Milloin juhlittiin ensimmäisen kerran Suomen itsenäistymistä?
Milloin juhlittiin ensimmäisen kerran Suomen itsenäistymistä?
Eduskunnan 6.12.1917 antaman deklaraation (sittemmin itsenäisyysjulistukseksi kutsutun) jälkeen ei välittömästi juhlittu. Ensimmäiset juhlat pidettiin vasta tammikuussa 1918.
Mutta kutka juhlivat, missä ja milloin?
*
Johdanto
Penseää Suomea yllytetään antamaan itsenäisyysjulistus
”Leninin (7.11.1917 vallan kaapannut] hallitus antoi marraskuussa 1917 kansojen itsemääräämisoikeudesta selvityksen, joka tavallaan ennakoi Amerikan presidentti Wilsonin ”neljäätoista kohtaa”. Vielä marraskuussa 1917 Saksa ja uusi Venäjä alkoivat neuvotella erillisrauhasta. Nämä toimenpiteet koskettivat suoraan Suomen kohtaloa.
Suomen de facto joskaan ei de jure lähettiläs Berliinissä, senaattori Edward Hjelt, joka oli ryhtynyt toimiin Hotel Furstenhofista (Berliini) käsin, oli jo syyskuussa 1917 pyytänyt Saksalta sotilaallista apua ja luvannut vastapalvelukseksi m.m., että uusi Suomi valitsisi itselleen saksalaisen kuninkaan. …
Kun (Saksan yleisesikunnan päällikkö) kenraali Ludendorff otti 26.11.1917 päämajassa vastaan Hjeltin, Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin, hän vaati Suomea itseään vaatimaan itsenäisyyttä, ja Hjelt sähkötti 27. päivänä Svinhufvudille, että Saksan aselepo Venäjän kanssa oli todennäköinen ja että Suomen piti välttämättä julistautua itsenäiseksi ja pyytää sitten Saksaa vaatimaan rauhanneuvotteluissa Venäjän joukkojen vetämistä maasta. Elintarvikelähetyksiä voitiin odottaa (Suomeen) vasta sitten, kun venäläiset joukot olivat lähtenet maasta.
Kahden päivän kuluttua (29.11.1917) Hjelt tiedotti uudessa sähkeessä, että Kaiserin (keisari Wilhelm II) mielestä nyt oli itsenäisyysjulistuksen aika. Svinhufvud sanoi läheisilleen ryhtyvänsä heti toimeen, ja sosialistitkin, jotka eivät olleet selvillä Saksassa käydyistä neuvotteluista, ymmärsivät, että neuvon oli täytynyt tulla sieltä – niin saksalaismielinen hallitus jo oli. …
Vaikka ajatus vallankumouksellisesta Venäjästä irrottautumisesta ja anarkian ja ”joukkovallan” estämisestä Suomessa oli johtavien suomalaisten porvarien selkeä tavoite, ajatus itsenäisyydestä oli heille toisarvoinen, ja saksalaisten täytyi sitä erityisesti korostaa. Kun Venäjä ja Saksa sitten 3.12.1917 tekivät kuukauden aselevon, Ludendorff antoi sähköttää, että itsenäisyysjulistuksella oli kiire.
Svinhufvud oli juuri 27.11.1917 muodostanut uuden senaatin sisäpoliittisesti erikoisen levottoman kauden jälkeen, ja saatuaan tiedon saksalaisten näkökannoista hän keräsi 29.11. kokoon porvarillisten puolueiden edustajat asiaa käsittelemään. Tuona päivänä pidettiin todennäköisesti kolme kokousta, ja niitä jatkettiin seuraavana päivänä 21 hengen voimin. Enemmistö kannatti itsenäisyysjulistuksen antamista heti 30. marraskuuta, pieni enemmistö omaksui sen näkemyksen, että ennen itsenäisyyden julistamista oli ensin hankittava itsenäisyydelle tunnustus ja enemmistön sai taakseen sekin ajatus, että tämä tuli hankkia yhteistuumin sosialistien kanssa.
Neuvottelun kestäessä (27.-28.11.) saatiin viestejä kansankomissaari Stalinilta ja Saksan rauhanvaltuuskunnalta, ja toisaalta myös Tukholman kautta, että venäläiset olivat valmiina hyväksymään itsenäisyyden. Mutta Svinhufvud ei halunnut itsenäisyyden tunnustusta (Leninin] ”kapinahallitukselta”; tässä kannassa hänen legalistiseen katsantokantaansa yhdistyi ehkä arvio bolshevikkihallituksen pikaisesta kaatumisesta. Hän kääntyi nimittäin kenraalikuvernööri Nekrasovin puoleen, joka oli Petrogradissa, ja hankki tunnustuksen häneltä. Näin ollen voitiin 30. marraskuuta kirjoittaa itsenäisyysjulistus ja lähettää se pikaisesti Eduskunnalle.
[Kannattanee huomata, että Venäjän väliaikaisen hallituksen nimittämä kenraalikuvernööri Nekrasov oli poistunut Suomesta jo 7.11.1917 eli vallankaappauksen päivänä, ja itsekin ilmoittanut 30.11. olevansa estynyt hoitamasta virkaansa; häneltä virkaheitolta siis Suomi haki tunnustusta [!], VH; https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Vissarionovit%C5%A1_Nekrasov ]
Mutta puhemies Lundson ei ollut onnistunut pidentämään istuntoa, se oli siltä päivältä lopetettu ja ovet oli suljettu. Svinhufvud ei peitellyt tyytymättömyyttään; Eduskunnan seuraava kokoontuminen oli vasta tiistaina 4. joulukuuta. …
Joulukuun 4. päivänä kello 14 Svinhufvud luki Eduskunnalle julistuksen, samalla kun Senaatti esitti Eduskunnalle hallitusmuotoa koskevia lakeja. Julistuksessa viitattiin vuoden 1772 Hallitusmuotoon ja selitettiin, että Suomen kansa oli ”ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä” sen kautta, että Eduskunta oli määrännyt itsensä korkeimman vallan haltijaksi ja nimittänyt hallituksen Suomen itsenäisyyden toteuttamiseksi ja puolustamiseksi. Hallituksen tuli kääntyä ulkovaltojen puoleen ja pyytää tunnustusta, siinä uskossa, että ”vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansankokous” ei tule kääntymään kansojen oikeutta vastaan määrätä itse kohtalostaan. …
(Sosialistijohtaja Kullervo Manner vaati, että valtalaki (heinäkuulta) hyväksyttäisiin ensin. Seuraavana päivänä Eduskunta hylkäsi valtalakiesityksen 103 äänellä 91 vastaan.)
Samana joulukuun 5. päivänä Lenin julisti Petrogradissa pitämässään puheessa, että neuvostot myönsivät kaikille kansoille oikeuden erota Venäjästä ja että tämä koski tietenkin erityisesti Suomea, vaikka Suomen porvarit ostivatkin Saksasta aseita kääntyäkseen työväenluokkaa vastaan. Bolshevikit tulisivat kyllä auttamaan kaikkia työläisiä kaikkia porvareita vastaan kaikissa maissa.
Svinhufvud katsoi, että Eduskunnan antama deklaraatio, sittemmin itsenäisyysjulistukseksi kutsuttu, oli riittävä, ja Senaatti osoitti jo 5. joulukuuta tunnustuspyynnöt Ruotsille, Norjalle, Tanskalle, Ranskalle, Yhdistyneelle Kuningaskunnalle ja Yhdysvalloille, siis puolueettomille ja entente-maille. Suhdetta Saksaan pidettiin jo niin läheisenä, ettei muodollista pyyntöä itsenäisyyden tunnustamiseksi ilmeisesti arveltu tarpeelliseksi. …
Myöskään Venäjälle ei kohdistettu mitään pyyntöä. Nekrasovhan oli tunnustuksen antanut eikä toisaalta kansalliskokousta ollut kutsuttu koolle. Svinhufvud halusi nimittäin toimenpiteellään vaikuttaa myös Eduskuntaan ja asettaa sen tapahtuneen tosiasian eteen. Tätä hänen menettelyään arvosteli hänen puoluetoverinsa K.J. Ståhlberg 6. joulukuuta pidetyssä istunnossa.
Ulkomaiden konsulit tähdensivät Svinhufvudille, että Eduskunnan tuli hyväksyä itsenäisyysjulistus, jotta se saisi enemmän painoarvoa. Sen vuoksi porvarilliset ryhmät lisäsivät joulukuun 6. päivän istunnossa 1917 Senaatin deklaraatioon (erinäisiä heidän ajamiaan punkteja, VH]: …
Porvarien ponsi, jonka mukaan julistus hyväksyttäisiin välittömästi neuvottelematta Venäjän kanssa ja Senaatin kääntyminen ulkovaltojen puoleen hyväksyttäisiin jälkikäteen, voitti (Eduskunnan äänestyksessä] 100 äänellä 88:aa vastaan.
Sosialistinen kansanedustaja Eetu Salin esitti pöytäkirjaan vastalauseensa:
”että näin tärkeissä kysymyksissä esitetään asiapaperi tuollaisena yllätyksenä – – ja että se sitten samanlaisena yllätyksenä naulataan kiinni ilman perusteluja, noin vain yhdellä vasaraniskulla. Pelkään sellaisesta politiikasta Suomen kansalle koituvan aivan raskaita ja vaikeita seurauksia ja vieritän sen vuoksi edesvastuun tästä tämän syyntakeettoman ja edesvastuuttoman porvariston ja sen muodostaman hallituksen niskoille”.
Itsenäisyysjulistus ei antanut aihetta minkäänlaisiin juhlallisuuksiin eikä symbolisiin toimenpiteisiin, eivätkä lehdet omistaneet asialle erityisempää mielenkiintoa.”
Lähde:
Matti Klinge: Keisarin Suomi. Schilds, 1997. katkelmia s. 516-520.
*
Paasikivi ja itsenäisyys
”Keisarivallan luhistuminen keväällä 1917 nosti liberaalit näyttävästi Venäjän johtoon. Uudessa tilanteessa J. K. Paasikivi toimi Suomalaisen Puolueen edustajana K. J. Ståhlbergin johtamassa perustuslakikomiteassa, joka luonnosteli maalle hallitusmuotoa ja siihen liittyviä muita säännöksiä. Ståhlbergin kielitaidottomuuden vuoksi Paasikivi johti asiasta väliaikaisen hallituksen kanssa käytyjä neuvotteluja. Danielson-Kalmarin ja muiden suomalaisten lojalistien rinnalla Paasikivi teki siten työtä aina lokakuun vallankumouksen aattopäiviin saakka Suomen autonomisen aseman vakiinnuttamiseksi Venäjän yhteydessä.
Vasta bolshevikkien nousu valtaan karisti Paasikivestä viimeisetkin lojalismin rippeet. Hänen käsityksensä mukaan Suomen saavuttama itsenäisyys oli tullut ulkoisten maailmantapahtumien tuloksena "taivaan lahjana". Suomalaisten aktivistien panosta Paasikivi ei arvostanut, ja sosialistien kapinan tuomitsemiseen hän ei löytänyt kyllin voimakkaita sanoja. Koska Neuvosto-Venäjä oli tunnustanut kapinahallituksen eikä ollut peruuttanut tunnustustaan, Paasikivi katsoi, ettei itsenäisyyden saavuttaminen sellaisenaan riittänyt, vaan se oli myös varmistettava. Hänen aksiomaattisen ennakkokäsityksensä mukaan Venäjä – hallitsivatpa sitä sitten punaiset tai valkoiset – pyrkisi ennemmin tai myöhemmin valtaamaan menettämänsä rajamaat takaisin. Skandinavian maihin talvella 1917 – 1918 tekemänsä matkan jälkeen Paasikivi totesi, että toiveet Ruotsin interventiosta Suomen itsenäisyyden hyväksi oli syytä haudata.” …
Lähde:
Tuomo Polvinen: J.K. Paasikivi, pienoiselämäkerta, Kansallisbiografia; http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/631/
*
Muodollinen ja todellinen itsenäisyys – tammikuu 1918
Senaattori J.K. Paasikiven ollessa 5.1.1918 palaamassa em. matkaltaan Ruotsista, pidättivät Tornion raja-asemalla olevat pistinnikat, venäläiset miliisisotilaat hänet vaatien Paasikiveltä passia rajanylitystä varten.
Kalabaliikki selvisi vasta kun ”Helsingin bolshevikkikomitealta tuli Tornion matruuseille käsky päästää minut jatkamaan matkaa. Svinhufvud oli pakotettu hankkimaan tuon luvan Helsingin matruusikomitealta”, Paasikivi puhisi vielä päiväkirjansa äärellä.
”Paasikiven saapuessa iltamyöhällä 5.1.1918 Helsinkiin Tornion junalla häntä oli rautatieasemalla vastassa Helsingin Sanomien valpas reportteri. Issikkaa odottaessaan senaattori suostui antamaan lyhyen haastattelun. Tällöin hän korosti Ruotsin kuninkaan Suomea kohtaan osoittamaa lämmintä henkilökohtaista ystävällisyyttä, vaikka monarkki puheessaan – sinänsä masentavalla tavalla – olikin joutunut noudattamaan hallituksensa varovaista linjaa. Naapurimaassa oli silti voimakas mielipide, joka vaati aktiivisempaa toimintaa Suomen hyväksi. …
Matkan tarkoitus oli siis saavutettu.
Senaattori ei myöskään salannut rajalla tapahtunutta passirettelöä, jota hän haastattelijan pyynnöstä selosti. – Issikka saapui ja ”kertojamme kiitti siitä auliudesta, jolla senaattori matkasta väsyneenä, tuiskussa ja tuulessa antautui haastateltavaksi. Ja tämän haastatteluselostuksensa lopuksi hän pyytää vielä kerran kiittää ja lausua Tervetuloa vapaaseen Suomeen!” (HS, 6.1.1918)
Tuoreiden kokemustensa jälkeen senaattorin innostus maan vapaudesta oli varsin suhteellinen. Myöhemmin hän muisteli:
”Tämä välinäytös Torniossa on sekin omiaan valaisemaan eroa muodollisen ja todellisen vallan välillä. Todellinen valta oli edelleen venäläisillä. Itsenäisyysjulistus 4 ja 6 p:nä jouluk. 1917 oli tärkeä teko. Se oli lähtökohta, jota ilman ei olisi ollut mahdollista päästä alkuun. Mutta se oli vain tahdonilmaisu. Voitiinko se tahto toteuttaa, se oli asia, joka oli vasta näytettävä. Suomen itsenäisyys ei vielä ollut valmis. Vasta silloin oli Suomi itsenäinen, kun todellinen valta oli saatu suomalaisen laillisen hallituksen käsiin. Ja tämä tapahtui kun vapaussota oli voitollisesti loppuun taisteltu”.
Epäilyksineen pääjohtaja Paasikivi ei ollut yksin. Rouva Anna Paasikiven käydessä järjestäjien puolesta pyytämässä E.G. Palménia puhujaksi Kansallisteatterissa Suomen itsenäisyyden tunnustamisen kunniaksi 13.1.1918 järjestettävään juhlaan hän sai kieltävän vastauksen. Suomen itsenäisyys oli Palménin mielestä siinä määrin epävarma asia, ettei sitä kannattanut juhlia. Näin pitkälle tosin vältti menemästä – ehkä kotirauhankin vuoksi – Paasikivi, joka uudessa ruotsalaisessa frakissaan istui juhlayleisön joukossa Kansallisteatterin ensiparven eturivissä.
Pääjohtajan pessimismiä ei kuitenkaan pystytty juhlamenoilla poistamaan. Vanha ystävä Kairamo kirjoitti Paavo Paloheimolle: ”JKP on tätä nykyä varsin huonolla tuulella. Ikävä kuulla ja mahdotonta keskustella hänen kanssaan2. Kysymys ei ollut vain ”ulkopoliittisesta” tilanteesta. Vähintään yhtä suuressa määrin pääjohtajaa huolestutti maassa vallitseva järjestysvallan puute ja ”huligaanijoukkojen” terrori. Luettuaan vielä Tukholmassa oleskellessaan lehdistä Turussa puhjenneen miliisilakon aikana sattuneista pogrominkaltaisista pankkien ja liikkeiden ryöstöistä Juho kirjoitti Annalle: ”Kauheita uutisia sieltä Suomesta, Turusta. Nämät epäjärjestykset vahingoittavat arvaamattomasti meidän asiaamme, sillä ne viittaavat kansamme kypsymättömyyteen. Tosiaan käsittämätöntä alhaisuutta ja raakuutta”.
Tornion jupakasta ja sen julkistamisesta oli kuitenkin se ”ulkopoliittinen” seuraus, että suomalaisten Tukholman-edustustolle myönnettiin passinanto-oikeus. Toimenpiteen käytännöllinen merkitys jäi silti vähäiseksi, koska venäläiset säilyttivät passien tarkastusoikeuden Torniossa edelleen itsellään kieltäytyen luovuttamasta sitä uuden valtion viranomaisille näiden yrityksistä huolimatta.”
Lähde:
Tuomo Polvinen: J.K. Paasikivi: valtiomiehen elämäntyö 1, 1870-1918. s. 336-337.
*
Suomen itsenäisyys ja Stalin
”Tunnustaessaan 31.12.1917 Suomen riippumattomuuden Venäjän kansankomissaarien neuvosto oli samalla ilmaissut halunsa kummankin puolen edustajista koostuvan erityisen komission perustamiseen Suomen Venäjästä eroamisen aiheuttamien käytännöllisten toimenpiteiden valmistelemiseksi.
Kansankomissaari Stalinin 11.1.1918 Helsingissä valtaa käyttävälle venäläiselle aluekomitealle antamien ohjeiden mukaan
”… Suomen itsenäisyys on tunnustettu. Sekakomissiota ei ole vielä muodostettu, perusteita komission muodostamiseksi ei ole vielä määritelty. Siihen saakka kunnes sekakomissio perustetaan ja kunnes toisin määrätään nykyiset suhteet Suomeen ovat voimassa ja aluekomitea toimii vallan edustajana niin Suomessa kuin sen rajoillakin”.
Juuri tähän Stalinin vahvistamaan – jo aikaisemminkin käytännössä sovellettuun – järjestelmään pohjautui myös Paasikiven ”pidättäminen” Torniossa. Maailmansota ei ollut vielä päättynyt ja neuvostohallitus halusi edelleen säilyttää valvonnassaan pääkaupungin (Petrograd) luoteisen etumaaston rajavartiointeineen. Sitä paitsi olot suomessa näyttivät tammikuussa 1918 nopeasti kehittyvän kohti yhteiskunnallista vallankumousta. Leninin hallitus ei tiettävästi tehnyt päätöstä venäläisten jäsenten määräämisestä komissioon ennen kapinan puhkeamista suomessa. Tammikuun lopussa kansankomissaarien neuvoston pääsihteeri Vladimir Dmitrijevitš Bontš-Brujevitš totesi Carl Enckellille, ettei sekakomission asettamisella ollut kiirettä. Suomi oli ollut Venäjän yhteydessä yli sata vuotta, joten se ehti kyllä odottaa. Neuvottelut käynnistettiin vasta punaisen kansanvaltuuskunnan kanssa.
Korkeinta valtaa käyttävän eduskunnan 18.1.1918 tekemän päätöksen mukaan sekakomission suomalaisiski jäseniksi valittiin J.K. Paasikivi” ym. henkilöitä.
Lähde:
Polvinen: Emt. s. 337.
Lue myös: https://en.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Bonch-Bruyevich
*
Ensimmäiset itsenäisyysjuhlat 13.1.1918 Kansallisteatterissa
Tammikuun 13. päivänä 1918 pidettiin Kansallisteatterissa itsenäisyysjuhla, joskin joidenkuiden, kuten Jean Sibeliuksen ja Juhani Ahon, mielestä se oli vallitsevassa tilanteessa liian aikaista ja sopimatonta.
Juhla sujui suomen- ja ruotsinmielisten sekä ententen ja Saksan kannattajien välisen yleisen veljeilyn merkeissä. Ranskan ja Ruotsin konsulit edustivat ensimmäistä kertaa ulkovaltoja suomalaisessa valtiollisessa juhlassa, ja Marseljeesia ja Ruotsin kansallislaulua tervehdittiin kauan kestävin aplodein. (Sic. Suomen itsenäisyyden juhlassa! VH]
Edellisenä päivänä Eduskunta oli valtuuttanut Senaatin luomaan voimakkaan järjestysvallan, ja 16. tammikuuta kenraaliluutnantti G. Mannerheim sai tehtäväkseen palauttaa järjestyksen maahan, joka kulki kohti sotaa.
*
SDP:n puoluetoimikunta 15.1.1918 ja ”Kuusisen julistus”
”Parlamentaarisen linjan kannattajat olivat tyytymättömiä puoluetoimikuntaan, sillä tämä ei ollut antanut punakaartin omavaltaisia toimenpiteitä vastaan vaadittu julkilausumaa. Julkilausumaa oli kyllä valmisteltu, mutta puoluetoimikunta pelkäsi sen antaessaan menettävänsä viimeisenkin otteen kaarteihin. Lisäksi puoluetoimikunta noudatti tavallaan kaytskyläiseen sosialismin tulkintaan perustuvaa menettelytapaa, johon kuului odottaa ja katsoa periaate.
Eri tahoilta tulevan painostuksen alaisena puoluetoimikunta ei kyennyt tekemään minkäänlaista ratkaisua. Mielipiteet oikeasta menettelytavasta jakaantuivat näet miltei tasan. Gylling ja Wiik olivat kumoukseen lähtöä vastaan, Kuusinen ja Sirola kallistuivat sen kannalle, kun taas Turkia vaihtoi jatkuvasti mielipidettään. Koko puoluetoimikunta piti tärkeänä (toimia] puolueen hajoamisen estämiseksi, mikä voitiin saavuttaa vain eri suuntiin käyvällä varovaisuudella.
Tammikuun 15. päivänä 1918 puoluetoimikunta antoi Kuusisen laatiman julistuksen, joka merkitsi ratkaisevaa askelta kohti vallankumousta. Julistuksen tarkoitus oli palauttaa puolueen auktoriteetti punakaartin piirissä; samalla ilmoitettiin, että puolueneuvosto oli kutsuttu koolle valitsemaan puolueen, ammattijärjestön ja kaartin yhteistä toimikuntaa, mikä saattoi merkitä vain uutta, vallankumousta johtavaa elintä, jonka perustamisesta oli puhuttu kaartien joulukuun kokouksessa muokatuissa säännöissä.”
Lähde:
Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa 1: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta, osa 1 1899-1937. Suomen sosiaalidemokraattinen puolue 1975. s. 361.
Lue ehkä: Kumouksen kypsymisestä https://www.marxists.org/suomi/kautsky/1919/terrorismi-ja-kommunismi/ch08.htm
*
Toiset itsenäisyysjuhlat 19.1.1918 Yliopistolla
Toisenlaisen aatteellisen luonteen sai (Helsingin] Yliopiston juhlasalissa 19. tammikuuta 1918 vietetty suuri ”akateeminen juhla”.
Ajatus Suur-Suomesta tuotiin nyt esiin pääpuheessa – Skandinavian kulttuuri oli meille läheinen, ja aivan hämmästyttävään läheinen oli Saksan kulttuuri -, Sibeliuksen Jääkärimarssi aktivistisine suursuomalaisine sanoineen esitettiin ensimmäistä kertaa, ja Saksaan liittyminen oli ilmeistä.
Die Wacht am Rheiniä laulettaessa Ranskan konsuli poistui – ja pian Ranska pidätti tunnustuksensa Suomen itsenäisyydestä (Venäjän 31.12.1917 tekemän päätöksen perusteella Ruotsi päätti tunnustaa Suomen itsenäisyyden; yllättävämpi oli Ranskalta saatu tunnustus. VH)
Lähde:
Klinge: emt.
*
Kuusisen alustus 19.1.1918
”(SDP:n] Puolueneuvoston kokouksessa 19. tammikuuta alusti Kuusinen, joka oli vakuuttunut aseellisen yhteenoton välttämättömyydestä. Samalla kannalla oli Sirola. Vallankumoukseen pyrkivää linjaa kannattivat punakaartin päälliköt Ali Aaltonen ja Lundberg sekä tietysti bolshevikit Jukka Rahja ja Adolf Taimi. Tosin he eivät olleet puolueneuvoston jäseniä. Jäsenistä kuusi toi julki vastakkaisen kantansa, seitsemän katsoi tilanteen ehkä johtavan kumoukseen, kaksi oli varauksettomasti kumouksen puolella, siis eräänlaisia vallankumousaktiiveja. Piirisihteereistä, joilla oli puheoikeus, oli keskusteluun osallistuneista vain yksi viidestä kumouksen puolella. Puolueneuvoston kokoukseen eivät osallistuneet vanhan työväenliikkeen arvostetut johtajat Salin, Mäkelin ja Valpas. He jäivät joko sovinnolla syrjään tai sitten arvioivat vaikutusvaltansa vähentyneen.
Kuusinen ehdotti erityisen vallankumoustoimikunnan perustamista puoluetoimikunnan rinnalle ja pitämään yhteyttä järjestyskaarteihin.”
Lähde:
Soikkanen: Emt. s. 363.
*
Sibelius, Jääkärimarssi ja Suomen itsenäisyys
Erik Tawastjerna kertoo Sibeliuksen elämäkerrassa (4-osa):
”Hän (Sibelius] teki sankarillisesti työtä samalla kun ympäröivää yhteiskuntaa uhkasi hajoaminen ja vallankumous.
Näissä olosuhteissa oli hänen mielestään hieman ”malapropos” (asiaankuulumatonta] järjestää itsenäisyysjuhla Suoman kansallisteatterissa tammikuun 13. päivänä 1918. Myös Juhani Ahon mielestä oltiin liian varhain liikkeellä.
Kuusi päivää myöhemmin julistivat lihavat lehtiotsikot, että ”suomalaisten jääkärien marssi” laulettaisiin samana iltana akateemisessa itsenäisyysjuhlassa yliopistolla.
Tässä juhlassa oli läsnä useita valtakunnan korkeimpia arvohenkilöitä, mutta sosiaalidemokraatit olivat kieltäytyneet kutsusta sillä perusteella, että heidän paikkansa oli venäläisten toverien luona.
Juhlasaliin oli ylioppilaskuntien lippujen väliin sijoitettu suomalaisen jääkäripataljoonan lippu; Suomen leijona komeili Saksan kotkien ympäröimänä vaaleansinisen rautaristin muodostamassa keskikentässä.
Professori J.J. Mikkola esitti juhlapuheessaan, että Suomen territoriota olisi laajennettava Jäämeren ja Vienan meren rannoille asti. ”Skandinavian kulttuuri on meille läheinen, ja aivan hämmästyttävään läheinen on Saksan kulttuuri”. Hänen puhettaan kehystivät Sibeliuksen Finlandia ja Jääkärimarssi, jonka Akademiska Sångföreningen lauloi ruotsiksi.
Marssi vaadittiin toistettavaksi, ja sitä seurasi Ylioppilaskunnan Laulajien esittämä Die Wacht am Rhein.
Juhla sujui täten jääkäriliikkeen ja suomalais-saksalaisen ystävyyden merkeissä. Ranskan konsuli poistui närkästyneenä kesken ohjelman.
Väliajan jälkeen tuli YL:n vuoro laulaa Jääkärimarssi suomeksi. Ei edes välitön sodan uhka saanut kahta erikielistä ylioppilaskuoroa esiintymään yhdessä!
”Runoista ja puheista päättäen”, Juhani Aho kirjoitti, ”olisi melkein voinut luulla, että ne oikeastaan olivat meidän ”jääkärit”, jotka voittivat Venäjän – tosin yhdessä Saksan kanssa. Hyvän työn tietysti tekivät.”
Sibelius ei ollut läsnä – hän ei luultavasti halunnut joutua juhlinnan keskipisteeksi. Hän ei myöskään ollut merkinnyt nimeään Jääkärimarssiin: ”Se olisi menettänyt kauppa-arvoaan, ja toivoin, että poikamme saisivat siitä vähän tienestiä”. Ilmeisesti hän arveli, että kappale säilyisi tekijänimeä vailla olevana Breitkopf & Härtelin sopimuksen ulkopuolella. Lehtiuutisissa paljastettiin kuitenkin, että Sibelius oli Jääkärimarssin säveltäjä. Sisällissodan kynnyksellä hänestä oli tullut julkisuudessa valkoisen puolen ja myös valkoisen Suomen ja Saksan lähentymisen symboli. Libaun kasarmikentillä soitettavaksi tarkoitettu Jääkärimarssi nousi Suomessa pian sisäpoliittiseksi ja sitten ulkopoliittiseksi tekijäksi. Neron tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on paikallisissakin yhteyksissä taipumus murtautua alkuperäisten kehystensä ulkopuolelle.”
Lähde:
Erik Tawastjerna: Jean Sibelius 4. Otava, 1989. s. 266-267.
*
Juhani Ahon hajamietteitä itsenäisyysjuhlista 13.1.1918 ja 19.1.1918
”Itsenäisyysjuhlat
Muistuivat mieleeni itsenäisyysjuhlat – varsinkin Kansallisteatterissa vietetty. Minulla oli silloin jo tunne siitä, että se oli ennenaikaista.
Siellähän senaatti ja eduskunta oikein valokuvattiin, koko se komeus ja ulkomaiden edustajat. Siitä pitäisi kirjoittaa kirpeä satiiri. Samoin yliopiston juhla, jossa en ollut. Niissä todella nuolaistiin, ennen kuin tipahti.
Minua värisytti, kun kuulin, miten sosialistit olivat vastanneet kutsuun: ”Meidän paikkamme on venäläisten toverien luona”. Se pilasi tunnelmani. Ja sitten se pikku riita, kuka on antanut meille vapauden, kuka ehti ”tunnustaa” meidät ensiksi, Saksa vai Ranska. Runoista ja puheista päättäen olisi melkein voinut luulla, että ne oikeastaan olivat meidän ”jääkärit”, jotka voittivat Venäjän tosin yhdessä Saksan kanssa.
Hyvän työn tietysti tekivät, mutta on meissä aina jotain, joka muistuttaa kukon kiekumista rikkaläjällä, sammakkoa joka pullistelekse, kunnes puhkeaa.”
Lähde:
Juhani Aho: Hajamietteitä kapinaviikoilta I-osa. WSOY, 1918. s. 125-126.
*
Porvarit, sosialistit, Suomi
”Eduskunta teki lujaa järjestysvaltaa koskevan päätöksensä lauantaina 12. tammikuuta 1918. Kun sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä sunnuntaina kokoontui, tilanne näytti monin tavoin vaikealta. Porvarillinen senaatti oli juuri saanut laajat valtuudet, joita se mahdollisesti käyttäisi ”luokkasotajoukon asettamiseen.”. …
Tammikuun 13. päivänä myös sosiaalidemokraattinen puoluetoimikunta pohti eduskunnan edellisenä yönä tekemää järjestyspäätöstä. Edvard Gylling kehitti ajatusta, että sosiaalidemokraatit kaataisivat välikysymyksellä Svinhufvudin senaatin ja muodostaisivat sen jälkeen maalaisliiton kanssa uuden hallituksen. Sosiaalidemokraatit jättivätkin eduskunnalle kirjelmän, jossa he syyttivät senaattia siitä, että se oli uusia virkoja a laitoksia perustamalla kaapannut itselleen eduskunnalle kuuluvaa valtaa. ….
Erityisen ongelmallisena puoluetoimikunta (-hallitus) piti Helsingin radikaalin punakaartin toimintaa. Tammikuun 11.-13. päivänä puoluetoimikunnan jäsenet Manner, Sirola ja Turkia kävivät punakaartin ja työväen järjestyskaartin päälliköiden kanssa useita neuvotteluja, joissa pyrittiin ratkaisemaan erimielisyydet ja palauttamaan punakaarti puolueen valvontaan. …
Sosiaalidemokraattien puolueneuvosto (puoluevaltuusto) kokoontui Helsinkiin 19. tammikuuta 1918. Kokouskutsu oli lähetetty myöhään ja jotkut olivat saaneet sen vain suullisesti: kokouksen alkaessa paikalla oli 37 jäsenestä 28. Poissa olivat muu muassa työväenliikkeen takavuosien huomattavat johtajat Yrjö Mäkelin, Eetu Salin ja Edvard Valpas. …
Porvarien ja sosialistien yhteisen hallituksen muodostaminen oli mahdotonta, joten kamppailun alkaminen näytti varmalta. Tulevaan tilanteeseen oli varauduttava muodostamalla uusi vallankumouksellinen keskuskomitea, jonka suhde puoluetoimikuntaan jätettäisiin määrittelemättä. Komiteaan oli valittava ”todellisia vallankumouksellisia”; ”teoreetikkoja ja parlamentaarikkoja” ei siinä tarvittu.”
Lähde:
Itsenäistymisen vuodet 1917-1920, 1. Irti Venäjästä. VPK, 1993. s. 405-408.
*
Viime itsenäisyyspäivän (6.12.2016) aikaan professorit Klinge ja Häikiö debatoivat siitä, milloin Suomi oikeastaan itsenäistyi.
Koska aihe on iäti kiinnostava, kannattaa tähän siteerata Häikiön kommentti Klingelle:
”Professori Matti Klinge argumentoi sen puolesta, että Suomen todellinen itsenäistymispäivä oli 15.11.1917 (HS Mielipide 8.12.). Perustellumpi päivämäärä on kuitenkin 7.11.
Venäjän väliaikainen hallitus ei vahvistanut heinäkuussa 1917 säädettyä valtalakia. Se luopui Suomen hallitusvallasta 6.11. jättäen kuitenkin ulko- ja sotilasasiat edelleen Venäjän korkeimmalle hallitusvallalle. Kenraalikuvernööri Nekrasov lähti illalla 6.11. Pietariin mukanaan ehdotus Suomen tulevaksi hallitusmuodoksi, jolle hänen oli määrä hankkia Venäjän hallituksen hyväksyminen.
Pietarissa bolševikit aloittivat seuraavana aamuna 7.11. aseellisen vallankaappauksen. Suomen silloinen pääministeri eli senaatin talousosaston varapuheenjohtaja E. N. Setälä on kertonut, miten samana aamuna varhain hänelle soitti kenraalikuvernöörin apulainen Korff ilmoittaen, että Nekrasov ei enää palaa ja että hän itse oli luopunut toimestaan. Korffin viimeiset sanat Setälälle olivat: ”Toimikaa tarpeenne mukaan!” (Handla efter eget behov!)
Setälä otti heti yhteyttä eduskunnan puhemies Lundsoniin ja varapuhemies Ingmaniin ja Alkioon. Setälä kertoi heille Korffin ilmoituksen sisällön ja kehotti näitä heti ryhtymään tästä aiheutuviin toimenpiteisiin.
”Ilmoitin käsityksenäni, että tämä sisälsi Suomen täydellisen irtautumisen Venäjän valtiovallasta ja että mitä nopeimmin olisi hankittava maalle korkeimman vallan käyttäjä. Lausuin edelleen, että meidän hallitusmuotomme hengen mukaista nyt olisi, että eduskunta valitsisi valtionhoitajan, kunnes asiat järjestyvät.”
Setälän kannanotto oli Suomen itsenäisyysjulistus. Sen vahvisti eduskunta, joka päätti 10. marraskuuta valita Suomelle kolmimiehisen valtionhoitajakunnan käyttämään korkeinta valtaa.”
Lue koko juttu Helsingin Sanomat, 10.12.2016;
http://www.hs.fi/paivanlehti/10122016/art-20000050…
*
Ilmoita asiaton viesti
Suomen itsenäisyyttä on juhlittu monin muodoin tämän kohta 100 vuotta kestäneen valtiollisen itsenäisyytemme aikana.¨
Onkin aika jo nostaa framille se, mitä presidentti Urho Kekkonen lausui Suomen itsenäisyydestä ja itsenäistymisestä vuonna 1977 – siis 40 vuotta sitten, kun Suomi ”täytti” 60 vuotta. UKK:n puhe tosin ei ole itsenäisyyspäivältä 6.12.1977, mutta onpahan melko läheltä, nimittäin bolshevikkikumouksen 60-vuotispäivän eli ”Lokakuun Suuren Sosialistisen Vallankumouksen 60. vuosipäivän pääjuhlasta 1977”;
Näin puhui UKK;
Tasavallan Presidentin puhe Lokakuun Suuren Sosialistisen Vallankumouksen 60. vuosipäivän pääjuhlassa 26.10.1977
Näinä viikkoina viettävät Suomen ja Neuvostoliiton kansat kumpikin oman historiansa tärkeimmän käännekohdan 60-vuotisjuhlallisuuksia.
Lokakuun Suuren Sosialistisen Vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen välinen ajallinen ja asiallinen yhteys on toisaalta niin kiinteä, että syksyn suuret juhlat saavat samalla suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyystapahtuman luonteen. Kuluvan vuoden perinteinen ystävyyskuukausi tavallaan myös jatkuu poikkeuksellisesti uuden vuoden aaton tapahtumiin ensi vuoden puolelle, huipentuen YYA-sopimuksen 30-vuotisjuhlallisuuksiin huhtikuun alussa.
Objektiiviset edellytykset Suomen astumiselle riippumattomien kansakuntien joukkoon olivat vähitellen vahvistuneet niiden vuosikymmenien kuluessa, jotka maamme oli autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän yhteydessä. Tänä aikana Ruotsin entisen laiminlyödyn rajamaakunnan asukkaat heräsivät tietoisuuteen kansallisesta olemassaolostaan, mikä alkoi 1800-luvun loppua kohden yhä selvemmin heijastua sivistyksellisessä, taloudellisessa ja järjestöllisessä toiminnassa. Suomen autonominen asema antoi poliitikoille ja virkamiehille erinomaisen tilaisuuden harjaantua valtiolliseen toimintaan tavalla, joka useimmissa itsenäistyvissä valtioissa ei ole ollut mahdollista. Vuoden 1905 suurlakon jälkeinen siirtyminen säätyvaltiopäivistä yksikamariseen eduskuntaan merkitsi tuon ajan maailmassa ainutlaatuisen pitkälle menevää demokratian kokeilua.
Vaikka Suomen itsenäisyyden sisäiset edellytykset näin olivatkin asteittain parantuneet, vain toiveajattelijat saattoivat kuvitella tsaarin suostuvan maamme irtautumiseen valtakunnan yhteydestä. Tällainen avarakatseisuus olisi ollut Venäjän silloiselle hallitukselle mahdotonta niin ideologisista kuin strategisistakin syistä. Maaliskuun vallankumousta seurannut kehitys puolestaan osoitti suomalaisille, etteivät edes tsaarin kukistuminen ja vapaamielisemmän hallinnon valtaantulo olennaisesti parantaneet maamme itsenäistymismahdollisuuksia.
Ainoa Venäjän puolueista, joka johdonmukaisesti ja varauksetta oli valmis tunnustamaan Suomen oikeuden erota valtakunnan yhteydestä oli V.I. Leninin johtama bolshevikkipuolue.
Lenin oli jo vuonna 1901, ensimmäisen sortokauden alkuvaiheessa julkaissut lehdessään `Iskrassa` suomalaisten kansalaisadressin tsaarille ja asettunut sitä voimakkaasti tukemaan. Esittäessään vuonna 1913 teesinsä kansallisuuspolitiikasta hän oli valmis ulottamaan kansallisen itsemääräämisoikeuden aina valtakunnasta irtautumiseen asti:
”Venäjällä on kaksi mitä sivistyneintä ja monien historiallisten elämänehtojensa puolesta muista eroavaa kansakuntaa, jotka helpoimmin ja luonnollisemmin voisivat toteuttaa oikeutensa (valtakunnasta) eroamisesta. Ne ovat Suomi ja Puola”.
Leninin kansallisuuspolitiikka tunnettiin kyllä Suomessa vallankumousten vuonna 1917, mutta siihen suhtauduttiin epäluulolla. Myöhemminkin hänen toimintansa motiivit on asetettu kyseenalaisiksi.
Tosiasiaksi kuitenkin jää, että kun eduskunta, ilmaisten kansamme yhteisen tahdon, julisti 6.12.1917 Suomen itsenäiseksi valtioksi, Lenin oli valmis epäröimättä ja viivyttelemättä allekirjoittamaan maamme riippumattomuuden tunnustavan dekreetin.
Hän ei antanut Suomen sisäpoliittisen kehityksen sen enempää kuin maan senaatin epädiplomaattisen käyttäytymisen vaikuttaa päätökseensä. Epäluulojensa kahlitsemat senaattorit nimittäin halusivat välttää yhteydenottoa Venäjän uuteen hallitukseen ja pyrkivät ensin hankkimaan Suomen itsenäisyydelle kolmansien valtioiden tunnustuksen.
Kolme viikkoa ehti kuitenkin kulua ilman, että yksikään valtio olisi ollut valmis suostumaan suomalaisten pyyntöön ennen kuin nämä olisivat sopineet asiasta entisen emämaansa kanssa.
Vasta tällöin ja Suomen pääliittolaiseksi kaavaillun Saksan nimenomaisesta kehoituksesta senaatti kääntyi Lenin johtaman kansankomissaarien neuvoston puoleen. Myönteisen vastauksen tunnustamispyyntöönsä suomalainen valtuuskunta sai jo samana päivänä, 31.12.1917.
Tällä toiminnallaan Lenin on ansainnut Suomen kansan jakamattoman kunnioituksen ja pysyvän paikan Suomen historiassa. Tällaisen tunnustuksen antamista on mielestäni aivan aiheettomasti karteltu. Se on suoraan kiellettykin, mutta tosiasiat puhuvat lahjomatonta kieltään.
Historiantutkimuksen tuloksista huolimatta tähän ajanjaksoon, erityisesti suomalaisten itsenäisyysponnistuksiin ja kansalaissotaan sekä nuoren neuvostohallituksen aikeisiin on liittynyt ja usein vielä liitetään erilaisia myyttejä, jotka ovat ruokkineet ja ylläpitäneet perusteettomia ennakkoluuloja. Toivon, että itsenäisyytemme juhlavuosi antaa meille kaikille, mutta erityisesti kouluille ja tiedotusvälineille kimmokkeen syventyä tutkimuksen tuloksiin, kiihkottomasti, 60 vuoden aikaperspektiivin turvin.
Eräs Suomessa ja koko läntisessä Euroopassa yleinen myytti maailmansotien välisenä aikana liittyi Lokakuun Vallankumouksen saavutusten elinvoimaisuuteen.
Syntynyttä järjestelmää ei pidetty ainoastaan vaarallisena, vaan myös luonnonvastaisena, minkä vuoksi se oli tuomittu häviämään lyhyessä ajassa.
Tänään tällaisia luuloja ei enää elätellä.
Neuvostovaltion saavutuksia talouden, tieteen, tekniikan ja kulttuurin alalla tuskin kukaan voi kiistää. Alikehittynyt ja riistetty keisarikunta on muuttunut nykyaikaiseksi teollisuusyhteiskunnaksi, kymmenien kansallisuuksien liittovaltioksi, suurvallaksi, jonka mielipiteitä arvostetaan kaikkialla maailmassa. Monet muut kansakunnat ovat seuranneet Lokakuun Vallankumouksen antamaa esimerkkiä.
Leniniläisiin periaatteisiin ei kuitenkaan ole kuulunut vallankumouksen vienti maihin, joiden kansat haluavat ylläpitää toisenlaista yhteiskuntajärjestystä. Tämä rauhanomaisen rinnakkaiselon periaate on kuulunut olennaisena osana Neuvostoliiton rauhanpolitiikkaan, joka Suomessa on saanut osakseen suurta arvonantoa ja joka varsinkin tämän vuosikymmenen kuluessa voi lukea tililleen suuren määrän voittoja. Varauksetta voi yhtyä pääsihteeri L.I. Brezhnevin arvioon NKP:n 25. edustajakokouksessa:
”Vaikka yleistä rauhaa ei ole vielä suinkaan taattu, meillä on täysi syy sanoa varmuudella: kansainvälisen ilmapiirin tervehtyminen todistaa vakuuttavasti, että kestävän rauhan saavuttaminen ei ole hurskas toivomus, vaan täysin realistinen tehtävä. Sen ratkaisemiseksi voidaan ja täytyy jatkaa työtä voimia säästämättä!”
…
Hyvät kuulijat,
Lokakuun Suuri Sosialistinen Vallankumous merkitsi käännettä ihmiskunnan historiassa. Suomelle Venäjän kansojen suuri murros kuusikymmentä vuotta sitten loi ulkoiset edellytykset valtiollisen itsenäisyytemme toteuttamiselle. Tässä suhteessa syksyn 1917 tapahtumat toteuttivat Leninin seitsemän vuotta aikaisemmin, kirjoituksessaan ”Rynnistys Suomea vastaan”, esittämän ennustuksen:
”Koittaa aika – ja Venäjän proletariaatti nousee taisteluun Suomen vapauden puolesta, Venäjän demokraattisen tasavallan puolesta”.
Lähde:
Doria; Urho Kekkosen julkaistu tuotanto;
Tasavallan Presidentin puhe Lokakuun Suuren Sosialistisen Vallankumouksen 60. vuosipäivän pääjuhlassa 26.10.1977
Lue koko puhe täältä; http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11420/T…
Ilmoita asiaton viesti