassa toimimisesta, niin että se on heille elämäntapa. Junnila ja Vennamo kuuluivat tähän ryhmään. He eivät
olleet niitä, jotka elävät politiikasta, jotka harjoittavat politiikkaa ulkoisista syistä kuten esimerkiksi ansaitakseen elantonsa.

Junnila toimi kansanedustajan uran ohella palkkatyössä pankinjohtajana. Vennamo eli politiikalle, muttei välttämättä olisi tarvinnut sitä palkkatyön korvikkeeksi.

Tuure Junnilan puheista kävi ilmi, että hän vastusti kiihkeästi sitä, mitä poikkeuslaki puolustajille edusti. Hän oli jyrkästi Kekkosta ja hänen edustamaansa ulkopoliittista linjaa vastaan, mikä näkemys myötäili hänen poliittisen ajattelunsa pitkää linjaa. Junnila oli länsimielinen ja kannatti EEC-ratkaisua, muttei hyväksynyt lakiehdotuksen
sisäänrakennettua toivetta kauppaliittoon liittymisestä. Hän piti sitä liian epämääräisenä viittauksena.

Junnila käytti eduskunnassa kovaa kieltä. Hänet tunnettiin äärioikeistolaisena, mikä näkyi eduskuntakeskustelussakin selkeästi. Kiistellessään SKP:n Aarne Saarisen kanssa lakiehdotuksen demokraattisuudesta, hän käytti kieltä, joka mahtui aikansa
’äärioikeistolaisen’ määritelmään.

Mutta hän käänsi asetelman päinvastoin. Hän nimesi lain ajajat fasisteiksi ja julistautui itse demokraattiseksi.

Esimerkki kuvastaa sitä purevaa ivaa, mitä hän läpi keskustelun lain vastustajia kohtaan osoitti. Junnilalle huudetut välihuudot olivat samassa rekisterissä, piikikkäitä ja pisteliäitä tokaisuja.

Ilmoittautumalla demokraattiseksi hän sovinnaisti politiikan valtavirtaa vastaan kulkeneen lain vastustuksen. Lain puolustajat eivät tätä hyväksyneet. Osallistumalla puhejarrutukseen sekä Messuhallin tilaisuuteen Junnila oli yksi ’kiihkomielisten’ keulahahmoista.

Veikko Vennamon kielenkäyttö mahtui myöskin samaan äärioikeistolaiseen muottiin kuin Junnilankin. Junnila pitäytyi puheessaan pääasiassa lakiehdotuksen keskeisessä käsitteistössä. Vennamon puheet sisälsivät myöskin kaikki lakiehdotuksen keskeiset teemat. Erona Junnilaan oli, että Vennamo puhui erittäin pitkiä puheenvuoroja, joiden
teemat laajenivat hyvin etäälle varsinaisesta asiasta.

Kekkonen ei halunnut asettua ”halpahintaisena demagogina” pitämänsä Vennamon riepoteltavaksi, olihan hänellä kokemusta Vennamon kanssa kiistelystä heidän toimiessaan Maalaisliitossa 1940- ja 1950- luvuilla.481 Lopullisesti miesten välit rikkoutuivat, kun Vennamo erotettiin Maalaisliitosta. Hän kärsi täydellisen poliittisen
tappion K-linjalle ja Kekkosen kannattajille. Poikkeuslain armoton vastustus kuvastaa osaltaan tätä traumaa.

Lain yhdeksi syyksi tiedettiin, että kukaan muu kuin Vennamo ei
normaaleissa vaaleissa tulisi haastamaan istuvaa presidenttiä. Syyn lausui eduskuntakeskustelussa kommunistien Rauno Korpinen, minkä Vennamo kuittasi ”hölynpölynä”.

Tässä tutkimuksessa osoitettiin, että Vennamon – kuten hänen puoluetovereidensa puheet – olivat tyypillistä SMP:n retoriikkaa. Puheissa puolustettiin laillisuutta valtapuolueiden epärehellisyyttä vastaan. Puheista kuulsi perinteinen ”herraviha”, josta SMP ammensi
kannatuksensa. Puolueet olivat Vennamon mukaan poikkeuslakiehdotuksen myötä irtautuneet ”kansasta” ja poikkeuslain vastustus edusti kansan ”todellista” tahtoa.

Vennamo käytti arvokkaita käsitteitä, kuten ’kansanvalta’ ja ’perustuslaki’ ja julistautui ylevästi näiden asioiden vankkumattomaksi puolustajiksi. Vennamon monet teemat olivat
muodollisesti asiallisia, mutta niiden painoarvoa söi se, että häntä pidettiin eduskunnan häirikkönä. Myös Vennamon tapa yhdistellä argumentteja estottomasti toisiinsa, kuten esimerkiksi ”vallitseva moraalinen rappio” ja poikkeuslaki, heikensi hänen poliittista
uskottavuuttaan.
Hän osallistui vastauspuheenvuoroin aktiivisesti keskusteluun, mikä
kertoo hyvistä puhujanlahjoista. Vennamon kielenkäyttö oli erittäin taitavaa ja sanallisesti rikasta. Vennamo oli tutkimusaineiston valossa puhdasverinen populisti, joka ei pyrkinyt yhteistyöhön edustajatovereiden kanssa, vaan puhui sellaista asiaa, millä uskoi
turvaavansa kannatuksensa.

Junnila ja Vennamo olivat molemmat korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka olivat ajautuneet politiikassa sivuraiteelle. Junnila siksi, että hän oli ajan henkeen liian länsimielinen ja oli Kekkosen politiikkaa vastaan.

Vennamon periaatteettomuus ja populistinen esiintyminen tekivät hänestä toisten silmissä yhteistyökelvottoman. Lisäksi hänkin arvosteli voimakkaasti harjoitettua Neuvostoliitolle mieleistä ulkopolitiikkaa.

Kummankaan kyvykkyyttä politiikassa toimimiseen ei kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Molempien poliittista profiilia poikkeuslain vastustus palveli. Vaalipoliitikon mielessä ovat seuraavat vaalit ja suuri äänimäärä. Tätä tarkoitusta varten poikkeuslain vastustus
näytti tarkoituksenmukaiselta.

Heidän molempien puheista näkyy katkeruus Kekkosta vastaan. Molemmat poliitikot olivat vuosikauden profiloituneet Kekkosen vastustajina.
Heille tämä huipentui juuri poikkeuslaissa. Kekkonen oli valtansa huipulla.

Henkilökohtaisella tasolla molemmat varmasti tunsivat, että yksi mies oli sysännyt heidät pois valtakeskiöstä. Sen vuoksi Junnilan ja Vennamon lain ankara ja keinoja kaihtamaton vastustus oli inhimillisesti ymmärrettävää.

Linkki: Tero Karjalainen, pro gradu: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/1234567...
*

Tero Karjalaisen graduun sisältyy yksityiskohtainen selonteko Tuure Junnilan puheenvuoroista poikkeuslakiesityksen käsittelyn yhteydessä:
Alkaa sivulta 48:
"5 TUURE JUNNILA- TALOUSMIES JA KEKKOSEN VASTUSTAJA"

Sen jälkeen vielä seikkaperäisiä referaatteja ja arvioita muiden poikkeuslain vastustajien puheenvuoroista Eduskunnan pöntöstä.

Ehkä kannattaa lukea!
*

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Kiitos linkistä Tero Karjalaisen graduun ja koko kommentista.
Kyllähän poikkeuslaki on jättänyt tahran muidenkin mieleen kuin Junnilan ja Vennamon. He artikuloivat kritiikin mutta huomioitavaa on että he tai ainakin T.J. vetosivat ihan yleisiin argumentteihin eli parlamentarismin periaatteet. Siksi on hölmöä yrittää tehdä asetelmasta henkilökysymystä. Se että asetelma henkilöidään on suorastaan harhaanjohtavaa yritystä sulkea korvat itse ristiriidalta.

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen

Olen Sinin kanssa samaa mieltä!

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska Vastaus kommenttiin #4

#3
Samoin minä.

Tästä Tuure Junnila vs UKK -pitkittäisleikkauskuvasarjasta ilmenee mielestäni tavattoman paljon vuosien 1962-1978 aikakauden suomalaisen yhteiskunnan ja poliittisen elämän tilasta.
Vaikka Juhani Suomen toispuolinen joskin huolellinen historiankirjoitus, jossa hän näyttävästi on "valinnut puolensa" hämärtääkin harmittavassa määrin aikakauden poliittisen elämän tosiasiallista jakoperustaa, niin kyllä tämä III-osainen sarja mielestäni tuo sen myös alastomana esiin.

Voimme vain kuvitella minkälaisen painostuksen, vainon, häirinnän ja uhkailun sekä mitätöinnin, mustamaalauksen ja dissauksen kohteeksi nuo suomalaiset toisinajattelijat elämässään joutuivat.

He maksoivat kovan hinnan näkemyksistään. Sen prässin alla ei ihminen enää voinut säilyttää ominta luontoaan ja mieltään; siksi aika muutti myös heidän käytöstään ja toimintansa luonnetta, mikä on inhimillisesti ymmärrettävää. Näin ymmärtäisin.

Noina vuosina otteet politiikassa ja yhteiskunnassa olivat - kaikesta huolimatta - paljon kovemmat kuin nyt.

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen

Tuure Junnilasta on juuri ollut puhetta toisessakin Puheenvuoron blogissa. Itse näen Junnilan ja Georg C Ehrnroothin suurina suomalaisina, jotka puolustivat demokratiaa, sananvapautta ja pohjoismaisia arvoja aikana, jolloin Suomi oli Kekkosen johdolla arveluttavasti liukumassa kohti itäeurooppalaista autoritarismia ja sananvapauden kaventamista. Pöyristyttävin esimerkki tästä oli poikkeuslaki Kekkosen uudelleen valitsemiseksi. Luulisi Puheenvuorossa 70-luvun Suomea ylistäneen Esko Seppäsenkin häpeävän jo tätä, no ei kai osaa hävetä ...

Junnilan ja Ehrnroothin työn arvoa ei ole vielä ymmärretty, he olivat "huutavan ääni korvessa", niitä harvoja, jotka uskalsivat oman uransa vaarantaen nousta tuota kehitystä vastaan ja näyttää ulkomaailmallekin, että Suomessakin jotkut haluavat vielä puolustaa länsimaisia arvoja.

Kekkosen hovihistorioitsija Juhani Suomi oli toki uuttera arkistojen koluaja, mutta hänen tyylinsä, jossa Kekkonen nostettiin jumalaksi ja kaikki muut haukuttiin, on vastenmielinen. Se käy esiin jo noistakin katkelmista, jotka Veikko Huuska on blogikirjoitukseensa lainannut.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset