*

Veikko Huuska

Tuure Junnila ja hänen hengenheimolaisena UKK:n kiusana

Tuure Junnila ja hänen hengenheimolaisena UKK:n kiusana

Kekkonen ja hänen ”äärioikeistolaiset” herhiläisensä 1962-1968, Juhani Suomen UKK-elämäkertojen valossa.

blogikompilaatio, Osa I

*

Juhani Suomi: Presidentti.  Urho Kekkonen 1962-1968. Otava, 1994. Katkelmia teoksesta.

*

Vuoden 1962 [eduskunta]vaaleissa oli Kekkosen kiivaimpiin vastustajiin lukeutuva kokoomuksen Tuure Junnila pudonnut eduskunnasta.  Tappio ei häntä kuitenkaan vaientanut.  Päinvastoin se näytti entisestään jyrkentävän hänen oppositioasennettaan.  Lyhyessä ajassa hän julkaisi kaksi teosta, joissa pyrittiin osoittamaan Suomen turvallisuuspoliittisen aseman heikentyneen Kekkosen presidenttikaudella.

Jos Junnila oli leppymätön, eivät Kekkosenkaan käsitykset olleet muuttuneet:

”Junnila sanoo itseään vastavirtaan kulkevaksi yksinäiseksi loheksi ja siteeraa lausetta ”Kulje omaa tietäsi ja anna ihmisten puhua”.  Kun tällainen kuudennen luokan poliitikko käyttää itsestään tällaisia epiteettejä ja vertauksia, on vaikutelma pelkästään koominen.” ”

sivulta 156.

*

Vaikka kokoomus presidentinvaaleissa [1962, Honka-liiton kaaduttua, VH] olikin asettunut yksimielisesti Kekkosen kannalle, löytyi uudesta eduskuntaryhmästä runsain mitoin vastustushenkeä.  Sen näkyvimpiä edustajia oli ”aina äänessä ja aina oppositiossa” oleva Margit Borg-Sundman.  Poliittisesti merkittävin oli kuitenkin Raimo Ilaskivi, joka ennen pitkää peri Junnilan aseman ryhmän 5-7 –jäsenisen oikeistosiiven johtajana.

s. 156.

*

Vaikka äänestäjät olivat vaaleissa hylännet monta oikean laidan kulkijaa, oli Rkp:n uusi ryhmä edelleen hyvin oikeistoväritteinen. Näkyvin oikeistolaisista oli George C. Ehrnrooth, jonka poliittinen ura näytti yhä selvemmin rakentuvan korostetulle Kekkosvastaisuudelle.

s. 156.

*

Kekkosen merkittävin vastustaja oli kuitenkin edellisvuosien tapaan Helsingin Sanomat, Honka-liiton de facto pää-äänenkannattaja.  Sen asenne oli niin kielteinen ja arvostelu terävää, että Kekkonen näyttää olleen valmis uskomaan siitä mitä vain.  Kun rouva Snellman (lehtinainen, K:n väitetty rakastajatar, VH) väitti tietävänsä varmasta lähteestä, että lehden sisäpoliittiset pääkirjoitukset olivat Ehrnroothin käsialaa, ei Kekkonen sitä hetkeäkään epäillyt: ”Uskon sen hyvin.  Aatos Erkko ja Ehrnrooth (ovat) hyviä ystäviä, kuulemma.  Se on yksi syy uskoa, toinen on artikkelin sisältö: Leskisläisyyttä toisessa potenssissa.”

s. 157.

*

Maalaisliiton puheenjohtajavaali Sukselaisen-Virolaisen välillä 1964:

Paravda julkaisi 6.4.1964 Stefan Smirnovin laajan artikkelin, joka sisälsi kannanoton Sukselaiseen:

Neuvostoliiton yleisessä mielipiteessä ei myöskään voi olla herättämättä ihmetystä se seikka, että viime aikoina eräät suomalaiset poliitikot, erityisesti Suomen entinen pääministeri V. Sukselainen, ovat kunniavieraina osallistuneet Yhdysvalloissa ja Ruotsissa tapahtuneisiin väenkokouksiin, joita ovat järjestäneet hitleriläisten kanssa yhteistyöhön ryhtymällä itsensä tahranneet ja maatamme kohtaan osoittamastaan vihamielisyydestään tunnetut eestiläiset emigrantit.”

Väitteet Pravdan artikkelin ”tilaamisesta” ja ulkopuolisista ”innoittajista” eivät olleet uusia.  Sukselaisen kannattajat olivat levittäneet niitä heti arktikkelin julkistamisen jälkeen – monessa suhteessa samaan tapan kuin leskisläiset ja junnilalaiset aikanaan. …

Huhutehtailu oli jatkunut syksyn mittaan, ja esimerkiksi Kauko Kare oli Suomen Kuvalehdessä nimennyt syyllisiksi kansanedustajat Matti Kekkosen ja Veikko Svinhufvudin.  Mauno Huikkun sanomaksi väitetty oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun Pravdan yhteistyökumppaniksi nimettiin itse presidentti.

Syytös järkytti Kekkosta…

s. 215, 224.

*

Pentti Poukan luotsaama Uusi Suomi teki pääkirjoitussivullaan selväksi, että sen näkemys noudatettavasta ulkopolitiikasta poikkesi valtion johdon linjasta.  Kokoomuksen oikealla laidalla Tuure Junnila jatkoi kannatusta saaden omaa taisteluaan, johon olennaisena osana kuuluivat  hyökkäykset Kekkosen toimia ja politiikkaa vastaan. Eikä hän suinkaan ollut – Kekkosen termiä lainaten – ainoa häkäkivi.

s. 252.

*

Kekkosen suhde toiseen pieneen hallituspuolueeseen, Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen, oli jännittyneempi.  Osaltaan se johtui George C. Ehrnroothin ja hänen hengenheimolaistensa toistuvista hyökkäyksistä, joita puolueen johto ei näyttänyt edes pyrkivän dementoimaan.  … Jotain asenteista paljastaa Kekkosen tuiskahdus päiväkirjassaan: ”Tämä Taxell (Rkp:n puh.joht., VH] on yhtä hölmö nyt kuin aina.  Naiivi kaveri!  Ja tällaisen kanssa pitäisi harjoittamaan yhteistä politiikkaa.” (UKK pvk. 20.2.1966.)

s. 254.

*

Vuonna 1964 Helsinkiin virkautunut Ruotsin suurlähettiläs Ingemar Hägglöf kertoo muistelmissaan nimenomaan amerikkalaisen ja brittikollegansa sekä SLT:n edustajan suhtautuneen Kekkoseen ”aika epäsuopeasti”.  Eikä Hägglöfillä ollut epäilyksiä siitä, mistä kielteiset asenteet juontuivat, ja miksi ”venäläisiä nähtiin joka pensaan takana”. … Tukholmaan kesällä 1964 lähettämässään raportissa hän luonnehti Helsinkiä vailla vertaa olevaksi juorupesäksi, missä diplomaatit tarpeettomasti imivät vaikutteita juuri sellaisilta henkilöiltä, joiden suurimpana mielihaluna oli horjuttaa ulkomaisten tarkkailijoiden luottamusta Kekkoseen ja hänen hallintoonsa.

Pari vuotta aiemmin oli Hägglöfin edeltäjä kiinnittänyt raportissaan huomiota siihen, että Iso-Britannian Helsingin-suurlähettiläs käytti tietolähteinään Kekkosen ”fanaattisia vastustajia”, Junnilaa ja (Kaarlo) Pitsinkiä.

s. 299

*

Kekkonen teki 29.11.1965 aiempaa Pohjolan Ydinvapaata –aluetta (PYV) koskevaa esitystään täydentävän pohjoisten raja-alueiden rauhoittamista tarkoittavan esityksen.  ”Kekkosen esitelmään reagoitiin Suomen rajojen ulkopuolella samankaltaisella tunteenomaisella ärtymyksellä, arvostelulla ja vastustuksella kuin aikanaan PYV-aloitteeseen”. (JS).

Myrskyn vesilasissa aiheutti Uuden Suomen julkistama tieto, jonka mukaan kokoomus katsoi presidentin loukanneen esitelmällään hallitusmuodon ja valiopäiväjärjestyksen kirjainta ja aikoi siksi ottaa asian esille eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa.  Huhuttu hanke sai tuke Rkp:n oikeistosta, missä kansanedustaja Ehrnrooth syytti Kekkosta pohjoismaisten suhteiden vahingoittamisesta. 

s. 320.

*

Kekkonen ei malttanut olla ironisoimatta, vuoden 1965 lopulla:

”Kyllä Paasikiven-Kekkosen linjan ulkopolitiikan sisäpoliittinen menestys on päätähuimaava.  Kokoomus vannoo kaksi sormea kypärän reunaan nojaten sen puolesta, ja Leskinen on hyökännyt sillan yli puolitiehen vastaan.  Junnila on vaiennut ulkopolitiikasta ja haukkuu huonoa talouspolitiikkaa.  Kun muutama vuosi sitten, silloin kun kokoomus puuhasi Ståhlbergille patsasta, leikilläni sanoin, että kyllä kokoomus pian omistaa itselleen P-K linjan ja alkaa hankkia minulle patsasta, pidettiin sitä todella raakana leikkinä, mitä se kieltämättä olikin.  Mutta niin muuttuu maailma.”

s. 387

*

Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen Kekkonen pohdiskeli, oliko niiden lopputulos todella ollut protesti häntä ja Paasikiven-Kekkosen linjaa vastaan, kuten länsilehdistössä todisteltiin.  Eikä hän tyystin kiistänyt tulkintaa: ”Olettaisin, että eräältä osalta tämä pitää paikkansa.  Kun Junnila tulee valituksia kahdesta vaalipiiristä ja kun ruotsalaisen kansanpuolueen sisälle syntyy Ehrnroothin, Melinin, Procopén ja Torsten Nordströmin muodostama äärioikeistolainen fraktio, niin ei voida sulkea tietä siltä mahdollisuudelta, että tähän ainakin on vaikuttanut ulkopoliittiset näkökohdat.  Protestina ulkopolitiikkaa kohtaan voitaneen pitää myöskin Ilaskiven saamaa suurta äänimäärää.”

s. 403.

*

Vaalitulos (EK 1966), nimenomaan oikeistolaisuuden esiinmarssi, vei yritykseltä (kaikkien puolueiden hallitus, VH) pohjan.  Samoin se, että kokoomus ilmoitti jo vaalitaistelun loppumetreillä, ettei se tulisi samaan hallitukseen SKDL:n kanssa.

(Viite: Kekkonen meni yrityksessään niin pitkälle, että suostutteli Virolaisen ehdottamaan television suuressa vaalikeskustelussa 18.3.1966 kaikkien puolueiden hallitusta. … Ehrnrooth vaati oikeistosiivelle enemmän sananvaltaa Rkp:n asioissa, ja samassa hengessä esiintyi Junnila omassa ryhmässään.)

s. 626.

*

Maalisvaalien 1966 jälkeen syntyi Paasion hallitus, kivulloisesti ja jurnuttaen.

Oppositioon jääneiden oikeistopuolueiden lehdissä ryhdyttiin puolestaan vihjailemaan, että ministeristön todellinen muodostaja olikin Kekkonen.  Näistä väitteistä oli enää askel kansanedustaa Ehrnroothin syytökseen, että hallitus oli syntynyt vieraan vallan painostuksesta.

s 414.

*

Kokoomuksen johto pyrki lähestymään Kekkosta, mutta vaalien (1966) jälkeen tilanne vaikeutui, kun oikeistovoimat palasivat eduskuntaryhmään, tunnusti kokoomuksen puoluesihteeri Harri Holkeri luotetussa seurassa.  Eduskuntavaalien ja hallitusratkaisun jälkeen kokoomus todellakin jakautui suhtautumisessaan tasavallan presidenttiin. Ääripäitä edustivat Junnila ja Hetemäki.

s. 500.

*

Kokoomuksen oikealla laidalla edusuntaan palannut Junnila jatkoi entisellä linjallaan hyökäten sekä Kekkosta että tämän ulkopolitiikkaa vastaan – jopa siinä määrin, että puolueen hallituksen työvaliokunta joutui joskus sanoutumaan irti hänen kannanotoistaan. …

(Maaliskuu 1967: Eduskunnan puhemiesneuvostossa pohdittiin tulisiko Junnilalle antaa muistutus hänen esiintymisestään valtiopäiväsalissa.  Kun Kekkonen kuuli hankkeesta, hän esitti toivomuksen, ettei asiaan puututtaisi (Jouko Loikkanen, pvk 8.3.1967]

Junnilan edustamat näkemykset valtasivat alaa myös puolueen nuorison piirissä.  ”Olemme valmiit hautaamaan käsitteet Paasikiven-Kekkosen linjasta”, julisti Kokoomuksen nuorten liiton puheenjohtaja, Esko Koppanen.  Puolueen opiskelijapoliitikkoihin kuuluva Jarmo Virmavirta puolestaan todisteli, että Kekkonen oli presidentinvaaliehdokkuuttaan varmistellessaan vaarantanut suomalaisen demokratian säilymisen.  Mitä pidemmälle aika kului, sitä rajummaksi kävi kielenkäyttö.  Virolainen kertoi Kekkoselle, miten eräs – vielä nykyisinkin valtiopäivillä vaikuttava – kokoomuslainen kansanedustaja oli jopa vaatinut, että ”kommunistit on pantava seinää vasten ja ammuttava”.

Kun Kekkonen vuoden 1967 lopulla arvioi kokoomuksen tilaa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että Virolaisen hallituksen ajoista oli otettu aimo askel taaksepäin: ”Kokoomus on joutunut Junnilan ja hänen aateveljiensä käsiin.” (UKK pvk 20.11.1967.)

Mutta ei kritiikki toki vain kokoomuksenpiiriin rajoittunut. Eivät Kekkosen muutkaan vastustajat olleet häntä unohtaneet.  Presidentinvaalin lähestyessä se kävi yhä ilmeisemmäksi.  Tuon ajan ilmapiiriä kuvaa lehtimiehenä tunnetun maisteri Kauko Kareen esiintyminen.  Tultuaan erotetuksi Suomalaisesta Suomesta hän selitti julkisuudessa sen johtuneen vallitsevasta dikatuuri-ilmastosta.  Epäselväksi ei jäänyt kenen diktatuurista oli kysymys.

Kekkosen merkittävin vastustaja kuitenkin oli ja sellaisena pysyi Helsingin Sanomat, vaikka sen päätoimittajaporras väliin etsikin kontaktia Tamminiemeen sovinnonteon siunauksilla houkutellen.  Turvallisuuspolitiikan alueella lehti löysi helposti yhteisen linjan Junnilan kanssa esimerkiksi arvostellessaan Kekkosen ulkopoliittista aktiivisuutta ja aloitteellisuutta.

s. 502-503.

*

Tässä vaiheessa (1965-1967) lähtivät liikkeelle ensimmäiset huhut Kekkosen ja Karjalaisen välien viilenemisestä:

Ahti (Karjalainen)soitti ja kertoi Autiolta kuullensa, että Max (Jakobson, jolle Kekkonen oli ensimmäiseksi moittinut Karjalaisen ja UM:n virkamiesten menettelyä, JS) oli kertonut Junnilalle, että minulla ja Ahdilla oli jyrkät välit Kreikan asian (sotilasvallankaappaus, sen tuomitseminen,VH) huonon hoidon takia  On se Max kumma poika juoruamaan, mikään ei pysy hänen takanaan.”  (UKK pvk 31.7.1967)

s. 504/641.

*

SDP:n valittua puolensa ja asetuttua Kekkosen tueksi (1968 presidentinvaalit) eivät reaktiot oikealta antaneet kauan odottaa itseään.  Uuden Suomen palstoilla todisteltiin Kekkosta tarkoittaen vallan turmelevaa vaikutusta.  Junnila vaati presidentinvaihdosta sekä arvosteli Kekkosen ulkopolitiikkaa ja ulkopoliittista aktiivisutta, jota myös Helsingin Sanomat kritikoi.  Ilaskivi myötäili Junnilaa ja syytti Kekkosta perustuslain hengen polkemisesta.  Kekkosen korviin kantautui myös, että Kauko Kare oli kirjoittamassa hänestä ”ankaraa häväistysjuttua” (ks. alempana: ”Tähän on tultu”, VH].

s. 543.

*

Merkille pantavaa on, että KOP:n pääjohtaja Matti Virkkunen antoi jo 1.4. 1967 suostumuksensa ehdokkuudelleen (PV 1968). … Ainakin Kekkonen uskoi myöhemmin, että ”jossakin” tehtiin päätös Virkkusesta odottamatta Lauri Ahon vastausta.

Huomiota herättää myös se salamyhkäisyys, jolla Virkkusen ehdokkuutta vietiin eteenpäin. …

Jälkeenpäin Virkkusen ehdokkuudelle on ilmaantunut useampiakin kummisetiä.  Näistä keskeisin vaikutus näyttää olleen Ilaskivellä, Junnilalla sekä Virkkusen perheystävällä, vuorineuvos Olavi Sohlbergilla.

Kekkonen sai ensimmäisen vihjeen Virkkusen ehdokkuudesta 4.4.1967, mutta piti tietoa harhautustarkoituksessa liikkeelle laskettuna. …

Kun asia sitten puoluekokouksenpäätöksen jälkeen varmistui, se oli Kekkoselle katkera pettymys. …hän ja Virkkunen olivat seisseet vastakkaisissa leireissä aina AKS:n ajoista ja lapuanvuosista lähtien.  Viimeksi vastakohtaisuus oli näkynyt noottikriisin aikana, jolloin Virkkunen oli tukenut Junnilan Kekkoseen kohdistamia syytöksiä.

s. 547-548.

*

Keskeisen roolin Kekkos-vastaisessa kampanjassa (PV 1968) sai Kauko Kareen teos Tähän on tultu, joka suuntautui istuvaa presidenttiä, noudatettua idänpolitiikkaa ja YYA-sopimusta vastaan. Tekijä oli alun perin tarjonnut sitä kokoomuksen kustannettavaksi, mutta siihen puolue ei ollut tohtinut ryhtyä.  Kokoomuslehdistö piti teosta kuitenkin näyttävästi esillä.  Kekkonen piti virkkuslaisten menettelyä tältä osin tekopyhänä:

Kauko Karen, jonka kirja sai jättiläismenestyksen, merkitystä ei ole aliarvioitava.  Annettiin kuva, että ulkopolitiikkaa on epäonnistunutta, koska se on muka alistuvaa.  Virallisesti sen sijaan ylistettiin taitavaa ulkopolitiikkaa.  Se oli hyvin kaksinaamaista peliä, mutta sitähän politiikassa on niin paljon.”

s. 552.

*

Mitä lähemmäs presidentinvaalit 1968 tulivat, sitä aggressiivisempia ulottuvuuksia Virkkusen kannattajien kampanja sai.  Tammikuun lopulla 1968 Kekkonen luonnehti sitä eräälle arvostelijalleen (Bruno Salmialalle 22.1.1968) seuraavaan tapaan:

”….minä, perheeni ja ystäväni ovat tämän vaalitaistelun aikana saaneet niin runsaasti tappo- ja häväistyskirjeitä ja –soittoja, että pitää palata aina IKL:n aikoihin, jotta voisin löytää omasta kokemuksestani vertauskohdan.”

s. 552.

*

Mitä pitemmälle vaalitaistelu eteni, sitä vakuuttuneemmaksi Kekkonen tuli siitä, että kokoomuksen poliittinen linja oli muuttumassa.  Sen piirissä aiemmin havaittu myönteinen kehitys oli kääntynyt takatalveksi, ja puolueen linjaa ja samalla Virkkusen kampanjaa vetivät nyt Junnilan kaltaiset, Kekkosen äärioikeistolaisiksi luokittelemat voimat…

s. 558.

*

*

VäliSumma

Tässä siis tri Juhani Suomen kuvaus Kekkosen kärsimyksistä ”Tuure Junnilan ja hänen hengenheimolaistensa” grillattavana Suomessa vuosina 1962-1968. 

Tuo ilmaisumuoto ”hänen hengenheimolaisensa” tai ”Junnila hengenheimolaisineen” nimittäin toistuu, ja vielä tihenevään tahtiin UKK-elämäkertateoksen sivuilla..

Herää tietysti kysymys:

Tämä valikoitu nimiotos ja niihin liittyvä tekstikompositio: mitä se oikein syvimmältään kuvaa?  Kenestä se antaa paljon puhuvimman ja läpivalaistumman kuvan? 

Tuure Junnilasta ja ”hänen hengenheimolaisistaan”?

Vaiko presidentti Urho Kekkosesta ja Suomesta vuosina 1962-1968?

Vai mahdollisesti tämän kaiken kirjoittaneesta tutkijasta, tri Juhani Suomesta?

Jätän tämän vakavan kysymyksen lukijakunnan harkittavaksi.

Minulla on oma mielipiteeni, mutta pidätän itseäni kertomasta siitä.  Puhukoon teksti puolestaan.

Jatkoa seuraa mikäli ja sikäli kuin aikaa ja voimia riittää.  Kekkos-järkäleitä nimittäin piisaa..

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (16 kommenttia)

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Tärkeä aspekti Tuure Junnilassa on että hän, kun joutui sivuun, kirjoitti kirjoja (ja oletettavasti luki kirjoja). Kaukana nykyajan marisevasta uhriutuvasta trumpilaisoikeistosta joka ei ole kiinnostunut mistään sivistyksestä vaan vihaa sivistystä.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

V.J.Sukselainen oli hyvin hämillään niistä eestiläisten tapaamissyytöksistä. Hän sanoi, että kyseessä oli hänen vanhat nuoruuden ystävänsä ja ihmetteli eikö olisi heitä saanut moikata. Koko episodi oli todennäköisesti Suomen kommunistien manipuloimaa Kremliin päin.

Joskus 70-luvun alussa syntyi Ilaskiven ja Holkerin välille jonkinlainen melko lyhyeksi jäänyt välirikko koskien kokoomuksen linjaa ja muistaakseni Ilaskivi oli jonkin aikaa yksin eduskunnassa puolueensa ryhmätyöstä ulkopuolella. Silloinen kokoomuksen pää-äänenkannatja Uusi Suomi -niminen lehti pyrki kuitenkin kaikin tavoin pehmentämään tuota välirikkoa ja julkaisi etusivullaan seuraavana päivänä kuvan, jossa Ilaskivi ja Holkeri keskustelevat keskenään hymyssä suin.

70-luvun poikkeuslain yhteydessä Kekkosta vastustavat piirit muodostivat perustuslaillisen kansanpuolueen, jonka puuhamiehenä toimi ennen kaikkea Georg C. Ehrnrooth. Se sai kaksi kansanedustajaa, joista toinen oli juuri Georg C. Ehrnrooth. Tuure Junnila ei milloinkaan liittynyt puolueeseen, vaan jatkoi kokoomuksen riveissä, mitä oudoksuttiin suuresti perustuslaillisten keskuudessa.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Muistan Junnilan, Kareen ja Andres Küngin kirjat isoisäni Juho Hämäläisen (1898-1991) kirjahyllystä, niitä on nyt minulla. Suvun perimätieto kertoo, että
isoisä oli ottanut Kekkosen kanssa fyysisesti yhteen jo osakuntajuhlissa 1920-luvulla. Isoisäni oli pienehkö mies, joten hän on varmasti jäänyt urheilulliselle Kekkoselle toiseksi. Molemmat lukivat lakia Helsingin yliopistolla.

Kekkonen lakkautti isoisäni viran sotakorvausosakkeista vastaavan Holding-yhtiön pääjohtajana 1950-luvun alussa ja kirjoitti hänestä kohutun "häväistysjutun" Suomen Kuvalehteen nimimerkillä "Karjalainen talousmies." Tätä episodia on käsitelty Markku Kuisman KOP-historiikissa.

Isoisäni oli perustamassa Suomi-Amerikka-yhdistystä vuonna 1943 ja oli kuollessaan sen kunniapuheenjohtaja. Hänen uransa tähtihetki taisi olla Yhdysvaltain varapresidentti Adlai Stevensonin vierailu hänen huvilallaan Espoon Jupperissa, josta Suomen Kuvalehti teki reportaasin. Vuosi oli muistaakseni 1959. Suvun perimätieto kertoo, että Honka-liitto perustettiin vähän myöhemmin tuolla samalla Aarne Ervin piirtämällä Jupperin huvilalla.

Sodan aikana isoisäni toimi Risto Rytin kanssa Edistyspuolueessa ja oli samaan aikaan sen ja Suomi-Amerikka-yhdistyksen rahastonhoitaja. Tämä selviää punaisen Valpon papereista.

Isoisän kotona hiljennyttiin aina tasatunnein kuuntelemaan radiouutisia. Hän kutsui Kekkosta "kalmukiksi" ja Neuvostoliittoa "bolshevikeiksi."

Vanhoilla päivillään isoisä tutki Nostradamuksen ennustuksia ja julkaisi niistä pari kirjaa nimimerkillä Jean Jovaliste, Kauko Kareen kustantamana. Kuolemansa jälkeen hän pääsi Ilta-Sanomiin, koska oli ennustanut kirjoissaan Neuvostoliiton hajoamisen.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Siinäpä jänniä yksityiskohtia. Honkaliiton perinteitä ei pahemmin vaali mikään taho. Tytti Tuppurainen ehkä?

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Mahtava sukuhistoria!

Isäni oli paasiolaisia demareita, mutta ei koskaan tehnyt "puoluesovintoa" Kekkosen suuntaan, niin kuin Leskinen ensittäin ja sitten "koko" demaripuolue. Sielunmaisemaani on jäänyt miten isä korkeassa iässä luki lehteä keinutuolissa ja yleensä vaitonaisena - niin Made in Karjalan Kannas kuin olikin - päästeli pidätettyjä "hä hä häh.." -naureskeluja, joissa yhtyivät naureskelu ja pureva iva: silloin tiesin, että lehdessä kirjoitettiin Kekkosesta. Noin pidäteltyä, mutta avointa poliittista halveksuntaa ei mielestäni mikään kiroilu ja julkimanailu voita!

Kekkonen kiroili 60-luvulla, jotenkin niin että mitä pahaa minä, Kekkonen, olen tehnyt että Jumala rankaisee minua Tannerilla.

Heidän kohtalonsa yhtyivät Hietaniemessä, haudat ovat lähekkäin. Sen minkä politiikka erotti kuolema yhdisti.

Täytyisi taas lukea Lehtisen Tanner & Kekkos -kirja ja katsoa, miltä sen maalaama kuva tämän päivän perspektiivistä näyttää.
PS. Lehtinen on sinnikkäämmin kuin kukaan (?) pitänyt esillä Suomen historian pitkää jakolinjaa: Hatut ja Myssyt. Suomen KUvalehdessä oli maaliskuun lopulla 2017 erinomainen artikkeli aiheesta (miten Suomen nato-miehet käännettiin sivuraiteelle 2014->2016).

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Kiitos! Uskallan nyt laittaa tähän sen toisenkin puolen: Isoisäni kaksi isoveljeä olivat vasemmistolaisia, Kalle Hämäläinen (1881-1953) toimi SDP:n kansanedustajana 1907-1913 ja vanhin veli Vilho Hämäläinen oli kommunisti, joka toimi niin syvällä maan alla, ettei tietoja ole paljon jälkipolville jäänyt. Kansan arkiston papereista selviää, että Vilho toimi 1920-luvun alussa sittemmin kielletyssä Sosialistisessa Työväenpuolueessa.

Kalle meni vuoden 1918 tapahtumien jälkeen maanpakoon kymmeneksi vuodeksi Venäjälle, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Hän palveli Muurmannin legioonassa, mutta hän on yksi niitä harvoja, joita ei luovutettu Suomeen. Veljesten kirjeenvaihdosta selviää, että Juho hoiteli nuorena juristina Helsingissä isoveljensä armonanomuksia Etsivässä Keskuspoliisissa. Sotien jälkeen isoisä auttoi Kallea ja Vilhoa taloudellisesti ja osti heille pienen tilan Nuppulinnasta.

Tästä kaikesta olen suunnitellut kirjaa, minulla on Kalle Hämäläisen papereita vinttikomerossa. Tai saa nähdä jos vanhin poikani innostuu, hänen nimensä on sattuneesta syystä Kalle.

"Kalle-sedästä" on tietoa Wikipediassa ja eduskunnan matrikkelissa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_H%C3%A4m%C3%A4...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska Vastaus kommenttiin #10

Ehdottomasti talteen tuollainen vaiherikas elämä!
Siis kertomus Elämästä, isolla eellä.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tuo Suomen Kuvalehden Hatut-Myssyt -artikkeli oli 25.3.2017:

"Ulos Nato-hatut! Venäjää ymmärtävät myssyt kaappasivat Suomen turvallisuus­politiikan johtoonsa

Presidentti Niinistön linja on tehnyt Nato-jäsenyyttä kannattavista kokoomuslaisista varovaisia."

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/ulos-nato... maksumuuri

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Vuonna 1968 presideninvaaleissa olivat ehdokkaina Kekkonen, Virkkunen ja Vennamo. Sitä ennen pidettiin TV:ssä vaalitenttejä samalla tavalla kuin nykyäänkin, toki mustavalkoisena.

Tuo vaali lienee viimeinen kerta, kun Kekkosta vastaan tohdittiin tiukemmin asettua julkisuudessa ylipäätään vakavasti otettavien ehdokkaiden taholta. Muuan tenttaajista muistutti Kekkosta hänen Pekka Peitsi nimimerkeillään kirjoittamista venäjävastaisista kolumneista ja siteerasi niistä erästä melko kovaa tekstiä. Kekkonen vastasi siihen hyvin rauhallisesti: "Niin, minä erehdyin".

Tuosta ja vastaavista nöyryytyksistä viisastuneena Kekkonen ilmoitti sitten tultuaan valituksi, ettei enää seuraavana kertana ole käytettävissä presidentin vaaleissa. Hän perusteli sitä sillä, ettei voi osallistua sellaiseen ryöpytykseen, jota on saanut osakseen. Niinpä seuraavat vaalit sitten peruttiin - Ahti Karjalaisen aloitteesta.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Juuri tuo autoritäärinen piirre ettei suostu itseään kohtaan kriittiseen keskusteluun kun istuu vallassa on se mikä yhdistää kekkoslaisuutta ja populistista äärioikeistoa ja tietysti putinismia.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

http://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000005150668.html Hesarin Kuukausiliitteen jutun otsikko : Kekkosen vastustajia kutsuttiin äärioikeistolaisiksi ja fasisteiksi, on myös herkullinen tämän päivän perspektiivistä. Kukaan jutun kekkosvastustajista ei omannut AKS tms taustaa. Sen sijaan Kekkosella sellainen oli.
Venäjän imperialismin voidaan sanoa jo silloin hyödyntäneen läntistä autoritarismia kuten se ainakin nyt tekee hyvällä menestyksellä.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Kekkonen oli äärioikeistolainen jos kuka ja olisi takuuvarmasti sellaiseksi jäänytkin, jos sodassa olisi käynyt toisin.

Nykyaikaista ajattelua ehkä hiukan hämää se, että häntä pidettiin "keskustapuolueen" miehenä, kun eihän "keskusta" voi olla mitään äärtä. Mutta on syytä muistaa, että keskustapuolue perustettiin vasta vuonna 1964. Sitä ennen siihen kuuluneet olivat "maalaisliittolaisia". Ja "maalaisliitto" ei mitenkään sulje pois ääriaineksia nimensä perusteella.

Kekkonen ei pelkästään ollut AKS:n suursuomiaktivisteja, vaan osallistui nuoruuden innolla jo vuoden 1918 keväällä hävinneiden punakaartilaisten teloittamiseen Haminan valleilla. Talvisodan rauhantekoa Kekkonen vastusti kiivaasti loppuun asti.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Paitsi Seppo Kääriäinen. Hän totesi yhdessä vaiheessa olevansa "äärikeskustalainen".

Seppo oli erinomainen seuramies, ja puhe-, ja on siis yhä epäilemättä.
Väitteli tohtoriksi, mistäpä muusta, kuin keskustasta.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko Vastaus kommenttiin #13

Kääriäisen sutkaus (vai oliko se sutkaus?) "veret seisauttavasta vaalivoitosta" 90-luvun alussa on ansainnut paikkansa myöhempien aikojen poliittisessa perinteessä. Vasta Timo Soini määritteli hämmästyttävän vaalimenestyksen uudestaan tiivistäen sen siihen yhteen tiettyyn sanaan.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #13

Jospa hän tarkoitti sanoa Seppo K. Ääriäinen?

Käyttäjän Granu kuva
Arto Granlund

Muistelmia on tullut luettua kohtalaisen paljon, laidasta laitaan, Aarne Saarisesta Ritta Uosukaiseen. Pari kertaa olen myös aloittanut kirjastosta lainaamiani Juhani Suomen Kekkosesta kirjoittama kirjaa jotka sijouttuvat aikaan jolloin itse olin poliittisesti aktiivinen. Juhani Suomen tapa nostaa Kekkonen virhettömäksi, nuhteettomaksi poliittiseksi toimijaksi, joka kaikissa käänteissä ajatteli vain kaikkien Suomalaisten etua tympäännytti siksi paljon, että palautin kirjat lukematta kirjastoon. Henkilön, joka palvoo kritikkitömästi muistemiensa kohdetta, kuten Juhani Suomi Kekkosta, ei voi olla uskottava.

Risto Salonen

Luin nuorena lukiolaisena Kauko Kareen Tähän on tultu-kirjan ja kirjoitin siitä kahdeksan plussan arvoisen aineenkin.
Olin myös jakamassa Virkkusen vaalimateriaalia "maa tarvitsee presidentin" nenäliina/lautasliina pakettia talvella 68. Paketti sai erittäin hyvän vastaanoton.
Taisi olla tosin alaikäisen koululaisen hyväksikäyttöä, mutta hyvin on muistoissa lähes 50 vuoden takaiset ajat.
Silloin oli teollisuuspaikkakunnalla todella vastakkain oikeisto-vasemmisto, ja politiikan seuraaminen kouluväittelyineen kaikkineen mieleenpainuvaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset