Veikko Huuska

Tuure Junnila hengenheimolaisineen UKK:n kiusana 1968-1972 Osa II

Tuure Junnila hengenheimolaisineen UKK:n kiusana 1968-1972 Osa II

Kivettyneet kiistat

Leikkauskuvia teoksesta: Juhani Suomi: Taistelu puolueettomuudesta.  Urho Kekkonen 1968-1972. Otava, 1996.

Blogikompilaatio aiheesta: väliotsikointi ja tehosteet VH

*

1968

Mielensäpahoittaja

Urho Kekkonen oli voittanut vuoden 1968 presidentinvaalit ylivoimaisemmin kuin yksikään edeltäjistään rauhan oloissa.  Siitä huolimatta kolmannelle kaudelle – viimeiselle, kuten Kekkonen oli päättänyt – lähti katkeroitunut mies.  Voitto ei tuntunutkaan voitolta, koska vaalitulokseen sisältyi ilmeinen protesti. …

Kun Kekkonen oli vaalikamppailun aikana myöntänyt, etteivät suomalaiset vielä olleet noudatettavasta ulkopolitiikasta yksimielisiä, hänet oli oikopäätä leimattu ilmiantajaksi. …

Jos minä kysyttäessä kieltäisin Neuvostoliitossa tunnetut ulkopolitiikkaamme vastustavat suomalaiset käsitykset, niin varmasti – niin oletan – loppuisi se luottamus minun rehellisyyteeni ja vilpittömyyteeni, joka on luonut minulle mahdollisuuden maan etujen valvomiseen sillä ilmansuunnalla.”

Sitä riskiä ei kannattanut ottaa, koska neuvostojohto koki hänet yhä Suomen ulkopolitiikan takuumieheksi.  Sitä paitsi Tuure Junnilan ja Kauko Kareen kaltaisten yksittäiset ylilyönnit kannatti myöntää yksinomaan jo sen vuoksi, koska ne  osoittivat, ettei ulkopolitiikkaa koskeva erimielisyys ollut läheskään niin laajaa, kuin epäluuloinen neuvostojohto kuvitteli.

Vaalikamppailun kokemukset saivat Kekkosen katuman, että hän oli vielä asettunut ehdokkaaksi:

”Kyllä minua todella harmittaa, että olen vielä mukana.  Tekisi mieli lyödä rukkaset pöytään ja sanoa, että minä en ole enää kaikkien saatanan kusipäiden haukuttavana.”

Jotain pettymyksen kipeydestä osoittaa sekin, että Kekkonen palasi asiaan vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1971:

Olen usein katunut, että suostuin ehdokkaaksi vuoden 1968 vaaleissa; minulla olisi näinä vuosina ollut parempaakin tehtävää.”

Juhani Suomi: UKK 1968-1972, s. 15, 16-17.

*

Pääministerin vaihdos 1968

Pääministeriyden osalta Kekkonen lähti alusta pitäen siitä, että tehtävä säilyisi SDP:llä.  Hän uskoi puolueen päätyvän Raafael Paasioon, vaikkei itse tätä parhaana ratkaisuna pitänytkään…

Operaatio Paasiota vastaan käynnistyi SDP:n puolueneuvoston kokouksessa 16.1.1968.  ”Mieliala oli niin kiihkeä, ja kokous ”juntattu”, ettei mikään järkipuhe siihen tehonnut”, kirjasi paikalla ollut kansanedustaja L.A. Puntila tunnelmia.  Puheenvuorossa toisensa jälkeen hyökättiin Paasiota vastaan, ja osansa sai myös valtiovarainministerinä vuoden 1967 loppuun asti toiminut Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto, jonka talouspolitiikkaa arvosteltiin ankarin sanoin. …

Paasio piti päätöstä etukäteen juntattuna ja uumoili sen takaa vanhan vastustajansa Väinö Leskisen pyrkimyksiä palauttaa puolue takaisin tannerilaisille linjoille. ..

Kiusallisessa tilanteessa SDP:n oli pyrittävä nopeasti sopimaan kelvollisesta pääministerikandidaatista niin, etteivät puolueen sisäiset erimielisyydet enää entisestään korostuisi.  … Ehdokkaina nostettiin nyt esille Kokkola, puolueen varapuheenjohtaja Lindblom, maaherra Matti Viitanen sekä Paasion hallituksen kauppa- ja teollisuusministeri Olavi Salonen.  Sen jälkeen kun Paasio kaatoi Lindblomin*) ulkopoliittisella leimakirveellä, pääkandidaateiksi jäivät Salonen sekä varsinkin Kokkola, jonka puolesta Puntila kävi puhumassa Tamminiemessä.  Moinen aloitteellisuus oli kuitenkin turhaa.  Kekkonen torjui Kokkolan (”Voi hyvänen aika.  Eihän hän kykene!”) aivan kuten oli aiemmin hylännyt Raatikaisen esittämän Salosen (”Liian liikkuvainen, haihatteleva, äkkiottoinen, ei tunne politiikkaa”).  Sitä paitsi Kekkonen oli jo valinnut oman ehdokkaansa. …

Kekkosen valinnan perustelut olivat yksiselitteiset:

maan talous oli niin vakavassa tilassa, että tarvittiin välttämättä tulopoliittinen kokonaisratkaisu.  Sitä toteuttamaan oli otettava mies Suomen Pankista.  Koivisto oli sopivin senkin vuosi, että hän oli osallistunut ”Liinamaan paperin” valmisteluun.

*) Olavi Lindblom sai myöhemmin kokoomuksen Tuure Junnilasta vankan puolustajan (esim. Aamulehti29.2.1968 ja Helsingin Sanomat 5.3.1968).

Suomi: Emt. s. 24, 25, 29, 747.

*

SDP:n Canossan matka Moskovaan 15.5.1968

”Tavatessaan kuukautta myöhemmin Kekkosen Brezhnev totesi tyytyväisenä Neuvostoliiton  suhteiden Suomen sosiaalidemokraatteihin ”viime aikoina” parantuneen.  Moskovassa ei suinkaan kuviteltu, että koko puolue olisi yhtäkkiä muuttanut näkemyksiään.  …

NKP:ssa arvioitiin, että luotu kontakti tarjosi jo edellytyksiä vaikuttaa SDP:hen niin, että se tulevaisuudessa toimisi yhä pontevammin työväenpuolueiden yhteistyön ja naapuriystävyyden syventämiseksi.

SDP:ssä, missä näitä tavoitteita ei tunnettu, Moskovan-matkaa juhlittiin voittona.  Puolueen ja neuvostoliittolaisten välillä ei tarvittu enää välikäsiä, julisti tyytyväinen Paasio eduskuntaryhmässä.  Kaikki eivät kuitenkaan jakaneet sosiaalidemokraattien riemua.  Esimerkiksi kokoomuksen oikealla siivellä tapahtunutta tulkittiin tyystin toisenlaisessa sävyssä.  Maan suurin puolue oli luopunut puolueettomuuspolitiikasta, arvioi kansanedustaja Tuure Junnila vierailun tuloksia eduskunnassa.  Valtalehti Helsingin Sanomien julkaisemassa pilapiirroksessa matka tulkittiin nöyristelyksi.

Suomi: Emt. s. 41.

*

Junnila Brezhnevin hampaissa

Jo aiemmin Kekkonen oli nostanut varoittavaksi esimerkiksi kansanedustaja Tuure Junnilan ulkomaista lukijakuntaa varten kirjoittaman teoksen.  Hän katsoi siinä ”hyvin jyrkästi hyökättävän Neuvostoliittoa vastaan”.  Esitetynkaltaiset vastuuttomat mielipiteet tekevät mahdottomaksi sen, että Neuvostoliitossa voitaisiin uskoa Suomen ulkopoliittiseen yksimielisyyteen, Kekkonen totesi.

Junnilan kirja oli jo muutaman vuoden takaa, mutta Kekkosella oli toki tuorettakin tietoa siitä, etteivät käsitykset Moskovassa juuri olleet muuttuneet.  Muun muassa hänen kesäkuisen (1968) Neuvostoliiton-matkansa aikana Brezhnev puutui Suomen ”oikeistopiirien” toimintaan syyttäen niitä yksipuolisesta tähyilystä länteen sekä pyrkimyksistä tulkita puolueettomuuspolitiikkaa tavalla, joka oli ristiriidassa YYA-sopimuksen kanssa.

Suomi: Emt. s. 48-49.

*

Tannerin testamentti

”Uuden mahdollisuuden testata Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden tilaa tarjosi Karjalaisen virallinen ulkoministerivierailu helmikuussa 1969.  Sitäkin – kuten pääministeri Koiviston matkaa (22.10.1968) – edelsi hämmentävä episodi.

Pravda julkaisi 7.2.1969 laajan artikkelin, jossa syytettiin, että Suomessa toimi voimia, jotka pyrkivät vahingoittamaan maan suhteita Neuvostoliittoon:

”Kaiken tämän takana häämöttää tietty poliittinen linja, jonka inspiroijina ovat äärimmäiset oikeistopiirit, jotka ovat tiiviisti yhteydessä lännen monopolipääomiin.  Nämä piirit … pyrkivät kaikin tavoin murtamaan … Suomen nykyisen ulkopoliittisen linjan … ja saattamaan Suomen uudestaan länsivaltojen imperialistisen politiikan vanaveteen.”

Lehti syytti tästä muun muassa kansanedustajia Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth ja Veikko Vennamo, Uuden Suomen ja Aamulehden ”ympärille ryhmittyneitä taantumuksellisia” sekä SDP:ssä toimivia voimia, ”jotka eivät millään tahtoisi luopua kuuluisan V. Tannerin heille testamenttaamasta suunasta”.

Myöhemmin kävi ilmi, että artikkeli oli (lähetystöneuvos V.S.) Stepanovin laatima ja sen motiivit olivat ensi sijassa kauppapoliittiset.

Suomi: Emt. s. 145-146.

*

NATOn turvatakuut

Neuvostoliitto miehitti Tshekkoslovakian 21.8.1968

NATO:n ministerikokous oli marraskuun puolivälissä 1968 käsitellyt Tshekkoslovakina opetuksia ja oli tällöin julkilausumassaan varoittanut, että vastaisuudessa mikä tahansa Neuvostoliiton interventio, joka vaikuttaisi suoraan tai epäsuorasti Euroopan tai Välimeren tilanteeseen, tulisi johtamaan vakavaan kansainväliseen kriisiin. 

Vielä pitemmälle mentiin julkisuuteen saatetussa Yhdysvaltainulkoministerin Dean Rukin puheenvuorossa, jossa NATOn turvatakeet ulotettiin myös sen ja Varsovan liiton väliin jäävälle nk. harmaalle vyöhykkeelle.

Rusk mainitsi puheenvuorossaan myös Itävallan, Jugoslavian ja Romanian.  Hänen avustajansa vihjaisivat myöhemmin, että Suomenkin nimi oli ollut listalla.  Myös Saksan Liittotasavallan ulkoministeriöstä annettiin lehdistölle kuva, että Suomi luettiin NATO:n piirissä mainittuun harmaaseen vyöhykkeeseen.  Kaikki tämä kiistettiin myöhemmin, mutta suomalasten tekemien tutkimusten jälkeen oli pidettävä ilmeisenä, että Suomen nimi oli tavalla tai toisella ollut kokouksessa esillä.  …

Suomi esitti Auswärtigen Amtille (SLT:n ulkoministeriö, VH) vakavan paheksumisensa, ja pääministeri Koivisto ja ulkoministeri Karjalainen sanoutuivat Itävallan ulkoministerin tavoin irti NATO:n suojelusta.  Hallituksen taholta korostettiin, ettei Suomella ollut vihollisia ja että sen turvallisuus perustui puolueettomuuspolitiikkaan.

Kekkonen oli tapahtuneesta kuohuksissaan. Yritykset ulottaa NATO:n takuu nk. harmaalle vyöhykkeelle merkitsivät jo sinällään yritystä muuttaa Euroopassa vallitsevaa status quota, mitä Neuvostoliitto oli jo aiemmin ilmoittanut pitävänsä casus bellinä (aiheena aloittaa sota, VH).  Aivan erityisen vahingollista oli ollut Suomen kytkeminen mukaan tämänkaltaisiin kaavailuihin.  Olisihan takuun ulottaminen Suomeen merkinnyt käytännössä sitä, ettei NATO enää halunnut tunnustaa sen puolueettomuusasemaa, vaan pyrki nyt omaksumaan jonkinlaisen holhoojan roolin. …

Mutta eivät ainoastaan tiedot NATO:n Suomen ylle levittämästä sateenvarjosta olleet vahingollisia.  Sitä olivat yhtä lailla harmaa vyöhyke –kiistelyn kuumimmassa vaiheessa lännestä esitetyt näkemykset, että Suomi luettiin siellä Neuvostoliiton intressipiiriin.

Pentagonia lähellä oleva Hudson-instituutin johtaja, professori Hermann Khan totesi Ranskan televisiolle antamassaan lausunnossa, että jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen, ei Yhdysvallat reagoisi siihen mitenkään:

Me olemme pyyhkäisseet tämän maan pois kartalta.”

Kannanotto, jonka State Department (US  ulkoministeriö, VH) sittemmin dementoi ja jota se syvästi valitti, tarjosi tervetulleen todisteen kaikille niille, joiden mielestä Suomi – tai pikemminkin Kekkonen – oli epäonnistunut puolueettomuuspolitiikkansa rakennustyössä.  Kuvaava oli kansanedustaja Tuure Junnilan yli Ilta-Sanomien etusivun taitettu tuomio:

Puolueettomuusvakuutteluissa on paljon itsepetosta.”

Suomi: Emt. s. 152-155.

*

Sähköveturikaupat

Suomeen palattuaan Koivisto (Moskovassa 22.10.1968) antoi lehdistölle haastattelun, jossa hän kertoi neuvostoliittolaisten alittaneen, ettei maiden välinen kauppa ollut kehittynyt yhtä suotuisasti kuin aiemmin.  Tässä yhteydessä hän korosti, että päätös sähkövetureista oli tehtävä nopeasti ja esitti omana käsityksenään, että niiden tilaaminen Neuvostoliitosta vastasi Suomen kansallisia etuja.

”Siitäkös rähinä”, kommentoi Kekkonen lehdistön ärtynyttä reaktiota päiväkirjaansa. 

Lausunnon motiiveista yritettiin saada selvyyttä jopa eduskunnan kyselytunnilla, mutta ilman tulosta.  Kansanedustaja Junnilan pääministeriltä saama vastaus oli niin ympäripyöreä, että siitä etsi turhaan ajatuksen päätä.

Suomi: Emt. s. 158.

*

Vaalilain uudistus 1969

Vaalilain uudistuksen tekivät kauppahintansa erityisen houkuttelevaksi puoluesihteerikomitean esittämät ylemmän asteen vaaliliitot, nk. vaalirenkaat.  Niiden puitteissa puolue olisi voinut muodostaa lukuisia vaaliliittoja ja siten moninkertaistaa ehdokasmääränsä.  Renkailla vaalimatematiikasta kärsivät oikeistopuolueet olisivat kyenneet entistä tehokkaammin estämään äänten hukkaamisen.  Pienpuolueita taas houkutteli toisaalta mahdollisuus yhdistyä, toisaalta käsitys, että vaalirenkaat turvaisivat aiempaa paremmin vähäistenkin ryhmien toiminnan.  …

Se mitä Kekkonen Koiviston ajamassa esityksessä nimenomaan vierasti, olivat vaalirenkaat.  Hän katsoi niiden johtavan vaaliteknisten järjestelyjen pakosta ennen pitkää kaksipuoluejärjestelmän, joka tulisi merkitsemään sitä, että vedenjakavaksi suomalaisessa politiikassa vakiintuisi sosialististen ja ei-sosialististen puolueiden vastakohtaisuus, mikä pitemmän päälle olisi maalle äärimmäisen turmiollinen. 

Tähän perusteluun Kekkonen vetosi jo presidentin esittelyssä ja palasi siihen uudelleen 2.3.1969 Helsingin Sanomiin laatimassaan artikkelissa, joka sekin jo poikkeuksellisuudessaan osoitti, kuinka suuren painon hän loppujen lopuksi tapahtuneelle antoi.  Esitetty syy vaikuttaa motiivina uskottavalta.  Niin tyystin vastakkainen se oli sille periaatteelle, joka oli hallinnut Kekkosen poliittista ajattelua aina 1930-luvulta lähtien: nk. porvariston ja vasemmiston välille ei saa syntyä erottavaa juopaa. …

Kekkosen menettely herätti poikkeuksellista huomiota.  Reaktioiden ääripäitä edustivat sosiaalidemokraattien avoimesti julkituoma vilpitön tyytyväisyys vaalilain saattamisesta ”oikeille raiteille” sekä toisaalta kokoomuksen johdon ja lehdistön suunnaton katkeruus. 

Kritiikki kohdistui ensi vaiheessa nimenomaan Kekkoseen.

Se, että Tuure Junnila kauhisteli ”presidenttidiktatuuria” (tosin joutuen myöntämään, että päätösvalta asiassa oli kokonaan eduskunnalla) ei ollut mitään uutta.  Mutta kun (kokoomuksen pj) Juha Rihtniemikin kritikoi äänekkäästi vallan keskityspyrkimyksiä, osoitti se ilmapiirin tulehtuneen.

Suomi: Emt. s. 256-257.

*

Vapaat vaalit

Suomessa järjestettiin 15.-16.3.1970 eduskuntavaalit, joiden lopputulos muodostui yllättäväksi. …

Hallitusrintama menetti peräti 29 edustajanpaikkaa. …

Ankarimmin äänestäjien protesti kohdistui Keskustapuolueeseen, joka menetti 14 paikkaa (50-36).  TPSL menetti kaikki 7 paikkansa, SKDL:n tappio oli 5 ja SDP:n 3 paikkaa. …

Vaalien suurvoittajaksi nousi Veikko Vennamon SMP, jonka ryhmä kasvoi yhdestä miehestä 18-jäsenseksi.  Kokoomus kasvatti paikkamääräänsä yhdellätoista (26-37), ja SKL sai ensimmäisen edustajansa valtiopäiville. …

Voittaneiden puolueiden reaktiot olivat riemukkaita ja yleensä asiallisia. 

Mutta oikeiston sisältä löytyi yhä vanhaa hapatusta.  Esimerkiksi Georg C. Ehrnrooth oli jo ennen vaaleja korostanut, että suuret arvot olivat vaakalaudalla: äänestäjillä oli mahdollisuus estää Suomen liukuminen kohti sosialistista pakkoyhteiskunta ja yleensäkin reagoida kaikkea sitä vastaan, mitä Kekkonen ja hänen politiikkansa edustivat.

Junnila puolestaan riemuitsi ensimmäisistä ”vapaista vaaleista” pitkään aikaan ja korosti niiden osoittavan ”ystävillemme lännessä” Suomen ulkopolitiikan suunnan.

Suomi: Emt. s.362, 365.

*

Kokoomuksen puolueohjelman uudistus 1970

Ohjelmasta tulikin lopulta kompromissi.  Rihtniemeä lainaten ovi uudistuksille saatiin auki, mutta puolueen vanhoilliset voimat estivät kaiken muun.

Tämänkaltainen asetelma tekee ehkä ymmärrettävämmäksi sen, ettei Kekkonen niinkään pannut painoa kokoomuksen johdon esiintymiselle ja linjauksille, vaan teki johtopäätöksensä lähinnä oikean laidan, konservatiivisen siiven, kannanotoista. 

Siihen näyttikin olleen useitakin syitä.  Yksi niistä oli se, että Junnilalla ja hänen hengenheimolaisillaan näytti vähälukuisuudestaan huolimatta olevan niin paljon vaikutusvaltaa, että he pystyivät toistuvasti vesittämään puoluejohdon uudet linjaukset.

Toiseksi juuri Junnilan kaltaiset kantaa ottavat ja aktiiviset esiintyjät loivat julkisuudessa kuvaa kokoomuksen linjasta. 

Vaikutusta oli varmasti silläkin, että samat hahmot kävivät päättymätöntä sissisotaa Kekkosta vastaan eivätkä jättäneet käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta arvostella ja mustata tätä.

Suomi: Emt. s. 371-372.

*

Kokoomuksen ääri-ilmiöt Kekkosen tähtäimessä

Kekkosen kommentti vanhalle ystävälleen Lauri Aholle on tässä suhteessa paljastava:

”Sinä ihmettelit, että oikeiston ja minun välit ovat olleet epätyydyttävät.  Kun luin eilisen Uuden Suomen lainauksen Nootti-lehdestä, niin ihmettelyyn ei liene paljon aihetta.”

Eniten Kekkosta ärsyttivät kokoomuksen oikean laidan kulkijoiden ja edellä mainittujen lehtien ulkopoliittiset kannanotot, jotka toistuvasti tarjosivat neuvostoliittolaisille tilaisuuden kritiikkiin.  Juuri niihin hän viittasi esimerkiksi irtisanoessaan myöhemmin Aamulehden tilauksen (7.9.1970):

Lehden ulkopoliittinen suunta on ollut kaivamassa pohjaa maan kansainväliseltä asemalta ja menestykseltä. … Jos maata olisi johdettu lehden suosittujen ulkopolitiikan asiantuntijoiden johdolla, kuten K. Kare, L. Rane, K. Kyyrö, Yrjö R. Saarinen, nimimerkki ”Aura” ja keitä kaikkia heitä on ja on ollut, olisi joko saavutettu ”everstien” Kreikan ihannedemokratia tai meitä oli kohdannut – kuvaannollisesti sanoen – sellainen onnettomuus, että ei edes Matti Virkkusen suurella taidolla ynnä verrattomalla ulkopoliittisella arvovallalla olisi voitu ostaa armeijalle niin monta saapasparia kuin luvassa oli.”

Suomi: Emt. s. 372.

*

UKK-sopimus 1970

Tamminiemeen suunnattu kommunistien kirjekampanja uhkasi Kekkosta ”työväestön” luottamuksen menettämisellä ja syytti häntä antautumisesta ”työnantajapiirien” ja ”20 perheen” presidentiksi.

Samoja väitteitä toisteltiin lehtien palstoilla.  (SKP:n) Pääsihteeri Arvo Aalto vaati julkisuudessa presidentin valtaoikeuksien olennaista rajoittamista.

Lämmintä tukea tällaiset kannanotot samaten kuin Kekkosen menettelyn kritiikki saivat muun muassa Junnilalta ja Ehrnroothilta, joita ei juuri ollut tavattu löytää samasta rintamasta äärivasemmiston kanssa.

Tukea SKP sai Beljakovilta, joka vuodatti Saariselle kiitosta ja kertoi puolueen hankkineen menettelyllään ”pisteitä” Moskovassa.  Suurlähettilään mukaan UKK-sopimus oli osoitus siitä, että Kekkonen oli arvioinut työläisten asenteen väärin.

Suomi: Emt. s. 505.

*

UKK Zavidovossa 23.-25.2.1971

Juuri Kekkosen vierailun edellä sattuneet tapahtumat antoivat neuvostojohdolle uuden todisteen esitettyjen syytösten paikkansapitämättömyydestä.

Kaikki sai alkunsa Uuden Suomen julkaisemasta Tuure Junnilan puheesta, jossa tämä luonnehti Kekkosen epävirallisia Neuvostoliiton-vierailuja parlamentaariseen demokratiaan soveltumattomiksi ja vaati, että ulkoministerin oli seurattava presidenttiä edessä olevalle matkalle Zavidovoon, jota esillä olleista asioista saataisiin selvyys.

Junnila vaati myös, että eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan tuli saada sekä ennen matkaa että sen jälkeen ”seikkaperäinen selvitys” metsästyksen lomassa käydyistä keskusteluista.

Kekkonen otatti välittömästi yhteyttä valiokunnan puheenjohtajana toimivaan Kalevi Sorsaan ja pyysi tätä kutsumaan valiokunnan koolle informointia varten.  Presidentti saapui vierailua edeltävänä päivänä järjestettyyn tilaisuuteen selvästi loukkaantuneena. 

Hän kertoi, ettei hän tiennyt, mitä asioita Zavidovossa nousisi esille, mikä piti paikkansa. 

Vaatimukseen ulkoministerin mukaantulosta hän huomautti etteivät isännät olleet esittäneet kutsua kenellekään hallituksen jäsenelle: ”En voi vastata minulle tehtyyn kutsuun, että tulen, jos se ja se hallituksen jäsen myöskin saapuu mukanani, koska en saa yksin matkustaa.”

Kekkonen teki selväksi, että tilaisuus oli järjestetty yksinomaan ja vain sen vuoksi, että suurin oppositiopuolue kokoomus oli sitä vaatinut, mitä hän piti osoituksena ”asiattomuudesta, epäluulosta ja pahansuopuudesta pieneenkin Neuvostoliiton taholta meihin kohdistettuun huomaavaisuuteen ”.  Jossakin toisessa, Suomea suuremmassa maassa kolmen korkeimman neuvostojohtajan vierailukutsu olisi otettu vastaan suurella mielihyvällä, hän kärjisti.

Valiokunnan kokoomuslaiset jäsenet kiistivät jyrkästi presidentin tulkinnan.

Ilaskivi korosti puolueensa seisovan ”lujasti” Paasikiven-Kekkosen linjalla.  Holkeri puolestaan tähdensi useampaan otteeseen Junnilan esittävän pelkästään omia näkemyksiään ilman minkäänlaista puolueen mandaattia, mihin Kekkonen välittömästi sivalsi:

”Mistä minä milloinkin tiedän, milloin on kyseessä kokoomuksen virallisesta kannasta, kun puolueen pää-äänenkannattaja on sivuillaan julkaissut edustaja Junnilan puheen varsin huomattavassa muodossa.  Olisi lyötävä kai jonkinlainen leima otsaan kullekin, jossa sanottaisiin, kuka edustaa milloinkin edustaa puolueen virallista kantaa.” …

Julkisudessa keskustelu ei kuitenkaan laantunut, sillä Uusi Suomi ja Kekkosen oikeistolaiset perivastustajat jatkoivat sitä tyynnyttelyistä piittaamatta.

Suomi: Emt. s. 525-526.

PS. Kekkonen noudatti myös sikäli Junnilan ”vaatimusta”, että antoi välittömästi Zavidovosta palattuaan televisiolle laajan matkaansa käsittelevän haastattelun. (JS: Emt. s. 804).

*

Kekkosen Saksan-aloite 1971

Kekkonen kutsui 1.9.1971 ulkoministeri Väinö Leskisen, valtiosihteeri Richard Töttermanin ja UM:n poliittisen osaston päällikön Risto Hyvärisen lounaalle Tamminiemeen, missä hän esitti, ”että olisi valmisteltava Saksojen tunnustamista” keväällä laadittujen suuntaviivojen mukaisesti. Presidentti kaavaili, että aloite julkistettaisiin hänen asiaa käsittelevässä puheessaan.  Siihen asti hanke oli kuitenkin pidettävä salassa, hän vannotti.  Jos näet Bonnissa saataisiin suunnitelmasta vähäisintäkään vihiä, se saattaisi jo etukäteen leimata kaavaillun kaltaiset toimet epäystävälliseksi teoksi.  Silloin vielä liikkeelle lähtemätön Suomi joutuisi väistämättä pitäytymään entisellä kannallaan. …

Muutama päivä edellä kuvatun Tamminiemen lounasneuvottelun jälkeen Leskinen matkusti Pohjoismaiden ulkoministerikokoukseen Kööpenhaminaan.  Siellä hän iltaa istuttaessa puhui varomattomasti sivu suunsa ja tuli paljastaneeksi, että Suomi suunnitteli Saksojen tunnustamista.  Julkisuuteen tieto tapahtuneesta vuosi Ruotsin ulkoministerin kautta ja aiheutti välittömästi kiivaan lehtikeskustelun Suomessa. …

Myös johtavat länsivallat antoivat ymmärtää, ettei Suomen aloitteen ajankohta ollut loppuun asti harkittu.  Sen arveltiin vaikeuttavan Saksojen välisiä neuvotteluja.  Saksan-paketin sisältöä sen sijaan ei arvosteltu.  Ainakin Yhdysvaltain osalta kriittinen reaktio perustui Brandtin hallituksen nimenomaiseen pyyntöön.

Altista tukea lännestä tuleva arvostelu sai – kuten aina ennenkin – Kekkosen perivastustajilta.

Siihen hän kuitenkin oli vähitellen oppinut suhtautumaan jo huumorilla:

”…ehdin jo luulla, että Suomi teki virheen, kun jätti Saksaa koskevan aloitteen.  Kun nyt Ehrnrooth ja Junnila ovat puheissaan sitä arvostelleet, olen rauhoittunut ja havainnut, että sittenkin olimme oikeassa”.

Merkille pantavaa oli, ettei oppositiossa oleva kokoomus yhtynyt arvostelijoihin, mikä ilmeisestikin johtui suurelta osin puheenjohtaja Holkerin rohkeasta luotsauksesta.

Suomi: Emt. s. 588, 590, 594.

*

YK:n pääsihteerivaali 1971

Aika oli kuitenkin ajanut jo kompromissiehdokkaan ohi.  Vielä samana iltana 21.12.1971 paikallista aikaa turvallisuusneuvosto pääsi yksimielisyyteen ja päätti suosittaa yleiskokoukselle, että pääsihteeriksi nimitettäisiin Kurt Waldheim.  Äänestyksessä suurimman kannatuksen sai kyllä Argentiinan ehdokas, mutta hänellä oli yhä vastassaan yhden suurvallan veto.  Waldheimiin ei sen sijaan vetoa kohdistunut, kun kiinalaiset saivat Pekingistä uudet ohjeet äänestää hänen puolestaan.  Jakobsonia kannatti yhdeksän jäsentä ja vastusti viisi.

Jälkimmäisiin ääniin sisältyi Neuvostoliiton veto.  Ranska pidättyi edelleen äänestämästä Jakobsonia.

Koetun tappion jälkeen oli selitysten vuoro.  Siihen oli sitäkin suurempi syy, kun kilvassa epäonnistuminen näytti herättävän yleistä ärtymystä.  Se taas epäilemättä johtui siitä – kuten Kekkonen myöhemmin Liimataisena kirjoitti – että Jakobsonin mahdollisuuksista oli luotu julkisuudessa perusteettoman optimistinen kuva.

Tuure Junnila kitikoi tapahtunutta ”nolausta” eduskunnassa.  Lehtiuutisten mukaan hän paheksui sitä, ettei asiasta ollut etukäteen sovittu neuvostoliittolaisten kanssa.

Tämä sai Kekkosen kivahtamaan tapaamalleen Holkerille, ettei Suomen aloitteista ollut ennenkään sovittu etukäteen Moskovan kanssa eikä niin tultaisi tekemään vastakaan.  Mikäli Junnila sitä vaatii, ”annan pitkät paskat sellaiselle itsenäisyystaistelijalle”.

Suomi: Emt. s. 621-622.

*

UKK:n Zavidovon vierailun 1972 kommunikea

Vaikka Kekkonen korostikin, miten uusi teksti oli ”sidottu” hänen valtiovierailunsa tiedonantoon sisältyneeseen puolueettomuustunnustukseen, ei se tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi ollut selvillä uuden muotoilun heikkouksista samaten kuin omien vaikutusmahdollisuuksiensa rajallisuudesta ja epäkiitollisesta asemastaan. 

Tässä suhteessa hänen kärjekkäät kommenttinsa asiaa vatvoneelle Lauri Aholle ovat paljastavat:

Kyllä minä mielelläni – jos olisi toiveita - lähetän Junnilan tai kenen muun kokoomuslaisen tahansa hakemaan Moskovasta paremman puolueettomuuskannanoton kuin minä sain esim. 21.7.1970, johon äskeinen tiedonanto on sidottu.”

Suomi: Emt. s. 686.

*

Kohti vuoden 1974 poikkeuslakia

Kekkoselle tehtiin myös selväksi, että (kok.) puolueen johto toivoi aikaansaavansa toimivan yhteyden häneen (tammikuussa 1972, VH).  Asiat puhuttiin halki.  Kekkonen palasi vielä kerran Virkkusen vaalikampanjaan 168 ja totesi muun muassa Junnilan pilaavan esiintymisellään puolueen johdon yritykset rakentaa ulkopoliittista uskottavuutta. 

Holkeri kertoi puolueessa kaavaillun Junnilan erottamista, mistä Kekkonen kuitenkin varotteli.  Murheenkryynejä kun oli kosolti muitakin: ”Uusi Suomi, Aamulehti, vanhat jne.”

Keskustelu puhdisti ilmapiiriä, mitä tavallaan symboloivat presidentin Holkerin kanssa tekemät sinunkaupat.

Suomi: Emt. s 705-706.

*

Punainen vaate

Ongelmia (poikkeuslain valmistelulle, VH) tuotti se, että puolueväessä oli myös niitä, joille jo ajatus Kekkosen jatkamisesta presidenttinä oli punainen vaate.

Junnila, joka ilmoitti vastustavansa Kekkosen ulkopolitiikkaakin, pelotteli presidentin diktatuurilla; Kullervo Rainio taas kansanvallan kaventumisella.  

Joillekin jo pelkkä huhu kokoomuksen tuesta Kekkoselle symbolisoi antautumista kommunistien edessä.

Suurinta vaikeutta puoluejohdolle tuotti se, että äänekkäimpinä vastustajina, niin Kekkosen kuin poikkeuslain, esiintyivät puolueen päälehdet, jotka muokkasivat kentän mielipidettä johtoa vastaan.

Siksi oli syytä edetä äärimmäisen varovasti.

Kun kokoomus-puolueen hallitus 19.4.1972 käsitteli Kekkosen ilmoitusta, Holkeri otti varovaisen myönteisen kannan poikkeuslakiin.

Perusteluina hän vetosi Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa esiintyneisiin ongelmiin sekä toisaalta siihen, että ”farssimaiseen vaalitaisteluun” (Vennamo vastaan Kekkonen) lähteminen olisi sittenkin arveluttavampaa kuin poikkeusmenettelyyn turvautuminen.

Ratkaisuksi, joka tyydyttäisi jyrkempiäkin, puoluejohto keksi neuvoa-antavan kansanäänestyksen. …

Kansanäänestyshanke kariutui pian SKP:n, Rkp:n ja pääministeri Paasion vastustukseen.  Sen jälkeen taistelu poikkeuslaista alkoi repiä kokoomusta ja pian myös koko poliittista kenttää.

Suomi: Emt. s. 724-724.

*

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (11 kommenttia)

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

VAlittiinkohan Waldheim siksi, että USA ja NL hyvin tiesivät hänen SS-taustansa - joten molemmat saattoivat kiristää asian ilmitulolla?

Sinänsä ironista, että mieluummin SS-mies kuin suomenjuutalainen YK:n pääsihteeriksi...vai juutalaisuusko se ongelma olikin?

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Ongelma oli ensisijaisesti juutalaisuus noina aikoina, kun arabimaat olivat tiukasti Neuvostoliiton suojatteja. Mutta ei Jakobsoniin muutenkaan Neuvostoliitossa luotettu. Oli aivan liian länsimainen diplomaatti.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Suomi ei kyllä ole oikein hyvä lähde kun on itse niin suomettunut. Mutta niitä hyviä lähteitä ei olekaan Junnilan suhteen kuten Ehnroothin jonka Riku Keski-Rauska on saanut kiitettävästi kansiin.
Junnilasta on vain pinnallista materiaalia. Hän oli lukenut mies ja intellektuelli eikä siksi kiinnosta streeberioikeistolaisia. Moni sivistysvihaaja tyyppiä Halla-aho koittaa käyttää Junnilaa keppihevosenaan mikä on pöyristyttävää.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Suomi on nimenomaan mitä parhain lähde suomettuneen historiankirjoituksen tavasta suhtautua tosiasioihin. Junnilasta on väitöskirjan tehnyt Petri Nummivuori. Se on kai edelleen luettavissa yliopston sivuilla. Se muistaakseni oli tuhti 2-osainen järkäle. Hyllyssäni on suppeampi kansanpainos. vuodelta 2009.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

No kultakirjaimet kirjan kannessa ehkä kertoo jostain. Uudelle kirjalle olisi kyllä tilaa ja ehkä tilaustakin.

Käyttäjän taistolainen kuva
taisto vanhapelto

Tuure Junnilaa myös arvostettiin Neuvostoliitossa; hän puhui Neuvostoimperiumista, mitä määritelmää talonpoikaisessa tsuhnien maassa pidettiin sopimattomana, mutta imperialistisessa Neuvostoliitossa tosiasian havaitsemisena ja tunnustamisena.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Altrightin aikana kaikki mitä Junnila edusti on hyvin ahtaalla. On erikoista että hyökkäys perinteistä länsimaista ethosta ja selkärankaa vastaan tulee "oikealta".
Tärkein Junnilan ominaisuus oli puheen selkeys ja totaalinen kieroilun tai lässytyksen puute. On hämmästyttävää että sen tason ylläpitäjiä ei enää löydy paljoakaan kuten ei perinteistä oikeistoakaan. Carl Haglund oli yksi poikkeus mutta ei halunnut jatkaa politiikassa.
Sen sijaa vasemmistossa vielä arvostetaan länsimaisia hyveitä tältä osin. Esim Li Anderssonin artikulaatio kertoo että ottaa puheviestinnän vakavasti.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Erkki Aho
on sivustollaan koonnut erinomaisen kuvauksen UKK-poikkeuslakihomman käynnistymispisteestä.

Kuvaus perustuu Eino Uusitalon muistelmiin, ja suomalaisen demokratian alennustilan alkiopisteen kuvana se ansaitsee tulla esitetyksi myös tässä:

”Vuoden 1974 presidentinvaalien lähestyessä ilmaisi UKK haluttomuutensa lähteä enää mukaan vaaleihin. Edellisten eli vuoden 1968 presidentin valitsijamiesvaalien tunnelma oli Kekkosen muistissa vastenmielisenä kokemuksena, mutta yleensäkin vaikutti siltä, ettei hän ollut halukas jatkamaan tasavallan presidentin tehtäviä. Tämän sain selvästi havaita keskustellessani presidentin kanssa, Eino Uusitalo kirjoittaa kirjassaan Jälkipeli.

UKK oli vaikean tilanteen edessä. Hänen kertomansa mukaan häntä vaadittiin jatkamaan, sillä sen enempää hänen seuraajastaan kuin yksimielisyydestä seuraajan suhteen ei ollut tietoa. Kansainvälinen tilanne huolestutti myös monia niin, että Kekkosen viisautta, kaukonäköisyyttä ja kokemusta tarvittiin ikään kuin ”turvana kelkassa”.

Noihin aikoihin UKK kutsui Tamminiemeen Kustaa Vilkunan, Ahti Karjalaisen, Arvo Pentin, Matti Kekkosen ja minut ”keskustelemaan asioista”, Eino Uusitalo kirjoittaa. Menomatkalla arvailimme, mitähän asiaa Kekkosella on. Astuimme Tamminiemen portista sisään. Aurinko kurkisteli vaimeana pilviharson takaa ja hiljaisuus pihassa kuvasteli mietteliäiden vieraiden mielialoja. Noustuamme kiviset portaat ylös avasi palvelija meille oven ja kutsui sisään. Jätimme päällysvaatteemme alaeteisen naulakkoon, ja adjutantti ohjasi meidät alakerran suurimpaan huoneeseen istumaan ja ilmoitti, että presidentti tulee aivan kohta.

Kekkonen asteli yläkerrasta puisia portaita alas ja tuli kättelemään meidät. Istuuduttuamme UKK otti esille kirjeluonnoksen, jonka päällä luki: ”Luottamuksellinen”. Hän luki meille kirjeen, joka oli osoitettu silloiselle pääministerille Rafael Paasiolle. Teksti oli seuraavanlainen:

”Keskusteltuaan tänään pääministeri Paasion kanssa, on presidentti Urho Kekkonen saattanut julkisuuteen seuraavan tiedonannon: Joulukuun 8. päivänä 1967 pitämässäni puheessa lausuin seuraavaa: ”Jos näet olen vuonna 1974 vielä kantaani lausumassa, niin ehdokkaaksi en halua enkä suostu suostu”. Muoto, jonka lausuntoni oli saanut, aiheutui siitä, että puheessani oli edellä selostanut K. A. Fagerholmille tehtyä tiedustelua, tulisinko minä vielä 1974 olemaan presidenttiehdokkaana. Fagerholm oli vastannut, että hän ei usko minun suostuvan ehdokkaaksi. Yhdyttyäni Fagerholmin käsitykseen esitin alussa lainaamani lauseen. Tietenkin pysyn tuolloin antamassani sanassa. Presidenttiehdokkaaksi en halua enkä suostu. Tähän voin lisätä, että en liioin halua neljättä presidenttikautta. Nyt on asianlaita kuitenkin se, ett kuukausien mittaan on monelta vaikutusvaltaiselta taholta käännytty puoleeni ja tiedusteltu, enkö sittenkin suostuisi ottamaan vastaan presidentin toimen vielä 1974 jälkeen, jos minut tehtävään valitaan. Ensimmäisissä keskusteluissa olen tiedusteluihin vastannut kieltävästi. Ehdotuksia on kuitenkin tehty edelleen. Olen havainnut, että presidentin toimen jatkamista kannattava piiri on laaja, poliittisesti sangen merkittävä. Kun lisäksi on näyttänyt olevan vaikea sopia yleistä kannatusta nauttivasta ehdokkaasta, olen eräille, viimeksi asiasta puhuneille henkilöille vastannut, että jos tämä asia on joutunut sellaiseen uuteen vaiheeseen, jota ei aikaisemmin ole voitu ottaa huomioon, olen velvollinen harkitsemaan kysymystä uudelleen. Tämä harkinta on johtanut seuraavaan kannanottoon:

”Jos kansan enemmistö katsoo parhaaksi, että hoidan tasavallan presidentin tointa maaliskuun 1. päivän jälkeen 1974, on minun jatkettava palvelustani. En osaa arvioida, miten tämä tulos saavutetaan, mutta se ei olekaan minun huoleni. Kuitenkin pitää jatkuvasti ja lopullisesti paikkansa, että ehdokkaaksi valitsijamiesvaaleihin en halua enkä suostu. Vuoden 1968 vaalitaistelu oli senlaatuinen, ettei minua sellaiseen voida pakottaa. Jos valintani, mikäli sitä yritetään, ei onnistu, olen siitä enemmän kuin kukaan toinen tyytyväinen ja iloinen”.

Istuimme tovin hämmentyneinä vuoroin toisiamme, vuoroin presidenttiä katsellen. UKK toivoi meidän käynnistävän keskustelun kirjeen ja itse asian tiimoilta. Kävimme laajan ja perusteellisen keskustelun, jossa pidimme soveliaana menettelytapana Kekkosen ehdottamaa toimintalinjaa. Ilmaisimme ilomme ja tyytyväisyytemme siitä, että presidentti oli vielä valmis jatkamaan. Vierailumme kesti parisen tuntia. Tapahtumapäivän iltana kävin ajatuksissani läpi useaan kertaan päivän erikoiset tapahtumat. Enpä osannut aamulla kuvitellakaan, miten historiallisesti merkittävä päivä oli tulossa. Tapahtumat etenivät sittemmin niissä puitteissa kuin Tamminiemessä olimme kaavailleet. Kekkosen jatkoaikaa käsiteltiin puolueissa ja eduskuntaryhmissä. Eduskunta hyväksyi aikanaan lain, jolla Kekkosen toimikautta jatkettiin poikkeuksellisesti ilman vaalia neljällä vuodella vuoteen 1978 saakka.”

Lähdeaineisto: Eino Uusitalo Jälkipeli ISBN 951-26-2439-7
Lähde: http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2010/08/kekkose...
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Wikipediassa

on kohtalaisen hyvä kuvaus poikkeuslaki 1974 –hankkeesta:
Alkuasetelma kuvataan hyvin robustisti – eli kaiketikin todenmukaisesti

(VERSAALIT vh:n:
”Valitsijamiesvaalit ja presidentinvaali oli alun perin TARKOITUS järjestää normaalisti vuonna 1974. Presidentti Urho Kekkonen oli jo 1960-luvulla PUHUNUT, ETTEI HALUAISIA enää KÄYDÄ LÄPI VAALEJA, sillä KATSOI NE TURHIKSI. Edellisissä, vuoden 1968 vaaleissa Kekkosta oli NÄRKÄSTYTTÄNYT erityisesti Veikko Vennamon MENESTYS ja tämän tarmokas, avoimesti Kekkosta ja Keskustapuoluetta VASTAAN suuntautunut kampanja.”

Itse POIKKEUSLAKIESITYKSEN käsittelystä todetaan:

”Poikkeuslakiesitystä vastaan äänestivät mm. SMP:n J. Juhani Kortesalmi, Mikko Vainio, Pekka Vennamo ja Veikko Vennamo, Kokoomuksen Tuure Junnila, Salme Katajavuori, Eero Lattula, Pentti Mäki-Hakola ja Kullervo Rainio, RKP:n Georg C. Ehrnrooth ja Victor Procopé, LKP:n Olavi Borg ja SKL:n Raino Westerholm. Tyhjää äänesti SKL:n Antero Juntumaa.

Lisäksi 34 muuta poikkeuslain vastustajaa oli lähettänyt Kekkoselle joulukuussa 1972 kirjelmän, jossa hänen toivottiin estävän "kansalaisten syrjään sysäämisen" presidenttiä valittaessa.

Kirjelmän olivat allekirjoittaneet mm. Göran von Bonsdorff, Adolf Ehrnrooth, Erik von Frenckell, Wolf H. Halsti, Matti Kuusi, Lauri Pihkala, Rurik Pihkala, Pentti Poukka, L. A. Puntila ja Ahti M. Salonen.

Poikkeuslakia vastustaneet kansanedustajat järjestivät Helsingin messuhallissa 14. tammikuuta 1973 puhetilaisuuden, jossa puheenvuoroja käyttivät mm. Georg G. Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Raino Westerholm.

Tilaisuuteen osallistui noin 3 700 hengen yleisö. Myös Helsingin Sanomien poliittinen pilapiirtäjä Kari Suomalainen tuomitsi poikkeuslain jyrkästi omassa piirroksessaan.

Laki annettiin 17. maaliskuuta 1973 ja se on Suomen asetuskokoelmassa numerolla 232/1973. Lain allekirjoitti pääministeri Kalevi Sorsa presidentti Kekkosen ollessa estyneenä. Presidentti Kekkonen oli estyneenä myös antamasta lakia koskevaa hallituksen esitystä eduskunnalle 9. tammikuuta 1973.

Silloinen Keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen pohti myöhemmin Kekkosen virkakauden poikkeusmenettelyllä tapahtunutta pidentämistä:

"Silloin emme me poikkeuslain ajajat kysyneet, oliko turvautuminen perustuslain muuttamiseen ja poikkeuslain säätämiseen oikea toimenpide vaiko ei. Tärkeintä oli että Urho Kekkonen jatkoi työtään maan johtajana. – – –
Mutta jälkeenpäin on esitetty yhä uudestaan ja uudestaan kysymys:

Oliko sittenkään perusteltua lähteä muuttamaan perustuslakia vain ehdokkaan esittämien syiden vuoksi? – – –
oliko poikkeuslaki sittenkin erehdys ja olisiko päästy samaan tulokseen, Kekkosen toimikauden jatkumiseen hänen kolmannen kautensa päättymisen jälkeen normaaleja menettelytapoja käyttämällä, noudattamalla voimassaolevia perustuslakeja, kun kerran maassa ei vallinnut missään suhteessa kriisitilaa ja olot kehittyivät kaikissa suhteissa normaalisti.
Tällainen kysymys on yhä tänään täysin oikeutettu." ”

Linkki: https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_presidentin_v...
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Paralleeli

Lasse Lehtinen kertoi 27.3.2017 artikkelissaan Kekkosen jatkokuvioista vuoden 1975 kieppeillä: kummasti muistuttaa nykytilaa SDP:ssä.
Onneksi kukaan ei puhu nyt poikkeuslaista!

Perustuslain nopeutettu muutoskäsittely tosin on kaikkien huulilla (Supon tiedusteluvaltuudet).

Mutta nyt puhuu Lasse Lehtinen, jonka by the Way tapasin eilen Hgissä.

”Lasse Lehtinen muistelee Kekkosen presidenttipeliä” Ilta-Sanomat, 27.3.2017:

”Sdp hakee paraikaa myrskylyhdyllä presidenttiehdokasta. Kaiken järjen mukaan Antti Rinteen kuuluisi uhrautua, hänhän on viimeksi voittanut puolueväen runsaan luottamuksen. Jos hän kuitenkin arvioi jo ohittaneensa kansalaiskuntonsa huipun, kannattaa ehkä hakea oppia puolueen historiasta.

Kalevi Sorsa kutsui Urho Kekkosen vuonna 1975 Königstedtin kartanoon saunomaan ja viettämään iltaa suppeassa demaripiirissä. Saunan jälkeen Kekkonen kohotti lasiaan ja teki nuorempien tovereiden kanssa sinunkaupat. Kohta hän huokaili ja toivoi pääsevänsä eläkkeelle presidentin raskaasta virasta, johon hänet vajaa pari vuotta aikaisemmin oli valittu poikkeuslailla.

Mutta mitä tehdä, kun ei Ahti Karjalaisestakaan ole mihinkään? Toveri Leonid Brežnev oli häneen äskettäin vedonnut ja pyytänyt jatkamaan. Kekkonen sanoi ottavansa vetoomuksen vakavasti, sillä ”Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa oli vielä paljon kehitettävää”.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Sorsa rykäisi ja kertoi, että Sdp:lla on puoluekokouksen päätös asettaa seuraavan kerran ”oma ehdokas” ja kukapa siihen sopisi paremmin kuin ”sosialidemokraatti Urho Kekkonen!”

Sdp:n virallinen delegaatio, Rafael Paasio, Sorsa, Johannes Koikkalainen ja Veikko Helle, oli jo seuraavana iltana Tamminiemessä kysymässä, olisiko istuva presidentti halukas asettumaan Sdp:n ehdokkaaksi normaaleihin valitsijamiesvaaleihin vuonna 1978.

Kun toverijoukko oli asiansa esittänyt, tunnelma nousi hetkessä. Kiertämään lähti Paasion lausahdus Kekkosesta: ”En huomannut mitään vastenmielisyyteen viittaavaa ilmettä.”

Nyt Tamminiemen isäntä haetutti viskiä pöytään. Hän kävi yläkerrassa hakemassa matkamuistoiksi saatuja pieniä tuhkakuppeja, joissa oli sorsan kuva. Kun niitä ei riittänyt kaikille, hän repäisi yhdelle kävijöistä muistoksi nimikoidun paitansa taskun.”

http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005140567.html

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Kepussa piilevä Erdogan-tyyli on maamme suuri ongelma.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset